perjantai 29. toukokuuta 2020

Suomalaisten kuva Italiasta pahasti vanhentunut?

Liisa Liimatainen on Fb-sivuillaan kuvannut italialaistumistaan ja eurooppalaistumistaan -ja heräämistään Italian traagiseen tilanteeseen Korona-pandemian ensimmäisenä Euroopassa kohdanneena maana. Samalla hän pohtii paitsi Italian, myö Euroopan Unionin ja sotilasliitto NATOnkin merkitystä nykypäivinä:

"Kerttu Loukola sanoi kommentissaan, että minä olen nykyisin ehkä enemmän italialainen kuin suomalainen. Oikea vastaus kuuluu: olen eurooppalainen, joka on syntynyt Suomessa ja joka on vahvasti kiinni luterilaisessa kulttuurissa vielä nykyisin, vaikka olen elänyt suurimman osan elämästä Italiassa. Kertun kommentissa näkyy myös selvästi eräänlainen vasemmistonäkemys, joka vierastaa EU:ta, Natoa ja vähen kaikkia niitä asioita, jotka muodostavat nykyisen maailman organisaatioverkon.

Tämän vuoden alussa olin täysin sukeltanut Lähi-itään ja menettänyt mielenkiintoni Italiaa kohtaan. Ostin päivälehden 2-3 kertaa viikossa ja seurasin maailmaa kansainvälisten ajatuspajojen kautta. Sitten tuli koronavirus, joka pakotti minut havaitsemaan, että elän Italiassa ja olen tämän maan tapahtumien armoilla. Jouduin myös emotionaalisesti kokemaan kaiken sen, mitä täällä Italiassa on koettu. Oli pitkä kausi, jolloin joka aamu kuolleiden määrä Italiassa, ennen muuta Pohjois-Italiassa oli lähellä tuhatta. Tässä vaiheessa minä havaitsin uudelleen olevani osa tämän maan dramaattisia kokemuksia. Ryhdyin seuraamaan intensiivisesti Italian traagista taistelua koronauhkaa vastaan.
Italia kohtasi viruksen ensimmäisenä Euroopassa ja joutui selviämään epidemiasta ilman sitä koskevaa tietoa. Muut Euroopassa ovat voineet hyötyä Italian kokemuksista, koska teillä oli jo Italiasta tullutta, jo käsiteltyä tietoa, Italian dramaattisten kokemusten kautta saatua tietoa. Voidaankin sanoa, että muu Eurooppa voi selvitä paremmin epidemiasta juuri siksi, että se voi pohjata oman toimintansa Italian kokemuksiin.

Tässä tilanteessa minä jouduin sukeltamaan uudestaan Italiaan ja myös mukaan sen kokemuksiin. Niinpä olen löytänyt uudestaan tavallaan Italian, johon olin alkanut suhtautua hajamielisesti ja skeptisesti. Jouduin myös jakamaan sen tragedian - pitkälle yli 30 000 kuollutta - ja myös tuntemaan itseni taas osaksi tätä maata, vaikka omalla tavallani eurooppalaisena, jolla on rikas kansainvälisen kokemuspohja. Ja nyt kun seuraan Italian hallituksen yrityksiä selvitä äärimmäisen raskaasti kriisistä, en voi olla näkemättä sitä viime kuukausien kokemusten valossa. Juuri siksi toivon, että EU voi tukea Italiaa nyt kun sen pitää päästä ulos tästä kriisistä. EU:n johto on mieltänyt tragedian ja yrittää auttaa Italiaa ja muita eniten kriisistä kärsineitä maita.

Olen seurannut Italian politiikkaa yli 50 vuotta ja tiedän, että se on täynnä konflikteja. Sen sisällä suuri määrä erilaisia vaikuttajia, tuomarikunnan jäseniä, poliiseja, yrittäjiä, toimittajia ja poliittisia vaikuttajia on maksanut omalla elämällään sen, että he eivät ole myöntyneet seuraamaan erilaisten mafioiden taI muiden laittomien klikkien painostukseen. Nykyisin Italian politiikan sisällä taistelua ei enää käydä väkivaltaa käyttämällä, ja siitä pitää kiittää niitä, jotka ovat maksaneet omalla hengellään tämän kehityksen. Mutta Italian politiikan sisällä käydään edelleen kovaa taistelua siitä, mikä on oikein mutta myös mikä on toteutettavissa eli on siis todellisuuden rajojen sisällä.

EU on osa tätä maailmaa ja on toivottavasti tullut jäämään, sillä se on ainoa mahdollinen kansainvälinen organisaatio, joka voi toimia järkevästi ja vaikutusvaltaisesti kansainvälisessä politiikassa. Minä haluaisin, että se toimisi vielä nykyistä määrätietoisemmin Trumpin Yhdysvaltain ja vahvistuvan Kiinan vastapainona.

NATO on olemassa, mutta sen vaikutusvalta on laskenut suuresti, koska nimenomaan Yhdysvallat on menettänyt kiinnostuksensa sitä kohtaan Trumpin aikana. Minä en ole koskaan ollut innostunut tästä sotilasliitosta, mutta sekin on osa sitä maailmaa jossa me elämme. En jaksa innostua siitä, että se nähdään paholaisena. Se on menettämässä merkitystään, koska se liittyi kylmän sodan maailmaan, joka on katoamassa.

Me elämme maailmassa, joka voi olla nyt tienhaarassa, sillä koronavirus on ravistellut käsityksiämme hyvin raskaalla tavalla. Tässä maailmassa minä ainakin haluaisin, että Eurooppa ymmärtäisi, että EU on sen mahdollisuus toimia järjestäytyneesti maailmassa, jossa pyritään kunnioittamaan kansainvälistä lakia ja yritetään löytää uusia sääntöjä ja organisaatiota, jotta emme poukkoilisi maailmassa ilman yhteisiä sääntöjä ja yhteistä organisaatiota.

Minä pelkään, että osa Suomesta etsii nyt suojaa pahaa maailmaa kohtaan sulkeutumalla itseensä eikä näe, että me tarvitsemme suurempia yksiköitä tässä monimutkaisessa ja vaarallisessa maailmassa. Ainakin minulle EU on ainoa olemassa oleva kansainvälinen yksikkö, joka voi toimia myönteisesti tässä maailmassa ja jolla voi olla myös vaikutusvaltaa. Tämän hyväksyminen edellyttää sitä, että luovutaan oman pienen tutun maailman päiväunista. Ja jotta EU selviää tästä valtavasta kriisistä, sen pitää toimia kansainvälisesti eikä vain kansallisten horisonttien näkökulmasta.

Minulla on mielikuva, että monien teidän kuvanne Italiasta on pahasti vanhentunut. Tämä maa elää vielä erilaisten klikkien varjossa, mutta sen sisällä on myös voimia, jotka tekevät koko ajan työtä toisenlaisen Italian puolesta. On kysymys päivittäisestä taistelusta erilaisten ratkaisujen välissä. Oletteko unohtaneet Matteo Salvinin ja hänen strategiansa Orbanin, Putinin ja Marine LePenin liittolaisena? MYös Kiina etsii liittolaisia Euroopassa ja haluaisi lisätä vaikutusvaltaansa, ja sen seireenin kutsuja myös kuunnellaan. Tässä uudessa maailmassa EU on tärkeä kiintotähti, vaikka ei välttämättä täydellinen, mutta mikä on täydellistä maailmassa?"

torstai 28. toukokuuta 2020

Sääntöjen mukaan vai niitä pragmaattisesti soveltaen?

Tällä kertaa tämän Fb-sivun nimi osuu naulan kantaan; onko uusjako mahdollista - siitä tässä on kysymys. Erityisen tärkeää Euroopan kehittämisen katseleminen uudesta näkökulmasta on sosialidemokratalle; tarvitaan vahvaa, toimintakykyistä valtiota joka vastaa kansalaisten tarpeisiin ja kykenee investoimaan infraan ja palveluihin. Vahva valtio on samalla rauhan ja demokratian tae. Jatkossa nähdään, mennäänkö tässä 'koronaelvytyksesäkin' markkinakylki edellä vai suodaanko tilaa pohjoismaistyyppiselle hyvinvointivaltiolle. Sellaisen vaihtoehdon peruskirjat sallivat vain poikkeusoloissa.

Tässä Euroopan Unionin perussopimuksiin liittyvä ristiriita pähkinänkuoressa. Eurooppaoikeuden professorin Juha Raition mukaan 
"Euroopan unionin perussopimuksen mukaan apua voidaan ”tietyin edellytyksin” antaa jäsenvaltiolle, jos sellaiset luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia."

TURUN yliopiston eurooppaoikeuden professorin Jukka Snellin mielestä komission ehdotuksessa keskeinen oikeudellinen kysymys liittyy perussopimuksen artiklaan 125. Sen mukaan EU tai yksittäinen jäsenvaltio ei saa ottaa vastakseen toisen valtion taloudellisia sitoumuksia. ”Ehdotuksessa ei ole kysymys siitä, että EU vastaisi yhdenkään jäsenvaltion taloudellisista sitoumuksista. Kysymys on siitä, että koronaviruspandemian erittäin poikkeuksellisissa oloissa jäsenvaltioille annetaan tilapäisesti taloudellista avustusta ja mahdollisesti lainaa. Se on eri asia kuin taloudellisista sitoumuksista vastaaminen.”

Snell korostaa yhteisvastuun olevan EU:n keskeisiä arvoja, joka on myös kirjattu perussopimukseen.

Omana kommenttinani totean vain että Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ja EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde ovat nyt ottaneet sen roolin, jota heiltä valittaessa odotettiinkin. EKP on tuonut määrällisen elvytyksen jatkamisen muodossa uusia, endogeenisia (sisäsyntyisiä) elementtejä keskuspankkirahoitukseen. Lainakorkojen matala taso, inflaation pysyminen toivotuissa rajoissa, valtioiden velkakirjojen osto ja niiden sterilisointi eli pitäminen EKP:n taseissa niiden määräajan päättyessä ovat tällaisia toimia. Euroopan Komissio on myös hyväksynyt joustamisen Maastrichtin sopimuksen velkarajoista ja lukuisia rahoitustoimia on pantu käyntiin. 

On siis irtauduttu jo aika pitkälle mm. Saksan edellyttämästä eksogeenisesta (ulkosyntyisestä) talouspolitiikan ehdollistamisesta. Suomenkin valtio voi alijäämän lisäämisen (velanoton) muodossa tavoitella koko hallitusohjelman toteuttamista edelleen vaikeutuneista olosuhteista huolimatta. Se on sosialidemokratian suosiman pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannalta toimivin vaihtoehto, koska se mahdollistaa investoinnit ja palvelujen kehittämsen julkisella sektorilla. 

Entä voidaanko kuitenkin jäsenvaltioita tukea vai suuntautuuko tukimiljardit edelleen 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus) luomiseen? Ehkä tässäkin voidaan joustaa kun huomataan, että saadakseen investoinnit käyntiin yritystoiminta tarvitsee ostovoimaa - ja sen luomisessa julkinen sektori, valtio, alueet (osavaltiot) ja kunnat ovat ratkaisevassa asemassa. Valittu tie taitaa olla ainoa mahdollinen uuden sukupolven Eurooppa-sopimuksen aikaansaamiseksi, koska peruskirjoja ei saada uudistettua - sellaista yksimielisyyttä, konsensusta ei Euroopasta löydy.

Tämän 'semesterin' (Komission toimikausi) ylivoimaisesti tärkein aloite on siis nyt tehty. Tällaista ei olisi voinut odottaa edellisiltä, Barroson ja Junckerin johtamilta komissioilta. Nyt ei pidä siis katkaista johtavan kaksikon käsiä vaan tukea heitä vaivalloisessa pyrkimyksessä uudistaa Euroopan Unionia modernimpaan suuntaan.
____________

Timo Miettinen YLEn uutissivuilla 28.5. 2020:
Koronakriisin talouteen tuoma isku on niin kova, että pitää joko sallia elvytys kansallisella tasolla tai elvyttää EU-tasolla. EU:n tasolla voidaan Miettisen mukaan elvyttää järkevämmin

– Jos elvytystoimet jätettäisiin vain valtioille, ne todennäköisesti pelastasivat vain omia yhtiöitään, jolloin EU-tason mukaan tuloon liittyy selkeä eurooppalainen lisäarvo.

EU:n tasolla elvytystä voidaan ohjata muun muassa kestävään kehityksen hankkeisiin.

Pentti Hämäläinen 28.5. 2020:

Unioni ja pelastus-/elvytyspaketti
Kommentaaria Ilpon keskeiset elementit sisältävään erinomaiseen tilanne-arvioon.
Rohkea ja ajankohdan huomioon ottaen oikea askel von der Layenilta luoda edellytykset unioni koheesion vahvistamiselle pitkään jatkuneen liudentumisen, ja eräissä yhteyksissä jopa repivänoloisten asenteiden esiintymisen tilalle. Saako tuki- ja lainarahoitusehdotus hyväksynnän, ja jos saa, minkälaisen väännön ja ehkä tinkimisen jälkeen, on tärkeää. Nouseeko tässä korona-ajassa solidaarisuus ja yhteisen (talous)unionin säilyttäminen tärkeäksi, vai jatkuuko otattelu kurin ja solidaarisuuden välillä. Media viestittää, että osa ankaruutta edustavasta nelikosta Hollanti, Tanska, Ruotsi, Itävalta, olisi liudentamassa kantaansa. Jos komission esitys toteutuu, on se eittämättä askel federaatiokehityksen polulla. 
Kun katselee hiukankin avarammin globaalissa ulottuvuudessa tapahtuvaa kehitystä ja suhteuttaa EU:n tilannetta ja sen hajautumisilmiöiden täplittämää kyvykkyyttä suoriutua niistä tavoitteista, mitkä on välttämättömiksi ehdoiksi tunnistettu säilyttääksemme pallon elinkelpoisena, ei pitäisi olla epäselvää, mistä ratkaisua on lähdettävä hakemaan. Tämänhetkisen poikkeustilanteen yli voitaneen komission ehdottamilla tuki- ja lainoitustoimilla edetä. Mutta nekään eivät ole vailla ehtoja, vaan suunnattuja niihin rakenteita uudistaviin kohteisiin, mitkä ohjelmajulistuksessa komissio on esittänyt. Siis samalla tulevaisuusorientoituneita. Mutta välittömän pelastustehtävän lisäksi, ja samanaikaisesti globaalin agendan kanssa, on päättäväisesti haettava ratkaisua perustavampaan ongelmaan: unionin jäsenmaiden talouksien suuren eriparisuuden tasoittamiseen. Tämän ’haasteen’, siis ongelman erityisesti euromaille, hanskaaminen ja eriparisuuden tasoittaminen on vaativampaa kuin ehkä uskalletaankaan uloskirjoittaa. Kohtuullinen tasoitus talouden rakenteiden muutoksena ja siihen liittyvinä yhteiskuntien suorituskykyjen välttämättömyyksinä on ylisukupolvinen. Eikä se voi tapahtua pelkästään ”yhä kilpailukykyisemmän unionin” ideologian alla. Jos sillä tiellä jatketaan, ilman yhteishyvän tavoitteen ehtona tarvittavaa solidaarisuutta, eivät tulevat työelämän kohortit suostu edessä olevaan ’korpivaellukseen’. Tässä katsannossa komission nyt tekemä ehdotus, tultuaan hyväksytyksi vaikkapa hiukan liudentuneena, voi olla riittävä koheesion vahvistamiseksi ja tulevien välttämättömyyttä hyveenä pidettävien yhteispäätösratkaisujen varmistamiseksi myös jatkossa.

Tämän päivän Kauppalehden aihetta käsittelevässä jutussa Varman Risto Murto käyttää edelleen ilmaisua Suomesta ”nettomaksajana”. En ole koskaan ymmärtänyt tämän asettamuksen mukaista perustelua sille, että unionin jäseneksi halunneet valtiot haluavat jäsenyyttä saadakseen unionilta euroja laskelmissa enemmän kuin antavat jäsenmaksuna. Tämä asenne vertautuu siihen, että hakeudutaan ’yhteishyvän yhdistykseen’, mutta ollaan valmiit olemaan jäsenenä vain sillä edellytyksellä, että saanto on euroissa suurempaa kuin jäsenmaksu. Muita yhteisön jäsenyyden tuomia etuja ei siis kalkyyliin oteta mukaan. Populistista sanailua, älyllistä naivismia, mutta aihe on vakava. Jos tämänlaisten vertailujen todellinen merkitys on niin suuri, että siitä pitää tehdä aina unionin budjettiasioita käsiteltäessä ’numero, niin nyt kannattaa ottaa mallia Britannian etenemisestä pois unionin kiristysliinoista. Siinä ovat ensimmäiset askelmerkit vapautumiseen tulossa. Seuraavalle askeltaminen on jo asteen verran helpompaa. 

30.6. 2020
Seppo Tuovinen kiinnitti huomiota myös Li Anderssonin elpymisrahastoa koskevaan analyysiin:
Li Andersson:
Kirjoitin pidemmän analyysin komission esittämästä uudesta elpymisrahastosta, tässä keskeisimmät huomiot:

- Ratkaisuille on suuri tarve: on koko Euroopan ja myös Suomen intressissä välttää euroopanlaajuista ja syvää talouskriisiä.

- Elpymisrahasto ei ole ongelmaton, ja parempia vaihtoehtojakin olisi. On myös ymmärrettävää kysyä, miksi veronmaksajien pitäisi maksaa yksityiseltä pankkisektorilta otettua lainaa sen sijaan että unioni hyödyntäisi Euroopan keskuspankkia elvytysvaran luomisessa. Elpymisrahastoa parempia ja tehokkaampia ratkaisuja Euroopalle olisivat esimerkiksi EKP:n suora rahoitus jäsenmaille ja velkojen yhteinen leikkaaminen tasapuolisesti kaikilta mailta.

- Koska näitä esityksiä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä pöydällä tai näköpiirissä, on arvioitava komission esitystä elpymisrahastosta sekä sen hyötyjä ja haittoja nykyisessä tilanteessa.

- Eurokriisissä jäsenmaat maksoivat tukipaketeista, joilla todellisuudessa pelastettiin saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja. Vasemmistoliitolle elpymisrahaston hyväksymisen ehto on, että tämä virhe ei toistu, vaan elvytysvaroilla on pankkituen sijaan tuettava esimerkiksi kunnianhimoista vihreän kehityksen ohjelmaa sekä panostettava digitalisaatioon, osaamiseen, terveyteen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. Näin tehdyillä taloudellisilla panostuksilla voi syntyä eurooppalaista lisäarvoa yksittäisten jäsenmaiden toimiin verrattuna.

- Avaukset EU:n omien varojen keräämiseen ympäristön saralla (muovivero, päästökauppa, hiilitullit) ovat lupaavia ja kannatettavia.


- On kuitenkin todella tärkeää, että elpymisrahaston ehdoilla ei kavenneta jäsenmaiden omaa talouspoliittista päätösvaltaa. Rahaston ehdoista ei saa muodostua komission kiristysruuvia, jolla vaaditaan vahingollisia rakenteellisia uudistuksia tai finanssikriisin aikaan pahaa jälkeä tehnyttä talouskuria, eli kovaa yksityistämis- ja leikkauspolitiikkaa. On nurinkurista, että tahot, jotka kritisoivat liittovaltiokehitystä samaan aikaan vaativat kovaa ehdollisuutta elpymisrahaston varoihin. Käytännössä se tarkoittaisi komission talouspoliittisen päätäntävallan kasvattamista kansallisten parlamenttien kustannuksella.
___

Taloustieteen emeritusprofessori Matti Virén 30.5. 2020:
”Leimallien piirre on silloin yhteisvastuu, ja jos nykyistä rahoitusehdotusta käytetään mallina, implisiittinen lupaus siitä, että vaikeuksiin joutuneet (ylivelkaantuneet) maat pelastetaan ’whatever it takes’ -periaatteella.”

"Liittovaltiokehitys tarkoittaisi yhteisvastuun ja samalla tulonjaon lisääntymistä EU:n jäsenmaiden välillä. Komission esittämän paketin 750 miljardista eurosta valtaosa, 500 miljardia, olisi lainan sijaan suoraa avustusta.

”Sinänsä ei ole mitään ihmeellistä siinä, että EU:sta on tulossa entistä selvemmin tulojakomekanismi. Kaikki liittovaltiot jakavat tuloja uudelleen. Yhdysvallatkin. Kyse on vain siitä, miten läpinäkyvää toiminta on ja mikä kannatus tässä toiminnalla on kansalaisten keskuudessa. Olennaista on toki myös, kannustaako omaksuttu tulonjakomekanismi parannuksiin instituutiossa ja politiikkasäännöissä ja sitä kautta pienentyneeseen tarpeeseen jakaa tuloja uudelleen. Kannustaako se välttämään ylivelkaantumista? Kannustaako se muihin rakenteellisiin uudistuksiin? Näistä asioista komission ehdotus on pahaenteisen hiljaa”, Virén kirjoittaa.


Ilpo Rossi: Matti Virénin blogikirjoituksen peruslähtökohta näkyy edustavan ns. valtavirtaista lähestymistapaa; monet Euroopan Komission esitykset poikkeavat endogeeniseen suuntaan noudatetusta uusliberalistisesta lähtökohdasta... ___

YLEn Areenan "politiikkaradiossa"  kävivät Satu Hassi ja Elina Lepomäki keskustelua elvytyspoaketin hyvistä ja huonoista puolista.
___
1.6. 2020
Poliittisen talouden Podcast, haastateltavana SAK:n ekomonisti Anni Marttinen. Euroopan makrotalouden infrastruktuurin uudistamisen välttämättömyys. Kun valtioilla on oikeus painaa itselleen kolikkoja, miten olisi miljardin euron kolikon lyöminen?








keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Miten ulos Koronan pahentamasta talouskriisistä?



Iltasanomien/Taloussanomien toimittaja Jan Hurri pohdiskelee tuon tuostakin euroalueen talouskysymyksiä ja niin tälläkin kertaa. Tässä muutama henkilökohtainen kommentti viimeisimmän 27.5. 2020 julkaistun kolumnin annista:

Kohtalaisen hyvää pohdinta Jan Hurrilta siitä, mitä nykyisen konsolidoidun perusrakenteen sisällä voidaan tehdä. Olisin jossakin vaiheessa odottanut Hurrilta yritysten, so. 'markkinan' ja valtion erilaisten roolien analysointia kasvua luotaessa. Valtio ja sen ilmaisemat kansalaisten tarpeet on aivan ylivoimainen keino uuden kasvun luomiseen vaikka velkarahalla. Valtion ja kuntien verotusoikeus jo yksistään takaa sen että jokainen vellalakin nykykoroilla luotu työpaikka luo lähes automaattisesti hyvinvointia ja kasvua, sekä tarjoaa sekataloudessa myös markkinalle mahdollisuuksia investointeihin ja kasvuun ostovoioman kasvaessa. Tämä endogeeninen malli olisi aivan  ehdottomasti toimivin malli selviämiseen tästäkin kriisistä. On suurta tuhlauista pitää työvoimaa työttömänä ja vaikka mahdollisuutta luontaiseen aktiivisuuteen kuluttajana ja taloudellisena toimijana. Euroopan Unioni kamppailee tämän ongelman kanssa niin kauan kuin nykyiset peruskirjat ovat voimassa.


