Pakolaiskriisi uhkaa edelleen Eurooppaa - sekä määrällisesti että laadullisesti...

 Blanca Garcés,  CIDOB:n (Barcelonan kansainvälisten asioiden keskus) siirtolaisuuden vanhempi tutkija ja tutkimuskoordinaattori kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä uudesta pakolaissopimuksesta . 

Euroopan Parlamentti ja Euroopan Neuvosto ovat tehneet periaatepäätöksen tämän kahdeksan vuotta valmistelussa olleen pakolaissopimuksen käyttöönotosta.

Sopimuksen tavoitteena on löytää toimivat ja arvopohjaisesti hyväksytävät ratkaisut kolmella tasolla: suhteessa pakolaisten kotimaihin, siirtolaisuuden ja rajojen ylittämisen instrumentalisointi vihamielisesä takoituksessa ja sopimuksesa hylätty periaate pakolaisten oikeudenmukaisesta jakautumisesta EU:n jäsenvaltioiden kesken. Kaikissa näissä kohdissa on edelleen ongelmia ja vaarana tilanteen muuttumattomuus verrattuna nykyiseen, huonosti toimivaan tilaan.

"Vuodesta 2015 lähtien Eurooppaa on vainonnut uuden "pakolaiskriisin" mahdollisuus. Silloin Saksan liittokansleri Angela Merkel lausui kuuluisat sanat "Wir schaffen das" (Me selviämme tästä). Mutta heti sen jälkeen virallinen Eurooppa sanoi käytännössä: "Riittää". Siitä lähtien on ollut pakkomielle varmistaa, että tällainen jakso ei toistu.

Tästä pelosta huolimatta Euroopan unionilla kesti kahdeksan vuotta uuden maahanmuutto- ja turvapaikkasopimuksen tekemiseen, josta EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti sopivat viime kuussa Euroopan komission vuoden 2020 ehdotuksen jälkeen . Tavoitteena on kaksiosainen: sinetöidä Euroopan raja ja jakaa vastuu oikeudenmukaisemmin jäsenmaiden kesken. Mutta onko sopimus todella olemassa?

---

Komission varapuheenjohtaja Margaritis Schinas, joka vastaa "eurooppalaisen elämäntavan edistämisestä", on kuvaillut sopimusta kolmikerroksisen talon kaltaiseksi: yksi kerros koskee suhteita kolmansiin maihin, toinen ulkorajojen hallintaa ja kolmasosa vastuun jakamisesta jäsenvaltioiden kesken.

---

Parlamentin lopullista muodollista hyväksyntää odotetaan huhtikuussa, minkä jälkeen toteutussuunnitelma ja rahoituskehyksen määrittely – vaikka muukalaisvihamielisten voimien voitto eurovaaleissa saattaa vaarantaa kaiken.

----

Sopimus on siis olemassa. Mutta ennen kaikkea se on poliittinen ele, joka ei vastaa tärkeimpiin poliittisiin haasteisiin ja joka valitettavasti voi pahentaa poliittista huonovointisuutta."

---

Kirjoittaja Blanca Garcés on CIDOB:n (Barcelonan kansainvälisten asioiden keskus) siirtolaisuuden vanhempi tutkija ja tutkimuskoordinaattori. Yli 15 vuoden ajan hän on tutkinut maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa vertailevasta näkökulmasta.

Ajatuksia aiheesta EU ja Euro

Veikko Räntilä on kirjoittanut ajankohtaisen analyysin Euroopan Unionista ja eurosta. Lyhyesti: Euroopan Unionin on muututtava vastaamaan sekä ajankohtaisiin suuriin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin - eli palattava sille alunperin tarkoitettuun tehtävään:

EU:n ja Euron tulevaisuus perustuu sille, missä määrin  Unionissa voidaan kehittää taloudellista, poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. EU:ta tarvittaisiin monien globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Näitä ovat mm. ympäristö- ja ilmastokriisit, maahanmuutto- ja pakolaisuusongelmat, pandemiat ja globaalit terveysongelmat, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustamisen ongelmat sekä varustelun purkamisen ja sodan uhkien vähentämisen haasteet. Kaiken kaikkiaan Eu:n pitäisi toimia kansalaistensa  oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustajan roolinsa ohella globaalina toimijana  maapallon elonkehän  turvaajana. Välittömänä tarpeena nousee esiin  vastapoolina toimiminen suurvaltojen imperialistisille pyrkimyksille ja  yhteisen puolustuksen kehittäminen.

Tätä taustaa vasten joutuu kysymään, missä ovat  Unionin tavoitteet ja  toimintaohjelmat näiden tehtävien hoitamiseksi. Poliittista yhtenäisyyttä ei ole saavutettu eikä sitä kohti ole edes kuljettu. Unioni on kaukana siitä, että se hoitaisi  näitä välttämättömiä ylikansallisia tehtäviä. Se painii nykyhetkeä koskevien poliittisten erimielisyyksien kimpussa. Poliittiset jännitteet EU:ssa ovat kasvaneet. Kamppaillaan nettomaksujen  minimoinnista ja tukien maksimoinnista. Pohjoinen ei luota etelän kykyyn hoitaa talouttaan tai varmistaa pankkien riittävä vakavaraisuus. Etelä vaatii yhteisvastuullisuutta talousongelmien ja erityisesti pandemian kustannusten kattamisessa. Talouksien rakenteiden ja suorituskykyjen erot eivät ole tasoittuneet. Saksan ylijäämien käytöstä  alijäämämaiden tuotantorakenteen   kehittämiseen ei uskalleta keskustella. Pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aiheuttamien ongelmien käsittelyssä ei ole federatiivista solidaarisuutta. Tämä ongelma ei poistu  näköpiiristä ajateltavissa olevassa  tulevaisuudessa. 

Demokratian kehdossa, Euroopassa, on syntynyt uudelleen autoritaarisia valtioita  ja kansojen  kaipuuta suurten johtajien perään. Näin  jopa itse Unionissa. Laman syvetessä ja suoranaisen kurjuuden ja toivottomuuden kohdatessa ihmisiä, voi ilmiö laajeta ja paheta. Keskustelu  asiasta vain oikeusvaltion nimellä on riittämätön. Saksa ohjattiin pois natsismin ideologiasta monipuolisella poliittisella kasvatuksella ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakenteiden demokratisoinnilla. Tästä ei uskalleta keskustella  Unkarin tai Puolan kohdalla.

Brexit mallitti sen, että Unionista voi erota. Asia, jota ei edes oltu otettu huomioon perustamisasiakirjassa. Kriisien syvetessä tämä tie on tarjolla muillekin. EU:n  harjoittama, Saksan dominoima talouspolitiikka on  leikannut Unionin maiden tuotantopotentiaaleista merkittävän osan. Finanssikriisin jälkeinen  talouskuriin perustuva ohjelma loi lisääntyviä eroja jäsenvaltioiden välille ja erityistä katkeruutta Kreikkaan. Pandemian hoidosta puuttuva solidaarisuus tekee samaa Italiassa. EU:n laajenemishankkeet  eivät ota riittävästi  huomioon paljon puhuttuja lähestymiskriteereitä. Tämä tarkoittaa, että uusien  jäsenvaltioiden myötä eriparisuus lisääntyy. Kaivatun yhtenäisyyden sijaan Unionissa tapahtuu  hajoamista ennustavia kehityskulkuja.

Alunperin Unioni oli tarkoitettu liiketoiminnan esteettömään edistämiseen perustamalla se ns. neljän vapauden varaan. Kaikissa niissä pääasiallinen hyötyjä on ollut  pääoma ja yritysten omistajat. Kansalaisten Eurooppaa ei voi perustaa näiden varaan. Jäsenvaltioiden piirissä ei myöskään ole tapahtunut kehitystä  eurooppalaisen  kansalaisidentiteetin suuntaan, mikä olisi välttämätöntä Unionin säilymiselle.Kansalaiset eivät juurikaan motivoidu edes äänestämään  EU:n parlamentin vaaleissa ja vaativat  kansallisten etujen ajamista  EU:ssa. Yhteisiä tavoitteita ei juurikaan ole. Unionin ylärakenteessa oikeusvaltiosta käytävät teoreettiset puheet  eivät kohtaa kansalaisten intressejä. Sosiaalisen Euroopan diskurssi on loppunut. Se olisi voinut tarjota kehittyessään ja konkretisoituessaan  aineksia tähän suuntaan.

Nykymuotoinen arvoretoriikka kansalaisten mukaanotossa  yhteiskunnalliseen kehitykseen ei riitä. Tarvitaan oikeudenmukaista talous- ja veropolitiikkaa, ihmisten osallistamista tuotannon ja liiketoiminnan luontiin ja ohjaukseen. Yhteiskunnallinen yritystoiminta ja laaja myötämäärääminen ovat  välttämättömiä  osallisuuden kokemuksen vahvistamisessa. Unionin tulee julkisesti sitoutua hyvinvointivaltiomalliin, jolla turvataan kaikkien mukanaolo ja selviytyminen. Ei siis ole kysymys vain ns. Unionin arvoista  nykyisen kaltaisina vaan niitä on uudistettava demokratian ja osallisuuden suuntaan. Oikeusvaltio-oppia  on sovellettava niihin poikkeamiin, joita epäoikeudenmukaisen verotuksen alueella edustavat  veroparatiisikäytännöt Unionin sisällä ja ulkona.

Korruption, laajan lobbauksen  ja mafian aiheuttamat  yhteiskunnalliset vääristymät on  otettava  oikeusvaltio-opin sisään ja  ryhdyttävä karsimaan niitä ja niiden vaikutusta. Sosiaaliset oikeudet tulee sisällyttää ihmisoikeuksien alaan. Näistä keskeisenä on oikeudet hyvinvointivaltion turvaamiin oikeuksiin. Erikseen on vahvistettava työntekijän oikeudet, järjestäytymisen  ja sopimisen oikeus, osallisuus työpaikan ja yrityksen päätöksentekoon. Samalla kun tarvitaan oikeutta perussivistävään ja ammatilliseen koulutukseen,  tarvitaan myös riittävän laajaa yhteiskunnallista kasvatusta ja  sivistystä valveutuneena ja vastuullisena kansalaisena toimimiseen.
Näiden uudistusten myötä Unionin kosketuspinta kansalaisiin syvenisi siinä määrin, että poliittiset  edellytykset yhtenäisyyden kasvattamisella kasvaisivat merkittävästi. Edustavathan nämä toimet polittista yhtenäisyyttä sinänsäkin.

Tämän hetken suurimpana Unionin hajoamisen uhkana on  finanssitalouden viime vuosien toiminta. EKP:n, keskuspankkien  ja muidenkin Unionin finanssi-instituutioiden toimet ovat lisänneet  finanssitalouden piirissä liikkuvien eurojen määrää tuhansilla miljardeilla euroilla ilman, että reaalitaloudessa on tapahtunut vastaavaa kehitystä tai sen johdosta toivottua vaikutusta. Italian pankkien vakavaraisuus ei ole parantunut eikä mitään vastaavaa ole tapahtunut muuallakaan. Kaikki tahot yhteiskunnissa ovat velkaantuneet ennätysmäärin. Julkinen velka kasvaa  pandemian johdosta kaikissa jäsenmaissa 20-30 %-yksikköä. EKP lisää yrityslainojen ostoja ja kohteiksi kelpaa  lähes kaikki. Valtava yhteisvastuun taakka on kertynyt ja kertyy keskuspankkeihin. Kestävätkö ne  niiden laukeamista pandemialaman pyörteissä? Tullaanko niitä antamaan anteeksi ja millä tavoin? Pannaanko myös  luotonantajat maksumiehiksi?Tämän kuorman purkaminen tulee koettelemaan Unionin yhtenäisyyttä.  Unionin normit ovat jo joustaneet velkaantumisessa, alijäämissä sekä yritysten ja valtioiden tukemisessa. Samanlaista tulemme näkemään lisää. Ordoliberaali talouspolitiikka osoittautuu mahdottomaksi  kriisiytyvän Unionin talouden  hoidossa.  On luotava uusi oppi. Sama koskee inflaation ja deflaation sekä korkojen sääntelyä ja  vaikutuksia. Hintojen yllättävä vakaus EKP:n rahanjaosta  huolimatta  ei sovi aiempiin oppeihin. Arvopapereiden ja varallisuusesineiden hintojen nosto tällä rahanpumppauksella taas on vaarallista arvostuskuplien luontia, mikä voi kostautua milloin tahansa. EKP on luonut finanssiaikapommin pyrkiessään hoitamaan valtioiden velkaantumista ja  toivotuksi kuviteltua  talouskasvua  osto-ohjelmillaan. Repiikö tämä aikapommi luojansa, jää nähtäväksi.

Raaseporissa 27.4.2020  Veikko Räntilä

Tianxia - yhteisen taivaan alla

Kiinalainen filosofi Zhao suunnittelee uudenlaista  maailmanjärjestystä. Läntinen maailma on joutunut omaan, egopohjaoiseen ansaansa. Tämä kirjoitus on referaatti toimittaja Bernhard Zandin kirjoituksesta der Spiegelissä 14. helmikuuta 2020, jossa hän avaa kiinalaisen filosofin Zhao Tingyangin Tianxia -maailmankuvaa ja sen merkitystä Kiinalle ja koko maailmalle. 
Zhao Tingyang on yksi Kiinan tärkeimmistä ajattelijoista. Hän pitää maailmaa nykymuodossaan epäonnistuneena ja ennustaa uuden järjestyksen. Onko se propagandaa?



Filosofi Zhao Tingyangin Pekingin huoneisto on jaettu kahteen pallonpuoliskoon. Kiinan klassikoita on upean aurinkoisen salongin hyllyillä, Konfutse-luettelosta Lu Xuniin, klassisesta romaanista "Tieteellisen metsän epävirallinen historia" monikokoiseen historiaan Kiinan valtakunnan 24 dynastiasta. Kirjat, kuten Zhao sanoo, ovat "viihdettä varten".

Ludwig Wittgensteinin muotokuva roikkuu seinällä kaksi askelta korkeammassa, varjoisassa tutkimusnurkkauksessa, ja länsimaisten sinne on myös pinottu koko joukko filosofien teoksia: Hobbes, Kant, Rawls, Habermas ja Gadamer, jotkut englanniksi, monet kiinan käännöksinä.

Mutta nämä kaksi maailmaa ovat läheisemmässä yhteydessä kuin alun perin näyttää. Jokainen, joka seuraa Zhaoa kirjaston kautta, löytää myös kiinalaisten historioitsijoiden välillä Rilken ja Nerudan runoja sekä Sun Tsun ja Laotsen kirjoituksia muinaisten kreikkalaisten rinnalla. "Platon ja Konfutse," sanoo Zhao, "olisivat ymmärtäneet toisiaan hyvin".

Kukaann nykyinen ajattelija ei ole yhtä luettu kiinalaisessa ja länsimaisessa filosofiassa kuin Zhao Tingyang, syntynyt vuonna 1961, kohtelias, hoikka mies, jolla on vahvat lasit ja ohut harmaa parta. Zhao tulee Pearl River Delta -alueelta Etelä-Kiinassa ja opettaa yhteiskuntatieteiden akatemiassa Pekingissä.

Zhao kirjoittaa lyhyitä esseitä; vuonna 2014 ilmestyi äneltä yhdessä rankalaisen filosofin ja Che Guevara-ystävän Régis Debrayn kanssa Kiinaa koskeva kirjeenvaihtokokoelma. Ranskalainen kirjallisuuslehti "Nouveau Magazine Littéraire on kirjannut hänet yhdeksi maailman 35:stä vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Tammikuussa 2020 on ilmestynyt saksaksi hänen päätyönsä "Yhteisen taivaan alla - maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus" (Alles unter dem Himmel - Maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus) . Kirja on helppolukuinen filosofinen teos, joka vetää yhteen kaksi maailmanjärjestä ja ajallisesti jopa kolme vuosituhatta. Kirja uskaltautuu esittämään teorian, joka asettaa läntisen maailmanjärjestyksen tiukan kritiikin kohteeksi ja jonka nimi Tianxia viittaa yhteisen taivaan alla elämiseen. Kirja ei ole kriittisesti Kiinan autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään suhtautuva lähestymistapa.  Tianxia filosofian juuret ovat syvällä Kiinan historiassa ja kulttuurissa. Tianxia -filosofia on jotakin täysin muuta kuin se länsimainen kilpailuun, omanvointonpyyntiin ja kilpaileviin kansallisvaltioihin perustuva arvojärjestelmä, johon me länsimaissa olemme saaneet tottua.

Kirja, jonka sisältö koostuu vsta 2005 lähtien kirjoitetuista esseistä, on varsinainen herätttäjä ja lietsoja; läntisten yhteiskuntien keskeiset arvot kyseenalaistetaan, niin yksilö, vapaus, demokratia kuin ihmisoikeudetkin. Se pitää  ajattelijoita, jotka kuuluvat läntien kulttuurin keskeisiin vaikuttajiin, uneksijoina. Kirja puhuu kaksoismoraalista ja salaliittoteorioista, joihin lännessäkin törmää ja jotka kyseenalaistavat läntisten arvojen eheyden. 

Kirjailija aloittaa kirjansa arvioimalla maailmaa ja sen valitettavaa tilaa, jota vaivaavat vuosikymmeniksi ratkaisematta jääneet ongelmat, alkaen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puutteesta, ilmastomuutoksesta, kansainvälisen finanssikapitalismin muodostamasta uhasta ja teknisistä innovaatioista joiden merkitystä kukaan ei osaa arvoida. Ongelmana ei ole pelkästään valtioiden epäonnistuminen, vaan epäonnistuminen koko maailman mittakaavassa.  

 Toisin kuin kansallisissa ja valtioidenvälisissä konflikteissa ei läntinen arvojärjestelmä tarjoa mitään käyttökelpoista, ongelmia ratkaisevaa  työkalua. Läntiselle arvomaailmalle 'maailma'' ei ole mikään toimintakategoria. Läntistä arvoasetelmaa hallitsee edelleen valtio, joka syntyi Westfalenin rauhan yhteydessä 1648 30-vuotisen sodan päätteeksi. Valtio on edelleen korkein valtaa käyttävä 'läntinen instanssi'.

Zhaon mukaan kansallisvaltio on jäämässä taka-alalle - ja sen mukana koko läntinen arvojärjestelmä. Globalisaatio korostaa vallitsevan maailmanjärjestyksen vastakkainasetteluja. Yhteiselo ei kasva kansallisvaltioiden sisäisen olemuksen kautta - yhdessäeläminen perustuu yhä suuremmassa määrin globaaleihin mittasuhteisiin. Kansallisvaltioiden kautta tapahtuva vallankäyttö muuttuu näissä oloisa toissijaiseksi.

Ratkaisuksi Zhao tarjoaa "Tianxiaa", vanhan Kiinan kosmologista maailmanjärjestystä joka vaikuttaa koko ajan edelleen. Tianxia, "Yhteisen Taivaan alla" tarjoaa lähestymistavaksi fyysisen, henkisen, ja myös kokonaisvaltaisen poliittisen järjestelmän. Tainxia ei tunne valtioita, ei rajoja, ei mitään ulkopuolista, vaan pelkän sisäisen. Kysymyksessä on Zhaon mukaan joka suuntaan avoin elämänjärjestys, joka määrää alueiden, kansojen ja kulttuurien suhteen keskukseen, jota Tianxia-konseptissa edustaa taivas. Historiallisesti tämä keskus, 'taivaallinen aukio' on ollut Kiinan keisarillinen palatsi.

Tämä konsepti maailmanjärjestyksestä palautuu Zhou-dynastiaan vuosiin 1046 - 256 ennen länstisen ajanlaskun alkua. Zhou-dynastian mukaan Kiinan keskusylänkö muodosti niin pienen maantieteellisen alueen että se ei olisi voinut perustua aseelliseen voimaan. Niinollen kehittivät he järjestyksen, joka perustui järjestelmän miellyttävyyteen aseellisen herruuden sijasta. Zhao ottaa esimerkiksi Euroopasta Svetisin, jonka järjestelmä voisi muodostua koko Euroopan yhtenäiseksi, taloudellisesti ja poliittisesti vakuuttavaksi malliksi.

Zhao toteaa että 'Tianxia-malli' ei ole totuetunut puhtaassa muodossaan vuosituhansiin, vaikka sen vaikutus näkyy kiinalaisessa ajattelussa ja toimintatavassa jatkuvasti. Vuonna 1912 syntyneen Kiinan kansallisvaltion perustujat torjuivat sekä Tianxia -mallin kuten myös eräät konfutselaisuuden traditiot. Perusajatus valtiottomasta maailmasta on kuitenkin elänyt Kiinassa läpi vuosisatojen.  Globalisaation aikana Tianxia-malli on suhteessa kansallisvaltioperiaatteeseen ylivoimainen, koksa se hyväksyy globaalit mittasuhteet. 

Zhaon kritiikki menee kuitenkin syvemmälle. Hän asettaa kyseenalaiseksi läntisen ajattelu peruslähtökohdat. Moderni poliittinen ajattelu palautuu rationaliteetin käsitteeseen, joka Zhaon mukaan on rajattu liian ahtaasti yksilöllisiin lähtökohtiin. Rationaalisuus läntisessä ajattelussa tarkoittaa yksilöllistä lähtökohtaa ja hänen etujensa maksimointia. Tämän tulkinnan Zhao asettaa omaa 'suhteellisen rationaliteetin' käsitteen vastakohdaksi. "Yksilöllinen rationaliteetti on kilpailun rationaliteettia", kirjoittaa hän. "Suhteellinen rationaliteetti on yhteiselon rationaliteettia."

Kiinalaisessa filosofiassa asettuu kaikkien olemassaolon ehdot yksilöllisen olemassaolon ehdoksi.  Ei ole olemassa mittän Yingiä ilman Yangia. Rationaalista ei sen vuoksi ole se, mikä lisää yhden tai toisen etuja, vaan suhde joka parantaa molempien elämisen ehtoja -   periaate jota Zhao kutsuu 'konfutselaiseksi optimiksi': Tavoitteena on annetuissa olosuhteissa mahdollisimman hedelmällinen suhde yksilön ja toisten välillä.

Tarkoittaako tämä, että kiinalaisessa kulttuurissa yksilö on todella vähempiarvoinen kuin läntisessä traditiossa? Zhao asettuu kiinalaisen arvojärjestelmän kannalle. Se tähtää enemmän yhteistyöhön ja mukaanottamiseen, kun läntinen lähestymistapa korostaa vastakohtaisuutta ja kilpailuasetelmaa. Tässä läntinen arvojärjestelmä putoaa oman ego-ansaansa. 

Tämän argumentin nostaa Zhao keskeiseksi valtio-opiksi kiinalaisessa kulttuurissa  ja torjuu samalla koko joukon filosofeja ja ajattelijoita alkaen valistuksen ajasta ja jatkuen tähän päivään. Immanuel Kant selviää tästä kritiikistä verrattain hyvin Zhaon nostaessa Kantin  aikakausikuvauksen "Kohti ikuista rauhaa" vuodelta 1795 korkeaan arvoon. Kuitenkin Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta", joka sittemmin on noussut sekä Yhdistyneiden kansakuntien perusrakenteeseen ja tietyssä määrin myös Euroopan Unionin rakenteelliseksi lähtökohdaksi, joutuu Zhaon kritiikin kohteeksi. Joidenkin valtioiden kohdalla tämä saattaa toimia hyvinkin, mutta kulttuuristen ja poliittisten murtumien korjaamiseen globaalissa maailmassa tämä järjestelmä ei ole kasvanut. Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta" ei noussut koskaan kansallisvaltioon perustuvan politiikan yläpuolelle.

Karl Marx joutuu yllätäen myös Zhaon kritiikin kohteeksi. Hänen luokkataisteluhenkinen kansainvälisyytensä on Zhaon mukaan yksinkertaisesti liian epävakaa. Proletaaristen luokkien välinen taistelu ylittää aika-ajoin jopa kapitalististen luokkien vastakohtaisuudet. Tällä ilmaisulla Zhao viitannee 1960-luvun kiinalaisvenäläisissä suhteissa olleisiin ristiriitoihin ja vastakkaisuuksiin. 

Nykyajan ydinkonflikti on Zhaon mukaan "sivilisaatioiden törmäyskurssi" (clash of sivilizations), jota amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut us-politologi Samuel P. Huntington on kuvannut.Tämän arvioita  globalisoituvan maailman kulttuurisista, uskonnollisista ja poliitisista vastakohtaisuuksista Zhao arvostaa, vaikka ilmaisee myös Samuel Huntingtonin tehneen koko joukon virhearvioita.

Zhaon mukaan edes Yhdistyneet kansakunnat ei ole kasvanut tämän yksityisten jäsenvaltioiden erityisintressien yläpuolelle kasvaneeksi organisaatioksi. Lopulta aina viimekädessä vahvat yksittäisvaltiot saavat etunsa ja tahtonsa läpi. Britit ja ranskalaiset - sekä myös "USA:n uusimperialismi" edustavat tätä voittajavaltioiden ryhmää.
Zhaon kielenkäyttö on vihaista, USA-kriittistä ilmaisua, jonka hengen voi tunnistaa kiinalaisesta valtionmediasta. "Nykyinen maailmanjärjestys on USA:n johtamaa ja manipuloimaa, globaaliin poliittiseen voimaan ja ilmaisutapaan perustuvaa vallankäyttöä. Amerikan Yhdysvallat harjoittaa tätä hegemoniaa finanssitalouden ja valtiosuvereniteetin kautta  ehdollistettujen ihmisoikeuslinjausten muodossa. 

