Varovaista keynesiläisyyttä?

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kirjoittaa 31.12. 2018  Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla vieraskynä-palstalla:

"Yhteinen rahapolitiikka onkin sopinut hyvin Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Esimerkiksi viime vuosina euroalueella koettu taloudellinen elpyminen, jota matala korkotaso ja Euroopan keskuspankin laaja arvopaperien osto-ohjelma ovat tukeneet (kursivointi lisätty), on parantanut taloudellista tilannetta myös Suomessa."

"VIIME VUOSIEN vahvan talouskasvun nyt vaimentuessa huomio euroalueella on suuntautunut – syystäkin – julkisten talouksien kestävyyteen. Paineet ovat juuri nyt suurimmat Italiassa ja Ranskassa.

Pitkän päälle EU:n finanssipolitiikan sääntöjä pitäisi uudistaa kansallista omistajuutta korostavaan ja suhdanteiden kärjistämistä ehkäisevään suuntaan. Euromaita jakavia vastakkainasetteluja olisi hyvä purkaa."

"MYÖS Suomen kannattaa tukea ­uudistuksia, jotka edistävät koko euroalueen vakautta, kasvua ja hyvää työllisyyttä. Tämän voi pitää mielessä myös kevään vaalitaistoja ja hallitusneuvotteluja ajatellen."
---

Omana kommenttinani palautan mieleen tätä aihetta käsittelevän blogikirjoitukseni  27.12. 2018 ja sen yhteydessä esittämäni kannanoton:

Yhdellä siivellä ei voi lentää
Tämä on se yksinkertainen mutta koko Euroopan tulevaisuuteen vaikuttava syy, miksi vuoden 2019 aikana alkavan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden aikana pitäisi tehdä esitys Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan muuttamiseta sekatalousjärjestelmän suuntaan avaamalla sekä koko Unionille, sen Keskuspankille että jäsenvaltioille mahdollisuus endogeeniseen, valtion aloitteellisuuden mahdollistavaan suuntaan. Suomi on ainoa pohjoismaisen hyvinvointivaltio-käsitteen piiriin kuuluva ja Valuuttaunioniin kuuluva pohjoismaa; tätä ainutlaatuista asemaa on nyt käytettävä hyväksi ja samalla avattava koko Unionille uusi, dynaaminen toimintalinja. Pidän tätä suomalaisen sosialidemokratian ainutlaatuisena tilaisuutena, jota ei pitäisi jättää käyttämättä. Kalevalaista metafooraa käyttääkseni tämän eurooppalaisittain peukalonpituisen toimijan tulisi muutamalla ajatuksellisella kirveeniskulla kaataa se ideologinen tammi l. pato, joka estää päivää paistamasta, kuuta kumottamasta ja pilviä kulkemasta..."

"

Kuuleeko kukaan?

Seppo Tuovinen: Kuuleeko kukaan?

Kari Uusikylä jatkaa kilpailuyhteiskunnan arvostelua. Näin hän kirjoittaa lainaten brittisosiologi Raymond E. Pahlia : ”Monia menestyviä ihmisiä ajaa eteenpäin suoranainen kiihko menestyä lisää. Käveleville ansioluetteloille ei ole olemassa mitään menestyksen jälkeistä olotilaa. Kun menestyjä saavuttaa jonkin tavoitteen, aina seuraa uusia. Menestys ruokkii edelleen intohimoa tavoitella sitä lisää. Tällainen kiihko on kaamea sairaus ja valitettavasti vielä tarttuvaa laatua.”

Olen sitä mieltä, että Uusikylä ja Pahl ovat oikeilla jäljillä. Olemme hyväksyneet vääristynyneen ajattelutavan, josta kirjoititti jo v. 2015 tunnettu brittiekonomisti Will Hutton. Olemme sairastununeet itsekkyyteen, jota pidän syynä meidän aikamme pahimpaan onnettomuuteen: Eriarvoistumisen huimaan kasvuun. Tätä vastaan ovat ihmiset nousseet, Kreikassa, Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Puolassa, Unkarissa jne.

Kriisi on ajassamme vain pahentunut, sillä meille on kerrottu viimeisten 30 vuoden ajan, että kansalaisten laaja hyvinvointi (universal wellbeing) toteutuu oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta menettämättä, kun annetaan markkinoiden toimia esteettömästi. Yksilöiden markkinoilla tekemiä päätöksiä/valintoja pidetään moraalisesti ja taloudellisesti ’parempina’, kuin julkishallinnon tai muun yhteisön tekemiä valintoja.

Myös Will Hutton toteaa, että tämän asenteen seurauksena sellainen kansalaisia yhteen sitova käsite kuin ’Me’, minkä kautta asemoidumme yhteisöön, on menetetty. Katse kääntyy omaan minään, kun ei ole perusteita kiinnittyä mihinkään laajempaan, kuten yhteisöön. Väistämätön seuraus tästä on heikentynyt yhteisöllisyys ja välinpitämättömyys kanssaihmisistä. Juuri tästä Kari Uusikyläkin kirjoittaa ties monennenko kerran. Turhaanko? Kuuleeko kukaan?

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tämä on se yksinkertainen mutta koko Euroopan tulevaisuuteen vaikuttava syy, miksi vuoden 2019 aikana alkavan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden aikana pitäisi tehdä esitys Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan muuttamiseta sekatalousjärjestelmän suuntaan avaamalla sekä koko Unionille, sen Keskuspankille että jäsenvaltioille mahdollisuus endogeeniseen, valtion aloitteellisuuden mahdollistavaan suuntaan. Suomi on ainoa pohjoismaisen hyvinvointivaltio-käsitteen piiriin kuuluva ja Valuuttaunioniin kuuluva pohjoismaa; tätä ainutlaatuista asemaa on nyt käytettävä hyväksi ja samalla avattava koko Unionille uusi, dynaaminen toimintalinja. Pidän tätä suomalaisen sosialidemokratian ainutlaatuisena tilaisuutena, jota ei pitäisi jättää käyttämättä. Kalevalaista metafooraa käyttääkseni tämän eurooppalaisittain peukalonpituisen toimijan tulisi muutamalla ajatuksellisella kirveeniskulla kaataa se ideologinen tammi l. pato, joka estää päivää paistamasta, kuuta kumottamasta ja pilviä kulkemasta...


Tässä kyseinen blogiteksti kokonaisuudessaan:

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Kiina tekee sen mitä EU:n olisi pitänyt tehdä jo vuosia...

Kiinan ulkoiset investoinnit tulevat kasvamaan lähitulevaisuudessa ja sitä kautta myös kiinalaisten vaikutus Euroopassa.

Investointien taustalla on kaksi massiivista Kiinan valtion ohjelmaa. "Made in China 2025" -ohjelman tavoitteena on nostaa Kiina korkean teknologian suurvallaksi ja kasvattaa 1,4 miljardin kansalaisen hyvinvointia. Ohjelma perustuu vahvoihin valtiontukiin, valtionyhtiöihin sekä immateriaalioikeuksien hankintaan. Näillä työkaluilla Kiinan on tarkoitus ensin kiriä kiinni länsimaat ja sitten ponnistaa niiden ohitse.

"The Belt and Road -Initiative" (BRI) eli "vyö ja tie" -ohjelman ajatuksena on puolestaan lisätä kaupankäyntiä ja taloudellista yhteistyötä investoimalla energiaan, teihin, putkiin, satamiin, viestintäverkkoihin ja muihin yhteyksiä edistäviin infrastruktuureihin. Kokonaisuudessaan hankkeen piirissä on 65 maata, 4,4 miljardia ihmistä ja yli kolmannes maailman bruttokansantuotteesta. Vuonna 2016 pelkästään Kiinan kehityspankki rahoitti EU-maissa sijaitsevia BRI-infrahankkeita 12,6 miljardilla.

27.12. 2018
USA sulkeutuu - Kiina avautuu...
Kiina puhuu avoimen ja vapaan kaupan puolesta:
"Tänä vuonna Kiinan presidentti Xi on luvannut monta kertaa lisätä avautumista ja ehdottaa avoimen maailmantalouden rakentamista. "Kiinan avautumisen ovi ei sulkeudu vaan se  avautuu vielä laajemmalle", Xi sanoi huhtikuussa Hainanin maakunnassa järjestettävän Aasian  Boao-foorumin avajaisissa. Xi vahvisti tämän sitoumuksen kaikissa neljässä Kiinan järjestämässa kansainvälisessä tapahtumassa, jotka järjestettiin tänä vuonna. Ne olivat Aasian Boao-foorumi; Shanghain yhteistyöjärjestön huippukokous Qingdaossa, Shandongin maakunnassa; Kiinan ja Afrikan välisen Pekingin huippukokouksen foorumi; ja Shanghain kansainväliset tuonti-messut Shanghaissa.Neljän ulkomaanmatkansa aikana tänä vuonna Xi korosti myös yhteisiä ponnisteluja muiden maiden kanssa vapaan kaupan ylläpitämiseksi, kaupan ja investointien helpottamiseksi sekä protektionismin vastustamiseksi."

Espanja? Jatkoa entiselle vai täyskäännös?

Jorge Uxó ja Nacho Álvarez ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen analyysin Espanjan talouden elvyttämisestä ja niistä keskeisistä vaaratekijöistä, joita sen tiellä on. Yllättävällä tavalla vaaratekijäksi nousee Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF, jonka suositukset tarkoittavat jatkoa vuonna 2012 aloitetulle, pääasiassa Kreikkaan suunnatulle kiristävälle, austeristiselle politiikalle.

Julkisen sektorin vahvistaminen ja kasvattaminen dynaamiseksi tekijäksi on näiden kahden, Podemokseen tiiviissä yhteydessä olevan tutkijan tähtäimessä. Palkkatasoa on nostettava, koska palkkojen alhaalla pitäminen ja jopa pienentäminen ei näytä vaikuttaneen viennin edistymiseen millään tavalla ja joka tapauksessa muut, kansainväliset tekijät ovat olleet merkittävämpiä. Tutkijat eivät mainitse EKP:n määrällistä elvytystä tällaisena vaikka sillä on todennäköisesti ollut huomatava vaikutus myös Espanjan talouden elpymiseen.
Se mikä on uutta, on julkisen, siis valtion ja muiden julkisten hallintoelinten aktivoiminen pankkitoimintaan. Olisi todella mielenkiintoista nähdä, asettuisiko Euroopan Komissio vastustamaan julkisten yhteisöjen pankkitukea ja ryhtyisikö se kohtelemaan niitä eri tavalla kuin yksityisiä pankkeja. Siis nyt Social Europe - verkkolehden 18.12. 2018 julkaisemaan tekstiin:

"Kansainvälinen valuuttarahasto toteaa Espanjan taloutta koskevassa 2018-kertomuksessaan, että on tarpeen laajentaa säästö- ja palkkaturvaa, säilyttää julkisen talouden vakauttaminen ja vuonna 2012 hyväksytty työmarkkinauudistus. työvoiman joustavuus johti talouden elpymiseen. Koska alhainen tuottavuus jatkuu ja julkinen velka on korkea, tarvitaan uusia työvoiman uudistuksia sekä kestäviä ensisijaisia (talousarvio) ylijäämää.

Mielestämme tämä lähestymistapa herättää useita vastalauseita. Viittaamme viiteen tärkeimpään.

1) Ensinnäkin ajatus siitä, että palkkojen devalvointi ja hintakilpailukyvyn parantuminen ovat herättäneet elpymistä, on myytti. Palkkojen alentaminen vuosina 2010–2017 on siirtynyt vain osittain vientihintoihin, koska tämä vähennys on johtanut pääasiassa voittomarginaalien kasvuun. Tämän seurauksena hintakilpailukyvyn muutos on ollut paljon pienempi kuin yksikkötyökustannusten lasku. Vienti on ollut ratkaisevassa asemassa elpymisen käynnistämisessä, mutta tämä ei johdu palkkojen leikkauksista, vaan ulkoisen kysynnän käyttäytymisestä euroalueella. Itse asiassa Espanjan vienti on kasvanut saman verran sekä ennen kriisiä että sen jälkeen.

2) Toiseksi, vuoden 2012 uudistuksen jälkeen saavutettu uusi työvoiman joustavuus ei ole herättänyt nopeampaa työpaikkojen luomista: jälkimmäinen on vastannut BKT: n kasvuun samalla tavoin kuin muut Espanjan talouden kaudet. Työllisyyden joustavuus BKT: hen on pysynyt vakaana työmarkkinauudistusten jälkeen, eikä Okun-käyrässä näy siirtymiä. Työllisyyden nopea elpyminen Espanjassa ei osoita viimeaikaisten työmarkkinauudistusten "menestystä" vaan pikemminkin rakenteellista suuntausta: teollinen erikoistuminen on suuntautunut samalla tavalla kaikille  työvoimavaltaisille aloille.

3) Kolmanneksi nopeaa talouskasvua vuodesta 2014 lähtien ei voida selittää ottamatta huomioon tiettyjen ulkoisten myötävaikutaneiden tekijöiden  ratkaisevaa vaikutusta - alhaiset korkotasot ja alhaiset öljyn hinnat. Nämä tuulet ovat vaikuttaneet Espanjaan voimakkaammin kuin muut Euroopan maat (kun otetaan huomioon suuri velka suhteessa BKT: hen, vaihtuvakorkoisten asuntolainojen määräävä asema ja maan energiariippuvuus).Näiden tekijöiden sammuminen yhdessä kansainvälisen kaupan alenemisen kanssa vie talouden kohti hidastumista vuonna 2018, mikä osoittaa kasvun haurauden ja tarpeen löytää uusia pilareita, joilla voidaan tukea kysyntää.

4) Neljänneksi (tarjonnan puolella) rakenteellisten uudistusten "menestykseen" perustuva IMF: n kertomus on tuskin yhteensopiva potentiaalisen kasvun ja viime vuosina lisääntyneen tasapainon kanssa, mikä on tapahtunut työttömyysasteen vähenemisen muodossa. Tänään potentiaalisen tuotannon kasvuvauhti on vain noin puolet ennen kriisiä. Itse asiassa tämä ristiriita paljastaa, että julkisen talouden supistukset ovat aiheuttaneet pitkäaikaisia haavoja taloudelle.

5) Viidenneksi ja viimeiseksi, on huolestuttavaa, että IMF: n olisi pyrittävä uusiin julkisen talouden vakauttamisvaiheisiin. Väitettä, jonka mukaan "veropuskurit" on rakennettava uudelleen seuraavan kriisin aikana, tämä toimielin perustelee toimenpiteillä,  jotka toteutuessaan  vain pahentavat talouden hidastumista ja siten lisäävät velan ja BKT: n suhdetta. Väite, jonka mukaan kestävien ensisijaisten julkisen talouden ylijäämien vähentäminen vähentää julkista velkaa, ei ole pelkästään epärealistinen, vaan se on myös vastoin terveen julkisen talouden tavoitetta. Koska olemme jo todistaneet riistävän politiikan epäonnistumisen, meidän ei tarvitse kokeilla sitä uudelleen.

Kun finanssipolitiikan alijäämä on alle 3 prosenttia, etusijalla ei voi olla jatkaa sen edelleen alentamista vaan pikemminkin avata uusi toimintalinja, joka perustuu kahteen mainittuun toimintalinjaan ("ylläpitää ja muuttaa kasvua"). Ensinnäkin,  kun  lyhyen aikavälin näkökulmasta reaktiomme suhdannevaihteluun ei voi olla passiivinen , että taantuminen  laskeutuu meihin, niin yhtä järkyttävää jäädä odottelemaan pehmeää siirtymistä  kohti potentiaalista kasvua. Meidän on pohdittava, miten kokonaiskysyntää tuetaan.

Se mitä ton arvitaan Espanjan talouden varustaminen uudella moottorilla, joka voi syntyä vain palkkojen elpymisestä. Palkkojen kasvu Espanjassa on monien vuosien ajan ollut tuottavuuden kasvun alapuolella, ja tätä kuilua on  kavennettava. Tämän saavuttamiseksi ja vastoin IMF: n vahvistamaa näkemystä, äskettäin allekirjoitettu sopimus Podemoksen ja hallituksen välillä osoittaa, että työehtosopimusneuvotteluihin on palattava, joiden puute on vakavasti vaurioitunut aikaisemmassa työmarkkinauudistuksessa, sekä nostettava huomattavasti vähimmäispalkkaa (jo sovittu nousu on 22 prosentin lisäys ensi vuonna, jopa 900 euroa kuukaudessa).

Uuden talouspoliittisen toimintaohjelman toinen keskeinen pilari tulisi koostua laajasta finanssipolitiikasta, jossa keskitytään julkisten investointien elpymiseen - joka on nykyään 25 miljardia euroa alle kriisitilanteen - tuottavuuden parantamiseeen ja vihreän ja kattavan ja suunnitelmallisen  kasvun edistämiseeen.  Tällaisia  toimenpiteitä, jotka voivat osoittautua hyödyllisiksi tämän saavuttamiseksi, ovat: kunnianhimoinen energia-alan siirtymisstrategia, joka perustuu uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen, kasvien ja rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen sekä sähköliikenteen laajentamiseen; sisältäen taatun toimeentulojärjestelmän; ja julkisten pankkien kehittäminen teollisuuden muutosten rahoittamiseksi ja suunnittelemiseksi."

Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez:
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.





Okunin laki
https://www.labour.fi/ptblogi/2011/06/23/okunin-laki-onko-nyrkkisaannolla-viela-iskuvoimaa/

Eetu Salinin joulukirje kotiin sata vuotta sitten

Seppo Tuovinen 23.12. 2018:

JOULUMUISTO TYÖVÄENJOHTAJA EETU SALINISTA

Tässä liitteenä Eetu Salinin (1866-1919) joulukirje perheelleen Sörnäisten kuritushuoneesta vuodelta 1918. Sen on löytänyt Pertti Rajala ja se on julkaistu tänään 18.12.2018 Uusi Aika lehdessä.

”Jotka ruumiin tappavat, eivät voi henkeä tappaa”

”Jotka ruumiin tappavat, eivät voi henkeä tappaa”
Eetu Salin kirjoitti jouluaattona 1918 kauniin kirjeen vaimolleen ja perheelleen Söörnäisten kuritushuoneelta. Hän aloitti sen runolla:

"Päivä on nyt lyhimmillään,
vuodenaika
pimeimmillään
talven valta
vahvimmillaan.

Mutta vielä valon voitto
kevään toivo, päivänkoitto
uuden ajan huomenkoitto
valoisina pitää mielet,
lämpiminä tunteen kielet."

Ja näin Eetu Salin jatkoi kirjettään: ”Rakas vaimoni ym. omaiseni. Nyt on jouluilta, nyt vietetään valonjuhlaa, rauhanjuhlaa, kotitunnelman pyhää juhlaa. Mutta historian jumala, ihmiskunnan ja kansojen samoin kuin yksityisten ihmisten kohtaloista määräämä inhimillisen kehityksen järkkymätön ja kylmä, tunteeton sekä kylmä laki on nyt tällä kertaa säätänyt niin, että minun pitää viettää joulua täällä yksinäisessä vankikopissa ja te ilman minun ruumiillista läsnäoloani siellä rauhanmajaksi suunnittelemassa kodissamme.

Sielullisesti, ajatusteni ja tunteitteni voimalla, sydämeni ja mieleni koko lämmöllä olen minä kumminkin teidän mukananne ja luonanne. Hengessä vietän minä joulua teidän kanssanne.
Ne, jotka ruumiin tappavat ja vangitsevat eivät voi henkeä tappaa eivätkä ajatusta vangita. Henki ja ajatus merkitsevät toki enemmän kuin ruumis, sillä ne ovat aatteet, jotka siitenkin hallitsevat maailmaa eivät pistimet, kiväärit, kuularuiskut ja kanuunat.

Ruumiin tappamiseen, aseiden voimaan luottavat mahdit kukistuvat yksi toisensa perästä olipa niihin nojautuva valta miten suuri ja voimakas tahansa, kuten Saksan äsken vielä niin mahtava ja kukistumattomana pidetyn sotilasvallan surkea kohtalo sen niin elävästi ja silmiin pistävällä tavalla nyt viimeisemmäksi osoittaa. Sotilasmahtiin luottava Saksa kukistui, muta sosialidemokratiaan luottava Saksa elää.
JOULUMUISTO TYÖVÄENJOHTAJA EETU SALINISTA

Tässä liitteenä Eetu Salinin 1866-1919) joulukirje perheelleen Sörnäisten kuritushuoneesta vuodelta 1918. Sen on löytänyt Pertti Rajala ja se on julkaistu tänään 18.12.2018 Uusi Aika lehdessä.

”Jotka ruumiin tappavat, eivät voi henkeä tappaa”

”Jotka ruumiin tappavat, eivät voi henkeä tappaa”
Eetu Salin kirjoitti jouluaattona 1918 kauniin kirjeen vaimolleen ja perheelleen Söörnäisten kuritushuoneelta. Hän aloitti sen runolla:

"Päivä on nyt lyhimmillään,
vuodenaika
pimeimmillään
talven valta
vahvimmillaan.

Mutta vielä valon voitto
kevään toivo, päivänkoitto
uuden ajan huomenkoitto
valoisina pitää mielet,
lämpiminä tunteen kielet."

Ja näin Eetu Salin jatkoi kirjettään: ”Rakas vaimoni ym. omaiseni. Nyt on jouluilta, nyt vietetään valonjuhlaa, rauhanjuhlaa, kotitunnelman pyhää juhlaa. Mutta historian jumala, ihmiskunnan ja kansojen samoin kuin yksityisten ihmisten kohtaloista määräämä inhimillisen kehityksen järkkymätön ja kylmä, tunteeton sekä kylmä laki on nyt tällä kertaa säätänyt niin, että minun pitää viettää joulua täällä yksinäisessä vankikopissa ja te ilman minun ruumiillista läsnäoloani siellä rauhanmajaksi suunnittelemassa kodissamme.

Sielullisesti, ajatusteni ja tunteitteni voimalla, sydämeni ja mieleni koko lämmöllä olen minä kumminkin teidän mukananne ja luonanne. Hengessä vietän minä joulua teidän kanssanne.
Ne, jotka ruumiin tappavat ja vangitsevat eivät voi henkeä tappaa eivätkä ajatusta vangita. Henki ja ajatus merkitsevät toki enemmän kuin ruumis, sillä ne ovat aatteet, jotka siitenkin hallitsevat maailmaa eivät pistimet, kiväärit, kuularuiskut ja kanuunat.

Ruumiin tappamiseen, aseiden voimaan luottavat mahdit kukistuvat yksi toisensa perästä olipa niihin nojautuva valta miten suuri ja voimakas tahansa, kuten Saksan äsken vielä niin mahtava ja kukistumattomana pidetyn sotilasvallan surkea kohtalo sen niin elävästi ja silmiin pistävällä tavalla nyt viimeisemmäksi osoittaa. Sotilasmahtiin luottava Saksa kukistui, muta sosialidemokratiaan luottava Saksa elää.

Wille keisari joka maailmansodan alussa kerskui vetäneensä miekkansa tupesta ja lupasi pistää sen takaisin tuppeensa kunnialla, saa nyt päinvastoin hävetä, kuihtua sekä kuolla oman kansansa se koko ihmiskunnan kiroamana maansa rajojen ulkopuolella. Tämä sama mahtava Saksan keisari, joka aikanansa käski sosialidemokraatteja ottamaan koivet selkäänsä ja lähtemään saksalaisesta isänmaastaan ellei sen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä heitä miellytä. Mutta nyt onkin käynyt aivan päinvastoin, vaikka sitä ei kukaan vielä vuosi sitten pitänyt mahdollisena.

”Joka miekkaa tarttuu, se miekkaan hukkuu”, sanoi aikanaan se puumestarin poika, jonka syntymäjuhlaa nyt vietetään. Kunpa ihmiskunta vihdoinkin alkaisi uskoa edes tämän yhden yhä uudelleen ja uudelleen käytännöllisessä elämässä toistuvan ja uusiutuva totuuden.

Muutoin minä voin täällä tätä nykyä entistä paremmin. Jalkani on jotensakin terve ja joulukin on täällä laitoksen puolesta yritetty saada oikein joulutunnelmaa vastaavaksi sikäli kuin sitä näissä oloissa voi odottaa. Olimme juuri nyt aattoiltana kirkossa, johon oli laitettu kaksikin joulukuusta sekä muutoin kynttilöin ym. koristeltu valaistus. Siellä lauleli vankilan palveluskunnasta muodostettu sekakuoro, ja pappi puheli melko asiallisesti.

Sieltä tultua tarjottiin kaurakryynivelliä, tavallista isompi palanen voita, palanen juustoa ja kaksi palaa sokeria ja sitten illallisella saimme vielä kuumaa vettä eli teetä ja sillä välin jaettiin joululehtiä lahjaksi, että siis oli niin kuin joulupukki käymässä talossa. Ja minulla kun on niin paljon monenlaisia sinun tuomiasi ruokia kahvia ja sianlihaa ym., niin eihän tässä joulussa ole muuta vikaa kuin yksinäisyys ja vapauden puute.

Mutta Ranskan Suuren vallankumouksen aikainen naiskirjailija madame de Stael sanoi Bastiljissa ollessaan: ”On totta, ettei vankilassa saa tehdä mitä haluaa, mutta siellä ei myöskään tarvitse tehdä, mitä toiset haluavat, ja siten on ainakin puolet voitettu”. Ja onhan minulla muutamia suuria ajattelijoita tovereinani kirjallisesti säilyneinä niin, että en ole kokonaan vailla kunnon seuraakaan.

Lohdullisinta kaikista on sitä paitsi se, että minulla on – kuten hyvin tiedät – puhdas omatunto. Olen edelleen niin elävästi vakuutettu siitä, että olen menetellyt oikein ja parhaan ymmärrykseni mukaan, etten jos uudelleen kysyttäisi kuinka minun pitäisi silloisessa tilanteessa menetellä, en osaisi muuta kuin toistaa entisen menettelyni. Ja eräässä englantilaisen ylimyksen lordi John Lubbockin ”Rauha ja onnellisuus” -nimisessä teoksessa, joka on tuossa edessäni, sanotaan, että ”parempi on olla vankilassa omatunto kirkkaana ja siten rauhallisena kuin petoksella ja väkivallalla saadulla valtaistuimella huolessa ja tuskassa”. Niin luulenpa, että minulla on puhtaampi omatunto kuin Mannerheimilla. Ja se on hyvin paljon se.

Kirjoittakaa, miten siellä voidaan, kun saatte siihen tilaisuutta. Ja eläkää rauhallisena. Uusi vuosi olkoon onnellisempi kuin tämä kulunut.

Ukko Kuusela – Eetu Salin

Kuusela oli Eetu ja Ida Salinin Ylöjärven maatilan nimi.

Vuoden 1918 sisällissodassa Salin liittyi punaisiin velvollisuudentunnosta, vaikka oli parlamentarismin puolestapuhuja. Salin jäi vangiksi 1918 ja tuomittiin kuolemaan osallisuudesta kansanvaltuuskunnan toimintaan. Kuolemantuomio muutettiin myöhemmin kymmenen vuoden kuritushuonevankeusrangaistukseksi. Johan Edvard ( Eetu ) Salin kuoli 53-vuotiaana ankarissa olosuhteissa Sörnäisten vankilassa 6. huhtikuuta 1919. Kuolinsyy jäi hämärän peittoon.

Eetu Salin on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä, jossa on myös toisen suuren työväenjohtajan Väinö Tannerin hauta. Väinö Tannerille Eetu Salin oli monella tapaa suuri esikuva, vaikka kumpikin kulki työväenliikkeessä omaa tietään. Tiedämme, että kohtaloaan ei voi aina valita. Ehkä tähän kohtaan sopivat Saksan SPD:n johtajan Otto Welsin v. 1933 Saksan valtiopäivillä lausumat sanat, jotka olivat suunnatut natsien kansanedustajille: "Vapauden ja hengen te voitte meiltä viedä, mutta ette kunniaa"!
Wille keisari joka maailmansodan alussa kerskui vetäneensä miekkansa tupesta ja lupasi pistää sen takaisin tuppeensa kunnialla, saa nyt päinvastoin hävetä, kuihtua sekä kuolla oman kansansa se koko ihmiskunnan kiroamana maansa rajojen ulkopuolella. Tämä sama mahtava Saksan keisari, joka aikanansa käski sosialidemokraatteja ottamaan koivet selkäänsä ja lähtemään saksalaisesta isänmaastaan ellei sen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä heitä miellytä. Mutta nyt onkin käynyt aivan päinvastoin, vaikka sitä ei kukaan vielä vuosi sitten pitänyt mahdollisena.

”Joka miekkaa tarttuu, se miekkaan hukkuu”, sanoi aikanaan se puumestarin poika, jonka syntymäjuhlaa nyt vietetään. Kunpa ihmiskunta vihdoinkin alkaisi uskoa edes tämän yhden yhä uudelleen ja uudelleen käytännöllisessä elämässä toistuvan ja uusiutuva totuuden.

Muutoin minä voin täällä tätä nykyä entistä paremmin. Jalkani on jotensakin terve ja joulukin on täällä laitoksen puolesta yritetty saada oikein joulutunnelmaa vastaavaksi sikäli kuin sitä näissä oloissa voi odottaa. Olimme juuri nyt aattoiltana kirkossa, johon oli laitettu kaksikin joulukuusta sekä muutoin kynttilöin ym. koristeltu valaistus. Siellä lauleli vankilan palveluskunnasta muodostettu sekakuoro, ja pappi puheli melko asiallisesti.

Sieltä tultua tarjottiin kaurakryynivelliä, tavallista isompi palanen voita, palanen juustoa ja kaksi palaa sokeria ja sitten illallisella saimme vielä kuumaa vettä eli teetä ja sillä välin jaettiin joululehtiä lahjaksi, että siis oli niin kuin joulupukki käymässä talossa. Ja minulla kun on niin paljon monenlaisia sinun tuomiasi ruokia kahvia ja sianlihaa ym., niin eihän tässä joulussa ole muuta vikaa kuin yksinäisyys ja vapauden puute.

Mutta Ranskan Suuren vallankumouksen aikainen naiskirjailija madame de Stael sanoi Bastiljissa ollessaan: ”On totta, ettei vankilassa saa tehdä mitä haluaa, mutta siellä ei myöskään tarvitse tehdä, mitä toiset haluavat, ja siten on ainakin puolet voitettu”. Ja onhan minulla muutamia suuria ajattelijoita tovereinani kirjallisesti säilyneinä niin, että en ole kokonaan vailla kunnon seuraakaan.

Lohdullisinta kaikista on sitä paitsi se, että minulla on – kuten hyvin tiedät – puhdas omatunto. Olen edelleen niin elävästi vakuutettu siitä, että olen menetellyt oikein ja parhaan ymmärrykseni mukaan, etten jos uudelleen kysyttäisi kuinka minun pitäisi silloisessa tilanteessa menetellä, en osaisi muuta kuin toistaa entisen menettelyni. Ja eräässä englantilaisen ylimyksen lordi John Lubbockin ”Rauha ja onnellisuus” -nimisessä teoksessa, joka on tuossa edessäni, sanotaan, että ”parempi on olla vankilassa omatunto kirkkaana ja siten rauhallisena kuin petoksella ja väkivallalla saadulla valtaistuimella huolessa ja tuskassa”. Niin luulenpa, että minulla on puhtaampi omatunto kuin Mannerheimilla. Ja se on hyvin paljon se.

Kirjoittakaa, miten siellä voidaan, kun saatte siihen tilaisuutta. Ja eläkää rauhallisena. Uusi vuosi olkoon onnellisempi kuin tämä kulunut.

Ukko Kuusela – Eetu Salin

Kuusela oli Eetu ja Ida Salinin Ylöjärven maatilan nimi.

Vuoden 1918 sisällissodassa Salin liittyi punaisiin velvollisuudentunnosta, vaikka oli parlamentarismin puolestapuhuja. Salin jäi vangiksi 1918 ja tuomittiin kuolemaan osallisuudesta kansanvaltuuskunnan toimintaan. Kuolemantuomio muutettiin myöhemmin kymmenen vuoden kuritushuonevankeusrangaistukseksi. Johan Edvard ( Eetu ) Salin kuoli 53-vuotiaana ankarissa olosuhteissa Sörnäisten vankilassa 6. huhtikuuta 1919. Kuolinsyy jäi hämärän peittoon.

Eetu Salin on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä, jossa on myös toisen suuren työväenjohtajan Väinö Tannerin hauta. Väinö Tannerille Eetu Salin oli monella tapaa suuri esikuva, vaikka kumpikin kulki työväenliikkeessä omaa tietään. Tiedämme, että kohtaloaan ei voi aina valita. Ehkä tähän kohtaan sopivat Saksan SPD:n johtajan Otto Welsin v. 1933 Saksan valtiopäivillä lausumat sanat, jotka olivat suunnatut natsien kansanedustajille: "Vapauden ja hengen te voitte meiltä viedä, mutta ette kunniaa"!

Ilmastomuutos ja markkina

Julkaisen tässä Hannu Vesan jakaman ja Esko Seppäsen julkaiseman Hannu Taanilan "kunnioittavan" kirjeen Suomen Pankin pääjohtajalle Olli Rehnille. Rehn on nimittänyt ilmastomuutosta markkinahäiriöksi, Taanila näkee käsistä riistäytyneen markkinamekanismin yhdeksi suureksi syntipukiksi koko ilmastomuutoksessa.
Ennenpitkää markkinatalouden legimiteettiä on pakko ryhtyä katselemaan myös ilmastomuutoksen ja ylipäätään maapallon luonnonvarojen lyhytnäköisen riistämisen ja ryöstämisen näkökulmasta. Vuonna 2014 Oxfamin julkaiseman raportin mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhin puolisko, eli 3,5 miljardia ihmistä, Olennainen kysymys kuuluu: mihin mitätön ihmiskunnan vähemmistö, 0,1 prosenttia sivilisaatio tarvitsee lähes puolet kaikesta varallisuudesta? Miksi tämän vaarallisen toimintakulttuurin annetaan ylipäätään hallita maailmaa? Ei  kai omaisuuden suojaa tällaisen suuntautumisen turvaksi ole tarkoitettu?

Esko Seppänen
19. joulukuuta kello 21.20
Sain kaveriltani Taanilan Hannulta tiedoksi kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Suomen Pankin pääjohtajalle Olli Rehnille. Siinä Hannu kirjoitti auki merkittävän näkökulman. Kun Rehn sanoo, että ilmastonmuutos on markkinahäiriö, eikö asia ole pikemminkin niin, että markkinat ovat ilmastohäiriö? Tässä koko kirje:

”Kunnioitettava Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, Uutisten mukaan olette tänään lausunut, että "ilmastonmuutos on valtava markkinahäiriö. Sillä on suuri merkitys pitkän aikavälin talouskasvun ja talouden kestävyyden kannalta."

Ajattelette siis ja olette sillä kannalla, että ilmastonmuutos on "markkinoiden" funktio: ilmastonmuutoksella on predikaatteja ja
empiirisiä ominaisuuksia ja vaikutuksia ainoastaan sikäli kuin ne ovat "markkinoiden" havaittavissa tai havaitsemia ja määrittelemiä. Samalla tavalla ajattelee myös Bengt Holmström, tämä simplicissimus laureatus, joka taannoin lausui, että "ilmastonmuutos on ennen muuta taloustieteellinen ongelma".

On selvää, että Teidän käsitteistössänne termi "markkinat" tarkoittaa vain ortodoksista vulgaarikapitalismia, jonka ainoa tavoite on ekstensiivinen kasvu ("talouskasvu"), ja ajatella, että "markkinat" on sama asia kuin "talous", vaatiikin jo sen tasoista oppineisuuden ja intelligenssin kompetenssia, että ilman sitä on mahdoton päästä sen enempää Suomen kuin muunkaan Euroopan pankin johtajaksi.

Tästä huolimatta kannattaisi teikäläisissä ns. taloustieeen huippupiireissä vaikka vain ajan kuluksi ruveta miettimään sellaistakin mahdollisuutta, että vähänkään pitemmällä aikavälillä "markkinat" ja "talous" oisivatkin olla ilmastonmuutoksen funktioita, jolloin olisikin niin, että "markkinat" ovat valtava ilmastohäiriö.

Johtamanne synodin jokaisen jäsenen - myös pääjohtajan - kannattaisi siis ensi alkuun lukea ja opiskella Oliver Schlaudtin teos "Wirtschaft im Kontext. Eine Einführung in die Philosophie der Wirtschaftswissenschaften in Zeiten des Umbruchs" (Klostermann, 2016). Siinä on myös erinomainen kirjallisuusluettelo.

Toiveikkaasti, mutta kunnioittavasti
Hannu Taanila”

Mikä on Ylen tehtävä?

Jussi Eronen

14. joulukuuta 2016

Olen tänään sanonut itseni irti Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnasta. Lopetan työni ajankohtaistoimituksen esimiehenä, sillä sananvapauttani on rajoitettu. En pysty täällä tekemään työtäni omien arvojeni ja journalistin ohjeiden mukaan.

Minua ja tiimiäni on pyydetty vähentämään väärinkäytöksiin ja epäkohtiin puuttuvan paljastusjournalismin tekemistä. Tähän en voi suostua. Journalistin ohjeiden ykköskohdan mukaan yleisöllä on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Vallanpitäjien kriittisen tarkastelun pitäisi olla keskeisimpiä Ylen tehtäviä, mutta päätoimittajan tiiviissä käsiohjauksessa toimitus kohtelee juuri poliitikkoja - etenkin pääministeriä - kaikkein varovaisimmin.

Tilanne on Yle-veroa maksavan yleisön kannalta sietämätön. Mitä merkittävämpi vaikuttaja, sitä tarkemmin Ylen tulisi asioita tutkia.

Uutis- ja ajankohtaistoiminnassa on nyt painostava tunnelma. Osa toimittajista on lannistettu tekemään omasta mielestään merkityksetöntä, vallanpitäjien kannalta harmitonta journalismia. Monet ovat hiljaa ja pelkäävät työpaikkojensa puolesta.

Ajankohtaistiimini neljäätoista taitavaa, sinnikästä ja rohkeaa toimittajaa tulee toki ikävä, samoin A-studion huippujuontajia ja kaikkia journalismin tosissaan ottavia tekijöitä. Heistä moni on uskaltanut puhua Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vakavista ongelmista ääneen.

Kiitos työkavereilleni näistä puolestatoista vuodesta ja yleisölle runsaista juttuvinkeistä ja palautteista! Omista tulevaisuudensuunnitelmistani kerron myöhemmin.

Jo tänään aion hiihtää lasten kanssa!