Keskuspankkirahoituksella ei voida valtioiden velkataakkaa suoraan keventää; juuri se on tiukasti kielletty konsolidoiduissa perussopimuksissa. Sksi määrällinen elvytys ja sen jakaminen onkin organisoitava niin että se ei ole suoranaisessa yhteydessä valtion omiin budjettisuoritteisiin. Jos valtio on kuitenkin aiemmin tukenut yrityksiä, on kirjanpidollinen mahdollisuus koirvata näitä menoja määrällisellä elvytyksellä.

Onko määrällinen elvytys tuottanut talouskasvua? Yritysten investoinnit ovat olleet todella vähäisiä, koska määrällinen elvytys suuntautuu tarjonnan lisäämiseen mutta ei juurikaan lisää ostovoimaa. Nämä miljardit menevät yritysten taseisiin, ja Business Finlandin hyväksymiin kohteisiin, kuten koneiden ja laitteiden uusimiseen, innovaatioihin ja täysin uusiin hankkeisiin.

Inflaation mahdollisuus pysyy edelleen vähäisenä, koska EKP voi omilla toimillaan vaikuttaa korkotasoon. Tämä on yksi keskuspankin toiminnan mukanaan tuomia myöänteisiä påuolia. Toisaalta EKP joutuu tukemaan pankkeja muilla tavoin miinusmerkkisten korkojen aikana.

Velkasaneerauksesta - kuten Kreikan tapauksessa tehtiin - on surullisia ja pelottavia kokemuksia. Yhteinen velka saattaisi juridisesti ja sääntöperusteisesti johtaa tähänkin mahdollisuuteen uudelleen. Toinen velkasaneerauksen muoto olisi jäsenvaltioiden velkojen osto EKP:n taseisiin, mikä nykyisillä säännöillä on kielletty vaihtoehto.

Inflaatiota koskevassa kappaleessa Hurri tekee ajatusvirheen puhuessaan inflaation kasvusta:"Näin luultavasti kävisi ainakin siinä tapauksessa, että EKP euroalueella ja maailman muut suuret keskuspankit muilla mantereilla eivät yhtäkkiä luopuisi vakiintuneista ja monin paikoin lakisääteisistä hintavakaustavoitteistaan." Näin tapahtuisi vain, jos pankit luopuvat hintavakaustavoitteistaan.

Jan Hurri päättää kolumninsa varoitukseen korvata etukäteissäästämisellä juuri tähän hetkeen sopiva velanotto:
"Vyönkiristyksillä vikatikkeihin
Talouspolitiikan vyönkiristykset ovat jo alkaneet kummitella poliitikkojen ja poliittisten kommentaattoreiden puheissa, vaikka talous kompastui koronaan ja painui taantumaan vasta pari kuukautta sitten.

Tämä lienee omanlaisensa ennätys, sillä samaan itsetuhoiseen "ratkaisuun" päädyttiin niin 1990-luvun lamavuosina kuin viime vuosikymmenen kriisivuosina sentään vasta pari vuotta noiden edellisten suurten talouskriisien alkamisen jälkeen.

Ja niin kuin kummallakin edellisellä kerralla niin todennäköisesti myös seuraavalla kerralla talouspolitiikan kiristäminen alkaa ennen aikojaan – ja lisää eikä suinkaan supista valtion velkaantumista.

Yritykset supistaa julkisen talouden alijäämiä ja velkatarpeita kääntyvät herkästi tarkoitustaan vastaan jos niihin ryhdytään ennen kuin talous on kunnolla toipunut kasvuun ja kestää julkisen talouden tasapainottamista tapailevat veronkorotukset ja tai menoleikkaukset."

_____
SAK:n ekonomisti Anne Marttinen tänään 27.5. 2020 julkaistusta Euroopan Unionin ehdotuksesta Korona-kriisin taloudellisiin vaikutuksiin vastaavan elpymisrahaston raameista:
"SAK:n mielestä ei ole Suomen tai EU:n etu, että tässä kohtaa asetutaan komission ehdotuksia vastaan. Elvytyspaketti on saatava mahdollisimman nopeasti ja järkevästi läpi. Koronakriisin hoidossa tulisi olla pragmaattinen ja ottaa huomioon ratkaisun käytännön vaikutukset euroalueen talouteen. Euroalue tarvitsee investointeja talouden kuopasta ylös pääsemiseksi ja elpymisrahasto on tähän oiva työkalu. Rahastosta hyötyy myös Suomi, kun se saa suoraan varoja omien investointiensa rahoittamiseen."
Mielestäni hyvä ja perusteltu kannanotto...

Veikko Räntilä 15.5. 2020
Kriisin hyödyntäjät

On aika tyypillistä, että kriiseissä talouseliitti, yritykset ja jopa huijarit hyödyntävät tilannetta. Koronakriisin taloudellisten vaikutusten hillitsemiseksi on  käynnistetty miljardien tukiohjelma ilman yhteiskunnallisia velvoitteita,  ilman ympäristö- tai ilmastotavoitteita puhumatta  minkään asteista takaisinmaksusta. Markkinatalouteen kuuluu, että huijarit ottavat aina osansa kriiseissä kuten nyt maskikaupoissa.

Suojainten kansallinen tuotanto käynnistyy vastaa toukokuussa.  Näiden markkinat syntyivät vasta, kun julkinen puoli päätti ryhtyä niiden tilauksiin.  Yksityisen puolen aloiteellisuutta ei juuri aiemmin esiintynyt. USA:ssa oli kylläkin mielenkiintoinen tilanne. Vaikka Trump hylkäsi liittovaltiolle tarjotun sertifioidun  kasvosuojainten tuotannon käynnistämisen tammikuussa, voi siitä tuskin tehdä yleisiä päätelmiä julkisen toimijan tavasta toimia. Sama koskee myös yksityistä toimijaa. Erot ovat suuria ymmärryksessä, tavoitteissa, moraalissa ja vastuullisuudessa.  Sama henkilö toimii julkisena ja yksityisenä päätöksentekijänä.  Kovin  yksinkertaisia päätelmiä yksityisen ja julkisen paremmuudesta ei ole tehtävissä. Tiedetään myös, että useimmat merkittävät tuotannolliset innovaatiot  ovat julkisissa tutkimuskeskuksissa  luotuja tai julkisen rahan tukemina synnytettyjä. Julkisen ja yksityisen yhteenkietoutuminen on syvää ja laajaa. Puhtaan kapitalismin tai  sosialismin  sovellusta ei kehittyneistä maista tahdo löytää.

Vallanpitäjien läheisten väitetään sosialistisissa järjestelmissä  saavan suhteillaan epäoikeudenmukaisia etuja. Sama koskee kapitalismia. Laaja lobbauskoneisto, korruptio, mafia ja hyväveliverkostot hoitavat erityisetuja näille tahoilla kaikkialla.

Toiveet valtion roolin pienentämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa yhä kasvavien yritystukivaatimusten  kanssa.  Koronan jälkeen  näyttää Suomen valtion yritystuista aiheutunut  velka nousevan useaan kymmeneen  miljardiin euroon. Veronalennusten ja yritystukien riskinä on  myös, että niistä tulee pysyviä. Näin on usein käynyt. Seuraavassa kriisissä ei tällöin ole mitään  pelivaraa.  Suhdannepolitiikan oikeaoppinen harjoittaminen tahtoo olla  vaikeaa niin keynesiläisille kuin  uusliberalisteillekin. Markkinataloudesta ei taida myöskään enää olla kysymys kun talous on pysyvästi julkisilla tukijaloilla.


Tampereella 15.5.2020 Veikko Räntilä





tiistai 26. toukokuuta 2020

Kestämättömiä väitteitä vastaan

Lauri Holappa, poliittisen talouden pitkäaikainen tutkija ja toinen kirjan "Rahatalous kuntoon - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like) kirjoittaja väitteli 26.5. 2020 tohtoriksi makrotalouden ja erityisesti valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan virheellisistä olettamuksista. Hänen, Osi Ahokkaan ja Patricio Lain'an väitöksiä voidaan pitää pitkästä aikaa uutta tuovina ja muutosta ennustavina väitöstutkimuksina. Tässä Kansan Uutisten haastattelu väitöskirjan keskeisestä sisällöstä.

"Nyt tullaan väitöskirjan paitsi keskeisimpään myös monimutkaisimpaan löydökseen. Holappa toteaa osoittavansa väitöskirjassaan, että poliittisen talouden tutkimuksessa ja valtavirtaisessa taloustiedekirjallisuudessa on sisään kirjoitettuna oletus, ettei valtio voi sivuuttaa tällaista luottomarkkinoiden valtaa käyttämällä omaa keskuspankkia rahoitusvälineenä.

– Valtavirtainen taloustieteellinen kirjallisuus nostaa keskuspankkirahoituksen esteeksi aina hyperinflaation. Mitä tämä väitöskirja käytännössä tekee, se spottaa, että tämä oletus hyperinflaatiosta on väistämättä sisällä myös muussa luottomarkkinoiden määräysvaltaa korostavassa yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa.

Ajatus luottomarkkinoiden vallasta on looginen vain, jos me pidämme keskuspankkirahoitusta mahdottomana, Holappa huomauttaa. Tässä välissä on hyvä huomauttaa, että keskuspankkirahoitus on mahdollista vain rahapoliittisesti itsenäisille valtiolle."

lauantai 23. toukokuuta 2020

Valtio, markkinat ja hyvinvointivaltio

Seppo Tuovinen kirjoittaa 23.5. 2020 julkaisemassaan blogikirjoituksessa valtion merkityksestä hyvinvoinnin muodostamisessa. Hän tukeutuu 

Seppo Tuovinen nostaaa blogissaan keskusteluun italialaisen taloustieteilijä Marianna Mazzucaton yhteiskuntateoriaa ja julkisen sektorin merkitystä kehityksen dynaamisena vauhdittajana:

"Mazzucato kannattaa voimakkaasti sosiaalisia investointeja"

Mazzucato kannattaa voimakkaasti varsinkin kriisiaikoina sosiaalisia investointeja. Samoin kuin yrityksen konehankinnat, myös koulut ja sairaalat ovat tuottavia vasta toimiessaan, eli kun niihin liitetään riittävästi työvoimaa. Mariana Mazzucaton mukaan esimerkiksi opettajien ja hoitohenkilökunnan, palvelualojen kuten myyjien ja sosiaalityöntekijöiden palkat eivät siis ole silkkaa menoa, vaan tuottavaa työtä. 

Tässä yhteydessä kysynkin: Onko tämä päässyt meiltä unohtumaan, kun yksityistämme julkisia palveluja ja ajamme palveluyhteiskunnan alas heikentämällä rajusti työntekijöiden asemaa?
---
Mariana Mazzucato sanoi Taloussanomien haastattelussa jo 19.8. 2013, että hän pitää epäonnistuneena Suomen yritystukipolitiikkaa. Käytännössä vain 6 % pk-yrityksistä Suomessa on ns, kasvuyrityksiä, joilla on hyvät mahdollisuudet menestyä. Yritysten liian avokätisestä tukipolitiikasta on normaalioloissa päästävä eroon.
“Tuhlaamme valtavasti rahaa huonosti menestyvien pk-yritysten rahoittamiseen. Iso osa niistä ei tuota juuri lainkaan työtä tai innovaatiota. Yhteiskunnan tärkein tehtävä on huolehtia reilun kilpailun edellytyksistä ja valvoa yhteisten pelisääntöjen noudattamista.”

Samoin hän nostaa keskusteluun Ha-Joon Changin analyysin valtion merkityksestä yhteisen hyvinvoinnin kehittymiselle:

Ha-Joon Chang ja tyrmää myytin hyvinvointivaltion laiskistavasta ja taloutta jähmettävästä vaikutusta. Ekonomisti ottaa argumenttinsa tueksi Suomen, Ruotsin ja Tanskan taloushistorian.

 "– Nämä ovat maita, joilla oli laaja ja vahva hyvinvointivaltio. Silti niiden talous on 50–60 vuoden aikana kasvanut yhtä nopeasti ja Suomen tapauksessa vielä nopeammin kuin Yhdysvaltojen, jossa julkiset hyvinvointipalvelut ovat niukkoja."

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

”Laumaimmuniteetin” murhaava pseudotiede

Sosialistisen Internationaalin internet-sivuilta löytyi mielenkiintoinen kirjoitus korona-viruksesta ja yrityksestä kehittää löysällä politiikalla ns. 'laumaimmuniteettia'. Muodostuuko hinta tällä tavalla ihmishengissä laskettuna liian kovaksi?

”Laumaimmuniteetin” murhaava pseudotiede

16. toukokuuta 2020
Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtavassa  Foreign Affairs -lehdessä julkaistiin 12. toukokuuta artikkeli, jossa väitettiin, että suuret osa Yhdysvaltojen ja maailman väestöstä saisi COVID-19-tartunnan. Artikkelin otsikko on "Ruotsin koronavirusstrategia tulee pian pääperiaatteeksi: laumaimmuniteetti on ainoa realistinen vaihtoehto - kysymys on kuinka päästä sinne turvallisesti."

Lehti päättelee: "Viruksen pidättämispyrkimykset on tuomittu epäonnistuneiksi monissa maissa, ja suuri osa ihmisistä saa  lopulta tartunnan." Se väittää, että "pandemian hallinta - sen sijaan että se voitettaisiin - on ainoa realistinen vaihtoehto."

”Laumaimmuniteetin” puolustajien esittämä keskeinen argumentti on, että kun riittävä määrä ihmisiä tarttuu COVID-19-tartuntaan, ehkä 50–70 prosenttia väestöstä, tartuntojen määrä laskee luonnollisesti.

Seurauksena laumaimmuniteetin puolustajat väittävät, että pandemian leviämisen hillitsemisestä, kuten testauksesta, kontaktien jäljittämisestä ja tartunnan saaneiden eristämisestä, sekä koulujen ja yritysten sulkemisesta, olisi luovuttava, jotta tauti voi päästä eroon.  Viruksen pitäisi antaa levitä mahdollisimman laajasti.

Kaksi kehitystä tällä viikolla ovat paljastaneet tämän pseudotieteellisen teorian vääriksi ja vaarallisiksi. Tiistaina pidetyssä kongressin todistuksessa tohtori Anthony Fauci teki selväksi, ettei ole olemassa vakuuttavia todisteita siitä, että COVID-19-tartunta johtaa pitkäaikaiseen immuniteettiin, lähettäen Maailman terveysjärjestön (WHO) varoituksia viime kuussa.

Lisäksi maat ympäri maailmaa ovat alkaneet ilmoittaa laajojen kokeidensa tulokset populaatioilleen COVID-19-vasta-aineista. Yleisesti ottaen nämä testit ovat osoittaneet, että jopa pahimmilla puhkeamisalueilla vain pieni osa väestöstä on saanut tartunnan.

Yksi tällä viikolla julkaistu tutkimus havaitsi, että vain viidellä prosentilla Espanjan väestöstä on COVID-19-vasta-aineita. Tämä on huolimatta siitä, että Espanjassa on eniten COVID-19-tapauksia suhteessa kaikkien suurten maiden väestöön.

Vaikka infektiosta toipuminen takaa immuniteetin, mikä taas ei ole selvää, hypoteettinen immuniteetti viidelle prosentille Espanjan väestöstä maksoi 27 459 henkeä. Tämä tarkoittaa, että 50 prosentin tartuntaprosentti, joka tarvitaan tapausten vähentymiseen, vaatisi neljänneksen miljoonan ihmisen uhraamisen.

Jos samanlaisia ​​lukuja pidetään Yhdysvalloissa, joissa on 330 miljoonaa ihmistä, hypoteettinen ”laumaimmuniteetti” vaatisi lähes kahden miljoonan ihmisen uhraamisen.

Tästä syystä WHO: n tiedottaja Mike Ryan vastasi inhottavasti tällä viikolla kysyessään lauman koskemattomuuden politiikasta.

"Ihmiset eivät ole laumoja", sanoi irlantilainen  veteraaniepidemiologi. Hän sanoi, että termi on merkityksellinen vain kotieläintalouden alalla, jossa "yksittäisellä eläimellä ei ole merkitystä näiden päätösten brutaalin taloudellisuuden kannalta".

Hänen mukaansa termin käyttäminen voi johtaa erittäin julmaan aritmeetiaan, joka ei aseta ihmisiä, elämiä ja kärsimyksiä yhtälön keskipisteeseen.


maanantai 18. toukokuuta 2020

Koskeeko vapaus vain voimakkaita?

Seppo Tuovinen:

Arkistostani löytyi vanha puhe, jonka pidin SDP:n Seinäjoen puoluekokouksessa tasan 6 vuotta sitten 8.5.2014.

Näin puheeni teksti meni:

Seppo Tuovinen Pirkanmaa – SDP:n Puoluekokous 8.5. 2014



Missä ovat ne rohkeat vasemmistolaiset poliitikot, jotka vielä puhuvat vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta?
Jacob Söderman, Jukka Gustafsson ja Valto Koski kuuluvat tähän joukkoon.

Södermanin mielestä elämme sydämetöntä politiikan aikaa. Hän on huolissaan itsekkyyden filosofiasta, jonka hän pelkää syrjäyttävän hyvinvointiyhteiskunnan.


90-luvulla ei tarkkailtu sitä, mitä tuloeroille tapahtuu leikkauspolitiikan seurauksena. Ajateltiin, että ihmisten tulot lisääntyvät yleisesti. Ei huomattu, että köyhimpien tulot eivät lisääntyneetkään, vaan päinvastoin ne vähenivät.



Liian harva poliitikko kyselee vaalikentillä, mitä ihmisille oikeasti kuuluu? Jos kyselee ja poliitikko ehdottaa oman puolueensa yhteiseen politiikkaan tarkistusta, hänet torpataan ja häntä syytetään ankeuttajaksi.



Me sosialidemokraatitkin puhumme mieluummin järjestelmistä, rakenteista, kilpailukyvyn esteistä, kannustusloukuista ja tahtotiloista, joilla ihmiset saadaan uskomaan milloin mihinkin.

Sitähän tämä politiikan retoriikka viime vuosikymmeninä on ollut. Rakennepolitiikkaa ja hyvää taloudenpitoa tarvitaan, mutta miten se ihmisille selitetään ymmärrettävästi ilman kapulakieltä.



Monet uusliberalismiin retkahtaneet uskovat, että se mitä pääoma puhuu, niin sen käskytykseen on kiltisti sopeuduttava. Vastaan hangoittelijoita nimitellään jarruporukaksi, joka ei ymmärrä yhteistä etua.



Itsekkyyden filosofia korostaa sitä, että itsekkyys ja oman edun tavoittelu ovat moraalisesti oikein ja epäitsekkyys ja myötätunto ovat kaikkein pahinta moraalittomuutta.

Itsekkyyden filosofian mukaan yksilön pitää saada vapaasti toteuttaa omia taloudellisia intressejään. Ei valtion, eikä muunkaan yhteisön pidä millään tavalla rajoittaa sitä.



Kuuluuko vapauteen myös moraali?

Laillinen verosuunnittelu (vaikka se kansalaisista näyttäisi veronkierrolta), listaamattomien yhtiöiden osinkojärjestelmä ovat tätä laillista vapautta. Samoin nykyajan kapitalismiin kuuluva yritysjohtoa usein ruhtinaallisesti palkitseva optiosysteemi, runsaine eläke- ja muine etuineen.



Entä veroparatiisit?

Niitäkin lait suojelevat kuten olemme viime aikoina nähneet, kun suomalaisten raharikkaiden veronkiertoa ja verojen piilottelua ei ole voitu enää tutkia.



Elämmekö yhä selkeämmin epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vapaus koskee vain voimakkaita?



Hyvät ystävät, toverit!

SDP tarvitsee nyt suunnanmuutosta!

Meidän on tehtävä selkeä analyysi uusliberalismista ja globalisaatiosta. Meidän on yhdessä selvitettävä millaisen yhteiskunnan haluamme tulevaisuudessa rakentaa.
Vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus kuuluvat yhä siihen aateperustaan, jolle tulevaisuuteen suuntaava ja eheytyvä SDP nojaa.

Meidän on asetettava yhteinen menestys ja yhteisvastuu toiminnassamme ensisijalle ja uskottava itseemme.
Uusoikeistolaisuus ja pidäkkeettömän kapitalismin rynnistys tarvitsevat vastavoiman. Se löytyy sosialidemokratiasta - niin meillä omassa isänmaassamme - mutta myös laajemmin maailmalla.

18.5. 2020
Seppo Tuovinen:
 Elämme aikakautta, jota leimaa sivistyksen ja ihmisarvon kunnioittamisen puute.. Paavo Laakkonen kysyy edellä aivan oikein: "Mistä saataisiin se sivistyksen koulu, joka opettaisi kunnioittamaan ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa?" Monta kertaa olen palannut elämäni varrella Väinö Voionmaan sivistysajatteluun, hänen filosofiaansa ja siihen miten hän vei puoluettaan eteenpäin myös ideologian kautta. Hänen metodissaan opettaa nuorisoa oli jotain ainutlaatuista. Hän rakasti historian ja aatteiden tutkimista. Hänellä oli tapana sanoa innostuksestaan tutkimustyöhön: "OPIN, VALISTUKSEN JA AATTEIDEN MAAILMASSA ON IKUINEN NUORUUS JA KEVÄT." Voidaan sanoa, että Väinö Voionmaa oli ikuisesti nuori ja innokas, aina väsymätön, helposti syttyvä ja sytyttävä, alati aatteellinen ja toiveikas, milloin tahansa altis palvelukseen. Kiinnostukseni Väinö Voionmaahan alkoi opiskeluaikanani Turun yliopistossa Suomen historian opinnoissa 1960-70-lukujen taitteessa. Väinö Voionmaan diplomaattipoika Tapio Voionmaa kirjoitti isänsä kirjeiden pohjalta kirjan "Kuriiripostia" (1971). Kirja teki minuun syvän vaikutuksen, sillä se avasi jatkosodan aikaisia kulissitapahtumia aivan uudesta näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Väinö Voionmaasta lukuisia kirjoituksia ja pitänyt myös esitelmiä. Pidin mm. 26.9.2015 Itsenäinen kansa - Yhteistyön maailma-seminaarissa alustuksen professori Maria Lähteenmäen kirjasta Väinö Voionmaa puolue- ja geopoliitikko. Paikkana oli Itä-Karjalan kansanopisto Punkaharju. Mikään yllätys ei liene sekään, että Väinö Voionmaa kiinnostaa myös ay-väkeä. Tampereella alustin v. 2016 syksyllä Lentokonetehtaan emeritus-kerholaisille Väinö Voionmaasta. Käsittelin talvisodan taustaa edellä mainitun professori Maria Lähteenmäen Voionmaa-kirjan pohjalta . Suomen poliittisen johdon valinnat talvisodan alla herättivät vilkkaan keskustelun metalliduunareidenkin piirissä. Historiantutkijalla, kansan sivistäjällä ja valtiomiehellä Väinö Voionmaalla on oma tärkeä paikkansa Suomen poliittisessa historiassa, tiede-elämässä ja tietenkin SDP:n nuorison ja järjestöväen sivistäjänä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Voi hyvällä syyllä sanoa, että Väinö Voionmaa on voimakkaasti vaikuttanut minun omaan ajatteluuni sosialidemokratiasta ja sivistyksen merkityksestä ja lukemisen sekä elinikäisen oppimisen tarpeellisuudesta.

Väinö Voionmaa - kansan sivistäjä ja isällinen kasvattaja

Väinö Voionmaan humanismilla olisi käyttöä myös tässä ajassa pohtii Seppo Tuovinen kirjoituksessaan.

Väinö Voionmaa (1869–1947) muistetaan sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä paitsi kansanedustajana, moninkertaisena ministerinä, rauhanneuvottelijana Tartossa vuonna 1920, Moskovassa 1940 ja Pariisissa 1946–1947 mutta myös työväenliikkeen ihmisten ja varsinkin työläisnuorison henkisenä ja sivistyksellisenä kasvattajana. Voionmaa oli perustamassa Työväen Sivistysliittoa vuonna 1919 ja legendaarista Työväen Akatemiaa Kauniaisiin yhdessä professori Julius Ailion kanssa viisi vuotta myöhemmin.

Väinö Voionmaa on edelleenkin yksi maamme parhaista historiantutkijoista. Hän toimi Helsingin Yliopiston Pohjoismaisen historian ylimääräisenä professorina 1918–1936. Varsinaisen professorin virkaa hänelle ei suotu tuon ajan kielikiistojen takia, vaikka hänen lahjakkuutensa ja tieteelliset näyttönsä olisivat siihen riittäneet.


sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Voiko eurosta selvitä hengissä?

Julkaisen tässä juuri minulle lähetetyn Kati Peltolan kirja-arvostelun; Joseph E. Stiglitz on julkaissut kirjan Euro jop vuonna 2016 ja nyt se on käännetty suomeksi. Julkaisija on Kustannusyhtiö Into. Kirjan sisältö näkyy seurailevan kriittistä suhtautumista Euroopan Unioniin uusliberaalina ideologisena rakenteena. Ratkaisuehdotukset näyttäisivät seuraavan kuitenkin perinteistä eksogeenista makrotalouspolitiikkaa. Hyvä niinkin, kyllä silläkin tavalla voidaan selvitä, jos nostetaan kansanvalta ja demokraattinen hyvinvoitivaltio uudelleen kunniaan...


Voiko Eurooppa selvitä hengissä yhteisestä valuutasta?

Kati Peltola 12.5.2020 16.15

Joseph E. Stiglitz ehdottaa kirjassaan Euro, että eteläiset euromaat eroaisivat nykyisestä eurosta ja sopisivat keskenään niille sopivammasta yhteisvaluutasta.
Myös pohjoisen Euroopan euromaille Stiglitz ehdottaa keskinäistä sopimusta niiden yhteisestä valuutasta.
Kreikan talousromahduksen lääkkeeksi Stiglitz kannatti maan pikaista eroa eurosta. Hän nimittää Suomea mallivaltioksi, joka joutuu kärsimään Euroopan keskuspankin suppeasta toimeksiannosta ja euroalueen rahapolitiikasta, missä ei ole otettu huomioon euroon liittyneiden valtioiden erilaisuutta.
Erityisesti Saksan, mutta myös Hollannin tai Suomen olisi pitänyt irtautua eurosta, eikä heikentää köyhempiä maita yhteisvaluuttapolitiikalla. Tämä auttaisi jäljelle jääviä euromaita suhteuttamaan euron vaihtokurssia niille sopivammaksi. Vaihtokurssin aleneminen vilkastuttaisi euromaiden vientiä ja rajoittaisi niiden tuontia, mikä jouduttaisi niiden rahatalouden kasvua. Kasvu lisäisi valtioiden tuloja ja mahdollistaisi aikaa myöten jopa lainapääomien lyhentämistä.
Uusiliberalistinen eurolääke
Suomen BKT aleni 8,3 prosenttia vuonna 2009 USA:n vauhdittaman rahakeinottelukriisin seurauksena ja vuonna 2015 se oli edelleen 5,5 prosenttia alempi kuin rahakeinottelun huippuvuonna 2008. Jos Suomella olisi ollut oma valuutta, sen vaihtokurssi olisi laskenut tässä ylikansallisessa kriisissä. Valuutan heikentyminen olisi lisännyt vientiä ja vähentänyt tuontia, mikä olisi vahvistanut maan omaa taloutta. Mutta euromaana Suomi joutui kärsimään uusliberalistien kuristuspolitiikasta. Palkan alennuksilla heikennettiin kotimaista kysyntää ja syvennettiin BKT:n laskua. Stiglitz toteaa, että uusliberalistinen eurolääke tehosi tuskin paremmin hyväkäytöksiseen Suomeen kuin niskotteleviin eteläisiin potilaisiin.
Kirjan parasta antia on monipuolinen kertomus siitä, miten yhteinen eurovaluutta, uusliberalistinen talouskäsitys ja usko vapaiden markkinoiden toimivuuteen ovat haitanneet ja eriarvoistaneet euromaita. Kirja kuvaa varsin perusteellisesti sitä, miten nykyinen euroalueen rahajärjestelmä altistaa kansantalouksia suurille riskeille ja jättää rahoittamatta talouden muita alueita. Ja tämähän jatkuu nyt koronaviruskriisin aikanakin. Rahaa liikkuu edelleen rahaomaisuusarvojen ylläpitoon, mutta varsin niukasti esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin, jotka rajoittavat ja hoitavat laajaa tartuntatautia. Rahoitustukea ei suunnata muutenkaan sen mukaan, millainen tuotanto ja kulutus on tarpeellista ja mikä taas on haitallista eri ihmisryhmille ja maapallon muulle elämälle.

Inflaation hillintä
Euroopan keskuspankin keskeinen tehtävä on ollut inflaation hillintä. Jäsenmaat yritettiin saada myös painamaan julkisen sektorin velka alle 60 prosentin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Koronaviruksen myönteisenä seurauksena tämä perusteeton velan rajoitustavoite on nyt heitetty menemään. Näitä numeroita tavoitteleva europolitiikka ei onnistunut toteuttamaan luvattua BKT:n kasvua eikä sitä hyvinvoinnin lisääntymistä, jonka piti siitä seurata. Nyt on vakavaan keskusteluun noussut velkaantuneiden maiden lainojen laaja uudelleen järjestely, jota kirjassa ehdotettiin.
Stiglitz esitti myös, että ylijäämäisten valtioiden olisi pitänyt ottaa käytäntöön sellaisia rahoituksen ja palkkapolitiikan toimenpiteitä, jotka nostavat palkkoja ja hintoja ylöspäin. Kirjassa kuvataan useita rahapolitiikan muutoksia, joiden hän ajattelee helpottavan täystyöllisyyttä ja talouskasvua koko Euroopan alueelle.
Ehdotusten sokea alue on kuitenkin talouskasvu, jonka sisältöä Stiglitz ei aukaise. Hän toteaa, että valtio voi kasvattaa bruttokansantuotetta rahoittamalla kotimaista lisäkulutusta valtion verojen nostamisella. Sen kerrannaisvaikutus voisi olla moninkertainen, jos tämä raha jaettaisiin esimerkiksi köyhimmille lisätukina. Se kohentaisi kotimaista kysyntää toisin kuin rikkaiden matala verotus, joka ajaa heitä sijoittamaan rahojaan monenlaisiin ulkomaisiin kohteisiin.
Suomen valtavasta yli 200 miljardin euron työeläkeomaisuudestakin noin 75 prosenttia on sijoitettu ulkomaisille rahoitusmarkkinoille. Suomen suurin rahapolitiikan väärinymmärtäjä olemmekin siis me työeläkeläiset, jotka emme ole ottaneet yhdessä selvää siitä, mitä raha on ja miten siitä voisi muokata kohtuullisen apuvälineen ihmisten ja muun elämän hyvinvointiin.
Stiglitzin kirja ilmestyi Yhdysvalloissa 2016, mutta suomalaisessa versiossa tarkastellaan myös jo Trumpin valtakautta.

Joseph E. Stiglitz: Euro (Into 2020)

Ajatuksia aiheesta EU ja Euro

Veikko Räntilä on kirjoittanut ajankohtaisen analyysin Euroopan Unionista ja eurosta. Lyhyesti: Euroopan Unionin on muututtava vastaamaan sekä ajankohtaisiin suuriin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin - eli palattava sille alunperin tarkoitettuun tehtävään:

EU:n ja Euron tulevaisuus perustuu sille, missä määrin  Unionissa voidaan kehittää taloudellista, poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. EU:ta tarvittaisiin monien globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Näitä ovat mm. ympäristö- ja ilmastokriisit, maahanmuutto- ja pakolaisuusongelmat, pandemiat ja globaalit terveysongelmat, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustamisen ongelmat sekä varustelun purkamisen ja sodan uhkien vähentämisen haasteet. Kaiken kaikkiaan Eu:n pitäisi toimia kansalaistensa  oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustajan roolinsa ohella globaalina toimijana  maapallon elonkehän  turvaajana. Välittömänä tarpeena nousee esiin  vastapoolina toimiminen suurvaltojen imperialistisille pyrkimyksille ja  yhteisen puolustuksen kehittäminen.

Tätä taustaa vasten joutuu kysymään, missä ovat  Unionin tavoitteet ja  toimintaohjelmat näiden tehtävien hoitamiseksi. Poliittista yhtenäisyyttä ei ole saavutettu eikä sitä kohti ole edes kuljettu. Unioni on kaukana siitä, että se hoitaisi  näitä välttämättömiä ylikansallisia tehtäviä. Se painii nykyhetkeä koskevien poliittisten erimielisyyksien kimpussa. Poliittiset jännitteet EU:ssa ovat kasvaneet. Kamppaillaan nettomaksujen  minimoinnista ja tukien maksimoinnista. Pohjoinen ei luota etelän kykyyn hoitaa talouttaan tai varmistaa pankkien riittävä vakavaraisuus. Etelä vaatii yhteisvastuullisuutta talousongelmien ja erityisesti pandemian kustannusten kattamisessa. Talouksien rakenteiden ja suorituskykyjen erot eivät ole tasoittuneet. Saksan ylijäämien käytöstä  alijäämämaiden tuotantorakenteen   kehittämiseen ei uskalleta keskustella. Pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aiheuttamien ongelmien käsittelyssä ei ole federatiivista solidaarisuutta. Tämä ongelma ei poistu  näköpiiristä ajateltavissa olevassa  tulevaisuudessa. 

Demokratian kehdossa, Euroopassa, on syntynyt uudelleen autoritaarisia valtioita  ja kansojen  kaipuuta suurten johtajien perään. Näin  jopa itse Unionissa. Laman syvetessä ja suoranaisen kurjuuden ja toivottomuuden kohdatessa ihmisiä, voi ilmiö laajeta ja paheta. Keskustelu  asiasta vain oikeusvaltion nimellä on riittämätön. Saksa ohjattiin pois natsismin ideologiasta monipuolisella poliittisella kasvatuksella ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakenteiden demokratisoinnilla. Tästä ei uskalleta keskustella  Unkarin tai Puolan kohdalla.

Brexit mallitti sen, että Unionista voi erota. Asia, jota ei edes oltu otettu huomioon perustamisasiakirjassa. Kriisien syvetessä tämä tie on tarjolla muillekin. EU:n  harjoittama, Saksan dominoima talouspolitiikka on  leikannut Unionin maiden tuotantopotentiaaleista merkittävän osan. Finanssikriisin jälkeinen  talouskuriin perustuva ohjelma loi lisääntyviä eroja jäsenvaltioiden välille ja erityistä katkeruutta Kreikkaan. Pandemian hoidosta puuttuva solidaarisuus tekee samaa Italiassa. EU:n laajenemishankkeet  eivät ota riittävästi  huomioon paljon puhuttuja lähestymiskriteereitä. Tämä tarkoittaa, että uusien  jäsenvaltioiden myötä eriparisuus lisääntyy. Kaivatun yhtenäisyyden sijaan Unionissa tapahtuu  hajoamista ennustavia kehityskulkuja.

Alunperin Unioni oli tarkoitettu liiketoiminnan esteettömään edistämiseen perustamalla se ns. neljän vapauden varaan. Kaikissa niissä pääasiallinen hyötyjä on ollut  pääoma ja yritysten omistajat. Kansalaisten Eurooppaa ei voi perustaa näiden varaan. Jäsenvaltioiden piirissä ei myöskään ole tapahtunut kehitystä  eurooppalaisen  kansalaisidentiteetin suuntaan, mikä olisi välttämätöntä Unionin säilymiselle.Kansalaiset eivät juurikaan motivoidu edes äänestämään  EU:n parlamentin vaaleissa ja vaativat  kansallisten etujen ajamista  EU:ssa. Yhteisiä tavoitteita ei juurikaan ole. Unionin ylärakenteessa oikeusvaltiosta käytävät teoreettiset puheet  eivät kohtaa kansalaisten intressejä. Sosiaalisen Euroopan diskurssi on loppunut. Se olisi voinut tarjota kehittyessään ja konkretisoituessaan  aineksia tähän suuntaan.

Nykymuotoinen arvoretoriikka kansalaisten mukaanotossa  yhteiskunnalliseen kehitykseen ei riitä. Tarvitaan oikeudenmukaista talous- ja veropolitiikkaa, ihmisten osallistamista tuotannon ja liiketoiminnan luontiin ja ohjaukseen. Yhteiskunnallinen yritystoiminta ja laaja myötämäärääminen ovat  välttämättömiä  osallisuuden kokemuksen vahvistamisessa. Unionin tulee julkisesti sitoutua hyvinvointivaltiomalliin, jolla turvataan kaikkien mukanaolo ja selviytyminen. Ei siis ole kysymys vain ns. Unionin arvoista  nykyisen kaltaisina vaan niitä on uudistettava demokratian ja osallisuuden suuntaan. Oikeusvaltio-oppia  on sovellettava niihin poikkeamiin, joita epäoikeudenmukaisen verotuksen alueella edustavat  veroparatiisikäytännöt Unionin sisällä ja ulkona.

Korruption, laajan lobbauksen  ja mafian aiheuttamat  yhteiskunnalliset vääristymät on  otettava  oikeusvaltio-opin sisään ja  ryhdyttävä karsimaan niitä ja niiden vaikutusta. Sosiaaliset oikeudet tulee sisällyttää ihmisoikeuksien alaan. Näistä keskeisenä on oikeudet hyvinvointivaltion turvaamiin oikeuksiin. Erikseen on vahvistettava työntekijän oikeudet, järjestäytymisen  ja sopimisen oikeus, osallisuus työpaikan ja yrityksen päätöksentekoon. Samalla kun tarvitaan oikeutta perussivistävään ja ammatilliseen koulutukseen,  tarvitaan myös riittävän laajaa yhteiskunnallista kasvatusta ja  sivistystä valveutuneena ja vastuullisena kansalaisena toimimiseen.
Näiden uudistusten myötä Unionin kosketuspinta kansalaisiin syvenisi siinä määrin, että poliittiset  edellytykset yhtenäisyyden kasvattamisella kasvaisivat merkittävästi. Edustavathan nämä toimet polittista yhtenäisyyttä sinänsäkin.

Tämän hetken suurimpana Unionin hajoamisen uhkana on  finanssitalouden viime vuosien toiminta. EKP:n, keskuspankkien  ja muidenkin Unionin finanssi-instituutioiden toimet ovat lisänneet  finanssitalouden piirissä liikkuvien eurojen määrää tuhansilla miljardeilla euroilla ilman, että reaalitaloudessa on tapahtunut vastaavaa kehitystä tai sen johdosta toivottua vaikutusta. Italian pankkien vakavaraisuus ei ole parantunut eikä mitään vastaavaa ole tapahtunut muuallakaan. Kaikki tahot yhteiskunnissa ovat velkaantuneet ennätysmäärin. Julkinen velka kasvaa  pandemian johdosta kaikissa jäsenmaissa 20-30 %-yksikköä. EKP lisää yrityslainojen ostoja ja kohteiksi kelpaa  lähes kaikki. Valtava yhteisvastuun taakka on kertynyt ja kertyy keskuspankkeihin. Kestävätkö ne  niiden laukeamista pandemialaman pyörteissä? Tullaanko niitä antamaan anteeksi ja millä tavoin? Pannaanko myös  luotonantajat maksumiehiksi?Tämän kuorman purkaminen tulee koettelemaan Unionin yhtenäisyyttä.  Unionin normit ovat jo joustaneet velkaantumisessa, alijäämissä sekä yritysten ja valtioiden tukemisessa. Samanlaista tulemme näkemään lisää. Ordoliberaali talouspolitiikka osoittautuu mahdottomaksi  kriisiytyvän Unionin talouden  hoidossa.  On luotava uusi oppi. Sama koskee inflaation ja deflaation sekä korkojen sääntelyä ja  vaikutuksia. Hintojen yllättävä vakaus EKP:n rahanjaosta  huolimatta  ei sovi aiempiin oppeihin. Arvopapereiden ja varallisuusesineiden hintojen nosto tällä rahanpumppauksella taas on vaarallista arvostuskuplien luontia, mikä voi kostautua milloin tahansa. EKP on luonut finanssiaikapommin pyrkiessään hoitamaan valtioiden velkaantumista ja  toivotuksi kuviteltua  talouskasvua  osto-ohjelmillaan. Repiikö tämä aikapommi luojansa, jää nähtäväksi.

Raaseporissa 27.4.2020  Veikko Räntilä

tiistai 12. toukokuuta 2020

Listaamattomien yhtiöiden osakkeiden verotus

Tässä kirjoituksessa Veikko Räntilä, Kunta-alan Ammattiliiton koulutuskeskuken emeritus-johtaja kommentoi VATT:n johtavan tutkijan Helsingin Sanomissa toukokuun alussa 2020 ollutta kirjoitusta.

Toissa päivänä Hanna Kuusela ja Sonja Finer toivat esille HS:ssa tarpeen panna listaamattomien yhtiöiden osinko verolle. Näitä osinkoja nostaa ylin tulonsaajakymmenes yhteensä 1.5 mrd euroa vuodessa.
Eilen ajatuksen pääomatulojen verotuksen kiristämisestä kumosi valtavirtaisen taloustieteen useasti kumotulla jargonilla vastakirjoittaja. Vastineita hesarin talouseliitin  kirjoituksiin ei saa, vaikka tuloerojen kehityksestä esitetään valheita. Asiasta on useampi näyttö. Pari esimerkkiä kirjoittajan jargonista. Ensinnäkin siinä rinnastetaan pääomatulot palkkatuloihin verotuksen vastaisen yhteisrintaman herättämiseksi. Pintapuoliseksi analyysiksi leimaaminen oli myös keino viedä  uskottavuutta  väitteitä ja luvuilta, jotka kertovat listaamattomien yritysten poikkeuksellisista veroeduista. Tähän liitettiin vielä verotekninen hämäys väittämällä, että listaamattomien yhtiöiden osinko ei ole nykyisin miltään osin verovapaa.
Katsotaanpa. Näin sanotaan veroilmoituksen ohjeissa. Jos osinko on enintään 8 % osakeen matemaattisesta arvosta, on osingosta veronalaista tuloa 25 % 150 000 euroon saakka ja 75 % on kokonaan verovapaata. Sen lisäksi todetaan veronalainen ja verovapaa osuus erikseen, jos osinkoja jaetaan enemmän kuin 8 %  omistettujen osakekkeiden arvosta tai 150 000 euroa. Onko siis verovapaita osinkoja? Ainakin verottaja tuntee käsitteen tässä yhteydessä. Käsiteharhautuksella pyritään siirtämään huomio pois poikkeuksellisesta veroetuoikeudesta saivartelemalla käsitteillä.
Sen jälkeen kirjoittaja turvautuu täydellisiin latteuksiin todetessaan itseselvyytenä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa käytössä olevan erilliset veroasteikot  ansio- ja pääoma tuloille. Niitä pidetään kirjoittajan mukaan yleisesti kansainvälisessä keskustelusssa oikeudenmukaisena ja tehokkaina. Näin argumentoi taloustieteilijä. Siirtyminen erillisiin veroasteikkoihin pääoma- ja palkkatulojen kohdalla oli yhteydessä uusliberalismin voittokulkuun 1980-1990-vaiheessa. Tällöin useimissa kehittyneissä maissa tehtiin monia pääomaa suosivia ratkaisuja ja laskettiin pääoman verotusastetta. Peruste oli valtapolitiikka ja ideologiset lupaukset kasvavien tuloerojen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta investointien lisääntymisestä ja talouskasvun kiihtymisestä. Nämä lupaukset eivät ole toteutuneet. Kirjoittaja ei ole löytänyt kansainvälisestä keskustelusta esim J. Stiglitzin tai kansallisesta keskustelusta  M. Tuomalan kritiikkiä asiasta. Väite erillisasteikoiden oikeudenmukaisuudesta ja tehokkuudesta on täyttä valhetta ja huijausta.
Edelleen väitteet säästämisen ja investointien kannattavuuden turvaamisesta ovat keinotekoisia alhaisen pääomaverotuksen perusteina. Ansiotulojen verotuksen korkeus ns ympäristötekijänä em asioille on täysin hämärä ellei sillä yksinkertaisesti vihjata siihen, että omistajan ei kannata ottaa ulos tuloa korkeasti verotettuna ansiotulona. Investointien kannattavuus tulee kirjoittajan mukaan korvata edullisella verotuksella, koska inflaatio syö pääoman nimellistulosta. Tällaista argumenttia ei keksitty sodan jälkeisenä vahvan kasvun ja laajojen investointien sekä korkean inflaation aikana. Investoinnin tuotto haettiin kysynnästä ja tuottavuuden kehittämisestä.
Nyt kun ei edes inflaatiota juurikaan esinny, on keksitty keino korvata normaalit liiketoiminnan kannattavuuden keinot veroteknisillä järjestelyillä.
Kirjoittaja keksii lisäargumenteiksi sen, että pääoma pakenee verotusta. Samalla hän väittää investointien vähenevän. Peruste on yksipuolinen ja tarkoitushakuinen. Pääoman pakoa voidaan pyrkiä hallitsemaan EU-tasoisesti. Tässä suurin ongelma on veroparatiisit. Nuo pääomat eivät palvele investointeja. Tarvitaan siis pääomien liikkeiden sääntelyä. Pääoma pakenee kaikenlaisia yhteiskunnallisia velvoitteita. Marginaalinen pääomaverotuksen kiristäminen ei ole ratkaiseva. Nyt kun Unionin säännöt löysäävät eri puolilta, voi kansallisella tasolla myös luoda säännöksiä pääomapaolle. Voidaanhan taloudellisen eliitin käyttäytymiseen yrittää vaikuttaa heidän julistamallaan ısänmaan asialla olemisella. Tuleehan siinä  mitattua moraalin arvo suhteessa sääntelyn tarpeeseen. Tässä kirjoittajan ehdottomuudessa ja epätoivoisten perusteiden käyttämisessä  yritysten omistajien  asian puolustamisessa voi todeta, että Yhdysvaltalaisten miljardöörien ja Round table - toimitusjohtajien  haaste muuttaa liiketoimintaa sellaiseksi, että enää ei pyritä maksimivoittoon, maksimi omistajarvoon ja vain omistajan edun ajamiseen, ei ole tavoittanut edes VATT:sta
Kirjoittaja keksii kaikki kliseiksi jo muuttuneet osinkoveron erilliskohtelun argumentit. Yksi näistä on kaksinkertainen verotus. Yhtiö siis on maksanut jo veron liiketuloksesta eikä osingosta enää tarvitse maksaa veroa. Kaksinkertaisuus on väkinäinen peruste. Ajateltakoon vaikka arvonlisäveroa, kaikkia kulutusveroja tai perintöveroa. Ansiotulosta, joilla näitä maksetaan, on jo maksettu verot.  Ansiotulon verottomuutta ei kukaan ole kehdannut vaatia tällä perusteella. Olennaista on kokonaisverotusaste, yhteiskunnalliset tavoitteet, kuten tasa - arvo tai pyrkimykset ohjata taloutta laajempien päämäärien suhteen. Osinkojen kohdalla sellainen voi olla pyrkimys jättää mahdollisimman paljon tulosta yrityksen kehittämiseen ja rahoittaa niitä luvattuja investointeja tulosrahoituksella, kun omistajien ulosottamat osingot ohjautuvat  finanssitalouteen. Nyt korona-ajan ja ilmastokriisin oppina tulisi olla yritysten strategiassa paljon mittavampi varautuminen kriiseihin. Tämä edellyttää vahvaa kassaa ja tasetta ja kokonaisuutena nykyistä olennaisesti alhaisempaa voitonjaon astetta. Viimevuosina on liikuttu 10-20 %:n tasolla. Tässä on tinkimisen varaa.
Kirjoittaja suosittaa etsimään uusia verotuskohteita kiinteistö- ja kulutusverotuksesta. Niiden maksajat on tiedossa.
Kommentoimani ideologisen puheenvuoron käyttäjä oli VATT:n  johtava tutkija Seppo Kari
Tampere 9.5 2020 
Terv. Veikko Räntilä 

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

MMT-design heksametri

Tallennan tänne professori Bill Mitchellin vappuna 2020 Australiassa pitämän Youtube-esitelmän ja erityisesti siinä esitellyn Modernin Monetaarisen Teorian design-mallin. Tämä design-malli esittelee sen 'arkkitehtuurin', millä tavalla endogeeninen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva  makrotalouspolitiikka vaikuttaa niihin keskeisiin ongelmiin, jotka vaivaavat valtavirtaista talousajattelua ja sen toteutumista. 


