Tämä kirjoitus on suoraa käännöstä Social Europe -lehden kirjoituksesta, jonka laatija on lehden vakituinen avustaja Peter Bofinger. Hän on erittäin keskeinen talousvaikuttaja Saksassa ja hänen kannanottojaan on julkaistu mm. arvostetussa viikkolehdessä Spiegelissä. Tässä kirjoituksessa hän kiinnittää huomiota julkisten investointien alhaiseen tasoon euroalueella ja siihen, että talous- ja vakaussopimuksessa jäsenvaltioita ei edes mainita, vaan rajat asetetaan bruttokansantuotteen ja kansalaisten määrän välisenä suhteena. Euroopan Unionin suurista haasteista, kuten Korona-pandemiasta, ilmastokriisistä, digitalisaatiosta, sosiaalisesta polarisaatiosta tai pakolaiskysymyksen hallinnasta ei selvitä ilman valtavia julkisia investointeja. Nämä seikat pakottavat katselemaan Vakaus- ja kasvusopimuksen rajoja uudesta näkökulmasta.
Peter Bofinger nostaa keskusteluun "Kultaisen säännön" jossa jäsenvaltioiden investoinnit irroitettaisiin velkasuhdekytkennästä, mikä mahdollistaisi kokoaan uudenlaisen lähestymistavan. Kun nyt on rohkaistuttu uusien makrotalouteen liittyvien monetarististen (EKP) ja finanssipoliittisten (Euroopan Komissio) välineiden käyttöön, tämä "kultainen sääntö" vapauttaisi Valuuttaunionin jäsenvaltiot auttamatta vanhentuneeksi käyneestä säästöpolitiikasta ja "mustan nollan" tavoittelusta talouspolitiikassaan. Tämä liittyy myös olennaisena kysymyksenä paljon puhuttuun vakauden tavoitteluun, joka ei onnistu ilman julkisen talouden, investointien ja palvelujen samanaikaista nostamista.
Peter Bofinger:
"Pandemian aikana julkisen talouden tila on heikentynyt merkittävästi kaikissa maissa. Kansainvälisen valuuttarahaston ennusteiden mukaan useissa euroalueen jäsenvaltioissa vuonna 2021 velan suhde bruttokansantuotteeseen on noin kaksinkertainen (Belgia, Ranska, Espanja ja Portugali) tai jopa kolminkertainen (Italia, Kreikka) verrattuna Maastrichtin sopimuksessa asetettuun 60 sentin enimmäismäärä /henkilö. (Kuvio 1)
Nämä suuret velat aiheuttavat valtavia haasteita finanssipolitiikalle jäsenvaltioissa. Joulukuussa 2011 voimaan tullut ns. '' Six pack '' velvoittaa heidät vähentämään nykyisen velkansa ja 60 prosentin vertailuarvonsa eroa 20: llä vuodessa. Kuten Euroopan finanssilautakunnan laskelmat osoittavat , vaatimus tuoda velka tämän rajan alle kahden vuosikymmenen aikana merkitsee suurta budjettijäämää.
Verrattaessa näitä lukuja keskimääräisiin ensisijaisiin ylijäämiin, joita erittäin velkaantuneet euroalueen jäsenvaltiot pystyivät saavuttamaan vuosina 2014--2019, on selvää, että vaadittu velan vähentäminen voidaan toteuttaa vain julmilla säästöillä (taulukko 1).
Viime vuosikymmenen kokemus osoittaa, että julkisen talouden vakauttamisella on kielteinen vaikutus julkisiin investointeihin, koska tällaisia menoja on helpompi leikata kuin sosiaalimenoja tai julkisen sektorin palkkoja (kuvio 2).
Tulos ei ole yllättävä, koska julkisilla investoinneilla ei ole merkitystä vakaus- ja kasvusopimuksen puitteissa. Sääntökirjan ankkuri on julkisen bruttovelan suhde bruttokansantuotteeseen - julkisen taseen velkojen ottaminen huomioon ilman viittausta julkiseen pääomakantaan varojen puolella. Kolmen prosentin budjettivaje ei myöskään rajoita julkisia investointeja. Kuten EFB huomauttaa , niin sanottuun investointilausekkeeseen, joka antaa jonkin verran liikkumavaraa velkarahoitteisille julkisille investoinneille ja johon on harvoin vedottu lähinnä siksi, että se vaatii negatiivisen kasvuennusteen tai 'tuotantokuilun' alle 1,5 prosenttia potentiaalisesta BKT: sta .
Tämän seurauksena julkiset nettoinvestoinnit euroalueella ovat vuodesta 2012 lähtien olleet lähellä nollaa tai jopa sen alapuolella (kuvio 3). Se on ollut paljon pienempi kuin euroalueen ulkopuolisissa EU: n jäsenvaltioissa ja Yhdysvalloissa.
Tämän finanssipolitiikan palauttaminen Covid-19-kriisin poikkeuksellisen järjestelmän jälkeen tekisi mahdottomaksi rahoittaa valtavia julkisia investointeja, joita tarvitaan ilmastonmuutoksen, pandemian seurausten ja digitaalisen muutoksen samanaikaisten haasteiden ratkaisemiseksi.
