Kirjailija Robert Misik julkaisee Social Europe -verkkolehdessä artikkelin "Asiaa radikaalille, liberaalille vasemmistolle". Hän haastaa vasemmistoa luopumaan autoritaarisesta konservatiivisen narratiivin myötäilemisestä. Tässä autorisoimaton käännökseni erityisesti päivän sosialidemokratialle pohdittaessa eurooppalaista tulevaisuuden linjaa...
ROBERT MISIK 1. huhtikuuta 2024
Meidän pitäisi vastustaa radikaalia oikeistoa, Robert Misik kirjoittaa, ei vasemmistopopulismilla vaan järjen voimalla.
Nykyään demokratiaa uhkaa lähes kaikkialla illiberalismin, moniarvoisuuden vastaisuuden ja autoritaarisen äärioikeiston henki . Tällä on useita lähteitä. Niihin kuuluvat kasvava pessimismin ilmapiiri ja taantuman pelko – joka syrjäyttää sodanjälkeisiin vuosikymmeniin liittyvän edistyksen tunteen Länsi-Euroopassa – sekä vastareaktiot progressiivisille kulttuurisille muutoksille ajan myötä, kuten suvaitsevaisuuteen ja syrjinnänvastaisuuteen.
Myös mukaan on tullut keskustelun tylsistämistä. Lainatakseni lauseen Jürgen Habermasilta, "julkisen sfäärin rakenteellisessa muutoksessa" suoraviivaista propagandaa on välitetty "sosiaalisen median" ja internetin kautta yleensä, iltapäivälehtien otsikkokulttuurin ja mediasensaatiohakuisuuden kautta.
Äärioikeisto toimii käyttäen liioittelua, yksinkertaistamista ja kuviteltujen vihollisten esiinloihtimista. Vaikka se on rikkaiden suojelijoidensa omistuksessa, se tyylittelee itsensä tavallisten miesten puolestapuhujaksi "ylhäällä olevia", "eliittiä" ja poliitikkoja vastaan: kaikkia kuvataan ostetuiksi, korruptoituneiksi, epäpäteviksi, syrjäisiksi, "kansan vastustajiksi", todellakin "järjestelmän" agenteiksi.
Perverssi kapina
Tässä on kuitenkin hyvyyden ydin – kaipuu johonkin täysin erilaiseen, politiikkaan, joka ei tyydy pelkkään olemassa olevan hallintoon ja yksityiskohtien hallintaan. Se on eräänlainen kapina perverssissä muodoissa, halu todelliseen muutokseen järjestelmässä.
Tästä johtuu väite, että maltillisen vasemmiston laajat osat ovat jättäneet nämä kapinalliset energiat äärioikeistolle. Tähän kritiikkiin liittyy toisinaan vetoomus "vasemmiston" populismista. Se, mitä tämän pitäisi olla, ei kuitenkaan usein ole niin selvää.
Muutama vuosi sitten kuollut brittiläis-argentiinalainen filosofi Ernesto Laclau'ta pidettiin yhtenä vasemmistopopulismin älykkäimmistä puolustajista. Laclaun mukaan vasemmiston täytyi vedota vähäosaisiin – vastustuskykyisenä "meinä", "heitä", vakiintuneita, rikkaita, voittajia vastaan, niitä, jotka loivat järjestelmän pelkästään omaksi edukseen.
Toiset yhdistävät vasemmiston populismin yksinkertaisesti radikalismiin tai helposti ymmärrettäviin vaatimuksiin. Tässä mielessä tällaiset vaatimukset tulisi muotoilla voimakkaalla, kaikuvalla kielellä, joka ei katoa elottomaan "toisaalta" ... "toisaalta" -pohdiskeluun hallinnossa paikkansa löytäneiden kesken.
Masentavia yksinkertaistuksia
Monet tällaiset väitteet eivät ainoastaan kuulosta uskottavilta, vaan niillä on paljon kannatusta. Silti vasemmistopopulismi johtaa hyvin usein umpikujaan, jossa regressiivinen vasemmisto esittelee argumenttinsa vasaroimalla ajatuksensa mustaan ja valkoiseen, hyvään ja pahaan jakautuneeseen maailmaan.
