Utopia vuodesta 2048

Tulevaisuutta kaikille: utopia vuodesta 2048

Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Ja miten pääsemme sinne? Leipzigissä on Frankfurter Rundschau -lehden mukaan tehty 12 opinnäytetyötä tulevaisuuden utopiasta vuodelle 2048.
Ilmastonkatastrofin, rikkaiden ja köyhien välillä kasvavan kuilun ja oikeistojen vahvistumisen vuoksi näyttää olevan vaikeaa kuvitella parempaa maailmaa.. Mutta kuinka yhteiskunnan pitäisi kohdata nämä haasteet, jos se on vailla näköäalaa  ja lannistunut? Kaksivuotisessa hankkeessa Leipzigissä toimiva New Economics -hanke työskentelee monien kumppaneiden kanssa solidaaristen, ekologisten ja demokraattisten visioiden kehittämiseksi. Väliaikaiset tulokset esitetään tässä - virikkeenä keskusteluun ja kutsuna unelmaan.

Kaiken oikeudenmukaisen ja ekologisen tulevaisuuden perusta on, että vuoteen 2020 saakka vallinnut epätasa-arvo voitetaan. Tämä vaatii ajan, resurssien, varojen ja vallan perusteellista uudelleenjakoa. Vuonna 2048 suuret osat yksityisomaisuudesta, erityisesti maa, asuintila ja tuotantovälineet, sosialisoidaan. Demokraattiset päätökset tapahtuvat eri tasoilla, piiristä tai kylästä globaaliin tasoon. Jokainen, johon päätökset vaikuttavat, voi osallistua. Päätökset tehdään
mahdollisimman läheisellä tasolla. Ja ennen kaikkea päätökset tehdään demokraattisesti kaikilla elämän aloilla, jopa silloin, kun on kysymys siitä, mitä, miten, mitä varten ja kuka tuottaa, miten työskentelemme, sijoitamme ja jaamme edelleen. Kaikilla ihmisillä on todelliset mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa, sosiaalisesta asemastaan riippumatta.

Tuotanto: yhteistyötä kilpailun sijasta
Talous näyttää perusteellisesti erilaiselta vuonna 2048 - fossiiliset, voittoa tavoittelevat ja ylikansalliset yritykset ja rahoituslaitokset on purettu. Sen sijaan on olemassa demokraattisesti järjestettyjen yritysten verkosto, joka mukauttaa tuotantonsa ihmisten perustarpeisiin ja on paikallisesti ankkuroitunut. 'Yhteistyötä kilpailun sijasta' on tunnuslauseena. Ympäristövaikutusten minimoimiseksi nämä yritykset ovat perustaneet korkealaatuisia materiaalinkierrätystä. Tämä on
paljon helpompaa, koska laajat valikoimat tuotevaihtoehtoja, tarve innovoida ja voittoatavoitteleva  kilpailu ovat menneisyyttä. Työ näissä yrityksissä on järjestetty siten, että tehtävät kiertävät hierarkioiden estämiseksi. Keskinäinen arvostus ja tietoisuus ovat korvanneet kilpailun ja oman edun.

Työ: Monipuolinen ja itseohjautuva
Talouden uudelleenjärjestely, joka asettaa hoitotyön keskiöön, loi monia työpaikkoja pedagogisille ja hoitotyön aloille. Ne ovat nyt suhteessa sukupuoleen tasa-arvoisia. Tämä keskittyminen lievittää alaa valtavasta taakasta, joten siellä töissä olevat työskentelevät ilman aikarasitusta ja yhteydet toisiinsa ovat iloisia. Kaiken kaikkiaan työelämä on monipuolistunut. Työllisyysvaiheita seuraa tietysti sapattikuukaudet, aikaa lasten, sairaiden ja vanhusten kasvattamiseen ja hoitamiseen, aikaa isoihin kysymyksiin. Tämä vuorottelu toteutetaan myös arjessa 25 tunnin työviikon muodossa. Se tarjoaa mahdollisuuden  sosiaaliseen ja poliittiseen osallistumiseen, luovuuteen, kotitöihin ja perhetyöhön. Itsemääräämisoikeus, yhteisvastuu ja vapaus ovat ehtoja, jotka liittyvät ”työhön” vuonna 2048.

Globalisaatio: solidaarisesti toistensa kanssa
Elämme vuonna 2048 maailmassa, jossa on tilaa monille maailmoille: Elämän mahdollisuudet ja luovat vaihtoehdot jakautuvat samalla tavoin kaikilla maailman alueilla, globaali epätasa-arvo on voitettu, kukaan ei kärsi köyhyydestä, ja on olemassa erilaisia elämän- ja yhteiskuntamuotoja, jotka voivat elää rinnakkain. Ilmastonmuutosta ei voitu estää, mutta se voitiin pysäyttää. Mutta maailmanyhteiskunta toimii solidaarisesti suhteessa seurauksiin: Päätökset globaalien yleisten asioiden, kuten veden, ilman, maan ja luonnonvarojen, hallinnasta ja jakamisesta tehdään demokraattisesti, kukaan ei elä toisten kustannuksella. Globaali pohjoinen on tehnyt paljon kompensoidakseen ilmastonmuutoksen vaikutuksia 2020-luvulta lähtien tunnustettuaan siirtomaa- ja ilmastovelkansa. Reilu maailmankauppa, liikkumisvapaus ja globaali yhteisvastuu muotoilevat maailmanlaajuisia olosuhteita.

Maahanmuutto: ilman rajoja
Elämme vuonna 2048 maailmassa, jossa kaikki ihmiset voivat liikkua vapaasti alkuperästä ja kansallisista rajoista riippumatta. Periaatteessa jokaisella on samat oikeudet kaikkialla, kuten tapahtui vuonna 2019 joissakin solidaarikaupungeissa - kuten Palermossa. Tämä sisältää paitsi poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet myös oikeuden vapaaseen liikkuvuuteen. Ketään ei ole karkotettu pitkään aikaan, ja sitä tosiasiaa, että joskus ihmiset kuolivat Välimeren ylityksessä, pidetään jo kauan sitten tapahtuneena tragediana. Kaikkea hyvän elämän kannalta välttämätöntä - kuten asumista, koulutusta ja terveydenhuoltoa - ei yhdistetä enää kansalaisuuteen, vaan sen tulee olla kaikkien saatavilla, jotka asettuvat yhteen paikkaan. Siirtolaisuutta ei enää pidetä ongelmana, vaan normaalina. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ihmiset ylittävät rajat myös ajattelussaan  ja siten kaikki stereotypiat ja ennakkoluulot, kaikki rasismit, seksismit, homofobiat ja trans-vihollisuudet, rajoitukset ja poissulkemiset, luokitukset ja muut syrjäytymismuodot häviävät. Syrjinnän, syrjäytymisen ja ylivallan syntyyn puututaan aktiivisesti koko yhteiskunnassa - kaikissa instituutioissa ja ihmissuhdetapaamisissa,  kaduilla ja tiloissa.

Teknologia: koneet ihmisiä varten
Kuten talous yleensäkin, tekniikka on suunnattu tarpeisiin. Ohjelmistot ja laitteistot ovat avoimen lähdekoodin tuotteita. Kehitys ja viestintä perustuvat itsenäisiin, hajautettuun verkkoon ja hajautettuihin infrastruktuureihin. Matalan teknologian ratkaisut ovat suosittuja ja laajalti käytettyjä. Koska niitä käytetään siellä, missä ne helpottavat raskasta fyysistä työtä ja / tai lisäävät tuotteiden laatua, puhumme tehokkaasta ja tarpeisiin perustuvasta koneistamisesta ja digitalisoinnista. Tätä tukee osallistava, käytännöllinen tutkimus. Käytetyt raaka-aineet ovat osa kiertotaloutta. Jotta elektronista jätettä ei enää olisi, kaikki tekniset laitteet ovat modulaarisia. Niitä voidaan muuttaa ja korjata mahdollisimman itsenäisesti, mutta hajautettujen työpajojen avulla. Vain ihmiset tekevät päätöksiä ihmisen ja koneiden välisestä suhteesta.

Sosiaaliasiat: osallistuminen taataan
Vahva, julkinen ja sosiaalinen infrastruktuuri takaa kaikkien osallistumisen hyvään elämään. Tähän sisältyy paitsi koulutus, terveys ja hoito, myös asuminen, energia, liikkuvuus ja ravitsemus. Kaikilla täällä asuvilla ihmisillä on oikeus siihen - riippumatta siitä, työskentelevätkö he tällä hetkellä ansiotyössä vai tekevätkö  he yksityisesti hoitotyötä, hankkivat jatkokoulutusta tai muutoin toteuttavat itseään. Työajan lyheneminen noin 25 tuntiin viikossa on lisännyt vapaata aikaa. Tämä antaa ihmisille mahdollisuuden huolehtia toisistaan ja olla vapaaehtoisesti sosiaalisesti aktiivisia. Sosiaalista infrastruktuuria rahoitetaan varallisuuden uudelleenjaon, tulojen ja perintöjen progressiivisen verotuksen sekä kestävyysveron avulla, joka verottaa voimakkaasti ympäristölle haitallisia kulutustavaroita ja palveluita. Tämä tarkoittaa, että ihmiset ymmärtävät yhteiskunnan oikeudenmukaisena, että ihmiset tuntevat olevansa vastuussa ja voivat elää ilman pelkoa ja tyytyväisinä.

Maatalous: alueellinen ja ekologinen harmonia
Jokaisella on tarpeeksi syötävää ja hyvää, alueellista ja kausiluonteista ruokaa - täällä ja kaikkialla maailmassa. Kaikkialla on "elintarvikekohteita", joissa ihmiset voivat tavata, keskustella, syödä yhdessä ja saada tuoretavaraa ja peruselintarvikeita. Koska kasvisproteiineja on riittävästi, syömme tuskin enää lihaa. Hyvä ruoka on monipuolista, kulttuurisesti itse määriteltyä ja juhlimisen arvoista. On vain luonnonmukaista pienviljelyä. Erilaisilla tiloilla työskentelee enemmän  ihmisiä kuin 30
vuotta sitten, ja jotka voivat ansaita elantonsa työstään, saada enemmän aikaa ja itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuuden ylläpitää läheisiä suhteita asiakkaisiin. Ruoantuotanto on suurelta osin alueellista ja ekologisesti suljetussa kierrossa, kaikki kauppa on demokraattista ja oikeudenmukaista.

Asuminen: Elämisenarvoista naapuruutta
Asuminen on perusoikeus vuonna 2048, jota toteutetaan kaikkialla. Kaikilla ihmisillä on pääsy hyvään asuintilaan. Ne ovat osin vilkkaita lähiöitä, joista löydät kaiken tarvitsemasi arkeen. Nämä asuinalueet, jotka ovat asumisen arvoisia, ovat sosiaalisen yhteisvastuun ja demokraattisten neuvottelupaikkojen perusta. Kukaan ei saa voittoa omistusasumisesta, koska kaikki asuintilat ovat kuntien, osuuskuntien ja asunnoissa asuvien ihmisten hallinnassa. Ihmisillä on kaikkialla pääsy yhteiseen infrastruktuuriin, kuten keittiöt, pesuhuoneet, työpajat ja kotiteatterit. Maaseudulla on myös monia vilkkaita yhteisöjä, jotka ovat läheisessä yhteydessä kaupunkeihin.

Kuljetus: lyhyiden välimatkojen matkojen liikkuvuutta
Tulevaisuudessa ihmiset ovat yhtä liikkuvia kuin nykyään, mutta liikennettä on paljon vähemmän. Paremmat ratkaisu- ja huolintarakenteet yhdistettynä hyvään julkiseen liikenteeseen ja houkutteleviin polkupyörä- ja jalankulkureitteihin tekevät mahdolliseksi tehdä kaupungeista ja kyläkeskuksista autottomia. Tyytyväinen arkielämä vähentää CO2-haitallista pitkien matkojen tarvetta, sen sijaan hyvin kehittyneestä junasta tulee kokemuksellinen ja mukava matkustusväline. Lentomatkat on ensisijaisesti varattu ihmisille, joiden on poistuttava maastaan tai vierailtava perheensä luona. Materiaalin käytön väheneminen tuotteiden pitkän käyttöiän ja hitaampien tuotantosyklien avulla yhdistettynä tuotannon alueellistamiseen johtaa tavaroiden kuljetuksen vähentymiseen huomattavasti.

Energia: 100 prosenttisesti uusiutuvaa
Kaikkien alojen ympäristöystävällinen uudelleensuunnittelu ja maltillinen  elämäntapa johtavat energiankulutuksen huomattavaan vähentymiseen vuonna 2048. Tarvittava kysyntä on katettu uusiutuvilla energialähteillä jo kymmenen vuoden ajan. Tätä varten tilat eivät kuulu yksityisille yrityksille, vaan ovat julkisia, kuntien demokraattisesti hallinnoimia tai osuuskuntina järjestettyjä. Joillakin alueilla vanhoja verkkoja käytetään sähkön ja lämmön jakamiseen. Muut alueet rakentuvat omavaraisiin kuntiin tai jopa lähiöihin. Nykyinen valtiollinen ilmastopolitiikka, jota leimaa kilpailuajattelu, on menneisyyttä. Sen sijaan on olemassa demokraattinen globaali elin, joka pienempien tasojen palveluntarjoajana tekee ehdotuksia raaka-aineiden jakelusta ja ilmastotavoitteiden noudattamisesta.

Koulutus: tärkein asia on uteliaisuus
Kaikki ihmiset opettavat ja oppivat voidakseen elää itsenäisesti ja vastuullisesti itsensä, muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa. Painopiste on uteliaisuudessa. Oppimispaikat ovat paikkoja, joissa ihmiset oppivat käypiä kulttuuritekniikoita, kuten lukemista, kirjoittamista ja aritmetiikkaa. Siellä opitaan yhdessä. Siellä tapaavien ihmisten erilaisuutta arvostetaan etuna. Se, mitä ihmiset oppivat, riippuu aihealueiden mielenkiintoisuudesta. Jos esimerkiksi ihmiset ovat kiinnostuneita ekologisista kysymyksistä, he menevät ulos - he tarkkailevat, tuntevat, koskettavat ja havaitsevat kaikilla aisteillaan. He vierailevat sellaisten luona, jotka tietävät paljon ekosysteemeistä, ja oppivat käytännössä biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Palattuaan oppimispaikoihin oppijat ja heidän oppimiskumppaninsa pohtivat elämyksiään ja kokemuksiaan. Ne tukevat oppijoita etsinnässä, tarjoavat ehdotuksia, esittävät kysymyksiä itsearvioinnin pohjaksi, eikä heidän enää tarvitse arvioida ja hallita ketään muita.
--------------------
Projekti
Tämän kirjoittajat ovat osanottajia Leipzigin uuden taloustieteen työpajoista. Vuodesta 2018 lähtien he ovat tehneet yhteistyötä yli 150 'ajatusavustajan' kanssa eri sosiaalisilta alueilta.  12 työpajassa kehitetään ehdotuksia solidaariseksi ja ekologiseksi tulevaisuudeksi. Heidän ennusteensa perustuu vuoteen 2048, koska perustavanlaatuinen muutos näyttää olevan mahdollista 30 vuoden sisällä - projektin alkamisesta lähtien.Elokuussa / syyskuussa 2020 järjestettävässä utopiakongressissa ideoista keskustellaan edelleen Saksassa valtakunnallisesti. Osana Medico International Foundation -säätiön ”Utopian tila” -tapahtumasarjaa Nina Treu esittelee myös tutkielmansa Frankfurtissa: 20. helmikuuta klo 19.00 Osthafenforumissa.Lisätietoja projektista löytyy Internetistä osoitteesta
Konzeptwerk-neue-oekonomie.org

Uusliberalismi yhtenä kolonialismin muotona

UUSLIBERALISTISTA TALOUSPOLITIIKKAA VOI PITÄÄ YHTENÄ KOLONIALISMIN MUOTONA

VILLE ROPPONEN 22.12.2019 10.15
TALOUS - Seppo Tuovisen postaukseen perustuen
Viiden vuosisadan kolonialismin ja imperialismin aikakausi kairasi jälkensä maailmaan ja
löytyy monien nykyilmöiden taustalta.
Historian dosentti Antti Kujala (s. 1948) Helsingin yliopistosta sanoo, että monilla isoilla
nykyongelmilla on taustansa kolonialismissa, kuten pakolaisvirroilla, kehittyvien maiden
talousvaikeuksilla ja niissä käydyillä sodilla.

Vasta julkaistussa Kivenmurskaajat – Kolonialismin historia -teoksessaan hän luo katsauksen löytöretkien
ajalta 1500-luvulta siirtomaiden itsenäistymiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kujalan mukaan myös
uusliberalistista talouspolitiikkaa voi pitää kolonialismin muotona, joka on osaltaan vastuussa nykyisestä
äärioikeiston noususta.
– Suomalaiset eivät voi tuudittautua siihen, että emme olleet siirtomaavaltio, sanoo Kujala, sillä Suomi
on osa läntistä, kapitalistista talousjärjestelmää ja hyötynyt rikkaita maita suosivasta systeemistä.
Taustalla on se, että kolonialismi oikeutettiin sivistys- ja lähetysideologialla, joka perustui käsitykseen
eurooppalaisten ylivertaisuudesta. Länsimainen tiede toimi kolonialismin apuna.
– Suomessa on vallinnut länsimainen näkökulma kolonialismiin: asioita katsotaan enemmän
siirtomaavaltojen kuin alistettujen kansojen kannalta, sanoo Kujala.


Teollistumisen ja kapitalismin polttoaine
– Olisiko teollinen vallankumous voinut alkaa Intiasta tai Kiinasta? Käsitykseni on, että ei olisi. Myös
Intia ja Kiina olivat 1600-1700-luvuilla kehittyneitä, mutta teollistumisen edellytykset löytyivät vain
Länsi-Euroopasta, tähdentää Kujala.
Teollinen vallankumous perustui hänen mukaansa länsimaiden sisäiseen talouskehitykseen, mutta
siirtomailla oli vaikutuksensa.
– Siirtomaiden ryöstösaaliilla, verotuksella sekä orja-, kahvi- ja sokerikaupan voitoilla oli merkitystä
teollistumisen rahoittamisessa ja kapitalismin synnyssä, mutta ratkaisevaa roolia siirtomailla ei ollut,
tulkitsee Kujala.
Siirtomaista saatujen voittojen osuus Britannian, Ranskan ja Espanjan taloudessa oli korkeimmillaan
1700-luvulla, ennen teollista vallankumousta. Eniten kolonialismista hyötyi Alankomaat, joka 1800-luvun
puolivälissä sai 40 prosenttia verotuloistaan siirtomaista. 1800-luvulla Britannia hyötyi Intiasta suuresti.
Siirtomaista koitui valtioille kulujakin, eikä hyötyminen ollut aina varmaa.
Esimerkiksi Saksalle siirtomaat olivat lähinnä poliittinen hanke. Yksityiset yritykset hyötyivät paljon
enemmän ja tämä vaikutti toki valtioidenkin talouskehitykseen.

Orjuutta ja kehityksen viive
– Kolonialismi myös vahingoitti siirtomaita. Ne eivät kehittyneet ja teollistuminen myöhästyi, selittää
Kujala.
Lisäksi ihmisiä orjuutettiin, pahimpina orjakauppa Amerikkoihin ja kuningas Leopoldin Kongo.
Siirtomaiden kapinat tukahdutettiin raa’asti, alkuperäisväestöä työnnettiin syrjään ja heitä hyödynnettiin
verotuksen lisäksi hallitsemalla työvoimaa ja kauppaa.

Kolonialismin tyyppisiä ilmiöitä ovat myös Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen tai kotoisten
saamelaisten alistaminen, samoin Euroopan sisäinen naapurien nujertaminen, mutta nämä aiheet Kujala
lähinnä vain mainitsee, sillä kolonialismia käsittelevä kirjallisuus keskittyy merentakaisiin, eksoottisiin siirtomaihin.

Venäjä on Kujalan mielestä rajatapaus. Siperian valloittaminen rinnastuu sisäiseen kolonialismiin.
Selvimmin kolonialismia on Kaukasian ja Keski-Aasian muslimikansojen kukistaminen.
– Venäjän, kuten monen muunkin valtion, suurin onnettomuus on pyrkimys suurvallaksi. Asiat menevät
paljon paremmin, kun tämä yritys lakkaa, uskoo Kujala.

Siirtomaiden vapautuminen ja kylmä sota
Toisen maailmansodan jälkeen siirtomaat vapautuivat, koska sodankäyneet siirtomaaisännät olivat
konkurssikypsiä: siirtomaat osoittautuivat liian kalliiksi; oli helpompaa antaa kolonioiden itsenäistyä.
Itsenäisyystaistelujakin tosin käytiin Algeriassa, Vietnamissa ja Angolassa.
Kylmä sota vaikutti kolonialismin purkautumisen taustalla. Kujalan mukaan Yhdysvallat näki asetelman
kolmannen maailman maissa samanlaisena kuin Euroopassa, länsi vastaan kommunistinen leiri, vaikka
tilanne oli usein aivan toinen.
– USA kuvitteli, että ellei vastusteta Pohjois-Vietnamia, niin menetetään koko Kaakkois- ja Etelä-Aasia
kommunisteille. Pohjois-Vietnamin voitettua sodan tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Afrikassakaan
vastakkainasettelu ei toiminut: siellä oli vähän valtioita, jotka vastasivat Yhdysvaltain tai Neuvostoliiton
poliittista järjestelmää, vaan ne olivat yleensä siltä väliltä ja noudattivat sekataloutta, Kujala selittää.
”Suomi on osa läntistä, kapitalistista talousjärjestelmää ja hyötynyt
rikkaita maita suosivasta systeemistä.”
Hän näkee Vietnamin sodan vedenjakajana, jonka takia esimerkiksi Yhdysvaltain hyvinvointivaltion
kehitys lopahti ja maan demokratisoituminen pysähtyi.
– Vielä 1960-luvulla ammattiliitot olivat suurimpia vaalirahoittajia Yhdysvalloissa, mutta seuraavalla
vuosikymmenellä pallo siirtyi suuryrityksille. Kehitys johti uusliberalistiseen talouspolitiikkaan.

Kolonialismin uudet vaatteet
Nykymaailmassakaan voimapolitiikasta ei ole päästy, vaikka sitä on suitsittu kansainvälisen oikeuden
säännöillä. Isona ongelmana Kujala pitää sitä, että näitä sääntöjä rikotaan entistä enemmän.
– Suoraa uuskolonialismia on vain Ranskalla ja Yhdysvalloilla. Yhdysvaltain vallankäyttöä voisi tosin kutsua epäsuoraksi imperiumiksi – vallankäyttö on samantyyppistä kuin briteillä 1800-luvulla. Siihen kuuluvat tykkivenediplomatia, vallankaappaukset ja interventiot.

Uuskolonialismia on Kujalan mukaan myös länsimaiden harjoittama maailmantalouden ohjailu
kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin sekä laina- ja luototusjärjestelmien kautta.
Monet ylivelkaantuneet kehittyvät maat on pakotettu uusliberalistiseen talouskuriin, jonka seuraukset ovat
langenneet tavallisten kansalaisten selkänahkaan.

Tuoreena yrittäjänä uuskolonialismin saralla killistelee Kiina, joka pyrkii luomaan omaa epäsuoraa
imperiumiaan. Maa on levittänyt talousvaikutustaan Kaakkois-ja Etelä-Aasiaan sekä Afrikkaan.
– Elleivät kiinalaiset sotke asioitaan, niin Kiina menee väistämättä 20 vuodessa Yhdysvaltain ohi,
ounastelee Kujala.

Antti Kujala: Kivenmurskaajat. Kolonialismin historia. Atena 2019. 350 sivua.

Kestävä rahoitus ja ilmastokriisi

Voiko kestävä rahoitus todella auttaa ratkaisemaan ilmastokriisin?
Basil Oberholzer, sveitsiläinen vihreä poliitikko pohtii kestävän rahoituksen ja ilmastokriisin ratkaisemisen suhdetta 10.12. 2019 Social  Europe -verkkolehdessä 10. joulukuuta 2019. Hänen mielestään on  väärin uskoa, että finanssisektori myötävaikuttaa ekologiseen muutokseen. Talous- ja ympäristöpolitiikka ovat edelleen avainasemassa.


