Julkaisen tässä juuri minulle lähetetyn Kati Peltolan kirja-arvostelun; Joseph E. Stiglitz on julkaissut kirjan Euro jop vuonna 2016 ja nyt se on käännetty suomeksi. Julkaisija on Kustannusyhtiö Into. Kirjan sisältö näkyy seurailevan kriittistä suhtautumista Euroopan Unioniin uusliberaalina ideologisena rakenteena. Ratkaisuehdotukset näyttäisivät seuraavan kuitenkin perinteistä eksogeenista makrotalouspolitiikkaa. Hyvä niinkin, kyllä silläkin tavalla voidaan selvitä, jos nostetaan kansanvalta ja demokraattinen hyvinvoitivaltio uudelleen kunniaan...
Voiko Eurooppa selvitä hengissä yhteisestä valuutasta?
Kati Peltola 12.5.2020 16.15
Joseph E. Stiglitz ehdottaa kirjassaan Euro, että eteläiset euromaat eroaisivat nykyisestä eurosta ja sopisivat keskenään niille sopivammasta yhteisvaluutasta.
Myös pohjoisen Euroopan euromaille Stiglitz ehdottaa keskinäistä sopimusta niiden yhteisestä valuutasta.
Kreikan talousromahduksen lääkkeeksi Stiglitz kannatti maan pikaista eroa eurosta. Hän nimittää Suomea mallivaltioksi, joka joutuu kärsimään Euroopan keskuspankin suppeasta toimeksiannosta ja euroalueen rahapolitiikasta, missä ei ole otettu huomioon euroon liittyneiden valtioiden erilaisuutta.
Erityisesti Saksan, mutta myös Hollannin tai Suomen olisi pitänyt irtautua eurosta, eikä heikentää köyhempiä maita yhteisvaluuttapolitiikalla. Tämä auttaisi jäljelle jääviä euromaita suhteuttamaan euron vaihtokurssia niille sopivammaksi. Vaihtokurssin aleneminen vilkastuttaisi euromaiden vientiä ja rajoittaisi niiden tuontia, mikä jouduttaisi niiden rahatalouden kasvua. Kasvu lisäisi valtioiden tuloja ja mahdollistaisi aikaa myöten jopa lainapääomien lyhentämistä.
Uusiliberalistinen eurolääke
Suomen BKT aleni 8,3 prosenttia vuonna 2009 USA:n vauhdittaman rahakeinottelukriisin seurauksena ja vuonna 2015 se oli edelleen 5,5 prosenttia alempi kuin rahakeinottelun huippuvuonna 2008. Jos Suomella olisi ollut oma valuutta, sen vaihtokurssi olisi laskenut tässä ylikansallisessa kriisissä. Valuutan heikentyminen olisi lisännyt vientiä ja vähentänyt tuontia, mikä olisi vahvistanut maan omaa taloutta. Mutta euromaana Suomi joutui kärsimään uusliberalistien kuristuspolitiikasta. Palkan alennuksilla heikennettiin kotimaista kysyntää ja syvennettiin BKT:n laskua. Stiglitz toteaa, että uusliberalistinen eurolääke tehosi tuskin paremmin hyväkäytöksiseen Suomeen kuin niskotteleviin eteläisiin potilaisiin.
Kirjan parasta antia on monipuolinen kertomus siitä, miten yhteinen eurovaluutta, uusliberalistinen talouskäsitys ja usko vapaiden markkinoiden toimivuuteen ovat haitanneet ja eriarvoistaneet euromaita. Kirja kuvaa varsin perusteellisesti sitä, miten nykyinen euroalueen rahajärjestelmä altistaa kansantalouksia suurille riskeille ja jättää rahoittamatta talouden muita alueita. Ja tämähän jatkuu nyt koronaviruskriisin aikanakin. Rahaa liikkuu edelleen rahaomaisuusarvojen ylläpitoon, mutta varsin niukasti esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin, jotka rajoittavat ja hoitavat laajaa tartuntatautia. Rahoitustukea ei suunnata muutenkaan sen mukaan, millainen tuotanto ja kulutus on tarpeellista ja mikä taas on haitallista eri ihmisryhmille ja maapallon muulle elämälle.
Inflaation hillintä
Euroopan keskuspankin keskeinen tehtävä on ollut inflaation hillintä. Jäsenmaat yritettiin saada myös painamaan julkisen sektorin velka alle 60 prosentin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Koronaviruksen myönteisenä seurauksena tämä perusteeton velan rajoitustavoite on nyt heitetty menemään. Näitä numeroita tavoitteleva europolitiikka ei onnistunut toteuttamaan luvattua BKT:n kasvua eikä sitä hyvinvoinnin lisääntymistä, jonka piti siitä seurata. Nyt on vakavaan keskusteluun noussut velkaantuneiden maiden lainojen laaja uudelleen järjestely, jota kirjassa ehdotettiin.
Stiglitz esitti myös, että ylijäämäisten valtioiden olisi pitänyt ottaa käytäntöön sellaisia rahoituksen ja palkkapolitiikan toimenpiteitä, jotka nostavat palkkoja ja hintoja ylöspäin. Kirjassa kuvataan useita rahapolitiikan muutoksia, joiden hän ajattelee helpottavan täystyöllisyyttä ja talouskasvua koko Euroopan alueelle.
Ehdotusten sokea alue on kuitenkin talouskasvu, jonka sisältöä Stiglitz ei aukaise. Hän toteaa, että valtio voi kasvattaa bruttokansantuotetta rahoittamalla kotimaista lisäkulutusta valtion verojen nostamisella. Sen kerrannaisvaikutus voisi olla moninkertainen, jos tämä raha jaettaisiin esimerkiksi köyhimmille lisätukina. Se kohentaisi kotimaista kysyntää toisin kuin rikkaiden matala verotus, joka ajaa heitä sijoittamaan rahojaan monenlaisiin ulkomaisiin kohteisiin.
Suomen valtavasta yli 200 miljardin euron työeläkeomaisuudestakin noin 75 prosenttia on sijoitettu ulkomaisille rahoitusmarkkinoille. Suomen suurin rahapolitiikan väärinymmärtäjä olemmekin siis me työeläkeläiset, jotka emme ole ottaneet yhdessä selvää siitä, mitä raha on ja miten siitä voisi muokata kohtuullisen apuvälineen ihmisten ja muun elämän hyvinvointiin.
Stiglitzin kirja ilmestyi Yhdysvalloissa 2016, mutta suomalaisessa versiossa tarkastellaan myös jo Trumpin valtakautta.
Joseph E. Stiglitz: Euro (Into 2020)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti