EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN
Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica
1.1. 2018
Pentti Hämäläinen laittoi sähköpostia Tampereelta:
Olet puolueväestä ehkä parhaiten perillä siitä, mitä mannermaalla, ja erityisesti Saksassa on viriämässä. Se, että oikopäätä ei SPD ole menossa koalitiohallitukseen, vaan asettaa ehtoja
siten, mitkä voi tunnistaa sosiaalisen pilarin korostamisena, on toivoa herättävää.
Jos kansallisiin tai vastaaviin peruslinjauksiin halutaan muutoksia, niin silloin on mahdollisuuksia, kun on vakava tilanne ja kriisi tai sen uhkä edessä. Äskettäin koettu pakolaisaalto ja sen
aiheuttama haajaannus, itäisten uusjäsenten erikoiset linjaukset ja menettelyt, sekä Brexit, ovat kriisiyttäneet EU:n.
Uusi vaihe on synnytettävä. Sen tekevät joko Merkel ja Macron, tai sitten ne, joille EU ei ole rauhan ja solidaarisuuden "integraatio". En pidä myöskään Junckerin visioiden tarjouksia sellaisina, että niistä syntyisi lisää sellaista koheesiota, että EU merkittävästi vahvistuisi.
Sosiaalisen pilarin, ja talouden sellaisen uudelleenjärjestämisen vaade, että voidaan myös julkisen vallan taloustoimin tervehdyttä ja vahvistaa taloutta, tulisi olla asialistalla. Maastrichtin
regulaatioiden uudelleenkirjoitus tai tulkinta. Voiko siten tulkita myö s SPD:n kantaa, mistä olet kertonut?
Voisimmeko, esim. Ajatuspaja Tampereen nimissä kannustaa puoluetovereitamme Saksassa ja pieneltä osaltamme vahvistaa tovereiden uskoa vaihtoehtoisuuteen, lähettämällä Saksaan,
tuntemaasi osoitteeseen, viestin, missä rohkaisemme heidän kamppailuaan sosiaalisen ja solidaarisen EU:n puolesta.
Teen tämän ehdotukseni näin vuoden vaihtuessa. Silloinhan on tapana tehdä monenlaisia lupauksia ja toivomuksiakin.
Ja Hymyilevä Apollo on aina yhtä vaikuttava!
Terveisin,
Pentti
Ilpo Rossi vastasi seuraavasti:
Pentti, kiitos vuoden alun postistasi!
Seuraan tosiaan melko tarkasti Saksassa käytävää poliittista keskustelua, vaaleja ja SPD:n sisällä olevia virtauksia. Takana on huono tulos syyskuun 2017 vaaleista, sitä ennen oli
Nord-Rhein-Westfalenin, Saksan suurimman osavaltion vaaleissa sosialidemokratia kärsinyt kirvelevän tappion. Pääministeri Hannelore Kraft - sosialidemokraattinen osavaltion "äiti" -
joutui eroamaan ja painautui kokonaan pois aktiivisesta politiikasta.
Schulz yrittää hävittyjen vaalien jälkeen pysyä edelleen politiikan johdossa SPD:ssä ja hänet valittiinkin puolueen johtoon joulukuun alun 2017 vaaleissa uudelleen. Hän piti voimakkaan palopuheen, jossa hän arvosteli voimakkaasti myös Euroopan Unionin politiikkaa ja vaati paradigmanmuutosta sosialidemokrattien politiikkaan. "Jos lähdemme tukemaan ryötäjäkapitalistien politiikkaa, ne syövät meidät elävältä."
CDU:n kanssa käytävissä hallitusneuvotteluisa nämä vaatimukset näyttävät nousevan yksittäisinä poliittisina teemoina neuvottelupöytään. Ilmeisesti Schulzilla ei ole SPD:ssä tukenaan vahvaa Eurooppa-keskustelua eikä senmukaista analyysia Euroopan Unionin kurjasta tilasta.
Näyttäisi siltä että paradigmanmuutosta ei haluta ainakaan vielä käsitellä EU:n peruskirjojen tasolla - sitä ei vielä ole tehnyt Ranskan presidentti Macronkaan. Oletukseni on, että konsolisoidun perussopimuksen pelkkään markkinaehtoiseen lähestymistapaan joudutaan puuttumaan.
Saksa vahvoine talouksineen saattaisi selvitä omassa maassaan ilman muutoksia
EU-tasolla, vaikkakin sen bruttovelka on samaa luokkaa kuin Suomen kansalaista kohden laskettuna. Mutta Ranska on velkainen eikä sillä ole muuta ulospääsytietä kuin "vahvan valtion" periaate. Se ei voi nykyisen rahapolitiikan puitteissa tapahtua yksittäisten jäsenvaltioiden tasolla ja siksi perussopimusta pitänee avata. Schulzin vaatimus Federalistisesta Euroopasta liittovaltiona enteilee tätä ja Macronin Eurooppa-visioiden toteuttamiselle tuskin löytyy muuta tietä.
Euroopan yhteinen puolustusjärjestelmä tulee jatkossa ilmeisesti yhä ajankohtaisempaan ja konkreettisempaan keskusteluun. Tämä onkin ainoa alue, jolla myös konservatiivit ovat
hyväksyneet "valtion rahoituksen"; tämä voisi olla se vipuvarsi joka pakottaa avaamaan Unionin peruskirjoja. Keynesiläisen rahapolitiikan toteuttaminen Eurooppatasolla herättää konservatiivien joukossa kiivasta vastustusta; tämän mahdollisuuden poissulkeminen liittyy Berliinin muurin murtumiseen ja sen varmistamiseen ettei sosialistinen valtio missään olosuhteissa voisi nousta Euroopassa merkittäväksi.