Basil Oberholzer:
Kestävä rahoitus
Rahoitussektorin olisi otettava vastuu ja osallistuttava globaalin talouden hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ajatuspajat, pankkiirit, taloustieteilijät ja poliittiset päättäjät puoltavat "kestävää rahoitusta". Se on jopa Pariisin sopimuksen yksi keskeinen pylväs. Vaikka kestävää rahoitusta vaaditaan  useimmiten ilmastonmuutoksen suhteen, samaa ajatusta sovelletaan sekä biologiseen monimuotoisuuteen että myös muihin teemoihin, aseisiin, lapsityövoimaan ja huumeisiin.

Kestävä rahoitus perustuu ajatukseen, että rahaa on käytettävä hyviin tarkoituksiin. Hämmästyttäviä määriä yksityisiä varoja sijoitetaan väärään omaisuuteen tai ne pysyvät käyttämättöminä. Samanaikaisesti tarvitaan miljardeja dollareita kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi tai Pariisin sopimuksen saattamiseksi todellisuudeksi. Siksi pankkien ja sijoittajien tulisi sijoittaa tämä raha kestäviin hankkeisiin ja samalla luopua kestämättömistä hankkeista.

Ilman rahaa  vihreä muutos on edelleen unelma. Kestävän rahoituksen ansiosta voidaan kuitenkin saada aikaan tarvittavat määrät uusiutuvaa energiaa, teknologisia innovaatioita ja infrastruktuurihankkeita. Samanaikaisesti fossiilisten polttoaineiden tuotantoa voidaan vähentää vetämällä sieltä pääomaa pois, poistamalla yrityksiltä rahoitus tai ainakin nostamalla niiden vieraan pääoman menoja.

Hyvä uutinen - niin sanotaan on se, että kestävä kehitys muodostaa samalla pohjaa hyvälle liiketoiminnalle ja on siten "Business case". Sijoittaminen omaisuuteen, kuten fossiilisiin polttoaineisiin, sisältää tässä suhteessa suuren riskin (puhutaan 'hiilikuplasta' ) ja kestävän kehityksen omaisuuserien tuotot voivat olla vähintään yhtä suuret kuin tavanomaisten sijoitusten tuotot . Hyvän tekeminen  rahoilla toimii tällöin samansuuntaisesti tuotto-odotusten kanssa.

Perusvirheet
Tässä optimistisessa näkemyksessä on kuitenkin perustavia puutteita. Ensinnäkin se perustuu monetaristiseen käsitykseen rahasta. Rahan oletetaan olevan rajoitettu määrä, jota keskuspankki valvoo ja tuo sen pankkien kautta käyttöön, missä se voidaan vaihtaa tavaroihin, palveluihin ja rahoitusvaroihin. Tämä tarkoittaa, että meidän on vakuutettava rikkaat ihmiset ja kaikki rahaa omistavat ihmiset sijoittamaan sitä kestävästi.

Itse asiassa raha on kuitenkin "endogeenistä": se syntyy, kun pankki myöntää lainan lainanottajalle. Lainan myöntäminen merkitsee samanaikaisen pankkitalletuksen luomista. Lainat ovat pankin taseen vastaavien puolella, kun taas talletukset ovat vastattavaa. Koska pankkien luotonantoa ei ole rajoitettu, ei myöskään rahaa rajoiteta. Siksi mitä tahansa investointihanketta
voidaan periaatteessa rahoittaa rajoittamatta rahan saatavuutta.

Kapitalismin aikana kannattavuus on sijoitusten veturina. Tämä periaate tarkoittaa, että sijoitus löytää tarvittavan pääoman niin kauan kuin se on kannattavaa. Kun kannattavuusedellytys täyttyy, pankkijärjestelmä tarjoaa tarvittavan määrän rahaa avaamalla luottolimiitit. Siksi ei ole yllättävää, että kestävän kehityksen omaisuuserät tuottavat saman tuoton kuin perinteiset. Sillä ellei näin  olisi, näitä kestäviä investointeja ei yksinkertaisesti tapahtuisi.


Reaalitalous
Sijoitukset voivat olla tuloista riippumattomia tai tuloja luovia. Ensin mainittu koskee esimerkiksi salkunhoitajaa, joka ostaa ja myy rahoitusvaroja - reaalitaloudessa ei muutu mitään, koska varat ovat jo olemassa. Suuntaamisella perinteisistä omaisuuseristä kestävien omaisuuserien hankkimiseen ei siten ole vaikutusta. Samoin ei ole  hyödyllistä siirtää säästötalletusta pankista toiseen odottamalla, että pankki käyttäisi sitä kestäviin hankkeisiin - sijoitus on jo tapahtunut, koska muutoin talletusta ei olisi.

Voidaan väittää, että luopuminen tietyistä kestämättömistä hyödykkeistä johtaa niiden hintojen laskuun. Omaisuuden myynti ei kuitenkaan vaikuta sen kassavirtaan, ja niin kauan kuin kannattavuus on todettavissa, löytyy aina myös ostaja.

Tuloja luovalla sijoituksella tarkoitetaan uusien hyödykkeiden (tavaroiden ja palvelujen) tuotantoa. Vastoin yksinkertaista omaisuuskauppaa, se on "todellista", koska se edellyttää uuden lainan myöntämistä ja luo siten uusia tuloja. Tämän ehtona on jälleen investointihankkeen kannattavuus. Tämä selittää sen, miksi kestävien sijoitusten osuus ei ole kasvanut yli yksinumeroisten
kasvulukujen: liian monet ympäristöongelmat eivät ole kannattavia liiketapauksina, vaikka niillä onkin olemassaolon kannalta merkitystä yhteiskunnalliselta kannalta.

Toisaalta on turhaa toivoa, että "huonot alat", kuten öljyteollisuus, kärsisivät pääoman puutteesta, kun sijoittajat myyvät pois niiden osakkeita. Niin kauan kuin öljyntuotanto on kannattavaa liiketoimintaa, se löytää rahoituslähteitä, koska rahaa ja luottoa ei ole rajoitettu.

Uusiutuvan energian tuotanto
Otetaan esimerkki uusiutuvan energian tuotannosta, joka kasvaa nopeasti. Tämän on mahdollistanut Saksan edelläkävijä rooli tutkimuksessa ja teollisuuspolitiikassa sekä Kiinan edistämä suurtuotanto, alentaen kustannuksia.
Kestävän rahoituksen yhteisö voi juhlia kestävän omaisuuden kasvua, koska investoinnit uusiutuvaan energiaan ovat lisääntyneet. Olennainen syy-vaikutus on kuitenkin tullut politiikasta - koska se on tutkimuksen, tukien ja verojen kautta antanut uusiutuvalle energialle liiketoimintatilaa. Tämän jälkeen pankkien ja sijoittajien salkkujen kestävämmän kehityksen pääomien kasvaminen ei ole yllätys, vaan looginen välttämättömyys. Samoin, jos saavutamme kestävän kehityksen tavoitteet tulevaisuudessa siten, että taloutemme on ilmasto- ja ympäristöystävällistä, myös taseet ovat väistämättä 'vihreitä'.

Pienemmässä mittakaavassa kestävällä rahoituksella voi olla tietty vaikutus. Esimerkiksi osakkeenomistajien sitoutuminen yrityksiin voi olla mahdollinen tapa - vaikkakin on kyseenalaista, ovatko osakkeenomistajat myös halukkaita tekemään liiketoiminnasta parempaa, jos se vähentää tuottoa. Toinen lähestymistapa voi olla, että parempi tieto tekee kestävyysriskeistä avoimempia, jolloin yritykset pyrkivät vähentämään riskejä tehokkaammin.

Olisi kuitenkin paljon tehokkaampaa, ei vain tehdä näistä riskeistä avoimia, mutta tehdä niistä todellisia. Politiikan tehtävänä on tiukempien lakien ja parempien tekniikoiden edistäminen, niin että fossiilisten polttoaineiden liiketapahtumat häviävät sopimuksista.

Politiikka on avain
Rahoitusta ei siis ole rajoitettu. Mutta se suuntautuu vain kannattaviksi katsottuihin sijoituksiin. Se rahoittaa fossiilisten polttoaineiden, aseiden ja muiden "polttoaineiden" tuotantoa niin kauan kuin se on kannattavaa. Se ei koskaan rahoita biologista monimuotoisuutta ja sademetsien suojelua koskevia hankkeita, koska nämä eivät tuota voittoa.

Kiellot, verotus, tuet ja julkiset investoinnit ovat avainasemassa kestävän ympäristöpolitiikan toteuttamisessa ja eron tekemisessä kannattavien ja kannattamattomien, kestävien ja huonojen investointien tekemisessä. Poliittisilla toimilla voidaan myös kestävän kehityksen hankkeet tehdä sataprosenttisesti kannattaviksi - ne ovat siten yksinkertaisesti seurausta hyvästä politiikasta.

On väärin odottaa pankkien ja rahoitusmarkkinoiden ratkaisevan aikamme suurimman ongelman.
---

Tietoja Basil Oberholzerista: Basil Oberholzer toimii ympäristöekonomistina ja on kirjoittanut kirjan rahapolitiikasta ja raakaöljystä: hinnat, tuotanto ja kulutus. Hän suorittanut  tohtorin tutkinnon Fribourgin yliopistossa, Sveitsissä. (Käännös IR)

Välitila vai muutos?

Välitila vai  muutos?

Sheri Bermanin kirjoitus Social Europe verkkolehdessä  9. joulukuuta 2019. Hän varoittaa, että vaikka kapitalismin uusliberalistisen vaiheen kriisi on ilmeistä, se ei kuitenkaan romahda
automaattisesti.


"Viime vuosina uusliberalistisen kapitalismin kielteisiä vaikutuksia on tullut mahdotonta sivuuttaa. Se vaikutti sellaisiin traumaattisiin tapahtumiin kuin vuoden 2008 finanssikriisi sekä tuhoisiin pitkän aikavälin suuntauksiin, kuten lisääntyvään epätasa-arvoon , hitaampaan kasvuun , kasvavaan monopsiaan (yksiulotteisuuteen)  ja kasvaviin sosiaalisiin ja maantieteellisiin eroihin. Lisäksi sen vaikutusta eivät ole rajoittuneet pelkästään  talouselämään: nämä tapahtumat ja suuntaukset ovat vaikuttaneet kielteisesti myös länsimaisiin yhteiskuntiin ja demokratioihin. Tämän seurauksena on tullut yhä lisää uusliberalistista kapitalismia vastaan suuntautuvaa murskaavaa  kritiikkiä  tutkijoilta , poliitikoilta ja kommentaattoreilta.

Mutta jos tavoitteena ei ole vain näykkiä uusliberalismin karkeita reunaehtoja, vaan pikemminkin perustavanlaatuisesti muuttaa se tasa-arvoisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja tuottavammaksi järjestelmäksi, tarvitaan enemmän kuin sen virheiden ja haittojen tunnistaminen. Kuten vanha sanonta kuuluu, "et voi lyödä jotain tyhjällä".

Kaksivaiheinen prosessi
Jos haluamme ymmärtää, mitä tarvittaisiin pääsemisekswi eroon uusliberalistisista ideoista ja politiikoista, jotka ovat vuosikymmenien ajan vaikuttaneet negatiivisesti länsimaisiin talouksiin, yhteiskuntiin ja demokratioihin, meidän on muistettava, kuinka ideologiset muutokset tapahtuvat. Taloudellisten paradigmojen tai ideologioiden nousu ja lasku voidaan käsittää kaksivaiheisena prosessina.

Ensimmäisessä vaiheessa tyytymättömyys hallitsevaan ideologiaan tai riittämättömyyden tunnistaminen kasvaa. Nämä havaitut epäonnistumiset luovat potentiaalin muutokselle - mitä politologit kutsuvat ”poliittiseksi tilaksi”. Mutta jopa silloin, kun tällainen tila on avautunut, jää kysymys siitä, korvaako uusi ideologia - ja jos niin mikä - vanhan. Jotta olemassa oleva ideologia romahtaa, asioiden on edistyttävä sen vaiheen ulkopuolelle, jossa sitä kritisoidaan ja hyökätään, toiseen vaiheeseen, jossa uusi, uskottavampi ja houkuttelevampi ideologia nousee sen tilalle.
Tämä prosessi heijastuu selvästi itse uusliberalismin nousuun.

Sodanjälkeisenä aikana Länsi-Euroopassa vallitsi sosiaalidemokraattinen konsensus, jonka perusta oli kompromississa: kapitalismi säilytettiin, mutta se oli hyvin erilainen kapitalismi kuin 1900-luvun alkupuolella. Vuoden 1945 jälkeen Länsi-Euroopan hallitukset lupasivat säännellä markkinoita ja suojata kansalaisia  kapitalismin kaikkein epävakaimmilta ja tuhoisimmilta seurauksilta monien sosiaalisten ohjelmien ja julkisten palvelujen avulla.

Tämä järjestys toimi vuosikymmenien ajan uskomattoman hyvin. Noin 30 vuoden kuluttua toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa koettiin kaikkien aikojen nopein talouskasvu ja liberaalista demokratiasta tuli ensimmäistä kertaa normaali koko alueella.

1970-luvulta lähtien tämä järjestys alkoi kuitenkin joutua ongelmiin, koska ne osoittautuivat kasvavat inflaation, kasvavan työttömyyden ja heikon kasvun, ”hidastavaksi” yhdistelmäksi, joka levisi länsimaisiin talouksiin. Nämä ongelmat loivat potentiaalin, poliittisen aukon muutokselle. Mutta tämän hyödyntämiseksi tarvitaan haastaja. Tuo haastaja oli tietysti uusliberalismi.

Vaihtoehtoinen valmistautuminen
Sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana uusliberalistinen oikeisto oli ajatellut sitä, minkä se näki olevan sosiaalidemokraattisen konsensuksen haittapuolia ja miten niitä pitäisi korvata. Nämä uusliberaalit eivät saaneet kuitenkaan paljoa vetovoimaa ennen 1970-lukua, koska sodanjälkeinen järjestys toimi hyvin eikä perustavanlaatuisiin muutoksiin siis ollut kysyntää. Kun ongelmia ja
tyytymättömyyttä nousi sitten esiin , uusliberaalit valmistautuivat - ei vain kritisoiden, vaan myös suunnitellun vaihtoehdon kanssa.

Kuten tämän liikkeen älyllinen kummisetä Milton Friedman totesi , "vain kriisi - todellinen tai havaittu - tuo todellista muutosta. Kun kriisi tapahtuu, toteutettavat toimet ovat riippuvaisia käytössä  olevista ideoista. Se on mielestäni perustoimintomme: kehittää vaihtoehtoja olemassa oleville politiikan tekotavoille, pitää ne elossa ja käytettävissä, kunnes poliittisesti mahdoton tulee poliittisesti väistämättömäksi. ” Se, että vasemmisto ei tuolloin pystynyt tarjoamaan vaihtoehtoisia selityksiä tai toteuttamiskelpoisia ratkaisuja sosiaalidemokraattisen järjestyksen kohtaamiin ongelmiin, helpotti uusliberalismin voittoa.

Tätä voittoa helpotti ja vahvisti myös tarkoituksenmukainen ideologian leviämisen prosessi. Uusliberalismin keskeiset lähtökohdat tulivat laajalti hyväksytyiksi taloustieteen ammattilaisten keskuudessa, ja ajatuspankit ja koulutusohjelmat auttoivat levittämään uusliberalistisia ideoita päätöksenteon, lakien ja muiden yhteisöjen välillä.

Tämä leviämisprosessi oli niin läpäisevä ja tehokas, että se pyyhkäisi myös vasemmistopuolueiden yli . Stephanie Mudge on osoittanut , että 1900-luvun loppuun mennessä keynesiläiset taloustieteilijät, jotka hallitsivat talouspoliittista päätöksentekoa useimmissa vasemmistopuolueissa sodanjälkeisenä aikana, korvattiin ”monikansallisilla rahoitussuunnitelmilla ja taloustieteilijöillä” ja uusliberalististen ajatteluryhmien tuotteilla, jotka pitivät itseään markkinoiden tulkitsijoina ja näkivät
tehtävänsä teknokraattisen tehokkuuden toteuttajina - kehottaen vasemmistoa omaksumaan globalisaation, sääntelyn purkamisen, hyvinvointivaltioiden supistumisen ja muut vastaavat uudistukset.

Vuoden 2008 kriisiin johtaneina vuosina hallitsevaa uusliberalistista ideologiaa voimakkaasti vastustaneet äänet olivat harvinaisia. Kuten Marion Fourcade ja Sarah Babb sen ilmaisivat, tänä aikana uusliberalismin 'ideologinen voima' ja voittokulku oli täydellistä, siinä mielessä, että sillä  ’ei ollut mitään vaihtoehtoja’; yksinkertaisesti  kaikki uskoivat siihen  että uusliberalistisille uskomuksille ei ollut vaihtoehtoja.

Heilurin heilahdus
Finanssikriisi ja uusliberalismin pitkän aikavälin kielteisten vaikutusten kasvava tuntemus on nyt aiheuttanut heilurin heilahduksen takaisin. Laaja ymmärrys siitä, että monet uusliberaalien 1970-luvulta lähtien puolustamat ideat ja politiikat ovat vastuussa taloudellisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta sekaannuksesta, josta länsimaat ovat itsensä löytäneet, on avannut tilaa poliittiselle muutokselle. Mutta jotta se tapahtuisi, vasemmistolla tulee olla valmiina vaihtoehtoja - ei pelkkää kritiikkiä.

Kasvavalle joukolla kansalaisia on täysin mahdollista saada tietoa olemassa olevan järjestyksen aiheuttamista ongelmista ja kykyä ehkä sitä lieventääkin, mutta silti olla aiheuttamatta sen romahtamista ja korvaamista. Sellaisilla jaksoilla on todellakin oikein nimikin: interregnum, välitila. Historiallisesti interregnumit olivat entisen hallitsijan ja seuraavan hallituskauden välillä; jos ei
ollut vahvoja, laillisia johtajia, tällaiset ajanjaksot olivat usein epävakaita ja väkivaltaisia.

Nykyaikaisesta näkökulmasta interregnum on ajanjakso, jolloin vanha valta murenee, mutta uusi ei ole ottanut vielä paikkaansa. Kuten aikaisemmin, tällaiset jaksot ovat kuitenkin yleensä riitaisia ja epävakaita. Tai, kuten Antonio Gramsci runollisemmin ilmaisi - pohtiessaan vankilassa vuonna 1930 sitä, kuinka fasismi oli  vasemmistoa paremmin  hyötynyt kapitalismin kriisistä Italiassa - "interregnumien aikana esiintyy monenlaisia sairauden oireita ".

Se, että onnistutaanko nykyistä aikaamme kuvaavia monia sairauden kaltaisia  - taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia - oireita  parantamaan, riippuu siitä, kykeneekö vasemmisto siirtymään pidemmälle kuin hyökkäämään uusliberalismia vastaan. Sen on keksittävä ja sitten rakennettava tuki elinkelpoisille, houkutteleville ja erottuville vaihtoehdoille.

Tämä artikkeli on Social Europe: n ja IPS-lehden yhteisjulkaisu

BKT:n mittaristo joutaa eläkkeelle

Joseph Stiglitz
Tapa, jolla arvioimme taloudellista suorituskykyä ja sosiaalista kehitystä, on pohjimmiltaan väärä, ja ilmastokriisi on nostanut nämä huolenaiheet esiin

Joseph Stiglitz,Sunnuntaina  24.11.2019

"Pitäisi olla selvää, että BKT: n kasvusta huolimatta siitä, että vuoden 2008 kriisi on selvästi takana, kaikki ei ole kunnossa."

Tämän ajan maailmalla on edessään kolme eksistentiaalista kriisiä: ilmastokriisi, epäoikeudenmukaisuuden kriisi ja  demokratian kriisi. Pystymmekö menestymään planeettamme reunaehdoilla? Voiko moderni talous tuottaa jaettua vaurautta? Ja voivatko demokratiat menestyä, jos kansantaloutemme eivät pysty tarjoamaan yhteistä vaurautta? Nämä ovat kriittisiä kysymyksiä, mutta hyväksytyt tavat, joilla mitataan taloudellista suorituskykyä, eivät anna mitään vihjettä siitä, että voisimme kohdata nämä ongelmat. Jokainen näistä kriiseistä on vahvistanut sitä tosiasiaa, että tarvitsemme parempia välineitä taloudellisen suorituskyvyn ja sosiaalisen kehityksen arvioimiseksi.

Taloudellisen suorituskyvyn standardimitta on bruttokansantuote (BKT), joka on tietyn ajanjakson aikana maassa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvon summa. Bruttokansantuote kehittyi hienosti ja nousi vuosi toisensa jälkeen, kunnes vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi pamahti päälle. Globaali finanssikriisi oli viimeinen esimerkki yleisesti käytettyjen mittareiden puutteista. Mikään näistä mittareista ei antanut päätöksentekijöille tai markkinoille riittävää varoitusta siitä, että jotain oli väärin. Vaikka muutama kohtelias taloustieteilijä oli antanut hälytyksen, vakiotoimenpiteet näyttivät viittaavan siihen, että kaikki oli hyvin.

Sittemmin BKT-mittarin mukaan Yhdysvallat on kasvanut hiukan hitaammin kuin aikaisempina vuosina, mutta siitä ei tarvitse huolehtia. Poliitikot tarkastelevat näitä mittareita ehdottaen vähäisiä uudistuksia talousjärjestelmään ja lupaavat, että kaikki tulee olemaan hyvin.

Euroopassa vuoden 2008 vaikutus oli vakavampi, etenkin maissa, joissa eurokriisistä kärsittiin eniten. Mutta jopa niissä maissa, korkeaa työttömyyttä lukuun ottamatta, standardimittarit eivät heijasta täysin säästötoimenpiteiden kielteisiä vaikutuksia, ei ihmisten kärsimysten laajuutta tai vaikutuksia pitkäaikaiseen elintasoon.

Myöskään tavanomaiset BKT-toimenpiteemme eivät anna meille ohjeita, joita tarvitsisimme eriarvoisuuskriisin ratkaisemiseksi. Entä jos BKT kasvaa, mutta suurin osa kansalaisista on yhä huonommassa asemassa? Niin kutsutun finanssikriisistä toipumisen kolmen ensimmäisen vuoden aikana noin 91% voitoista meni  1%: n vähemmistölle. Ei ihme, että monet ihmiset epäilivät niiden poliitikkojen väitteitä, jotka sanoivat silloin, että talous oli hyvällä vauhdissa kohti vahvaa elpymistä.

Olen jo pitkään ollut huolissani tästä ongelmasta - kuilusta sen välillä, mitä mittarimme osoittavat ja mitä niiden olisi näytettävä. Clintonin hallinnon aikana, kun toimin talousneuvojien neuvoston jäsenenä ja sen jälkeen puheenjohtajana, olin yhä huolestunut siitä, kuinka tärkeimmissä taloudellisissa toimenpiteissämme ei otettu huomioon ympäristön pilaantumista ja luonnonvarojen ehtymistä. Jos taloutemme näyttää kasvavan, mutta kasvu ei ole kestävää, koska tuhoamme ympäristöä ja käytämme niukkoja luonnonvaroja, tilastoidemme pitäisi varoittaa meitä. Mutta koska BKT: hen ei sisältynyt luonnonvarojen ehtymistä ja ympäristön pilaantumista, saadaan tyypillisesti liian ruusuinen kuva.

Nämä huolenaiheet on nyt nostettu esiin ilmastokriisin myötä. On kulunut kolme vuosikymmentä siitä, kun ilmastomuutoksen uhka todettiin ensimmäisen kerran laajalti, ja ongelmat ovat kasvaneet entistäkin  pahemmiksi kuin mitä alun perin odotettiin. Äärimmäisiä ilmiöitä on tapahtunut, jäätikköjen sulaminen on lisääntynyt ja luontotyyppien luontaiset tuhot ovat lisääntyneet.

Jos toimenpiteemme kertovat meille, että kaikki on hyvin,vaikka todella niin ei todella ole, olemme silti tyytyväisiä?

On selvää, että jotain on pohjimmiltaan väärin tavassa, jolla arvioimme taloudellista suorituskykyä ja sosiaalista kehitystä. Vielä pahempaa, mittarimme antavat usein harhaanjohtavaa vaikutelmaa siitä, että näiden kahden välillä on kompromissi; että esimerkiksi muutokset, jotka parantavat ihmisten taloudellista turvallisuutta, parantavat eläkkeitä tai toteuttavat parempaa hyvinvointivaltiota, tapahtuvat kansallisen taloudellisen suorituskyvyn kustannuksella.

Mittaus oikein - tai ainakin paljon paremmin - on erittäin tärkeää, etenkin mittareihin ja suorituskykyyn tähtäävässä yhteiskunnassamme. Jos mittaamme väärin, teemme vääriä johtopäätöksiä. Jos toimenpiteemme kertovat meille, että kaikki on hyvin, vaikka niin ei todella ole, olemme väärin perustein tyytyväisiä.

Ja pitäisi olla selvää, että huolimatta BKT: n kasvusta vuoden 2008 kriisistä, joka on selvästi takana, kaikki ei ole kunnossa. Näemme tämän poliittisen tyytymättömyyden saavan ilmauksia kaikkialla edistyneissä maissa läpi; näemme sen demagoogien laajassa tuessa, joiden menestys riippuu taloudellisen tyytymättömyyden hyödyntämisestä; ja näemme sen ympärillämme olevassa todellisuudessa, jossa tulipalot raivoavat ja tulvat ja kuivuudet esiintyvät jatkuvasti kasvavin väliajoin.

Onneksi erilaiset menetelmien ja tekniikan edistysaskeleet ovat tarjonneet meille parempia mittausvälineitä, ja kansainvälinen yhteisö on alkanut omaksua ne. Se, mitä olemme tähän mennessä saavuttaneet, on vakuuttanut minut ja monet muut taloustieteilijät kahdesta asiasta: ensinnäkin, että on mahdollista rakentaa paljon parempia mittareita terveelle taloudelle. Hallitusten on voitava ja niiden pitäisi mennä selvästi BKT:tä pidemmälle. Toistaiseksi on vielä paljon tehtävää.

Kuten Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön pääsihteeri Angel Gurría on kirjoittanut: "Vain paremmilla mittareilla, jotka todella kuvaavat ihmisten elämää ja toiveita, pystymme suunnittelemaan ja panemaan täytäntöön parempaa politiikkaa paremman elämän hyväksi ". ”

---
Joseph E Stiglitz on taloustieteen Nobel-palkinnon saaja ja artikkelin Measuring What Counts: Globaalinen hyvinvointiliike, kirjoittaja

Ylijäämän tavoittelu ja kansallinen nälkäkuuri

Modernin Monetaarisen Teorian yksi keskeisimmistä esitaistelijoista, Bill Mitchell kirjoittaa blogissaan Australian konservatiivisen hallituksen säästöpolitiikasta ja julkisen ylijäämän tavoittelusta - tuloksista ja seurauksista piittaamatta - tässä kokonaisen maanosan kattavassa valtiossa:

"Australian työmarkkinat heikentyvät - se symboloi massiivista liittohallituksen politiikan epäonnistumista

Torstai, 14. marraskuuta 2019
Eilisen katastrofaalisen palkkojen kasvun tietojen julkaisun jälkeen Australian tilastovirasto julkaisi viimeisimmät tiedot - "Työvoima, Australia, lokakuu 2019" - mikä vahvistaa, että Australian talous heikkenee ja työmarkkinat ovat heikossa kunnossa. Syyllinen - Australian hallitus, joka pitää menoja nälkäkuurilla pyrkiessään pakkomielteisesti julkisen talouden ylijäämään. On todennäköistä, että harjoitettu taloudenpito tuhoaa tämän tavoitteen joka tapauksessa - väärin perustein - vähentämällä verotuloja ennustettua alhaisemmalle tasolle. Samaan aikaan valitut virkamiehet väärinkäyttävät miljoonien australialaisten työntekijöiden hyvinvointia. Työllisyyden kasvu oli negatiivista. Kokopäiväinen työllisyys laski jyrkästi. Osallistumisaste laski. Työttömyys nousi, vaikka osallistumisaste laski. Piilotettu työttömyys on noussut. Työttömyys on korkealla. Laaja työvoiman alikäyttö on 13,8 prosenttia ja ylöspäin suuntautuvalla harhatiellä. Työttömyysaste on 0. 8 prosenttiyksikköä enemmän kuin keskuspankki arvioi ja tasolla, jolla inflaatiopaineet saattavat syntyä työmarkkinoiden kautta. Yleisen arvioni mukaan nykyinen tilanne voidaan parhaiten luonnehtia heikentyväksi jo ennestään heikosta tilasta. Australian työmarkkinat ovat edelleen kaukana täydellisestä työllisyydestä ja kuilu kasvaa. Tämä työvoiman tuhlauksen jatkuminen osoittaa, että politiikan asetukset ovat tiukkoja (puolueellisia säästötoimenpiteisiin) ja vähentävät tarkoituksella kasvua ja tulojen syntymistä. Finanssipolitiikan vakavaa laajentamista on tällä hetkellä tilaa. Liittohallitus heikentää tahallisesti vastuuttomalla poliittisella kannallamme talouttamme. Yleisen arvioni mukaan nykyinen tilanne voidaan parhaiten luonnehtia heikentyväksi jo heikosta tilasta. Australian työmarkkinat ovat edelleen kaukana täydellisestä työllisyydestä ja kuilu kasvaa. Tämä työvoiman tuhlauksen jatkuminen osoittaa, että politiikan asetukset ovat tiukkoja (puolueellisia säästötoimenpiteisiin) ja vähentävät tarkoituksella kasvua ja tulojen syntymistä. Finanssipolitiikan vakavaa laajentamista on tällä hetkellä tilaa. Liittohallitus heikentää tahallisesti vastuuttomalla poliittisella kannallamme talouttamme. Yleisen arvioni mukaan nykyinen tilanne voidaan parhaiten luonnehtia heikentyväksi jo heikosta tilasta. Australian työmarkkinat ovat edelleen kaukana täydellisestä työllisyydestä ja kuilu kasvaa. Tämä työvoiman tuhlauksen jatkuminen osoittaa, että politiikan asetukset ovat jäykkiä (austeristisiasia säästötoimenpiteitä) ja vähentävät tarkoituksesti kasvua ja tulojen syntymistä. Finanssipolitiikan vakavaa laajentamista on tällä hetkellä tilaa. Liittohallitus heikentää tahallisesti vastuuttomalla poliittisella kannallamme talouttamme. Finanssipolitiikan perustellulle laajentamiselle on tällä hetkellä tilaa. Liittohallitus heikentää tahallisesti vastuuttomalla poliittisella kannallamme talouttamme. Finanssipolitiikan vakavaa laajentamista on tällä hetkellä tilaa. Liittohallitus heikentää tahallisesti vastuuttomalla poliittisella kannallaan talouttamme."

Ihmiskoe koululaisilla

Kari Uusikylä on vuonna 1945 syntynyt Helsingin yliopiston  kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan emeritusprofessori, syntyjäni vaasalainen. On tutkinut  kouluopetusta, opettajankoulutusta, lahjakkuutta ja luovuutta ja on kirjoittanut näiltä aloilta useita kirjoja.

"Koulua viedään nyt talouden rengiksi. Konsultit paasaavat opettajille utopioitaan, viihdyttävät ja nauttivat erinomaisuudestaan,vaikka eivät tajua juuri mitään opetuksesta, eivätkö lasten tarpeista. Osaamisstrategioiden, osaamiskeskittymien ja kilpailukyvyn hokeminen on joskus suorastaan ääliömäistä."

Vapaakauppa ja erityistuomioistumet

(Käännös Itävallan Attack-järjestön informaatiosta)

14.10.2019 , YK: n neuvottelut Wienissä: EU haluaa laajentaa erityisoikeuksia yrityksille


Esimerkit osoittavat: erityisoikeudet vaarantavat ilmastonsuojelutoimenpiteet
Tästä päivästä alkaen neuvottelut uudesta erityisestä oikeuslaitoksesta, "monenvälisestä sijoitusvälitysjärjestelmästä" (MIC), jatkuvat 19. lokakuuta asti Wienissä YK: n kansainvälisen kaupan oikeuden komitean (UNCITRAL) puitteissa. EU: n komissio yrittää perustaa kiistanalaiset sijoittajien erityiset julistusoikeudet perustamalla tämän järjestelmän monenväliselle tasolle. (1) Attac Austria ja monet muut kansalaisyhteiskunnan organisaatiot protestoivat kansainvälisellä toimintaviikolla ja vaativat yritysten erityisvaatimusten poistamista.

"EU myy MIC-järjestelmän uudistuksena, mutta vain menettelyä muutetaan, rinnakkaisoikeuden ongelmakohdat eivät muutu. Yritykset voivat jatkaa valitusten nostamista välimiestuomioistuimissa suurien korvausmäärien varalta, jos ne näkevät voittonsa olevan uhattuna uuden tai suunnitellun lain johdosta", kritisoi Alexandra Strickner, Attac Austria.

Suunniteltu MIC on myös 'yksisuuntainen katu': yritykset ja ulkomaiset sijoittajat voivat jatkaa valitusten nostamista valtioille vahingoista, mutta valtioilla ei ole mahdollisuutta nostaa kanteita yrityksiä vastaan.
Asiaa koskevissa sijoitussopimuksissa vahvistettuihin yritysten ja ulkomaisten sijoittajien aineellisiin oikeuksiin ei puututa.
Ehdotettu MIC ohittaa myös demokraattisiin periaatteisiin perustuvat valtion tuomioistuimet, ja sillä on vain vähän yhteistä todellisen tuomioistuimen kanssa. Kuten aiemmin, välimiehet on valittava pienestä kansainvälisten lakiasiaintoimistojen klubista, joka ansaitsee oikeudenkäyntien avulla ja jolla on siten omat intressit ryhmiä vastaan ​​valtioita vastaan ​​nostettuihin oikeudenkäynteihin.

Valitukset korkeista vahingonkorvausvaatimuksista ilmastonsuojelutoimenpiteistä ovat lisääntymässä.

Erityisoikeuksien laajentaminen vaarantaa myös energiamuutoksen. Yhä useammat fossiilisen energian teollisuuden yritykset valittavat erityisen toimintaoikeuden (ISDS) avulla estäen hallitusten ilmastonsuojelutoimenpiteitä tai vaarantavat ne korkeilla korvausvaatimuksilla. On vaarana, että fossiilisten polttoaineiden käytöstäpoistosuunnitelmat heikentyvät, ne vedetään kokonaan takaisin tai tai jätetään kokonaan suunnittelematta kunnes ne ovat käyttökelvottomia. Energiankierron tarpeen myötä myös yritystoiminnan riski kasvaa. Esimerkkejä ovat UNIPER vs. Alankomaat suunnitellun hiilestä irtautumisen takia, Rockhopper Vs. Italia, jossa Yhdistyneen kuningaskunnan öljy- ja kaasuyhtiö valittaa offshore-öljynporauskiellosta, tai Lone Pine vs. Italia. Kanada, jossa yritys ryhtyy toimiin öljyn säröporamiskieltoa (fracking) vastaan. (2)

EU ei kuitenkaan yritä vain vahvistaa yritysoikeuksia MIC: n kautta. Se torpedoi - samoin kuin Itävallan hallitus - YK: n neuvottelut taloustiedettä ja ihmisoikeuksia koskevasta sopimuksesta (sitova sopimus), jotka menevät uuteen kierrokseen samaan aikaan kuin Wienin MIC-viikko kokoontuu uudelle kierrokselle Genevessä.

Toimintaviikko ja eurooppalainen bussimatka "Ihmisten oikeudet, säännöt yrityksille!"

Neuvottelujen yhteydessä Attac Austria, Saksa ja Ranska järjestävät bussin, joka liikennöi 12.10. alkaa Genevestä ja pysähtyy monissa kaupungeissa matkalla Wieniin. Maan päällä järjestetään toimia ja tietoa erityisvaatimusten vaaroista yrityksille. Asemat Itävallassa:

Itävallan Attack järjestää useita kokoontumisia teemalla "Ihmiset ennen voittoa!" ja "Sijoitukset kyllä ​​- Yritysten erityiset oikeudet ei!"

Euroalueen rahoituskehys - todennäköisesti harhainen

Euroalueen rahoituskehys - todennäköisesti vääränsorttinen

Gabriele de Angelis kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä äskettäin (9.10. 2019) valtionvarainministerien ministerineuvostossa pääpiirteissään hyväksytystä budjettiraamista, 'talousarvioinstrumentista'. Euroryhmän kokouksessa 9. lokakuuta ministerit pääsivät yksityiskohtaisen sopimukseen talousarviovälinestä koskien  yhdentymistä ja kilpailukykyä (BICC) -koskien kauan odotettua kehystä euroalueen talouskehykseksi,  budjetiksi.

Euroalue tarvitsee kovasti budjettivälinettä, joka tasoittaa tietä kasvumahdollisuuksien tasapainottamiseen mantereella, jota vaivaa jatkuva makrotalouden epätasapaino, tuottavuuskuilut ja sen seurauksena  kasvava eriarvoisuus . Erityisesti maille, jotka edelleen pyrkivät saavuttamaan täydellisen elpymisen kymmenen vuoden hitaan kasvun jälkeen tai keskellä taloudellista taantumaa, on autettava pysymään tuottavuutta lisäävien uudistusten ja julkisten investointien tiellä.

Mutta sopimuksen ehdot aiheuttavat vakavan huolenaiheen. Ongelma on jakautuvassa konfliktissa euroalueen jäsenten välillä, josta BICC: n hallintorakenne todennäköisesti herättää.




'Kansallinen omistajuus'
 Tätä tarkoitusta varten rakennetulla 'välineellä'  on tarkoitus tukea rakenneuudistuksia ja myöntää tukea julkisiin investointeihin . Avustusten suuruudeksi on ennalta määritetty 25 prosentin kansallisella yhteisrahoitusosuudella, jotta voidaan asettaa rajoite budjettiin kohdistuvalle vaikutukselle ja taata uudistus- ja investointihankkeiden ”kansallinen omistajuus” ja siten todellisen sitoutumisen niihin.

Kun lopulliseen sopimukseen päästään euroryhmän kokouksessa, euroalueen huippukokous ja euroryhmä antaa vuosittaiset strategiset suuntaviivat keskeisten uudistusten ja investointien painopisteistä,  ja tulokset otetaan huomioon suosituksina vahistuvasta euroalueesta. Euroryhmä arvioi jäsenvaltioiden ehdotuksia Euroopan komission alkuperäisen palautteen perusteella, jälkimmäisen myöntäessä lopullisen hyväksynnän.

BICC: n (Yhdentymistä ja kilpailukykyä käsittelevä budjettiväline BICC) hallintorakenteen lopullinen muoto on parannus kesäkuun versioon, joka antoi komissiolle vain vähäisen roolin. Ensimmäisessä luonnoksessa euroryhmä arvioi myös uudistuspolkujen edistymistä ja päättää tätä kautta uusien tukierien maksamisesta (lopullisessa versiossa ei mainita seurantaa, mikä jättää meille epäilyksiä siitä, mitä mekanismia lopulta sovelletaan  ). Ensimmäisessä versiossa esitetyn tiukasti hallitustenvälisen rakenteen  suurempana vaarana olisi ollut poliittiset konfliktit euroalueen kumppaneiden kesken.

Vaikutukset
Tällaisella euroalueen talousarvion suunnittelulla on kolme vaikutusta. Ensinnäkin jäsenvaltiot näkevät rahastot todennäköisesti kansallisina rahoitusosuuksina, joilla on jakovaikutus. Toiseksi jotkut valtiot ovat pitkäaikaisia ​​nettomaksajia, kun taas toiset ovat pitkäaikaisia ​​nettosaajia, koska jako perustuu väestöön ja (käänteiseen) asukaskohtaiseen bruttokansantuotteeseen. Ja kolmanneksi, hallitustenvälisillä yksiköillä on ratkaiseva rooli määritettäessä, miten talousarvio on käytettävä kansallisella tasolla, koska lopullisessa sopimuksessa määrätään, että jäsenvaltioiden ehdotusten olisi oltava "linkitettyinä kansalliseen uudistusohjelmaan" ja "yhteensopivia kansalliseen budjettiprosessiin”, jonka hyväksyminen riippuu edellisen vuoden maakohtaisista suosituksista ”(CSR, corporate social reponsibility, tarkoittaa yhteiskuntavastuuta).


Ensi silmäyksellä tämä kaikki näyttää oikealta, koska yhteisiä resursseja käytetään yhteisten prioriteettien mukaisesti vähentämällä moraalista vaaraa siinä määrin kuin varoja on asetettu rakenneuudistusten ja budjettisääntöjen noudattamisen edistämiseksi. Lisäksi, jos nettomaksaja haluaa vähentää BICC: n uudelleenjakavaa vaikutusta, sitä kannustetaan edistämään toimenpiteitä, joilla parannetaan vastaanottamaan BKT:ta henkeä kohti . Siksi BICC näyttää olevan parhaassa tilanteessa edistämään todellista lähentymistä.

Siitä huolimatta tämä edustaa tosiasiassa kannustimien riskialtista rakennetta, jolla voi olla haitallisia vaikutuksia. Ensinnäkin nettomaksajilla on todennäköisesti paljon vahvempi ääni kuin nettosaajilla. Siksi heillä on myös ratkaiseva vaikutusvalta kansallisella tasolla toteutettavien rakenneuudistusten suunnittelussa. Toiseksi heillä on kannustin vähentää kokonaisaltistustaan ​​muiden jäsenten systeemisiin riskeihin. Siksi nettomaksajilla on intressi suosia rakenneuudistuksia, joilla todennäköisesti saavutetaan tällainen vaikutus.

Kolmanneksi BICC: n määrärahat on määritettävä monivuotista rahoituskehystä koskevissa neuvotteluissa. Siksi nettomaksajat voivat helposti vaihtaa BICC: n kokoa omien uudistustoiveidensa perusteella.

Austeristinen politiikka
Olemme jo nähneet, mitä tapahtuu, kun esiintyy tällaista ristiriitaista kansallisia etuja. Se on sama kokonaisuus, joka johti säästöpolitiikkaan, jota "troikka" - komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto - valvovat rahoitustuen piiriin kuuluvissa maissa, joissa kustannusten vähentäminen - ja erityisesti työvoimakustannukset - olivat avain kaikissa toteutetussa rakenneuudistuksessa. Tämä olisi pettymys, samoin kuin takaisku niille hallituksille ja asiantuntijoille, jotka ovat taistelleet sen ajatuksen puolesta, että kilpailukykyyn ja julkisen talouden vakauttamiseen on olemassa enemmän kuin yksi tie.                         

Tällainen järjestely voi todellakin vahvistaa euroalueen puolueellisuutta tarjontapuolen lähestymistapoihin ja rakenneuudistuksiin. Hyvinvointia koskevia säännöksiä ja työehtosopimusneuvotteluja pidetään edelleen tekijöinä, jotka hidastavat sopeutumista vaikeina aikoina ja vähentävät kasvupotentiaalia hyvinä aikoina. Sekä sisäisen että euroalueen laajuisen kysynnän merkitys talouden elpymisessä jatkuu edelleen heikentyneenä .

Tähän mennessä tällaisen hallitsevan suuntauksen vaikutusta talouspolitiikkaan ovat lieventäneet monivuotiset neuvottelut, jotka seuraavat Eurooppalaista ohjausjaksoa, Eurooppa-neuvoston  talouspolitiikan laajojen suuntaviivojen sitomattomuus ja CSR: n väljä täytäntöönpano.

Demokraattinen valvonta
Tämä voi kuitenkin muuttua nopeasti, jos eurokokouksen rakenneuudistuksia koskevista suuntaviivoista tulee vaatimus euroalueen talousarvion ehtojen täyttämiseen. Ehdotetut puitteet voisivat estää toivotulla tavalla toteutettavaa  talouspolitiikan kansallista demokraattista valvontaa parantamatta merkittävästi kasvumahdollisuuksia.

Lähikuukausina avattava lainsäädäntömenettely on ratkaiseva määritettäessä, onko euroalueen talousarvio kauan etsitty lähentymisväline vai onko se jälleen yksi jakso Euroopan uudelleenjakavaa konfliktia .

Rahoitusmekanismit todellakin määräävät ketkä ovat talousarvion "omistajia".  Ne voivat olla joko jäsenvaltioita tai Euroopan kansalaisia ​​riippuen siitä, johtuuko se jäsenvaltioiden rahoitusosuuksista vai EU: n omista varoista. Nykyiseen ehdotukseen sisältyvien kannustimien rakenteen korvaamiseksi jälkimmäistä on sovellettava.

Tämä voi olla myös oikea hetki Euroopan parlamentille vaatia suurempaa roolia yhteispäätöksen tekijänä uudistusten ja investointien painopisteiden määrittelyssä, mukaan lukien talouspolitiikan laajat suuntaviivat. Tämä vahvistaisi euroalueen talousarvion demokraattista valvontaa, mahdollistaisi oikeudenmukaisen keskustelun talouspoliittisista vaihtoehdoista ja turvaisi välineen tehokkuuden.

Päinvastaisesa tapauksessa  huonosti suunniteltu euroalueen budjetti saattaa lisätä poliittista epäjärjestystä euroalueen jäsenten keskuudessa - ja saattaa siten olla tehoton.


Tietoa henkilöstä Gabriele de Angelis
Gabriele de Angelis on poliittinen teoreetikko, joka työskentelee tutkijana Universidade Nova de Lisboassa. Hänen nykyinen tutkimuksensa on keskittynyt Euroopan unionin talouden hallintotavan uudistamiseen, etenkin normatiivisten näkökohtien osalta.

Beyond Growth - kasvun tuolla puolen

Soste ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas kirjoittaa Kansan Uutisten verkkolehdessä äskettäin pidetyn "Kasvun tuolle puolen" seminaarin keskeisestä annista:

"Samalla kun lähtisimme tavoittelemaan myös nykyistä tasaisemmin jaettuja hyvinvoinnin edellytyksiä ja toteutunutta hyvinvointia kaikille ihmisille, meidän tulisi pystyä huolehtimaan maapallomme ja ympäristömme hyvinvoinnista. Ekologinen kriisi ei liity ainoastaan ilmastonmuutokseen, vaan ekologiset hälytyskellot soivat monella muullakin saralla, luonnonvarojen riittävyys, maaperän hedelmällisyys ja luonnon monimuotoisuus tässä mainitakseni.

Kun olemme sisäistäneet nämä haasteet ja vakuuttuneet niistä, on konkreettisten ihmisten ja maapallon hyvinvointia vaalivien politiikkatavoitteiden asettamisen aika. Se ei kuitenkaan vielä riitä, vaan meidän on löydettävä myös keinot politiikan toimeenpanoon. Siinä erilaiset mittarit voivat olla suuri apu, sillä niiden kautta tavoitteemme konkretisoituvat ja politiikkatoimien onnistumisen seuraaminen tulee mahdolliseksi."

Yhteisen, julkisen toimintatilan ryöstäminen ja hävittäminen

Yhteisen ryöstäminen ja hävittäminen

Tämä teksti perustuu Social Europe -verkoehden päätoimittajan Henning Meyerin tekemään kirjailija Guy Standingin  videohaastatteluun hänen  otsikon teemasta julkaisemansa kirjan johdosta. Teksti ei ole käännöstä vaan referaattia siitä mistä haastattelussa on kysymys. Kokonaisuus on vaikuttava puheenvuoro yhteisöllisen intressin ja etiikan puolesta - ja samalla raastava kuvaus siitä mitä olemme menettäneet ja edelleen menettämässä.

Mitä yleinen, yhteinen, julkinen on?
Mitä "common", yhteinen oikein on? Se ei ole yksityistä eikä julkisessa hallinnassa olevaa.Yhteinen tila on joutunut monella tavalla ryöstämisen ja hävittämisen kohteeksi. Kirjassaan "Yhteisen ryöstäminen" Guy Standing kuvaa mitä yhteinen tila on ja miten se on joutunut ryöstämisen ja hävittämisen kohteeksi.

Magna Charta vuodelta 1217 yhteisen perustana
Kirjailija kuvaa yhteisen tilan syntymistä Britanniassa jo vsta 1217 Magna Chartan osana  ja vertaa sitä mm. Amerikan perustuslakiin ja sen suomiin vapauksiin. Kun Itävallan taloudellinen koulukunta Friedrich von Hayekin johdolla  syntyi ja pääsi vaikuttamaan 1970- ja 80-luvuilla, se totesi että sellainen millä ei ole hintaa ei ole myöskään mitään arvoa. Siten avoimilla metsillä, järvillä, vedellä, ilmalla tai puistoilla ja kirjastoilla ei tämän mukaan olisi mitään arvoa. Julkisen tilan esineellistäminen johti sitten myös sen yksityistämiseen.

