Helena Petäistö on julkaissut mielenkiintoisen kolumnin Euroopan Valuuttaunionin, "rahaliiton" uudistamisesta MTV:n uutisten nettiversiossa. Euroopan Unionin huippuvirat näyttävät valuvan suomalaisilta sivu suun. Hän arvostelee Suomen epäjohdonmukaisuutta Euroopan keskeisten voimien, Saksan ja Ranskan tukemisessa; osallistuminen epäviralliseen Hollannin ja pohjoismaiden "Hansaliittoon" on tainnut lopullisesti pudottaa Suomen vaikuttajamaiden sisärenkaasta - jos sitten koskaan olemme siellä todella olleet. Mitään uutta strategiaa Helena Petäistö ei varsinaisesti esitä, pikemminkin haluaa vannoa että "Ei kukaan väitä, että talouskurista pitäisi lipsua tai antaa etelän jatkaa kriisiä edeltänyttä huoletonta menoa. Mutta jokin tolkku ja kohtuus täytyy kaikessa olla." Rahaliiton uudistamisen sisällöstä hän ei esitä mitään tarkempaa, vaikka pohjoismainen sosiaalinen omatunto kolumnissa vilkahteleekin.
Näin Helena Petäistö kirjoittaa MTV-uutisten kolumnissaan:
"Enemmän kuin mitään muuta Euroopan Unioni on ennen kaikkea suuri kompromissi. Sitä on aina rakennettu yhteistyötä hakemalla ja vahvistamalla, ei jakolinjoja vetämällä. Kun Suomi tavoittelee tulevaisuudessa huippuvirkoja, pitäisi tämä perussääntö palauttaa taas kirkkaasti mieleen, Helena Petäistö kirjoittaa kolumnissaan.
Jos Antti Rinteen hallituksen ohjelmasta pitäisi hakea yksi selkeästi hyvä pointti, se on kyllä se, ettei sinne ole kirjattu niin sanottua uutta Hansa-liittoa, joka on Suomen aktiivisella myötävaikuttamisella repinyt EU:n sisälle uuden jakolinjan - niin kuin entisissä ei olisi jo ollut tarpeeksi.
Tällä tarkoitan ennen kaikkea toimintatapaa Euroopassa, joka ei edistä mitään, mutta saattaa kyllä osua kipeästi omaan nilkkaan. Nyt näyttää siltä, että Suomessa on viimeinkin havahduttu sille tosiasialle, ettei tällainen avoimesti EU:ta hajottava toiminta ole koskaan omien etujemme mukaista - saati sitten Euroopan.
On mahdotonta sanoa, olisiko Suomella ollut parempi onni nimitysruletissa, jos emme olisi olleet mukana Hansa-ryhmässä, mutta selvää on, ettei se ainakaan vahvistanut yhdenkään suomalaisehdokkaan asemaa.
Kummankin Hansa-ryhmän maan ehdokkaat, Hollannin Dijsselbloem ja Suomen Olli Rehn, jäivät soittelemaan lehdellä, kun Ranska runnoi läpi kolmannen, bulgarialaisen Kristalina Giorgievan, EU:n ehdokkaaksi Kansainvälisen valuuttarahaston johtoon.
Molemmat maat, Suomi ja Hollanti, ovat olleet näkyvästi etunenässä vastustamassa presidentti Emmanuel Macronin pyrkimyksiä uudistaa Unionin rahaliittoa.
Toki myös Rehnin ja Dijsselbloemin välillä oli eroa, sillä Dijsselbloem oli Saksan ehdokas. Rehn ei taas ollut kummankaan, ei Saksan eikä Ranskan ehdokas.
Kysehän ei ole siitä, millaista talouspolitiikkaa Suomi ajaa EU:ssa, vaan siitä, miten se sitä ajaa. Ajaako se asiaansa repimällä avoimesti EU:lle uutta jakolinjaa vai kulisseissa kompromissia hakien? On aika ristiriitaista, että Suomi haluaa tässä ulkoisten uhkien maailmassa tukeutua vahvaan EU:niin, mutta on samaan aikaan heikentämässä sitä lietsomallaan vastakkainasettelulla.
Koko Unionin olemassaolo perustuu Euroopan historian suureen kompromissiin, ja sitä on Unionissa aina pakon edessä haettu. EU:n perusta on kahden suuren maan, kahden entisen verivihollisen, Saksan ja Ranskan sovinto.
Kun kaksi niin täysin erilaista maata ja kansaa, joilla ei ole juuri mitään yhteistä, tekee sovun, se on pakostakin vaikea kompromissi. Ja sen pohjalle on rakennettu koko EU:ta, sillä jos nämä mentaliteetiltaan ja poliittiselta historialtaan niin erilaiset maat löytävät kompromissin, voivat siihen lähteä mukaan myös etelän maat Ranskan perässä ja pohjoiset maat Saksan perässä. Muuta vaihtoehtoa ei Euroopassa ole kuin kompromissin tie.
Maaosamme on sellainen kuin se on, pahuksenmoinen erilaisten maiden kirjo. Sille tosiasialle me emme vain voi mitään - niin kuin emme sillekään, että naapurimaamme on Venäjä. Siperia on opettanut meidät hakemaan kompromisseja Venäjän kanssa. Sama pitäisi nyt osata Euroopassakin, missä etelä nyt vain on täysin erilainen kuin pohjoinen.
Vasta yhdessä, 530 miljoonan hengen Euroopassa, olemme vahvoja, jos vedämme yhtä köyttä. Siihen kuuluu niin etelä kuin pohjoinenkin, halusimme sitä tai emme. Vasta sellainen kokonaisuus pystyy pitämään puoliaan ja ajamaan etujaan putineita, pingejä ja trumpeja vastaan. Ja takaamaan jäsenilleen rauhan ja vaurauden epävakaassa maailmassa.
EU-jäsenyytensä ensimmäiset runsaat kymmenen vuotta Suomi toimi käymällä tasapuolisesti sekä Berliinissä että Pariisissa varmistaen kulisseissa omat etunsa molempien suurten kautta meteliä pitämättä. Suomi lähti pääministeri Paavo Lipposen johdolla tukemaan vahvasti Välimeri-politiikkaa ja sai sitä kautta etelän tuen pohjoisen ulottuvuuden politiikalleen.
Unionissa mikään osapuoli ei - ei etelä eikä pohjoinen - voi koskaan saada kaikkea, vaan jokaisen on suostuttava kompromissin tekoon. Se on vaikea, mutta ainoa mahdollinen tie. Ja tunnetusti pienten on siinä kokonaisuudessa osattava aina olla muita ovelampia.
Jos pienet ovat tukemassa ja edesauttamassa suurten kompromissiin pääsyä, silloin niillä on parhaat mahdollisuudet saada myös itselleen eniten. Tämän pienten ydinmaiden sillanrakentajan rooli eli kultakauttaan Lipposen aikana, jolloin Hollanti, Belgia, Luxembourg ja Suomi ponnistelivat Euroopan yhtenäisyyden eteen, kun Gerhard Schröderin ja Jacques Chiracin johtama Saksa–Ranska -akseli vähät välitti Unionista. Silloin syntyi termi Beneflux, jossa F tarkoitti Suomea. Nyt ovat Hollanti ja Suomi lähteneet vetämään aivan eri suuntaan, kun taas Belgia ja Luxembourg jatkavat samalla hyväksi havaitsemallaan linjalla.
Juuri nyt, kun Saksan ja Ranskan vastakkainasettelu on kärjistynyt, tarvittaisiin tavallistakin enemmän sillanrakentajia, ei siltojen rikkojia. Kun Euroopan ehdokasta IMF:n johtoon viimeksi valittiin, olivat ajat erilaiset.
Saksa ja Ranska pääsivät nopeasti sopuun ranskalaisesta Dominique Strauss-Kahnista, joka oli myös muiden jäsenmaiden arvostama talousosaaja. Silloin olivat murheet täysin toista luokkaa: ainoa päättäjien pöydässä esille noussut huoli oli hänen tunnettu naisten perässä juoksemisensa - joka sitten koituikin hänen kohtalokseen dramaattisella tavalla syöksemällä hänet newyorkilaiseen vankilaan. Se taas avasi tien Christine Lagardelle hänen seuraajakseen.
Mutta nyt on tilanne täysin erilainen. Euroalueen tulevaisuus riippuu sen kyvystä uudistua. Ranskan presidentin ehdotusten tyrmääminen ilman kompromissihakuisuutta ei tuota hedelmää, eikä edistä Suomen omia pyrkimyksiä sen paremmin nimityksissä kuin muussakaan.
Suomi haluaa Unionilta lisää rahaa arktisille alueille, mutta vetää silti tiukkaa EU-budjetin nollalinjaa. Macron puolestaan ajaa nimenomaan aivan yhtä sääntömääräistä rahaliittoa kuin Suomikin, ja on juuri siksi pistänyt oman maansa asioita kuntoon olosuhteissa, joissa heikommat johtajat olisivat jo kaatuneet. Kun Ranskalla on vihdoinkin vuosikymmenien odotuksen jälkeen vahva johtaja, joka hakee koko Euroopan etua tähtäämällä vahvaan Eurooppaan, pitäisi siihen osata tarttua.
Yhtä hyvin pitäisi myös alkaa nähdä, mihin Saksan vetämä schäublelainen talouskuri on johtanut. Kuluneella viikolla Nato-lähteistä ilmeni, että Saksan 128:sta hävittäjäkoneesta enää vain 39 on lentokunnossa! Pieni Suomikin saisi enemmän hävittäjiä ilmaan tuntien sisällä!
Samassa kunnossa on Saksan infrastruktuuri, rautatiet ja moottoritiet. Puhumattakaan että Saksa olisi osallistunut yhteenkään kalliista Afrikan-operaatioista, joilla islamilaisterrorismia on kitketty Euroopan takapihalta, ettei se vyöryisi tänne. Kaiken kukkuraksi Saksan paluu halpaan hiilienergiaan on tehnyt siitä Euroopan suurimman ilmansaastuttajan Puolan ohella. Sellaista talouspolitiikkaako Suomi tukee?
Ei kukaan väitä, että talouskurista pitäisi lipsua tai antaa etelän jatkaa kriisiä edeltänyttä huoletonta menoa. Mutta jokin tolkku ja kohtuus täytyy kaikessa olla. Jos yksi kansa, kreikkalaiset, kuristetaan niin, että jopa IMF myönsi tunnontuskissaan, että överiksi meni, ja jos kovan hevoskuurin käyneiden Portugalin ja Espanjan saavutukset ja Ranskan paluu rahaliiton budjettivajeraamien sisään ohitetaan olankohautuksella, ei sillä luoda edellytyksiä kaikkien tarvitsemalla eurooppalaiselle yhteistyölle.
Nyt kun etelässä palattu kaidalle tielle, on oikea hetki tarttua siihen, uudistaa rahaliittoa ja korjata sen puutteet niin, ettei seuraava kriisi sitä kaada. Suomen tehtävä olla valppaana, että se toteutetaan tarpeeksi tiukoin säännöin - ei olla estämässä välttämätöntä uudistusta.
Nyt jos koskaan Suomen EU-puheenjohtajuuden aikana olisi oikea hetki palata Suomen jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen menestyksekkääseen Eurooppa-politiikkaan, rakentaa uudelleen sillat ja avata kompromissihakuinen tie tasapuolisesti Euroopan molempiin veturivaltioihin. Sellaisesta politiikasta ei olisi taatusti ollut haittaa juuri nähdyssä nimitysruletissakaan. "
----
Kommentteja:
Ilpo Rossi: Suomalaisten menestyminen näistä lähtökohdista, siis ilman uusia sisällöllisiä näkemyksiä valuuttaunionista, tarkoittaisi suomalaisten joutuvan myös keskeisissä asemissa sitoutumaan "erittäin kilpailukykykyisen" markkinapolitiikan kurinalaisuuteen. Tässä suhteessa suomalaisilla - varsinkaan sosialidemokraateilla - ei taida olla juurikaan uutta annettavaa. Oikeusvaltioperiaate EU:ssa tarkoittaa markkinoiden varaan rakentamista ja demokraattisen valtion alisteisuutta tälle periaatteelle. Erityisen selvästi se näkyy suurten vapaakauppasopimusten oikeuskäytännössä, niissä mahdollistettujen erityistuomioistuinten muodossa. Harmaan talouden suitsimisessa suomalaisilla saattaisi olla jotakin annettavaa, mutta se taas organisoituna rikollisuutena ei ole yksin Eyroopan Unionin hallinnassa oleva ulottuvuus.
Euroopan Unionin huippuvirassa oleva on mitä tiukimmin sidottu myös ulostuloissaan EU:n keskeisiin toimintaperiaatteisiin - on vastoin poliittista etikettiä ryhtyä ajamaan jotakin täysin muuta kuin mitä on kirjoihin ja kansiin yhteisellä hyväksymmällä präntätty.
Mikä lopulta jumittaa niin kovasti eurooppalaisessa politiikassa? Talous- ja rahapolitiikan osalta juuret taitavat juontaa Saksan vuonna 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin ja sen sisälle rakennettuihin velkaantumista ja valtion roolia rajaaviin jarruihin. Talous- ja rahapolitiikan sitominen itse perustuslakiin tai konsolidoituihin peruskijoihin EU:n tapaan on paitsi oikeusvaltioperiaatetta, myös poliittista moniarvoisuutta loukkaavaa - estäähän tällöin jo perustuslailliset asiakirjat sosialidemokratian keskeisen päämäärän, vahvan kansanvaltaisen sosiaalivaltion rakentamisen. Olen pohdiskellut tätä ongelmaa myös
äskettäisessä blogikirjoituksessani.