Uudistuksen lähtökohta
Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistamisen ilmeinen lähtökohta on julkisen velan 60 prosentin ankkuri. Se laskettiin EU: n jäsenvaltioiden keskimääräisenä velkasuhteena suhteessa BKT: hen vuonna 1990. Samalla menettelyllä voidaan laskea 70 prosentin viitearvo vuodelle 2000, 86 prosenttia vuonna 2010 ja 101 prosenttia vuodelle 2020. .
Akateemiset taloustieteilijät eivät ole kyenneet saamaan tieteellisesti vertailuarvoa, jonka näyttöön perustuvan talouspolitiikan olisi noudatettava. Merkittävä esimerkki oli Reinhartin ja Rogoffin vuoden 2010 paperi, jossa yritettiin vahvistaa 90 prosentin viitearvo, mutta sen havaittiin kärsivän "vakavista virhelaskelmista". Vuoden 2014 IMF: n valmisteluasiakirjassa todettiin:
Tuloksemme eivät tunnista selkeää velkakynnystä, jonka ylittyessä keskipitkän aikavälin kasvunäkymät ovat dramaattisesti vaarantuneet. Päinvastoin, velan ja keskipitkän aikavälin kasvun välinen yhteys heikkenee melko heikosti korkealla velkaantumisasteella, etenkin kun verrataan maan ikätovereiden keskimääräistä kasvutasoa.
Tämän epäselvyyden seurauksena entinen IMF: n pääekonomisti ja kollegat ovat äskettäin ehdottaneet finanssisääntöjen korvaamista "finanssiperiaatteilla":
Se, onko velalla vaarana tulla kestämättömäksi, ei riipu pelkästään velan ja alijäämän tasosta, vaan useista epävarmoista taloudellisista ja poliittisista tekijöistä. Jopa monimutkaisilla finanssipolitiikkasäännöillä ei voida ottaa huomioon tätä epävarmuutta, koska on mahdotonta ennustaa ja määritellä asiaankuuluvia ennakoimattomia ennakkoon. Säännöt johtavat varmasti virheisiin, jotka rajoittavat finanssipolitiikkaa joko liikaa tai liian vähän.
Keskeinen päätös euroalueen jäsenille on, ovatko he halukkaita luopumaan "Six-Packin" velan vähentämistä koskevasta säännöstä tai heikentämään sitä merkittävästi. Uusi sääntö saattaa lyhentää sopeutumisaikaa 50 vuoteen tai sama tavoite voidaan saavuttaa harkinnan mukaan siten, että Euroopan komissio ja EU: n neuvosto päättävät maakohtaisista keskipitkän aikavälin velkatavoitteista.
Kultainen sääntö
Korkotasosta ja arvioidusta nimellisestä kasvuvauhdista riippuen tällaiset velkatavoitteet voivat jättää tilaa ensisijaisille alijäämille. Sen varmistamiseksi, että tätä finanssipolitiikkaa käytettiin investointeihin, lähestymistapaa olisi täydennettävä kultaisella säännöllä. Tällaisella säännöllä - käsityksellä, että julkisella lainalla tulisi rahoittaa investointeja, ei pelkästään päivittäisiä menoja - on etuna velkasääntöihin nähden, että se on yleisesti hyväksytty taloustieteilijöiden keskuudessa. Jopa konservatiivinen Saksan talousasiantuntijaneuvosto, kehittäessään maan velkajarrua ( Schuldenbremse ) vuonna 2007, sisälsi nimenomaisesti kultaisen säännön.
Kultaiseen sääntöön liittyvistä eduista ja ongelmista on keskusteltu intensiivisesti . Suurin ongelma on sijoituksen asianmukainen määritelmä. Pitäisikö se määritellä bruttoksi vai nettoksi? Pitäisikö se rajoittaa "tiiliin ja laastiin" vai määritelläkö se kattavammin "tulevaisuuteen suuntautuvina" investointeina - mukaan lukien julkiset menot koulutukseen ja perheisiin, parempiin terveydenhuoltojärjestelmiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan?
Käytännössä julkiset investoinnit voitaisiin määritellä nettoinvestoinneina, joihin lisätään kaikki koulutukseen, ilmastonmuutokseen, digitalisaatioon sekä tutkimukseen ja kehitykseen liittyvät menot, jotka ylittävät vuosien 2014--2019 keskiarvon. Menojen luokitteleminen kultaisen säännön alaiseksi edellyttää erillisen kansallisen finanssipolitiikan hyväksyntää.
Tällaisissa puitteissa menosäännöllä voi olla tärkeä rooli - itse asiassa monet finanssipolitiikan uudistusehdotukset suosivat sitä . Konkreettisen menopolun muodostamiseksi on kuitenkin ensin määriteltävä oikea tavoite velkatasolle. Silloin kultainen sääntö voi varmistaa, että mahdollista alijäämätilaa käytetään laajasti määriteltyihin julkisiin investointeihin."
Tietoja Peter Bofingeristä
Peter Bofinger on Würzburgin yliopiston taloustieteen professori ja entinen Saksan talousasiantuntijaneuvoston jäsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti