MMT tarjoaa älyllisen ratkaisun Korona-pandemian aiheuttamaan talouskriisiin

Peter Bofinger väittää Social Europe -verkkoehden julkaisussa 23.3. 2020, että MMT tarjoaa älyllisen ratkaisun  "mille tahansa tarvittavalle" rahoitukselliselle vastaukselle mahdollisesti suurimpaan globaaliin sodanjälkeiseen taloudelliseen haasteeseen.

- Katso kirjoitukseen liittyvät kuvat  alkuperäistekstistä!

Koronaviruspandemian hillitsemiseksi toteutettavat toimenpiteet eivät ole vain ainutlaatuinen kokeilu terveyspolitiikassa. Niillä on niin suuria yhteiskunnallis-poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia, että lopputulos muokkaa ihmiskunnan kohtaloa pitkällä tähtäimellä

Taloustieteilijöiden kannalta terveyspolitiikan ensisijaisuus on periaatteessa hyväksyttävä. Siksi on nyt pidettävä välttämättömät taloudelliset vaikutukset mahdollisimman rajoitettuina. Turvatoimenpiteiden vaikutukset ovat kuitenkin verrattavissa koko talousjärjestelmän keinotekoiseen koomaan. Tämän vuoksi talouspolitiikassa on tehtävä  potilaan - taloudellisen tilan -  keinotekoinen ruokinta ja tuuletus mahdollisimman kattavasti tässä vaiheessa,  jotta hän kärsisi mahdollisimman vähän pitkäaikaisia vaurioita.

Suorat siirrot
Lyhyellä aikavälillä tähän sisältyy pääasiassa toimenpiteitä likviditeetin turvaamiseksi. Niihin sisältyy veron lykkäykset ja kattavat valtion takaukset lainoille, joita tarvitaan likviditeetin pullonkaulojen poistamiseksi. Saksassa lyhytaikaisen työn korvauksella välineenä on tärkeä rooli. Se antaa yrityksille mahdollisuuden lyhentää työntekijöiden työaikaa palkkakorvauksilla ja sosiaaliturvamaksuilla, jotka maksaa liittovaltion työvoimatoimisto (yleensä 60 prosenttia normista tai 67 prosenttia, jos kotitaloudessa on lapsi).

Likviditeetin turvaaminen on kuitenkin vain ensimmäinen puolustuslinja. Koska kriisi jatkuu vähintään 4–6 viikkoa, valtion on korvattava yritysten ja monien itsenäisten ammatinharjoittajien tulonmenetykset suorilla siirroilla. Tämä voidaan saavuttaa lyhyellä aikavälillä suorilla tuilla, kuten Baijerin vapaavaltion tarjoamalla hätäavulla.

Negatiivisen tuloveron mallia olisi pidettävä kokonaisvaltaisena ratkaisuna. Verovirasto maksaa yrityksille ja itsenäisille ammatinharjoittajille tietyn prosenttiosuuden (alun perin on mahdollista ajatella 25 prosenttia) jo maksetusta tulo- tai yritysverosta vuodelta 2019. Jatkuvuusvaikutusten välttämiseksi vuoden 2020 veroilmoitus voitaisiin tarkistaa.
 On tarkistettava, ovatko voitot tosiasiallisesti heikentyneet verrattuna vuoteen 2019. Jos voitot pienenisivät vain pienen määrän (esimerkiksi 20 prosenttia), negatiivinen tulovero maksetaan päinvastaisesti.

Ilman tällaisia kauaskantoisia siirtoja koko talouteen, etenkin finanssijärjestelmään, kohdistuu jatkuvia vahinkoja, mikä vaikeuttaa nopeaa talouden elpymistä pandemian laantumisen jälkeen. Koska tähän talouden keinotekoiseen ruokintaan liittyy kuitenkin suuria verokustannuksia, kysytään usein, pystyvätkö valtiot keräämään tarvittavat taloudelliset resurssit.

Ei rahoitusrajoituksiaVastaus tähän on nykyaikainen rahateoria. Sen tärkein viesti on, että periaatteessa suurille maille ei ole rahoitusrajoituksia. Historiallinen esimerkki on sotien rahoitus.

Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen tiedot osoittavat (ks. Kaavio), että velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvoi merkittävästi kahden maailmansodan aikana. Mutta tämä ei johtanut suuriin inflaatio-ongelmiin lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Monissa maissa suuren taantuman jälkeen velkasuhdetta vaadittiin lisäämään vielä voimakkaasti (ks. Kaavio). Korkeampi julkinen velka ei aiheuttanut rahoitusongelmia, koska se kompensoi voimakasta negatiivista kysyntäkriisiä, eikä se myöskään aiheuttanut inflaation kasvua. Lisäksi Japanin erittäin korkea velkasuhde (237 prosenttia vuonna 2019) osoittaa, että tämän suhteen rajat ovat erittäin joustavat.

Hyvä uutinen on siksi, että suuret maat kykenevät hyvin korvaamaan koronaviruksen aiheuttamat tulonmenetykset yrityksille, työntekijöille ja itsenäisille ammatinharjoittajille kattavilla suorilla siirroilla ilman taloudellisia rajoituksia. Jos valtion ylimääräistä velkaa ei voida rahoittaa pääomamarkkinoilla yksityisten sijoittajien kautta, keskuspankit ovat valmiita ostamaan valtion joukkovelkakirjalainoja periaatteessa ilman rajoituksia. Yhdysvaltain keskuspankki ja Euroopan keskuspankki vahvistivat tämän nimenomaisesti 15. maaliskuuta ja 18. maaliskuuta.

MMT-kriitikkojen ilmaisema vaara, että suuret alijäämät voivat johtaa inflaatioon, on hyvin epätodennäköistä Covid-19-kriisin tapauksessa. Se, mitä näemme, on kulutuskysynnän romahtaminen, jota ei ole koskaan aiemmin ole koettu tällä voimakkuudella, jolla itsessään on selvästi deflaatiovaikutus. Valuuttakriisin riski voidaan myös sulkea pois, koska kaikki maat lisäävät velkaaan samanaikaisesti.

Eurobondeja
Ongelmia syntyy vain niissä maissa, jotka eivät pysty lainaamaan riittävästi omassa valuutassaan. Euroopassa tämä pätee erityisesti euroalueen erittäin velkaantuneisiin jäsenvaltioihin - ennen kaikkea Italiaan. Tässä on löydettävä ratkaisuja yhteisrahoituksella (joukkovelkakirjalainat), jolloin varoja ei makseta yksittäisille jäsenvaltioille lainan muodossa, vaan siirtona.

Yksi yhteisen lainanoton malli on vuonna 1975 perustettu Euroopan yhteisön luottolimiitti öljykriisin aiheuttamien maksutaseongelmien rahoittamiseen. Nousevien ja kehitysmaiden osalta voidaan pyytää apuun kansainvälistä valuuttarahastoa.

Kaiken kaikkiaan koronaviruskriisi on todennäköisesti maailman talouden suurin haaste toisen maailmansodan jälkeen. Lainaamalla lause EKP: n entiseltä päälliköltä Mario Draghilta, ratkaiseva tekijä on "mitä tahansa" finanssipolitiikka. Hyvä uutinen on, että suurissa maissa ei ole tässä suhteessa taloudellisia rajoituksia.

Tietoja Peter Bofingeristä
Peter Bofinger on Würzburgin yliopiston taloustieteen professori ja entinen Saksan talousasiantuntijoiden neuvoston jäsen.

(Tämä artikkeli on Social Europe: n ja IPS-lehden yhteisjulkaisu)

_________

25.3. 2020
Helsingin Sanomien päivän pääkirjoituksesta: 
"Maanantaina komissio kertoi, että ­euromaiden vajeita ja velkoja rajoittava vakaus- ja kasvusopimuskin saa väistyä – koska Euroopan vakaus ja kasvu vaativat sitä tässä kriisissä.

Sopimukseen on kirjattu mahdollisuus poiketa vaatimuksista laajassa kriisissä. Tätä ehtoa käytetään nyt ensimmäistä kertaa, ja hyvästä syystä. Lähivuosina ei tarvitse pelätä, että komissio tulisi jäsenmaan budjetin syynättyään kertomaan, mitä maan tulisi talouspolitiikan tasa­painolleen tehdä. Budjettitasapainohan katoaa joka tapauksessa kaikkialla.


EUROOPAN KESKUS­PANKKIKIN on jo kaukana roolista, joka sille alun perin määriteltiin. Kun EKP ostaa markkinoilta miljardeittain velkaa, EKP ei ole alkuperäisen raamituksen mukaisesti inflaation hillintäbisneksessä.

Tässä linkki kirjoitukseen!

Koronavirusepidemia ei jatku loputtomiin. Kun se on ohi, EU-yhteistyötä on vaikeaa palauttaa takaisin niiden sääntöjen sisälle, joista nyt poiketaan."                                

Espanja ja velan paradoksi

”Velan paradoksi” - tai miten välttää riiston tuleminen uudelleen
Espanjan hallituksen talousarvioehdotukset osoittavat jonkin verran yritystä murtaa konservatiivisen edeltäjänsä ankara austeristinen politiikka. Muuta ohjelmassa on edelleen talousortodoksian mukainen finanssipolitiikan nopea vakauttaminen.

Makrotaloudellinen analyysi opettaa meille, että tietyillä yksilön kannalta järkevillä  päätöksillä voi olla vastakkaisia tuloksia, kun kaikki yksilöt toimivat samalla tavalla - tai kun  päätöksen tekijänä on maan hallitus. Yksi niistä on ”velan paradoksi”: talouspolitiikassa kaikki yritykset vähentää velan suhdetta bruttokansantuotteeseen (velka / bruttokansantuote) jäädyttämällä tai vähentämällä julkisia menoja voivat itse asiassa lopulta johtaa velan lisääntymiseen.

Tämä on paljon enemmän kuin outo teoreettinen ilmiö - se on tapahtunut viime aikoina Espanjassa, ja se voi tapahtua jälleen, jos noudatamme Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston tai Espanjan keskuspankin viime aikoina esittämiä suosituksia.

Velkasuhteen muutokset BKT:ssa  johtuvat kahdesta eri tekijästä. Ensimmäinen on suoraan sidoksissa hallituksen finanssipolitiikkaan, sillä valtion on talousarvion alijäämän vuoksi laskettava liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja (varsinkin jos keskuspankki ei voi lainata hallituksille suoraan), kun taas velka pienenee prosentuaalisesti ennenkaikkea talousarvion ylijäämän myötä.

Toinen on lumipallovaikutus: toisaalta hallituksen on maksettava jo olemassa olevan velan korkoja, mikä merkitsee suurempia menoja ja uutta velkaa; toisaalta, jos talous kasvaa, nämä maksut ovat laskeva prosenttiosuus BKT: stä. Lumipallovaikutus pyrkii näin ollen vähentämään julkisen velan painoa, kun kasvuvauhti on korkeampi ja päinvastoin.

Jos hallituksen tavoite on velan ja bruttokansantuotteen supistuminen, julkisten menojen rajoittaminen ensisijaisten ylijäämien saamiseksi ”näyttää” järkevältä suositukselta. Tämä pätee kuitenkin vain, jos finanssipoliittiset päätökset eivät vaikuta kasvuvauhtiin tai jos tämä vaikutus (verotuskerroin) on pieni. Jos näin ei ole, ja finanssipolitiikalla on vaikutusta taloudelliseen toimintaan, tiukemmasta finanssipolitiikasta johtuvat tappiot (heikentynyt talouskasvu ja negatiivinen lumipallovaikutus) saattavat kompensoida sen, mitä hallitus saa ensisijaisesta ylijäämästä (vähemmän otettua  uutta velkaa).

Jälkimmäinen on todellakin todennäköisin tulos. Tilanne, jossa ”velan paradoksi” ilmenee, on määritelty: Espanjan tapauksessa tämä johtuisi verotuskertoimesta, joka on yli 0,7, ja empiiriset todisteet osoittavat, että sen arvo on paljon suurempi.

Riiston umpikuja (Cul-De-Sac)
 Euroopassa sovellettavan säästöpolitiikan kielteiset seuraukset suuren taantuman aiheuttamien julkistalouden alijäämien ja velkojen kasvun muodossa  pitäisi varoittaa meitä siitä, että on olemassa suuri riski tehdä sama virhe uudelleen. Ne eivät vain syösseet meitä  "kadonneeseen vuosikymmeneen", vaan osoittivat myös erittäin huonoja tuloksia julkisen velan vähentämisessä. Kahden tutkijan, mukaan lukien entinen Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sihteeri, tekemä tutkimus ei jätä epäilystäkään: ”Yritysten pyrkimykset vähentää velkaa julkisen talouden vakauttamisen avulla ovat todennäköisesti johtaneet korkeampaan velan ja BKT: n suhteeseen ja kielteisiin vaikutuksiin pitkän aikavälin tuloksessa.

Euroopan komissio suosittelee kuitenkin edelleen julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen rajoituksia tulevina vuosina Espanjassa. Ensinnäkin, vaikka sen oma ennuste on, että velan ja BKT: n suhde Espanjassakin laskee, se katsoo, että tulosta tulee  liian hitaasti. Bryssel pelkää Espanjan talouden olevan haavoittuvainen korkotason mahdollisesti noustesssa (Euroopan keskuspankki vetäydyttyä  nopeasti rahapoliittisesta määrällisestä elvytyksestä) ja siksi se  kannustaa nopeampaan velan vähentämiseen. Ongelmana on, että todennäköinen tulos olisi täsmälleen päinvastainen: vähemmän kasvua ja siten myöshuonompaa velan ja BKT: n suhdetta. Tämä lähestymistapa on erityisen huonosti toimiva, koska useimmat tutkimuslaitokset ennakoivat kasvun hidastumista Espanjassa, samalla kun työttömyysaste vakiintuu noin 12–13 prosenttiin, mikä on selvästi yli kriisiä edeltävän tason. Tällainen "austerinen pakkomielle" ei saisi mitäänmuuta aikaan  kuin syöksykierteen pahenemisen.

Toiseksi komissio väittää, että lähes koko Espanjan alijäämä on ”rakenteellinen”, ei suhdanteista johtuva. Mutta kaikki ekonomistit, joilla on vähänkään taipumusta kriittisyyteen, tietävät, että "rakenteellisen alijäämän" arviot ovat metodologisesti kyseenalaisia - niiden käyttäminen ainoana tunnuksena finanssipoliittisissa päätöksissä on enemmän kuin riskialtista. Itse asiassa toteamus, jonka mukaan Espanjan alijäämä on pääasiassa ”rakenteellinen”, tarkoittaa sitä, että talous on saavuttanut potentiaalisen bruttokansantuotteensa ja että sen vuoksi tarjonnan puolella on tällä hetkellä tärkeintä kasvun rajoituttaminen (15 prosentin työttömyysasteella!). Tällaista ei voida perustella taloudellisesti, ja samalla se ilmaisee tällaisten rakenteellisten alijäämien arviointitavan käytännön hyödyttömyyden.

Toinen tapa
Meidän on luovuttava suurten ja pysyvien ensisijaisten ylijäämien tavoittelemisesta ja ohjattava finanssipolitiikkaa eri tavoitteisiin: ylläpidettävä talouskasvua koska työttömyys on niin suuri, saatava aikaan käänne peruspalvelujen supistamiseen ja kehitettävä  julkisen talouden investointiohjelma  todellisen muutoksen aikaansaamiseksi Espanjan tuotantorakenteessa. Jos finanssipolitiikalla pyritään aikaansaamaan myönteinen vaikutus talouskasvuun, nämä tavoitteet ovat täysin yhteensopivia  BKT: n velkasuhteen pienentämisen ja tämän tavoitteen  varmistamisen kanssa.

Espanjan hallitus on julkaissut vuoden 2019 talousarviota koskevan suunnitelmansa. Yleisesti ottaen se kuvastaa sen ja Podemosin välisen poliittisen sopimuksen tärkeimpiä linjoja, joissa korostetaan tilaisuutta edetä kohti uutta finanssipoliittista ohjelmaa. Jos se toteutetaan täysimääräisesti, se voisi poistaa joitakin viime vuosikymmenen aikana käyttöön otettuja austeristisia säästöpolitiikan muotoja,sekä  myös   ehdotettujen verouudistusten tuotantoa lisäävien vaikutuksien ansiosta.