Jussi

---

Näitä Ylestä irtaantuneita tai irtisanottuja alkaa olla tällä hallituskaudella jo aikamoinen määrä. Syistä ei ole kukaan juuri mitään puhunut. Nyt Jussi Eronen avasi eroamisensa syitä.

Orjuuden uudelleentuleminen

Saku uuninpankkopoika Timonen on kirjoittanut jo vuosia analyyttisia blogikirjoituksia, joissa hän on erityisesti avannut työelämän muutosta huonompaan suuntaan. Pidän tärkeänä nostaa tätä muutoksen kannalta mitä merkittävintä sisältöä tuottava pohjoiskarjalalainen kunnallispoliitikko ja Apu-lehden verkkoblogisti näkyviin myös tämän "Aikan on saatava muutos" blogin yhteydessä.  Käytännössä jokainen hänen kirjoituksensa ilmentää sitä toimeentuloon ja elämisen mahdollisuuksien papenemiseen liittyvää yhteiskunnallista hätää, jotta saadaan aikaan epäproduktiivisella ja epäinhimillisellä politiikalla. Nykyisen hallituksen toimet johtavat suoraan orjayhteiskuntaan.

Kommentoitavaa olisi jokaisen hänen kirjoitukseensa, mutta tärkeintä on se että hän välittää tietoa sekä omasta että työtä ja toimeentuloa hakevien ihmisten "mielen hätätilasta". Kirjoitin vastauksena hänen viimeisimpään "Orjakauppaa tulospalkalla" blogikirjotukseensa vastauksenba seuraavaa:

Ja tätä ihmisen nujertamista ei pitäisi arvostella vaalitaistelun yhteydessä? Saku Uuninpankkopoika Timosen blogikirjoitus - yhtenä monista - taas kerran osoittaa, että olemme siirtymässä täysin autoritaariseen, epäinhimilliseen työelämään ja toimintakulttuuriin. Tällaisella ihmisen rusentamisella tulee olemaan vakavia, äärimmäisen vakavia seurauksia. Kun "maailman parhaan" peruskoulun kasvatit joutuvat toteamaan lakisääteisesti pakotetun työelämän ajavan heidät täydelliseen umpikujaan, seurauksena ei voi olla muuta kuin pohjattoman tuhosuuntaista asennoitumista itseen, kanssaihmisiin ja koko yhteiskuntaan. Kaiken lisäksi minusta näyttää siltä, että kyseessä on eurooppalainen ja myös globaali-ilmiö, joka näkyy äärioikeistolaistumisena, anarkistisina mellakoina ja myös pakolaisuutena. Jos - ja kun - kaiken taustalla on pakotettu, "Business first" hengessä toteutettu uusliberalistinen, Euroopan Unionin peruskirjoihin sementoitu toimintakaava, myöskään vaalituloksella ei ole todellista merkitystä muutoksen aikaansaamiseksi. Blogin otsikko ei ole liioiteltu - moderni orjuus ja lakisääteinen sortovalta ovat palanneet. Myös Hitler pääsi runsas 90 vuotta sitten valtaan muodollisesti demokraattisissa vaaleissa; seuraukset olivat hirvittävät ja häpeä ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista sävytti koko viime vuosisadan toista puoliskoa. Ollaanko nyt painumassa samankaltaiseen yhteiskunnalliseen pimeyteen?

SDP:n periaatejulistuksen luonnos

Hyvät toverit!

Lähetän teille SDP:n periaatejulistuksen luonnoksen. Mielestäni siinä on paljon hyvää mm. demokraattinen sosialismi on mukana. Puutteeina näen, että kapitalismin ja uusliberalismi jäävät melkein tyystin maininnatta. Samoin kantamme EU-politiikkaan ja EU:ssa vallitsevaan markkinoiden hegemoniaan. Myös turvallisuuspolitiikka on jäänyt käsittelemättä. Se on kuitenkin avainkysymys maamme tulevaisuudelle.

Muutamia näkökohtia. Olisin avannut hyvinvoinivaltiokäsitettä hieman eri näkökulmasta, koska se on sosialidemokratian ydintä. Olisin vetänyt myös selvitykseen mukaan talousliberalistisen hyvinvointivaltiota tuohoavan  luonteen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio tarkoittaa mielestäni vahvan valtion politiikkaa. Esimerkiksi näin:

"Pohjoismainen hyvinvointivaltiokäsite painottaa sitä, että valtiollinen päätöksenteko määrittelee sen, mitä kuuluu hyvinvointivaltion piiriin. Markkinavoimat eivät synnytä itsessään hyvinvointivaltiota ilman poliittista tahtoa ja ohjausta.

 Nykyistä talousajattelua hallitseva talousliberalistinen ideologia pyrkii minimoimaan valtion roolia yleisesti ja erityisesti siirtämällä nykyisiä valtion ja kuntien tehtäviä markkinaehtoisiksi ja rajoittamalla valtion toimintaa talouden alueella. Tämä johtaa kansalaisten, samoin alueiden väliseen eriarvoistumiseen.

Seurauksena on nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion vähittäinen, mutta määrätietoinen alasajo. Luokkayhteiskuntaan paluu merkitsisi, että olisimme palaamassa tilanteeseen, minkä poistaminen oli sosialidemokratian alkuperäinen tavoite.

 Hyvinvointivaltio pitää edelleen rakentaa vahvan julkisen toiminnan periaatteelle. Hyvinvointirakenteet on nostettava uudelleen jaloilleen talouslaman sille aiheuttamasta kompuroimisesta. Nämä rakenteet on nähtävä pitkävaikutteisina sosiaalisina investointeina, joiden tulokset varmistavat pohjoismaisen yhteiskuntamallin uudistamisen ja jatkumisen.

Sosiaalinen investointimalli menestysstrategiana edellyttää valtiota, jolla on määrätietoinen ohjelma kaikille kuuluvien palvelujen ylläpitämiseksi. Sen ytimessä on kansalaisten hyvinvointia turvaava toiminta, missä tunnistetaan inhimilliset voimavarat, ja ohjelmaan investoidaan johdonmukaisesti siten, että puute ja köyhyys ja sen periytyminen seuraaville polville estetään.

Taloudellinen demokratia myös on jäänyt mainitsematta. Me Tampere-ryhmän ajatusapajalaiset olemme pitäneet sitä esillä. Korostaisin seuraavia näkökohtia:

"SDP on työväenpuolue. SDP kuuluu kiinteästi vapaan Pohjolan sosialidemokraattisten työväenpuolueiden arvoyhteisöön. Työ on meille arvo sinänsä, koska kansakunnan hyvinvointi ja menestys perustuvat työllä aikaansaatuihin tuloksiin. Työn tulokset ovat välttämätön perusta sosiaaliselle tasaukselle samoin kuin koulutukselle ja muulle sivistystyölle. Vain vahvan talouden vallitessa voidaan yhteiskunnan toiminnan kautta saada aikaan aineellinen hyvinvointi ja henkisen kasvun edellytykset, joille yksilön turva, hyvinvointi sekä kansakunnan menestys perustuvat.



Vahva talous on mahdollista silloin, kun kansantalouden tuotannontekijät on tehokkaasti organisoitu ja työvoima on täyskäytössä. Modernin talouden tavoitteena pitää olla täystyöllisyys. Demokratia on ulotettava talouteen ja työelämään. Yritysdemokratia on tehtävä todelliseksi, Kun työntekijöiden tieto ja osaaminen lisääntyvät, heidän osuutensa kokonaistuloista tulee kasvaa. Sosialidemokraatit haluavat toteuttaa inhimillisen pääoman kasvupolun, jossa taloudellisen tietämyksen ja osaamisen lisääntyminen johtaa myös demokratian lisäämiseen ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.



Tämän toteuttamiseksi ja talousjärjestelmän rakenteiden uudistamiseksi on käynnistettävä kansallinen ohjelma. Siinä inhimillinen sivistyspääoma on nostettava tärkeimmäksi tuotannontekijäksi ydintavoitteena täystyöllisyys."



Haluaisin puuttua vielä nykykapitalismin ongelmiin. Ne ovat sosialidemokratian tulevaisuudelle kohtalon kysmyksiä. Näihin ovat mm. Bernie Sanders USA:ssa ja Jeremy Corbyn Englannissa ja taloustieteilijät Robert Reich USA:ssa ja Thomas Piketty Ranskassa puuttuneet omissa esityksissään.



"Nykyinen kapitalismitalous voidaan jakaa neljään ryhmään: perinteiset pääomanomistajat; spekulatiivisista myyntivoitoista tulonsa saavat ja finanssikeinottelijat; palkkatuloilla elävät työntekijät; sosiaalisista tuista, kodin anteliaisuudesta tai hyväntekeväisyydestä toimeentulonsa saavat hyvinvointivaltiosta riippuvaiset henkilöt.


Tämä nykykapitalismin aikana kärjistyvä jako ja hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta tärkeä jaottelu on otettava sosialidemokraattisen politiikan käyttöön vaikutettaessa kansantalouden tuloksen jakautumiseen.



 Olemme vakuuttuneita siitä, että kaiken yhteiskunnallisen vääryyden alkusyy on taloudellisessa vääryydessä. Merkittävin taloudellista epätasa-arvoa aiheuttava rakenteellinen vinouma nykykapitalismissa on se, että pääoman kasvu ja tuotto ylittävät kansantalouden kasvun ja samalla myös palkkatulojen kasvun.  Tästä seuraa jatkuvasti kärjistyvä ristiriita pääomia omistavien ja usein perityn omaisuuden ja palkkatulojen saajien välillä.



Samalla tämä kehitys on esimerkki kapitalismin kriisejä tuottavasta, jopa itsetuhoisesta ja kansantalouden sisäisiä ristiriitoja kärjistävistä kehityskuluista. Nykymenolle vaihtoehtoisen talousmallin rakentaminen on aloitettava siitä, että reaalitalous erotetaan kiihtyvästi kasvavasta ja jyrkkiä vaihteluita aiheuttavasta finanssikapitalismista. Tämä reaalitalouden varallisuuden moninkertaisesti ylittävä ja laskelmoitu finanssitoiminta ei siirry laajojen kansanjoukkojen hyväksi talouden kasvuna ja hyvinvointina eikä se myöskään ota huomioon kestävän kehityksen reunaehtoja.



Nykyinen talousjärjestelmä on neljännesvuositalous, missä johdannaiskaupat  perustuvat kuvitteellisiin, eivätkä todellisiin arvoihin. Tämä ei luo kestävää pohjaa talouden kehittämiseen. Talousjärjestelmään tarvitaan rakenteellisia uudistuksia.



Talouden nousuvaiheiden tulokset jaetaan harvoille, mutta romahdukseen johtavien seurausten hoitamiseksi vaaditaan kansalaisten eli veronmaksajien tukea. Tämä on itse asiassa toimintaa laillisuuden valekaavussa. Asetelman oikaiseminen tulee aloittaa siitä, että normaali talletus- ja luottopankkitoiminta pitää erottaa keinottelua tuottavasta investointipankkitoiminnasta.



Tällä varjellaan veronmaksajien joutumista toistuvasti keinottelutoimintojen seurausten pelastajaksi. Tämä periaate on saatava voimaan ensin Euroopan unionin alueella ja viime kädessä maailmanlaajuisesti. Finanssiliiketoiminnan voitot on saatettava verotuksen piiriin."



Ihan lyhyesti vielä Euroopan Unionista ja yhteisvaluutta-alueesta, vaikka se näkyy olevan vaikea ja arka kysymys meille sosialidemokraateille.



" Suomi on liittynyt Euroopan yhteisvaluutta-alueeseen talous- ja turvallisuuspoliittisin perustein. Jäsenyyttä pitää jatkossakin arvioida näiden perusteiden kansakunnalle tarjoamien menestystekijöiden tai esteiden kautta. EU/EURO-alueella tavoite on oltava verokilpailun estäminen. Sosialidemokraatit vaativat, että määritellään minimiverokannat yritys- ja finanssiliiketoimille ja veroparatiisit lakkautetaan.



Kansalliset rajat ylittävä, normaalia talouden kehitystä häiritsevä finanssikapitalismi tarvitsee vastavoiman ja rajoitteita. Niiden aikaansaaminen on mahdollista vain kansainvälisellä yhteistyöllä, mm. Euroopassa sosialistipuolueiden toiminnalla yhteistyössä järjestäytyneen ammattiyhdistysliikkeen kanssa."




Mielestäni kritiikin pitää perustua tutkittuun tietoon. Teemme palveluksen periaateohjelmatyöryhmälle vain siinä tapauksessa, että esitämme kritiikkimme asiallisesti, pelkäämättä ja rehellisesti. Tätä mieltä olen.



Toivon pajalaisilta keskustelua aiheesta. Tässä yhteydessä jaan kiitokseni myös SDP:n periaateohjelmatyöryhmälle, joka on saanut luonnoksen aikaan. Se on hyvä pohja keskustelulle.



Terveisin Seppo
____________
Toverit hei

Pikalukuna ja -arviona voi todeta esityksessä oleva enemmän ideologista latausta kuin Ossin odottaa. yksityiskohtaisemman kommentoinnin tarve väheni olennaisesti kun luin Sepon ansiokkaan kommentin. Yleisesti voi todeta että tällaisen arvojen ja pyrkimysten esittelyyn keskittyvän ohjelmajulistuksen ongelma on sen todellisuuden sivuuttaminen tai viitteellinen huomiointi, missä pyrkimysten pitäisi muuttua lihaksi. Näin niiden todellinen relevanssi jää avoimeksi. Tämä koskee ennen kaikkea taloutta ja kapitalismin kehitystendenssejä. Globalisaation käsittely näyttää korostuvan tietonäkökulmasta. Sen yhteys pääoman toimintatapaan ja kasaantumiseen ei saa huomiota. Ei ole ymmärrettävissä että verotuksen ongelmat, rikkaiden ja mahtavien verojen kierto ja välttely erityisesti veroparatiisilaitoksen myötä on tendenssinä ja mittaluokkana tunnistamaton.

Lähtisin siitä että voimme koota kommenttimme Sepon tekstin yhteyteen.  Pentti ottanee esityksen pajan työstöön ja esityslistalle. Palataan asiaan .
Joulurauhaa T. Veikko

Rahoitus ei ole taloutta - eikä vuokra tuloa

Rahoitus ei ole taloutta; Vuokra ei ole tuloa

Kirjoittajat kiittävät toimittajaa ja kahta nimettömää tuomaria hyödyllisistä ehdotuksista, jotka paransivat tätä artikkelia huomattavasti. Bezemer haluaa kiittää Equilibrio -säätiötä ja New Economic Thinking -instituuttia taloudellisesta tuesta. Kaikki jäljellä olevat virheet ovat tekijöiden omia.

Miksi taloudet ovat polarisoituneet niin voimakkaasti 1980-luvulta lähtien ja varsinkin vuoden 2008 kriisin jälkeen? Kuinka taloutemme velkaantuivat  ilman todellista hyvinvoinnin kasvua ja elintasoa, samaan aikaan kun kaupungit, valtiot ja koko kansakunnat ovat laskussa? Vasta kun vastaamme näihin kysymyksiin, voimme muotoilla politiikkaa, joka poistaa nykyiset velkakriisit. Yleinen mielipide on, että tämä kriisi on perustavaa laatua ja että "paluuta normaaliin" ei yksinkertaisesti ole. Mutta syvällinen sekaannus jää edelleen siihen teoreettiseen kehykseen, jonka pitäisi ohjatatalouskupölan jälkeistä analyysiä.

Viime vuosisadan viimeisen neljänneksen makrotaloudellinen johto ja sitä yhdistävä teoria ja ideologia ylistivät lähestymistapaansa väittäen, että "Macro-talous menee hyvään suuntaan". (Blanchard 2008, 1). Oliver Blanchard, Ben Bernanke, Gordon Brown ja muut perustivat oman rahapolitiikkansa inflaation huomattavan alhaiselle tasolle ja vakaalle kasvulle, mitä he kutsuivat "Great Moderation" (Bernanke 2004) ja julistivat loppua "jytkyille ja tappioille", kuten Gordon Brown ilmaisi asian vuonna 2007. Mutta juuri 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2007 nähtiin nopein ja syövyttävin inflaatio kiinteistöissä, varastoissa ja joukkovelkakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Tämä omaisuus-hintainflaatio oli lähes kokonaisuudessaan velkainstrumentti. Rahaa ja luottoa ei käytetä aineelliseen pääomainvestointiin tavaroiden ja muiden kuin rahoituspalvelujen tuottamiseen eikä palkkatason nostamiseen. Perinteinen rahapoliittinen tautologialla  MV = PT,  joka ei sisällä varoja ja niiden hintoja, ei ole merkitystä tässä prosessissa. Nykyiset kaikkein kehittyneimmät makrotaloudelliset mallit 1980-luvulta lähtien eivät sisällä  luottoa, velkaa tai rahoitussektoria (King 2012, Sbordone et al. 2010), eivätkä ne siksi ole myöskään hyödyllisiä. Ne ovat malleja niille, jotka "eivät nähneet sen tulevan" (Bezemer 2010, 676).

(MV=PT: Irving Fisher oli yksi 20-luvun alun suosituimmista taloustieteilijöistä. Vuonna 1911 hän tuli tunnetuksi Equation of Exchange" -konseptilla. Tämä yhtälö oli MV = PT, missä M edustaa rahan määrää, V: n liikkuvuutta, P hintaa ja T liiketoimia, transaktioita. Aikansa maamerkki-teoriana mukaan monet  pitävät yhtälön edelleen tärkeimpänä taloustieteen matemaattisena kuvauksena.)

Tässä artikkelissa esitämme vaihtoehtojen rakennuspalikoita. Tämä perustuu viime vuosien tieteelliseen työhömme, joka nojautuu sellaisten jättiläisten hartioihin kuin John Stuart Mill, Joseph Schumpeter ja Hyman Minsky.

Epätasapainoinen velkakirjojen luominen oli "Suuren muutoksen" (Great Moderation)  suuntauksen (Grydaki ja Bezemer 2013) takana. Tämä johti talouden  "Suureen polarisaatioon" velkojien ja velallisten välillä. Tämä taloudellinen laajentuminen sai vuokrankiskonnan muodon, josta edellytettiin parempaa tuottoa kuin tuotannosta saaduista voitoista (Bezemer ja Hudson 2012) - seikka joka useimmissa tämän päivän analyyseissa jää vaille huomiota (ehdotus, ks. Kanbur ja Stiglitz 2015). Tämä sokea piste johtuu siitä tosiasiasta, että taseet, luotto ja velka puuttuvat nykypäivän malleista.

Luottokriisi ja taantuma ovat näin ollen todellinen paradigma ja testi taloustieteelle (Bezemer 2011, 2012a, 2012b). Voimme vain toivoa ymmärtävämme kriisiä ja taantumaa kehittämällä luottoja, velkoja ja rahoitussektoreita sisältäviä malleja (Bezemer 2010, Bezemer ja Hudson 2012). Täällä annamme tälle väitteelle käsitteellisen perustan.Jotta voimme selittää vaurauden ja velan kehitystä ja jakautumista nykypäivän maailmantaloudessa, on syytä hylätä perinteinen olettama, jonka mukaan pankkijärjestelmän tärkein tehtävä on antaa luottoa rahoittamaan aineellisia pääomasijoituksia uusiin tuotantovälineisiin. Pankit rahoittavat pääosin kiinteistöjen ja rahoitusvarojen hankkimista ja siirtämistä.

Tämä ero "rahoituksen" ja "kiinteän omaisuuden" rahoituksen välillä merkitsee "luonteen funktionaalista erottelua" (Bezemer 2014, 935), joka oli keskeinen Karl Marxin, John Maynard Keynesin ja Schumpeterin työn kannalta. Sitten 1980-luvun taloudessa on ollut pitkä sykli, jossa pankkien lisääntyneet luototukset  ovat kiihdyttäneet kiinteistöjen, varastojen ja joukkovelkakirjojen hintojen nousua ja johtaneet lainanottajia toivomaan, että pääoman tuotot jatkuvat. Spekulaatiot saavat tilaisuutensa luototuksessa, ja velat nousevat lähes yhtä nopeasti kuin omaisuusarvot. Kun taloudellinen kupla puhkeaa, negatiiviset oman pääoman arvot tulervat vallitseviksi, kun omaisuuden hinnat alittavat kiinteään omaisuuteen tehdyt kiinnitykset, joukkovelkakirjat ja pankkilainat. Olemme vielä purkamassa sen suurinta tuhoa. Tämä romahdus on väistämätön viimeinen vaihe "Suuressa Muutoksessa".

Rahoitusjärjestelmä määrittää, millaista talouden hallintaa teollisuudella on. Yritysjohtajat, sekä rahanhoitajat ja rahastot, pyrkivät pääasiassa tuottamaan itselleen, omistajilleen ja velkojilleen taloudellista tuottoa. Päätavoitteena on tuottaa myyntivoittoja käyttämällä osakkeiden tuottoa kannustimena ja jakamala osakkeille tuottoa osinkona (Hudson 2015a, 2015b) samalla kun puretaan suurempia voittoja supistamalla ja ulkoistamalla työvoimaa ja lyhentämällä projekteja, joilla on pitkä toimitusajat. Toteutetut yritysostot nostavat liiketoiminnan kustannuksia, jättäen talouteen velkaantuneita. Voittoja käytetään koron maksamiseen omistajille, ei investoimaan uudelleen konkreettiseen pääoman muodostukseen tai palkkaamiseen. Konkurssin uhkaa käytetään aika-ajoin pyyhkäiemään eläejärjestelmät pois tai keinona neuvotella uudelleen eläkejärjestelyt samalla kun siirretäänn tappioita kuluttajille ja työvoimakustannuksiin.

Tämä taloudellinen lyhytnäköisyys ei ole sellainen suunnitelma, jonka hallitus olisi sitoutunut, jos sen tavoitteena olisi tehdä taloudet kilpailukykyisemmiksi laskemalla tuotannon hintaa. Se ei ole tapa saavuttaa täystyöllisyyttä, elintason nousua tai tasa-arvoista keskiluokan yhteiskuntaa. Selittääksemme, miten kuplatalouden velkojen muodostuminen johtaa velan deflaatioon, erottelemme kaksi dynamiikkaa: nykyinen tuotanto ja kulutus (BKT) sekä rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalan (FIRE) sektori. Viimeksi mainittu liittyy lähinnä kiinteistöjen, rahoitusomaisuuden ja muiden omaisuuserien hankintaan ja luovuttamiseen. Tavoitteenamme on erotella tämä rahoitettu "varallisuus" sektori - omaisuuden ja velkojen tase - "todellisesta" taloudesta, luottojen, tulojen ja kulujen nykyisestä tuotannosta ja kulutuksesta.

Seuraavassa osiossa otamme käsiteltäväksi,  miten erottaa rahoitusala muusta taloudesta ja vuokraaminen muista tuloista. On kuin olisi "kaksi taloutta", jotka ovat tavallisesti keskenään yhteensopivia. Niitä on analysoitava erillisinä mutta vuorovaikutteisina järjestelminä;  kiinteistöomaisuudet ja kotitalouksien kiinnitysluotot ovat kupla-talouteen keskittyviä. Kolmannessa osassa tarkastelemme siksi kotitalouksien velan merkitystä. Nykyisessä pääoma-taloudessa (“rentier economy”) tämä ei edusta todellista rikkautta, vaan velkaantumisastetta. Neljännessä osassa keskustelemme tämän yleiskattavuuden patologisista piirteistä: tuottavuuden ja sijoitusten menetyksistä, jossa epätasa-arvo ja räjähdysherkkyys lisääntyvät.



Rahoitus ei ole taloutta eikä vuokra ole tuloa
Yksityisen sektorin menojen, pankkitoiminnan ja velan analysointi kuuluu laajasti kahteen lähestymistapaan. Yksi keskittyy nykyisten tavaroiden ja palveluiden tuotantoon ja kulutukseen sekä tässä prosessissa mukana oleviin maksuihin. Lähestymistapamme tarkastelee taloutta tämän tuotannon ja kulutuksen symbioosina pankki-, kiinteistö- ja luonnonvarojen tai monopolien kanssa. Nämä vuokratuotot ovat suurelta osin institutionaalisia, ja ne eroavat talouksista talous- ja
finanssipolitiikkansa mukaisesti. (Sitä vastoin kaikissa maissa "todellisilla" sektoreilla oletetaan yleensä olevan samaa tekniikkaa.)

Luottojen käsitteellinen eriyttäminen
Lainat finanssialaan kuulumattomalle kaupankäynnille laajentavat talouden investointeja ja innovaatioita, mikä johtaa BKT: n kasvuun. Dollarin, joka lainaa lainaa ja käytetään kotimaisiin investointitavaroihin, kasvattaa kotimaisia tuloja samassa suhteessa. Jos lainan myöntämistä koskeva liiketoimintasuunnitelma on hyvä, tuotannon lisääntyneet tuotot ovat enemmän kuin riittävät lainan maksamiseen: taloudellisen epävakauden ei tarvitse lisääntyä. Velka kasvaa, mutta myös tulot. Velkaantumisaste, velat/tulot,  ei tarvitse Kotitalouksien kulutusluotot antavat muiden kuin rahoituslainojen tavoin ostovoimaa ja todellinen kysyntä kasvattaa BKT: ta . Mutta verrattuna yritysten lainoihin, sillä on kaksi ominaisuutta, jotka aiheuttavat vähemmän kasvua samalla lainamäärällä  ja enemmän taloudellista epävakautta.