Julkinen tila kuuluu kansalaisille
Kirjailijan mukaan hallituksilla ei ole oikeutta ottaa kansalaisilta pois julkista tilaa, koska se "ei kuulu yhteiskunnalle" vaan kansalaisille. Magna Chartan "metsä-charter" on vanhin brittiläisestä oikeuskäsityksestä lähes muuttumattomana pysynyt osa, vaikka vuosisatojen kuluessa on käyty jatkuvaa taistelua siitä mikä on julkista, yhteistä tilaa ja jota sitten on päätöksillä pyritty siirtämään ensisijaisesti aristokratialle.

Maa, metsä, vesi, ilma, joet ja järvet yleisenä tilana
Englannin yhteinen maa on  suurelta osin siirretty yksityisille maanomistajille, ja suurin yksityinen omistaja on 1660-luvulla kuningas Charlesin  äpäräpojan perillinen 10. sukupolvessa, joka omistaa 277 tuhatta eekkeriä (1121 neliökilometriä)  hyvää viljelysmaata. Omistamisoikeuden mukana siirtyi myös maan ja sen rikkauksien käyttöoikeus pois julkisesta, yhteisestä tilasta ja käytöstä.

Yksityistäminen, kaupallistaminen
Margaret Tatcher jatkoi ja laajensi tätä julkisen tilan yksityistämistä mm. ottamalla koulujen leikki- ja pelikentät yksityistämisen piiriin. Samoin hän yksityisti kaiken veden Britanniassa ja niin tuli vedestä yksityistä omaisuutta. Veden yksityistämisen ja "osakkeistamisen" myötä myös brittien joet siirtyivät yksityisomistukseen. Tästä seurasi pääomien siirtymistä voittojen myötä laajasti yksityisille yrityksille. Ikävänä seurauksena kävi myös niin, että yhdenkään joen vesi Britanniassa ei ole nykyisin juoma- tai uimakelpoista.

Yksityistämisen myötä Tatcher antoi 424 tuhatta eekkeriä (1715 neliökilometriä) maata vedet omistaville yhtiöille. Sitten vuonna 1993 seurasi Britannian rautatiejärjestelmän yksityistäminen. Sitä ennen se oli ollut julkista, yhteistä omaisuutta eikä Tatcherilla ollut mitään oikeutta rautatiejärjestelmän yksityistämiseen.

Julkisen tilan kolonisaatio
Julkisen yksityistäminen on Britannian esimerkin mukan johtanut julkisen tilan kolonisaatioon; kansainväliset yritykset ovat ostaneet brittiyrityksiä ja samalla joet ja vedet, rautatiet ja muu yksityistetty yhteinen on johtanut tietynlaiseen siirtomaavaltaan.

Kirjastot, museot, kansallinen terveydenhoitojärjestelmä on suurelta osin yksityistetty. Yritysostojen kautta amerikkalaiset terveydenhoitoalan yritykset ovat omineet itselleen koko brittien terveydenhoitojärjestelmän. Samalla tavoin vanhustenhoito ja lastenhoito on muuttunut osaksi yritysten voitontekokoneistoa.

Julkinen ja yleinen voimaannuttavana tekijänä
Tämän ilmiön tarkastelu "julkisen, yhteisen tilan" lähtökohdista on voimaannuttavaa, koska julkinen ja yhteinen ei ole ollut yksityistä omaisuutta eikä voitontavoittelun kohteena. Yksityistämisen
ja julkisen, yhteisen menettämisen myötä epätasa-arvo on ottanut Britanniassa huimia askeleita kokonaan uudelle tasolle.


Yleisen ja yhteisen viisi ulottuvuutta
On olemassa viidenlaista julkista tilaa: luonnollinen yhteinen - kuten metsät, vesi, joet, maapohja, mineraalit ja ilma; kaikki nämä ovat joutuneet yksityistämisen kohteeksi ja kolonialistiseen, kansainväliseen omistukseen.

Toisen ulottuvuuden muodostavat palvelut jotka on peritty edellisiltä sukupolvilta. Sosiaalinen asuminen (council-housing) on yksityistetty suurelta osin. Tällä hetkellä on kaksi miljoonaa sosiaalisen asumisen yksikköä vähemmän kuin mitä oli vuonna 1980. Opiskelija-asuntojen
menettäminen on myös julkisen, yhteisen menettämistä. Aikaisemmin opiskelija-asunnot olivat osa julkista, yhteistä yliopistokokonaisuutta, nyt 80 % opiskelija-asunnoista omistaa muuan kansainvälinen firma nimeltä Goldman Sachs.

On tapahtunut myös suuria menetyksiä julkisen tilan siirtymisessä yksityisomistukseen (POPS=Private Owned Public Space); kokonaisia kaupunkeja yksittäisten palveluiden lisäksi on siirtynyt kansainvälisten yritysten hoitoihin. Esimerkiksi suuri osa Lontoon keskustasta, joka kuului vuosisatoja yhteisen hyvän piiriin, kuuluu nyt amerikkalaisille, malesialaisille, kiinalaisille tai
arabitaustaisille suuromistajille. Heillä on myös lain mukaan oikeus valvontaan omilla alueillaan; he ovat perustaneet yksityisiä vartiointiyrityksiä alueille, jotka aikaisemmin kuuluivat yhteiseen käyttöön ja heillä on oikeus kieltää ihmisten liikkuminen noilla alueilla.

Sama koskee myös puita eri puolilla Britannia, Skotlannissa, Walesissa ja muualla; puiden ja puistojen hoito on yksityistetty. Kun suurten puiden hoitaminen käy kalliiksi, isot, vanhat, komeat puut kaadetaan pois ja tilalle istutetaan puiden taimia, joiden hoito on edullisempaa. Kaiken kaikkiaan, kysymys on valtavasta, yhteisen, julkisen tilan menettämisestä.

Kolmas yhteisen tilan ryöstämisen muoto on kansalaisoikeuksien menetys, jos vertaa sitä Britanniassa siihen mitä vuoden 1207 Magna chartassa luvattiin. Ketään ei saa pitää syyllisenä johonkin, jollei sitä ole julkisessa oikeusprosessissa sellaiseksi todettu. Kansalaisen on voitava kertoa tuomarille asiansa ja vaatia oikeudenmukaista kohtelua. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden
aikana ja ennenkaikkea viime vuosina on tapahtunut muutoksia, jossa joku byrokraatti voi ottaa esim. opiskelijalta tai työttömältä  pois oikeuksia pelkän epäilyn perusteella. Kun ihminen menettää tulonsa ja etunsa jonkin "aktiivimallin" seurauksena, tämä voi johtaa itsemurhiin ja mielenterveyden menetyksiin, kun asianomainen jää ilman tuloja.

Sama koskee julkisen tilan siivouksen tai valvonnan yhteydessä tapahtuvaa "sakottamista"; paperinpalan pudottaminen kadulle saattaa johtaa rahallisiin korvauksiin ilman mitään oikeudenkäyntejä. Pienituloiselle ihmiselle tämä merkitsee koko elämän näköalan menettämistä.

Yksityistetty julkinen tila on Guy Standingin mielestä totaalisesti laitonta. Vankiloiden yksityistäminen muuttaa koko vankilalaitoksen tavoitetta; yksityinen vankilayrittäjä tarvitsee mahdollisimman paljon vankeja voiton maksimoimiseen.

Kulttuurisen julkisen menettäminen on seuraava ulottuvuus; kulttuuriperintö on olennainen, sisäinen osa elävää yhteiskuntaa. Museoiden, teattereiden, orkestereiden ja tanssin julkista tukea on jatkuvasti vähennetty ja koko kulttuuritila on jätetty amerikkalaiseen malliin suurille yrityksille ja yksityisille lahjoittajille. Tästä on seurannut, että kouluissa ja oppilaitoksissa kulttuuriulottuvuus on pudonnut pois  inhimillisen pääoman ilmentymänä. Esimerkiksi musiikin opetus on Britanniassa käytännössä kadonnut kouluista, koska kulttuuriaineista on helppo leikata.

Ja viimeisenä, yhteisestä julkisesta tietoisuudesta on viimeisen vuosisadan aikana ollut katoamassa tieto, tietämys ja informaatio yhteisenä, julkisena osaamisalueena. Sekä sosiaalisen median että lehdistön ovat valloittaneet raharuhtinaat, plutokraatit ja paikallinen media on käytännössä tapettu. Samoin olemme menettämässä älyllisen, intellektuaalisen yhteisöllisyyden ja julkisen tilan patenttien ja copyright oikeuksien muodossa. Ideoiden ja ajatusten privatisointi on kauhistuttavaa kehitystä.

Samoin olemme menettämässä koulutuksen julkisena ja yhteisöllisenä ulottuvuutena. Koulut ja yliopistot on suuressa määrin esineellistetty ja kaupallistettu ja suunnattu työelämälle alisteiseksi
menestymiseksi ja kriittisen ajattelun tukahduttajaksi. Koulutuksen julkisen tilan menettäminen merkitsee minulle populistisen ja fasistisen agendan astumista kriittisen ja moniulotteisen ajattelun ja opettamisen sijalle, sanoo Guy Standing.

Tänä päivänä tapaa yhä enemmän opiskelijoita jotka eivät ymmärrä mitään politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista, koska heitä ei ole opetettu kriittisen ajatteluun esineellistetyssä koulutusjärjestelmässä.

Kun katselee yhteisen, julkisen tilan menetyksiä kokonaisuutena, ymmärtää miten syvässä kriisissä me todellisuudessa olemme. Erityisen huolestuttavaa on yhteisöllisen, julkisen kolonisaatio, siirtäminen suurten yksityisten kansainvälisten yritysten hallintaan. Sekä taloudellinen tulos että sisällöllinen rikkaus on valumassa yhteisön ulkopuolelle.

Kun suuret kansanjoukot menettävät yhteisöllisen julkisen ulottuvuuden ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että tämä suunnaton menetys on jollakin tavalla korvattava, kompensoitava.

Entä digitaalinen yhteisöllisyys, digitaalinen julkinen?
Sellaiset suuret yritykset kuten Google, Apple, Facebook ja Microsoft keräävät valtavia voittoja digitaalisesta yhteisöllisestä ja julkisesta toimintatilasta. Aina kun menemme tietokoneen ääreen alamme tehdä heille voittoa. He käyttävät tietojamme ja dataamme voittojen kasvattamiseen.

Keskiluokka ja prekariaatti näyttävät olevan tietoisia tästä tilanteesta ja se antaa mahdollisuuden rakentaa uudelleen yhteinen, julkinen digitaalinen toimintatila. Tämä muodostaa samalla hänen kirjansa viimeisen osion, jossa pohditaan sitä, miten rakentaa uudelleen julkinen yhteisöllinen toimintaulottuvuus tilana ja sisältöinä.

Yhteinen tila ja akateeminen maailma
Yhteisen menettäminen koskettaa myös akateemista maailmaa. Tutkimustuloksia käytetään parhaan henkilökohtaisen taloudellisen tuloksen saavuttamiseen, mikä alistaa ja esineellistää tutkimustyön osaksi voitontavoittelua eikä suuntaudu takaisin kasvatus- ja opetustyöhön. Akateemisen tutkimuksen kohtalo esineellistettynä ja kaupallisuudelle alistettuna on osa yhteisen julkisen tilan menetystä. Itse opetustehtävä korruptoituu ja tulee uusliberaalin markkinan kaappaamaksi.

Akateemisesti koulutetulle tämä merkitse oman integriteetin ja eheyden menetystä, mitä ilmiötä vastaan on taisteltava. Kun akateemisia tutkimuksia julkaistaan vain paljon maksavissa akateemisessa yhteyksissä, se sulkee suuren osan akateemisessa yhteisössä työskenteleviä ulos tästä tietovirrasta ja muodostaa yhdessä kehitysmaiden yliopistojen koulutettujen akateemikkojen kanssa uuden
"akateemisen prekariaatin", jolla ei ole edellytyksiä päästä viimeisimpään tutkimustietoon.

Yhteisöllisen, julkisen toimintaulottuvuuden eroosio murtaa lopulta toimintamme eettisen ja moraalisen perustan. Siksi yhteisön, julkisen vallan on otettava uudelleen kontrolli koulutuksesta ja sen kehittämisen suunnasta. Sekä politiikan, opettajien että opiskelijoiden on saatava uudelleen ote moniarvoisesta yhteisöllisestä kasvamaan saattamisesta ja rajattava esineellistämisen ja kaupallisuuden aiheuttamaa koulutuksen, oppimisen ja tieteellisen työn eroosio ulos yhteisestä, julkisesta.

Julkisen ja yleisen menetys on kompensoitava
Omana ehdotuksenaan asioiden saamiseksi uudelleen hallintaan Guy Standing ehdottaa, että kaikki se tulo joka on lähtöisin julkisen, yhteisen toimintaulottuvuuden menettämisestä, tulisi saattaa erityisverotuksen piirriin. Nämä varat olisi kerättävä erityiseen yhteisen hyvinvoinnin rahastoon meidän työeläkerahastojemme tapaan. Yritykset jotka käyttävät vesiämme, maperäämme, metsiämme - ja Britannian tapauksessa mm. Pohjanmeren öljyvaroja - tulisi saattaa erityisen ekologisen
verotuksen piiriin. Raha joka tällä tavalla kerätään pitää kierrättää takaisin yhteisöllisen ja julkisen kehittämiseen. Muuten rahastojen keräämisellä ei ole positiivista merkitystä.

Yhteisöllinen oikeudentunto
Yhteisen ja julkisen ryöstäminen ja sen vaatiminen  takaisin yhteisön lailliseksi omaisuudeksi ei perustu kateuteen vaan yhteisölliseen oikeudentuntoon. Meidän julkinen tilamme, toimintamahdollisuutemme on otettu meiltä pois ja meille se on myös kompensoitava takaisin.

Otsikointi lisätty; käy katsomassa videohaastattelu! 

Demokratiasta Suomessa

"Demokratian tutkijat eri maissa ovat vuosikymmenien kuluessa määritelleet eri asteisia demokratian tasoja. Suomessa käytössä oleva malli — kilpailevien eliittien muodostama demokratia — on demokratian asteista alin. Se eroaa juuri ja juuri erilaisista yksin- ja harvainvallan malleista. Kyseessä on siis puhtaasti muodollinen demokratia."

Demokratiasta Suomessa kirjoittaa emeritus professori Timo Kuronen Tauno O. Mehtälän  "Vastavalkea" - sivuilla. Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä on vaativa laji, jonka puutteita Timo Kuronen kirjoituksessaan mielestäni ansiokkaasti ruotii...

Valmisteilla oma maali?

Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri on kirjoittanut mielenkiintoisen kolumnin hallituksen aikomuksesta myydä omistuksiaan aikana jolloin velkaa saa miinuskorolla. Hän pitää sitä vähintäänkin hölmöläisten peiton jatkamisena ja pahimmillaan sabotaashina. Kirjoitus sisältään myös hienon analy

ysin Euroopan keskuspankin määrällisestä elvytyksestä. Teknisistä syistä olen kopioinut koko Taloussanomissa olleen kolumnin. 

Valtion tuottoisan omaisuuden myyminen miinuskorkoisen velan välttämiseksi ei ole vain hölmöä. Se on sabotaasia, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Pääministeri Antti Rinteen (sd) hallitus aikoo tehdä aivan samanlaisen talouspoliittisen oman maalin kuin edellinen Juha Sipilän (kesk) ja sitä edeltäneet Jyrki Kataisen (kok) ja Alexander Stubbin (kok) hallitukset tekivät.

Eikä tämänkertainen oma maali synny sen enempää sattumalta ja vahingossa kuin edellisten hallitusten samanlaiset mokat. Se syntyy tarkoituksella, vakain aikomuksin ja varta vasten valmistellen.

Oma maali syntyy periaatteessa yksinkertaisin keinoin, joita voi erikseen tarkastellen ehkä juuri ja juuri jopa perustella.

Mutta yhdessä näiden toimien lopputulos on kaikkea muuta kuin vastuullista tai järkevää taloudenpitoa. Ennemmin se on talouspoliittista sabotaasia.

Kyse on hallituksen aikeesta kattaa osa budjettimenoista valtion omaisuutta myymällä ja näin välttää samojen menojen rahoittaminen velkarahoituksella.

Valtion omaisuuden myymiselle voi sinänsä olla poliittisia tai aatteellisia perusteita, ja toisinaan siitä voi koitua yleistäkin etua.

Samoin velkarahoituksen välttämiseen voi olla aatteellisia ja moraalifilosofisia perusteita, ja joissakin talousoloissa velan välttäminen voi olla edullista tai jopa välttämätöntä.

Nyt näistä aikeista syntyy kuitenkin yhdessä ja erikseen enemmän ja pitkäaikaisempaa yleistä haittaa kuin minkään lajin hyötyä.

Mielekkäiden myyntien ehdot eivät täyty

Rinteen hallitus ei ole vielä kertonut, mitä omaisuuseriä se aikoo myydä, joten valmisteilla olevan oman maalin täyttä vahinkoa on mahdoton tarkalleen arvioida.

Mutta jos tarkoitus on tavoitella mahdollisimman suuria tuloja mahdollisimman pienten omaisuuserien myynneillä, on myyntiin pantava parasta päältä eikä pohjasakkaa.

Myyntiin pantaneen toisin sanoen tälläkin kerralla tuottoisaa arvopaperiomaisuutta esimerkiksi valtion sijoitusyhtiön Solidiumin tai VER-eläkerahaston omistuksia purkamalla.

Tuottoisan omaisuuden, kuten osinkotuloja tuottavien pörssiosakkeiden, myyminen tuottaa toki myyntituloja, mutta ne tulot kilahtavat kassaan vain kerran. Sen jälkeen nämä osingot ja muut tuotot jäävät saamatta ikuisiksi ajoiksi.

Tuloja tuottavan omaisuuden myyminen voi olla mielekästä, mutta vain, jos myyntituloja on tarkoitus käyttää entistä tuottoisampiin investointeihin, ja jos omaisuutta myymällä on mahdollista välttää rahoitusasemaa heikentävää kallista velkarahoitusta tai suoranaisen rahoituskriisin uhkaa.

Nyt kumpikaan näistä ehdoista ei täyty.

Hallitus aikoo myydä tuottoisaa omaisuutta jokseenkin tavanomaisten käyttömenojen rahoittamiseksi, vaikka saman voisi tehdä miinuskorkoisella velkarahoituksella eli käytännössä halvemmalla kuin ilmaiseksi.

Velkaraha halvempaa kuin ilmaista

Suomen valtio on yksi niistä maailman luottovaltioista, jotka saavat kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta pitkäaikaista lainarahoitusta jopa nollaa prosenttia matalammalla negatiivisella korolla.

Nollakorko tarkoittaisi, että lainarahaa on tarjolla ilmaiseksi. Miinuskorko tarkoittaa, että valtio saa lainarahaa käyttöönsä sananmukaisesti halvemmalla kuin ilmaiseksi – ja että valtio tienaa korkotuloja ottamalla lisää velkaa.

Nolla- ja miinuskorot ovat toki monin tavoin surrealistinen rahakoe, jonka lopullisia vaikutuksia ei voi kuin arvailla.

Mutta se on kuitenkin tiedossa, että euroalueen keskuspankki EKP on juuri luvannut pitää korot nykyisellään tai nykyistäkin matalampina vielä pidemmän aikaa eli ehkä vuosien ajan.

Lisäksi EKP on juuri luvannut aloittaa uudestaan mittavat valtionlainojen tukiostot, joita se aikoo jatkaa kauemmin kuin korot pysyvät pohjalukemissa ja joka tapauksessa niin kauan kuin katsoo tarpeelliseksi.

EKP:n korko- ja tukiostolupaukset merkitsevät velkaisille eurovaltioille erittäin mittavaa rahoitustukea, sillä alijäämien rahoitukseen on luvassa uutta edullista rahoitusta enemmän kuin valtioilla on tarpeita.

Oma keskuspankki valtion suurin velkoja

Suomessa EKP:n osto-ohjelmaa panee toteen Suomen Pankki, joka palannee valtion suurimman rahoittajan rooliinsa.

Osto-ohjelman uudestaan aloittamisen jälkeen valtiolla ei ole senkään vertaa huolta uuden lainarahan saatavuudesta kuin tähän asti, sillä SP:n osuus EKP:n velkakirjaostoista on suurempi kuin Suomen valtion uuden velkarahoituksen tarve.

Osin juuri EKP:n rahaelvytyksen vaikutuksesta valtion velan keskikorko on laskenut kymmenen vuotta yhtä soittoa ja on nyt tasan prosentti. Samalla budjettitalouden korkomenot ovat laskeneet, vaikka velan määrä on kasvanut.

Valtion korkomenot laskevat lisää sitä mukaa kuin se nostaa uutta miinuskorkoista lainarahaa ja maksaa pois korkeampien korkojen aikaan ottamiaan vanhoja lainoja.

EKP ja SP ovat tarjonneet valtiolle rahoitustukea myös ”takaoven” kautta. Se on epäsuoraa mutta tuntuvaa.

SP on hivuttautunut valtion ylivoimaisesti suurimmaksi velkojaksi, jolla on hallussaan jo noin kolmasosa valtion liikkeessä olevista velkakirjoista.

Tästä velkojan asemasta johtuu, että noin kolmasosa myös valtion yhä maksamista koroista päätyy SP:lle. Ne päätyvät pääosin SP:n voitonjakona takaisin valtiolle.

Niinpä suunnilleen kolmasosa valtion velasta ja yhtä suuri osa velanhoitokuluista on omanlaistaan virallisten velkatilastojen harhaa, jonka todellinen vaikutus valtion rahoitusasemaan on yhtä tyhjän kanssa.

Piakkoin alkavat keskuspankin uudet tukiostot tarjoavat lisää samanlaista huojennusta, joten velkakirjamarkkinoilla syntyy ennemmin huolta Suomenkin valtion velkakirjojen yhä hupenevasta niukkuudesta eikä suinkaan valtion liiallisesta velkaantumisesta.

Tällaisissa oloissa velkarahoituksen välttäminen hinnalla millä hyvänsä – vaikka tuottoisaa omaisuutta myymällä – on kuin hölmöläisten peiton jatkamista.

Kallista hölmöläisten peiton jatkamista

Kuinka kallis oma maali onkaan eurolleen valmisteilla, selviää aikanaan. Mutta järkeväksi tämä tohelointi ei muutu millään.

Jos myyntiin menevän omaisuuden tuotto-oletus on vaikka Solidiumin ja VER:n osakeomistusten kymmenen viime vuoden keskituotto, on odotettavissa noin kymmenen prosentin vuosituottojen saamatta jääminen tästä ikuisuuteen.

Miljardin euron arvoisen omaisuuserän myymisestä seuraisi, että valtiolta jäisi vastedes sadan miljoonan euron vuotuiset tuotot saamatta.

Ja jos omaisuuden myynnillä vältettävän velan koroksi oletetaan valtion viimeaikaisten korkonoteerausten perusteella vaikka -0,5 prosenttia, tietää miljardin euron lisävelan välttäminen viiden miljoonan euron vuotuisen korkotulon saamatta jäämistä.

Tällaisilla oletuksilla tälle hölmöläisten peiton jatkamiselle kertyy hintaa vuodessa 105 miljoonaa euroa ja kymmenessä vuodessa vähän yli miljardi euroa kutakin miljardin euron myynti- ja velanvälttelyerää kohti.

Tämä on tolkutonta, vaikka hallitus ohjaisi myyntitulot kuinka tuottoisiin uusiin tarkoituksiin tahansa, sillä aivan samat toimet olisi edullisempaa rahoittaa miinuskorkoisella velkarahoituksella ilman tuottoisan omaisuuden myyntejä.

Kansakunta saisi hallituksen kaavailemat tulevaisuustoimet, mitä niistä koituukaan. Mutta samalla valtion omaisuus saisi tuottaa tuloja entiseen tapaan ja lisäksi valtio tienaisi vähän lisää korkotulojakin.

Jos tällaisella hölmöilyllä on tarkoitus kohentaa julkisen talouden kestävyyttä, lopputulos on täsmälleen vastakkainen.

Jan Hurri