Sen soveltamisalaa voi kuitenkin osittain rajoittaa  pakkopaita, josta hallitus ei halua vapautua: sen suunnittelee sinnikkäästi  jatkavansa virheelliseksi osoittautunutta menojen vähentämistä säilyttääkseen nopean alijäämän supistamispolitiikan tulevina vuosina, mikä perustuu pakkomielteiseen saksalaiseen tyyliin tasapainon saavuttamiseksi. Liian kauan keskustelut finanssipolitiikasta Euroopassa - myös Espanjassa - ovat pääsääntöisesti rajoittuneet tähän yksipuoliseen byrokraattiseen lähestymistapaan: sääntöjä on noudatetava eikä sittenh muuta. On aika avata kauaskantoisempi keskustelu, jossa keskitytään demokraattiseen keskusteluun parhaista talouspoliittisista vaihtoehdoista.

---
Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.

Velan paradoksi:
---
Kokemusperäinen tieto:

---
Kahden taloustutkijan tutkimus:

---
Dept sustainability Monitor 2019

---
Tämän tunnisteen  merkityksettömyys:

---
John Weeksin vaihtoehto:

---
Vaihtoehtoinen taloudellinen narratiivi (Piketty ja OECD):

Euroopan ongelmallinen muodonmuutos

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)

Eurooppa ja keynesiläisyys

EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN

Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica

1.1. 2018
Pentti Hämäläinen laittoi sähköpostia Tampereelta: 
Olet puolueväestä ehkä parhaiten perillä siitä, mitä mannermaalla, ja erityisesti Saksassa on viriämässä. Se, että oikopäätä ei SPD ole menossa koalitiohallitukseen, vaan asettaa ehtoja 
siten, mitkä voi tunnistaa sosiaalisen pilarin korostamisena, on toivoa herättävää. 

Jos kansallisiin tai vastaaviin peruslinjauksiin halutaan muutoksia, niin silloin on mahdollisuuksia, kun on vakava tilanne ja kriisi tai sen uhkä edessä. Äskettäin koettu pakolaisaalto ja sen 
aiheuttama haajaannus, itäisten uusjäsenten erikoiset linjaukset ja menettelyt, sekä Brexit, ovat kriisiyttäneet EU:n. 

Uusi vaihe on synnytettävä. Sen tekevät joko Merkel ja Macron, tai sitten ne, joille EU ei ole rauhan ja solidaarisuuden "integraatio". En pidä myöskään Junckerin visioiden tarjouksia sellaisina, että niistä syntyisi lisää sellaista koheesiota, että EU merkittävästi vahvistuisi. 

Sosiaalisen pilarin, ja talouden sellaisen uudelleenjärjestämisen vaade, että voidaan myös julkisen vallan taloustoimin tervehdyttä ja vahvistaa taloutta, tulisi olla asialistalla. Maastrichtin 
regulaatioiden uudelleenkirjoitus tai tulkinta. Voiko siten tulkita myö s SPD:n kantaa, mistä olet kertonut?

Voisimmeko, esim. Ajatuspaja Tampereen nimissä kannustaa puoluetovereitamme Saksassa ja pieneltä osaltamme vahvistaa tovereiden uskoa vaihtoehtoisuuteen, lähettämällä Saksaan, 
tuntemaasi osoitteeseen, viestin, missä rohkaisemme heidän kamppailuaan sosiaalisen ja solidaarisen EU:n puolesta. 

Teen tämän ehdotukseni näin vuoden vaihtuessa. Silloinhan on tapana tehdä monenlaisia lupauksia ja toivomuksiakin.

Ja Hymyilevä Apollo on aina yhtä vaikuttava!

Terveisin,
Pentti

Ilpo Rossi vastasi seuraavasti:
Pentti, kiitos vuoden alun postistasi!
Seuraan tosiaan melko tarkasti Saksassa käytävää poliittista keskustelua, vaaleja ja SPD:n sisällä olevia virtauksia. Takana on huono tulos syyskuun 2017 vaaleista, sitä ennen oli 
Nord-Rhein-Westfalenin, Saksan suurimman osavaltion vaaleissa sosialidemokratia kärsinyt kirvelevän tappion. Pääministeri Hannelore Kraft - sosialidemokraattinen osavaltion "äiti" - 
joutui eroamaan ja painautui kokonaan pois aktiivisesta politiikasta. 

Schulz yrittää hävittyjen vaalien jälkeen pysyä edelleen politiikan johdossa SPD:ssä ja hänet valittiinkin puolueen johtoon joulukuun alun 2017 vaaleissa uudelleen. Hän piti voimakkaan palopuheen, jossa hän arvosteli voimakkaasti myös Euroopan Unionin politiikkaa ja vaati paradigmanmuutosta sosialidemokrattien politiikkaan. "Jos lähdemme tukemaan ryötäjäkapitalistien politiikkaa, ne syövät meidät elävältä." 

CDU:n kanssa käytävissä hallitusneuvotteluisa nämä vaatimukset näyttävät nousevan yksittäisinä poliittisina teemoina  neuvottelupöytään. Ilmeisesti Schulzilla ei ole SPD:ssä tukenaan vahvaa Eurooppa-keskustelua eikä senmukaista analyysia Euroopan Unionin kurjasta tilasta. 

Näyttäisi siltä että paradigmanmuutosta ei haluta ainakaan vielä käsitellä EU:n peruskirjojen tasolla - sitä ei vielä ole tehnyt Ranskan presidentti Macronkaan. Oletukseni on, että konsolisoidun perussopimuksen pelkkään markkinaehtoiseen lähestymistapaan joudutaan puuttumaan. 

Saksa vahvoine talouksineen saattaisi selvitä omassa maassaan ilman muutoksia 
EU-tasolla, vaikkakin sen bruttovelka on samaa luokkaa kuin Suomen kansalaista kohden laskettuna. Mutta Ranska on velkainen eikä sillä ole muuta ulospääsytietä kuin "vahvan valtion" periaate. Se ei voi nykyisen rahapolitiikan puitteissa tapahtua yksittäisten jäsenvaltioiden tasolla ja siksi  perussopimusta pitänee avata. Schulzin vaatimus Federalistisesta Euroopasta liittovaltiona enteilee tätä ja Macronin Eurooppa-visioiden toteuttamiselle tuskin löytyy muuta tietä. 

Euroopan yhteinen puolustusjärjestelmä tulee jatkossa ilmeisesti yhä ajankohtaisempaan ja konkreettisempaan keskusteluun. Tämä onkin ainoa alue, jolla myös konservatiivit ovat 
hyväksyneet "valtion rahoituksen"; tämä voisi olla se vipuvarsi joka pakottaa avaamaan Unionin peruskirjoja. Keynesiläisen rahapolitiikan toteuttaminen Eurooppatasolla herättää konservatiivien joukossa kiivasta vastustusta; tämän mahdollisuuden poissulkeminen liittyy Berliinin muurin murtumiseen ja sen varmistamiseen ettei sosialistinen valtio missään olosuhteissa voisi nousta Euroopassa merkittäväksi. 

Saksalaisille vahva valtio ei tarkoita samaa kuin hyvinvointivaltio Pohjolan sosialidemokraateille.
Saksalaisia sosialidemokraatteja voidaan toki rohkaista ja viestit puoluetovereilta EU:n jäsenvaltioista olisivat mitä tervetulleimpia. Onko saksalainen sosialidemokratia siinä tilassa että se kykenee tästä keskustelemaan - se on avoin kysymys. Kun DDR:n perintöä edustava Linke  ei kelpaa koko Saksan alueella hallituskumppaniksi, voisi olettaa että haavat ovat edelleen avoimia suhteessa autoritaariseen, Neuvostoliiton mallia myötäilleeseen DDR-politiikkaan. 

Suomessa voisimme ehkä ehdottaa sosialidemokraattista eurooppalaista konferenssia Euroopan 
Unionin uudistamiseksi. Mutta täälläkin törmäämme haluttomuuteen keskustella Euroopan kurjasta tilanteesta, vaikka ideologista tarvetta siihen on mitä ilmeisimmin olemassa.

Jos mitään ei tapahtu, koko Euroopan Unioni saattaa ajautua yhä syvenevään   kriisiin ja kaoottiseen tilanteeseen. Toisesta maailmansodasta ja sen seurauksista tiedämme, että Saksassa otetaan   lusikka kauniiseen käteen vasta täydellisen romahduksen hetkellä. Tosin Angela Merkel on näyttänyt vihreää valoa Macronin suuntaan - mutta poliittinen koetus tässä suhteessa on vielä edessäpäin.

Me tarvitsemme Eurooppaa ja globaaleja ratkaisuja; Unionion ohella tärkeä kumppani olisivat Yhdistyneet kansakunnat, jota olisi tuettava ja vahvistettava. Kun USA vetäytyy globaalista 
vastuusta "Amerikka ensin" politiikan merkeissä, saattaa käydä niin että esimerkiksi Kiina alkaa voimistaa vaikutustaan resurssiensa avulla myös YK:ssa. Jos näin käy, konservatiivinen, 
yksiulotteiseen markkinanäkökulmaan jumiutunut Eurooppa putoaa nopeasti johtavien globaalien voimien joukosta.
Lopuksi kysyn: kun tuli kirjoitettua näin pitkä vastaus analyyttiseen kysymykseesi, pyydän saada julkaista sen ja tämän vastaukseni blogissani?
Kysyy Ilpo

2.1. 2018
Ilpo,
Kiitos todella hyvin jäsennetystä vastauskommentaaristasi. Vahvistuu edelleen käsitys, että olet puolueväen piirissä paras tulkitsemaan erityisesti Saksa-kiinnitteisiä kehityskulkuja.
Esitit kiinnostavan ehdotuksen: eurooppalaisten sos.dem.puolueiden idoelogiafoorumin aikaansaaminen. Selkeiden, hyvää sosialidemokraattista yhteiskuntapolitiikkaa linjaavien 
näkemysten puutteessa, uusliberalismin hegemonisessa puristuksessa ja samalla EU:n perussopimusten pakkopaidassa toiminta on vaikeaa. Poliittinen toiminta on jatkuvia 
periksiantamisia ja pettymyksiä tuottavaa peruskannattajien horisontista. 

Taloudellista menestystä tuottavan ja oikeudenmukaisesti tulosta jakavan, sivistys- ja oikeusperiaatteita kannattavan unionin rakentamisen vaikeus on ilmeinen. Yhdyn arvioosi: unionin koheesiota heikentävät tendenssit näyttäytyvät senkaltaisina, että hajoaminen on mahdollista. Todellisesta solidaarisuudesta ei juurikaan havaintoja. Jokainen jäsenmaa alkaa kohta vahtia rajojaan entistä ankarammin ja julistaa periaatetta: jokainen huolehtikoon itsestään. 

Näin myös Suomen nykyhallitus. Kiirettä pitää, jos halutaan säilyttää EU vielä suuremmalta avuttomuudelta. Tilannetta vain hankaloittaa onnettomuudeksi kääntynyt €uro-alueen perustaminen ja sen piirissä olevien maiden ongelmat, Suomi hyvänä esimerkkinä. 

Hyvän, analyyttisen, mutta myös kontributiivisen kirjan on julkaissut viime vuoden lopulla Stiglitz: The Euro and Its Threat to the Future of Europe. Sen toivoisi kulkeutuvan johtavien poliitikkojen pöydille kaikissa EU maissa, sillä tavalla ankaraa on kritiikki, ja samalla pelastusehdotuksia sisältävä, jotta pelkää kielteistä arvostelua ei kirja sisällä.

Jos sos.dem. puolueiden ideologiafoorumin aikaansaaminern olisi mahdollista, sillä voisi olla vaikutusta yhteistä aateperustaa kantaville puolueille ja niiden joukoille. Sitähän kaivataan tässä neuvottomuuden tilassa. Eikä SI:stäkään ole tässä apua. Jonkun tulisi olla aloitteellinen, ja jos rahkeissa olisi varaa, niin tarjoutua tekemään samaa, mitä Suomi on tarjonnut diplomatian alueella. Olisiko puolueella ja Sorsa-säätiöllä, joidenkin puoluetta lähellä olevien tahojen avustuksella olla edellytyksiä aloitteen tekemiseen? Kuinka pj.  mahtaisi asiaan suhtautua?
Tämänkaltaista nousee mieleen tällä hetkellä.

Puolestani näitä keskusteluja voit julkaista, jos katsot sen palvelevan yhteistä asiaamme.

Terveisin, 

Pentti