Saksalaisille vahva valtio ei tarkoita samaa kuin hyvinvointivaltio Pohjolan sosialidemokraateille.
Saksalaisia sosialidemokraatteja voidaan toki rohkaista ja viestit puoluetovereilta EU:n jäsenvaltioista olisivat mitä tervetulleimpia. Onko saksalainen sosialidemokratia siinä tilassa että se kykenee tästä keskustelemaan - se on avoin kysymys. Kun DDR:n perintöä edustava Linke ei kelpaa koko Saksan alueella hallituskumppaniksi, voisi olettaa että haavat ovat edelleen avoimia suhteessa autoritaariseen, Neuvostoliiton mallia myötäilleeseen DDR-politiikkaan.
Suomessa voisimme ehkä ehdottaa sosialidemokraattista eurooppalaista konferenssia Euroopan
Unionin uudistamiseksi. Mutta täälläkin törmäämme haluttomuuteen keskustella Euroopan kurjasta tilanteesta, vaikka ideologista tarvetta siihen on mitä ilmeisimmin olemassa.
Jos mitään ei tapahtu, koko Euroopan Unioni saattaa ajautua yhä syvenevään kriisiin ja kaoottiseen tilanteeseen. Toisesta maailmansodasta ja sen seurauksista tiedämme, että Saksassa otetaan lusikka kauniiseen käteen vasta täydellisen romahduksen hetkellä. Tosin Angela Merkel on näyttänyt vihreää valoa Macronin suuntaan - mutta poliittinen koetus tässä suhteessa on vielä edessäpäin.
Me tarvitsemme Eurooppaa ja globaaleja ratkaisuja; Unionion ohella tärkeä kumppani olisivat Yhdistyneet kansakunnat, jota olisi tuettava ja vahvistettava. Kun USA vetäytyy globaalista
vastuusta "Amerikka ensin" politiikan merkeissä, saattaa käydä niin että esimerkiksi Kiina alkaa voimistaa vaikutustaan resurssiensa avulla myös YK:ssa. Jos näin käy, konservatiivinen,
yksiulotteiseen markkinanäkökulmaan jumiutunut Eurooppa putoaa nopeasti johtavien globaalien voimien joukosta.
Lopuksi kysyn: kun tuli kirjoitettua näin pitkä vastaus analyyttiseen kysymykseesi, pyydän saada julkaista sen ja tämän vastaukseni blogissani?
Kysyy Ilpo
2.1. 2018
Ilpo,
Kiitos todella hyvin jäsennetystä vastauskommentaaristasi. Vahvistuu edelleen käsitys, että olet puolueväen piirissä paras tulkitsemaan erityisesti Saksa-kiinnitteisiä kehityskulkuja.
Esitit kiinnostavan ehdotuksen: eurooppalaisten sos.dem.puolueiden idoelogiafoorumin aikaansaaminen. Selkeiden, hyvää sosialidemokraattista yhteiskuntapolitiikkaa linjaavien
näkemysten puutteessa, uusliberalismin hegemonisessa puristuksessa ja samalla EU:n perussopimusten pakkopaidassa toiminta on vaikeaa. Poliittinen toiminta on jatkuvia
periksiantamisia ja pettymyksiä tuottavaa peruskannattajien horisontista.
Taloudellista menestystä tuottavan ja oikeudenmukaisesti tulosta jakavan, sivistys- ja oikeusperiaatteita kannattavan unionin rakentamisen vaikeus on ilmeinen. Yhdyn arvioosi: unionin koheesiota heikentävät tendenssit näyttäytyvät senkaltaisina, että hajoaminen on mahdollista. Todellisesta solidaarisuudesta ei juurikaan havaintoja. Jokainen jäsenmaa alkaa kohta vahtia rajojaan entistä ankarammin ja julistaa periaatetta: jokainen huolehtikoon itsestään.
Näin myös Suomen nykyhallitus. Kiirettä pitää, jos halutaan säilyttää EU vielä suuremmalta avuttomuudelta. Tilannetta vain hankaloittaa onnettomuudeksi kääntynyt €uro-alueen perustaminen ja sen piirissä olevien maiden ongelmat, Suomi hyvänä esimerkkinä.
Hyvän, analyyttisen, mutta myös kontributiivisen kirjan on julkaissut viime vuoden lopulla Stiglitz: The Euro and Its Threat to the Future of Europe. Sen toivoisi kulkeutuvan johtavien poliitikkojen pöydille kaikissa EU maissa, sillä tavalla ankaraa on kritiikki, ja samalla pelastusehdotuksia sisältävä, jotta pelkää kielteistä arvostelua ei kirja sisällä.
Jos sos.dem. puolueiden ideologiafoorumin aikaansaaminern olisi mahdollista, sillä voisi olla vaikutusta yhteistä aateperustaa kantaville puolueille ja niiden joukoille. Sitähän kaivataan tässä neuvottomuuden tilassa. Eikä SI:stäkään ole tässä apua. Jonkun tulisi olla aloitteellinen, ja jos rahkeissa olisi varaa, niin tarjoutua tekemään samaa, mitä Suomi on tarjonnut diplomatian alueella. Olisiko puolueella ja Sorsa-säätiöllä, joidenkin puoluetta lähellä olevien tahojen avustuksella olla edellytyksiä aloitteen tekemiseen? Kuinka pj. mahtaisi asiaan suhtautua?
Tämänkaltaista nousee mieleen tällä hetkellä.
Puolestani näitä keskusteluja voit julkaista, jos katsot sen palvelevan yhteistä asiaamme.
Terveisin,
Pentti