Tästä seuraa, että Zhaon konseptit edustavat vastakkaista näkemystä "Pax-americanasta", yhteiselosta USA:n kanssa: sellaiset käsitteet kuten harmonia, yhteistyö, yhteensopivuus - osuvat osittain yksiin kansojenvälistä keskinäistä ymmärrystä kuvattessa, mutta muodostavat samalla myös perustan kiinalaisen diplomatian yhä lisääntyvälle vaikutusvallalle ulkopolitiikan alueella.

"En voi tätä kiistää - mutta en myöskään selittää", sanoo Zhao tästä tutkimustuloksestaan. Hän kokee itsensä oppineeksi joka tutkii ja kirjoittaa. Kiinan poliittisiin päättäjiin hän ei pidä minkäänlaisia kontakteja. Zhao alkoi kirjoittaa vuosituhannen alussa Tianxia-järjestelmästään eli jo paljon ennen kuin nykyinen valtionjohtaja Xi Jinping tuli valtaan ja alkoi kuvata Kiinaa maailmantapahtumien ja -kehityken keskuksena. Jos siis halutaan pitää Zhaota Kiinan järjestelmäfilosofina, on hän ollut sitä enemmänkin löytäjänä kuin selittäjänä.  

Vuoden 2019 marraskuussa Zhao vieraili Berliinin vapaassa yliopistossa esittelemässä Tianxia-konseptiaan.  Samassa yhteydessä käytiin laaja kriittinen keskustelu, joka  käsitteli hänen lähestymistapansa filosofista ulottuvuutta, esityksen loogista rakennetta, sen rationaliteettikäsitettä sekä myös konfutselasita hierarkiakäsitystä. Syvemmälle analyysissaan toimittaja ei mene, mutta kertoo keskustelun olleen täysipainoista, tieteellisten argumenttien varaan perustuvaa  mielipiteenvaihtoa. Vasta illallisenyhteydessä Zhao ylsi länsimaisen arvojärjestelmän kovempaan kritiikkiin; omien etujen ja arvojen painottaminen ja kokonaisuuden harmonian sivuuttaminen johtaa todennäköisyyteen jatkuvasta vastakohtien törmäyskurssista. Zhao kertoo jälkeenpäin ehkä pilannensa kannanotoillaan illan viihtyisyyttä. 

Toimittajan mukaan Zhaon teorian heikkoudet piilevät siinä, miten hän yhdistelee historiaa ja nykyaikaa, filosofiaa ja politiikkaa, kulttuuria ja sivilisaatiota ja samalla tulee lopputuloksiin, jotka aihettavat hämmennystä ja saattavat ymmälle.

Zhao sekoittaa siis lännen toimintatavan ja sen jatkuviin katastrofeihin johtavan taipumukseen  ylistäen samalla Kiinan kaunista mutta uskallettua teoriaa ja sen mahdollisuuuksia. Hän kritisoi USA:ta vallitsevasta maailmanjärjestyksestä mutta aliarvioi sen saavutuksia, joihin toimittajan mukaan mm. globalisaatio kuuluu. Zhao siis ylistää Kiinan aikaisemman historian saavutuksia perustavanlatuisesta syvällisenä näkemyksenä maaimasta "yhteisen taivaan alla".  Kiinan tekemiä virheitä hän joko vähättelee tai pitää niitä poikkeamina, joihin mm. lännen kova painostus on johtanut. Kiinasta itsestään on tullut suurvalta, jonka poliittinen ja taloudellinen valta muistuttaa kovin paljon sitä suurvaltojen poliittista arvopohjaa jota hän kirjassaan voimakkaasti arvostelee.
  
Zhaon kritiikki läntistä arvomaailmaan kohtaan saattaa muistuttaa jossakin määrin populistista lähestymistapaa, jossa hän väittää lännen käyttävän hyväkseen ihmisoikeuksia läntisen maailmanjärjestyksen pystyssäpitämiseksi. Tämäkin argumentti on  monin tavoin ongelmallinen siitä näkökumasta, että Kiina itse on hyväksynyt ihmisoikeuksien yleismaailmalliset julistukset tullessaan mukaan vuonna 1971 Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.

Toimittajan mukaan olisi liian halpahintaista sijoittaa Zhao pelkästään Kiinan Kommunistisen puolueen käsikassaraksi, jota roolia hän ilmiselvästi pyrkii kirjassaan välttämään. Kirjan loppua kohden edetesssä Zhao varoittaa myös "yhteisen taivaan alla" mahdollisesta uudesta diktatuurista, dystopiasta, joka perustuu informaatioyhteiskunnan teknisiin mahdollisuuksiin kerätä tietoja kaikista ihmisistä ja käyttää niitä kansalaisten valvontaan. Tämä vaara on kirjassa muotoiltu varovasti, mutta toimittajan mukaan ei ole epäilystäkään siitä etteikö Zhao viittaa juuri Kiinan tapaan käyttää modernia tekniikkaa kasvotunnistusta myöten esimerkiksi maksuvälineiden yhteydessä. 

Zhao edustaa siis mielenkiintoista, samalla sekä vanhaa mutta myös moderniin maailmaan sijoittuvaa Tianxia-teoriaa, joka on kestänyt lähes kolme vuosituhatta ja 20 dynastiaa kiinalaisessa lähestymistavassa.  Ei liene epäilystäkään siitä etteikö Tianxia - "Yhteisen taivaan alla" ajattelu kestäisi myös Kiinan Kommunistisen Puolueen siihen liittyvät sovellutukset uusine silkkiteineen ja taloudellisesti lähes uskomatomine investoineen kaikkialla saman taivaan alla. Se tajoaa mahdollisuuden nähdä Kiina uudella tavalla ja nähdä myös paremmin toimiva maailma Tianxian mukaisena sovellutuksena maailman ymmärtämisestä.


28.5. 2020
Tässä linkki Markku Siiran blogikirjoituksiin Honkongin levottomuuksista ja siitä kuinka USA ja eräät muutkin länsimaat ovat omilla toimillaan heikentäneet v. 1996 tehtyä sopimusta Kiinan ja Honkongion rinnakkaiselosta rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin merkeissä. Anarkistisiksi ja tuhosuuntaisiksi muuttuneet mielenosoitukset kesällä 2019 ovat antaneet Kiinalle muodollisen oikeuden palauttaa järjestys Honkongiin - ja sen se näyttää myös tekevän.

Korona-pandemia voi pakottaa uudenlaiseen ajatteluun...

Seppo Tuovinen lähetti viestinä luettavakseni Liisa Liimataisen 16.3. 2020 päivityksen Roomasta. Raporttti tulee Korona-viruksen kanssa kamppailevasta Italiasta - mutta sen sanoma on syvempi. Se liittyy asenteisiimme ja arvoihimme, siihen, minkälaisessa maailmassa haluamme elää. Täm pandemia on sydäntäriipaiseva hätähuuto vahvan hyvinvointivaltion puolesta. Raportti siis kannattaa julkaista myös tällä sivustolla. Kiitokset Liisalle, jonka kanssa olin 1960-luvun lopulla samassa SDP:n puolueosastossa - Alppilan Sosialistiseurassa...

Liisa Liimatainen Roomasta tänään! Maanantaiaamun uutisraportti Roomasta.

Kävin vähän aikaa sitten ulkona niin kuin olen tehnyt joka aamu vaikka ulkonaliikkumista pitää säännöstellä ankarasti. Minä laitan käsineet käteen ja huivin suun ja nenän eteen ja vien jätteet ulos ja käyn lehtikioskilla. Tänä aamuna piti myös käydä raha-automaatilla, mutta käteisen otto ei onnistunut jostain syystä.

Lehtikioskinpitäjä kertoi, että hän oli myynyt eilen sunnuntaina lehdet kaikki loppuun. Näin suurta lehtien myyntiä hän ei muista. Se johtuu tietenkin siitä, että ihmisten on pakko kököttää kotona myös sunnuntaina ja siksi heille jää aikaa lukea lehtiä. Toiseksi lehdistä saa toisenlaista tietoa kuin esimerkiksi televisiosta. Lehdet analysoivat ja pyörittelevät ongelmia eri kulmista.

Koirien omistajia näkyy paljon ulkona ja heitä käy melkein kateeksi, koska koiran kanssa voi liikkua vapaammin vaikka heillekin suositellaan vain pikaista lenkkiä asunnon lähellä. Täällä kerrotaan, että ihmiset pyytävät saada lainata koiria, koska näin heillä on oikea tekosyy liikkua. Eräät koirat ovat kuulemma jo kyllästyneet uloskäynteihin, vaikka entisenä koiranomistaja tiedän, että koirat ovat yleensä aina valmiita lähtemään ulos.

Havaitsin myös että myös pesuaineita ja erilaisia taloustavaroita myyvä liike oli myös auki. Niinpä kävin täydentämässä puhdistukseen ja desinfiointiin tarvittavien aineiden varastoani.

Eilen Katariina Mustakallio kysyi, miksi juuri Bergamo on niin vakava tapaus. Nyt olen täydentänyt tietojani: näyttää siltä, että juuri se, että Bergamo ja sen lääni ovat tiiviisti tehtaita täynnä selittää epidemian aikaan saamaa tuhoa. Ilmeisesti alueen teollisuus ei halunnut rajata toimintaansa ja hyväksyä sitä, että siitä olisi tullut niin sanottu punainen vyöhyke, jossa liikkumista rajataan suuresti ja ei-välttämättömät tehtaat joutuvat keskeyttämään toimintansa. Samanlaisessa eli melkein yhtä vakavassa tilassa on Brescia, toinen Lombardian teollisuuskeskus.

Sen sijaan ensimmäiseksi punaiseksi alueeksi julistettu Codogno on jo pääsemässä pois karanteenista, koska se julistettiin muiden alueiden kanssa punaiseksi vyöhykkeeksi ja siellä valvottiin todella tiukasti liikkumista. Ehkä sen teollisuuslaitokset ovat pienempiä, mutta ennen kaikkea ne laitettiin kiinni, se mitä ei tapahtunut Bergamossa. Työntekijät menivät tehtaisiin ilman minkäänlaista suojelua, siis naamareita, käsineitä, riittävän suuria välimatkoja ja desinfioituja paikkoja.

Mitä tästä opimme? 
Sen että koronaviruksen tarttuvuuden vuoksi se vaatii tiukkoja liikkumis- ja hygienianormeja. Ihmisten terveydestä huolehtivien viranomaisten ja maan poliittisen johdon ei pidä kuunnella paikallisten taloudellisia etuja edustavien tahojen anomuksia olla noudattamatta kovia normeja. Tällainen ajattelu on lyhytnäköistä ja voi saada monet ihmiset kuolemaan.

Sen sijaan hallitusten pitää huolehtia talouselämän, yritysten mutta myös monenlaisten vapaiden ammattilaisten, freelancereiden ja pienyrittäjien eduista. Italia on laatinut kokonaisvaltaisen tukiohjelman kaikille talouden sektoreille. Tämä on myös EU:n ohjelma. EU ei voi sallia sitä, että sen talous kuolee tämän epidemian vuoksi. Siksi nyt sovelletaan erilaisia normeja myös taloudessa.

Siksi onkin toivoa, että jos selviämme hengistä epidemiasta, se voi pakottaa uudenlaiseen ajatteluun. Ennen muuta nyt pitää antaa arvo yhteiskuntamallille, jossa olemme vastuussa myös toisten hyvinvoinnista. Se ei ole mikään uusi asia. Sen nimi on eurooppalainen hyvinvointivaltio. Meille pohjoismaalaisille se on vielä selvemmin pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka pitää pelastaa ja jota pitää vahvistaa. Se ei tarkoita makoilua sohvalla veronmaksajien rahoilla, mutta se tarkoittaa sitä, että yhteiskunta perustuu sen jäsenten hyvinvoinnin, terveyden, koulutuksen, infrastruktuurien ylläpitämiseen, jotta vältymme tällaisilta kokemuksilta.

Minä toivon, että koronavirus auttaa meitä vapautumaan uusliberaalista näkemyksestä. Tarkoitan sillä ajattelua, joka lähes kriminalisoi julkisen edun ajamisen. Kaiken pitää olla yritystaloutta. Tietenkin tällä kentällä Eurooppa eroaa suuresti Yhdysvalloista, ja Pohjois-Amerikassa Kanada on varsin erilainen. Siellä terveydenhoito, koulutus ja sosiaaliturva ovat julkisia. Minun tyttäreni syövän yhteydessä jouduin perehtymään Kanadan terveydenhoitoon ja näkemään kuinka vastuullinen, eurooppalaista järjestelmää muistuttava se on. Sen sijaan Yhdysvallat on villi järjestelmä, jonka puutteet ehkä joudumme näkemään pian.

Näin suuri epidemia pakottaa arvioimaan uudestaan sekä järjestelmää jossa elämme että meidän arvojamme.
Fabio Fazio eli hyvin tunnettu tv-henkilö kertoo tänään La Repubblican kommentisivuilla, mitä hän on oppinut epidemiasta, jonka aikana hän on joutunut eristetyksi viruksen vuoksi.Tässä muutama esimerkki.