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetä luoton tuottamiseen, joka maksaa lainaa, kuten liiketoiminnan rahoitus. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Talouskasvu vaatii hyvää luottoa reaaliselle sektorille. Mutta useimmat luotot tänään laajennetaan vakuudeksi, ja näin ollen ne perustuvat omaisuuden omistukseen. Kuten Schumpeter (1934) korosti, luotto ei ole "tuotannon tekijä", vaan tuotantoedellytyksenä. Siitä lähtien, kun neulonta-aikakaudella oli ilmennyt aikaeroja istutuksen ja sadonkorjuun välillä, luotto on ollut implisiittinen tuotannon, myynnin ja tuotannon lopullisen kulutuksen välillä etenkin pitkänmatkan kaupan rahoittamiseksi, kun työn erikoistuminen on olemassa (Gardiner 2004, Hudson 2004a, 2004b ). Mutta sillä on riski talouden ylikuormittamisesta, koska pankkiluottojen luominen tarjoaa mahdollisuuden kiinnostuneille sijoittamaan taloudellisia "maksullisia" maksuja käyttömaksujen perimiseksi korkomaksujen muodossa ja valuutansiirtopalkkioiden muodossa.

Useimmat taloudelliset analyysit jättävät rahoitus- ja varallisuusalan näkymättömiin. Lähes kaksi vuosisataa, siitä lähtien, kun David Ricardo julkaisi poliittisen talouden ja verotuksen periaatteet vuonna 1817, rahaa on pidetty yksinkertaisesti "huntuna", joka vaikuttaa hyödykkeiden hintoihin, palkkoihin ja muihin tuloihin symmetrisesti.

Valtavirran analyysi keskittyy tuotantoon, kulutukseen ja tuloihin. Työvoiman ja kiinteän teollisen pääoman ohella vuokraoikeuden maa-oikeudet luokitellaan usein "tuotannontekijäksi", samoin kuin muut vuokra-erioikeudet. On myöskin kyse siitä, että korollisen pankkiluoton luominen ja jakaminen ei vaikuta suhteellisiin hintoihin tai tuloihin.

Saattaa tuntua ironialta , että Ricardo kirjoitti heti, kun Britannian talous oli sidottu sodan velkoihin Napoleonisten sotien jälkeen, joka päättyi vuonna 1815. Edellisen sukupolven kirjailijat, Adam Smithistä Malachy Postlethwaytille, selittivät, kuinka hallitus kiinnitti kiinnostusta kutakin uutta joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskusta lisäämällä uusi valmistevero korkomaksun kattamiseksi (Hudson 2010). Nämä verot nostivat elinkustannuksia ja liiketoimintaa, samalla kun ne tyhjensivät taloutta joukkovelkakirjojen haltijoille. Kuitenkin pankkien parlamentaarinen tiedottaja (ja jopa lobbaaja) Ricardo perusteli tasa-arvoisen ortodoksisuuden  väittämällä, että rahat, luotot ja velat eivät olleet todella merkityksellisiä tuotannon, arvon ja hintojen kannalta. Hänen kauppatieteoriansa mukaan kansainväliset hinnat vaihtelivat vain suhteessa "todellisiin" työvoimakustannuksiinsa ottamatta huomioon rahaa, luottoa ja velanhoitoa. Rahalaitosten maksut pankkiin ja rahoitusvarojen ja velkojen jakautuminen eivät näytä vaikuttavan tulojen ja varallisuuden jakautumiseen.

Adam Smith kiisti yksinoikeuden vuokriin ja etenkin kaupallisiin erityisoikeuksiin, joiden avulla brittiläiset ja muut hallitukset yrittivät houkutella joukkovelkakirjojen haltijoita vähentämään velkaansa. Ricardo korosti maanvuokraa "ilmaisena lounaana": tällaisia ovat tuotantokustannukset hedelmällisillä mailla, jotka ovat parempia kuin marginaalinen hedelmällisyys tai implisiittisesti alueilla, jotka hyötyvät suotuisasta sijainnista. Mutta kuten Smith, hän käsitteli kiinteistöjä normaalina liiketoiminnan kustannuksina, ei taloudesta ulosottavana  ja siten  autonomisena ja itsenäisenä tuotannonalan ja kulutuksen taloutena. Tällä perusteella hän jätti pankit ja monopolit pois taloudellisesta vuokrauksesta - siitä oletuksesta, että heidän tulonsa oli maksu tuottavasta palvelusta.  Siksi korot näyttivät olevan välttämättömiä tuotantokustannuksia.

Tämä oletus perustuu nykypäivän kansallisiin tulo- ja tuotetileihin (NIPA). Kaikki "tulot" (lukuun ottamatta myyntivoittoja, jotka eivät ilmesty NIPA: ssa) löytyvät vastineestaan "tuotteesta", tässä tapauksessa rahoitustuotoista. Useimmat tulot - ja varmasti eniten ebitda (lyhyt "ansiot ennen korkoja, veroja, poistoja ja poistoja") - syntyy FIRE-sektorilla. Mutta onko se todellisuudessa osa "todellista" taloutta tuotannon, kulutuksen ja jakelun alalla (jolloin se on tuloja)? vai onko se maksua tällä alalla (missä tapauksessa se on vuokra)? Tämä on ero, jota Frederick Soddy (1926) teki todellisen rikkauden ja "virtuaalisen rikkauden" välille yhteiskunnan taseen vastuupuolella.

Jotta tähän kysymykseen vastattaisiin, on tarpeen jakaa talous "tuottavaksi" osaksi, joka tuottaa tuloja ja ylijäämää, ja "ulosottavaan vuokraosuuteen, joka poistaa tämän ylijäämän vuokrina, toisin sanoen kiinteistöoikeuksien, luottojen tai sukulaisten etuoikeuksina. Nämä ovat maksuja, joihin institutionaalinen koulu keskittyi 1800- luvun loppupuolella. Institutionaalisen koulun keskeinen poliittinen tavoite oli säännellä julkisten palveluiden ja monopolien hintoja ja tuloja noudattaen puhtaasti "taloudellisia" tuotantokustannuksia, jota klassiset taloustieteilijät määritelivät arvoksi (Hudson 2012).

Tavoitteenamme on arvioida uudelleen arvon ja vuokrauksen välinen ero, joka on vainhävinnyt nykyajan analyysista. Vain siten voimme ymmärtää, miten kuplatilanteen luottovirrat voimistivat  taipumusta voimakkaaseen  velkapyramidisoitumiseen - lisäämällä varallisuusmarkkinoita omistusoikeuksien siirron prosesseissa sille joka oli halukas ottamaan suurimman velan.

Tämän dynamiikan analysoimiseksi meidän on tunnustettava, että elämme "kahdessa taloudessa". Todellisessa taloudessa syntyy tavaroita ja palveluita, tuotetaan aineellista pääomaa, työtä palkataan ja tuottavuutta lisätään. Suurin osa tuottavista tuloista koostuu palkasta ja voitoista. Rahoitus- ja omaisuusvaateiden verkko - "Economy # 2" - on se, jossa otetaan ulos korot ja taloudelliset vuokrat.

Valitettavasti tämä erottelu on epäselvä virallisissa tilastoissa. NIPA ilmaisee vuokraustulot  "tuloina", ikään kuin kaikki voitot saadaan "ansaitsemalla". Mikään ei näytä olevan ansaitsematonta  tai ulosvedettyä. "Vuokrat" -tuloryhmänä - kahden vuosisadan klassisen poliittisen talouden painopisteenä - on kadonnut Orwellin muistireikään.

Kansantalouden tilinpidosta on laadittu uudelleen 1980-luvulta lähtien rahoitus- ja kiinteistöalat "tuottavaksi" (Christophers 2011). Sitä vastoin suurta osaa kansantalouden tilinpidon kotitalouden tuloista ei ole kassavirrassa (korkoa ja veroja). Barry Z. Cynamon ja Steven M. Fazzari (2015) arvioivat, että Yhdysvaltojen NIPA-laskennallisella kotitalouksien tulot ylittävät todellisen tulon kassavirrassa noin kolmanneksella.

Tämä on se piirre, jota useimmissa taloudellisissa analyyseissä on käytetty näennäisesti empiirisenä kirjanpitomuotona ja  on ilmaus luotonantajan hyväksi suuntautuneesta pro-vuokranantaja ideologiasta.  Kotitaloudet eivät saa tuloja asumisestaan huneistolta jossa he asuvata. Asuntojen "palvelut" arvo ei kasva yksinkertaisesti siksi, että asuntojen hinnat nousevat, kuten kansantalouksien fiktiossa edellytetään. Rahoitusala ei tuota tavaroita tai edes "todellista" vaurautta. Ja siltä osin kuin se tuottaa palveluita, suurin osa tästä palvelee tulojen ohjaamista vuokranantajille, ei palkkojen ja voittojen tuottamiseksi.

Kuvitelmaa on se, että kaikki velka vaaditaan investoimaan talouden tuotantovälineisiin. Mutta pankit ansaitsevat velalla ja liittävät sen talouden tuotantovälineisiin ja odotettavissa oleviin tuleviin tulovirtoihin. Toisin sanoen pankit eivät tuota tavaroita, palveluita ja varallisuutta vaan vaateita tavaroista, palveluista ja varallisuudesta eli kysymys on Soddyn "virtuaalisesta rikkaudesta". Prosessissa pankkilainat nostavat tällaisten saatavien ja etuoikeuksien hintoja, koska nämä tuotteet ovat kuitenkin kannattavia, koska pankit ovat halukkaita antamaan lainaa sitä vastaan.

Siinä määrin kuin FIRE-sektori vastaa BKT: n kasvusta, tämä on maksettava muista BKT: n osista. Rahoitus- ja kiinteistöomaisuuden kauppa on nolla-summapeliä (tai jopa negatiivista, summaa nollan alapuolella), joka koostuu suurelta osin keinotteluista ja tulojen poistamisesta, joka ei tuota "todellista" tulosta. Pitkän aikavälin vaikutuksen on oltava velan korottaminen suhteessa BKT: hen ja lopulta supistaa BKT: n kasvua, kun rahoituskupla antaa tilaa velanpoistoon, säästöön, työttömyyteen, epäonnistumisiin ja menetyksiin. Tämä on se tosiasia, joka siirtää nykyisen rahoitusalan klassisen vuokrateorian piiriin ja erottaa todellisen rikkauden luomisen pelkistä yleiskustannuksista.

"Raha" koostuu pääasiassa luoton luomisesta, koska "luotot luovat talletuksia" (McLeay, Radia ja Thomas 2014). Näin ollen kaikki bruttokansantuotteen ja -palvelujen liikevaihdon kasvu näkyy pankkitoiminnassa, joka tukee näitä transaktioita ( yritysten välisen kaupan luottojen rinnalla nyt myös rahamarkkinasijoitusten muodossa).

1980-luvulta lähtien pankkien luotonanto on noussut suhteessa BKT: hen (toisin sanoen suhteessa tuloihin). Paljon  luotuja luottoja on käytetty ei-tuottamiseen, vaan varallisuutena inflaatiota ja elinkustannuksien hintoja lisäävänä tekijänä.  Kuluttajat - etenkin kiinteistöjä, osakkeita ja joukkovelkakirjojen omistavat - ovat syventäneet velkaa elintasonsa säilyttämiseksi. Oikeat palkat ovat laskeneet jonkin verran, kun taas elinkustannukset verojen jälkeen ovat lisääntyneet.

Yhdysvalloissa FICA: n  (Federal Insurance Contributions Act) valkuutus, sisältäen sosiaaliturva- ja Medicare-kustannukset on noussut 15,2 prosenttia, sairausvakuutuskustannukset ovat nousseet, koulutuskustannukset ovat nousseet päästötodistusten ostajille ja asuntoluottokupla (jonka Alan Greenspan eufemisoi "varallisuuden luomiseksi"). on nostanut oman kodin hankkimisen hintaa.. Nyt tunnustetaan, että Yhdysvaltojen elintaso on 1970-luvulta lähtien ollut velkavetoista, eikä tulojen lisääntymisen perustuvaa. Tämä jäi suurelta osin huomaamatta, kunnes kupla puhkesi, koska luottovirtojen taustalla oleva erottelu on jätetty taloustieteen sisältöjen ulkopuolelle.

Ero suhteessa tähän päivään

Aina ei ole ollut niin. Taloudellinen teoria tänään on jossain määrin askel taaksepäin poistamalla 1800-luvun  näkemyksen - ja jopa keskiajan talouden ja jopa klassisen antiikin - suhteessa siihen, miten pankki ja korkea talous tunkeutuvat talouden elämään asettamalla sääntöjä ja polarisoimalla vaurautta ja tuloja. Myös Marx ([1887] 2016, 1) erotti Pääoman 30.luvussa "luoton, jonka volyymi kasvaa tuotannon arvon kasvaessa eroavan "monetaristisesta pääomasta" - joka on  erillinen ilmiö teollisuuden tuotannosta ". Tämä merkitsi sitä, että on olennainen ero tavaroiden ja palveluiden välisillä transaktioilla verrattuna  omaisuuden ja rahaliikenteen välisiin siirtoihin. Keynes (1930, 217-218) erotti toisistaan myös "rahan taloudellisessa kiertokulussa " ja "rahasta teollisissa kierrossa".

James Tobin oli jo vuonna 1984 huolissaan siitä, että "työnnämme  yhä useammat resurssimme, myös nuortemme kerman, taloudellisiin toimiin, kauaksi tavaroita ja palveluita tuottavien taloudellisten toimintojen ulkopuolelle" (Tobin 1984, 14). Minsky myöhempinä vuosina varoitti siitä, mitä hän kutsui "rahanhallintakapitalismiksi" erotuksena teollisesta kapitalismista (Minsky 1987; Wray 2009). Richard Werner (2005, 1997) mukautti Irwin Fisherin (1933) vaihtokurssiä (MV = PT) erottamaan luoton "todellisesta" taloudesta, näkemään eron rahoitusvarojen ja "hyvinvoinnin" välillä.

Näiden erojen soveltaminen japanilaisiin tietoihin Werner (2005, 222) löytää "vakaan suhteen reaalitalouteen ja nimelliseen BKT: hen siirtyvän" rahan "välille". Samoin Wynne Godley ja Gennaro Zezza (2006, 3 ) huomauttavat Yhdysvalloista: "Aiempien jaksojen suuria hidastumisia on usein seurannut nettoluotonantojen lasku. Itse asiassa nämä kaksi sarjaa ovat siirtyneet yhteen, mikä on hieman yllättävää. "Federal Reservin" taloustieteilijät huomaavat, että monet nykyaikaiset" analyytikot ovat havainneet, että pitkällä aikavälillä on ollut melko läheinen suhde ei-taloudellisen sektorin ja taloudellisen kokonaistoiminnan välillä (BGFRS 2013, 76).

Nämä korrelaatiot viittaavat pankkien luottojen ja muiden kuin rahoitussektorin taloudellisen toiminnan keskinäiseen 'yhden suhde yhteen' suhdelukuun (kuvio 1).

Luottotason kasvu reaaliselle sektorille kasvoi samassa suhteessa nimelliseen Yhdysvaltain bruttokansantuotteen kasvuun verrattuna 1950-luvulta 1980-luvun puoliväliin - toisin sanoen finanssimuutoksesta tuli kaikenkattava käänne. Määrittelyjen ja mittausten tekniset ongelmat, reaalisen sektorin pankkiluottojen kasvu ja nimellisen BKT: n kasvu liikkuivat lähes yhdessä, kunnes rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen alkoi höyrytä 1980-luvun alussa.

Kuvassa 1 on esitetty, kuinka 1980-luvun puolivälistä lähtien reaalinen sektori lainaa rakenteellisesti enemmän kuin sen tulot - muutamat huomattava trendimuutos jonka vain harvat huomasivat. Wynne Godley kirjoitti vuonna 1999, että "viimeisten seitsemän vuoden aikana nopea kasvu voisi johtua vain yksityisten menojen mahtavasta noususta suhteessa tuloihin. Tämä kasvu on ajanut yksityistä sektoria talouden alijäämään ennennäkemättömässä määrin"(Godley 1999, 1).

Kotitaloudet ajautuivat negatiivisten säästöjen alueelle. Yritykset siirtyivät ottamaan tuottojaan tavaroiden ja palveluiden myynnin sijasta  saadakseen tuoton pääomapåalautuksista ja muista puhtaasti rahoituksellisista lähteistä. General Electric tuli GE Capitaliksi. Maria Grydaki ja Dirk Bezemer (2013) selittävät, kuinka velkaantumisen nousu selittää kupla-vuosien epäilyttävän hiljaisuuden, jota on tarjoiltu "suureta muutoksena"  Greenspanin, Bernanke'n ja muiden, omasta

mielestäänylivoimaisten rahapoliittisten taitojen edustajina. Todellisuudessa se oli velkadeflaatiota,  "velkaantumista ennen myrskyä" kuten kaukonäköinen kirjailija totesi vuonna 1995 (Keen 1995).

Nykyaikaista tutkimusta tukee klassinen näkökulma, jonka mukaan velka voi olla taakka pääomalle eikä yhteiskunnallinen palvelu. Wiliam Easterly, Roumeen Islam ja Joseph Stiglitz (2000) osoittavat, että kasvun volatiliteetti vähenee ja kasvaa sitten suuremmilla rahoitusaloilla. Artikkelissaan "Shaken and Stirred: Explaining Growth Volatility" (2000, 6) kirjoittajat havaitsevat, että "vakiomuotoiset makrotaloudelliset mallit antavat näpäytyksen rahoituslaitoksille ... analyysimme vahvistaa rahoituslaitosten roolin talouden laskusuhdanteessa."

Heidän artikkelissaan "liian paljon rahoitusta" Jean-Louis Arcand, Enrico Berkes ja Ugo Panizza (2011) väittävät, että pelastustoiminnan odotukset voivat johtaa rahoitussektorin laajentumiseen sosiaalisen optimaalisen tavoitteen ulkopuolelle. He käyttävät erilaisia empiirisiä lähestymistapoja osoittaakseen, että liiallisella rahoituksella alkaa olla kielteinen vaikutus tuotannon kasvuun, kun yksityiselle sektorille myönnetyt luotot saavuttavat 110 prosenttia bruttokansantuotteesta. Stephen
G. Cecchetti, M.S. Lisäksi Mohanty ja Fabrizio Zampolli (2011, 1) väittävät, että "tietyn tason ylittävä velka johtaa kasvun hidastumiseen". Kirjoittajat arvioivat, että valtion ja kotitalouksien velkasuhteessa raja on noin 85 prosenttia BKT: stä ja yritysten velkasuhteessa noin 90 prosenttia . Samalla tavoin kirjoittaessamme tätä artikkelia, OECD ja IMF antoivat raportteja, jotka varoittavat liiallisesta taloudellisesta kasvusta (OECD 2015, Sahay ym. 2015).




Vastaus tähän kysymykseen on sekä teoreettisesti järkevää että institutionaalisesti merkityksellistä, ja siinä on otettava huomioon erityiset muodot, joita "eiproduktiivisilla" tuloilla otetaan tiettynä  aikana. Klassisille taloustieteilijöille tämä muoto oli maanvuokraus. Minskille (esim. 1986) tämä muoto oli
pääomavoittoja osakemarkkinoiden investoinneista "marginaaleihin", mikä vaikutti sekä 1929 Great Crash -kokemukseen että rahoitusmarkkinoiden muotoon 1950- ja 1960-luvuilla, kun hän kehitti hypoteesiaan taloudellisesta epävakaudesta. Mutta kuten klassinen analyysi vuokrista osoittaa, Minskyn eteneminen "hedge"-rahastoista  "spekulatiivisiin" ja "Ponzi" rahoitukseen ei ole rajoittunut pelkästään maapohjamarkkinoihin tai osakemarkkinoihin.

Meidän aikamme, luultavasti merkittävin muoto, jolla vuokraaminen on toteutettu, on kotitalouksien luottomarkkinoilla, erityisesti kotitalouskiinteistöissä. Ero näkyy suhteessa muihin kuin rahoitusalan yritysten tuotannollisiin lainoihin. Hyödyllinen tapa keskustella tästä erottelusta on luokitella lainoja kahdelle tasolle: niiden osuus tulon kasvusta ja niiden taipumuksesta lisätä talouden epävakautta. Taulukko 1 havainnollistaa tätä. On olemassa sekä käsitteellisiä että kokemuksellisia syitä tehdä ero
tällä tavalla. Nyt keskustelemme niistä vuorostaan.

Kotitalouksien velan merkitys
Luottojen ja velkojen klassinen analyysi yhdistettynä näihin viimeaikaisiin havaintoihin herättää keskeisen kysymyksen: Milloin rahoitusjärjestelmä tukee tuotantoa ja tulojen muodostumista kestävällä tavalla ja milloin se tukee keinottelua ja vuokratuottoa myyntivoittojen muodossa, eikä tulojen muodostumista?

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetä luotolla tuottamiseen  joka maksaa lainaa kuten liiketoimintaa luotolla rahoitettaessa. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Toiseksi, kun otetaan huomioon, kuinka paljon tuloja syntyy tietyllä velkajärjestelyllä, kotitalouksien kulutusluotot eivät ole tehokas tapa rahoittaa tuotantoa sen tavallisesti korkeiden korkojen vuoksi. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että kotitalouksien luoton kasvuvaikutus on pienempi yritysluottoihin verrattuna (Beck ym., 2012; Jappelli ja Pagano 1994; Xu 2000). Jokaiselle dollarille, joka on lisätty lisäarvoon laajentamalla luottoja kotitalouksille jotka kuluttavat ne yritysten kanssa,
velanhoito maksaa enemmän kuin mitä on yritysten luoton kanssa. Bezemer (2012) osoittaa, että yksityisen velan kasvu ja bruttokansantuotteen kasvuvauhti nousivat keskimäärin 2: 1 1950- ja 1960-luvuilla 4: 1: een 1990- ja 2000-luvuilla. Nämä ovat karkeita, mutta silti merkittäviä viitteitä. Suuntaus ei johdu yksinomaan kulutusluottojen kasvusta 1960-luvulta lähtien, sillä vielä suurempi kotitalousluottoluokka on kotitalouksien kiinnelainoissa.

Kulutusluoton tavoin kotitalouksien asuntoluotto lisää velkaa, mutta ei kotitalouksien tuloja. Tämä lisää talouden epävakautta. Toisin kuin kulutusluotot, nykyisten kiinteistöjen kiinnitysluotot eivät synnytä senhetkisiä tuloja missään muualla - ainakaan, ei tulojen ja vuokrien klassisessa taksonomissa. Asuntolainaa otetaan ostamalla omaisuuseriä, joista useimmat ovat jo olemassa. Se tuottaa kiinteistöjen myyntivoittoja, mutta ei tuloja tavaroiden ja palveluiden tuottamisesta. Ero on epäselvä siltä osin kuin kiinnityksiä käytetään henkilökohtaisen kulutuksen rahoittamiseen (erityisesti "osake-lainoja" asuinkiinteistöille) tai uudisrakentamista, mutta se on pieni osa asuntolainojen kokonaismäärästä.

Kiinteistöt ovat myös erityisiä, sillä kiinteistöomaisuus on kasvanut kaikkien länsimaiden suurimmista omaisuusmarkkinoista ja niihin myös osallistutaan laajasti. Klassisen analyysin jälkeen, jos jokainen luottokelpoinen kiinteistöomaisuus lisäsi omistajan tuloja lainanottajana , 1970-luvulla 1970-luvulla kotimainen omistus kasvoi voimakkaasti vuokrien louhimisen muodossa ja käänsi sen kiinnostuksen kohteeksi kiinteistölainanantajille. Arvopaperistaminen lisäsi tähän toisen ulottuvuuden. Kotimaisten asukkaiden lisäksi myös globaalit sijoittajat voivat osallistua asuntolainamarkkinoihin. Kuten Ponzi-ohjelmassa, mitä suuremmat tulot, joita asuntoluottomarkkinat käsittelevät, sitä kauemmin järjestelmä voi jatkua. Tämä on keskeinen syy epätavallisen pitkään jatkuneille asuntoluottomarkkinoille, jotka on yhteydessä länsimaisiin talouteen 1990-luvulta vuoteen 2007.

Kotitalouksien kiinteistöluotot ovat myös ainutlaatuisia tyyppisten pankkilainojen osalta ajatellen niiden makrotaloudellisista vaikutuksista laskusuhdanteissa eli niiden mahdollisuuksista kasvattaa kokonaisten talousjärjestelmien epävakautta. Laajasti omaisuuden omistajien hallussa olevien velkainstrumenttien  vuoksi asuntojen hintojen lasku ja  kotitalouksien kulutukseeen vaikuttava negatiivinen pääoma ovat merkittäviä makrotaloudellisella tasolla. Ja koska kiinteistöpääoma on pankkitalletuksille avainasemassa, se vaikuttaa myös pankkien omaan taloudelliseen epävakauteen. Tämä johtaa lainanantorajoituksiin paitsi asuntoluottoihin myös muuhun reaalitalouden rahoittamiseen.


Kokemusperäinen näyttö
Viime vuosina on tehty useita empiirisiä tutkimuksia, jotka tukevat edellä mainittua käsitteellistä keskustelua. Kuviossa 2, joka perustuu Dirk Bezemerin, Maria Grydakin ja Lu Zhangin (2016) laskelmiin, kuvaamme tulon kasvun korrelaatiota  luottokannan kasvun kanssa, joka on skaalattu BKT: llä. Tämä antaa arviointimahdollisuuden luottojen kasvun vaikutuksesta  tietyllä aikavälillä.  Kehitys on ollut alaspäin suuntautuvaa 1980-luvun puolivälistä lähtien, ja 1990-luvulta lähtien korrelaatiokerroin ei eroa merkittävästi nollasta. Luotto ei siis ole ollut enää "hyvää kasvulle", kuten monet niin pitkään uskoivat (King ja Levine 1993 ja Ang 2008).

Suuri syy tähän suuntaukseen oli se, että luottoa laajennettiin yhä enemmän kotitalouksille, ei yrityksille. Kuvassa 3 esitetään pankkiluottojen muutos vuodesta 1990 vuoteen 2011 tasolle, joka koostuu 14 OECD-taloudesta. Vaikka koko luottokanta kasvoi valtavasti 1990- ja 2000-luvuilla, luottojen määrä ei-rahoitustoimialoille oli pysähtynyt noin 40 prosenttiin  BKT: stä, kun taas sen osuus kokonaisluotoista romahti. Sitä vastoin pankkien liikkeeseen laskemien asuntoluottojen osuus kasvoi noin 20 prosentista kaikista luotoista. Òscar Jordà, Alan Taylor ja Moritz Schularick (2014) erinomaisessa historiallisessa tutkimuksessaan "Great Mortgaging" -raportti, jossa otokseen valittiin 17 maata, kasvoi kotitalouksien asuntoluottojen osuus 30-60 prosenttia  BKT: sta vuodesta 1900 lähtien, siis selvästi enemmän kuin 1970-luvulta lähtien. Kustannukset tulon kasvulle olivat suuria. Torsten Beck et ai. (2012), Bezemer, Grydaki ja Zhang (2016) sekä Jordà, Taylor ja Schularick (2014) esittävät kehittyneitä tilastollisia analyysejä, joiden mukaan kotitalouksien luoton osuus tulon kasvusta on vähäpätöinen tai selvästi negatiivinen. Viime vuonna IMF: n ja OECD: n raportit tekivät saman havainnon (Sahay ym. 2015, Cornede, Denk ja Hoeller 2015).

kuvio 2

Tällaiset suuret kotitalousluottojen määrät eivät ainoastaan heikennä tulojen kasvua. Kuten edellä todettiin, ne lisäävät myös taloudellista epävakautta. Suuri osa viimeaikaisista maakohtaisista tutkimuksista kertoo, että kotitalouksien luottojen lisääntyminen on positiivisessa suhteessa kriisitodennäköisyyteen (Barba ja Pivetti 2009, Büyükkarabacak ja Valev 2010, Frankel ja Saravelos 2012, Obstfeld ja Rogoff 2009, Rose ja Spiegel 2011, Sutherland et al. 2012). Kotitalousluottojen lisääntymisellä on myös selkeä yhteys vuoden 2008 jälkeisten taantumien pituuteen ja vakavuuteen - ne vaikuttavat selkeästi. Tämän mekanistisen yhteyden ovat Karen Dynan (2012) ja amerikkalaiset Atif Mian ja Amir Sufi (2014) osoittaneet.

Vaikutusvaltaiset Yhdysvaltain asunnonomistajat ovat vähentäneet menojaan vuoden 2007 jälkeen. Mutta yksityisen luottokannan nousun häpeällinen vaikutus, jonka kotitalouksien kiinteistöluottokannan kasvu on osoittanut - on se että kriisin jälkeisen taantuman vakavuus ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Philip Lane ja Gian Maria Milesi-Ferretti (2011) ovat havainneet, että keskimäärin kaikissa maissa on suuri osuus tuotannosta, kulutuksesta ja kotimaisesta kysynnästä pudonnut suhteessa vuosien 2008-2009 bruttokansantuotteeseen.

S. Pelin Berkmen & kumppanit (2012) osoittavat, että vuoden 2009 realisoituneen kasvun ja optimistisempien kriisiä edeltävien ennusteiden välinen kuilu korreloi voimakkaasti  kriisin jälkeiseen luoton kasvuun. He päättelevät, että kotitalouksien kriisiä edeltänyt lainojen kasvu on pääsyy  taantuman syvyyteen. Samanlaisia havaintoja raportoivat Cecchetti, Mohanty ja Zampolli (2011), Stijn Claessens et ai. (2010); Tatiana Didier, Constantino Hevia ja Sergio Schmukler (2012), ja muut.

Yhteenvetäen, jos jaamme pankkiluotot kolmeen kategoriaan, kuten taulukossa 1, luokittelumme viittaa siihen, että kotitalouksien kulutusluotot ja muut kuin rahoituslaitoksille myönnetyt lainat ovat tuottavia - lisätessään ostovoimaa tavaroiden ja palveluiden tuotannon tukemiseksi - mutta suuremmassa kuvassa taloudellinen epävakaus lisääntyy. Osamaksulainat vaikuttivat merkittävästi autojen massamarkkinoiden kehittämiseen, mutta tämä teki kotitalouksien rahoitustaseet haavoittuvammiksi. Monet yhdysvaltalaiset opiskelijat eivät selvinneet korkeakoulututkintooon saakka ilman opintolainoja. Siinä mielessä nämä lainat ovat tuottavia että ne antavat tutkinnon suorittaneille mahdollisuuden ansaita enemmän. Mutta jos opiskelijat eivät löydä työpaikkoja, joissa he ansaitsisivat tarpeeksi ylimääräistä hoitaakseen lainansa, kysymys ei ole tuottavasta toiminnasta. Joka tapauksessa velkaantuminen valmistumisen jälkeen heikentää kotitalouksien taseita. Tässä mielessä kiinnitykset ja muut velat yleensä lisäävät talouden epävakautta.

Tämä luokittelu ei ole tyhjentävä ja sitä olisi edelleen parannettava kunkin kategorian sisällä. Esimerkiksi runsas luotonanto  ei-rahoitustoimintaan ei tue tuotantoa tukevaa. Se voi saada muodon, joka nostaa kaupan olevia kiinteistöhintoja, tai näkyy lainoina yritysfuusioille,  yritysostoina tai osakkeiden takaisinostoohjelmina. Toisaalta kotitalouskiinnitykset voivat olla tuottavia siltä osin kuin niitä käytetään uudisrakentamiseen. Ne olisi siten erotettava marginaalisista (välittäjien) lainoista ja korko-osuuksista, joiden tarkoituksena on saada kaupaksi tai päästä eroon tuottamattomista taloista ja kaupallisista kiinteistöistä.

Näitä hienojakoisempia luokkia ei ole havaittavissa edellä mainituissa tutkimuksissa suoritetuissa maakohtaisissa tiedoissa. Niitä voidaan soveltaa maatutkimuksissa, jotka perustuvat kuvion 3 erotteluihin. Suurin este tälle tutkimusohjelmalle ei kuitenkaan ole empiirinen, vaan ajattelutapaan liittyvä,  vaikutelma, että velkainstrumenttien kiinteistöjen arvostukset edustavat talouden rikkautta, kiinnittäen vähän huomiota siihen, että sen rahoitusrakenteet heikentävät rikkauksien syntymistä. Tähän puutumme seuraavaksi.

Vuokratalous: varallisuutta vai jotakin muuta?

(Jatkotyöstämisen linkkejä:
http://evonomics.com
http://evonomics.com/finance-is-not-the-economy-bezemer-hudson/

Kansalainen, vatio ja kansalaisyhteiskunta

22.11. 2018 Hannu Ikonen:
KANSALAINEN VALTIO JA KANSALAISYHTEISKUNTA

Kansalaisten kyky muodostaa demokraattisesti toimiva kansalaisyhteiskunta on riippuvainen valtiosta, lainsäädännöstä ja rahoituksesta. Kansalaisyhteiskunta ( ns kolmas sektori) alkaa kompuroimaan, jos lainsäädännöllä tehtäviä sille työnnetään yli sen fyysisten ja henkisten edellytysten, sitä resurssoimatta ja kansalaisten taloudellisia sekä ajallisia edellytyksiä toimintaan heikentämällä. Tästä meillä on kokemuksia työ-, ympäristö- ja sosiaalilainsäädännön alueilla, kolmatta sektoria kuormitetaan liikaa valtion paetessa vastuutaan. Näin on synnytetty eriarvoinen yhteiskunta, jossa varakkaiden ”anekauppana”, suovat sosiaallisen ”hyvän mielen” antajina, ”Nenäpäivät” ja muut saman vetovoiman omaavat projektit yksilöille ja yhteisöille. Lisäävätkö ne eriarvoisuuden tunnetta kansalaisissa?

Kansalaisyhteiskunta on abstrakti käsite, kansalaisen kokemukseen perustuva käsite, joka on riippuvainen kansallisesta kulttuurisesta kehityksestä. Suomen historiassa kansalaisyhteiskunnan suurina harppauksina voidaan pitää ”yleisen- ja yhtäläisen äänioikeuden saamista” ja 30-luvulla sosiaalilainsäädännön kehityksen ensiaskelia, jotka loivat kokemuksia vaikuttamisesta, kokemuksia yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta kansalaisina. Sota ja sodanjälkeinen aika hyvinvoinnin kehityksineen vahvisti yhteisöllisyyden-, osallisuuden tunnetta, kansalaisyhteiskuntaa. Valtio, lainsäädäntö tuki kehitystä koulutuksessa, ympäristöasioissa, SOTE-alueella ja kansalaisten yhdenvertaisten, taloudellisten edellytysten kehityksenä, tulo- ja varallisuuserojen kaventamisena.

80-luvun puolivälin jälkeen siirryimme monetaristiseen, uusliberaaliin aikaan, joka alkoi kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja, jota EU jäsenyys vauhditti entisestään. Vuosituhannen vaihteen tietämissä olimme OECD:n kärkimaa funktionaalisen tulonjaon muuttuessa pääomatulojen eduksi, palkkatulojen siivun kavetessa. Kehitys on näkynyt yhteisöllisyyden rapautumisena, kansalaisyhteiskunnan koettuna heikkenemisenä, lainsäätäjän, valtion käyttäessä hyväkseen kansalaisyhteiskunnan heikkouden tilaa ”kikyttämällä”, siirtämällä tehtäviä ”kolmannelle sektorille”, kansalaisten valvonnan tiukentamisella, kansalaisten vapaus-oikeuksien rajoituksilla ja kasvattamalla edelleen tulo- ja varallisuuseroja. Yhteisöllisyys, kansalaisyhteiskunta on saatettu kaaoksen tilaan ja yhä useampi haluaa siitä ”syrjäytyä” voimattomana, mikä näkyy äänestysaktiivisuuden- ja yleensä osallistumisen heikkenemisenä, harvenevan aktiivijoukon kuormituksena.

Onko meillä oikeus arvostella yhteiskuntia, joissa kansalaisoikeudet ovat olleet aina valtion rajoittamia, joissa oikeudet eivät ole kasvaneet ”läntisiin” mittoihin kun meillä niitä on ryhdytty kaventamaan, eriarvoisuutta kasvattamaan? Ulottaako globalisaatio vaikutuksensa, kulttuuriset piirteensä talouden myötä kansalaisten vapausoikeuksiin, toisaalla niitä laventaen ja toisaalla supistaen, valvontaa tiukentaen kilpailukyvyn nimissä?
Suomessa on pidennetty työaikaa, niin elinikäistä, viikottaista kuin vuotuistakin ja kasvatettu työntekijöiden omavastuuta. Ympäristö- ja maankäyttö kysymyksissä virallista valvontamenettelyä on ”kevennetty” ja kansalaisten osallistumisoikeutta rajattu. Kasvatuksessa (ml. liikunta) ja koulutuksessa sekä SOTE-sektorilla on kansalaisten omavastuita lisätty pisteeseen, jossa ei voida puhua perustuslaillisesta ”yhdenvertaisuudesta”.
Kansalaisyhteiskunnan yhteisiä arvoja ylläpitää tasasempi tulojen- ja varallisuuksien jako, mikä edellyttää lainsäädännöllistä tahtoa toteuttaa tasa-arvoon-, yhteisöllisyyteen- ja yhdenvertaisuuteen tähtääviä toimia, tahtoa asettaa tarvittaessa”yhteisöllisyys” globalisaation edelle.

Hannu Ikonen sd
Lieksa

Palkanmaksuhaluttomuus

Saku Uuninpankkopoika Timonen on jo vuosikausia kritisoinut lahjakkaasti ja armottomasti työelämän muuttumista nollatuntisopimuksiksi, palkattoman työn teettämiseksi, palkanmaksuhaluttomuudeksi, toimeentulomahdollisuuksien romuttamiseksi ja tulevaisuuden lisääntyvän eläkeläisköyhyyden aiheuttajaksi. Tässä lyhyt pätkä hänen tätä mielenmuokkausta kuvaavasta blogikirjoituksestaan:
"Työmarkkinat ovat vinoutuneet, mutta se ei ole työttömien vika. Käynnissä on mielien muokkaus, jonka lopullisena tarkoituksena on saada palkat poljettua mahdollisimman alas, tai oikeastaan jättää ne kokonaan maksamatta. Yhteiskunta elättää työntekijät sosiaaliturvalla ja kiroaa heidän jokaisen leipäpalansa syyttämällä heitä laiskoiksi työnvieroksujiksi. Hyvinvointiyhteiskunta on tosiaan vaarassa sitten, kun kukaan ei enää saa verotettavaa palkkaa.

Aina kun luette tuilla elävien työttömien laiskuudesta kertovia juttuja, niin katsokaapa kuka puhuu. Yleensä se on aina joku sellainen, joka haluaa itselleen mahdollisimman halvaksi tai mieluummin ilmaiseksi tulevaa työvoimaa. Kuten monta kertaa olen sanonut, niin ei meiltä puutu työhalukkaita, vaan palkanmaksuhalukkaita."