Tällainen manikealaisuus jättää huomiotta todellisuuden moniselitteisyyden ja jokaisen kysymyksen monimutkaisuuden. Eivätkä nämä masentavat yksinkertaistukset, jotka liittyvät pseudo-leninistiseen tulkintaan, edes johda menestykseen. Vasemmistopuolueiden varsin heterogeenisen potentiaalisen äänestäjäkunnan joukossa järjetön voimakasäänisyys pelottaa vähintään yhtä monta kuin se saattaisi houkutella – erityisesti niitä, jotka eivät ideologisesti ole sitoutuneet poliittisen kirjon vasemmalle puolelle, mutta jotka ovat vakuuttuneita kritiikin ja muutoksen tarpeellisuudesta.
Se, mitä Manner-Euroopassa joskus kutsutaan vasemmistoliberalismiksi, on aina ollut vastareaktio vasemmistolle, joka luuli voivansa johtaa konflikteja modernissa maailmassa kadonneen menneisyyden hengessä. Mutta kuten vasemmistopopulismissa, myös siinä on sudenkuoppansa.
Vasemmistoliberalismi löystyy helposti sellaiseksi maltillisuudeksi, joka ei se enää saavuta yhtään mitään. Mikä pahempaa, se usein yksinkertaisesti antautuu "todellisuuksille", nykyisen kapitalismin hyväksymiselle. Ja hyvin usein se on järkevää tylsyyteen asti. Jos se ei voi herättää intohimoja reaalipolitiikkansa vuoksi, kova vasemmisto voi esittää tietyn "epärealismin" välttämättömäksi taistelussa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta sekä sosiaalista ja taloudellista eriarvoisuutta vastaan (kuten menossa olevat poliittiset lakot Suomessa, IR).
Mutta vasemmistoliberalismilla on edelleen yksi suuri etu verrattuna (verbaalisesti) radikaaliin vasemmistopopulismiin. Diskurssin typistäminen – röyhkeys, kuluneet lauseet, kaikkialla läsnä oleva propaganda –, joka kulkee käsi kädessä äärioikeiston kanssa, käy todella monen hermoille. Yrittäessään kilpailla äärioikeistopopulistien kanssa tässä maastossa, tämä taktiikka on käytännössä tie tyhjään.
Sanan voima
Demokraattisen vasemmiston tulisi luottaa sanan voimaan – hiljaisen pohdiskelun ja pohdiskelun voimaan, mutta myös vuoropuhelun voimaan, joka sisältää väittelyn ja vastustamisen sekä kuuntelemisen. "Älyn ääni on pehmeä, mutta se ei lepää ennen kuin se on saanut kuulonsa", Sigmund Freud ehdotti kerran legendaarisessa kaavassa.
Jotkut saattavat vastustaa sitä, että on romanttista, jopa naiivia, luottaa järjen hiljaiseen vastarintaan, siihen, mitä Habermas kutsui "paremman argumentin pakottomaksi voimaksi". Sen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla romanttisempia. Koska ei ole muuta hyvää tapaa parantaa yhteiskuntiamme kuin - Immanuel Kantin mukaan - käyttää omaa järkeämme julkisesti ja tuoda sanan voima kantavaksi ääneksi.
Ihanteellinen tie olisi luultavasti jotain "radikaalivasemmistoliberalismia". Tällä vältettäisiin paitsi taaksepäin katsovan vasemmiston autoritaariset kiusaukset, myös niihin sisältyvä maltillisuuden ansa, joka ei enää kykene määrittelemään kunnianhimoisia tavoitteita.
"Vallankumouksellinen reformismi", voisi sanoa. Radikaali sisällöltään, mutta hengeltään ja sävyltään kohtuullinen."
Robert Misik
Robert Misik on kirjailija ja esseisti Wienissä. Hänen viimeisin kirjansa on Politik von unten: Gelingt das Comeback der Sozialdemokratie? (Politriikkaa alhaalta:Onnistuuko sosialidemokratian takaisinpaluu?) (Picus Verlag). Hän julkaisee monissa j