1. Minun pitää laittaa omat arvoni uuteen järjestykseen ja selvittää itselleni, mikä on todella tärkeää. Kun epidemia on päättynyt, minun on pidettävä kiinni niistä arvoista, jotka nyt havaitsen oleellisiksi.
2. Nyt minun pitää luoda yhteys maapalloon ja luontoon. Jos emme kunnioita luontoa, se ei kunnioita meitä.
3. Me ihmiset emme ole kaikkivaltiaita, vaan tapahtuu asioita, jotka eivät ole meidän tahdostamme kiinni.
4. Olen löytänyt uudestaan aikaisemmin hylkäämiemme asioiden arvon. Niitä ovat hyvinvointivaltio ja ihmisten välinen solidaarisuus.
5. On selvää, että veronkierto on laitonta mutta sen lisäksi siihen syyllistyvät ovat vastuussa myös siitä, että sairaaloissa ei ole riittävästi vuodepaikkoja ja hengityslaitteita. (Tämä asia liittyy hyvin tiukasti Italiaan.)
6. Tästä lähtien en hyväksi enää minkäänlaista kyynistä ajattelua, sillä elämme hyvin karua todellisuutta, mutta sen hienoja piirteitä on yhteisyyden uudelleen löytäminen.
7. Olen oppinut, että sanojen todellinen merkitys on arvokas, lähes koskematon asia.
8. Olen oppinut kättelyn arvon mutta myös miten tärkeää on ojentaa käsi toiselle.
9. Tästä lähtien vaadin, että maittemme johdossa olevien pitää olla paremmin perillä asioista kuin ne joita he hallitsevat.
10. Olemme joutuneet havaitsemaan, että rajoja ei ole olemassa vaan olemme kaikki samassa veneessä.
11. Ja koska olemme kaikki samassa veneessä, on parempi että satamat ovat aina avoimia kaikille. ( tässä Fazio tietenkin viittaa Matteo Salvinin kampanjaan hänen hallitusaikanaan kun hän pyrki sulkemaan kaikki satamat maahanmuuttajilta.)

Nämä asiat ja eräitä muita (joita en ottanut mukaan) Fabio Fazio, tunnettu italialainen tv-persoona haluaa kunnioittaa myös sitten kun olemme päässeet eroon koronaviruksesta.



Tämä kirjaus vielä Liisalta! 
"Pääministeri Conte on toiminut hyvin. Epidemian vakavuus on vahvistanut hallituksen yhteistyötä. Salvinin ongelma nyt on se, että hän ampuu Punaista ristiä, jos käy hallituksen kimppuun. Myös hänen yrityksensä leimata hallitus vain vallanhaluiseksi klikiksi ei toimi yhtään. Italialaiset näkevät, että tämä hallitus tekee hurjasti töitä kun se yrittää pelastaa italialaiset virukselta.Conten ja koko hallitusrintaman arvovalta on noussut hurjasti. Joissakin parlamentin äänestyksissä oikeistorintamakin on antanut äänensä. Tilanne koetaan kansalliseksi murhenäytelmäksi, jossa turha rimpuilu ei kiinnosta ketään. Epidemia on muuttanut Italian poliittisen tilanteen täysin.Katsotaan mitä sitten tapahtuu kun henkiinjääneet ryhtyvät pitämään ensimmäisiä palavereita."

Mauno Koivisto visioi marxismia - entä nyky-SDP?

Seppo Tuovinen:

REFEROINTIA JA POHDISKELUA SEPPO LINDBLOMIN KANAVA-LEHDESSÄ JULKAISTUSTA KIRJOITUKSESTA: MAUNO KOIVISTO VISIOI MARXISMIA - ENTÄ NYKY- SDP?

Ministeri ja edesmenneen presidentti Mauno Koiviston läheinen ystävä Seppo Lindblom kirjoittaa Kanavassa 2/2020 otsakkeella "Mauno Koivisto visioi marxismia - entä nyky-sdp".
Seppo Lindblom kirjoittaa, että Mauno Koivisto muistetaan ennen muuta pragmaattisena ajattelijana ja toimijana sekä luottamusta herättäneenä valtiomiehenä.

Koivisto oli kuitenkin myös teoreettinen aatteellinen pohdiskelija. Hän oli omaksunut poliittisen uransa alkutaipaleella kriittisen marxilaisen maailmankatsomuksen. Lindblom toteaa, että "kyllähän maailmassa marxilaisia ajattelijoita piisaa, mutta nyt on kyse henkilöstä, joka jo yhteiskunnallisiin asemiin hakeutuessaan oli innokas ideologinen pohtija ja taitava väittelijä. Hän ajoi avoimin valoin valtaan pyrkiessään.” Koivisto teki Lindblomin mukaan tarkoin rajatuissa konteksteissaan lukijoille tai kuulijoille selväksi teoreettisen ja ideologisen suuntautumisensa.

Seppo Lindblom sanoo pari vuotta sitten kahlanneensa läpi laajan aineiston, joka käsitteli hyvinvointivaltion haasteita globalisoituneessa maailmassa. Hän mainitsee Thomas Pikettyn, Dani Rodrikin ja Juha Siltalan teokset, joissa on käsitelty eriarvoisuuden lisääntymistä, ylikansallisia vaikutuksia ja uskoaan tulevaisuuteen kadottavaa keskiluokkaa.

Edellä kuvattua taustaa vasten Lindblomin lukema SDP:n uuden periaateohjelman varhainen versio näytti "väljähtäneeltä ja suorastaan epähistorialliselta muistuttaen enemmän ympäripyöreää vaalipuhetta kuin ideologista julistusta. Siitä puuttui teoreettinen käsitteistö ja sen myötä historiallinen sidos siihen aateperustaan, josta sosialidemokraattinen liike on ponnistanut.”

Lindblom kysyy, pitäisikö sdp:n luoda etsivä katse marxismiin?
”Neuvostoliiton sorruttua on entistä enemmän tilaa avarammalle keskustelulle.” Jos sdp kirjoittaisi uutta periaatejulistusta ideologisella otteella, kyseessä olisi Lindblomin mielestä yritys virittää aatteellista keskustelua.

Se ei ole helppoa nykyisessä viestinnän kvartaalikulttuurissa, jossa pitkäjänteisiä teemoja vierastetaan. Jos sdp hakisi selkänojaa marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä, se kuitenkin Lindblomin mielestä erottaisi puolueen selkeästi oikeistopopulistisesta nationalismista, jota hän pitää uhkana demokratialle.

Eikä se ollut helppoa Mauno Koivistollekaan hänen aktiivipoliitikan aikana. Mauno Koiviston pyrkiessä ensimmäistä kertaa presidentiksi, jolloin marxismin ja sosialismin käsitteet olivat Lindblomin mukaan institutionalisoituneet itäisen naapurimme kourissa. "Kun kotoisessa vuoden 1982 vaalikeskustelussa kysyttiin oliko Koivisto sosialisti, niin varsinaisesti tarkoitettiin, hyväksyikö hän Stalinin julmat tuhoteot."

Mauno Koiviston pragmaattinen toiminta on yksi pieni osa sitä rauhanomaista vallankumousta, jonka tuloksena hyvinvointivaltio askel askeleelta Suomessa kehittyi. Hän seurasi jo nuoruusvuosina julkituotua periaatettaan, että reformistinen poliittinen liike tarvitsee kivijalakseen kriittisen yhteiskuntateorian. Seppo Lindblom toteaa: "Olihan siinä sanomaa, kun sitä vertaa nykyiseen aatteelliseen tyhjyyteen."

Seppo Lindblom miettii sitä, jos SDP kirjoittaisi uutta periaatejulistusta häpeättömällä ideologisella otteella, kyse olisi samalla virittää aatteellista keskustelua ylimalkaan. Lindblom myöntää, ettei aatteellisen keskustelun vilkastaminen ole helppoa. Sosiaalinen mediasta hän sanoo: ”Sen teemat tahtovat kuitenkin olla päiväperhoja, kun ne aamulla lähtevät kiihkeään lentoon, mutta ovat jo illalla tuonen tuvilla.” ”Aatteellisella diskurssilla on puolestaan pitkä jänne, kun se katsoo tähän päivään, historiaan ja tulevaan yhtä aikaa.”

Seppo Lindblom ei kuitenkaan aliarvioi sosiaalisen median merkitystä aatteellisessa keskustelussa, päinvastoin. Lindblom kirjoittaa: "On haastavaa ajatella, että sosiaaliseen mediaan yhä enemmän nojaava päivänpolitiikka ottaisi sen omakseen juuria myöten."

Seppo Lindblomin Kanava-lehden artikkeli on juuri nyt kiinnostava, kun SDP valmistautuu Tampereen puoluekokoukseensa. Siellä on paljon pelissä nimenomaan SDP:n perimmäisten periaatteiden punninnassa. Juuri nykypäivän elämää hallitsevan moniarvoisuuden vieraantumisen problematiikan soisi tunkeutuvan SDP:n uuden ohjelmajulistuksen ytimeen.

Seppo Lindblom päättää artikkelinsa Kanava-lehdessä pohtimalla tilannetta yhteiskunnassa SDP:n näkökulmasta. Periaatejulistukseen selkänojaa voisi hänen mielestään hakea marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä. ”Näin sanoma kaikin tavoin erottuisi kovaa vauhtia etenevästä nationalismista, joka tukeutuu paljolti köyhyyden kasvuun. Vastatoimet ovat osoittautuneet odotettua vaikeammiksi. Euroopan yllä leijuu nyt fasismin aave.” Kuva-aukeama kirjasta: Mauno Koivisto historiantekijät (Juva 1995)

_______

Joonas Honkimaa: Koivisto, Marx ja periaatteet


Olen täysin samaa mieltä, sillä jos periaatejulistusta rakennetaan hyödyntämättä tätä “kapitalismille kriittistä työkalupakkia”, niin se on läpeensä porvarillinen. Miten kehtaan sanoa näin? Kehtaan sanoa sen ihan siitä syystä, että aate on ainoa asia mikä minulle politiikassa merkitsee. Minulta voi ottaa kaikki luottamustoimet pois ja silti minä en poliittisesti kuole, koska en ole itseäni “peliin” hirttänyt. Mutta itse ongelma porvarillisuuden suhteen juontuu seuraavasta. Taloustiede, sen kaikissa keynesiläisissä tyyleissäkin, on lopulta vallitsevan järjestyksen tieteellistä perustelua. Se on hallinnan tiede, kuten taisi Debord asian ilmaista, jos en väärin muista. Jos sosialidemokraattinen ajattelu ei aio edetä ohi tavaramuotoisen tuotannon sekä ylittää pääomaa, ei se silloin määritelmällisesti ole sosialidemokratiaa. Ainakaan se ei vastaa alkuperäistä päämäärää. Siksi varmaan olisi jotain hyvä sanoa tästä asiasta periaatejulistuksessa eikä “jeesustella kierron tasolla”? Tai sitten olen ymmärtänyt koko liikkeen aivan väärin. Toinen hyväkäs on taas sosiologia ja sille tyypillinen jähmettyminen. Otetaan kuva yhteiskunnan hetkestä ja pilkotaan sitä. Liikkeestä tai muutoksesta ei ole tietoakaan. Lopputulos: vallitsevan järjestyksen perustelu, kuten taloustieteen kohdalla. Mitä sitten tulee taas humanistisempiin otteisiin, kyse on valitettavan usein porvarillisten käsitysten tukemista viimeiseen asti näennäisen kriittisyyden suojasta. Kärjistänkö? Ehkä, mutta en jaksa pallotella tällä kertaa “toisaalta, toisaalta, toisaalta…”
9.3. 2020 Ilpo Rossi:
Kun tapasimme Seppo Tuovisen ja Pentti Hämäläisen kanssa lähes kuukausi sitten Työväenliikkeen kirjastossa muissa merkeissä, otin sieltä lainaan Marxin ja Engelsin Koottujen teosten ensimmäisen osan, tarkoitus oli tutustua nuoren Marxin tohtorinväitöskirjaan - minkä teinkin. Olen jatkanut nuoren Marxin varhaisten kirjoitusten lukemista ja heti alkajaisiksi hän kirjoittaa 1800-luvun alun Saksan sensuurista, joka ei pysähdy pelkkiin kirjoituksiin, vaan pyrkii sulkemaan tiettyjä arvopohjaan liittyviä tendenssejä kokonaan julkisen sanan ulkopuolelle. Karl Marx piti tätä piirrettä sensuurissa mitä tuomittavimpana. Demokratia edellyttää ihmisen ja kansalaisen oikeutta vapaasen ja omaehtoiseen mielipiteenmuodostukseen. Karl Marxin kohdalla noiden tendenssien tuomitseminen kirjoitusten sensuroinnin lisäksi johti lopulta elinikäiseen maanpakolaisuuteen. Mainitsen tämän seikan sen vuoksi, että myös näinä päivinä tietyt ajattelu- ja lähestymistavat näyttävät edustavan torjuttua tendenssiä, johon liittyviä kannanottoja ja poliittisia johtopäätöksiä tendenssinomaisesti sensuroidaan ja torjutaan. Tähän nurjaan lähestymistapaan syyllistyy meidän puolueeton, porvarillinen ja markkinoiden ilmoitustuloilla elävä lehdistömme. Tämä taloudelliseen perusrakenteeseen nojaava ideologinen asenne näkyy vaikuttavan myös poliittiseen ilmapiiriin ja ajattelutapoihin myös sosialidemokratian puolella, kuten Lindblom kirjoituksessaan toteaa. Tendenssinomainen arvolähtökohtien jatkuva torjunta on paitsi ilmeistä sensuuria, myös pysyvä osoitus mielipitenvapauteen kohdistuvasta uhasta aikamme autoritaaristen asenteiden tunnusmerkkinä.

Seppo Tuovinen:
Ilpo Rossi. Olen samaa mieltä sinun ja Seppo Lindblomin kanssa. SDP:ssäkin pelätään leimautumista, jos käsittelee Karl Marxin ajattelua. Mauno Koivisto uskalsi. Myös Sanna Marin uskaltaa, kun hän esitti työajan lyhentämisteemaa. Siitä nousi poliittisissa ja talouden piireissä kauhea vastalausemyrsky, mutta monissa euroopalaisissa puheenvuoroissa siihen tartuttiin.. Sanna on siis ajan hermolla. On sanottu, että Thomas Piketty, jonka ajatuksiin Mauno Koivistokin ehti tutustua, jatkaa siitä mihin Karl Marx jäi. Monet suomalaiset taloustietelijät ovat viime aikoina kiinnostuneet Karl Marxista. Muun muassa Sixten Korkman on julkaissut kirjoituksen " Näkökohtia Marxin ajankohtaisuudesta". ( 2015)

Marx kirjoitti vapaasti tulkiten: "Se, joka hallitsee talouden tuotantovälineitä, hallitsee myös henkistä käsitemaailmaa, ja siten myös ymmärrystä, millä taloudellista todellisuutta tulkitaan." Tämä on mielestäni täysin totta nykyäänkin.

Pentti Hämäläinen:

Ilpo Rossi. Vielä sentään joissakuissa elää kriittinen asenne nykyistä uusliberalismin läpitunkemaa talouden, ja sitä kautta määräävästi muidenkin yhteiskunnan sektoreiden, mallia kohtaan. Vaihtoehto voi nousta vain ideologisesta perustasta lähtevillä argumenteilla, niiden sovittamisella tosiasioihin, joiden paljastamiseen antaa perustan tieteen käytäntö. Tämän ideologian terävöittämisestä on kyse, kun puoluekokouksessa julistusta ja ohjelmia käsitellään. Jos siinä ei ole riittävää perustaa aatteellisesti ja kiinnitystä tosiasioihin sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisuutta vaativaa asennetta, ollaan kaltevalla pinnalla, etten sanoisi heikolla jäällä, mikä sulaa nopeasti. Kaipaan myös mukaan työn arvon palauttamista kaiken edistyksen perimmäisenä realisaationa. Siitä lähtee kaikki, minkä päälle muu rakentuu. Tyhjän päälle rakentuu vain yltiöpäinen finanssikapitalismi, mikä elää omassa sfäärissään irti reaalitaloudesta. Mutta kaipaa reaalia, kun kupla puhkeaa. Eikö tälle haluta asettaa mitään rajaa?

Joonas Honkimaa: 
Seppo Tuovinen Karl Marxin ajattelun esiin tuomisessa vaikeinta on varmaan se, että saa kuulijan ymmärtämään, mitä Marx todella sanoi ja kirjoitti. Kasoittain kummallisia myyttejä yhä liikenteessä. Pahin on se, missä Marxille mukamas halutaan antaa tunnustusta, mutta sitten tulee merkittävä "mutta..." Usein tällaisella tapauksella on hyvinkin vääristynyt kuva Marxista. Marx nimenomaan taisteli utopisteja vastaan eikä luonut reseptejä tulevaisuuden keittiöön, mitä moni luulee hänen jopa ensisijaisesti tehneen.

Seppo Tuovinen:  Sixten Korkman: "On useita syitä ajatella, että Karl Marx on nyt ja ikuisesti ajankohtainen. Hän kehitti kokonaisvaltaisen, koko yhteiskuntaa ja sen historiaa kattavan tarkastelun ja vision. (Ruotsiksi sanottuna hän oli ”systembyggare”.) Tällaisia teorioita ei enää kehitetä, yhteiskuntatieteet ovat eriytyneet ja erikoistuneet. Marx oli filosofi, historioitsija, sosiologi, taloustieteilijä, lehtimies, poliittinen agitaattori ja suuri kirjallisuuden tuntija.

Materialismi ja idealismi
Materialistinen historiakäsitys on erityinen tulkinta historiallisen kehityksen kausaliteetista. Äärimmilleen pelkistettynä se sanoo, että teknologia ja tuotantorakenne määrittävät yhteiskunnalliset suhteet, joista tuotantovälineiden omistuksella on erityinen merkitys. Nämä suhteet heijastuvat vuorostaan yhteiskunnan ”ylärakenteeseen”, instituutioihin ja poliittiseen järjestelmään sekä viime kädessä ideologiaan, siihen miten maailma mielletään.
Klassisen taloustieteen edustajat ja heidän seuraajansa näkevät asian toisin. Valistusajan filosofian sisällään pitämä mullistus on heidän mukaansa siinä, että ihminen voi ajattelullaan muuttaa maailmaa. Ihmisen ei tarvitse elää jumalan tai luonnon armoilla. Hän voi teknologialla alistaa luonnon palvelemaan itseään. Hän voi kehittää instituutioita ja niiden myötä yhteiskuntaa paremmaksi. Tämä idealistinen näkemys oli myös John Maynard Keynesin lähtökohta.

Näkemykset ovat melkein vastakkaisia ja molemmat ovat tänäkin päivänä kiinnostavia. Voi viitata vaikkapa siihen, että kehittyvät taloudet ovat osin informaatioteknologian ja siihen liittyvän globalisaation ansiosta ottamassa uuden ja paljon merkittävämmän roolin maailmantaloudessa. Tämä mullistus johtaa kehittyvissä maissa tarpeeseen koko yhteiskunnan uudistamiseen, niin kuin jo kauan sitten tapahtui teollistumisen ja kaupungistumisen kautta Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samalla tämä kehitys johtaa globaalin työnjaon nopeaan muuttumiseen, mikä heijastuu myös Suomen talouden murroksena. Näitä prosesseja voi hedelmällisesti tarkastella Marxin materialistisen historiakäsityksen näkökulmasta." Näin siis Sixten Korkman. Joonas Honkimaa toteaa sivuillaan: "Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” – Engels Werner Sombartille 11.3.1895. 

Ilpo  Rossi:
Mielenkiintoinen lisäys - erityisesti sen vuoksi että kirjoitus pitää sisällään oikeansuuntaisen - ja porvarillisesta materialismikäsityksestä täysin poikkeavan - sosiaalipsykologisen tulkinnan talouden perusrakenteen vaikutuksesta kaikkeen erityisrakenteeseen joka sen päällä lepää. Lyhyesti, tämä on se suuri syy, miksi rakentaessamme hyvinvointivaltiota jaksamme uskoa siihen, että sen myötä syntyy myös uusi tietoisuus, jos ei välittömästi niin aikojen saatossa ja ennen pitkää rakenteiden ja kansalaisen välisen vuorovaikutuksen kautta. Tämä materialismi, josta Korkman puhuu, on juuri sitä idealistisen hierarkian kyseenalaistamista ja kansan, kansanvallan nostamista etusijalle, yhteiskuntasuhteita määrääväksi tekijäksi. Tältä samalta perustalta kasvaa myös sosialidemokratian suhde materialistiseen historiankäsitykseen...Kuten Joonas Honkimaa näyttää edellä todenneen, kysymys on dialektisesta metodista, vuorovaikutuksesta menetelmänä, liikkeestä kohden vastakohtien tunnistamista ja vapauttavaa yhteiskunnallisten jännitteiden purkamista...

Härskimpää kuin koskaan aikaisemmin...

Pron puheenjohtaja Jorma Malinen avaa oheisessa jutussa omia neuvottelukokemuksiaan, joiden takaa paljastuu karmea totuus nykyisen yritys- ja työnantajajohdon tasottomuudesta. Suurelle yleisölle tuon sekundaporukan ahneus ja moukkamaisuus lienee suuri shokki. Mutta ihmisille, jotka ovat seuranneet mm. Björn "Nalle" Wahlroosin julkisia esiintymisiä tai lukeneet Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjan "Huipputuloiset - Suomen rikkain promille", asian ymmärtää aivan toisella tavalla ja koko karmeudessaan.

Työmarkkinoiden nykyinen asenneilmasto on pudonnut siihen kuosiin, jota pitkään edusti vain Suomen Yrittäjät ja sen typerä johto. Kun työmarkkinapolitiikan nykytilaa vertaa esimerkiksi entisen kivenkovan työantajapomon Lasse Laatusen esiintymisiin julkisuudessa, tyhmempikin tajuaa sen valtavan tasoeron tämän nykyisen ääliömäisen johdon välillä.

Ainakin minun on vaikea ymmärtää, mitä järkeä vientiteollisuudella on kuulua tuohon porukkaan! Nytkin sille tuli turhan kalliiksi lakot, jotka olisi voitu välttää joustamalla pakon edessä eli kiky-tuntien poiston hyväksymällä. Tappiot laitettiin tietenkin ammattiyhdistyliikkeen piikkiin, vaikka jokainen viisas yritysjohtaja tiesi, ettei wahlroosimaisen "hinnalla millä hyvänsä" -linjalla tavoitteita saavuteta.

Eräs mielestäni järkevä porvariystäväni selitti minulle, että tuon neanderthalimaisen asenteen takana on Suomen ja Euroopan poliittisen kentän muutos. Nyt työnantaja- ja yritysjohdosta on merkittävä osa laskenut meillä siihen, että perussuomalaiset tulevat hajottamaan perinteisten palkansaajapuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen voimat ja tuota "sinisenmeren tilaisuutta" ei saisi kadottaa. Näkemykseen oli helppo yhtyä, koska itsekin olin jo ajat sitten päätynyt samantyyppiseen käsitykseen. Varsinaisesti silmäni avasi tuo "Huipputuloiset"-kirjan sisältö.

Tuo järkevä sivistysporvari piti talouseliittimme johdon asennetta typeränä ja samasta syystä kuin minä. Perussuomalaiset voivat toki tuoda paljon sekaannusta Suomen työmarkkinoille ja poliittiseen kenttään. Mutta se tuskin on lopullinen tilanne, vaan uusi tasapaino syntyy vielä raaemman väännön kautta. Siinä väännössä ei enää persunatsit ole mikään voimatekijä, koska puolue on menettänyt liikevoimansa kyseisessä kamppailussa. Se, että perussuomalaiset ovat valmiita myymään palkansaajien edut on tietenkin selviö ja ellen ihan väärässä ole, on neuvotteluja strategian luomiseksi ollut jo pitkään käynnissä.

Yhteenvetona voi vain todeta, että kaiken takana on meidän kaupallisen korkeakoulutuksen surkea taso. Kun nämä Hankkenit ym. tuottavat "bisnesneroja" uusliberalismin surkeimmassa hengessä, ei tuleville johtajille jää muuta näkökulmaa tarkastella kokonaisuutta kuin tuo ahdas yrityskeskeisyys. "Firman tehtävänä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille", sanovat nämä hankkenien pikkunallet, vannoen samalla muka esikuvansa Adam Smithin nimeen. Kuitenkin Smith lähti siitä, että vapaan kilpailun tulee edistää kansantalouden kokonaisuutta sen osakkeenomistajille tuomansa hyödyn lisäksi. Mutta näiltä ahneilta hankkenien ääliöiltä puuttuu tuon kokonaisnäkemyksen ymmärtämisen lisäksi isänmaallisuus. Ja tietenkin omatunto ja äly!
___________

Ilpo Rossi:

Elinkeinoelämän järjestöjohtajien asennoituminen on merkki tuhosuuntaisesta joukkokäyttäytymisestä, jonka juuret juontavat Euroopassa omaksuttuun politiikkaan. Modernin Monetaarisen teorian kehittäjä, Helsingin Aalto-yliopiston vieraileva professori William (Bill) Mitchell kuvaa asiaa seuraavasti: "Historia antaa meidän ymmärtää kuinka kasvava uusliberaalin talouden hallitseva asema 1980-luvulla rajautuu toisen maailmansodan jälkeiseen ranskalais-saksalaiseen kilpailuun luoden tuhosuuntaisen joukkokäyttäytymisen mallin, joka heikentää vaurautta, kieltää todellisuuden ja hylkää kriisin elinkelpoiset ratkaisut ideologisin perustein."

Tämä kielenkäytön ja käyttäytymisen koveneminen on seurausta Elinkeinoelämän kokonaisvaltaisesta pyrkimyksestä irtautua kokonaan yhteiskuntavastuusta 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' ja yritysvastuun tavoittelussa. Tämä on johdonmukaista seurausta Euroopan Unionin ja sen kahden 2010-luvulla vaikuttaneen puheenjohtajan, Barroson ja Junckerin Euroopan komission nimissä noudattamasta politiikasta. Onko kysymys paremman yhteiskunnan tavoittelusta markkinoiden kautta vai kulttuurisesta irtautumisesta yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta? Jos edellisestä seuraa jälkimmäinen, EK on tekemässä suuren historiallisen virheen. Se saattaa merkitä tätä kautta umpikujaan ajautuvan Euroopan unionin hajoamista... 

2.3. 2020 Seppo Tuovinen:
Tällaista ounastelin neuvottelujen olleen taustalla. Joma Malisen ulostulon jälkeen minulla ei ole miään luottoa nykyiseen työnantajapuolen kykyyn viedä maan kokonaisetua eteenpäin. Lasse Laatusen arvostus nousee. Hän on todella sivistysporvari kuten Reino Seppänen kijoittaa. Isänmaan ystävä sanan vasinaisessa merkityksessä. Muita hänen kaltaisiaan on vaikea ainakaan EK:n kaartista löytää. Eikä puoluepolitiikankaan puolelta.

Onko sivilisaation iltahämärä jo käsillä?

Kai Sadinmaa
kirjoittaa blogissaan pelottavaa, mutta todentuntuista profetiaa siitä mitä oikeistonationalististen voimien nousu saattaa pahimmillaan saada aikaan. Mielestäni hän perusteelee tämän kauhuskenaarionaivan oikein, nimittäin markkinavoimien avulla tapahtuneen ehdottoman vallan kaappamisen seurauksena.

"Oikeistopopulistit tulevat vallassa ollessaan viemään tuhokapitalistisen rosvotalouden huippuunsa, kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan. He kiihdyttävät ekokatastrofia ja kiihottavat ihmisiä hyökkäämään muslimien, maahanmuuttajien, paperittomien, tummaihoisten, feministien, vasemmistolaisten, taiteilijoiden ja homoseksuaalien kimppuun ja tekemään heistä taantuvan talouden syntipukkeja (kuten Saksan Hanaussa juuri tapahtui). Maaginen ajattelu valtaa alaa, kunnes koko ajattelu tuhotaan. Taiteet ja kulttuuri rappeutuvat nationalistiseksi kitschiksi. Empatia ja toisen ihmisen asemaan asettuminen tuhotaan järjestelmällisesti vallan taholta, ja sen sijaan tuotetaan röyhkeyttä, julmaa maskuliinisuutta, sotaisuutta, rasismia, naisvihaa ja homofobiaa. "

"Maahanmuuttajien vihaaminen on monille pudonneille ja putoamista pelkääville viimeinen, epätoivoinen yritys vahvistaa hiipuvaa ja jo suurelta osin kadotettua omanarvon tuntoa. Kyse on jäihin vajoavan viimeisestä epätoivoisesta yrityksestä tulla huomatuksi ihmisenä ja persoonana pitkään jatkuneen nöyryytyksen kompensaatiosta. He ovat pelon lapsia. He ovat ihmistä ja ihmisyyttä halveksivan valtapolitiikan äpäriä, jotka yrittävät säilyttää hiipuvan kunnian ja omanarvontuntonsa rippeet ihmisarvoa häpäisevässä markkinatotalitarismissa."

Davosin talousfoorumi: kohti kestävyyttä uusliberalistisilla resepteillä?

Davosin Maailman talousfoorumista kirjoittaa Gerhard Bosch,  27. tammikuuta 2020 Social Europe -verkkolehdessä.

Maailman talousfoorumi on tunnustanut älyllisesti, että Skandinavian sosiaaliset mallit tarjoavat vaihtoehdon kasvavalle eriarvoisuudelle. Se ei vain voi hyväksyä tätä ideologisesti.

Viime viikolla Davosissa kokoontunut Maailman talousfoorumi (WEF) on nostanut moraalitasonsa yhä korkeammalle viime vuosina. Uudessa Davosin manifestissa todetaan, että yritysten on maksettava kohtuullinen osuus veroista, se osoittaa suvaitsemattomuutta korruptiolle, puolustaa ihmisoikeuksia; kaikissa maailmanlaajuisissa toimitusketjuissa on puolustettava tasavertaisia ​​kilpailuedellytyksiä. Ja WEF: n globaalissa kilpailukykyraportissa 2019 kasvavaa sosiaalista eriarvoisuutta kritisoidaan voimakkaasti.

Samalla kuitenkin korostetaan, että eriarvoisuus ei ole globalisaation tai  uuden tekniikan kohtalokas seuraus, vaan sitä voidaan torjua poliittisesti. Skandinavian maita kutsutaan malleiksi, koska niistä "ei ole vain tullut maailman teknologisesti edistyneimpiä, innovatiivisimpia ja dynaamisimpia talouksien joukossa, vaan ne tarjoavat myös paremmat elinolosuhteet ja parempaa sosiaalista suojelua, ovat yhtenäisempiä ja kestävämpiä kuin muut maat.

Tietenkin pitää heti kysyä itseltään, kuinka vakaviksi tällaiset lausunnot todella on tarkoitettu? Loppujen lopuksi WEF pyrkii sulkemaan vaikuttamisen pois politiikan ja maailman miljardöörien välillä. Juuri suuret kansainväliset yritykset siirtävät voittojaan veroparatiiseihin eivätkä ole ollenkaan valmiita maksamaan kohtuullista osuutta veroista. Kuinka sitten pitäisi rahoittaa osallistavia hyvinvointivaltioita, kuten tapahtuu Skandinavian maissa?

Lisäksi nämä yritykset alentavat työvoimakustannuksiaan ulkoistamalla monia toimintoja sääntelemättömille alihankintaketjuille kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Huono palkka ja epävarma työllisyys ovat heidän liiketoimintamalliensa keskeinen pylväs ja siten ne vastaavat lisääntyvästä sosiaalisesta eriarvoisuudesta .

Ammottava kuilu
Miljardöörien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan siitä, että WEF todella vahvistaisi vastuutaan yleisten julistusten ulkopuolella. Se, kuinka kaukana kuilu sunnuntapuheiden ja päivittäisten toiminnan välillä on. selviäää raportista, joka on julkaistu ​​vuoden 2019 globaalissa kilpailukykyraportissa muutama sivu sen jälkeen kun on tehty yhteenveto Skandinavian hyvinvointivaltioiden erillisten työmarkkinalaitosten arvioinnissa.

Kilpailukykyindikaattorissa ”Palkkojen määrittämisen joustavuus” Suomi, Ruotsi, Tanska ja Norja lasketaan sijoille 118-133 yhteensä 141 maasta - kaukana Yhdysvalloista, Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Qatarista tai Saudi-Arabiasta. Korkeinta kilpailukykyä edustavat ylimmät sijoitukset annetaan maille, joissa ammattiliitot ovat heikot, palkkaneuvottelut ovat hajanaisia ja työehtosopimukset vähäisiä.

Kilpailukykyindikaattori ”Työn veroaste” näyttää samanlaiselta. Tämä indikaattori, sellaisena kuin se on määritelty raportissa, kattaa kaikki yrityksen pakolliset maksut ja verot bruttopalkan lisäksi, mukaan lukien sosiaaliturvamaksut. Kehitysmaat, joilla ei ole hyvinvointivaltiota, saavuttavat täällä korkeimmat arvot. Kehittyneistä maista Yhdysvallat on eturintamassa  (29. sija), kun taas Skandinavian maat ovat selvästi jäljessä (Ruotsi 132., Suomi 104. ja Norja 67.). 13. sijalla oleva Tanska on ulkopuolinen, mutta vain siksi, että sen hyvinvointivaltiota rahoitetaan suurelta osin progressiivisilla veroilla, ei sosiaaliturvamaksuilla, jotka ovat yrityksissä vastaavasti epäsuosittuja.

Katsotaan lopuksi indikaattoria 'Palkkaaminen ja irtisanomistoimenpiteet'. Täältä löytyy kärkipaikoista Yhdysvallat (5. sija) ja Yhdistynyt kuningaskunta (11.), kun taas Suomi, Norja ja Ruotsi, joilla on hyvä suoja irtisanomiselta, siirretään ala-arvoisimmille sijoille välillä 85–97.


Ohjelmoitu sääntelyn purku
Viesti, jonka WEF  välittää tällä arvioinnilla keskeisistä työmarkkinasuhteista, on selkeä: hyvä suoja irtisanomisilta, suuri sitoutuminen työehtosopimuksiin ja korkeat sosiaaliturvamaksut - esimerkiksi yleisen sairausvakuutusjärjestelmän tai pakollinen vanhojen työntekijöiden eläkejärjestelmän rahoittaminen - ovat kilpailun esteitä. Jos maat haluavat menestyä, niiden on päästävä eroon tällaisista kilpailun esteistä. WEF noudattaa siten väitteillään tarkalleen Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan komission linjaa, joka velvoitti velkaantuneissa maissa, kuten Kreikassa purkamaan työmarkkinoiden sääntelyn lisäämällä dramaattisesti sosiaalista eriarvoisuutta.

Globaalien yritysten kannalta tällaiset arviot ovat tietysti järkeviä. Jos alan suuriin ja pieniin yrityksiin sovellettavat palkkatason sopimukset saadaan läpi vahvojen ammattiliittojen kautta, tämä vaikeuttaa toivotun palkkaan perustuvan kilpailukyvyn saavuttamista alihankintaketjuissa. Heikko suoja irtisanomiselta siirtää riskit yrittäjiltä työntekijöille ja helpottaa suurten sijoittajien mahdollisuuksia nostaa pääomaansa nopeasti ja siirtää se muihin maihin. Korkeat sosiaaliturvamaksut ovat kustannusrasitus, joka tulisi pikemminkin siirtää valtiolle, joilla on kuitenkin samaan lähestymistapaan pohjautuva  taloudellinen perusta.

Nämä niin väheksytyt työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin nimenomaan edellytys erittäin kiitetylle sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle Skandinavian maissa. Vain suurella sitoutumisella työehtosopimuksiin voidaan selittää esimerkiksi alhaisen tulotason työntekijöiden erittäin pieni osuus ja erityisen vahva keskiluokka kansainvälisessä vertailussa juuri Skandinavian maissa.

Ideologia ja kiinnostus
Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Vahvat työmarkkinatoimijat saattavat todennäköisesti lisätä kustannuksia lyhyellä aikavälillä, mutta samalla velvoittaa yrityksiä ottamaan huomioon pidemmän aikavälin vaikutukset. Ne joutuvat panostamaan enemmän oppisopimuskoulutukseen ja jatkokoulutukseen sekä tuotteidensa laatuun. Työntekijät ovat motivoituneempia ja heillä on enemmän ostovoimaa ja talous kehittyy paremmin ja kestävämmin kuin maissa, joissa työntekijät ovat enimmäkseen heikosti palkattuja.

Jopa IMF: n äskettäiset tutkimukset osoittavat nykyään että vahvoilla työmarkkinarakenteilla on myönteisiä vaikutuksia. Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa tehtiin selväksi, että maissa, joissa palkkatulot olivat suuria, kasvu ei ollut vain nopeampaa, vaan myös voimakkaampaa kuin maissa, joissa eriarvoisuus oli suurempi. Toinen tutkimus osoittaa lisääntyvät  eriarvoisuuden johtavan työmarkkinapolitiikan rapautumiseen ja löytää samalla vähimmäispalkoista ja ammattiliittojen aktiivisuudesta myönteisiä vaikutuksia työllisyyteen. Näillä uusilla havainnoilla ei kuitenkaan ole ollut lainkaan vaikutusta IMF: n politiikkaan, joka vastoin tutkimustuloksia ehdottaa partnereilleen edelleen ja sinnikkäästi  uusliberalistisia parannusvaatimuksia.

Myös OECD on tarkistanut perusteellisesti kantaansa. Vuonna 1994 Jobs Study -tutkimuksessa se kannatti edelleen radikaalia sääntelyn purkamista, mutta sen viimeisimmät empiiriset tutkimukset osoittavat päinvastaista. Esimerkiksi OECD Employment Outlook 2018 osoittaa, että maissa, joissa koordinoidaan palkkapolitiikkaa, on korkeampi työllisyys  kuin maissa joissa on hajautettu, pirstaleinen palkkausjärjestelmiä, jotka saavat niin myönteisiä arvioita Maailman talousfoorumilta.

Davosin ongelma
Globaali kilpailukykyraportti 2019   osoittaa maailman talousfoorumin edessä olevan ristiriidan. Tiedämme tarkkaan, että kasvava sosiaalinen eriarvoisuus on tärkein perusta sosiaaliselle polarisaatiolle ja globalisaatiolle vihamielisille virtauksille. Ilmastomuutoksen lisäksi nämä uhkaavat kapitalistisen talouden vakautta pitkällä aikavälillä ja vaarantavat siten koko järjestelmän. Tärkeää olisi silloin vahvojen työmarkkinalaitosten rakentaminen. Samanaikaisesti ei kuitenkaan haluta satuttaa omaa asiakaskuntaa, joka maksaa paljon rahaa konferensseihin osallistumisesta ja asettaa siten foorumin itsensä puolustamaan näiden lyhyen tähtäimen voittoja ja etuja.

