Palvelevatko mittakaavaedut pelkästään voitontavoittelua?

Hannu Ikonen julkaisi Facebookissa mielenkiintoisen ja tärkeän kirjoituksen hallinnon ja palvelujen keskittämisestä ja keskittymisestä ei aibnoastaan kuntakeskuksiin, vaan jopa maakuntiin ja valtakunnallisiin keskuksiin. Pelastuspalvelu, poliisi, erikoissairaanhoito, avoin lihatiski, kova juusto ja tietokonen osa saattavat olla arvaamattoman pitkän matkan takana. Harvaan asutulla maaseudulla ja etenkin  sinne jääneen vanhusväestön kohdalla maalaisidylli saattaa muuttua elämiseksi selviytymisrajalla. Näin Hannu Ikonen kirjoittaa:

MITTAKAAVAEDUT SIJOITTAVAT POLIISIVOIMIAKIN

Syksyllä käyty keskustelu Lieksan poliisitoimen lakkauttamisesta tai supistamiseta hakee juuriaan vuosikymmenten takaa, suurten poliisitalojen (Kuopio, Joensuu) rakentamisesta, maakunnallisen muuttotappion jatkumisesta. Sama kehityskulku – suurien rakentaminen – on viitoittanut tietä, niin SOTE-palvelujen, kaupan, koulun, pankin, postin kuin nyttemmin kirkonkin palvelutarjontaa, mittakaavaedut, alueellinen kysyntä. Palvelujen saatavuutta koskevat kysymykset ovat aina poliittisia, ohjaako poliittinen päätöksenteko markkinataloutta vai markkinat päätöksiä/päättäjiä?

Viimekätinen ”kuluttajan suoja” on perustuslaki, miten kauaksi kansalaisesta voidaan palvelu viedä, että ”perustuslaillinen yhdenvertaisuus” toteutuu esim. SOTE-palveluissa? Korvaavatko sitä kotipalvelut? Näissä perustuslaillisissa kysymyksissä on SOTE-lakipaketti rypenyt runsaan 10:n vuoden ajan ja on nyt ”kalkkiviivoilla”, Eduskunnassa. Toivoa voi, että nyt päästään alueiden sisällä itse palvelua rakentamaan.

Keskittyvien palvelujen alueilla on kysymys monesta muustakin asiasta kuin perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta. Kysymys on moniulotteinen, ulottuen toimien yksityistymisistä, ympäristöllisistä tekijöistä, ihmisten ajankäytöllisistä tarpeista kasautuen alueellisikisi ja henkilökohtaisiksi eriarvoistumisiksi. Esimerkiksi kauppa on toimiaan ”yksityistänyt” kuluttajalle, että hän tarvitsee auton ja suuremmat säilytystilat (energiaa) sekä entistä enemmän aikaa asiointiin. Koulujen kohdalta emme tiedä, mitä läheisyyden (lähikoulut) menettäminen ja pitkät koulupäivät tulevat lapsien ja nuorten kehityksiin vaikuttamaan. Kylien elämään se vaikuttaa jo tässä-, elettävässä ajassa.

Kun poliisi- ja oikeustoimessa aletaan puhumaan, että ”viivan alle pitäisi jäädä jotakin”, niin ollaan erkaannuttu ”sisäisen turvallisuuden tai poliisien näkyvyyden” kysymyksistä, ehkä jopa etäännytty oikeusvaltio periaatteesta? Nämä toimet eivät ole enää hyvinvointivaltion ”oikeushyviä” vaan eriarvoisuutta- maksuineen kasvattavia. Turva- ja oikeuspalvelut ovat asteittain yksityistyneet ja etääntyneet, paikallisen palvelun vähetessä. Väkimääräänsä ”vähentävissä” kunnissa kuten Lieksassa tullaan tulevaisuudessakin vääntämään Poliisin olemassa olosta.

Palveluja keskittävä päätös voi tulla ikään kuin ”keittiön kautta”, hyper- tai supermarketin rakennusluvassa, jota myönnettäessä vähemmän ajatellaan sen monitahoisia vaikutuksia. Yhteiskunnalliset palvelut (SOTE, koulut, poliisi ym.) ja niiden lakkauttaminen sisältää astetta syvällisempää pohdintaa. Kuitenkin samat päättäjät pahoittelevat kyläkaupan tai -koulun kuolemaa, säästämisen, mittakaavaetujen ja markkinavoimien merkityksellisyyttä korostaen.

Näkökulma on kapea, ihmisyyttä vierastava.

Muuttotappiokuntien vuosikymmeniä jatkuneet kehityskuvat ovat olleet saman kaltaisia marketteineen, koulujen lakkauttamisineen, ”säästöineen”. Koronan siivittämänä vaihtoehtoja tulisi etsiä vaikka kylien elvyttämisestä.

Hannu Ikonen

Lieksa

Pääoma ja ideologia; osallistava sosialismi: Thomas Pikettyn haastattelu

 Thomas Piketty 23. joulukuuta 2020 

Thomas Piketty kertoo Robin Wilsonille, kuinka varallisuus ja voima voidaan siirtää pääomasta työntekijöille ja kansalaisille.

Robin Wilson: 

Jos "Pääoma 2000-luvulla" teki sinusta kuuluisan yhdestä asiasta, ja se oli yhtälö 'r> g': viime vuosikymmenien epätasa-arvon kasvu on liittynyt voittojen kertymiseen talouskasvuun verrattuna ja sen seurauksena  aikaansaanut valtavat voitot osakkeenomistajille ja toimitusjohtajille. Tällaisen eriarvoisuuden korjaaminen tarkoittaa tällöin runsaiden pääomien ja korkeiden tulojen verottamista. Mutta "Pääomassa ja ideologiassa" nostat esiin ongelman: globalisaation piirre on ollut vaurauden kansainvälistyminen ja kansallisvaltioiden kyvyttömyys pysyä mukana - jopa suhteessa tietojen saamiseen. Joten mitä on tehtävä?

Thomas Piketty:

Meidän on mietittävä tapaa, jolla järjestämme globalisaation. Vapaa pääoman virtaus ei ole jotain joka tuli taivaalta - sen olemme me itse luoneet. Se järjestettiin tiettyjen kansainvälisten sopimusten kautta, ja meidän on kirjoitettava nämä sopimukset uudelleen. Sijoitusten liikkuvuus ei tietenkään ole itsessään huono asia, mutta sen on tapahduttava automaattisella tiedonsiirrolla siitä, kukaa omistaa, mitä ja missä.  Sen on sisällettävä jokin yhteinen verojärjestelmä, koska liikkuvimpien ja tehokkaimpien taloudellisten toimijoiden on osallistuttava yhteiseen hyvään - ainakin yhtä suurella osuudella varallisuudestaan ​​ja tuloistaan ​​kuin keskiluokka ja  yhteiskunnan alemmat taloudelliset ryhmät.

Muuten olemme luoneet erittäin vaarallisen järjestelmän, jossa suuri osa väestöstä kokee, että he eivät saa hyötyä globalisaatiosta - he eivät saa sitä etenkään Euroopan integraatiosta - ja että huipulla olevat ihmiset, suuret yritykset tai korkean varallisuuden ja korkeat tulot omaavat saavat paremmat edut, koska järjestelmä on järjestetty siten, että he voivat vain napsauttaa painiketta ja siirtää varallisuutensa toiselle lainkäyttöalueelle, eikä kukaan voi seurata niitä. Asioiden ei tarvitse olla tällä tavalla.

Tämä on erittäin hienostunut kansainvälinen oikeusjärjestelmä, etenkin Euroopassa, mikä on mahdollistanut varallisuuden keräämisen käyttämällä tosiasiallisesti jonkin maan julkista infrastruktuuria - julkista koulutusjärjestelmää ja kaikkea - ja sitten voit mennä muualle eikä mitään ole suunniteltu niin, että voimme seurata sinua. Tätä on muutettava.

Äänestin kyllä ​​Maastrichtin sopimuksen puolesta kansanäänestyksessä vuonna 1992. Olin hyvin nuori, mutta olen silti osa niitä joukkoja, jotka ehkä eivät tienneet tuolloin, että tämä johtaisi meidät erittäin epäoikeudenmukaiseen järjestelmään. Jotkut muut ihmiset tajusivat hyvin, mihin he pyrkivät: Sen mukaan pitäisi olla enemmän kilpailua maiden välillä, jotta maat pyrkivät olemaan "tehokkaampia" eivätkä verota liikaa.

Jossakin määrin voin ymmärtää tätä lähestymistapaa. Paitsi siinä suhteessa että loppujen lopuksi tässä on kysymyksessä epäluottamus demokratiaan - että tämä on yritys kiertää demokraattisia valintoja pakottamalla pelisäännöt tuottamaan tietyntyyppisiä jakelutuloksia, pääasiassa mahdollistamalla liikkuvimmat ja kaikkein vilkkaimmat taloudelliset toimijat välttämään verotusta. Tämä on erittäin vaarallinen valinta globalisaation ja demokratian kannalta, ja se aiheuttaa yhteiskuntien sosiaaliselle perussopimukselle erittäin vaarallisen uhan.

Keskitymme Euroopan unioniin. Olemme vastustamassa kilpailua pohjamutiin saakka yritysverotuksessa Euroopassa, kun yksittäiset osavaltiot ovat noudattaneet "kerjää naapuriltasi" -lähestymistapoja sen sijaan, että tekisivät yhteistyötä pääoman voimien sovittamiseksi yhteen. Yksi tämänhetkisen EU: n arkkitehtuurin piirteistä, johon olet viitannut, on yksimielisyyden vaatimuksen asettama rajoitus, joka on tähän asti on toiminut EU: n tason pyrkimyksiä vastaan ​​ kilpailun viemiseksi äärirajoille, pohjaan. Joten miten tämä voidaan kääntää?

Emme voi odottaa, että löytyy yksimielisyyttä muuttaa yksimielisyyttä koskevaa sääntöä. Joten jossakin vaiheessa meillä on oltava joukko maita, mieluiten mukaan lukien suurimmat maat - Saksa, Ranska, Italia, Espanja, siis mahdollisimman monet maat - jotka päättävät allekirjoittaa keskenään uuden sopimuksen, jossa he ottavat enemmistösäännön käyttöön tietyissä veropäätöksissä: yhteisen veron luominen suuryritysten voitoille, suurille hiilidioksidipäästöille ja korkean tulotason omaaville ja varakkaille veronmaksajille.

Tämä tapahtuu näiden maiden enemmistösäännöllä. Ihannetapauksessa haluaisin, että tämä toteutettaisiin uuden Euroopan edustajakokouksen kautta, joka koostuisi kansallisten parlamentin jäsenistä - vähän samaan tapaan kuin Saksan ja Ranskan parlamentaarinen edustajakokous, joka pidettiin viime vuonna osana uutta kahdenvälistä sopimusta Ranskan ja Saksan välillä. Tämä muuten osoittaa, että kahden tai useamman maan on täysin mahdollista pysyä Euroopan unionissa - Ranska ja Saksa ovat tietysti edelleen EU: ssa - ja että heillä on kahden- tai kolmenkeskinen sopimus tai mikä tahansa sopimus luodakseen erityistä yhteistyötä maille, jotka haluavat siirtyä kohti syvempää poliittista ja verotuksellista yhdentymistä.

Toivon kovasti, että joukko maita tulee nostamaan tämän ulottuvuuden keskusteluun - eikä vain tee ehdotusta, vaan toteaa: "Okei, kuuden kuukauden päästä, 12 kuukauden päästä, tämä tulee voimaan ja me teemme enemmistöpäätöksen elvytyssuunnitelmasta uuden yhteisen verojärjestelmän aikaansaamiseksi  ja niin edelleen. Toivon kovasti, että suurin osa EU: n nykyisistä 27 maasta liittyy, mutta luultavasti tapahtuu, että ainakin joiksikin vuosiksi jotkut maat päättävät jäädä tämän mekanismin ulkopuolelle.

Näin tapahtui tietenkin jo euron luomisen yhteydessä. En sano, että tämä on täydellistä - haluaisin, että kaikki 27 maata olisivat osa koko integraatioprosessia. Haluaisin myös Britannian palaavan mukaan ja uskon, että jossain vaiheessa tämä tapahtuu. Mutta jos odotamme kaikkien maiden sopivan ennen siirtymistä tähän suuntaan, joudumme odottamaan ikuisesti. Joten on erittäin tärkeää, että osa maista liikkuu tähän suuntaan - jos odotamme aina yksimielisyyttä edistymisessä, yksimielisyyden kustannukset tulevat jossain vaiheessa olemaan valtavat.

Olemme nähneet sen äskettäin uuden elvytyssuunnitelman kanssa, joka on vihdoin hyväksytty. Mutta kuten me kaikki tiedämme, se on hyväksytty uhalla, että jos jotkut maat asettavat veto-oikeuden, niin että 25 maan välillä on erillinen sopimus 27 sijasta. Suurta federaatiota ikuisesti tällä tavalla ei voi hallita. Se ei toimi, koska käytännössä se vie liian paljon aikaa.

Jos päätämme kolmen tai kuuden kuukauden kuluessa, että elvytyssuunnitelma oli liian pieni - mikä todennäköisesti onkin asianlaita - mitä aiomme tehdä? Pelaammeko tätä peliä vielä uuden kierroksen pakottaen maat yksimielisyyteen suljettujen ovien takana ilman julkista parlamentaarista käsittelyä, ilman enemmistösääntöjen tekemistä? Meidän on siirryttävä johonkin muuhun.

Teoksessa Pääoma ja ideologia maalaat melko anteeksiantamattoman kuvan EU: n kehityksestä, joka on maailman ainoa lähes liittovaltion tasoinen yksikkö, joka määrittelee itsensä niin suppeasti markkinapohjaisten selvitystoimien kautta eikä sosiaalipolitiikan tai poliittisen yhteisönlähtökohdista. Tämä on väitetty lisänneen vieraantumista eurooppalaiseen hankkeeseen laajojen kansalaisryhmien keskuudessa, koska heidän sosiaalipoliittisia pyrkimyksiään ei ole käsitelty - kuten osoittavat Brexit-kansanäänestys, aikaisempi tappio ehdotetusta EU: n tasoisesta kansanäänestyksestä koskien perustuslakia tai kiistaa.Maastrichtin sopimuksesta, jonka mainitsit. Kuinka kansalaisten luottamus Eurooppaan voidaan palauttaa?

Sallikaa minun ensin sanoa, että olen eurooppalainen federalisti - uskon Eurooppaan. Ennen kuin kuvataan kaikkea, mitä pitäisi parantaa, on tärkeää muistaa, että Euroopan kansallisvaltiot ovat kyenneet rakentamaan, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, maailman parhaan sosiaaliturvajärjestelmän, vähiten epätasa-arvoisen, sosiaalisen markkinatalouden järjestelmän maailmassa. Tämä on hieno saavutus. En ole täällä sanomassa, että kaikki on pahaa Euroopassa - se olisi naurettavaa. Olemme rakentaneet sosiaalisen järjestelmän, joka on yleisesti ottaen vähiten epätasa-arvoinen historiassa, ja tämä on valtava saavutus, mutta tämä saavutus on hauras.

Pitkään ajattelimme, että jokaisessa kansallisvaltiossa on mahdollista saada aikaan hyvinvointivaltio, ja sitten EU on vain vastuussa yhteismarkkinoiden ja tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapauksien valvonnasta. Ymmärrämme tänään, että tämä ei riitä, ja jos emme yhdenmukaistaa verolainsäädäntöä - ja yleisemmin, jos meillä ei ole yhteistä julkista politiikkaa kapitalismin sääntelemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi, - on todellakin olemassa vaara, että eroon johtava ristiriita  Eurooppalaisen projektin ja kansallisten enemmistöjen  välillä tuhoaa itse projektin.

Olen hyvin järkyttynyt siitä, että kuten "Pääomassa ja ideologiassa" osoitan, että kansanäänestys kansanäänestyksen jälkeen - olipa kyse Iso-Britanniasta, Ranskasta tai Tanskasta - missä tahansa Euroopassa järjestetään kansanäänestys, niin aina 50 tai 60 prosenttia alimmasta tulotasoa, varallisuutta tai koulutusta edustavista ryhmistä, äänestävät Eurooppaa vastaan, ja vain 10, 20 tai 30 prosenttia äänestäjistä Euroopan puolesta. Tämä ei voi olla sattumaa.

Selitys, jonka mukaan alin 50 tai 60 prosentin ryhmä on niin nationalista tai he eivät pidä internationalistisista ideoista, on aivan väärä. Historiasta löytyy monia esimerkkejä, joissa huonommassa asemassa olevat sosioekonomiset ryhmät ovat itse asiassa kansainvälisempiä kuin eliitti.

Tulos riippuu kokonaan esitetystä poliittisesta projektista - jonka edellä esititte -poliittisesta mobilisoinnista kansainvälistyvien ideoiden ympärillä. Ongelmana on, että ajan mittaan eurooppalaisen projektin on katsottu olevan yhä enemmän rakennettu kaikkein liikkuvimpien ja tehokkaimpien taloudellisten toimijoiden edun mukaisesti. Tämä on todellakin erittäin vaarallista.

Covid-kriisin myötä meillä on mahdollisuus yrittää osoittaa Euroopan kansalaisille, että Eurooppa voi olla täällä eriarvoisuuden vähentämiseksi. Mutta tämä vaatii syvällistä muutosta tavassamme harjoittaa talous- ja veropolitiikkaa.

Kuka maksaa suuren julkisen velan takaisin? Toistaiseksi laitamme kaiken Euroopan keskuspankin taseeseen, mutta jossain vaiheessa meidän on keskusteltava siitä, kuka sen maksaa. On ratkaisuja, jotka itse asiassa tulevat myös itse Euroopan historiasta. Sallikaa minun muistuttaa teitä siitä, että toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvulla, monet maat - erityisesti Saksa - keksivät joitain erittäin innovatiivisia tapoja vähentää suurta julkista velkaa, mukaan lukien erittäin edistyksellinen veron erittäin rikkaille henkilöille.

Saksa otti vuonna 1952 käyttöön erittäin kunnianhimoisen, poikkeuksellisen progressiivisen varallisuusveron, jota sovellettiin vuodesta 1952 aina vuoteen 1960: todella varakkaiden veronmaksajien oli maksettava erittäin suuri määrä rahaa Saksan valtiovarainministeriöön. Tämä oli hyvin onnistunutta siinä mielessä, että tämä politiikka ei vain auttanut vähentämään julkista velkaa - sillä maksettiin julkiset investoinnit, julkinen infrastruktuuri ja se oli osa erittäin onnistunutta sodanjälkeistä kasvumallia.

Meidän on löydettävä jotain vastaavaa tulevaisuudessa, paitsi että nyt emme voi tehdä sitä yksin. Se ei voi olla vain Saksa, Ranska tai Italia. Meillä on oltava jonkinlainen yhteinen veropolitiikka.

Euroopan on osoitettava kansalaisilleen, että Eurooppa voi tarkoittaa solidaarisuutta - Eurooppa voi tarkoittaa sitä, että odotetaan enemmän niiltä, ​​joilla on enemmän, ja etenkin hyvin varakkailta henkilöiltä, ​​joilla on yli miljoona tai 2 miljoonaa euroa varoja. Heidän pitäisi antaa poikkeuksellinen rahoitus lähivuosina palauttaakseen osan Covid-velasta. Joitakin ehdotuksia on jätetty käsiteltäväksi eri maissa, myös Saksassa - tosiasiallisesti hyvin samankaltaisia ​​kuin mitä Saksassa tehtiin vuonna 1952, mikä oli suuri menestys.

Jossain vaiheessa meidän on toteutettava   tämä  lisäksi valtioiden välisellä tasolla. Sellaisen eurooppalaisen kokouksen kautta, jota kuvailin aiemmin - se voi olla Saksa ja Ranska, mutta olisi parempi, jos mukana olisi Saksa, Ranska, Italia, Espanja, Belgia, niin monta maata kuin mahdollista - meidän on muutettava Euroopan kurssia ja vakuutettava Euroopan keskiluokka ja alemmat sosioekonomiset ryhmät siitä, että Eurooppa voi työskennellä heidän hyväkseen ja että Eurooppa voi olla täällä vähentääkseen eriarvoisuutta eikä vain toteuttamassa rikkaimpien kansalaisten etuja.

Jatkamalla tätä kohtaa kansan suurista enemmistöistä (les classes populaires), sinulla on joitain hyvin silmiinpistäviä sosiologisia kaavioita "Pääomassa ja ideologiassa", joissa näytät, kuinka historiallisesti suurten enemmistöjen (les class populaires ) ryhmässä ollut Euroopan vasemmistopuolueiden tuki on muuttunut dramaattisesti viime vuosikymmeninä, niin että mukaan on tullut edustajia paremmin koulutetuista ja jopa jossain määrin myös Euroopassa muita paremmin toimeentulevista. Ja sanotte, että  on tapahtumassa prosessi, jossa menneisyyden "klassisseksi" kutsuttu politiikka sisältää riskin korvauta nativististen liikkeiden identiteettiin perustuvalla  politiikalla nykypäivän Euroopassa. Kuinka tällainen dramaattinen muutos on tapahtunut ja voidaanko se korjata?

Suurin osa selityksestä liittyy siihen, että olemme lopettaneet keskustelun talousjärjestelmän muutoksesta. Olemme lopettaneet keskustelun sosiaaliluokkien välisen eriarvoisuuden vähentämisestä. Olemme jo vuosikymmenien ajan sanoneet yleisölle, että on olemassa vain yksi mahdollinen talousjärjestelmä ja yksi mahdollinen talouspolitiikka, että hallitukset eivät todellakaan voi tehdä mitään muuttaakseen tulojen ja vaurauden jakautumista sosiaaliluokkien välillä - ja että ainoa asia, jonka hallitukset voivat tehdä, on  valvoa rajoja, hallita identiteettiä.      

Meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, että nyt, 20 tai 30 vuotta myöhemmin koko poliittinen keskustelu koskee rajavalvontaa ja identiteettiä. Tämä on suurelta osin seurausta siitä, että olemme lopettaneet keskustelun talousjärjestelmän muutoksesta.

Tämä johtuu osittain tietenkin kommunismin jättimäisestä historiallisesta epäonnistumisesta, mikä on osaltaan johtanut yleiseen pettymykseen ajatuksesta muuttaa talousjärjestelmää. Olin 18-vuotias, kun Berliinin muuri kaatui vuonna 1989, ja muistan, että 1990-luvulla olin paljon enemmän markkinoiden kannattaja kuin nykyään, joten voin hyvin ymmärtää tunteen, joka tuli kommunismin kaatumisen jälkeen .

Mutta tämä ei ole vain mennyt riittävän pitkälle. Olemme unohtaneet, että toisaalta meillä on kaikki sosiaalidemokratian monet saavutukset, mukaan lukien tulojen ja varallisuuden asteittainen verotus, mukaan lukien yhteistyö yrityksissä, mukaan lukien sosiaaliturvajärjestelmät. Tätä 1900-luvun suurta menestystä voidaan viedä eteenpäin tulevaisuudessa. Uusi ajattelu uudesta talousjärjestelmän muodosta - oikeudenmukaisemmasta, kestävämmästä - on se josta nyt on käytävä keskustelua.

Kirjassa teet lopuksi vaihtoehtosi version, jota kuvailet  "osallistavaksi sosialismiksi''.  Siihen sisältyy progressiivinen vero kaikesta varallisuudesta - jonka tuotto, sinun mielestäsi, tulisi käyttää pääomarahastoon jokaiselle 25-vuotiaalle, sekä voimassa olevien yhteistoimintamenettelyjen jatkamisella Saksan tapaan myös muualla tasapainon muuttamiseksi koskien yrityksen vallankäyttöä. Sanot, että tämä olisi tapa ylittää kapitalismi toistamatta Neuvostoliiton painajaista, joten voitko vihdoinkin kertoa siitä tarkemmin?

"Osallistavan sosialismin" järjestelmää, jota kuvaan pääoman ja ideologian lopussa, jotkut haluaisivat kutsua sosiaalidemokratian päivittämiseksi 2000-luvulle. Minulla ei ole mitään ongelmaa tässä, mutta puhun mieluummin "osallistavasta sosialismista". Itse asiassa tämä on jatkoa 1900-luvulla tehdylle ja saavutetuille onnistumisille. Tähän sisältyy yhdenvertainen pääsy koulutukseen, terveydenhuoltoon ja perustulojärjestelmään, joka on jossain määrin jo olemassa, mutta siitä on tehtävä automaattisempi; koulutuksen oikeudenmukaisuuden on oltava todellisempaa ja vähemmän teoreettista, kuten liian usein tapahtuu.

Omistusjärjestelmän osalta, joka on aina ollut keskeinen keskustelu sosialismista ja kapitalismista puhuttaessa, tekemäni ehdotus perustuu kahteen pääpylvääseen: yksi on yhteistoimintamenettely, muuttamalla oikeusjärjestelmää ja yritysten hallintojärjestelmää, ja toinen osa on progressiivinen verotus ja varallisuuden pysyvä kierto.

Haluaisin muistuttaa teitä yhteispäätösmenettelystä, siitä että monissa Euroopan maissa - myös Saksassa ja Ruotsissa, noin 1950-luvulta lähtien -  on ollut järjestelmä, jossa 50 prosenttia suuryritysten hallitusten paikoista kuuluu valituille henkilöstön, siis työntekijöiden edustajille, vaikka heillä ei ole osuutta yrityksen pääomasta, ja loput 50 prosenttia äänimäärästä menevät osakkeenomistajille.

Se tarkoittaa, että jos lisäksi yrityksen työntekijöillä ja työntekijöillä on pääoman osuus esimerkiksi 10 tai 20 prosenttia tai jos jollakin paikallis- tai aluehallinnolla, kuten Saksassa toisinaan tapahtuu, on 10 tai 20 prosenttia yhtiön osakekannasta, se tosiasiallisesti siirtää enemmistön, vaikka yrityksessä  olisi yksityinen osakkeenomistaja, jolla on 70, 80 tai 90 prosenttia pääomasta. Joten tämä on melko iso muutos verrattuna tavanomaiseen yhden osakkeen, yhden äänen sääntöön, jonka oletetaan olevan osakkeenomistajien rooli kapitalismin perusmääritelmässä. Ranskassa, Isossa-Britanniassa tai Yhdysvalloissa tai muissa maissa, joissa tätä järjestelmää ei ole otetu käyttöön, osakkeenomistajat eivät pidä tästä ideasta lainkaan.

Mutta lopulta se oli melko onnistunut Saksassa ja Ruotsissa. En halua idealisoida järjestelmää, mutta se on jossain määrin mahdollistanut työntekijöiden ottamisen mukaan yritysten pitkän aikavälin strategiaan tavalla, joka ei ole yhtä täydellinen kuin Saksassa tai Ruotsissa, mutta on ainakin hieman parempi kuin Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Voimme mennä pidemmälle tähän suuntaan, joten ehdotan osallistavan sosialismin ensimmäistä pilaria sanomalla: "Okei, laajennetaan tämä yhteistoimintajärjestelmä kaikkiin maihin" - aluksi kaikkiin Euroopan maihin, mutta ihanteellisesti kaikkiin maailman maihin . Laajennetaan sitä myös pieniin yrityksiin eikä vain suuriin yrityksiin Saksassa. Ruotsissa sitä sovelletaan vähän pienempiinkin yrityksiin, mutta hyvin pienet yritykset jätetään pois. Sovelletaan sitä kaikkiin yrityksiin riippumatta koosta, ja mennään pidemmälle olettaen esimerkiksi, että kun 50 prosenttia äänistä menee osakkeenomistajille, yhdellä osakkeenomistajalla voi olla enintään 10 prosenttia äänistä yrityksssä - sanotaan yli 100 työntekijän kokoisista.

Yleinen ajatus on, että meidän on jaettava valtaa. Tarvitsemme enemmän kaikkien osallistumista. Asumme hyvin koulutetuissa yhteiskunnissa, joissa monilla ihmisillä - monilla palkansaajilla, insinööreillä, johtajilla, teknikoilla - on jotain myötävaikuttavaa annettavaa yrityksen päätöksentekoon.

Kun olet hyvin pienessä yrityksessä, jossa on vain yksi henkilö, joka sijoittaa pienen pääoman yrityksen luomiseen ja palkkaa yhden tai kaksi henkilöä, voit nähdä, mihin haluat enemmistön äänistä yhden henkilön, yhtiön perustajan kanssa suuntautuvan. Mutta kun yritys kasvaa ja kasvaa, tarvitset enemmän harkintaa, etkä voi olla järjestelmässä, jossa yksi henkilö, koska hänellä oli hyvä idea tai hänellä oli suuri onni 30-vuotiaana, voi keskittää kaiken päätöksentekovallan pysyvästi pois 50, 70, 90 määräiseltä henkilöstöltä - puhumattakaan valtavasta yrityksestä, jossa on tuhansia tai kymmeniä tuhansia työntekijöitä.

Joten se on osallistavan sosialismin ensimmäinen pilari. Lähdemme yhteispäätösjärjestelmästä, sellaisena kuin sitä on sovellettu, ja yritämme laajentaa sitä.

Toinen pilari on progressiivinen verotus. Jälleen aloitamme siitä, mitä on jo kokeiltu 1900-luvulla. Jotkut maat, kuten USA, menivät melko pitkälle progressiivisen verotuksen suuntaan: ylin tuloverokanta Rooseveltin aikaan oli 91 prosenttia ja vuosina 1930–1980 keskimäärin yli 80 prosenttia.

Itse asiassa se oli erittäin onnistunut kokeilu siinä mielessä, että tuottavuuden kasvu oli tuolloin paljon nopeampaa kuin se on ollut 1980-luvulta lähtien. Joten Reaganin aikaan esitetty näkemys - jonka mukaan tarvitaan enemmän ja enemmän epätasa-arvoa ylhäältä jotta saataisiin enemmän innovaatioita ja enemmän kasvua - on yksinkertaisesti väärä, jos tarkastellaan historiallisia todisteita.

Suuri historian oppitunti, jonka tarjoan kirjassani, on se, että taloudellinen vauraus syntyy historiallisesti tasa-arvosta ja erityisesti tasa-arvosta koulutuksessa. Yhdysvallat oli maailman koulutetuin maa 1900-luvun puolivälissä, 80-90 prosenttia sukupolvesta kävi lukiossa, kun se oli ehkä 20-30 prosenttia Saksassa, Ranskassa tai Japanissa. Tämä oli valtava koulutuksen edistysaskel ja Yhdysvallat oli myös tuottavin talous.

Reagan jakoi korkeimmat tuloverot ja perintöveroprosentit kahdella, mutta itse asiassa myös kansallisen tulon asukaskohtainen kasvuvauhti jaettiin kahdella Reaganin uudistuksen jälkeisenä kolmen vuosikymmenen aikana. Joten ehdotan laajamittaista progressiivista verotusta - paitsi tulojen ja perittyjen varojen lisäksi myös itse varallisuuden osalta ja vuosittain, jotta vältetään varallisuuden liiallinen keskittyminen huipulle.

Ja ehdotan todellakin maksamaan vähimmäisperinnön kaikille: ehdotan 120 000 euroa 25-vuotiaana. Tämä on vielä melko kaukana täydellisestä tasa-arvosta. Ehdotettavassa järjestelmässä ihmiset, jotka tänään saavat nolla euroa, edustaen pohjimmiltaan 50 tai jopa 60 prosenttia yhteiskunnasta, saisivat 120 000 euroa, ja ihmiset, jotka tänään saavat miljoonan euron verojen ja kaiken jälkeen, saisivat saavat edelleen 600 000 euroa - mikä on alle miljoona euroa, mutta paljon enemmän kuin 120 000 euroa.

Joten olemme edelleen kaukana yhtäläisistä mahdollisuuksista, mikä on teoreettinen periaate, josta ihmiset teeskentelevät pitävänsä, mutta käytännössä - kun kyse on konkreettisista ehdotuksista - monilla ihmisillä se muodostuu ongelmaksi. Meidän on kuitenkin mentävä tähän suuntaan. Tämä ehdotus on itse asiassa hyvin maltillinen - voimme mennä pidemmälle.

En sano, että tätä alustaa olisi sovellettava ensi viikolla kaikissa maissa. Tämä on yleiskuva siitä, miten talousjärjestelmää tulisi muuttaa pitkällä aikavälillä. Kuvaamani järjestelmä, jota kutsun "osallistuvaksi sosialismiksi", on tietysti erilainen kuin nykyinen hyvinvointi tai sosiaalidemokraattinen kapitalismi. Mutta se on paljolti jatkoa muutokselle, joka tapahtui jo viime vuosisadan aikana.

Hyvinvointi tai sosiaalidemokraattinen kapitalismi, joka meillä on tänään, eroaa hyvin paljon siirtomaa-kapitalismista, joka meillä oli vuonna 1900 tai 1910, jossa kiinteistönomistajien oikeudet - maailman tasolla, siirtomaa-tasolla, ja myös kotimaisella tasolla - olivat paljon, paljon vahvempia. Voit irtisanoa työntekijän, kun halusit, syrjäyttää vuokralaisen, kun halusit. Tällä ei ole mitään tekemistä nykyisen järjestelmän kanssa. Joten menossa on pitkäaikainen prosessi kohti tasa-arvoa, kohti oikeudenmukaisuutta. Ja tämä johtaa taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien tasapainoisempaan jakautumiseen omistajien ja muiden kuin omistajien välillä, omaisuuden sääntelyn ja omaisuuden suhteiden muutoksen kanssa.

Tämä kehitys jatkuu. Se on ollut erittäin vahva jo viime vuosisadalla ja jatkuu myös tulevaisuudessa. Tämä on keskustelu, joka meidän on aloitettava uudelleen - siirtääksemme poliittisen keskustelun identiteettipolitiikasta ja rajavalvonnasta kohti taloudellista ja sosiaalista kehitystä ja muutosta.

---

Tämä on osa sarjaa Yritysverotusta globalisoituneella aikakaudella, jota tukee Hans Böckler Stiftung.

Tietoja Thomas Pikettystä:

Thomas Piketty on Pariisin kauppakorkeakoulun taloustieteen professori ja kirjojen "Pääoma ja ideologia" ja "Pääoma 2000-luvulla" kirjoittaja  (molemmat Belknap Press).

17.1. 2021

Thomas Pikettyn haastattelu Social Europe -verkklehden Podcastissa pari päivää aiemmin: "Samanmielisten alustan luominen Euroopan Unioniin...

Thomas Piketty on Social Europe -verkkolehden Podcast-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmassa keskustellaan mm. verotuksen merkityksestä tulonmuodostuksessa. Piketty näkee verotusjärjestelmän muotoillun erittäin taitavasti sellaiseksi että yrityksistä huolimatta kaikkein rikkaimmat hyötyvät siitä ja tuloerot kasvavat ja polarisoituvat edelleen. Nämä pelisäännöt johtavat modernin valtion kriisiin, josta on niin paljon merkkejä nähtävissä.

Professori Piketty näkee tarpeelliseksi verottaa suuryrityksiä nykyistä huomattavasti voimakkaammin. Kun tiedossa on että vaadittua yksimielisyyttä ei tässä suhteessa ole Euroopan Unionissa saavutettavissa, hän suosittelee Saksan ja Ranskan jo käyttöönottaman yhteiskokouksen (assembly) toteuttamista, jossa samanmieliset päättävät toimia yhdessä. Samanmielisten eurooppalainen kokous (European Assembly) voisi toimia verotuksen uudistamiseksi, julkisten hankkeiden ja kansalaisten osallistamisen vahvistamiseksi. Ongelmat eivät todellakaan anna aikaa odottaa yksimielisyyden saavuttamista Unionin päätöksenteossa. On lähdettävä liikkeelle "samanmielisten yhteistyöllä".

Kuinka sitten päästä eroon EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen aiheuttamista ristiriidoista ja Brexit-tyyppisistä irtautumisista Unionista? Vaarana on koko nykyisen Eurooppa-projektin tuhoutuminen. Ongelmana on se, että Eurooppa-projekti on rakennettu kaikkein aktiivisimpien ja iskukykyisimpien kansalaisten ja yhteisöjen ehdoilla. Piketty viittaa Saksan nopeaan elpymiseen toisen maailmansodan jälkeen vahvan julkisen investointipolitiikan avulla. Nyt ei ole kysymys kuitenkaan pelkästään Saksasta vaan koko Euroopan Unionista. Juuri näihin tarkoituksiin tarvitaan samanmielisten eurooppalaista kokousta (European Assembly).

Mitä vasemmistoon tulee, olemme lopettaneet keskustelun yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja sen edellyttämästä talouspolitiikasta. Muutostarvetta - suurta sellaista - todellakin on mutta siitä ei keskustella. Eurooppalaisen assemblyn yhteydessä voitaisiin keskustella myös uudenmuotoisesta taloudellisesta suuntautumisesta.

Pikettyn korostaa sosialidemokraattisen osallistavan demokratian rakentamista, joka on erityisesti pohjoismaissa tuottanut takavuosina niin loistavia tuloksia kansanvaltaisen hyvinvointivaltion muodossa. Tarvitsemme siis 'osallistavaa sosialismia', joka mahdollistaa työntekijöiden nykyistä huomattavasti vahvemman myötämääräämisen ja osallistumisen markkinapohjaisten yritysten toimintaan. Tämä osallistuminen tulisi yltää myös pieniin, esimerkiksi yli viidenkymmenen työntekijän yrityksiin, ei ainoastaan suuriin konserneihin. Yhdessä edistyksellisen verotuksen kanssa tällä olisi paljon merkitystä. Näitä ulottuvuuksia hän kuvaa uudessa kirjassaan "Pääoma ja ideologia". Siis kohden syvempää tasa-arvoa ja suurempaa oikeudenmukaisuutta evolutiivisen prosessin muodossa...

Poksahtaako Kiinan velkakupla?

 Helsingin Sanomat pohtii 23.12. 2020 numerossaan Kiinan ongelmia, vähäistä syntyvyyttä, "rahatalouskuplaa" ja mm. saasteongelmaa.

Poksahtaako velkakupla?

Kiinalla on valtavasti velkaa, Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n mukaan 280 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Kiinan talouskasvu on pitkään nojannut velalla rakennettuihin lentokenttiin, tehtaisiin ja muihin isoihin hankkeisiin.

Kaikelle rakennetulle infrastruktuurille ei näytä olevan oikeasti tarvetta. Monet yritykset ja paikallishallinto ovat eläneet velalla, ja nyt kuluttajatkin ovat päässeet velan makuun.

Poksahtaako jättimäinen velkakupla ja runtelee Kiinan talouden?

Mattlinia vähän naurattaa. Hän ei naura velalle, vaan maailman talousasiantuntijoille ja Kiinan-tutkijoille – myös itselleen – sillä he ovat veikanneet 1990-luvulta lähtien Kiinalle finanssikriisiä. Poksahdusta ei ole vieläkään tapahtunut. Kiina on tähän asti uhmannut vanhoja lakeja.

”Pitkään on näyttänyt ilmeiseltä, että finanssikriisi on tulossa, mutta velkaantuminen on vain jatkunut ja jatkunut. Kiinalla on kuitenkin myös vahvuuksia: Rahoitusjärjestelmä on valtion kontrollissa ja pääoman liikkumista rajojen yli rajoitetaan edelleen. Resurssejakin on, kuten suuri valuuttavaranto.”

Entä USA:n velkakupla joka kasvaa nopeasti?

 600 dollaria käteen ja 300 dollarin viikoittainen nosto työttömyyskorvauksiin – tällainen on Yhdysvaltojen noin 900 miljardin dollarin koronapaketti

Noin 900 miljardin dollarin apupaketin ytimessä ovat suorat rahalähetykset kotitalouksille, yritysten tukeminen sekä monet eri aloille kohdistetut tukipaketit.

Tuomas Niskakangas HS

22.12. 13:34

YHDYSVALTOJEN uutta talouden tukipakettia jouduttiin rukkaamaan ja karsimaan raskaalla kädellä, mutta vesitetyksi sitä ei voi sanoa.

Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi maanantaina toisen suuren koronapaketin, jolla kotitalouksia ja yrityksiä tuetaan epidemian yli.

Noin 900 miljardin dollarin (740 miljardin euron) suuruinen paketti on ensimmäistä, maaliskuussa hyväksyttyä pakettia pienempi, mutta kokoluokaltaan samaa tasoa Euroopan unionin hitaasti edenneen elvytyspaketin kanssa.

EU:n paketin ensimmäisten tukien jakamisen pitäisi alkaa vuoden 2021 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana.

Köyhyys ja hävikkiruoka

Mitä tapahtuu tomaatille, jota kukaan ei osta? Koillishelsinkiläisen ostoskeskuksen uumeniin päätyy valtava määrä syötäväksi kelpaavaa ruokaa

Kaupungin ja seurakuntayhtymän hävikkiruokaterminaalin ajatuksena on hoitaa varastointi ja kuljettaminen ruokaa jakavien pienten yhdistysten ja aktiivien puolesta.

Maija Aalto HS

MÄDÄT ja kolhiintuneet biojätteeseen, syötävät pakataan jaettavaksi. Emilia Laine lajittelee lahjoitettuja tomaatteja Helsingin uudessa hävikkiruokaterminaalissa, jotta ne päätyvät ajoissa nälkäisten syötäväksi.

Joulukuussa avattu Stadin safka -terminaali kerää, varastoi ja kuljettaa ruokajaoille ja yhteisruokailuille elintarvikkeita.

Helsingin kaupungin ja seurakuntayhtymän ideana on säästää ruokajakeluja pyörittäviltä joukoilta voimia. Pienten yhdistysten ja aktiivien ei tarvitse huolehtia kylmäketjuista ja varastotiloista ja aikataulujen koordinoinnista itse.

”Täällä käsitellään ruokaa, jotta ruokajaot voivat tarjota muutakin kuin ruokaa”, sanoo projektipäällikkö Anni Heinälä.

HÄVIKKIRUOKATERMINAALI toimii Tapulikaupungin ostoskeskuksessa entisissä ruokakaupan tiloissa. Jakeluautot tuovat terminaalille tavaraa takapihan lastauslaiturin kautta.

Moni järjestö kertoo saaneensa hävikkiruokaa jaettavaksi poikkeuksellisen niukasti, toiminta on taloudellisesti lähellä romahdusta. Vapaaehtoisista osa ei pysty olemaan mukana, koska kuuluu itsekin riskiryhmään.

Stadin safkan pitäisi helpottaa ainakin lahjoitusten hankkimista ja auttajien uupumista. Vantaalla vastaava järjestely Yhteinen pöytä näyttäisi toimivan hyvin, joskin Vantaalla tarve on Helsinkiä pienempi.

Tapulikaupungin terminaalin olisi tarkoitus laajentaa toimintaansa ensi vuoden alussa, kun siitä tulee samalla projektin sijaan osa kaupungin vakituista toimintaa. Terminaalilla on vakituisesti kaksi seurakunnan ja viisi kaupungin työntekijää, esimerkiksi sosiaaliohjaajia.

Lisäksi tarvitaan noin viisitoista työntekijää huolehtimaan varastoista ja ajamaan autoja. Näitä paikkoja on tarkoitus tarjota helsinkiläisille esimerkiksi palkkatuettuna työnä tai työkokeiluna.

RUOKAKASSIN mukaansa saa edelleen monesta osoitteesta eikä sitä varten tarvitse kertoa nimeään tai ottaa vastaan muuta.

Mutta sitten on myös paikkoja, joissa yhteisruokailukin on pikemminkin sisäänheittotuote. Siis esimerkiksi nuorisotoimintaa, jossa sen ruuan jälkeen tarjoillaan seuraa ja yhteistä tekemistä.

Ruokajonoihin on viety myös jalkautuvaa sosiaalityötä ja palveluneuvontaa, siis myös muilta tahoilta kuten Kelalta. Hätäavun lisäksi kunnianhimoisempi tavoite olisi puuttua köyhyyteen.

”Sosiaalityö on keskeinen osa tätä. Ihmiset eivät aina esimerkiksi hae kaikkia etuisuuksia tai palveluita, joihin heillä on oikeus”, perustelee sosiaali- ja terveysasioista vastaava apulaispormestari Sanna Vesikansa (vihr).

Yhteistyö auttaa myös näkemään paremmin, onko Helsingin kartalla jakopaikoissa isoja aukkoja. Nykyisin esimerkiksi ruoka-apu.fi -sivusto kerää tietoja jakeluista yhteen paikkaan.

 

Kultainen sääntö ja europpalaisen pakkopaidan helpottaminen

 

Tämä kirjoitus on suoraa käännöstä Social Europe -lehden kirjoituksesta, jonka laatija on lehden vakituinen avustaja Peter Bofinger. Hän on erittäin keskeinen talousvaikuttaja Saksassa ja hänen kannanottojaan on julkaistu mm. arvostetussa viikkolehdessä Spiegelissä. Tässä kirjoituksessa hän kiinnittää huomiota julkisten investointien alhaiseen tasoon euroalueella ja siihen, että talous- ja vakaussopimuksessa jäsenvaltioita ei edes mainita, vaan rajat asetetaan bruttokansantuotteen ja kansalaisten määrän välisenä suhteena. Euroopan Unionin suurista haasteista, kuten Korona-pandemiasta, ilmastokriisistä,  digitalisaatiosta, sosiaalisesta polarisaatiosta  tai pakolaiskysymyksen hallinnasta ei selvitä ilman valtavia julkisia investointeja. Nämä seikat pakottavat katselemaan Vakaus- ja kasvusopimuksen rajoja uudesta näkökulmasta.

Peter Bofinger nostaa keskusteluun "Kultaisen säännön" jossa jäsenvaltioiden investoinnit irroitettaisiin velkasuhdekytkennästä, mikä mahdollistaisi kokoaan uudenlaisen lähestymistavan. Kun nyt on rohkaistuttu uusien makrotalouteen liittyvien monetarististen  (EKP) ja finanssipoliittisten (Euroopan Komissio)  välineiden käyttöön, tämä "kultainen sääntö" vapauttaisi Valuuttaunionin jäsenvaltiot auttamatta vanhentuneeksi käyneestä säästöpolitiikasta ja "mustan nollan" tavoittelusta talouspolitiikassaan. Tämä liittyy myös olennaisena kysymyksenä paljon puhuttuun vakauden tavoitteluun, joka ei onnistu ilman julkisen talouden, investointien ja palvelujen samanaikaista nostamista.  

Peter Bofinger:

"Pandemian aikana julkisen talouden tila on heikentynyt merkittävästi kaikissa maissa. Kansainvälisen valuuttarahaston ennusteiden mukaan useissa euroalueen jäsenvaltioissa vuonna 2021 velan suhde bruttokansantuotteeseen on noin kaksinkertainen (Belgia, Ranska, Espanja ja Portugali) tai jopa kolminkertainen (Italia, Kreikka) verrattuna Maastrichtin sopimuksessa asetettuun   60 sentin enimmäismäärä /henkilö. (Kuvio 1)

Nämä suuret velat aiheuttavat valtavia haasteita finanssipolitiikalle jäsenvaltioissa. Joulukuussa 2011 voimaan tullut ns. '' Six pack '' velvoittaa heidät vähentämään nykyisen velkansa ja 60 prosentin vertailuarvonsa eroa 20: llä vuodessa. Kuten Euroopan finanssilautakunnan laskelmat osoittavat , vaatimus tuoda velka tämän rajan alle kahden vuosikymmenen aikana merkitsee suurta budjettijäämää.

Verrattaessa näitä lukuja keskimääräisiin ensisijaisiin ylijäämiin, joita erittäin velkaantuneet euroalueen jäsenvaltiot pystyivät saavuttamaan vuosina 2014--2019, on selvää, että vaadittu velan vähentäminen voidaan toteuttaa vain julmilla säästöillä (taulukko 1).

Viime vuosikymmenen kokemus osoittaa, että julkisen talouden vakauttamisella on kielteinen vaikutus julkisiin investointeihin, koska tällaisia ​​menoja on helpompi leikata kuin sosiaalimenoja tai julkisen sektorin palkkoja (kuvio 2).

Tulos ei ole yllättävä, koska julkisilla investoinneilla ei ole merkitystä vakaus- ja kasvusopimuksen puitteissa. Sääntökirjan ankkuri on julkisen bruttovelan suhde bruttokansantuotteeseen - julkisen taseen velkojen ottaminen huomioon ilman viittausta julkiseen pääomakantaan varojen puolella. Kolmen prosentin budjettivaje ei myöskään rajoita julkisia investointeja. Kuten EFB huomauttaa , niin sanottuun investointilausekkeeseen, joka antaa jonkin verran liikkumavaraa velkarahoitteisille julkisille investoinneille ja johon on harvoin vedottu lähinnä siksi, että se vaatii negatiivisen kasvuennusteen tai 'tuotantokuilun' alle 1,5 prosenttia potentiaalisesta BKT: sta .

Tämän seurauksena julkiset nettoinvestoinnit euroalueella ovat vuodesta 2012 lähtien olleet lähellä nollaa tai jopa sen alapuolella (kuvio 3). Se on ollut paljon pienempi kuin euroalueen ulkopuolisissa EU: n jäsenvaltioissa ja Yhdysvalloissa.

Tämän finanssipolitiikan palauttaminen Covid-19-kriisin poikkeuksellisen järjestelmän jälkeen tekisi mahdottomaksi rahoittaa valtavia julkisia investointeja, joita tarvitaan ilmastonmuutoksen, pandemian seurausten ja digitaalisen muutoksen samanaikaisten haasteiden ratkaisemiseksi.

Uudistuksen lähtökohta

Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistamisen ilmeinen lähtökohta on julkisen velan 60 prosentin ankkuri. Se laskettiin EU: n jäsenvaltioiden keskimääräisenä velkasuhteena suhteessa BKT: hen vuonna 1990. Samalla menettelyllä voidaan laskea 70 prosentin viitearvo vuodelle 2000, 86 prosenttia vuonna 2010 ja 101 prosenttia vuodelle 2020. .

Akateemiset taloustieteilijät eivät ole kyenneet saamaan tieteellisesti vertailuarvoa, jonka näyttöön perustuvan talouspolitiikan olisi noudatettava. Merkittävä esimerkki oli Reinhartin ja Rogoffin vuoden 2010 paperi, jossa yritettiin vahvistaa 90 prosentin viitearvo, mutta sen havaittiin kärsivän "vakavista virhelaskelmista". Vuoden 2014 IMF: n valmisteluasiakirjassa todettiin:

Tuloksemme eivät tunnista selkeää velkakynnystä, jonka ylittyessä keskipitkän aikavälin kasvunäkymät ovat dramaattisesti vaarantuneet. Päinvastoin, velan ja keskipitkän aikavälin kasvun välinen yhteys heikkenee melko heikosti korkealla velkaantumisasteella, etenkin kun verrataan maan ikätovereiden keskimääräistä kasvutasoa.

Tämän epäselvyyden seurauksena entinen IMF: n pääekonomisti ja kollegat ovat äskettäin ehdottaneet finanssisääntöjen korvaamista "finanssiperiaatteilla": 

Se, onko velalla vaarana tulla kestämättömäksi, ei riipu pelkästään velan ja alijäämän tasosta, vaan useista epävarmoista taloudellisista ja poliittisista tekijöistä. Jopa monimutkaisilla finanssipolitiikkasäännöillä ei voida ottaa huomioon tätä epävarmuutta, koska on mahdotonta ennustaa ja määritellä asiaankuuluvia ennakoimattomia ennakkoon. Säännöt johtavat varmasti virheisiin, jotka rajoittavat finanssipolitiikkaa joko liikaa tai liian vähän.

Keskeinen päätös euroalueen jäsenille on, ovatko he halukkaita luopumaan "Six-Packin" velan vähentämistä koskevasta säännöstä tai heikentämään  sitä merkittävästi. Uusi sääntö saattaa lyhentää sopeutumisaikaa 50 vuoteen tai sama tavoite voidaan saavuttaa harkinnan mukaan siten, että Euroopan komissio ja EU: n neuvosto päättävät maakohtaisista keskipitkän aikavälin velkatavoitteista.

Kultainen sääntö

Korkotasosta ja arvioidusta nimellisestä kasvuvauhdista riippuen tällaiset velkatavoitteet voivat jättää tilaa ensisijaisille alijäämille. Sen varmistamiseksi, että tätä finanssipolitiikkaa käytettiin investointeihin, lähestymistapaa olisi täydennettävä kultaisella säännöllä. Tällaisella säännöllä - käsityksellä, että julkisella lainalla tulisi rahoittaa investointeja, ei pelkästään päivittäisiä menoja - on etuna velkasääntöihin nähden, että se on yleisesti hyväksytty taloustieteilijöiden keskuudessa. Jopa konservatiivinen Saksan talousasiantuntijaneuvosto, kehittäessään maan velkajarrua ( Schuldenbremse ) vuonna 2007, sisälsi nimenomaisesti kultaisen säännön.

Kultaiseen sääntöön liittyvistä eduista ja ongelmista on keskusteltu intensiivisesti . Suurin ongelma on sijoituksen asianmukainen määritelmä. Pitäisikö se määritellä bruttoksi vai nettoksi? Pitäisikö se rajoittaa "tiiliin ja laastiin" vai määritelläkö se kattavammin "tulevaisuuteen suuntautuvina" investointeina - mukaan lukien julkiset menot koulutukseen ja perheisiin, parempiin terveydenhuoltojärjestelmiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan?

Käytännössä julkiset investoinnit voitaisiin määritellä nettoinvestoinneina, joihin lisätään kaikki koulutukseen, ilmastonmuutokseen, digitalisaatioon sekä tutkimukseen ja kehitykseen liittyvät menot, jotka ylittävät vuosien 2014--2019 keskiarvon. Menojen luokitteleminen kultaisen säännön alaiseksi edellyttää erillisen kansallisen finanssipolitiikan hyväksyntää.

Tällaisissa puitteissa menosäännöllä voi olla tärkeä rooli - itse asiassa monet finanssipolitiikan uudistusehdotukset suosivat sitä . Konkreettisen menopolun muodostamiseksi on kuitenkin ensin määriteltävä oikea tavoite velkatasolle. Silloin kultainen sääntö voi varmistaa, että mahdollista alijäämätilaa käytetään laajasti määriteltyihin julkisiin investointeihin."

Tietoja Peter Bofingeristä

Peter Bofinger on Würzburgin yliopiston taloustieteen professori ja entinen Saksan talousasiantuntijaneuvoston jäsen.

Kenen luokkasotaa nyt käydään?

 

Pentti Hämäläinen: 

Kenen luokkasotaa nyt käydään?

Yhteiskunnalliset luokka-asetelmat ja luokkien väliset 'vaikuttamisen voimien erot' ovat jälleen kirkastuneet. Luokkatietoisuus 'pääomapiireissä' on voimistunut ja sitä tukevien poliittisten voimien tuella voittokertoimien kasvattamisen vaatimus  tullut yhä röyhkeämmäksi.  Pääomatulojen verokantoja esitetään laskettavaksi eikä verojen välttelyn mahdollistavia 'voitteojen siirtoja' turvaan verottajalta oikeasti haluta tukkia. Tämä on aitoa markkinaliberalismin tulemaa, mihin oikeudenmukaisuus ja kohtuus eivät moraalisina lausumina saa kohdistua. Työmarkkinaosapuolet eivät saaneet aikaiseksi niiltä toivottua esitystä työuran loppupuolella olevien kohtelusta, ns. eläkeputkesta.  Julkisuus on kertonut mihin yritys kariutui. Viimeisin ilmentymä nähtiin ja kuultiin eilen Suomen eduskunnassa, kun esiteltiin oppositiopuolueiden vaihtoehtoja hallituksen  talousarvioesitykselle vuodelle 2021. Ohessa aihetta syvällisemmin ja laajapohjaisemmin tarkasteleva Veikko Räntilän kirjoitus. Suosittelen, jos on hiukankin ajatuksia siitä, mihin yhteishyvän ideologia on ajautunut markkinaliberalismin saatua valta-aseman talousajattelussa 1970-luvun lopun jälkeen.

Veikko Räntilä:

Pääoman luokkaedut ja yhteiskuntavastuu

"  Yhteiskunnalliset luokka-asetelmat ja luokkien väliset 'vaikuttamisen voimien erot' ovat jälleen kirkastuneet. Luokkatietoisuus 'pääomapiireissä' on voimistunut ja sitä tukevien poliittisten voimien tuella voittokertoimien kasvattamisen vaatimus  tullut yhä röyhkeämmäksi.  Pääomatulojen verokantoja esitetään laskettavaksi eikä verojen välttelyn mahdollistavia 'voitteojen siirtoja' turvaan verottajalta oikeasti haluta tukkia. Tämä on aitoa markkinaliberalismin tulemaa, mihin oikeudenmukaisuus ja kohtuus eivät moraalisina lausumina saa kohdistua. Työmarkkinaosapuolet eivät saaneet aikaiseksi niiltä toivottua esitystä työuran loppupuolella olevien kohtelusta, ns. eläkeputkesta.  Julkisuus on kertonut mihin yritys kariutui. Viimeisin ilmentymä nähtiin ja kuultiin eilen Suomen eduskunnassa, kun esiteltiin oppositiopuolueiden vaihtoehtoja hallituksen  talousarvioesitykselle vuodelle 2021. Ohessa aihetta syvällisemmin ja laajapohjaisemmin tarkasteleva Veikko Räntilän kirjoitus. Suosittelen, jos on hiukankin ajatuksia siitä, mihin yhteishyvän ideologia on ajautunut markkinaliberalismin saatua valta-aseman talousajattelussa 1970-luvun lopun jälkeen.

Kokoomuksen kansanedustaja  Häkkänen  syytti pääministeri Marinin  ylittäneen nyt rajan. Tällä hän viittasi siihen, että Marin olisi   väittänyt suomalaisten  kunnianarvoisten yritysten  irtisanovan ihmisiä huvinvuoksi. Pääministerin suuhun sovitettiin sanoja, joita hän ei ollut sanonut, vaan vaatinut yhteiskuntavastuuta ja kohtuutta tilanteessa, jossa niin monet joutuvat työttömiksi ja menettävät säännölliset tulonsa.

Häkkäsen väite rajan ylittämisestä jäi täsmentämättä. Asiayhteys antaa ymmärtää, että kysymys oli yritysten omistajien  pyhiksi kokemista arvoista ja eduista, joita nyt kyseenalaistetaan. Voisiko puhua vaikka pääoman luokkaeduista. Nämähän on kirjoitettu auki uusliberalismin opissa, jonka mukaan yritystoiminnan tarkoituksena on yksinomaan maksimaalisen voiton tavoittelu omistajille ja   maksimaalinen  omistaja-arvon kasvattaminen. Opissa ei anneta ajatustakaan millekään yhteiskunnalliselle velvoitteelle, joka  söisi omistajan tuloja. Nyt kun tämä sanotaan ääneen, eli että pääoma ei tunnusta yhteiskuntavastuutaan, se tuntuu loukkaavan ainakin näitä suuromistajien  etujen puolestapuhujia. Eivätkö he siis olekaan vakuuttuneita edustamiensa asioiden oikeutuksesta?

  

  Guardian kertoo, että miljardöörien omaisuus on kasvanut ennätyksellisen suureksi koronaepidemian aikana. Tehdyn selvityksen mukaan rikkaimpien 2000 miljardöörin omaisuus on ylittänyt 10 000 miljardia dollaria. Se on kasvanut vuodessa yli 1000 miljardia dollaria. Superrikkaat rikastuvat kaikissa oloissa, niin talouden  normaalioloissa kuin kriiseissä,  Tämä kärjistää sekä talouden että yhteiskunnan ongelmia. Viime kädessä se kertoo, että kapitalismi ei toimi.

Rikkaiden käytössä on laaja välineistö yhteiskuntavastuun välttelyyn. Näistä tärkeimpiä ovat veroparatiisit. Viiden tietovuodon tiedot kertovat  veroparatiisien  tarjoamien pöytälaatikkofirmojen käytön olevan heidän keskuudessaan valtavirtaista. Tutkivien toimittajien kansainvälinen verkosto on arvioinut, että suuryhtiöiden voitoista menee 40 % näille tileille ja yksityishenkilöiden  varallisuudesta näillä olisi 8 %. Uusi tietovuoto Mauritiuksen veroparatiisitilien käytöstä osoitti 200

Afrikassa toimivan suuryrityksen  käyttävän Mauritiuksen palveluksia voittojensa pois siirtämiseen  ko mantereelta. Veronkierto voi olla laajaa ns kehittyneissä maissakin. Italian osalta on arvioitu  puuttuvaksi vero-osuudeksi 30 % ja  sen ylittävän 100 mrd dollarin tason ja vastanneen  lähes nelinkertaisesti maan  koronan hoitoon käyttämää tukipakettia.  Suuryritysten  alhainen verotus on mukana USA:n vaalitaistelussa. Biden on  luvannut  nostaa yhtiöveron 21 %:sta 28 %:iin, jos voittaa vaalit. Sillä jäädään  vielä jälkeen Obaman ajan tasosta, joka oli 35%.

 Suursijoittaja Warren Buffet  on arvostellut USA:n alhaista rikkaiden verotusta ja todennut maksavansa veroja pienemmän  prosentin mukaan kuin oma sihteerinsä. Hän on kohdistanut kritiikkinsä koko talouden toimintatapaan, toteamalla  markkinoiden suosivan tiettyjä  taitoja toisten kustannuksella. Miljardöörin ei tarvitse olla roisto, vaan systeemi  yksinkertaisesti  toimii  näin lisäten tulo- ja varallisuuseroja. Paavi Franciscus yhtyy Buffetin syytökseen, että markkinatalous lisää eriarvoisuutta. Paavi arvosteli erityisesti uusliberalistista talousoppia kirjeessään katolisen kirkon piispoille, todeten rikkaiden tarjoaman selityksen  heidän rikkauksiensa kasaantumisen oikeutuksesta pätemättömäksi. Näitä perustellaan sillä, että rikkaiden rikastuminen  pudottaa pöydältä  riittävästi murusia köyhillekin.  Buffet ei usko murusten riittävän, vaan vaatii jyrkempää progressiota ultrarikkaille ja  suopeampaa ansiotulojen verotusta näistä tuloista eläville. Buffet on todennut, että rikkaat käyvät luokkasotaa ja näyttävät voittavan sen. Tätä sotaa on käyty 1980-luvulta lähtien talouden toimintamallin muuttamiseksi rikkaiden eduksi.

Tulonjakotutkimukset  Suomestakin osoittavat näin käyneen 1990-luvulta lähtien. Talouden kasvun ja tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet  eniten tuloja saaneen 10 %:n hyväksi. Samalla varallisuus on kasaantunut samoille henkilöille. Rikkaiden vaatimukset eivät tähän lopu. Useat näiden edustajat ovat  esittäneet mm sitä, että perintövero pitäisi lopettaa, ay-liikkeen asemaa heikentää, työehtosopimusten yleissitovuus lopettaa, ay-liike ohittaa paikallisissa neuvotteluissa ja  sosiaaliturvan  rahoitus siirtää enevästi palkansaajien harteille.

Kun UPM:n  tj Pesonen valitti Suomen kilpailukyvyn puutteista, lähti  Keskon pääjohtaja  Mikko Helander tukemaan tätä sivusta ja esitti ”sosialismin viedyn Suomessa pidemmälle kuin missään  muualla maailmassa Pohjois-Koreaa lukuunottamatta”.  Hän ei varmaankaan tarkoittanut  useiden miljardien yritystukia, joilla on otettu yritysten riskit  yhteiskunnan vastuulle toisin kuin kapitalismin tulisi toimia. Hän tuskin tarkoitti  kehittynyttä yhteiskuntaa ja  toimivaa ja luotettavaa liiketoimintaympäristöä. Hän ei varmaankaan tarkoittanut  myöskään alhaista pääomatulojen verotusta ja osinkotulojen helppoa poisvientiä verottomina hallintarekisterien kautta suojaan verotukselta. Hän tuskin tarkoitti   kolmen vuosikymmenen ajan jatkunut  tulojen ja varallisuuserojen kasvua. Hän ei varmaankaan tarkoittanut yhä keskittyvämpää yritysten omistusta ja siirtymistä veroparatiisien pöytälaatikkofirmoista hallinoitaviksi. Hän tuskin tarkoittanut  toimivaa parlamentaarista demokratiaa tai suhteellisen vapaata mediaa vaikka sekin on yhä harvempien käsiin kasautumassa.  Oliskohan hänellä ollut mielessään Suomen  kansalaisten laajat oikeudet ja ihmisoikeuksien kunnioitus maassamme. Tuskin. Olikohan tässäkin kysymys siitä, että suuromistajan asialla oleva johtaja ei kestänyt viime aikoina käydyssä keskustelussa kuulla pääministerin puhetta yritysten  yhteiskuntavastuusta ja  kohtuudesta.

Raaseporissa 8.10. 2020

 Veikko Räntilä

}