Vastuun etiikka

 Vastuun etiikka

- Paremman yhteiskunna puolesta

Münchenin yliopiston filosofian ja poliittisen teorian  professori-tohtori  Julian Nida-Rümelin alusti teemasta "Vastuun etiikka",  alaotsikolla "Paremman yhteiskunnan puolesta"vuonna 2011 Aachenin lukiossa. Hän toimi kulttuuriasian ministerinä Gerhard Schröderin hallituksessa. Hän toimi Saksn filosofiayhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2009-2011. Esitys näytettiin uudelleen televisiokanava 3Sat:n Teleakatemiassa joulukuun alussa 2021. Vastuun etiikka on kiinteässä yhteydessä paitsi suhtautumisessa atomivoiman käyttöön, myös yhä kiihtyvään vastakkainasetteluun suurvaltojen välillä ja yhä selkeämmin heränneeseen pelkoon sodan syttymisestä globaalien blokkien välillä. Tässä lyhyt referaatti prof. Nida-Rümelin alustuksesta.

Professori Nida-Rümelin haluaa esittää otsikon teemaan liittyvät ajatuksensa hyvin kompaktissa ja yksinkertaisessa muodossa. Hänen mukaansa päätelmät ovat yksiselitteisiä ja päivänselviä. Siksi hän aluksi ihmetteleekin,. miksi niin monet filosofit ovat tässä esitetyn kanssa häen kanssa ristiriitaisia ja eri mieltä.

Rümelin mukaan on olemassa hyvin velvä yhteys rationaliteetin, vapauden ja vastuun välillä. Oikeastaan on kysymys yhdestä ainoasta ilmiöstä ja sen tarkastelusta eri näkökulmista. Kysymys on erityisestä inhimillisestä ominaisuudsta kyetä perustelemaan katsomuksiaan ja lähestymistapojaan ja mieltymyksestä niiden esittämiseen ja vastaanottamiseen. Kuuluisaa kommunikaatioprofessoria Jürgen Habermasia lainaten kysymys on "paremman argumentin pakottomasta pakosta", mikä ilmaisuna miellyttää prof. Nida-Rümeliniä. Kysymys on siis siitä, että kuullessamme paremmin perustellun väitteen olemme valmiit luopumaan aikaisemmasta käsityksestämme. Tämä ei tietenkään ole helppoa, kun huomaa edustaneensa vuosikausia vääräksi osoittautuvaa käsitystä.

Tämä ihmisen kyky hyväksyä perusteltu argumentti on yhteydessä vastavuoroiseen rationaalisuuteen. Meissä aiheuttaisi suurta huolta, jos kanssaihmisemme yhtäkkiä muutaman päivän kuluessa muuttaisi mielipidettään perustelematta miksi näin tapahtui. Ilman elämänpiiriimme kuuluvaa rationaalisuutta ei ole vuorovaikutusta, keskinäistä ymmärtämystä eikä henkilökohtaista identiteettiä. Muinaisessa antiikissa alkaneen humanismin perusajatus on, sellaisen persoonallisuuden kasvattaminen, joka osaa perustella tekemisensä ja on siltä pohjalta toimintakykyinen. Keskeistä on kyky muodostaa kantaa, ei niinkään paljon tietäminen."Polymatia", paljon tietäminen ei ollut keskeistä antiikin humanismissa eikä myöskään myöhemmin renesanssin humanismissa.

Vastuullisuus on läheisessä yhteydessä perustelukykyyn ja sen pohjalta tapahtuvaan toimintaan. Perustelujen yhteys toimintaan on keskeistä koulutetun, sivistyneen ihmisen toiminnassa. Professori Nida-Rümelin ei puhu tässä pelkästään muodollisesta koulutuksesta, vaan kehittyneestä persoonasta. Tällaista henkilöä luonnehtii ominaisuus, jonka mukaan hän kykenee itse arvioimaan perustelunsa ja kohtaamaan myös vastarintaa. Oman perustelu- ja arviointikykynsä pohjalta hän on valmis tekemään myös päätöksiä. On olemassa erittäin pitkälle kehittyneitä ihmisiä joilla ei ole paljon tietoa ja toisaalta paljon tietäviä ihmisiä, joilla ei ole korkeaa, hyvin kehittynyttä arvostelukykyä. Asia on siis monimutkainen. Professorin mukaan hänen mielestään keskeistä ei ole suuri tietomäärä, vaan kyky arvioida, tehdä johtopäätöksiä ja osata sovelta tätä taitoa omaan toimintaan.

Professori haluaa luonnehtia tarkemmin myös vastuun käsitettä. Tämä on nimenomaan filosofian tehtävä, ajatuksellisen ja käsitteellisen selkeyden tavoittaminen. Filosofissa on laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaa vastuullisuus toiminnassa on nolla. Aikaamme liittyy myös piirre, jonka mukaan vastuullisuus käsitetään nimenomaan yksilön vastuuna, ei niinkään yhteisöllisenä käsitteenä. Lisäksi usein todetaan että tapamme ymmärtää vastuullisuus ei ole siirrettävissä toiseen aikaan tai toisiin kulttuureihin. Prof. Nida-Rümelin ei pidä itseään kulttuurienvälisenä asiantuntijana eikä myöskään kattavana historiantuntijana, mutta hän haluaa kuitenkin esittää varoituksen. Kun puhutaan vastuusta, se käsittää aina kolme ulottuvuutta; minut, vastassa olevan toisen persoonan tai yhteisön,  ja asian joka on käsittelyn alaisena. Tämä vastuullisuuden rakenne on yhteistä vähintäänkin eurooppalaiselle kulttuurille ja vastuullisuuden käsitteelle kielissämme. 

Vastuullisuuden käsite sisältää nämä elementit ja on vuorovaikutuksellisena ilmiönä riippumaton itse tästä käsitteestä. Kreikkalainen filosofia ja sen kuuluisat kirjoitukset ja henkilökuvat, Ilias ja Odysseia, Sokrates ja Platon ovat tulvillaan esimerkkejä perustelemisen taidosta ja merkityksestä sitä seuraavalle asian, tapahtuman käsittelylle. Näin ymmärrettynä vastuun sisältö ulottuu  mitä ilmeisimmin laajalle eurooppalaisen kulttuurin ulkopuolelle.

Vastuullisuuden käsite tarkoittaa vastuuta omien johtopäätösten seurauksista. Tieto ja hyvät perustelut on vastuullisuuden olennaisia lähtökohtia. Tästä tulemmekin kysymykseen, mistä ylipäätään voi ottaa vastuuta? Tapamme käsitellä asioita, toimintatapamme on tärkeä 'kandidaatti" tässä yhteydessä. Rikosprosessit ja niiden rangaistukset on esimerkkiä toimintatapamme ja niiden perusteiden vastuullisuudesta. Professori Nida-Rümelin menee  tässä kuitenkin vielä askelta pidemmälle: emme ole vastuullisia pelkästään joistakin toiminnoistamme, vaan viimekädessä kaikista. Vastuun ottaminen kaikesta toiminnastamme muodostaa meidän 'vastuullisuusluonteemme'.

Vastuuseen kuuluu olennaisena osana toimintatapamme intentionaalinen kontrolli. Neurologia osoittaa että pystymme hyvin tarkkaan määrittämään liikeitämme ja erottamaan sattuman - vaikka maljakon pudottamisen pöydältä - tarkoituksellisesta toiminnasta. Tästä seuraa että kannan vastuuta ainoastaan siitä mikä kuuluu minun vastuuluonteeseeni, karaktääriini - ja toisinpäin: kannan vastuuta kaikesta siitä joka kuuluu vastuuluonteeseeni. Toimintatavallamme ja vastuulla on tiukka sidonnaisuus keskenään.

Vastuun ja toimintatapamme yhteyteen kuuluu siis aikomuksellinen, intentionaalinen kontrolli. Tämä kontrolli on aivan ilmeistä ainakin tavanomaisimmissa toiminnoissamme. Moni toiminto muodostuu lähes automaattiseksi. Professori kertoo esimerkkinä aamukävelyn lähimpään leipäkauppaan, jonka voi tehdä jopa puolinukuksissa. Mutta kun joku kertoo että matkalle on kaivettu rakennuskuoppa ja on vasemmalle kääntymisen sijasta mentävä aluksi oikelle, kykenemme ottamaan tämän huomioon tottumuksestamme huolimatta. 

Sama koskee syyllisyyttä vastuunkannossa. Joku väkivallasta syytetty saattaa todeta, että olin niin stresaantunut ja väsynyt että en osannut varoa toimiani. Professori käyttää esimerkkinä Immanuel Kantin  'hirsipuutestiä'; jos syytetty tietäisi tekoa tehdessään, että ulkona odottaa hirsipuu jos hänen todetaan syylliseksi, olisi hän ilmeisesti toiminut toisin. Jos hänen vastauksensa teon suhteen olisi tässä tapauksessa toinen kuin tekoon ryhtyessään, häntä voidaan pitää vastuullisena tehtyyn tekoon. Vastuu tarkoittaa sitä, että se olin minä  joka  vakuuttuneena toimintani oikeutuksesta tein päätöksen ryhtymisestä tiettyyn toimintaan.

Olla vakuuttunut jostakin on siten yhteydessä vastuun ottamiseen ja kantamiseen. Voin valita toimintatapani ja toimia sen mukaisesti. Rikostapausten yhteydessä voidaan siis todeta, että kyseinen henkilö on vastuullinen teostaan, jos hänellä on ollut mahdollisuus valita joko kieltäytyminen teosta tai päättää siihen ryhtymisestä.

Kuinka on sitten tunteiden laita suhteessa vastuunkantoon? Kun joku sanoo vihaavansa jotakuta eikä kykene perustelemaan sanomaansa, tunnemme olevamme täysin neuvottomia tällaisessa tilanteessa. Jos henkilö ei pysty perustelemaan johonkin suuntaamaansa vihaa, voidaan sitä pitää järjettömänä, irrationaalina. 

Mitkä tunteet sitten oikeuttavat tietynlaiseen toimintaan ja mitkä eivät? Kun vahingossa pistämme kätemme liian kuumaan veteen ja se tekee kipeää tai aiheuttaa palovammoja, osaamme seuraavalla kerralla varoa tällaista uskaliasta toimintaamme. Havaintomme kuuman veden aiheuttamasta tuskasta muuttaa toimintatapaamme. Tämä esimerkki osoittaa lyhykäisyydessään, että olemme vastuullisia myös tunteistamme ja tuntemuksistamme.

Tästä tulemmekin johtopäätökseen, että olemme vastuussa toimistamme jotka muodostavat elämäntapamme ja toimintamme perustan. Vastuun ja ajattelumme tai toimintamme yhteys ei koske ainoastaan käytännön asioista, vaan myös teoreettista tapaamme perustella asioita. Se että emme muuta yhtäkkiä perustelutapaamme ja toimintaamme, vaan toteutamme tiettyä vastuun periaatetta kaikessa toiminnassamme, muodostaa persoonallisuutemme identiteetin. Viimekädessä kysymys on vastuusta koko omasta elämästä.

Professori esittää nyt joitakin käytännön sovellutuksia edelläkuvatusta varsin teoreettisesta vastuun ja toimintatapamme yhteydestä. Kun sanomme olevamme vastuussa ajattelustamme ja toiminnastamme, voidaanko todeta että olemme vastuussa myös sanomistemme ja toimintamme seurauksista? Toimintamme voi olla rationaalista ja järkevää, vaikka seuraukset saattavat muodostua tuhoisiksi. Kun ajat autolla liikennevaloihin ja pysähdyt punaisten valojen edessä, törmääkin takaa tuleva kuorma-auto tuhoisin seurauksin autosi perään. Tällä esimerkillä hän haluaa osoittaa, että emme ole välttämättä vastuussa sinänsä rationaalin toimintamme todellisista seurauksista, mutta kylläkin niistä todennäköisistä seurauksista jota toimintamme aiheuttaa. Rationaliteetilla ja todennäköisillä seurauksilla on täten merkittävä yhteys. Jotkin filoosofit ovat sitä mieltä että olemme vastuussa myös toimintatapamme satunnaisista, eitarkoitetuista seurauksista. Professori Nida-Rümelin pitää tätä lähestymistapa vääränä. Me voimme laittaa henkilön vastuuseen niistä teoista, joiden tekemisen suhteen hänellä on kontrolli seuraamuksista. Satunnaisista sattumuksista en voi olla vastuussa.

Olemme tähän saakka puhuneet yksilöstä ja hänen vastuustaan - entä kuinka on vastuun ja toiminnan yhteys suhteessa yhteisöön, sen vastuuseen ja toimintatapaan? Yhteisössä toimimme joukkona ja reagoimme sen sisällä keskinäisiin kannanottoihin ja toimintatapoihin. Mikä on yksilön vastuu yhteisöllisessä toiminnassa?

Kysymys on yhteistoiminnasta. Kun toimimme yhteisössä, otamme etäisyyttä minäkeskeiseen lähestymistapaan. Minun lisäksi myös muut ottavat kansaa omien  perustelujensa pohjalta. Pidättäydymme oman ajattelumme ja toimintatapamme täydetä toteutumisesta huomioidessamme myös toisten ajatuksia ja reagointia. Vastuun kannalta kysymys on yhteistoiminnasta on tärkeää siksi, että vastuuta on otettava yhteisen päätöksenteon pohjalta siitä mitä lopulta tulee tältä pohjalta tapahtumaan.

Professori ottaa tässä käyttöön melko  raa'an mutta yhteisvastuun ja yhteistyön merkitystä kuvaavan esimerkin. Moottoripyöräjengi hyökkää kahvilaan, jossa on vastapuolen jengin jäseniä tarkoituksella murskata vastapuolen voimantaa ja toimintamahdollisuuksia. Yksi vastapuolen jengin jäsenistä loukkaantuu syntyneessä kahakassa ja kuolee hetken päästä verenhukkaan. Asiaa käsitellään juridisessa hengessä tarkoituksella löytää suunnitellusti tehdyn murhan aiheuttaja. Jokaisella jengin jäsenellä on asianajaja, joka todistaa että hänen asiakkaansa ei ole omilla toimillaan aiheuttanut hengenmenoa. Psykologisesti ja eettisesti kuitenkin koko kahvilaan hyökännyt jengi on vastuussa tapahtuneesta, onhan kysymys yhdessä päätetystä tavoitteellisesta toiminnasta. Yhteisö ei ole kuitenkaan juridisessa mielessä vastuussa. Aina on joku joka tekee yksilönä ratkaisevan liikkeen ja teon.

Kuitenkin yhteisö kollektiivina voi tehdä sellaisia rakenteellisia päätöksiä, joissa se yhdessä päättää jonkin hankkeen toteuttamisesta, hankkeen joka voi johtaa tuhoisiin ja traagisiinkin seurauksiin. Yksilö on aina juridisessa vastuussa seurauksesta, vaikka esimerkiksi yrityksessä on päätetty yhdessä jonkin tuhosuuntaisen hankkeen toteuttamisesta. Juuri yhteistoiminnan ja kollektiivisen suorittamisen seurauksena vastuuta voidaan mystifioioda ja hämärtää, kuten profesorin mukaan tapahtui 1990 -luvulla Jugoslavian hajotessa ja kuuluisan, kansanmurhaan johtaneessa vastapuoleen kohdistuneiden syytösten käsittelyssä ja juridiseen vastuuseen johtaneiden tuomioiden toteuttamisessa. Yhteisönä kannamme kuitenkin vastuun kaikesta siitä, mitä yhteisin päätöksin teemme ja riippumatta siitä, mikä on henkilökohtainen, välitön vastuu tapahtuneesta. 

Professori ottaa muutamia tapausesimerkkejä terävöittääkseen kuvaa kollektiivisesta, yhteisistä päätöksistä seuraavasta vastuusta. Hän nostaa keskusteluun juuri ennen alustustaan tapahtuneesta 11. maaliskuuta 2011 maanjäristyksen ja sen aiheuttaman tsunamiaallon seurauksena. Se kollektiivisen vastuun käsite, jonka rofessorin on tämän alustuksen ehteydessä esittänyt, sulkee pois sen että aikuinen ihminen kantaa vastuuta toisen aikuisen ihmisen päätöksistä. Jokainen kantaa vastuuta omasta elämästääbn. Jos joku haluaa ottaa riskejä elämässään, kukaan toinen ihminen ei voi pakottaa minua ottamaan sellaisia riskejä jotka voivat muodostua uhaksi minun elämälleni. Ei edes siinä tapauksessa että riskinottaja haluaa tehdä jotakin hyvää minun edukseni. Mielestäni tämä on ydinkysymys kollektiivisen vastuun yhteydessä. Jokainen ottaa riskejä vain omasta puolestaan.

Nyt voidaan sanoa että tämä on ehkä filosofisesti totta mutta käytännön elämässä täysin epärealistista. Ajatellaanpa vain vaikka pitkälle kehittynyttä teknologiaa. Tämä koskee esimerkiksi ydinvoiman rakentamista ja käyttöä. Saksalainen riskien ottamista ja hallintaa koskeva tutkimus on käsitellyt tätä tilanetta mahdollisen ydinvoimalaonnettomuuden  sattuessa, jossa kymmenien, ehkä satojen kilometrien säteellä muodostuu tappavaa säteilyä. Tätä tutkimuslaitos on todennut tällaisen riskin suuruudeksi miljoonan suhde yhteen, mikä vastaa suurin piirtein sitä että joutuisi yllätäen salamaniskun tappamaksi. Riskienhallintalaitos on katsonut että tämä riski on niin pieni että se kannattaa ottaa verrattuna niihin hyötyihin joita voimalan käytöstä saadaan. 

Lukuisa joukko tiedemiehiä ja vastuullisia poliitikkoja on hyväksynyt tämän lähestymistavan atomivoimaan - ja lukuisiin muihinkin korkean teknologian käyttöä koskeviin ratkaisuihin. Saksan kokoisessa maassa tämän riskin ottaminen atomivoiman suhteen merkitsisi vuosittain kahdeksankymmenen ihmisen kuolemaa, onhan Saksan väkilulu noin 80 miljoonaa. Professori toteaa, että mikään Saksan oikeusistuin ei missään korkean teknologian käyttöönoton yhteydessä voisi hyväksyä tällaista kuolonuhrien määrää. Saksan perustuslaki suojaa yksilöä ja kansalaista ehdottomasti hengen ja ruumiin koskemattomuuden puolesta.

Kun on näin, kerrataan vielä: jokainen kantaa vastuuta omista teoistaan ja sen eurauksista sisältäköön se millaisia etuja hyvänsä. Vastuun ottaminen toisen ihmisen puolesta on mahdollista ainoastaan silloin, kun on saavutettu perustavaa laatua oleva yksimielisyys riskin ottamisesta. Moderni yhteiskunta, sen sosiaaliset verkostot ja korkealle kehittynyt teknologia sisältää päätöksenteossa runsaasti sellaisia korkean riskin päätöstilanteita, joiden seuraukset saattavat johtaa paitsi jonkun kansalaisen tai yksilön, myös suurten ryhmien ja  jopa massojen kuolemaan.

Siksi tarvitaan perustavaa laatua oleva yksimielisyys kollektiivisen päätöksen tekemisestä, ei kuitenkaan jokaisessa yksityiskohdassa mutta kuitenkin siitä toimenpideketjusta, menettelytavasta ja prosessista joka päätöksen tekemisestä seuraa: 

"Kun ajattelen tulevaisuutta, pelkkä muodollinen demokratia ja oikeusvaltioperiaatteen parlamentaarinen noudattaminen ei riitä. Tarvitaan perustavaa laatua olevaa julkista keskustelua jotta voidaan todeta, että vastuuta voidaan ottaa suuren riskin sisältävissä päätöksissä. Kysymys on sen epämiellyttävän tunteen huomioonottamisesta, joka syntyy kun tehdään muodollisesti demokraattinen päätös  riskejä sisältävässä asiassa jossa elämän vahingoittamisen ja kuolemanvaara on mitä ilmeisimmin olemassa. Haen mielessäni sellaista yhteiskuntapoliittista sopimusta, joka takaisi ihmiselle ja kansalaiselle oikeuden ja tosiasiallisen mahdollisuuden ottaa vastuu omasta elämästään asioissa, joissa tätä vastuuta ei voida delegoida sen enempää teknisille asiantuntijoille kuin poliittisille vastuunkantajillekaan." 

---

Tässä yksi ajankohtainen esimerkki yhteisön kollektiivisesta vastuusta ja yksilön oikeudesta korottaa äänensä elämää ja hyvinvointia koskevan uhan ilmetessä. Kysymys on lukijan mielipiteestä asevarustelusta ja sodanuhkasta:

Koskeeko vapaus vain voimakkaita?

Seppo Tuovinen:

Arkistostani löytyi vanha puhe, jonka pidin SDP:n Seinäjoen puoluekokouksessa tasan 6 vuotta sitten 8.5.2014.

Näin puheeni teksti meni:

Seppo Tuovinen Pirkanmaa – SDP:n Puoluekokous 8.5. 2014



Missä ovat ne rohkeat vasemmistolaiset poliitikot, jotka vielä puhuvat vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta?
Jacob Söderman, Jukka Gustafsson ja Valto Koski kuuluvat tähän joukkoon.

Södermanin mielestä elämme sydämetöntä politiikan aikaa. Hän on huolissaan itsekkyyden filosofiasta, jonka hän pelkää syrjäyttävän hyvinvointiyhteiskunnan.


90-luvulla ei tarkkailtu sitä, mitä tuloeroille tapahtuu leikkauspolitiikan seurauksena. Ajateltiin, että ihmisten tulot lisääntyvät yleisesti. Ei huomattu, että köyhimpien tulot eivät lisääntyneetkään, vaan päinvastoin ne vähenivät.



Liian harva poliitikko kyselee vaalikentillä, mitä ihmisille oikeasti kuuluu? Jos kyselee ja poliitikko ehdottaa oman puolueensa yhteiseen politiikkaan tarkistusta, hänet torpataan ja häntä syytetään ankeuttajaksi.



Me sosialidemokraatitkin puhumme mieluummin järjestelmistä, rakenteista, kilpailukyvyn esteistä, kannustusloukuista ja tahtotiloista, joilla ihmiset saadaan uskomaan milloin mihinkin.

Sitähän tämä politiikan retoriikka viime vuosikymmeninä on ollut. Rakennepolitiikkaa ja hyvää taloudenpitoa tarvitaan, mutta miten se ihmisille selitetään ymmärrettävästi ilman kapulakieltä.



Monet uusliberalismiin retkahtaneet uskovat, että se mitä pääoma puhuu, niin sen käskytykseen on kiltisti sopeuduttava. Vastaan hangoittelijoita nimitellään jarruporukaksi, joka ei ymmärrä yhteistä etua.



Itsekkyyden filosofia korostaa sitä, että itsekkyys ja oman edun tavoittelu ovat moraalisesti oikein ja epäitsekkyys ja myötätunto ovat kaikkein pahinta moraalittomuutta.

Itsekkyyden filosofian mukaan yksilön pitää saada vapaasti toteuttaa omia taloudellisia intressejään. Ei valtion, eikä muunkaan yhteisön pidä millään tavalla rajoittaa sitä.



Kuuluuko vapauteen myös moraali?

Laillinen verosuunnittelu (vaikka se kansalaisista näyttäisi veronkierrolta), listaamattomien yhtiöiden osinkojärjestelmä ovat tätä laillista vapautta. Samoin nykyajan kapitalismiin kuuluva yritysjohtoa usein ruhtinaallisesti palkitseva optiosysteemi, runsaine eläke- ja muine etuineen.



Entä veroparatiisit?

Niitäkin lait suojelevat kuten olemme viime aikoina nähneet, kun suomalaisten raharikkaiden veronkiertoa ja verojen piilottelua ei ole voitu enää tutkia.



Elämmekö yhä selkeämmin epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vapaus koskee vain voimakkaita?



Hyvät ystävät, toverit!

SDP tarvitsee nyt suunnanmuutosta!

Meidän on tehtävä selkeä analyysi uusliberalismista ja globalisaatiosta. Meidän on yhdessä selvitettävä millaisen yhteiskunnan haluamme tulevaisuudessa rakentaa.
Vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus kuuluvat yhä siihen aateperustaan, jolle tulevaisuuteen suuntaava ja eheytyvä SDP nojaa.

Meidän on asetettava yhteinen menestys ja yhteisvastuu toiminnassamme ensisijalle ja uskottava itseemme.
Uusoikeistolaisuus ja pidäkkeettömän kapitalismin rynnistys tarvitsevat vastavoiman. Se löytyy sosialidemokratiasta - niin meillä omassa isänmaassamme - mutta myös laajemmin maailmalla.

18.5. 2020
Seppo Tuovinen:
 Elämme aikakautta, jota leimaa sivistyksen ja ihmisarvon kunnioittamisen puute.. Paavo Laakkonen kysyy edellä aivan oikein: "Mistä saataisiin se sivistyksen koulu, joka opettaisi kunnioittamaan ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa?" Monta kertaa olen palannut elämäni varrella Väinö Voionmaan sivistysajatteluun, hänen filosofiaansa ja siihen miten hän vei puoluettaan eteenpäin myös ideologian kautta. Hänen metodissaan opettaa nuorisoa oli jotain ainutlaatuista. Hän rakasti historian ja aatteiden tutkimista. Hänellä oli tapana sanoa innostuksestaan tutkimustyöhön: "OPIN, VALISTUKSEN JA AATTEIDEN MAAILMASSA ON IKUINEN NUORUUS JA KEVÄT." Voidaan sanoa, että Väinö Voionmaa oli ikuisesti nuori ja innokas, aina väsymätön, helposti syttyvä ja sytyttävä, alati aatteellinen ja toiveikas, milloin tahansa altis palvelukseen. Kiinnostukseni Väinö Voionmaahan alkoi opiskeluaikanani Turun yliopistossa Suomen historian opinnoissa 1960-70-lukujen taitteessa. Väinö Voionmaan diplomaattipoika Tapio Voionmaa kirjoitti isänsä kirjeiden pohjalta kirjan "Kuriiripostia" (1971). Kirja teki minuun syvän vaikutuksen, sillä se avasi jatkosodan aikaisia kulissitapahtumia aivan uudesta näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Väinö Voionmaasta lukuisia kirjoituksia ja pitänyt myös esitelmiä. Pidin mm. 26.9.2015 Itsenäinen kansa - Yhteistyön maailma-seminaarissa alustuksen professori Maria Lähteenmäen kirjasta Väinö Voionmaa puolue- ja geopoliitikko. Paikkana oli Itä-Karjalan kansanopisto Punkaharju. Mikään yllätys ei liene sekään, että Väinö Voionmaa kiinnostaa myös ay-väkeä. Tampereella alustin v. 2016 syksyllä Lentokonetehtaan emeritus-kerholaisille Väinö Voionmaasta. Käsittelin talvisodan taustaa edellä mainitun professori Maria Lähteenmäen Voionmaa-kirjan pohjalta . Suomen poliittisen johdon valinnat talvisodan alla herättivät vilkkaan keskustelun metalliduunareidenkin piirissä. Historiantutkijalla, kansan sivistäjällä ja valtiomiehellä Väinö Voionmaalla on oma tärkeä paikkansa Suomen poliittisessa historiassa, tiede-elämässä ja tietenkin SDP:n nuorison ja järjestöväen sivistäjänä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Voi hyvällä syyllä sanoa, että Väinö Voionmaa on voimakkaasti vaikuttanut minun omaan ajatteluuni sosialidemokratiasta ja sivistyksen merkityksestä ja lukemisen sekä elinikäisen oppimisen tarpeellisuudesta.

Tianxia - yhteisen taivaan alla

Kiinalainen filosofi Zhao suunnittelee uudenlaista  maailmanjärjestystä. Läntinen maailma on joutunut omaan, egopohjaoiseen ansaansa. Tämä kirjoitus on referaatti toimittaja Bernhard Zandin kirjoituksesta der Spiegelissä 14. helmikuuta 2020, jossa hän avaa kiinalaisen filosofin Zhao Tingyangin Tianxia -maailmankuvaa ja sen merkitystä Kiinalle ja koko maailmalle. 
Zhao Tingyang on yksi Kiinan tärkeimmistä ajattelijoista. Hän pitää maailmaa nykymuodossaan epäonnistuneena ja ennustaa uuden järjestyksen. Onko se propagandaa?



Filosofi Zhao Tingyangin Pekingin huoneisto on jaettu kahteen pallonpuoliskoon. Kiinan klassikoita on upean aurinkoisen salongin hyllyillä, Konfutse-luettelosta Lu Xuniin, klassisesta romaanista "Tieteellisen metsän epävirallinen historia" monikokoiseen historiaan Kiinan valtakunnan 24 dynastiasta. Kirjat, kuten Zhao sanoo, ovat "viihdettä varten".

Ludwig Wittgensteinin muotokuva roikkuu seinällä kaksi askelta korkeammassa, varjoisassa tutkimusnurkkauksessa, ja länsimaisten sinne on myös pinottu koko joukko filosofien teoksia: Hobbes, Kant, Rawls, Habermas ja Gadamer, jotkut englanniksi, monet kiinan käännöksinä.

Mutta nämä kaksi maailmaa ovat läheisemmässä yhteydessä kuin alun perin näyttää. Jokainen, joka seuraa Zhaoa kirjaston kautta, löytää myös kiinalaisten historioitsijoiden välillä Rilken ja Nerudan runoja sekä Sun Tsun ja Laotsen kirjoituksia muinaisten kreikkalaisten rinnalla. "Platon ja Konfutse," sanoo Zhao, "olisivat ymmärtäneet toisiaan hyvin".

Kukaann nykyinen ajattelija ei ole yhtä luettu kiinalaisessa ja länsimaisessa filosofiassa kuin Zhao Tingyang, syntynyt vuonna 1961, kohtelias, hoikka mies, jolla on vahvat lasit ja ohut harmaa parta. Zhao tulee Pearl River Delta -alueelta Etelä-Kiinassa ja opettaa yhteiskuntatieteiden akatemiassa Pekingissä.

Zhao kirjoittaa lyhyitä esseitä; vuonna 2014 ilmestyi äneltä yhdessä rankalaisen filosofin ja Che Guevara-ystävän Régis Debrayn kanssa Kiinaa koskeva kirjeenvaihtokokoelma. Ranskalainen kirjallisuuslehti "Nouveau Magazine Littéraire on kirjannut hänet yhdeksi maailman 35:stä vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Tammikuussa 2020 on ilmestynyt saksaksi hänen päätyönsä "Yhteisen taivaan alla - maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus" (Alles unter dem Himmel - Maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus) . Kirja on helppolukuinen filosofinen teos, joka vetää yhteen kaksi maailmanjärjestä ja ajallisesti jopa kolme vuosituhatta. Kirja uskaltautuu esittämään teorian, joka asettaa läntisen maailmanjärjestyksen tiukan kritiikin kohteeksi ja jonka nimi Tianxia viittaa yhteisen taivaan alla elämiseen. Kirja ei ole kriittisesti Kiinan autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään suhtautuva lähestymistapa.  Tianxia filosofian juuret ovat syvällä Kiinan historiassa ja kulttuurissa. Tianxia -filosofia on jotakin täysin muuta kuin se länsimainen kilpailuun, omanvointonpyyntiin ja kilpaileviin kansallisvaltioihin perustuva arvojärjestelmä, johon me länsimaissa olemme saaneet tottua.

Kirja, jonka sisältö koostuu vsta 2005 lähtien kirjoitetuista esseistä, on varsinainen herätttäjä ja lietsoja; läntisten yhteiskuntien keskeiset arvot kyseenalaistetaan, niin yksilö, vapaus, demokratia kuin ihmisoikeudetkin. Se pitää  ajattelijoita, jotka kuuluvat läntien kulttuurin keskeisiin vaikuttajiin, uneksijoina. Kirja puhuu kaksoismoraalista ja salaliittoteorioista, joihin lännessäkin törmää ja jotka kyseenalaistavat läntisten arvojen eheyden. 

Kirjailija aloittaa kirjansa arvioimalla maailmaa ja sen valitettavaa tilaa, jota vaivaavat vuosikymmeniksi ratkaisematta jääneet ongelmat, alkaen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puutteesta, ilmastomuutoksesta, kansainvälisen finanssikapitalismin muodostamasta uhasta ja teknisistä innovaatioista joiden merkitystä kukaan ei osaa arvoida. Ongelmana ei ole pelkästään valtioiden epäonnistuminen, vaan epäonnistuminen koko maailman mittakaavassa.  

 Toisin kuin kansallisissa ja valtioidenvälisissä konflikteissa ei läntinen arvojärjestelmä tarjoa mitään käyttökelpoista, ongelmia ratkaisevaa  työkalua. Läntiselle arvomaailmalle 'maailma'' ei ole mikään toimintakategoria. Läntistä arvoasetelmaa hallitsee edelleen valtio, joka syntyi Westfalenin rauhan yhteydessä 1648 30-vuotisen sodan päätteeksi. Valtio on edelleen korkein valtaa käyttävä 'läntinen instanssi'.

Zhaon mukaan kansallisvaltio on jäämässä taka-alalle - ja sen mukana koko läntinen arvojärjestelmä. Globalisaatio korostaa vallitsevan maailmanjärjestyksen vastakkainasetteluja. Yhteiselo ei kasva kansallisvaltioiden sisäisen olemuksen kautta - yhdessäeläminen perustuu yhä suuremmassa määrin globaaleihin mittasuhteisiin. Kansallisvaltioiden kautta tapahtuva vallankäyttö muuttuu näissä oloisa toissijaiseksi.

Ratkaisuksi Zhao tarjoaa "Tianxiaa", vanhan Kiinan kosmologista maailmanjärjestystä joka vaikuttaa koko ajan edelleen. Tianxia, "Yhteisen Taivaan alla" tarjoaa lähestymistavaksi fyysisen, henkisen, ja myös kokonaisvaltaisen poliittisen järjestelmän. Tainxia ei tunne valtioita, ei rajoja, ei mitään ulkopuolista, vaan pelkän sisäisen. Kysymyksessä on Zhaon mukaan joka suuntaan avoin elämänjärjestys, joka määrää alueiden, kansojen ja kulttuurien suhteen keskukseen, jota Tianxia-konseptissa edustaa taivas. Historiallisesti tämä keskus, 'taivaallinen aukio' on ollut Kiinan keisarillinen palatsi.

Tämä konsepti maailmanjärjestyksestä palautuu Zhou-dynastiaan vuosiin 1046 - 256 ennen länstisen ajanlaskun alkua. Zhou-dynastian mukaan Kiinan keskusylänkö muodosti niin pienen maantieteellisen alueen että se ei olisi voinut perustua aseelliseen voimaan. Niinollen kehittivät he järjestyksen, joka perustui järjestelmän miellyttävyyteen aseellisen herruuden sijasta. Zhao ottaa esimerkiksi Euroopasta Svetisin, jonka järjestelmä voisi muodostua koko Euroopan yhtenäiseksi, taloudellisesti ja poliittisesti vakuuttavaksi malliksi.

Zhao toteaa että 'Tianxia-malli' ei ole totuetunut puhtaassa muodossaan vuosituhansiin, vaikka sen vaikutus näkyy kiinalaisessa ajattelussa ja toimintatavassa jatkuvasti. Vuonna 1912 syntyneen Kiinan kansallisvaltion perustujat torjuivat sekä Tianxia -mallin kuten myös eräät konfutselaisuuden traditiot. Perusajatus valtiottomasta maailmasta on kuitenkin elänyt Kiinassa läpi vuosisatojen.  Globalisaation aikana Tianxia-malli on suhteessa kansallisvaltioperiaatteeseen ylivoimainen, koksa se hyväksyy globaalit mittasuhteet. 

Zhaon kritiikki menee kuitenkin syvemmälle. Hän asettaa kyseenalaiseksi läntisen ajattelu peruslähtökohdat. Moderni poliittinen ajattelu palautuu rationaliteetin käsitteeseen, joka Zhaon mukaan on rajattu liian ahtaasti yksilöllisiin lähtökohtiin. Rationaalisuus läntisessä ajattelussa tarkoittaa yksilöllistä lähtökohtaa ja hänen etujensa maksimointia. Tämän tulkinnan Zhao asettaa omaa 'suhteellisen rationaliteetin' käsitteen vastakohdaksi. "Yksilöllinen rationaliteetti on kilpailun rationaliteettia", kirjoittaa hän. "Suhteellinen rationaliteetti on yhteiselon rationaliteettia."

Kiinalaisessa filosofiassa asettuu kaikkien olemassaolon ehdot yksilöllisen olemassaolon ehdoksi.  Ei ole olemassa mittän Yingiä ilman Yangia. Rationaalista ei sen vuoksi ole se, mikä lisää yhden tai toisen etuja, vaan suhde joka parantaa molempien elämisen ehtoja -   periaate jota Zhao kutsuu 'konfutselaiseksi optimiksi': Tavoitteena on annetuissa olosuhteissa mahdollisimman hedelmällinen suhde yksilön ja toisten välillä.

Tarkoittaako tämä, että kiinalaisessa kulttuurissa yksilö on todella vähempiarvoinen kuin läntisessä traditiossa? Zhao asettuu kiinalaisen arvojärjestelmän kannalle. Se tähtää enemmän yhteistyöhön ja mukaanottamiseen, kun läntinen lähestymistapa korostaa vastakohtaisuutta ja kilpailuasetelmaa. Tässä läntinen arvojärjestelmä putoaa oman ego-ansaansa. 

Tämän argumentin nostaa Zhao keskeiseksi valtio-opiksi kiinalaisessa kulttuurissa  ja torjuu samalla koko joukon filosofeja ja ajattelijoita alkaen valistuksen ajasta ja jatkuen tähän päivään. Immanuel Kant selviää tästä kritiikistä verrattain hyvin Zhaon nostaessa Kantin  aikakausikuvauksen "Kohti ikuista rauhaa" vuodelta 1795 korkeaan arvoon. Kuitenkin Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta", joka sittemmin on noussut sekä Yhdistyneiden kansakuntien perusrakenteeseen ja tietyssä määrin myös Euroopan Unionin rakenteelliseksi lähtökohdaksi, joutuu Zhaon kritiikin kohteeksi. Joidenkin valtioiden kohdalla tämä saattaa toimia hyvinkin, mutta kulttuuristen ja poliittisten murtumien korjaamiseen globaalissa maailmassa tämä järjestelmä ei ole kasvanut. Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta" ei noussut koskaan kansallisvaltioon perustuvan politiikan yläpuolelle.

Karl Marx joutuu yllätäen myös Zhaon kritiikin kohteeksi. Hänen luokkataisteluhenkinen kansainvälisyytensä on Zhaon mukaan yksinkertaisesti liian epävakaa. Proletaaristen luokkien välinen taistelu ylittää aika-ajoin jopa kapitalististen luokkien vastakohtaisuudet. Tällä ilmaisulla Zhao viitannee 1960-luvun kiinalaisvenäläisissä suhteissa olleisiin ristiriitoihin ja vastakkaisuuksiin. 

Nykyajan ydinkonflikti on Zhaon mukaan "sivilisaatioiden törmäyskurssi" (clash of sivilizations), jota amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut us-politologi Samuel P. Huntington on kuvannut.Tämän arvioita  globalisoituvan maailman kulttuurisista, uskonnollisista ja poliitisista vastakohtaisuuksista Zhao arvostaa, vaikka ilmaisee myös Samuel Huntingtonin tehneen koko joukon virhearvioita.

Zhaon mukaan edes Yhdistyneet kansakunnat ei ole kasvanut tämän yksityisten jäsenvaltioiden erityisintressien yläpuolelle kasvaneeksi organisaatioksi. Lopulta aina viimekädessä vahvat yksittäisvaltiot saavat etunsa ja tahtonsa läpi. Britit ja ranskalaiset - sekä myös "USA:n uusimperialismi" edustavat tätä voittajavaltioiden ryhmää.
Zhaon kielenkäyttö on vihaista, USA-kriittistä ilmaisua, jonka hengen voi tunnistaa kiinalaisesta valtionmediasta. "Nykyinen maailmanjärjestys on USA:n johtamaa ja manipuloimaa, globaaliin poliittiseen voimaan ja ilmaisutapaan perustuvaa vallankäyttöä. Amerikan Yhdysvallat harjoittaa tätä hegemoniaa finanssitalouden ja valtiosuvereniteetin kautta  ehdollistettujen ihmisoikeuslinjausten muodossa. 

Tästä seuraa, että Zhaon konseptit edustavat vastakkaista näkemystä "Pax-americanasta", yhteiselosta USA:n kanssa: sellaiset käsitteet kuten harmonia, yhteistyö, yhteensopivuus - osuvat osittain yksiin kansojenvälistä keskinäistä ymmärrystä kuvattessa, mutta muodostavat samalla myös perustan kiinalaisen diplomatian yhä lisääntyvälle vaikutusvallalle ulkopolitiikan alueella.

"En voi tätä kiistää - mutta en myöskään selittää", sanoo Zhao tästä tutkimustuloksestaan. Hän kokee itsensä oppineeksi joka tutkii ja kirjoittaa. Kiinan poliittisiin päättäjiin hän ei pidä minkäänlaisia kontakteja. Zhao alkoi kirjoittaa vuosituhannen alussa Tianxia-järjestelmästään eli jo paljon ennen kuin nykyinen valtionjohtaja Xi Jinping tuli valtaan ja alkoi kuvata Kiinaa maailmantapahtumien ja -kehityken keskuksena. Jos siis halutaan pitää Zhaota Kiinan järjestelmäfilosofina, on hän ollut sitä enemmänkin löytäjänä kuin selittäjänä.  

Vuoden 2019 marraskuussa Zhao vieraili Berliinin vapaassa yliopistossa esittelemässä Tianxia-konseptiaan.  Samassa yhteydessä käytiin laaja kriittinen keskustelu, joka  käsitteli hänen lähestymistapansa filosofista ulottuvuutta, esityksen loogista rakennetta, sen rationaliteettikäsitettä sekä myös konfutselasita hierarkiakäsitystä. Syvemmälle analyysissaan toimittaja ei mene, mutta kertoo keskustelun olleen täysipainoista, tieteellisten argumenttien varaan perustuvaa  mielipiteenvaihtoa. Vasta illallisenyhteydessä Zhao ylsi länsimaisen arvojärjestelmän kovempaan kritiikkiin; omien etujen ja arvojen painottaminen ja kokonaisuuden harmonian sivuuttaminen johtaa todennäköisyyteen jatkuvasta vastakohtien törmäyskurssista. Zhao kertoo jälkeenpäin ehkä pilannensa kannanotoillaan illan viihtyisyyttä. 

Toimittajan mukaan Zhaon teorian heikkoudet piilevät siinä, miten hän yhdistelee historiaa ja nykyaikaa, filosofiaa ja politiikkaa, kulttuuria ja sivilisaatiota ja samalla tulee lopputuloksiin, jotka aihettavat hämmennystä ja saattavat ymmälle.

Zhao sekoittaa siis lännen toimintatavan ja sen jatkuviin katastrofeihin johtavan taipumukseen  ylistäen samalla Kiinan kaunista mutta uskallettua teoriaa ja sen mahdollisuuuksia. Hän kritisoi USA:ta vallitsevasta maailmanjärjestyksestä mutta aliarvioi sen saavutuksia, joihin toimittajan mukaan mm. globalisaatio kuuluu. Zhao siis ylistää Kiinan aikaisemman historian saavutuksia perustavanlatuisesta syvällisenä näkemyksenä maaimasta "yhteisen taivaan alla".  Kiinan tekemiä virheitä hän joko vähättelee tai pitää niitä poikkeamina, joihin mm. lännen kova painostus on johtanut. Kiinasta itsestään on tullut suurvalta, jonka poliittinen ja taloudellinen valta muistuttaa kovin paljon sitä suurvaltojen poliittista arvopohjaa jota hän kirjassaan voimakkaasti arvostelee.
  
Zhaon kritiikki läntistä arvomaailmaan kohtaan saattaa muistuttaa jossakin määrin populistista lähestymistapaa, jossa hän väittää lännen käyttävän hyväkseen ihmisoikeuksia läntisen maailmanjärjestyksen pystyssäpitämiseksi. Tämäkin argumentti on  monin tavoin ongelmallinen siitä näkökumasta, että Kiina itse on hyväksynyt ihmisoikeuksien yleismaailmalliset julistukset tullessaan mukaan vuonna 1971 Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.

Toimittajan mukaan olisi liian halpahintaista sijoittaa Zhao pelkästään Kiinan Kommunistisen puolueen käsikassaraksi, jota roolia hän ilmiselvästi pyrkii kirjassaan välttämään. Kirjan loppua kohden edetesssä Zhao varoittaa myös "yhteisen taivaan alla" mahdollisesta uudesta diktatuurista, dystopiasta, joka perustuu informaatioyhteiskunnan teknisiin mahdollisuuksiin kerätä tietoja kaikista ihmisistä ja käyttää niitä kansalaisten valvontaan. Tämä vaara on kirjassa muotoiltu varovasti, mutta toimittajan mukaan ei ole epäilystäkään siitä etteikö Zhao viittaa juuri Kiinan tapaan käyttää modernia tekniikkaa kasvotunnistusta myöten esimerkiksi maksuvälineiden yhteydessä. 

Zhao edustaa siis mielenkiintoista, samalla sekä vanhaa mutta myös moderniin maailmaan sijoittuvaa Tianxia-teoriaa, joka on kestänyt lähes kolme vuosituhatta ja 20 dynastiaa kiinalaisessa lähestymistavassa.  Ei liene epäilystäkään siitä etteikö Tianxia - "Yhteisen taivaan alla" ajattelu kestäisi myös Kiinan Kommunistisen Puolueen siihen liittyvät sovellutukset uusine silkkiteineen ja taloudellisesti lähes uskomatomine investoineen kaikkialla saman taivaan alla. Se tajoaa mahdollisuuden nähdä Kiina uudella tavalla ja nähdä myös paremmin toimiva maailma Tianxian mukaisena sovellutuksena maailman ymmärtämisestä.


28.5. 2020
Tässä linkki Markku Siiran blogikirjoituksiin Honkongin levottomuuksista ja siitä kuinka USA ja eräät muutkin länsimaat ovat omilla toimillaan heikentäneet v. 1996 tehtyä sopimusta Kiinan ja Honkongion rinnakkaiselosta rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin merkeissä. Anarkistisiksi ja tuhosuuntaisiksi muuttuneet mielenosoitukset kesällä 2019 ovat antaneet Kiinalle muodollisen oikeuden palauttaa järjestys Honkongiin - ja sen se näyttää myös tekevän.

Vapautta ei ole ilman vastuuta

Uutispäivä Demari julkaisi 12.4. 2019 filosofian maisteri ja historiantutkija Seppo Tuovisen kirjoituksen vapauden ja vastuun keskinäisestä riippuvuudesta:

Seppo Tuovinen:
"Elämme nyt uusliberalistisen hegemonian aikaa. Se tunkeutuu kaikkialle myös osaksi ihmisten ajattelua, joka näkyy muun muassa uusliberalismin teemojen toistamisena kielenkäytössä ja median kirjoittelussa.

Puhetta vapaudesta käyttävät markkinat taitavasti hyväkseen kuten olemme viime aikoina nähneet esim. sote- työllisyyden aktiivimalli-, vanhusten ja vammaisten hoidon vapaa kilpailuttaminen-keskusteluissa. Voidaanko väittää, että elämme yhä selkeämmin epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vapaus koskee vain voimakkaita?"