Älyllinen ristiriita, johon tämä jakomielisyys johtaa, käy ilmi esimerkeistä Skandinavian sosiaalisten mallien arvioinnissa. Maailman talousfoorumi vastaa näihin ristiriitoihin samoin kuin katolinen kirkko: sunnuntaisin saarnataan vedestä ja viikon aikana juovutaan viinistä.
---
Tietoja Gerhard Boschista
Gerhard Bosch on Duisburg-Essenin yliopiston työ- ja taitoinstituutin (IAQ) professori. Hänen tärkeimmät tutkimusaiheensa ovat palkat, työaika, hyvinvointivaltiot ja työsuhteet.

(Käännös IR)
---
Ilpo Rossi 29.1. 2020:
Korruptoitunut tutkimus valtavirran ideologisena tukena?
Blogissa kirjoitetaan: "Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Blogissaan 29.1. 2020 Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) kehittäjä Bill Mitchell kiinnittää huomiota talouspoliittisen tutkimuksen korruptoitumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yritykset ja niiden tukemat 'ajatuspajat' voivat ostaa toivomiaan tutkimustuloksia esittäviä tutkimuksia ja esittää niitä edelleen 'tieteellisesti pätevinä' lähestymistapoina. Blogin otsikko on "Ole varovainen akateemisen tutkimuksen parissa (Uber)"; Uber tässä yhteydessä viittaa tähän globaalisti tunnettuun lähiliikenneyritykseen, jonka Mitchell väittää käyttävän tutkimusta ja sen tuloksia tällä valtavirtaisen talouspolitiikan tueksi kehitetyllä tavalla: "Se osoittaa, kuinka korruptio toimii syvällä taloustieteen ammatissa seuraten sitä  epäpätevyyttä, jota valtavirran makroekonomistit osoittavat. No, olen seurannut  tarinaa siitä, kuinka Uber on päättänyt käyttää tätä korruptoitunutta taipumusta omiin tarkoituksiinsa.  Se ei ole hieno tarina. -Yhtiö palkkasi tutkimuksen suorittamaan ”hyvin tunnettuja, usein tuotenimillä toimivia taloustieteilijöitä". - Samoin finanssiala palkkasi korkean profiilin akateemisia taloustieteilijöitä tutkimaan alaansa tietäen täysin, että tutkimus ei ole koskaan ollut riippumatonta eikä oikeastaan ​​tutkimusta ollenkaan.
Uber on sittemmin pitänyt tätä ns. 'riippumatonta tutkimusta' puolueettomana todisteena sen tehokkuudesta."

Yhteisen, julkisen toimintatilan ryöstäminen ja hävittäminen

Yhteisen ryöstäminen ja hävittäminen

Tämä teksti perustuu Social Europe -verkoehden päätoimittajan Henning Meyerin tekemään kirjailija Guy Standingin  videohaastatteluun hänen  otsikon teemasta julkaisemansa kirjan johdosta. Teksti ei ole käännöstä vaan referaattia siitä mistä haastattelussa on kysymys. Kokonaisuus on vaikuttava puheenvuoro yhteisöllisen intressin ja etiikan puolesta - ja samalla raastava kuvaus siitä mitä olemme menettäneet ja edelleen menettämässä.

Mitä yleinen, yhteinen, julkinen on?
Mitä "common", yhteinen oikein on? Se ei ole yksityistä eikä julkisessa hallinnassa olevaa.Yhteinen tila on joutunut monella tavalla ryöstämisen ja hävittämisen kohteeksi. Kirjassaan "Yhteisen ryöstäminen" Guy Standing kuvaa mitä yhteinen tila on ja miten se on joutunut ryöstämisen ja hävittämisen kohteeksi.

Magna Charta vuodelta 1217 yhteisen perustana
Kirjailija kuvaa yhteisen tilan syntymistä Britanniassa jo vsta 1217 Magna Chartan osana  ja vertaa sitä mm. Amerikan perustuslakiin ja sen suomiin vapauksiin. Kun Itävallan taloudellinen koulukunta Friedrich von Hayekin johdolla  syntyi ja pääsi vaikuttamaan 1970- ja 80-luvuilla, se totesi että sellainen millä ei ole hintaa ei ole myöskään mitään arvoa. Siten avoimilla metsillä, järvillä, vedellä, ilmalla tai puistoilla ja kirjastoilla ei tämän mukaan olisi mitään arvoa. Julkisen tilan esineellistäminen johti sitten myös sen yksityistämiseen.

Julkinen tila kuuluu kansalaisille
Kirjailijan mukaan hallituksilla ei ole oikeutta ottaa kansalaisilta pois julkista tilaa, koska se "ei kuulu yhteiskunnalle" vaan kansalaisille. Magna Chartan "metsä-charter" on vanhin brittiläisestä oikeuskäsityksestä lähes muuttumattomana pysynyt osa, vaikka vuosisatojen kuluessa on käyty jatkuvaa taistelua siitä mikä on julkista, yhteistä tilaa ja jota sitten on päätöksillä pyritty siirtämään ensisijaisesti aristokratialle.

Maa, metsä, vesi, ilma, joet ja järvet yleisenä tilana
Englannin yhteinen maa on  suurelta osin siirretty yksityisille maanomistajille, ja suurin yksityinen omistaja on 1660-luvulla kuningas Charlesin  äpäräpojan perillinen 10. sukupolvessa, joka omistaa 277 tuhatta eekkeriä (1121 neliökilometriä)  hyvää viljelysmaata. Omistamisoikeuden mukana siirtyi myös maan ja sen rikkauksien käyttöoikeus pois julkisesta, yhteisestä tilasta ja käytöstä.

Yksityistäminen, kaupallistaminen
Margaret Tatcher jatkoi ja laajensi tätä julkisen tilan yksityistämistä mm. ottamalla koulujen leikki- ja pelikentät yksityistämisen piiriin. Samoin hän yksityisti kaiken veden Britanniassa ja niin tuli vedestä yksityistä omaisuutta. Veden yksityistämisen ja "osakkeistamisen" myötä myös brittien joet siirtyivät yksityisomistukseen. Tästä seurasi pääomien siirtymistä voittojen myötä laajasti yksityisille yrityksille. Ikävänä seurauksena kävi myös niin, että yhdenkään joen vesi Britanniassa ei ole nykyisin juoma- tai uimakelpoista.

Yksityistämisen myötä Tatcher antoi 424 tuhatta eekkeriä (1715 neliökilometriä) maata vedet omistaville yhtiöille. Sitten vuonna 1993 seurasi Britannian rautatiejärjestelmän yksityistäminen. Sitä ennen se oli ollut julkista, yhteistä omaisuutta eikä Tatcherilla ollut mitään oikeutta rautatiejärjestelmän yksityistämiseen.

Julkisen tilan kolonisaatio
Julkisen yksityistäminen on Britannian esimerkin mukan johtanut julkisen tilan kolonisaatioon; kansainväliset yritykset ovat ostaneet brittiyrityksiä ja samalla joet ja vedet, rautatiet ja muu yksityistetty yhteinen on johtanut tietynlaiseen siirtomaavaltaan.

Kirjastot, museot, kansallinen terveydenhoitojärjestelmä on suurelta osin yksityistetty. Yritysostojen kautta amerikkalaiset terveydenhoitoalan yritykset ovat omineet itselleen koko brittien terveydenhoitojärjestelmän. Samalla tavoin vanhustenhoito ja lastenhoito on muuttunut osaksi yritysten voitontekokoneistoa.

Julkinen ja yleinen voimaannuttavana tekijänä
Tämän ilmiön tarkastelu "julkisen, yhteisen tilan" lähtökohdista on voimaannuttavaa, koska julkinen ja yhteinen ei ole ollut yksityistä omaisuutta eikä voitontavoittelun kohteena. Yksityistämisen
ja julkisen, yhteisen menettämisen myötä epätasa-arvo on ottanut Britanniassa huimia askeleita kokonaan uudelle tasolle.


Yleisen ja yhteisen viisi ulottuvuutta
On olemassa viidenlaista julkista tilaa: luonnollinen yhteinen - kuten metsät, vesi, joet, maapohja, mineraalit ja ilma; kaikki nämä ovat joutuneet yksityistämisen kohteeksi ja kolonialistiseen, kansainväliseen omistukseen.

Toisen ulottuvuuden muodostavat palvelut jotka on peritty edellisiltä sukupolvilta. Sosiaalinen asuminen (council-housing) on yksityistetty suurelta osin. Tällä hetkellä on kaksi miljoonaa sosiaalisen asumisen yksikköä vähemmän kuin mitä oli vuonna 1980. Opiskelija-asuntojen
menettäminen on myös julkisen, yhteisen menettämistä. Aikaisemmin opiskelija-asunnot olivat osa julkista, yhteistä yliopistokokonaisuutta, nyt 80 % opiskelija-asunnoista omistaa muuan kansainvälinen firma nimeltä Goldman Sachs.

On tapahtunut myös suuria menetyksiä julkisen tilan siirtymisessä yksityisomistukseen (POPS=Private Owned Public Space); kokonaisia kaupunkeja yksittäisten palveluiden lisäksi on siirtynyt kansainvälisten yritysten hoitoihin. Esimerkiksi suuri osa Lontoon keskustasta, joka kuului vuosisatoja yhteisen hyvän piiriin, kuuluu nyt amerikkalaisille, malesialaisille, kiinalaisille tai
arabitaustaisille suuromistajille. Heillä on myös lain mukaan oikeus valvontaan omilla alueillaan; he ovat perustaneet yksityisiä vartiointiyrityksiä alueille, jotka aikaisemmin kuuluivat yhteiseen käyttöön ja heillä on oikeus kieltää ihmisten liikkuminen noilla alueilla.

Sama koskee myös puita eri puolilla Britannia, Skotlannissa, Walesissa ja muualla; puiden ja puistojen hoito on yksityistetty. Kun suurten puiden hoitaminen käy kalliiksi, isot, vanhat, komeat puut kaadetaan pois ja tilalle istutetaan puiden taimia, joiden hoito on edullisempaa. Kaiken kaikkiaan, kysymys on valtavasta, yhteisen, julkisen tilan menettämisestä.

Kolmas yhteisen tilan ryöstämisen muoto on kansalaisoikeuksien menetys, jos vertaa sitä Britanniassa siihen mitä vuoden 1207 Magna chartassa luvattiin. Ketään ei saa pitää syyllisenä johonkin, jollei sitä ole julkisessa oikeusprosessissa sellaiseksi todettu. Kansalaisen on voitava kertoa tuomarille asiansa ja vaatia oikeudenmukaista kohtelua. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden
aikana ja ennenkaikkea viime vuosina on tapahtunut muutoksia, jossa joku byrokraatti voi ottaa esim. opiskelijalta tai työttömältä  pois oikeuksia pelkän epäilyn perusteella. Kun ihminen menettää tulonsa ja etunsa jonkin "aktiivimallin" seurauksena, tämä voi johtaa itsemurhiin ja mielenterveyden menetyksiin, kun asianomainen jää ilman tuloja.

Sama koskee julkisen tilan siivouksen tai valvonnan yhteydessä tapahtuvaa "sakottamista"; paperinpalan pudottaminen kadulle saattaa johtaa rahallisiin korvauksiin ilman mitään oikeudenkäyntejä. Pienituloiselle ihmiselle tämä merkitsee koko elämän näköalan menettämistä.

Yksityistetty julkinen tila on Guy Standingin mielestä totaalisesti laitonta. Vankiloiden yksityistäminen muuttaa koko vankilalaitoksen tavoitetta; yksityinen vankilayrittäjä tarvitsee mahdollisimman paljon vankeja voiton maksimoimiseen.

Kulttuurisen julkisen menettäminen on seuraava ulottuvuus; kulttuuriperintö on olennainen, sisäinen osa elävää yhteiskuntaa. Museoiden, teattereiden, orkestereiden ja tanssin julkista tukea on jatkuvasti vähennetty ja koko kulttuuritila on jätetty amerikkalaiseen malliin suurille yrityksille ja yksityisille lahjoittajille. Tästä on seurannut, että kouluissa ja oppilaitoksissa kulttuuriulottuvuus on pudonnut pois  inhimillisen pääoman ilmentymänä. Esimerkiksi musiikin opetus on Britanniassa käytännössä kadonnut kouluista, koska kulttuuriaineista on helppo leikata.

Ja viimeisenä, yhteisestä julkisesta tietoisuudesta on viimeisen vuosisadan aikana ollut katoamassa tieto, tietämys ja informaatio yhteisenä, julkisena osaamisalueena. Sekä sosiaalisen median että lehdistön ovat valloittaneet raharuhtinaat, plutokraatit ja paikallinen media on käytännössä tapettu. Samoin olemme menettämässä älyllisen, intellektuaalisen yhteisöllisyyden ja julkisen tilan patenttien ja copyright oikeuksien muodossa. Ideoiden ja ajatusten privatisointi on kauhistuttavaa kehitystä.

Samoin olemme menettämässä koulutuksen julkisena ja yhteisöllisenä ulottuvuutena. Koulut ja yliopistot on suuressa määrin esineellistetty ja kaupallistettu ja suunnattu työelämälle alisteiseksi
menestymiseksi ja kriittisen ajattelun tukahduttajaksi. Koulutuksen julkisen tilan menettäminen merkitsee minulle populistisen ja fasistisen agendan astumista kriittisen ja moniulotteisen ajattelun ja opettamisen sijalle, sanoo Guy Standing.

Tänä päivänä tapaa yhä enemmän opiskelijoita jotka eivät ymmärrä mitään politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista, koska heitä ei ole opetettu kriittisen ajatteluun esineellistetyssä koulutusjärjestelmässä.

Kun katselee yhteisen, julkisen tilan menetyksiä kokonaisuutena, ymmärtää miten syvässä kriisissä me todellisuudessa olemme. Erityisen huolestuttavaa on yhteisöllisen, julkisen kolonisaatio, siirtäminen suurten yksityisten kansainvälisten yritysten hallintaan. Sekä taloudellinen tulos että sisällöllinen rikkaus on valumassa yhteisön ulkopuolelle.

Kun suuret kansanjoukot menettävät yhteisöllisen julkisen ulottuvuuden ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että tämä suunnaton menetys on jollakin tavalla korvattava, kompensoitava.

Entä digitaalinen yhteisöllisyys, digitaalinen julkinen?
Sellaiset suuret yritykset kuten Google, Apple, Facebook ja Microsoft keräävät valtavia voittoja digitaalisesta yhteisöllisestä ja julkisesta toimintatilasta. Aina kun menemme tietokoneen ääreen alamme tehdä heille voittoa. He käyttävät tietojamme ja dataamme voittojen kasvattamiseen.

Keskiluokka ja prekariaatti näyttävät olevan tietoisia tästä tilanteesta ja se antaa mahdollisuuden rakentaa uudelleen yhteinen, julkinen digitaalinen toimintatila. Tämä muodostaa samalla hänen kirjansa viimeisen osion, jossa pohditaan sitä, miten rakentaa uudelleen julkinen yhteisöllinen toimintaulottuvuus tilana ja sisältöinä.

Yhteinen tila ja akateeminen maailma
Yhteisen menettäminen koskettaa myös akateemista maailmaa. Tutkimustuloksia käytetään parhaan henkilökohtaisen taloudellisen tuloksen saavuttamiseen, mikä alistaa ja esineellistää tutkimustyön osaksi voitontavoittelua eikä suuntaudu takaisin kasvatus- ja opetustyöhön. Akateemisen tutkimuksen kohtalo esineellistettynä ja kaupallisuudelle alistettuna on osa yhteisen julkisen tilan menetystä. Itse opetustehtävä korruptoituu ja tulee uusliberaalin markkinan kaappaamaksi.

Akateemisesti koulutetulle tämä merkitse oman integriteetin ja eheyden menetystä, mitä ilmiötä vastaan on taisteltava. Kun akateemisia tutkimuksia julkaistaan vain paljon maksavissa akateemisessa yhteyksissä, se sulkee suuren osan akateemisessa yhteisössä työskenteleviä ulos tästä tietovirrasta ja muodostaa yhdessä kehitysmaiden yliopistojen koulutettujen akateemikkojen kanssa uuden
"akateemisen prekariaatin", jolla ei ole edellytyksiä päästä viimeisimpään tutkimustietoon.

Yhteisöllisen, julkisen toimintaulottuvuuden eroosio murtaa lopulta toimintamme eettisen ja moraalisen perustan. Siksi yhteisön, julkisen vallan on otettava uudelleen kontrolli koulutuksesta ja sen kehittämisen suunnasta. Sekä politiikan, opettajien että opiskelijoiden on saatava uudelleen ote moniarvoisesta yhteisöllisestä kasvamaan saattamisesta ja rajattava esineellistämisen ja kaupallisuuden aiheuttamaa koulutuksen, oppimisen ja tieteellisen työn eroosio ulos yhteisestä, julkisesta.

Julkisen ja yleisen menetys on kompensoitava
Omana ehdotuksenaan asioiden saamiseksi uudelleen hallintaan Guy Standing ehdottaa, että kaikki se tulo joka on lähtöisin julkisen, yhteisen toimintaulottuvuuden menettämisestä, tulisi saattaa erityisverotuksen piirriin. Nämä varat olisi kerättävä erityiseen yhteisen hyvinvoinnin rahastoon meidän työeläkerahastojemme tapaan. Yritykset jotka käyttävät vesiämme, maperäämme, metsiämme - ja Britannian tapauksessa mm. Pohjanmeren öljyvaroja - tulisi saattaa erityisen ekologisen
verotuksen piiriin. Raha joka tällä tavalla kerätään pitää kierrättää takaisin yhteisöllisen ja julkisen kehittämiseen. Muuten rahastojen keräämisellä ei ole positiivista merkitystä.

Yhteisöllinen oikeudentunto
Yhteisen ja julkisen ryöstäminen ja sen vaatiminen  takaisin yhteisön lailliseksi omaisuudeksi ei perustu kateuteen vaan yhteisölliseen oikeudentuntoon. Meidän julkinen tilamme, toimintamahdollisuutemme on otettu meiltä pois ja meille se on myös kompensoitava takaisin.

Otsikointi lisätty; käy katsomassa videohaastattelu! 

Yhteisöllisyydessä on voimaa

Työväen Sivistysliiton pääsihteeri Jouko Muuri:Työväen Työväenliikkeen voima perustuu yhteisöllisyyteen. Meidän on kasvatettava itsemme kansalaisina uudelleen arvostamaan toisiamme ja muiden ponnistuksia yhteisen hyvän eteen.

 Tämä sivistyksen ja yhdessä tekemisen soihdun kantaminen on aina ollut TSL:n olemassaolon oikeutuksen vahva ydin, mutta nyt sen merkitys korostuu uudestaan, sillä yleissivistys on perusta myös uudistumiskykyiselle yhteiskunnalle.

TSL haluaa toiminnallaan puolustaa myös yhteistä eurooppalaista arvopohjaa, johon kuuluvat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio.

https://aikamerkki.org/sivistystyo-jatkuu-yhteistyon-voimalla-eteenpain/

Yksilön voima

Yksilön voima

- tämä on käännös Die Zeit -lehdessä julkaistusta esseestä,kirjoittajia ovat Laura Cwiertina ja  Petra Pinzler (Käännös saksasta Ilpo Rossi) 

Ennemmin tai myöhemmin, etsittäessä ratkaisua  maailman ongelmiin, päädytään mikrokosmokseen: pöydällä, sohvalla, työpöydän edessä. Paikoissa, joissa löytyy ihmisiä, jotka puuttuvat maailman kulkuun. He tekevät parempaa maailmaa, joskus ymmärtämättä sitä itsekään.

Näin kirjoitti meribiologi Rachel Carson 1960-luvun alkupuolella tutkimuksessaan kirjassaan "Hiljainen kevät". Siinä hän varoitti torjunta-aineista, jotka lopettaisivat hyönteisten surinan ja lintujen sirkutuksen ikuisesti. Carson itse kuoli vähän myöhemmin sydänkohtaukseen, mutta hänen ajatuksensa pysyivät. Ne laukaisivat ensimmäisen ympäristöliikkeiden aallon, joka edelleen liikuttaa lukemattomien ihmisten mieliä. Hän oli yksi syy siihen, miksi monissa maissa on luonnonsuojelujärjestöjä, vihreää teknologiaa ja poliitikkoja, jotka ajattelevat vihreästi.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin ruotsalainen opiskelijatyttö istuu jalkakäytävällä ja lakkoilee ja saa liikkeelle suuren ympäristöä koskevan aallon. Greta Thunbergin nykypäivän protesti onnistuu siinä missä lukemattomissa kongresseissa on epäonnistuttu. Hän varmistaa, että nuoret ympäri maailmaa lähtevät kaduille ja vaativat hallituksiaan ottamaan ilmastomuutokset vihdoin poliittisen asialistan kärkeen.

Molemmilla naisilla, niin erilaisilla kuin he ovatkin, on yksi yhteinen asia: he eivät luultavasti koskaan kuvitelleet toimintansa seurauksia.

Yksilö ei ole vain kuluttaja

Ilmastomuutoksen ja sukupuuton kaltaisten globaalien ongelmien edessä monet ihmettelevät, mikä voi muuttaa ihmistä. Mitä hyötyä on jos yksi heistä ohittaa brasilialaisen naudanlihapihan supermarketissa, mutta toinen ostaa sen päivän päätteeksi? Mitä hyötyä on ruuvata aurinkopaneelit katolle, kun nurkan takana olevassa voimalaitoksessa poltetaan jättimäisiä määriä hiiltä ja jopa Intiassa ja Kiinassa rakennetaan uusia voimalaitoksia? Miksi luopua lentämisestä, kun naapurit lentävät lomalle Balille? Tällaisten ajatusten valossa on helppo menettää toivonsaa. Tuntea voimattomuutta. Tai jopa tuntea itsensä naurettavaksi.

On kuitenkin liian helppoa antaa oman pienuutensa olla tekosyy olla tekemättä mitään ja lohduttaa itseään tällä ajatuksella. Voimattomuuden tunne perustuu väärään käsitykseen: henkilö ei ole vain asiakas. Hänestä voi tulla keksijä, yrittäjä, aktivisti tai poliitikko.

Jos katsot uraauurtavaa työtä, joka on tähän mennessä tehty maapallon suojelemiseksi, palataan takaisin suurten menestysten lähteeseen,ja päädytään aina johonkin ihmiseen. Joku, jolla oli hyvä idea oikeaan aikaan, rohkeutta idean määrättietoiseen toteuttamiseen, kyky saada muita mukaan ja energiaa pitää kiinni ideastaan -jopa näännyttävissä olosuhteissa.

Esimerkiksi amerikkalainen yrittäjä Douglas Tompkins perusti vaatekauppayrityksen Espritin. Vuosien mittaan hänestä tuli yhä kriittisempi tekstiiliteollisuuden suhteen. Lopulta hän myi osakkeensa yhtiöstä 250 miljoonalla eurolla. Rahoillaan hän osti maata Chilestä, säästi valtavia metsäalueita yksityistämällä ne ja testamenttasi ne valtiolle kuolemansa jälkeen - vaatimalla niiden suojelemista edelleen. Nykyään Tompkinsin yksityinen metsä on Etelä-Amerikan suurin luonnonsuojelualue.

Sosiaalidemokraatti Hermann Scheer valvoi sähkövirran syöttölain (syöttötariffin) liittopäivillä 1990-luvun alussa vihreiden ja CDU: n jäsenten kanssa. Uusiutuvat energialähteet, idean mukaan, on sisällytettävä sähköverkkoon ja kiinteä ostohinta on maksettava tuottajille. Tämän innovoinnin ansiosta ei ole enää järkevää rakentaa aurinko-, vesi- ja tuulivoimalaitoksia Saksaan. Sitä on myös kopioitu maailmanlaajuisesti, ja se on jopa mahdollistanut globaalin energiavallankumouksen. Yli 60 maassa on nyt vastaavat lait, minkä vuoksi Scheer sai vaihtoehtoisen Nobel-palkinnon aloitteellisuudestaan vuosia myöhemmin.

Silmänräys joka luo sykloonin

Kun Itä- ja Länsi-Saksan rajat avattiin vuonna 1989, ympäristönsuojelijat Hubert Weiger, Inge Sielmann ja Kai Frobel saivat idean: Saksojen rajavyöhykkeelle on vuosikymmenien ajan melkein häiriöttömästi kehittynyt eläin- ja kasvien elämää on myös suojeltava tulevaisuudessa. Vuosien mittaan nämä kolme löysivät yhä enemmän seuraajia. Vaikka aukkoja on edelleen, "vihreä nauha" on edelleen Saksan suurin biotooppiketju ja tärkeä turvapaikka eläimille ja kasveille.

Eikä ole vain suuria ja tärkeitä esimerkkejä. Monet pienet erottuvat myös. Kaupunginjohtaja, joka luo kestävän naapuruston. Pikkukaupungin tyttö, joka ostaa takaisin sähköverkonsa yhdessä muiden kanssa. Opiskelija on järkyttynyt mereen heitetystä muovipussista. He ovat ihmisiä, joista harvat kuvaavat itseään sankariksi. He ovat vain kansalaisia, jotka eivät enää halua tarkkailla luonnon tuhoutumista ja jotka ottavat asiat omaan käsiinsä. Seitsemän miljardin ihmisen maailmassa he voivat vapauttaa kuuluisan perhosen siiven: puhalluksen, joka luo pyörremyrskyn.