Nimitys "heksametri" tulee kahdeksankulmiosta, joka tässä yhteydessä tarkoittaa toteutetun politiikan maksimaalista onnistumista. Epäonnistuminen merkitsee huonoja ja heikentyviä toteutumisia kaikissa kysymyksissä. Heksametriä voidaan käyttää pohjana erilaisten talousversioiden onnistumisen kuvaamisessa. MMT-design tarkoittaa täydellistä 'sinistä' kahdeksankulmiota, valtavirtainen talous pahimmillaan merkitsee kuvion supistumista 'punaiseen pisteeseen'.



Tässä esitelmässä professori William Mitchell kehittää joukon kriteerejä veropolitiikka-aloitteen todennäköisen tehokkuuden arvioimiseksi. Tämä kriisi on epätavallinen siinä mielessä, että siinä yhdistyvät tarjonta- ja kysyntäelementit ja hallituksen määräämät sulkemiset. Tässä mielessä finanssipolitiikan interventioiden suunnittelu on erityisen vaikeaa.

Esityksessä käydään läpi useita toivottuja verovaihtoehtoja, jotka vastaavat tätä tilannetta käyttävää tilannetta.

Keskusteluosiossa puhutaan myös siitä, miksi meidän ei pitäisi olla huolissamme koronaviruskriisin aiheuttamien lääketieteellisten ja sosioekonomisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavista julkisen talouden alijäämistä.

Olisiko tällainen vaihtoehto mahdollinen Euroopassa ja erityisesti Euroopan Unionissa? Johtuen peruskirjoihin lukitusta yksipuolisesta sitoutumisesta eksogeeniseen, korkojen nousua ja inflaatiota pelkäävään politiikkaan (ts. talous itse kehittyy eksogeenisesti, mutta korot saattavat nousta endogeenisesti). Endogeenista talouspolitiikkaa voi toteuttaa vain itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö. Euroopan Valuuttaunioni voisi sitä teoriassa toteuttaa ja kehittää myös valtioiden yhteistyötä vahvistavaan suuntaan. Esteen muodostaa uusliberaalisti muotoillut konsolidoidut peruskirjat ja niiden hyväksyminen uuden 'tuhatvuotisen valtakunnnan' pysyväksi ja muuttumattomaksi pohjaksi. Bill Mitchell ei pidä mahdollisena muutosta Euroopan Unionin makrotalouspolitiikassa endogeeniseen suuntaan, vaan on jo pidemmän aikaa pitänyt parempana vaihtoehtona eroamista tästä toimintastrategialtaan yksipuolisesta, tuhosuuntaisia piirteitä omaavasta yhteisöstä. Mitchellin heksametri kuvaa juuri tätä näivettymisilmiötä.   

Koko video on katsottavissa täältä.

(Tämä tapahtuma toteutettiin yhdessä Modern Money Australia -ryhmän seminaarisarjan kanssa.)

Lisää tietoa:
1. http://bilbo.economicoutlook.net/blog

2. http://www.billmitchell.org

3. http://www.mmted.org

4. http://www.fullemployment.net

5. https://modernmoneyaustralia.org/



lauantai 2. toukokuuta 2020

Tianxia - yhteisen taivaan alla

Kiinalainen filosofi Zhao suunnittelee uudenlaista  maailmanjärjestystä. Läntinen maailma on joutunut omaan, egopohjaoiseen ansaansa. Tämä kirjoitus on referaatti toimittaja Bernhard Zandin kirjoituksesta der Spiegelissä 14. helmikuuta 2020, jossa hän avaa kiinalaisen filosofin Zhao Tingyangin Tianxia -maailmankuvaa ja sen merkitystä Kiinalle ja koko maailmalle. 
Zhao Tingyang on yksi Kiinan tärkeimmistä ajattelijoista. Hän pitää maailmaa nykymuodossaan epäonnistuneena ja ennustaa uuden järjestyksen. Onko se propagandaa?



Filosofi Zhao Tingyangin Pekingin huoneisto on jaettu kahteen pallonpuoliskoon. Kiinan klassikoita on upean aurinkoisen salongin hyllyillä, Konfutse-luettelosta Lu Xuniin, klassisesta romaanista "Tieteellisen metsän epävirallinen historia" monikokoiseen historiaan Kiinan valtakunnan 24 dynastiasta. Kirjat, kuten Zhao sanoo, ovat "viihdettä varten".

Ludwig Wittgensteinin muotokuva roikkuu seinällä kaksi askelta korkeammassa, varjoisassa tutkimusnurkkauksessa, ja länsimaisten sinne on myös pinottu koko joukko filosofien teoksia: Hobbes, Kant, Rawls, Habermas ja Gadamer, jotkut englanniksi, monet kiinan käännöksinä.

Mutta nämä kaksi maailmaa ovat läheisemmässä yhteydessä kuin alun perin näyttää. Jokainen, joka seuraa Zhaoa kirjaston kautta, löytää myös kiinalaisten historioitsijoiden välillä Rilken ja Nerudan runoja sekä Sun Tsun ja Laotsen kirjoituksia muinaisten kreikkalaisten rinnalla. "Platon ja Konfutse," sanoo Zhao, "olisivat ymmärtäneet toisiaan hyvin".

Kukaann nykyinen ajattelija ei ole yhtä luettu kiinalaisessa ja länsimaisessa filosofiassa kuin Zhao Tingyang, syntynyt vuonna 1961, kohtelias, hoikka mies, jolla on vahvat lasit ja ohut harmaa parta. Zhao tulee Pearl River Delta -alueelta Etelä-Kiinassa ja opettaa yhteiskuntatieteiden akatemiassa Pekingissä.

Zhao kirjoittaa lyhyitä esseitä; vuonna 2014 ilmestyi äneltä yhdessä rankalaisen filosofin ja Che Guevara-ystävän Régis Debrayn kanssa Kiinaa koskeva kirjeenvaihtokokoelma. Ranskalainen kirjallisuuslehti "Nouveau Magazine Littéraire on kirjannut hänet yhdeksi maailman 35:stä vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Tammikuussa 2020 on ilmestynyt saksaksi hänen päätyönsä "Yhteisen taivaan alla - maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus" (Alles unter dem Himmel - Maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus) . Kirja on helppolukuinen filosofinen teos, joka vetää yhteen kaksi maailmanjärjestä ja ajallisesti jopa kolme vuosituhatta. Kirja uskaltautuu esittämään teorian, joka asettaa läntisen maailmanjärjestyksen tiukan kritiikin kohteeksi ja jonka nimi Tianxia viittaa yhteisen taivaan alla elämiseen. Kirja ei ole kriittisesti Kiinan autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään suhtautuva lähestymistapa.  Tianxia filosofian juuret ovat syvällä Kiinan historiassa ja kulttuurissa. Tianxia -filosofia on jotakin täysin muuta kuin se länsimainen kilpailuun, omanvointonpyyntiin ja kilpaileviin kansallisvaltioihin perustuva arvojärjestelmä, johon me länsimaissa olemme saaneet tottua.

Kirja, jonka sisältö koostuu vsta 2005 lähtien kirjoitetuista esseistä, on varsinainen herätttäjä ja lietsoja; läntisten yhteiskuntien keskeiset arvot kyseenalaistetaan, niin yksilö, vapaus, demokratia kuin ihmisoikeudetkin. Se pitää  ajattelijoita, jotka kuuluvat läntien kulttuurin keskeisiin vaikuttajiin, uneksijoina. Kirja puhuu kaksoismoraalista ja salaliittoteorioista, joihin lännessäkin törmää ja jotka kyseenalaistavat läntisten arvojen eheyden. 

Kirjailija aloittaa kirjansa arvioimalla maailmaa ja sen valitettavaa tilaa, jota vaivaavat vuosikymmeniksi ratkaisematta jääneet ongelmat, alkaen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puutteesta, ilmastomuutoksesta, kansainvälisen finanssikapitalismin muodostamasta uhasta ja teknisistä innovaatioista joiden merkitystä kukaan ei osaa arvoida. Ongelmana ei ole pelkästään valtioiden epäonnistuminen, vaan epäonnistuminen koko maailman mittakaavassa.  

 Toisin kuin kansallisissa ja valtioidenvälisissä konflikteissa ei läntinen arvojärjestelmä tarjoa mitään käyttökelpoista, ongelmia ratkaisevaa  työkalua. Läntiselle arvomaailmalle 'maailma'' ei ole mikään toimintakategoria. Läntistä arvoasetelmaa hallitsee edelleen valtio, joka syntyi Westfalenin rauhan yhteydessä 1648 30-vuotisen sodan päätteeksi. Valtio on edelleen korkein valtaa käyttävä 'läntinen instanssi'.

Zhaon mukaan kansallisvaltio on jäämässä taka-alalle - ja sen mukana koko läntinen arvojärjestelmä. Globalisaatio korostaa vallitsevan maailmanjärjestyksen vastakkainasetteluja. Yhteiselo ei kasva kansallisvaltioiden sisäisen olemuksen kautta - yhdessäeläminen perustuu yhä suuremmassa määrin globaaleihin mittasuhteisiin. Kansallisvaltioiden kautta tapahtuva vallankäyttö muuttuu näissä oloisa toissijaiseksi.

Ratkaisuksi Zhao tarjoaa "Tianxiaa", vanhan Kiinan kosmologista maailmanjärjestystä joka vaikuttaa koko ajan edelleen. Tianxia, "Yhteisen Taivaan alla" tarjoaa lähestymistavaksi fyysisen, henkisen, ja myös kokonaisvaltaisen poliittisen järjestelmän. Tainxia ei tunne valtioita, ei rajoja, ei mitään ulkopuolista, vaan pelkän sisäisen. Kysymyksessä on Zhaon mukaan joka suuntaan avoin elämänjärjestys, joka määrää alueiden, kansojen ja kulttuurien suhteen keskukseen, jota Tianxia-konseptissa edustaa taivas. Historiallisesti tämä keskus, 'taivaallinen aukio' on ollut Kiinan keisarillinen palatsi.

Tämä konsepti maailmanjärjestyksestä palautuu Zhou-dynastiaan vuosiin 1046 - 256 ennen länstisen ajanlaskun alkua. Zhou-dynastian mukaan Kiinan keskusylänkö muodosti niin pienen maantieteellisen alueen että se ei olisi voinut perustua aseelliseen voimaan. Niinollen kehittivät he järjestyksen, joka perustui järjestelmän miellyttävyyteen aseellisen herruuden sijasta. Zhao ottaa esimerkiksi Euroopasta Svetisin, jonka järjestelmä voisi muodostua koko Euroopan yhtenäiseksi, taloudellisesti ja poliittisesti vakuuttavaksi malliksi.

Zhao toteaa että 'Tianxia-malli' ei ole totuetunut puhtaassa muodossaan vuosituhansiin, vaikka sen vaikutus näkyy kiinalaisessa ajattelussa ja toimintatavassa jatkuvasti. Vuonna 1912 syntyneen Kiinan kansallisvaltion perustujat torjuivat sekä Tianxia -mallin kuten myös eräät konfutselaisuuden traditiot. Perusajatus valtiottomasta maailmasta on kuitenkin elänyt Kiinassa läpi vuosisatojen.  Globalisaation aikana Tianxia-malli on suhteessa kansallisvaltioperiaatteeseen ylivoimainen, koksa se hyväksyy globaalit mittasuhteet. 

Zhaon kritiikki menee kuitenkin syvemmälle. Hän asettaa kyseenalaiseksi läntisen ajattelu peruslähtökohdat. Moderni poliittinen ajattelu palautuu rationaliteetin käsitteeseen, joka Zhaon mukaan on rajattu liian ahtaasti yksilöllisiin lähtökohtiin. Rationaalisuus läntisessä ajattelussa tarkoittaa yksilöllistä lähtökohtaa ja hänen etujensa maksimointia. Tämän tulkinnan Zhao asettaa omaa 'suhteellisen rationaliteetin' käsitteen vastakohdaksi. "Yksilöllinen rationaliteetti on kilpailun rationaliteettia", kirjoittaa hän. "Suhteellinen rationaliteetti on yhteiselon rationaliteettia."

Kiinalaisessa filosofiassa asettuu kaikkien olemassaolon ehdot yksilöllisen olemassaolon ehdoksi.  Ei ole olemassa mittän Yingiä ilman Yangia. Rationaalista ei sen vuoksi ole se, mikä lisää yhden tai toisen etuja, vaan suhde joka parantaa molempien elämisen ehtoja -   periaate jota Zhao kutsuu 'konfutselaiseksi optimiksi': Tavoitteena on annetuissa olosuhteissa mahdollisimman hedelmällinen suhde yksilön ja toisten välillä.

Tarkoittaako tämä, että kiinalaisessa kulttuurissa yksilö on todella vähempiarvoinen kuin läntisessä traditiossa? Zhao asettuu kiinalaisen arvojärjestelmän kannalle. Se tähtää enemmän yhteistyöhön ja mukaanottamiseen, kun läntinen lähestymistapa korostaa vastakohtaisuutta ja kilpailuasetelmaa. Tässä läntinen arvojärjestelmä putoaa oman ego-ansaansa. 

Tämän argumentin nostaa Zhao keskeiseksi valtio-opiksi kiinalaisessa kulttuurissa  ja torjuu samalla koko joukon filosofeja ja ajattelijoita alkaen valistuksen ajasta ja jatkuen tähän päivään. Immanuel Kant selviää tästä kritiikistä verrattain hyvin Zhaon nostaessa Kantin  aikakausikuvauksen "Kohti ikuista rauhaa" vuodelta 1795 korkeaan arvoon. Kuitenkin Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta", joka sittemmin on noussut sekä Yhdistyneiden kansakuntien perusrakenteeseen ja tietyssä määrin myös Euroopan Unionin rakenteelliseksi lähtökohdaksi, joutuu Zhaon kritiikin kohteeksi. Joidenkin valtioiden kohdalla tämä saattaa toimia hyvinkin, mutta kulttuuristen ja poliittisten murtumien korjaamiseen globaalissa maailmassa tämä järjestelmä ei ole kasvanut. Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta" ei noussut koskaan kansallisvaltioon perustuvan politiikan yläpuolelle.

Karl Marx joutuu yllätäen myös Zhaon kritiikin kohteeksi. Hänen luokkataisteluhenkinen kansainvälisyytensä on Zhaon mukaan yksinkertaisesti liian epävakaa. Proletaaristen luokkien välinen taistelu ylittää aika-ajoin jopa kapitalististen luokkien vastakohtaisuudet. Tällä ilmaisulla Zhao viitannee 1960-luvun kiinalaisvenäläisissä suhteissa olleisiin ristiriitoihin ja vastakkaisuuksiin. 

Nykyajan ydinkonflikti on Zhaon mukaan "sivilisaatioiden törmäyskurssi" (clash of sivilizations), jota amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut us-politologi Samuel P. Huntington on kuvannut.Tämän arvioita  globalisoituvan maailman kulttuurisista, uskonnollisista ja poliitisista vastakohtaisuuksista Zhao arvostaa, vaikka ilmaisee myös Samuel Huntingtonin tehneen koko joukon virhearvioita.

Zhaon mukaan edes Yhdistyneet kansakunnat ei ole kasvanut tämän yksityisten jäsenvaltioiden erityisintressien yläpuolelle kasvaneeksi organisaatioksi. Lopulta aina viimekädessä vahvat yksittäisvaltiot saavat etunsa ja tahtonsa läpi. Britit ja ranskalaiset - sekä myös "USA:n uusimperialismi" edustavat tätä voittajavaltioiden ryhmää.
Zhaon kielenkäyttö on vihaista, USA-kriittistä ilmaisua, jonka hengen voi tunnistaa kiinalaisesta valtionmediasta. "Nykyinen maailmanjärjestys on USA:n johtamaa ja manipuloimaa, globaaliin poliittiseen voimaan ja ilmaisutapaan perustuvaa vallankäyttöä. Amerikan Yhdysvallat harjoittaa tätä hegemoniaa finanssitalouden ja valtiosuvereniteetin kautta  ehdollistettujen ihmisoikeuslinjausten muodossa. 

Tästä seuraa, että Zhaon konseptit edustavat vastakkaista näkemystä "Pax-americanasta", yhteiselosta USA:n kanssa: sellaiset käsitteet kuten harmonia, yhteistyö, yhteensopivuus - osuvat osittain yksiin kansojenvälistä keskinäistä ymmärrystä kuvattessa, mutta muodostavat samalla myös perustan kiinalaisen diplomatian yhä lisääntyvälle vaikutusvallalle ulkopolitiikan alueella.

"En voi tätä kiistää - mutta en myöskään selittää", sanoo Zhao tästä tutkimustuloksestaan. Hän kokee itsensä oppineeksi joka tutkii ja kirjoittaa. Kiinan poliittisiin päättäjiin hän ei pidä minkäänlaisia kontakteja. Zhao alkoi kirjoittaa vuosituhannen alussa Tianxia-järjestelmästään eli jo paljon ennen kuin nykyinen valtionjohtaja Xi Jinping tuli valtaan ja alkoi kuvata Kiinaa maailmantapahtumien ja -kehityken keskuksena. Jos siis halutaan pitää Zhaota Kiinan järjestelmäfilosofina, on hän ollut sitä enemmänkin löytäjänä kuin selittäjänä.  

Vuoden 2019 marraskuussa Zhao vieraili Berliinin vapaassa yliopistossa esittelemässä Tianxia-konseptiaan.  Samassa yhteydessä käytiin laaja kriittinen keskustelu, joka  käsitteli hänen lähestymistapansa filosofista ulottuvuutta, esityksen loogista rakennetta, sen rationaliteettikäsitettä sekä myös konfutselasita hierarkiakäsitystä. Syvemmälle analyysissaan toimittaja ei mene, mutta kertoo keskustelun olleen täysipainoista, tieteellisten argumenttien varaan perustuvaa  mielipiteenvaihtoa. Vasta illallisenyhteydessä Zhao ylsi länsimaisen arvojärjestelmän kovempaan kritiikkiin; omien etujen ja arvojen painottaminen ja kokonaisuuden harmonian sivuuttaminen johtaa todennäköisyyteen jatkuvasta vastakohtien törmäyskurssista. Zhao kertoo jälkeenpäin ehkä pilannensa kannanotoillaan illan viihtyisyyttä. 

Toimittajan mukaan Zhaon teorian heikkoudet piilevät siinä, miten hän yhdistelee historiaa ja nykyaikaa, filosofiaa ja politiikkaa, kulttuuria ja sivilisaatiota ja samalla tulee lopputuloksiin, jotka aihettavat hämmennystä ja saattavat ymmälle.

Zhao sekoittaa siis lännen toimintatavan ja sen jatkuviin katastrofeihin johtavan taipumukseen  ylistäen samalla Kiinan kaunista mutta uskallettua teoriaa ja sen mahdollisuuuksia. Hän kritisoi USA:ta vallitsevasta maailmanjärjestyksestä mutta aliarvioi sen saavutuksia, joihin toimittajan mukaan mm. globalisaatio kuuluu. Zhao siis ylistää Kiinan aikaisemman historian saavutuksia perustavanlatuisesta syvällisenä näkemyksenä maaimasta "yhteisen taivaan alla".  Kiinan tekemiä virheitä hän joko vähättelee tai pitää niitä poikkeamina, joihin mm. lännen kova painostus on johtanut. Kiinasta itsestään on tullut suurvalta, jonka poliittinen ja taloudellinen valta muistuttaa kovin paljon sitä suurvaltojen poliittista arvopohjaa jota hän kirjassaan voimakkaasti arvostelee.
  
Zhaon kritiikki läntistä arvomaailmaan kohtaan saattaa muistuttaa jossakin määrin populistista lähestymistapaa, jossa hän väittää lännen käyttävän hyväkseen ihmisoikeuksia läntisen maailmanjärjestyksen pystyssäpitämiseksi. Tämäkin argumentti on  monin tavoin ongelmallinen siitä näkökumasta, että Kiina itse on hyväksynyt ihmisoikeuksien yleismaailmalliset julistukset tullessaan mukaan vuonna 1971 Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.

Toimittajan mukaan olisi liian halpahintaista sijoittaa Zhao pelkästään Kiinan Kommunistisen puolueen käsikassaraksi, jota roolia hän ilmiselvästi pyrkii kirjassaan välttämään. Kirjan loppua kohden edetesssä Zhao varoittaa myös "yhteisen taivaan alla" mahdollisesta uudesta diktatuurista, dystopiasta, joka perustuu informaatioyhteiskunnan teknisiin mahdollisuuksiin kerätä tietoja kaikista ihmisistä ja käyttää niitä kansalaisten valvontaan. Tämä vaara on kirjassa muotoiltu varovasti, mutta toimittajan mukaan ei ole epäilystäkään siitä etteikö Zhao viittaa juuri Kiinan tapaan käyttää modernia tekniikkaa kasvotunnistusta myöten esimerkiksi maksuvälineiden yhteydessä. 

Zhao edustaa siis mielenkiintoista, samalla sekä vanhaa mutta myös moderniin maailmaan sijoittuvaa Tianxia-teoriaa, joka on kestänyt lähes kolme vuosituhatta ja 20 dynastiaa kiinalaisessa lähestymistavassa.  Ei liene epäilystäkään siitä etteikö Tianxia - "Yhteisen taivaan alla" ajattelu kestäisi myös Kiinan Kommunistisen Puolueen siihen liittyvät sovellutukset uusine silkkiteineen ja taloudellisesti lähes uskomatomine investoineen kaikkialla saman taivaan alla. Se tajoaa mahdollisuuden nähdä Kiina uudella tavalla ja nähdä myös paremmin toimiva maailma Tianxian mukaisena sovellutuksena maailman ymmärtämisestä.


28.5. 2020
Tässä linkki Markku Siiran blogikirjoituksiin Honkongin levottomuuksista ja siitä kuinka USA ja eräät muutkin länsimaat ovat omilla toimillaan heikentäneet v. 1996 tehtyä sopimusta Kiinan ja Honkongion rinnakkaiselosta rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin merkeissä. Anarkistisiksi ja tuhosuuntaisiksi muuttuneet mielenosoitukset kesällä 2019 ovat antaneet Kiinalle muodollisen oikeuden palauttaa järjestys Honkongiin - ja sen se näyttää myös tekevän.