Eurooppa antautuu...

Taas kerran joudun lainaamaan Brysselissä toimivaa lehtimiestä Eric Bonsea, joka on muutamassa vuodessa ja omastakin mielestään aivan sattumalta kohonnut blogillaan LOST IN EUROPE merkittäväksi Eurooppa-analyytikoksi. Vastoin nykyisen median yleiseurooppalaista tapaa hän ei suostu pelkkään eurooppapolitiikan hymistelyyn eikä varsinkaan menossa olevaan sotahenkiseen, vihanpitoa ja sotilaallista uhkaa ratkaisumallina korostavaan ilmapiiriin. Hän esittää yksityiskohtaista ja dokumentteihin perustuvaa kritiikkiä tavalla, jota Suomessa ei juurikaan kuule mutta joka muhii meilläkin nyt esillä pidettyjen patologisten ja sodanuhkaa enteilevien asenteiden takana. "Rauhan erakkona" (vrt. Juhani Ahon samanniminen novelli) kauhistelen  totaalisesti muuttunutta yleistä ilmapiiriä, joka on nostanut aikaisemmin peiteltynä ja alitajunnassa piilossa olleen patologisen eurooppalaisen luonteenpiirteen  aikaisemman rauhaa ja luottamuksen rakentamista korostaneen ilmapiirin tilalle. Boncen kooste on erinomainen; se sisältää runsaasti linkkejä tausta-aineistoihin ja on siksi tärkeä dokumentti täälläkin tallennettavaksi tulevaisuuden tapahtumia ajatellen.

Viimeinen mahdollisuus talouspolitiikassa: Von der Leyen antautuu

Eric Bonse blogissaan LOSTINEUROPE, kesäsarjassaan

22. elokuuta 2025

"Miten Saksa ja EU käyttävät "viimeistä tilaisuuttaan"? – Talouspolitiikassa EU:n puheenjohtaja von der Leyen on antautunut Yhdysvaltain presidentille Trumpille. Asiat eivät näytä hyvältä muuallakaan. Kesäsarjan osa 9/10

Aloitetaan yhteenvedolla tärkeimmistä trendeistä viime lainsäädäntökaudelta:

Yhteys katkennut ja teollistuminen alas: Saksan ja Euroopan taloudet ovat menettäneet yhteyden Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Eurooppaa uhkaavat teollistumisen alasajo ja "hidas tuska", varoittaa EKP:n entinen pääjohtaja Draghi.

Draghin "Marshall-suunnitelma": Draghi varoittaa, että ilman uutta "Marshall-suunnitelmaa" Eurooppa ei enää pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Hän vaatii 750–800 miljardin euron lisäinvestointeja vuodessa .

Venäjän vastainen pakotepolitiikka: Uusien pakotteiden  jatkuvasta asettamisesta huolimatta ei ole näyttöä siitä, että rankaisevilla toimenpiteillä olisi ollut toivottu vaikutus . Ne ovat kuitenkin johtaneet korkeampiin energian hintoihin, mikä on vakauttanut Venäjän tuloja, kun taas Saksa ja EU kärsivät energian hintakriisistä.

"Strategisen autonomian" puute: EU on menettänyt itsenäisyytensä Ukrainan sodan jälkeen . "Strategisen autonomian" diskurssista huolimatta EU:n strategiat ovat epäselviä, erityisesti sen suhteissa Yhdysvaltoihin. EU ei ole valmistautunut mahdolliseen kauppasotaan Yhdysvaltojen kanssa.

Taloudelliset rajoitteet: Saksalla ja EU:lla ei ole tarvittavia resursseja selvitäkseen kauppasodasta Yhdysvaltojen kanssa tai tukeakseen Ukrainaa. EU:n uudet velkasäännöt ja Saksan velkajarru estävät ratkaisun löytämisen talousongelmiin.

Tämä on löydös tammikuussa 2025 julkaistusta e-kirjasta "The Commission of Last Chance". Kuusi kuukautta myöhemmin analyysi on pysynyt muuttumattomana. Mutta tilanne on muuttunut entistä vakavammaksi.

Uusi EU-komissio on esitellyt "kilpailukykykompassin" , jolla se aikoo toteuttaa Draghin suositukset. Painopiste on byrokratian vähentämisessä, mikä on tarkoitus saavuttaa niin sanotuilla "omnibus"-paketeilla.

Mutta eurooppalainen "Marshall-suunnitelma" puuttuu, ja investoinnit ovat edelleen huomattavasti kysyntää alhaisemmat. Siksi tie "hitaaseen tuskaan" todennäköisesti jatkuu. Vain Saksa antaa uutta vauhtia (lisää tästä seuraavassa jaksossa).

Uusi, odottamaton ongelma kuitenkin ilmenee: Von der Leyen on antautunut kauppasodassa Yhdysvaltain presidentti Trumpia vastaan. Hän ei ainoastaan ​​hyväksynyt korkeampia Yhdysvaltojen tulleja eurooppalaisille viennille, vaan myös lupasi investointeja Yhdysvaltoihin!

EU-komissio epäonnistuu

Tämä on talouspoliittinen tappio ensiluokkaisesti. EU, ylpeä ja oletettavasti maailman suurin kauppamahti, taipuu Yhdysvaltojen painostukseen – mikä tarkoittaa, että EU-komissio epäonnistuu tärkeimmällä vastuualueellaan – ulkomaankaupassa.

Paljon ylistetty "strateginen autonomia" on typistetty absurdiuteen. Von der Leyen on tehnyt merkittäviä myönnytyksiä Trumpille strategisesti tärkeillä energian ja asevarustelun aloilla, joilla EU:sta tulee tulevaisuudessa entistä riippuvaisempi.

Tämä koskee myös niin kutsuttua "tekoälyä". Yhdysvallat on jopa ottanut sen käytön hallintaansa. Lisäksi joitakin EU-säännöksiä, kuten eurooppalaista toimitusketjulakia (European Supply Chain Act), on tarkoitus mukauttaa Trumpin hallinnon toiveiden mukaisiksi.

Saksan EU-johtaja vastasi lopulta "viimeiseen mahdollisuuteensa" talouspolitiikassa julistamalla riippuvuuden . Lyhyellä aikavälillä tämä voi auttaa lieventämään Trumpin luomaa epävarmuutta – mutta pitkällä aikavälillä se on kohtalokasta.

Koska tätä huonoa "sopimusta" (jota ei ole vieläkään täysin neuvoteltu) seuraavat todennäköisesti Yhdysvaltojen lisävaatimukset. Tämä on ilmeistä Ukrainan politiikassa, ja se on jo käymässä ilmeiseksi Kiinan politiikassa...

Kesäsarjan seuraava jakso esitetään maanantaina 25.8. -25. Kaikki jaksot  ovat katsottavissa täältä . Katso myös Kolme (kehnoa) perustelua antautua Trumpille.

PS: EU-komissio esitteli 21. elokuuta puitesopimuksen, jossa on uusia yksityiskohtia kauppasopimuksesta. Se osoittaa, että EU alistuu Yhdysvalloille entistä voimakkaammin kuin aiemmin tiedettiin. Katso raporttini "taz"-lehdessä!

Maanpuolustuksellinen päiväkäsky

Ilpo Rossi: 

Millä tavalla maanpuolustuksen rahoitus olisi nostettavissa tasolle, jota NATO ja Euroopan Unioni ovat nyt edellyttämässä? Veroilla, säästöillä vai talouskasvulla? Uskon jokaisen ymmärtävän, että tässä ollaan uusien, vakavien ratkaisujen edessä. Uutta näkemystä ja uusia ratkaisuja tarvitaan sekä maanpuolustukseen että siihen millä tavalla se toteutetaan. 

Kun maanpuolustus on nousemassa äärimmäisen tärkeäksi ykkösluokan prioriteetiksi, sillä on aivan erityinen merkitys maan työvoiman - siis palkansaajien - elämäntilanteeseen ja heidän aktiviteettinsa käyttöön. Perinteisen työn tilalle ja rinnalle nousee  maanpuolustuksen nouseminen niin keskeiseksi, että työvoimaa on irroitettava sotilaallisen voimaan, asevelvollisten kertausharjoituksiin, uuden tekniikan ja sotilaallisen teknologia edellyttämään jatkuvaan koulutukseen ja työtehtäviin kasvavan sotilaallisen strategiakokonaisuuden toiminnallisissa tehtävissä.

Ajatus, että työikäistä väestöä makuutettaisiin vähänevien työttömyyskorvausten varassa kotisohvilla tai lomautettuina, ei voi näissä oloissa enää tulla kysymykseen. Työvoimaa on voitava vapauttaa myös tarpeettomaksi tai toisarvoiseksi katsotusta tuotannosta tärkeämpiin maanpuolustuskoneiston tehtäviin. 

Maksetaanko maanpuolustustehtävissäoloajalta päivärahaa tai palkkaa, on yksi ratkaistavia asioita. Sotamoodiin valmistautuminen tarkoittaa koko kansan osalta paluuta toisenmaailmansodan aikaiseen kokonaisvaltaiseen kansanhuoltoon. Tältä osin nykyinen ja vaivoin pystyynsaatu SOTE-rakenne muodostaa oivallisen pohjan siihen sosiaaliseen vastuun ottoon, jota sodanaikainen yhteiskuntarakenne edellyttää. Sirä ei voida jättää markkinoiden ratkaistavaksi, koska koko aktiiviväestön tulee olla pysyvässä valmiustilassa sotatilan edellyttämiin kutsuntoihin.

Väestönsuojelu, yhteiskuntasuunnittelussa suhteellisen hyvin huomioitu valmiustila edellyttää myös aivan uudenlaista valmiustilaa koko kansan  osalta, josta mm. emerituspresidentti Niinistö kävi pitämässä erityisalustuksen Euroopan Komissipon puheenjohtajan Ursula von der Layenin kutsumana. Tämä edellyttää laajaa, koko kansaan ulottuvaa peruskoulutusta, säännöllisiä harjoituksia sekä tilojen ja logistiikan koeponnistuksia sotatilan edellyttämässä laajuuessa ja oletetuissa olosuhteissa. Näihin tehtäviin tarvitaan nyt lomautetuina, työttöminä ja prioriteettien ulkopuolista työvoimaa.

Kuinka kaikki tämä resurssoidaan ja rahoitetaan? Ajatus taloudellisen kasvun varaan rakentamisesta on täysin epärealistinen, koska koko työvoima on priorisoitava sotilaalliseen moodiin. Näissä oloissa kasvusta puhuminen tai sen aikaansaaminen on alisteista sotaolosuhteiden suurille epävarmuuksille. Kasvua voi syntyä vain sotaolosuhteita vahvistavan teollisuuden ja palveluiden piirissä, jonka toimintaa rajoittaa sotatilan edellyttämä keskitetty ja hierarkinen toimintajärjestrelmä, josta päätöksiä ei tehdä markkinoilla vaan maanpuolustuskoneiston  lineaarisissa järjestelmissä.

On myös varauduttava laajamittaiseen säännöstelytalouteen toisen maailmansodan korttiannosten ja kulutusta muutenkin rajoittavien päätösten muodossa, koska kaikki olennainen voima on suunnattava maanpuolustukseen satunnaistan mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Varautuminen sotaan tarkoittaa talousratkaisujen, sosiaalitoimen ja sota-aikaisen koneiston osalta paluuta kansalliseen, nationalistiseen toimintatapaan. Ajatus siitä että Euroopan Komissio voisi Maastrichtin sopimuksen tapaan asettaa rajoituksia kulutukselle tai kasvulle tunnettujen prosenttirajoitusten mukaan, on myös täysin epärealistista ja naivia, sodanaikaisiin olosuhteisiin täysin sopimatonta puuhastelua. Resursseja on oltava silloin kun niitä tarvitaan. 

Se että Euroopan Unioni ei ole makrotalouspolitiikassaan varautunut sotatilan mahdollisuuteen, on johtanut sen sulkemaan fiskaalisesta toiminnastaan pois kaikki suurelle, päätöksentekotavaltaan yhtenäiselle hallintoalueelle mahdolliset  modernit monetaariset, ns. endogeeniset rakenneratkaisut. Yksistään jo tämä puute voi pohjimmiltaan johtaa siihen, että Euroopan Unioni ei kykene puolustamaan itseään tai jäsenmaitaan. Voimistunut taipumus yrittää ratkoa suuria asioita kansallisin keinoin johtaa puolestaan pirstaleisuuteen ja toimimattomaan koneistoon koko yhteisön tasolla. Tällaisella koneistolla ei johdeta sotaa käyvää yhteisöä tai sen maanpuolustusta, sotatilasta puhumattakaan. Vaatimus nykyaikaisesta resurssistrategiasta on tähän saakka kaikunut kuuroille korville markkinaunessa elävässä yhteisössä. Jopa oppositiota edustava vasemmistolainen parlamenttisiipi on taipunut kasvavan oikeistopaineen alla sen edellyttämään nationalistiseen lähestymistapaan. Ylpeyteen ja rankaisumentaliteettiin  taipunut ja huonosti perusteltuja  tulevaisuuskuvia rakentava Euroopan Yhteisö on alueen maanpuolustukselle enemmän taakka kuin se tuki ja turva, jota aikanaan Euroopan Unioniin liittyessämme haaveilimme. 

Kun maanpuolusruksessa on suurelta osin kysymys myös omaisuuden suojelemisesta, NATOn vaatima viiden prosentin taso voitaisiin rahoittaa pääomaverolla ja erityisesti myös saattamalla  listaamattomien yritysten verotusta samalle tasolle muun pääomaverotuksen kanssa. Työvoiman verotuksen varaan rakentaminen ei ole realistista, koska työvoima on viimeistä miestä ja naista myöten sotatilan edellyttämissä tehtävissä.  Mikä olisi työntekijöiden ja palkansaajien osuus? He maksavat osuutensa hengellään ja verellään - sataprosenttisesti.

Onko Euroopan Unionilla NATOlla ja yksittäisillä valtioilla todellista halua ja voimaa vastata modernin teknologian mukanaan tuomaan hirvittävään, yli rintamalinjojen, siviiliasutukseen ja kaikkeen infrastruktuuriin jinhimilliseen elämänmenoon yltävään  sodankäyntiin?

Jos vastaus edellä esittämääni kykymykseen on vähänkään epäröivä ja kansan yhteistä vastaustahtoa ehdollistava, viimeistään silloin on myös kansalliseen maanpuolustukseen sisällytettävä aktiivinen ponnistelu rauhan ja edes tyydyttävän väkivallattoman yhteiskunnallisen tilanteen  saavuttamiseen. Euroopassa on jo olemassa valmis institutionaalinen rakenne ETYJ:n muodossa. Suomalaisia velvoittaa edelleenkin vuoden 1975 ETYK-kokouksen "Helsingin henki", jonka suuri saavutus oli luottamusta, yhteistä turvallisuutta ja rauhanomaisen konfliktien ratkaisun   näkeminen ainoana realistisena ratkaisuna korkean teknologian ja keinoaälyn maailmassa.   Pragmaattisen neuvottelun ja diplomatian kokeminen ainoana mahdollisuutena johtuu ihmisen suuresta sosiaalisesta ja psykologisesta riippuvuus omasta esihistoriastaan ja kyvyttömyystä irtautua keinotekoisen moraalisen kompanssinsa väärää suuntaan osoittavista olettamuksista.

Eli joka leikkiin ryhtyy - se leikin kestäköön. Jos on pakko taistella, niin taistellaan, mutta koneistpon pitää myös olla sitä edellyttävässä kunnossa.

Lisäys 27.6. 2025:

Näihin puolustukseen liittyviin menoihin on erityisesti Saksa kehittänyt ison paketin erilaisia liepeillä olevia menoja. Saksan sotilastehtäviin kuuluvien sosiaali- ja eläkemenot. Saksan sotilashautausmaiden hoito eri puolilla toisen maailmansodan rintamia, ym- Tällä tavalla Saksa ylsi lopulta 1,5, %:n menoihin. Oletukseni on, että sama meno jatkuu tulevaisuudessakin. Meillä ei haluttaisi ottaa mukaan varusmieskoulutustakaan, mutta toisaalta työnantajat vaativat varusmiesajan menetettyjen palkka,ustanniusten huomioimista puolustiuskuluissa. Mielikuvitus ei näytä asetttavan rajoja näiden kulujen määrittämiselle. Kirjoitukseni yritti osoittaa, että todellinen isänmaan puolustustahto työllistää työttömät, lomautetut ja varmistaa koko kansan huollon samaan tapaan kuin toisen maailmansodan aikaan, laadukkaasti ja määrällisesti päivitettynä nykyisen SOTE-järjestelmän osana ja että niitä voidaan arhoittaa osana puolustukseen varattavia määrärahoja. Puolustus on paitisi aseita ja sotilastekniikkaa, myös sosiaalista vastuunotoa kansasta ja kaikkien käytettävissä olevien inhimillisten resurssien aktivointia. Markkinapohjainen lähestymistapa vaarantaa sekä Suomessa että koko Euroopassa maanpuolutustehtävässä onnistumisen niin sisältöjen kuin arvojenkin osalta.

Eurooppa ja Keynesiläisyys

 EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN

Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica

Populistit pääsevät valtaan – tässä on syy, miksi demokratia epäonnistuu

Tyytymättömät äänestäjät ja vanhentuneet järjestelmät ruokkivat populismin nousua. Voivatko rohkeat uudistukset palauttaa luottamuksen liberaaliin demokratiaan? Aikaisempi Social Europen päätoimittaja  Henning Meyer keskustelee Mark Blythin kanssa 17 tammikuuta 2025

Henning Meyer:  Mark Blyth, kiitos paljon, että liityit seuraani tänään. Olemme täällä keskustelemassa Trumpin toisen puheenjohtajuuden maailmanlaajuisista seurauksista, erityisesti Euroopan unionin kannalta, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa olemme – tai kohtaamme itsemme pian. Aloitetaan Trumpin "Amerikka ensin" -agendasta. Miten näet tämän kauppapolitiikan kannalta ja mitä häiriöitä tämä voi aiheuttaa EU:lle? Vielä tärkeämpää on, miten EU:n pitäisi toimia näiden riskien vähentämiseksi?

Mark Blyth:  Kiitos, Henning. No, EU:lla on ollut neljä vuotta aikaa valmistautua tällaiseen – tai ainakin laatia valmiussuunnitelmia. Mutta tämä on nyt tilanne: monet näyttivät olettavan, että Trumpin valinta vuonna 2016 oli poikkeama. Tämä oletus oli virhe. Trumpismi ei ole sattuma; se on uusi normaali.

Näen tämän heijastuvan myös Euroopassa. Isossa-Britanniassa Brexitin arkkitehdin johtama Reform on saamassa vauhtia. Ranskassa Marine Le Penin National Rally voisi hyvinkin nousta johtavaksi puolueeksi. Itävallan politiikka on muuttumassa, ja jopa Saksan AfD, vaikka se on maantieteellisesti rajoitettu, korostaa laajempia suuntauksia. Silti Euroopassa vallitsee jatkuva kieltäminen – uskomus, että populismi on ohimenevä vaihe. Tämä omahyväisyys on jättänyt EU:n huonosti valmistautumaan siihen mitä seuraa.

Haastetta pahentaa Trumpin presidentinkauden pelkkä arvaamattomuus. Hänen hallintonsa on täynnä henkilöitä, jotka suoraan sanottuna näyttävät aikovan vastustaa Eurooppaa. Ja sitten on Trump itse – jokerimerkki. Ei ole mielikuvituksen yläpuolella, että hän voisi julistaa kansallisen hätätilan kyseenalaisin perustein tai ryhtyä rajuihin toimiin, joita emme voi vielä ennakoida.

Henning Meyer:  Tämä arvaamattomuus on hämmentävää. Näyttää siltä, ​​​​että jopa Yhdysvalloissa on vähän selvyyttä siitä, mitkä Trumpin prioriteetit ovat ensimmäisenä päivänä.

Mark Blyth:  Aivan. Kukaan ei tiedä. Ensimmäiset päivät voivat tuoda toimeenpanomääräysten myrskyn, luoden kaaoksen, jonka selvittäminen kestää viikkoja tai kuukausia. Pahimmassa tapauksessa voisimme nähdä hänen horjuttavan instituutioita, kuten Natoa tai ryhtyvän yksipuolisiin toimiin Ukrainan sodan lopettamiseksi. Miten se kävisi – varsinkin ilman Natoa – se jää arvattavaksi.

Kauppa on toinen alue, jota kannattaa seurata. Aikaisemmin Trumpin suuttumus kohdistui Saksan autojen vientiin. Mutta koska Euroopan autoteollisuus on nyt Kiinan kilpailun ja sähköajoneuvoihin siirtymisen paineen alaisena, se on vähemmän huolestuttava. Tariffit kuitenkin? Ne voivat kohdistaa keheen tahansa mistä tahansa syystä. Täällä ollaan kartoittamattomilla vesillä.

Henning Meyer:  Entä Trumpin kotimainen koalitio? Se vaikuttaa hauraalta, varsinkin kun otetaan huomioon jännitteet MAGA-liikkeen ja teknologiamiljardöörien välillä – kaksi ryhmittymää, jotka auttoivat hänet palaamaan virkaan. Voivatko nämä jakautumiset suistaa hänen agendansa?

Mark Blyth:  Se on mielenkiintoinen dynamiikka. Tarvitseeko Trump todella vakaata koalitiota? Hän on osoittautunut taitavaksi väistämään vastuullisuutta ja pelaamaan takaisin tukikohtaansa. Hänen mielestään hänen uudelleenvalintansa on mandaatti, ja hän on ollut avoin tavoitteistaan: joukkokarkotukset ja tullit.

Jos yritämme ymmärtää näitä käytäntöjä, on olemassa teoreettinen kehys, johon tämä sopii. Ote Michael Pettisin ja Matthew Kleinin argumentti kirjassaan  Trade Wars Are Class Wars ; he väittävät, että globalisaatio hyödyttää suhteettomasti suuria yrityksiä samalla kun heikentää työntekijöiden toimeentuloa. Trumpin tiimille Yhdysvallat rakenteellisena maahantuojana – rakentuen Itä-Aasiasta, Saksasta ja Euroopasta peräisin oleviin tuotteisiin – edustaa strategista heikkoutta. Talouden tasapainottaminen vähentämällä tuontia, kannustamalla kotimaista tuotantoa ja kiristämällä työmarkkinoita maahanmuuttorajoituksilla voisi teoriassa luoda omavaraisemman USA:n.

Mutta tässä on ongelma: vaikka näitä ideoita on esitetty, niiden takana ei ole johdonmukaista strategiaa. Se kaikki on improvisaatiota, mikä tekee tulosten ennustamisesta entistä vaikeampaa.

Henning Meyer:  Mitä EU:n johtajien pitäisi tehdä valmistautuakseen? Ursula von der Leyenin toinen komissio on juuri aloittanut toimikautensa, eikä panokset voisi olla suuremmat.

Mark Blyth:  EU:n on ajateltava strategisesti. Se ei voi eristää itseään Yhdysvalloista, mutta sen on valmistauduttava vastakkaisempaan transatlanttiseen suhteeseen. Tämä tarkoittaa investoimista kestävyyteen – olipa kyse puolustuksesta, energiasta tai kaupasta. Suhteiden vahvistaminen muiden globaalien kumppaneiden kanssa, erityisesti Aasiassa, voisi myös auttaa monipuolistamaan Euroopan taloudellisia yhteyksiä.

Ennen kaikkea EU:n on voitettava sisäiset jakautumisensa. Trumpin arvaamattomuus koettelee Euroopan yhtenäisyyttä. Jos jäsenvaltiot eivät pysty muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ne ovat haavoittuvia suhteessa "hajota ja hallitse" -taktiikkaan. EU:n ei pitäisi ajatella pelkästään riskien lieventämistä, vaan myös itsensä vahvistamista omana geopoliittisena toimijana.

Henning Meyer:  Ja mitä tulee ajoitukseen, milloin luulet saavamme selkeämmän kuvan siitä, mitä tämä puheenjohtajakausi merkitsee EU:lle ja maailmalle?

Mark Blyth:  Odotan USA:n uuden hallinnon ensimmäisen viikon tuovan tulvan toimeenpanomääräyksiä. Tammikuun loppuun mennessä meillä on parempi käsitys Trumpin prioriteeteista ja siitä, kuinka pitkälle hän on valmis menemään. Mutta todellinen testi tulee seuraavien kuukausien aikana, kun EU arvioi, pystyykö se sopeutumaan ja reagoimaan tehokkaasti – vai jääkö se umpikujaan, jossa se oli vuonna 2016.

Henning Meyer:  Mitä EU:n pitäisi mielestänne tehdä valmistautuakseen strategisesti ja suojellakseen etujaan?

Mark Blyth:  Ensimmäinen asia olisi kaksinkertaistaa EU:n budjetti – vaikka se olisi tietysti hyvin epäsuosittua. EU tarvitsee kuitenkin verotuksellista liikkumavaraa, panostaa tiettyihin toimiin ja vahvistaa yhtenäisyyttään. Esimerkiksi Italiaa ja Unkaria on estettävä tekemästä sivusopimuksia. On oltava yksimielinen kanta esimerkiksi seuraamuksiin. Jos pakotteet ovat käytössä, on välttämätöntä arvioida niiden tarkoitus ja tavoite. Jos ne vaarantavat esimerkiksi Euroopan autoteollisuuden, voidaan harkita vastavuoroisia toimenpiteitä Yhdysvaltoja vastaan, vaikka tehokkaiden kohteiden löytäminen onkin hankalaa.

EU on nyt voimakkaasti riippuvainen amerikkalaisesta nesteytetyn maakaasun tuonnista Ukrainan kriisin vuoksi, mikä antaa Yhdysvalloille nostavan vipuvaikutuksen. Painopiste olisi oltava sellaisten strategisten alojen tunnistamisessa, jotka ovat kriittisiä Euroopan pitkän aikavälin etujen kannalta. Kestääkö Eurooppa mahdolliset tullit? Olisiko autotuotannon siirtäminen Yhdysvaltoihin todella haitallista vai voisiko se luoda mahdollisuuksia? Ehkä tämä on Euroopalle tilaisuus tasapainottaa omaa talouttaan ja vähentää liiallista riippuvuutta viennistä.

Henning Meyer:  Mainitsitte aiemmin EU:n sisäiset jaot. Unkarin Orbánin ja Italian Melonin kaltaisten johtajien kanssa on vaikea löyutää tietä, miten EU voi yhdistyä. Miten tämä vaikuttaa laajempaan turvallisuus- ja puolustusintegraatioon?

Mark Blyth:  Vahvempi keskittyminen turvallisuuteen ja puolustukseen on sekä tarpeellista että myöhässä. Haasteena on kuitenkin määritellä, mitä vastaan ​​Eurooppa puolustaa. Onko se vain venäläistä revansismia? Ihan perusteltua. Mutta suuri osa tästä liittyy myös Kiinaan liittyviin huolenaiheisiin. Samanaikaisesti Eurooppa ei halua, että Yhdysvallat pakottaa sen omaksumaan liian haukkamaisen asenteen Kiinaa kohtaan. Tämä jättää EU:n epävarmaan asemaan, sillä se rapauttaa sisäistä voimaa samalla kun se navigoi yhä haurastuneemmissa ulkosuhteissa. Eurooppa joutuu neuvottelemaan "penkin ja seinän"  välissä.

 Henning Meyer:  Monet ihmiset uskoivat virheellisesti, että vuosi 2016 oli poikkeama. Mutta tämä on perustuslaillisesti Trumpin toinen ja viimeinen kausi. Mitä tapahtuu MAGAlle Trumpin ulkopuolella?

Mark Blyth:  MAGA ei ole vain Trumpista lähtöisin; se on osa laajempaa luottamuksen romahdusta keskustan puolueita ja perinteisiä instituutioita kohtaan. Vuosikymmeniä kestänyt huono taloushallinto rahoituskriisistä säästöpolitiikkaan on murentanut uskoa järjestelmään. Esimerkiksi maahanmuutto on ollut valtava huolenaihe Euroopan väestölle. Vuosien ajan politiikan eliitti hylkäsi nämä huolenaiheet ja leimaa jokaisen ne esiin nostaneen rasisteiksi. Tuo ylimielisyys lisäsi vastareaktiota oikealta.

Tämä tyytymättömyys ei myöskään rajoitu Yhdysvaltoihin; se on globaalia. Vierailin äskettäin kotikaupungissani Dundeessa Skotlannissa. 1980-luvulla se oli vaikeuksissa, mutta pääkadulla oli edelleen vaurauden tunne. Nykyään kolmasosa keskustan myymälöistä on laudoitettu. Tällaisissa paikoissa ihmiset tuntevat itsensä hylätyiksi. Poliittiset johtajat ilmestyvät joka neljäs vuosi lupausten kanssa, mutta heidän todellisuutensa pysyy ennallaan. Tämä ahdinko - mitä NHS:ssä kutsutaan "paskaelämän syndroomaksi" - tukee populistisia hahmoja, kuten Nigel Faragea, jotka tunnustavat nämä turhautumiset, vaikka heidän ratkaisunsa olisivat virheellisiä.

Henning Meyer:  Onko kaikkien näiden haasteiden keskellä mitään syytä olla toiveikas?

Mark Blyth:  Tällä hetkellä on vaikea löytää optimismia. Mutta tässä on pitkän aikavälin näkemys: Amerikka on tekemässä suuren virheen kaksinkertaistamalla hiilen käytön. Ilmastonmuutos on fysiikan, ei politiikan ongelma. Joistakin takaiskuista huolimatta Eurooppa on siirtymässä kohti vihreää siirtymää. Tanskan ja Norjan kaltaiset maat osoittavat, että vihreää taloutta voidaan rakentaa myös hiilidioksidin varassa lyhyellä aikavälillä. Myös Kiina suhtautuu vakavasti vihreän teknologian hallitsemiseen.

Amerikan nykyinen tie saattaa tuoda lyhyellä aikavälillä voittoja, mutta pitkällä aikavälillä muu maailma siirtyy toiseen suuntaan. Euroopalla on tässä mahdollisuus. Jos se pystyy pitämään yllä tasapainoa – kuluttamaan enemmän, investoimaan infrastruktuuriin ja olemaan vähemmän riippuvainen viennistä – se voisi luoda kestävämmän talousmallin. Seuraava vuosikymmen tulee olemaan raastava, mutta jos haluamme selviytyä lajina, tämä on suunta, jota meidän on valittava.

Henning Meyer:  Mark, kiitos vielä kerran, että liitit kanssani keskustelemaan näistä kriittisistä asioista. Tämä keskustelu vaatii varmasti jatkoa lähitulevaisuudessa.

Tämä artikkeli on osa  ”EU Forward”  Social Europe -projektia, jota toteutetaan yhteistyössä Friedrich-Ebert-Stiftungin kanssa.

----

Mark Blyth on William R. Rhodes '57 kansainvälisen talouden professori ja kansainvälisten ja julkisten asioiden professori Watson Institute for International and Public Affairs -instituutissa, Brownin yliopistossa.

Suomalaisten kuva Italiasta pahasti vanhentunut?

Liisa Liimatainen on Fb-sivuillaan kuvannut italialaistumistaan ja eurooppalaistumistaan -ja heräämistään Italian traagiseen tilanteeseen Korona-pandemian ensimmäisenä Euroopassa kohdanneena maana. Samalla hän pohtii paitsi Italian, myö Euroopan Unionin ja sotilasliitto NATOnkin merkitystä nykypäivinä:

"Kerttu Loukola sanoi kommentissaan, että minä olen nykyisin ehkä enemmän italialainen kuin suomalainen. Oikea vastaus kuuluu: olen eurooppalainen, joka on syntynyt Suomessa ja joka on vahvasti kiinni luterilaisessa kulttuurissa vielä nykyisin, vaikka olen elänyt suurimman osan elämästä Italiassa. Kertun kommentissa näkyy myös selvästi eräänlainen vasemmistonäkemys, joka vierastaa EU:ta, Natoa ja vähen kaikkia niitä asioita, jotka muodostavat nykyisen maailman organisaatioverkon.

Tämän vuoden alussa olin täysin sukeltanut Lähi-itään ja menettänyt mielenkiintoni Italiaa kohtaan. Ostin päivälehden 2-3 kertaa viikossa ja seurasin maailmaa kansainvälisten ajatuspajojen kautta. Sitten tuli koronavirus, joka pakotti minut havaitsemaan, että elän Italiassa ja olen tämän maan tapahtumien armoilla. Jouduin myös emotionaalisesti kokemaan kaiken sen, mitä täällä Italiassa on koettu. Oli pitkä kausi, jolloin joka aamu kuolleiden määrä Italiassa, ennen muuta Pohjois-Italiassa oli lähellä tuhatta. Tässä vaiheessa minä havaitsin uudelleen olevani osa tämän maan dramaattisia kokemuksia. Ryhdyin seuraamaan intensiivisesti Italian traagista taistelua koronauhkaa vastaan.
Italia kohtasi viruksen ensimmäisenä Euroopassa ja joutui selviämään epidemiasta ilman sitä koskevaa tietoa. Muut Euroopassa ovat voineet hyötyä Italian kokemuksista, koska teillä oli jo Italiasta tullutta, jo käsiteltyä tietoa, Italian dramaattisten kokemusten kautta saatua tietoa. Voidaankin sanoa, että muu Eurooppa voi selvitä paremmin epidemiasta juuri siksi, että se voi pohjata oman toimintansa Italian kokemuksiin.

Tässä tilanteessa minä jouduin sukeltamaan uudestaan Italiaan ja myös mukaan sen kokemuksiin. Niinpä olen löytänyt uudestaan tavallaan Italian, johon olin alkanut suhtautua hajamielisesti ja skeptisesti. Jouduin myös jakamaan sen tragedian - pitkälle yli 30 000 kuollutta - ja myös tuntemaan itseni taas osaksi tätä maata, vaikka omalla tavallani eurooppalaisena, jolla on rikas kansainvälisen kokemuspohja. Ja nyt kun seuraan Italian hallituksen yrityksiä selvitä äärimmäisen raskaasti kriisistä, en voi olla näkemättä sitä viime kuukausien kokemusten valossa. Juuri siksi toivon, että EU voi tukea Italiaa nyt kun sen pitää päästä ulos tästä kriisistä. EU:n johto on mieltänyt tragedian ja yrittää auttaa Italiaa ja muita eniten kriisistä kärsineitä maita.

Olen seurannut Italian politiikkaa yli 50 vuotta ja tiedän, että se on täynnä konflikteja. Sen sisällä suuri määrä erilaisia vaikuttajia, tuomarikunnan jäseniä, poliiseja, yrittäjiä, toimittajia ja poliittisia vaikuttajia on maksanut omalla elämällään sen, että he eivät ole myöntyneet seuraamaan erilaisten mafioiden taI muiden laittomien klikkien painostukseen. Nykyisin Italian politiikan sisällä taistelua ei enää käydä väkivaltaa käyttämällä, ja siitä pitää kiittää niitä, jotka ovat maksaneet omalla hengellään tämän kehityksen. Mutta Italian politiikan sisällä käydään edelleen kovaa taistelua siitä, mikä on oikein mutta myös mikä on toteutettavissa eli on siis todellisuuden rajojen sisällä.

EU on osa tätä maailmaa ja on toivottavasti tullut jäämään, sillä se on ainoa mahdollinen kansainvälinen organisaatio, joka voi toimia järkevästi ja vaikutusvaltaisesti kansainvälisessä politiikassa. Minä haluaisin, että se toimisi vielä nykyistä määrätietoisemmin Trumpin Yhdysvaltain ja vahvistuvan Kiinan vastapainona.

NATO on olemassa, mutta sen vaikutusvalta on laskenut suuresti, koska nimenomaan Yhdysvallat on menettänyt kiinnostuksensa sitä kohtaan Trumpin aikana. Minä en ole koskaan ollut innostunut tästä sotilasliitosta, mutta sekin on osa sitä maailmaa jossa me elämme. En jaksa innostua siitä, että se nähdään paholaisena. Se on menettämässä merkitystään, koska se liittyi kylmän sodan maailmaan, joka on katoamassa.

Me elämme maailmassa, joka voi olla nyt tienhaarassa, sillä koronavirus on ravistellut käsityksiämme hyvin raskaalla tavalla. Tässä maailmassa minä ainakin haluaisin, että Eurooppa ymmärtäisi, että EU on sen mahdollisuus toimia järjestäytyneesti maailmassa, jossa pyritään kunnioittamaan kansainvälistä lakia ja yritetään löytää uusia sääntöjä ja organisaatiota, jotta emme poukkoilisi maailmassa ilman yhteisiä sääntöjä ja yhteistä organisaatiota.

Minä pelkään, että osa Suomesta etsii nyt suojaa pahaa maailmaa kohtaan sulkeutumalla itseensä eikä näe, että me tarvitsemme suurempia yksiköitä tässä monimutkaisessa ja vaarallisessa maailmassa. Ainakin minulle EU on ainoa olemassa oleva kansainvälinen yksikkö, joka voi toimia myönteisesti tässä maailmassa ja jolla voi olla myös vaikutusvaltaa. Tämän hyväksyminen edellyttää sitä, että luovutaan oman pienen tutun maailman päiväunista. Ja jotta EU selviää tästä valtavasta kriisistä, sen pitää toimia kansainvälisesti eikä vain kansallisten horisonttien näkökulmasta.

Minulla on mielikuva, että monien teidän kuvanne Italiasta on pahasti vanhentunut. Tämä maa elää vielä erilaisten klikkien varjossa, mutta sen sisällä on myös voimia, jotka tekevät koko ajan työtä toisenlaisen Italian puolesta. On kysymys päivittäisestä taistelusta erilaisten ratkaisujen välissä. Oletteko unohtaneet Matteo Salvinin ja hänen strategiansa Orbanin, Putinin ja Marine LePenin liittolaisena? MYös Kiina etsii liittolaisia Euroopassa ja haluaisi lisätä vaikutusvaltaansa, ja sen seireenin kutsuja myös kuunnellaan. Tässä uudessa maailmassa EU on tärkeä kiintotähti, vaikka ei välttämättä täydellinen, mutta mikä on täydellistä maailmassa?"

Voiko eurosta selvitä hengissä?

Julkaisen tässä juuri minulle lähetetyn Kati Peltolan kirja-arvostelun; Joseph E. Stiglitz on julkaissut kirjan Euro jop vuonna 2016 ja nyt se on käännetty suomeksi. Julkaisija on Kustannusyhtiö Into. Kirjan sisältö näkyy seurailevan kriittistä suhtautumista Euroopan Unioniin uusliberaalina ideologisena rakenteena. Ratkaisuehdotukset näyttäisivät seuraavan kuitenkin perinteistä eksogeenista makrotalouspolitiikkaa. Hyvä niinkin, kyllä silläkin tavalla voidaan selvitä, jos nostetaan kansanvalta ja demokraattinen hyvinvoitivaltio uudelleen kunniaan...

Voiko Eurooppa selvitä hengissä yhteisestä valuutasta?

Kati Peltola 12.5.2020 16.15

Joseph E. Stiglitz ehdottaa kirjassaan Euro, että eteläiset euromaat eroaisivat nykyisestä eurosta ja sopisivat keskenään niille sopivammasta yhteisvaluutasta.

Myös pohjoisen Euroopan euromaille Stiglitz ehdottaa keskinäistä sopimusta niiden yhteisestä valuutasta.

Kreikan talousromahduksen lääkkeeksi Stiglitz kannatti maan pikaista eroa eurosta. Hän nimittää Suomea mallivaltioksi, joka joutuu kärsimään Euroopan keskuspankin suppeasta toimeksiannosta ja euroalueen rahapolitiikasta, missä ei ole otettu huomioon euroon liittyneiden valtioiden erilaisuutta.

Erityisesti Saksan, mutta myös Hollannin tai Suomen olisi pitänyt irtautua eurosta, eikä heikentää köyhempiä maita yhteisvaluuttapolitiikalla. Tämä auttaisi jäljelle jääviä euromaita suhteuttamaan euron vaihtokurssia niille sopivammaksi. Vaihtokurssin aleneminen vilkastuttaisi euromaiden vientiä ja rajoittaisi niiden tuontia, mikä jouduttaisi niiden rahatalouden kasvua. Kasvu lisäisi valtioiden tuloja ja mahdollistaisi aikaa myöten jopa lainapääomien lyhentämistä.

Uusiliberalistinen eurolääke

Suomen BKT aleni 8,3 prosenttia vuonna 2009 USA:n vauhdittaman rahakeinottelukriisin seurauksena ja vuonna 2015 se oli edelleen 5,5 prosenttia alempi kuin rahakeinottelun huippuvuonna 2008. Jos Suomella olisi ollut oma valuutta, sen vaihtokurssi olisi laskenut tässä ylikansallisessa kriisissä. Valuutan heikentyminen olisi lisännyt vientiä ja vähentänyt tuontia, mikä olisi vahvistanut maan omaa taloutta. Mutta euromaana Suomi joutui kärsimään uusliberalistien kuristuspolitiikasta. Palkan alennuksilla heikennettiin kotimaista kysyntää ja syvennettiin BKT:n laskua. Stiglitz toteaa, että uusliberalistinen eurolääke tehosi tuskin paremmin hyväkäytöksiseen Suomeen kuin niskotteleviin eteläisiin potilaisiin.

Kirjan parasta antia on monipuolinen kertomus siitä, miten yhteinen eurovaluutta, uusliberalistinen talouskäsitys ja usko vapaiden markkinoiden toimivuuteen ovat haitanneet ja eriarvoistaneet euromaita. Kirja kuvaa varsin perusteellisesti sitä, miten nykyinen euroalueen rahajärjestelmä altistaa kansantalouksia suurille riskeille ja jättää rahoittamatta talouden muita alueita. Ja tämähän jatkuu nyt koronaviruskriisin aikanakin. Rahaa liikkuu edelleen rahaomaisuusarvojen ylläpitoon, mutta varsin niukasti esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin, jotka rajoittavat ja hoitavat laajaa tartuntatautia. Rahoitustukea ei suunnata muutenkaan sen mukaan, millainen tuotanto ja kulutus on tarpeellista ja mikä taas on haitallista eri ihmisryhmille ja maapallon muulle elämälle.

Inflaation hillintä

Euroopan keskuspankin keskeinen tehtävä on ollut inflaation hillintä. Jäsenmaat yritettiin saada myös painamaan julkisen sektorin velka alle 60 prosentin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Koronaviruksen myönteisenä seurauksena tämä perusteeton velan rajoitustavoite on nyt heitetty menemään. Näitä numeroita tavoitteleva europolitiikka ei onnistunut toteuttamaan luvattua BKT:n kasvua eikä sitä hyvinvoinnin lisääntymistä, jonka piti siitä seurata. Nyt on vakavaan keskusteluun noussut velkaantuneiden maiden lainojen laaja uudelleen järjestely, jota kirjassa ehdotettiin.

Stiglitz esitti myös, että ylijäämäisten valtioiden olisi pitänyt ottaa käytäntöön sellaisia rahoituksen ja palkkapolitiikan toimenpiteitä, jotka nostavat palkkoja ja hintoja ylöspäin. Kirjassa kuvataan useita rahapolitiikan muutoksia, joiden hän ajattelee helpottavan täystyöllisyyttä ja talouskasvua koko Euroopan alueelle.

Ehdotusten sokea alue on kuitenkin talouskasvu, jonka sisältöä Stiglitz ei aukaise. Hän toteaa, että valtio voi kasvattaa bruttokansantuotetta rahoittamalla kotimaista lisäkulutusta valtion verojen nostamisella. Sen kerrannaisvaikutus voisi olla moninkertainen, jos tämä raha jaettaisiin esimerkiksi köyhimmille lisätukina. Se kohentaisi kotimaista kysyntää toisin kuin rikkaiden matala verotus, joka ajaa heitä sijoittamaan rahojaan monenlaisiin ulkomaisiin kohteisiin.

Suomen valtavasta yli 200 miljardin euron työeläkeomaisuudestakin noin 75 prosenttia on sijoitettu ulkomaisille rahoitusmarkkinoille. Suomen suurin rahapolitiikan väärinymmärtäjä olemmekin siis me työeläkeläiset, jotka emme ole ottaneet yhdessä selvää siitä, mitä raha on ja miten siitä voisi muokata kohtuullisen apuvälineen ihmisten ja muun elämän hyvinvointiin.

Stiglitzin kirja ilmestyi Yhdysvalloissa 2016, mutta suomalaisessa versiossa tarkastellaan myös jo Trumpin valtakautta.

Joseph E. Stiglitz: Euro (Into 2020)

Ajatuksia aiheesta EU ja Euro

Veikko Räntilä on kirjoittanut ajankohtaisen analyysin Euroopan Unionista ja eurosta. Lyhyesti: Euroopan Unionin on muututtava vastaamaan sekä ajankohtaisiin suuriin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin - eli palattava sille alunperin tarkoitettuun tehtävään:

EU:n ja Euron tulevaisuus perustuu sille, missä määrin  Unionissa voidaan kehittää taloudellista, poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. EU:ta tarvittaisiin monien globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Näitä ovat mm. ympäristö- ja ilmastokriisit, maahanmuutto- ja pakolaisuusongelmat, pandemiat ja globaalit terveysongelmat, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustamisen ongelmat sekä varustelun purkamisen ja sodan uhkien vähentämisen haasteet. Kaiken kaikkiaan Eu:n pitäisi toimia kansalaistensa  oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustajan roolinsa ohella globaalina toimijana  maapallon elonkehän  turvaajana. Välittömänä tarpeena nousee esiin  vastapoolina toimiminen suurvaltojen imperialistisille pyrkimyksille ja  yhteisen puolustuksen kehittäminen.

Tätä taustaa vasten joutuu kysymään, missä ovat  Unionin tavoitteet ja  toimintaohjelmat näiden tehtävien hoitamiseksi. Poliittista yhtenäisyyttä ei ole saavutettu eikä sitä kohti ole edes kuljettu. Unioni on kaukana siitä, että se hoitaisi  näitä välttämättömiä ylikansallisia tehtäviä. Se painii nykyhetkeä koskevien poliittisten erimielisyyksien kimpussa. Poliittiset jännitteet EU:ssa ovat kasvaneet. Kamppaillaan nettomaksujen  minimoinnista ja tukien maksimoinnista. Pohjoinen ei luota etelän kykyyn hoitaa talouttaan tai varmistaa pankkien riittävä vakavaraisuus. Etelä vaatii yhteisvastuullisuutta talousongelmien ja erityisesti pandemian kustannusten kattamisessa. Talouksien rakenteiden ja suorituskykyjen erot eivät ole tasoittuneet. Saksan ylijäämien käytöstä  alijäämämaiden tuotantorakenteen   kehittämiseen ei uskalleta keskustella. Pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aiheuttamien ongelmien käsittelyssä ei ole federatiivista solidaarisuutta. Tämä ongelma ei poistu  näköpiiristä ajateltavissa olevassa  tulevaisuudessa. 

Demokratian kehdossa, Euroopassa, on syntynyt uudelleen autoritaarisia valtioita  ja kansojen  kaipuuta suurten johtajien perään. Näin  jopa itse Unionissa. Laman syvetessä ja suoranaisen kurjuuden ja toivottomuuden kohdatessa ihmisiä, voi ilmiö laajeta ja paheta. Keskustelu  asiasta vain oikeusvaltion nimellä on riittämätön. Saksa ohjattiin pois natsismin ideologiasta monipuolisella poliittisella kasvatuksella ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakenteiden demokratisoinnilla. Tästä ei uskalleta keskustella  Unkarin tai Puolan kohdalla.

Brexit mallitti sen, että Unionista voi erota. Asia, jota ei edes oltu otettu huomioon perustamisasiakirjassa. Kriisien syvetessä tämä tie on tarjolla muillekin. EU:n  harjoittama, Saksan dominoima talouspolitiikka on  leikannut Unionin maiden tuotantopotentiaaleista merkittävän osan. Finanssikriisin jälkeinen  talouskuriin perustuva ohjelma loi lisääntyviä eroja jäsenvaltioiden välille ja erityistä katkeruutta Kreikkaan. Pandemian hoidosta puuttuva solidaarisuus tekee samaa Italiassa. EU:n laajenemishankkeet  eivät ota riittävästi  huomioon paljon puhuttuja lähestymiskriteereitä. Tämä tarkoittaa, että uusien  jäsenvaltioiden myötä eriparisuus lisääntyy. Kaivatun yhtenäisyyden sijaan Unionissa tapahtuu  hajoamista ennustavia kehityskulkuja.

Alunperin Unioni oli tarkoitettu liiketoiminnan esteettömään edistämiseen perustamalla se ns. neljän vapauden varaan. Kaikissa niissä pääasiallinen hyötyjä on ollut  pääoma ja yritysten omistajat. Kansalaisten Eurooppaa ei voi perustaa näiden varaan. Jäsenvaltioiden piirissä ei myöskään ole tapahtunut kehitystä  eurooppalaisen  kansalaisidentiteetin suuntaan, mikä olisi välttämätöntä Unionin säilymiselle.Kansalaiset eivät juurikaan motivoidu edes äänestämään  EU:n parlamentin vaaleissa ja vaativat  kansallisten etujen ajamista  EU:ssa. Yhteisiä tavoitteita ei juurikaan ole. Unionin ylärakenteessa oikeusvaltiosta käytävät teoreettiset puheet  eivät kohtaa kansalaisten intressejä. Sosiaalisen Euroopan diskurssi on loppunut. Se olisi voinut tarjota kehittyessään ja konkretisoituessaan  aineksia tähän suuntaan.

Nykymuotoinen arvoretoriikka kansalaisten mukaanotossa  yhteiskunnalliseen kehitykseen ei riitä. Tarvitaan oikeudenmukaista talous- ja veropolitiikkaa, ihmisten osallistamista tuotannon ja liiketoiminnan luontiin ja ohjaukseen. Yhteiskunnallinen yritystoiminta ja laaja myötämäärääminen ovat  välttämättömiä  osallisuuden kokemuksen vahvistamisessa. Unionin tulee julkisesti sitoutua hyvinvointivaltiomalliin, jolla turvataan kaikkien mukanaolo ja selviytyminen. Ei siis ole kysymys vain ns. Unionin arvoista  nykyisen kaltaisina vaan niitä on uudistettava demokratian ja osallisuuden suuntaan. Oikeusvaltio-oppia  on sovellettava niihin poikkeamiin, joita epäoikeudenmukaisen verotuksen alueella edustavat  veroparatiisikäytännöt Unionin sisällä ja ulkona.

Korruption, laajan lobbauksen  ja mafian aiheuttamat  yhteiskunnalliset vääristymät on  otettava  oikeusvaltio-opin sisään ja  ryhdyttävä karsimaan niitä ja niiden vaikutusta. Sosiaaliset oikeudet tulee sisällyttää ihmisoikeuksien alaan. Näistä keskeisenä on oikeudet hyvinvointivaltion turvaamiin oikeuksiin. Erikseen on vahvistettava työntekijän oikeudet, järjestäytymisen  ja sopimisen oikeus, osallisuus työpaikan ja yrityksen päätöksentekoon. Samalla kun tarvitaan oikeutta perussivistävään ja ammatilliseen koulutukseen,  tarvitaan myös riittävän laajaa yhteiskunnallista kasvatusta ja  sivistystä valveutuneena ja vastuullisena kansalaisena toimimiseen.
Näiden uudistusten myötä Unionin kosketuspinta kansalaisiin syvenisi siinä määrin, että poliittiset  edellytykset yhtenäisyyden kasvattamisella kasvaisivat merkittävästi. Edustavathan nämä toimet polittista yhtenäisyyttä sinänsäkin.

Tämän hetken suurimpana Unionin hajoamisen uhkana on  finanssitalouden viime vuosien toiminta. EKP:n, keskuspankkien  ja muidenkin Unionin finanssi-instituutioiden toimet ovat lisänneet  finanssitalouden piirissä liikkuvien eurojen määrää tuhansilla miljardeilla euroilla ilman, että reaalitaloudessa on tapahtunut vastaavaa kehitystä tai sen johdosta toivottua vaikutusta. Italian pankkien vakavaraisuus ei ole parantunut eikä mitään vastaavaa ole tapahtunut muuallakaan. Kaikki tahot yhteiskunnissa ovat velkaantuneet ennätysmäärin. Julkinen velka kasvaa  pandemian johdosta kaikissa jäsenmaissa 20-30 %-yksikköä. EKP lisää yrityslainojen ostoja ja kohteiksi kelpaa  lähes kaikki. Valtava yhteisvastuun taakka on kertynyt ja kertyy keskuspankkeihin. Kestävätkö ne  niiden laukeamista pandemialaman pyörteissä? Tullaanko niitä antamaan anteeksi ja millä tavoin? Pannaanko myös  luotonantajat maksumiehiksi?Tämän kuorman purkaminen tulee koettelemaan Unionin yhtenäisyyttä.  Unionin normit ovat jo joustaneet velkaantumisessa, alijäämissä sekä yritysten ja valtioiden tukemisessa. Samanlaista tulemme näkemään lisää. Ordoliberaali talouspolitiikka osoittautuu mahdottomaksi  kriisiytyvän Unionin talouden  hoidossa.  On luotava uusi oppi. Sama koskee inflaation ja deflaation sekä korkojen sääntelyä ja  vaikutuksia. Hintojen yllättävä vakaus EKP:n rahanjaosta  huolimatta  ei sovi aiempiin oppeihin. Arvopapereiden ja varallisuusesineiden hintojen nosto tällä rahanpumppauksella taas on vaarallista arvostuskuplien luontia, mikä voi kostautua milloin tahansa. EKP on luonut finanssiaikapommin pyrkiessään hoitamaan valtioiden velkaantumista ja  toivotuksi kuviteltua  talouskasvua  osto-ohjelmillaan. Repiikö tämä aikapommi luojansa, jää nähtäväksi.

Raaseporissa 27.4.2020  Veikko Räntilä

Saksa sallimassa finanssipoliittisen yhteisvastuun Euroopassa?

Lainaan tähän tekstiä kahdesta saksalaisesta arvostetusta julkaisusta, die Zeit-päivälehdestä, joka kirjoittaa "likaisesta salaisuudesta" ja viikottain ilmestyvästä der Spiegelistä, jota molemmat vaativat Saksaa luopumaan tässä uudessa ja koko Europan Unionille suureksi vaaraksi osoittautuvassa kriisissä eurooppalaisen, ainakin Euroopan Valuuttaunionin  jäsenmaihin suuntautuneesta yhteisen eurooppalaisen finanssipolitiikan, siis yhteisen vastuunoton  jarruttamisesta. Juuri nyt on aika luopua "likaisesta salaisuudesta" (Die Zeit) ja lopettaa jarruttaminen. "Mitä me odotamme", kysyy der Spiegelin toimittaja. Tämä sama sopii osviitaksi myös meillä juuri perustetulle  makrotalouspoliittiselle "asiantuntijatyöryhmälle". 

Likainen salaisuus
1.4. 2020
Mark Schieritz, saksalaisen die Zeit-lehden kolumnisti kirjoittaa Euroopan taloudelliseen pelastamiseen liittyvästä teemasta; Saksa on perinteisesti vastustanut yhteistä taloudellista vastuunottoa, mutta on olemassa likainen salaisuus, joka edellyttää saksalaisen linjan muuttamista.

"Muistaako joku syksyä 2008? Tuolloin investointipankki Lehman Brothers romahti New Yorkissa, ja koska talous myös pysähtyi Saksaan, vaadittiin talouden elvytysohjelmaa. Silloisen valtiovarainministerin nimi oli Peer Steinbrück, eikä useimpien hallituksen poliitikkojen tavoin halunnut tietää siitä.Talouden piristyspaketti? Se kuulosti Keynesilta, kuten maailmanlaajuiselta talouden hallinnalta, vuoden 1970 jälkeen. Kaikki asiat, joiden kanssa et halunnut olla tekemisissä. Tai kuten Steinbrück sanoi tuolloin: "Siinä vain rahaa poltetaan".  

Loppujen lopuksi hallitus tietenkin käynnisti kuitenkin talouden elvytysohjelman talouden romahtamisen estämiseksi. Sitä ei vain voitu kutsua siksi. Sen sijaan sitä kutsuttiin kasvun vahvistamisohjelmaksi.

Ja tänään? Tuntuuko sinusta mielestäsi samanlaiselta tilanteelta, kun seuraat keskustelua Korona-kriisin eurooppalaisesta ulottuvuudesta?  

Muistutuksena on yksimielisyys siitä, että kriisin taloudellisia vaikutuksia voidaan lieventää vain, jos valtio pitää talouden liikkeessä julkisen elämän rajoitusten ajan. Se maksaa rahaa - niin paljon rahaa, että se voidaan ottaa käyttöön vain lisälainoilla. Tämä on ongelma valtioille, joilla on jo runsaasti velkaa, kuten Italialle. 

Siksi jotkin maat ovat ehdottaneet kerätä tarvittavat varat koronalainoilla. Nämä ovat joukkovelkakirjalainoja, jotka laskevat liikkeeseen euroalueen maat, jolloin taloudellisesti heikommat maat hyötyvät taloudellisesti vahvempien maiden luottokelpoisuudesta.   

Vastuu ja valvonta hajoavat aina
Idea on herättänyt puolustavia refleksejä, kuten viimeksi kuultiin eurokriisin aikana. Talousministeri Peter Altmaier puhuu "haamukeskustelusta".  CDU: n talousneuvosto pelkää, että Saksa menettää "suvereniteettinsa budjettipolitiikkaansa kohtaan" ja talousasiantuntijaneuvosto pelkää, että "tällainen vastuu ja valvonta" hajoavat tällaisen yhteisörahaston vuoksi . 

Se voi olla niin, mutta kerron tässä vaiheessa likaisen salaisuuden: vastuu ja valvonta hajoavat aina riippumatta siitä, minkä rahoitusmallin valitset. 

Ei pidä paikkaansa, että italialaiset pitää jättää oman onnensa nojaan. Päinvastoin: melkein kaikkien liittopäivien edustamien puolueiden huippupoliitikot ovat yhtä mieltä siitä, että maata on autettava. Vaihtoehtona koronalainoille otetaan käyttöön Euroopan keskuspankin (EKP) tukiohjelmat tai erityinen luottolimiitti Luxemburgissa sijaitsevalta pelastusrahastolta ESM, jota, toisin kuin tavallisesti, ei pitäisi yhdistää tiukkoihin talouspoliittisiin vaatimuksiin.  

Taitavasti pakatut eurobondit
Mutta mitä tapahtuu, jos EKP ostaa Italian valtion joukkovelkakirjalainoja antaakseen italialaisille lisää verotuksellista liikkumavaraa? Vastaus: EKP vie nämä joukkovelkakirjat taseeseensa, josta kaikki euromaat ovat vastuussa hätätilanteessa. Ja kaikki jäsenvaltiot jakavat myös ESM: n. Hän jälleenrahoittaa lainansa joukkovelkakirjoilla, jotka on turvattu näiden maiden luottokelpoisuudella. Toisin sanoen ESM-laina tai keskuspankin likviditeettilinja on vain fiksuisti pakattu joukkovelkakirjalaina.  

Vastuuväite on siis harhaanjohtava. Tämä ei tarkoita, että koronalainat ovat parempia kuin kaikki muut rahoitusvaihtoehdot. Jokaiselle tukivaihtoehdolle on hyviä taloudellisia ja poliittisia perusteita. EKP voi reagoida nopeasti eikä ole riippuvainen parlamenttien suostumuksesta, mutta keskuspankki, joka rahoittaa jatkuvasti yksittäisiä maita jatkuvasti kasvavilla velkasuhteilla, ei oikeastaan ​​ole Eurooppa-sopimusten mukaista toimintaa. ESM voidaan aktivoida suhteellisen helposti, mutta luottolimiitti, joka todella auttaa italialaisia, olisi suunniteltava niin anteliaasti, että on kyseenalaista, pystyykö rahasto saavuttamaan sen. Coronan joukkovelkakirjat sallivat rahoituksen varautumisen puitteisa, mutta niitä on vaikea välittää poliittisesti monissa pohjoisissa maissa olevan vastustuksen vuoksi. Päätelmäksi jää, että yhteisövastuunotto  toimii parhaiten edessäolevien vaatimusten suhteen. 

Sinun ei tarvitse jakaa tätä arviota, mutta tämä on  se taso, jolla sinun tulisi keskustella. Tilanne on liian vakava ideologisiin perustavanlaatuisiin keskusteluihin." 



________
Mitä me odotamme?

29.3. 2020
Henrik Müller, Der Spiegel-lehden kolumnisti kirjoittaa Korona-kriisin aiheuttamasta vakavasta kriisistä kokonaisuudessaankin, mutta myös aiheuttamsta vakavasta uhasta erityisesti julkiselle hallinnolle ja jäsenvaltioiden vakaudelle. On aika heittää vanhentuneet, yhteistä vastuuta ja yhteisiä ratkaisutapoja estävät  ideologiset päähänpinttymät sivuun ja ottaa yhteisvastuuta Euroopasta.

Kriisi kriisin jälkeen on jo syntymässä. Euroopan maat ovat vaarassa mennä konkurssiin koronaepidemian seurauksena . Jos Italia , Espanja ja mahdollisesti Ranska eivät voi enää lainata rahaa hyväksyttävin ehdoin, taloudellinen tilanteemme romahtaa. Mikään ei olisi sama kuin ennen: sisämarkkinat, valuutta, vaurautemme. Sosiaalisia ja poliittisia seurauksia ei voida enää odottaa.

Tämä skenaario ei ole mitenkään järjetön. Epidemia on lisännyt velkaantumista harppauksin. Kuukausia kestäväkoko maanosan sulkeminen pienentää taloudellista tuotantoa kaksinumeroisin prosenttimäärin. Valtion tulot ovat vapaassa pudotuksessa, kun taas menot kasvavat voimakkaasti (katso uusia työttömyyslukuja tiistaina ja keskiviikkona). Rauhan aikana ei ole koskaan ollut tällaista tilannetta. Jo 1930-luvun suuren talousromahduksen aikana talousluvut  eivät laskeneet näin jyrkästi.

Hermostuneisuus ja rahoitusmarkkinoiden hämmennys oli jo nähtävissä viime viikkoina. Italian, Espanjan ja Ranskan julkisen velan korot nousivat, koska sijoittajat pelkäsivät näissä maissa suurempaa konkurssiriskiä. Riskipreemiot ovat laskeneet uudelleen vasta sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankki (EKP) ilmoitti ostavansa arvopapereita 750 miljardin euron arvosta . Toistaiseksi on ollut hiljaista. Mutta ottaen huomioon synkät näkymät, tämä hiljaisuus ei voi kestää pitkää aikaa.

Eurokriisi palaa takaisin 
Vuosina 2010–2015 valtioiden  konkurssiuhka on pitänyt Eurooppaa ja muuta maailmaa varpaillaan. Euroopassa on paljon muuttunut näiden vuosien aikana. Mutta yksi asia on edelleen kuten aikaisemminkin: euroalue ei voi reagoida vakaviin, akuutteihin kriiseihin kuten muut valuutta-alueet, koska se merkitsisi yhteistä taloudellista vastuunottoa. Tämä on perustavanlaatuinen ongelma.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa se toimii näin: parlamentti, Yhdysvaltain kongressi, päättää ottaa uuden velan, jonka hallitus sitten lainaa valtion joukkovelkakirjojen muodossa. Jos näiden joukkovelkakirjalainojen myynnissä rahoitusmarkkinoilla on ongelmia, liittovaltion keskuspankki ostaa arvopapereita, tarvittaessa laajassa mittakaavassa. Keskuspankit voivat estää valtion konkursseja. Tämän hinta voi olla inflaation nousu myöhemmin, mutta nykyisen kaltaisessa akuutissa kriisissä tämä ei ole pääongelma. Järjestelmän kaatumisen välttäminen on ehdottoman tärkeää.

Yhteisvastuun ongelma
Euroalueella velka syntyy kuitenkin yksittäisten  jäsenvaltioiden kautta. Kansalliset parlamentit päättävät julkisesta lainanotosta. Jos ne romahtavat lainojen kanssa myöhemmin, ei ole mitään kansallista keskuspankkia, joka voisi astua määräämättömäksi ajaksi ja rauhoittaa markkinoita. Jos EKP ostaisi kansallisen velan, tämä johtaisi riskien uudelleenjakamiseen, josta mikään parlamentti ei ollut aiemmin päättänyt. Jos europankki ostaisi massiivisen Italian valtion velan, lopulta kaikkien Eurostatojen olisi vastattava siitä ilman, että heillä olisi mahdollisuus olla etukäteen sanottavaa. (Juuri tämän uudelleenjakamisvaikutuksen välttämiseksi EKP ostaa osana obligaatioiden osto-ohjelmaa kaikkien euromaiden arvopapereita vastaavien pääomaosuuksiensa mukaisesti.)

Akuutissa kriisissä vain keskuspankki pystyy toimimaan rajattomilla resursseilla, koska vain se voi luoda rajatonta rahaa - vain se voi lopulta ja tehokkaasti torjua kokonaisten luottomarkkinoiden romahtamisen. Jotta keskuspankki toimisi tällä tavalla, se tarvitsee arvopapereita, joita se voi ja voi ostaa teoriassa määräämättömästi. Mutta euroalueella sellaista ei ole toteutettu.

Koronakriisin vuoksi tämä valuuttaliiton rakennusvirhe on nyt tulossa selväksi. Koska Euroopassa ei ole laillista liittovaltiotasoa, yhteiselle lainanotolle -  ts. yhteisvastuulle - on asetettu rajoja.

Mitä tehdä akuutissa vaiheessa olevan korona-onnettomuuden edessä, joka on saattanut talouden vapaan pudotuksen tilaan? Viime viikolla järjestetyssä EU: n huippukokouksessa valtion- ja hallitusten päämiehet lykkäsivät tätä ehdotettua ratkaisua toistaiseksi .

Toistaiseksi vanhat refleksit ovat edelleen päällä. Ranska, Italia, Espanja ja muut eteläiset valtiot vaativat yhteisöltä jäsenvaltioiden rahoittamista.  Saksa, Alankomaat ja muut pohjoiset valtiot kuitenkin ovat sanoneet kieltäytyvänsä.

Videokokous oli ilmeisesti jotain tällaista. Etelät vaativat eurolainoja (nykyisin nimeltään "koronalainat"): velkakirjat, joista euromaat ovat yhteisvastuussa. Pohjoinen ei halunnut tietää niistä mitään - saa nähdä mitä tapahtuu.

Tämä kuulostaa uudelta esitykseltä eurokriisiin kiusallisen pitkässä draamassa. Tuolloin Saksan ja muiden Pohjois-Euroopan maiden kova asenne voitiin ehkä vielä perustella: velkakriisi aiheutti tuskaa maille, joiden niidenkin julkinen talous on epävakaa, ja erityiseti  talouksille, jotka eivät olleet kovin vahvoja. Nykyisen kriisin pitäisi opettaa heille kurinalaisuutta. Tämä voi olla kyyninen kanta, mutta siinä oli ainakin tietty logiikka: kriisin varoittavan vaikutuksen pitäisi varmistaa euroalueen pitkäaikainen vakaus.

Paniissa tarvitaan päättäväisyyttä
Kaikki on tällä kertaa erilaista. Se on nyt luonnonkatastrofi, jota valtio ei voi hallita, kuten Liittopäivät  päättivät viime viikolla, samalla kun 'velkajarrun' toiminta keskeytettiin . Siksi on väärin viivyttää välineiden käyttöä tai sulkea niitä kokonaan pois. Nyt tehtävänä on oltava auttaa maita, joihin pandemia on vaikuttanut erityisen kovasti. Näin asia on.

Kyse on ihmisen elämästä - ja myös Euroopan sisäisen solidaarisuuden symboleista. Niitä, jotka nyt seuraavat kumppanimaiden menoa konkurssiin, on syytä syyttää myöhemmin vastuusta euroalueen hajoamisesta. Sitten hyvää yötä: vihamielisyyden täyttämästä maailmasta yksittäisistä Euroopan maista tulee koko maapallon  pelipalloja.

On aihetta hillitä valtavaa epävarmuutta
 Paras tapa hallituksille tehdä tämä on paljastaa työkalupakkinsa ja vakauttaa siten kansalaisten, yritysten ja sijoittajien odotukset niin pitkälle kuin mahdollista. Menetelmä pienten askelten ottamiseen, odottamiseen ja epäröintiin on tietyissä olosuhteissa väärä . Poliitikot eivät saa nyt luoda ylimääräistä epävarmuutta lykkäämispäätöksillään. Paniikissa tarvitaan päättäväisyyttä. 

Ja kyse on lopullisesta uskottavuudesta. Ainoa tapa, jolla euroalue voi saavuttaa tämän, on antaa EKP: lle mahdollisuus ostaa rajoittamattomia määriä valtioiden velkaa. Sovellettavien sääntöjen mukaan EKP voi vaikuttaa vain maihin, joilla on avustusohjelma ESR: n kanssa. 

Vasta sitten EKP voi hypätä yksittäisten maiden tueksi -  toistaiseksi. Kunn  "taseenvahvistusohjelmien" (OMT) suuntaviivat on vahvistettu, ilmoitus entisen EKP johtajan  Mario Draghi ehdotus  tukea yksittäisiä euromaita voi tulla voimaan. Mitä siitä seuraa, on silloin virallistettu ja laillisesti turvattu.

Entisen Saksan korkeimman virkamiehen Klaus Reglingin johtamalla ESM-euron pelastusvarjolla olisi keskeinen merkitys korona-onnettomuudesta selviytymisessä. Rahasto ja sen edeltäjä EFSF voivat lainata yhteensä enintään 700 miljardia euroa. Tätä rajaa voidaan nostaa useita kertoja, jos kaikki euromaat ovat yhtä mieltä. Rahasto lainaa suurimman osan tästä rahasta pääomamarkkinoilta laskemalla liikkeeseen joukkovelkakirjalainoja. Tämän takaavat 19 euron jäsenvaltiota, jotka ovat rahaston osakkeenomistajia pääomaosuuksiensa perusteella, minkä puolestaan ​​kansalliset parlamentit oikeuttavat.

Mitä me odotamme?
Jos kaikki euroalueen jäsenvaltiot sopisivat ennalta varautumiseen tarkoitetuista lainaohjelmista tulevaa kriisiä varten ESM: n kanssa, Euroopan keskuspankki voisi ostaa yksittäisten konkurssivaarassa olevien maiden joukkovelkakirjalainat sekä ESM: n joukkovelkakirjalainat, joista tulisi sitten todellisia eurolainoja. Se olisi samalla vakuutus kansallisia konkursseja vastaan. Koronakriisin seuraukset olisivat edelleen tarpeeksi vakavat mutta ainakaan osa Euroopasta ei menisi konkurssiin ilman että ei oltu tehty mitään. Ja se olisi myös vakuutus sellaisille populistisille johtajille, kuten Italian Matteo Salvinille, joka torjuu ehdottomasti ESM-ohjelmat, koska he näkevät sen puuttumisena kansalliseen suvereniteettiin.

Nämä eivät ole aikoja strategisille peleille, jolloin lähestytään ongelmia varovaisesti pienin askelin. Tämän luonnonkatastrofin vuoksi se, mikä oli euro-kriisin aikana perusteltua, on nyt täysin väärin.

Tämä voisi olla Euroopan hetki. Hetki, jolloin "yhä tiiviimpi Euroopan kansojen liitto", kuten EU: n sopimuksessa todetaan, muuttuu todelliseksi liittovaltioksi. Ja tämä muutosta edistävä väline voisi olla yhteinen raha.

Julkisella hallinnolla ja taloudella on edelleen suuri merkitys  Euroopassa. Reaktiot koronaviruksen aiheuttamaan vaaraan ovat saattaneet aluksi olla kansallisia. Mutta se ei riitä keskipitkällä aikavälillä. Mitä me odotamme?

Korona-kriisi: EKP: n ja euromaiden on toimittava yhdessä.

Näin kaatuminen voidaan estää

Cyrus de la Rubian,  lausunto 23.03.2020 ; Cyrus de la Rubian on pääekonomisti Hampurissa sijaitsevassa Hamburg Commercial Bankissa, jossa hän analysoi valuutta- ja korkomarkkinoiden globaalia kehitystä. Hän työskentelee myös nousevien talouksien talouspoliittisessa neuvonnassa ja oli monien vuosien ajan luennoitsija Frankfurtin talous- ja hallintokoulussa. Hän on myös kirjan "Rahamme kriisissä" -kirjoittaja . Tässä hän kirjoittaa Modernin Monetaarisen Teorian tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisen terveydellisen ja taloudellisen kaaoksen välttämiseksi.

Liittohallitus on vihdoin vastannut Corona-kriisiin
Sillä on nyt rahaa käytettävissään, eikä ihan vähääkään . Puhutaan noin 500 miljardista eurosta, mikä vastaa 14 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Niitä käytetään pääasiassa likviditeettitukina tai kattavina luottotakuina ja joiden tarkoituksena on estää vuoden 2008/09 rahoitusmarkkinakriisin toistuminen. Lisätoimenpiteistä ilmoitetaan todennäköisesti tulevina päivinä ja viikkoina, koska lainat eivät yksin pysty pelastamaan itsenäisten ammatinharjoittajien ja pienyritysten toimeentuloa.

Saksalla on tähä varaa  julkisen velan ollessa alle 60 prosenttia BKT: stä. Muissa maissa, kuten Italiassa ja jopa Ranskassa, puhumattakaan Kreikasta, on tehtävä paljon vaikeampi, koska sijoittajat epäilevät johtuen  korkeasta velkatasosta (133 prosenttia (Italia) ja 99 prosenttia (Ranska)) ja vaativat korkeampia riskipreemioita, siis korkoja ja osuuksia tuotoista. Ne voisivat räjähtää käsiin ja laukaista uuden eurokriisin, joka syventäisi ja pidentäisi jo nyt vakavaa taantumaa.

EKP: n lähtökohta on oikea - mutta se ei riitä
Tämän on Euroopan Keskuspankki tunnustanut ja yrittää nyt toimia vastapainona massiivisella joukkovelkakirjalainojen osto-ohjelmalla. Vuoden loppuun mennessä yli 1 miljardin euron joukkovelkakirjalainat, yrityslainat ja sitoutumiset siirretään EKP: n taseeseen. Tämä on tärkeä ja oikea askel, mutta se torjuu vain koronakriisin sivuvaikutusta. Koko talouden häiriöihin puututaan kuitenkin vain riittämättömästi. Joten mitä tehdä?

Nyt on aika Modernille Monetaariselle Teorialle (MMT) 
Nimen kannalta tämä lähestymistapa kuulostaa rahapolitiikalta, ts. Keskuspankin ohjausvälineeltä, mutta todellisuudessa kyse on finanssipolitiikasta, ts. hallituksen toiminnasta. Tavoitteena on käyttää julkista rahoitusta taloudellisten resurssien ohjaamiseen silloin, kun hallitusten mukaan niitä tarvitaan kiireellisimmin tarvittavissa tilanteissa: esimerkiksi terveydenhuollossa tai tukemaan uhanalaisia ​​yrityksiä, jotta niiden ei tarvitse ajautua konkurssiin väliaikaisen tulonmenetyksen seurauksena ja pysyvien työpaikkojen luominen siten estyy.

Eurobondit, joiden laina-aika on 500 vuotta
MMT vaatii tiivistä yhteistyötä euroalueen kansallisten valtiovarainministeriöiden ja Euroopan keskuspankin välillä. Nämä laitokset voisivat sopia esimerkiksi euromääräisten joukkovelkakirjalainojen liikkeeseenlaskusta, jotka EKP sitten ostaa. Kukin maa saa tällöin esimerkiksi 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Hallitus voisi sitten päättää, kuinka on parasta käyttää rahaa omassa maassaan kriisin hallintaan.

Esimerkiksi sairaaloille voitaisiin väliaikaisesti myöntää enemmän varoja uuden kapasiteetin rakentamiseksi ja hengityslaitteiden ostamiseksi. Itsenäiset ammatinharjoittajat voisivat saada kiinteämääräisen shekin kriisikuukausiksi kiinteiden kustannusten kattamiseksi ja lainapalvelun tarjoamiseksi.

Eikö hallitusten pitäisi joutua maksamaan nämä rahat jossain vaiheessa takaisin? Ei, koska voit esimerkiksi laskea liikkeeseen joukkovelkakirjalainan, jonka voimassaoloaika on 500 vuotta ja korko nolla prosenttia. Ajatuksena on, että velkataakka ei kasva yhtään lisää. Jos takaisinmaksua suunnitellaan, jäljellä olevien velkojen riskipreemiot kasvaisivat ja yritykset kohtaisivat lisävaikeuksia, koska niiden jälleenrahoitusolosuhteet perustuvat yleensä kotivaltion tilanteeseen.

Inflaatio ei ole ongelma

Mutta eikö tällainen lähestymistapa johtaisi pitelemättömään inflaatioon ? Nykyisen taloudellisen oppikirjan mukaan näin olisi, mutta korkeampi inflaatio on epätodennäköistä nykyisessä tilanteessa. Jos valtio investoi uusiin sairaaloihin ja tukee lääketieteellisten laitteiden hankintaa, se lisää rakennuskustannuksia ja vastaavien laitteiden hintoja. Tämä ohjaa resursseja ja tuloja myös juuri näille aloille.

Tämä on tarkoituksellista, ja lisäksi ajatus hintamekanismista, johon tässä tapauksessa - toisin kuin tavanomaisissa olosuhteissa - vaikuttaa hallitusten kohdennettu poliittinen priorisointi. Koska itsenäisille ammatinharjoittajille maksetut shekit käytettäisiin ensisijaisesti velanhoitoon, myös inflaatiopaine pysyy hallittavana muuten taantuvassa ympäristössä.

Nykyisessä kriisissä MMT voisi auttaa lievittämään pahimpia puutteita - mutta se ei ole ihmelääke taantuman välttämiseksi. Jopa tällä perusteella käynnistetty suuri Keynesin talouden elvytysohjelma ei johtanut nousuun. Koska MMT-rahalla ei voida korjata arvoketjuja, se ei voi avata suljettuja rajoja ja se ei poistaa pelkoa tai kieltoja käydä ravintolassa.

MMT-politiikka voi kuitenkin estää kokonaisten maiden väliaikaisia ​​sulkemisia, se voi estää  maksukyvyttömyysaaltoa ja  tuotantokapasiteetin tuhoutumista. Vakauttamalla terveysjärjestelmää se voi vahvistaa luottamusta valtion toimintaan. Näiden molempien tulisi auttaa lyhentämään taantuman kestoa.

Ei ihme, mutta hyödyllistä apua
Tässä yhteydessä nousee tietenkin esiin kysymys keskuspankin riippumattomuudesta. Saavutusta, jolla olemme jo monta vuosikymmentä voineet nauttia vakaasta hintatasosta, ei pitäisi asettaa kovin herkästi pelinappulaksi. Tämä pätee. Mutta täytyy myös ääritilanteissa olla mahdollista ottaa käyttöön kaikki talouspoliittisesti mahdolliset instrumentit, yhteiskunnallisesti parhaan mahdollisen tuloksen saavuttamiseksi. Samanaikaisesti on ymmärrettävä, että tiukemman yhteyden hallitusten ja EKP:n välillä tulee jäädä ajallisesti rajatuksi, kunnes terveydellinen ja sitä kautta myös taloudellinen tila jälleen normalisoituu.


MMT ei voi tehdä taloudellisia ihmeitä. Malli tarjoaa kuitenkin euroalueen hallituksille mahdollisuuden (rajoitetun ajan) harjoittaa talouspolitiikkaa tiiviissä yhteistyössä EKP: n kanssa, joka voi nopeasti ja byrokraattisesti asettaa oikeat prioriteetit nykyisen kriisin ratkaisemiseksi - ja ilman että yksityisten sijoittajien on pelättävä säästöjensä tai omaisuutensa menetystä. Koska tarkalleen juuri tämä pelko voi laukaista rahoitusmarkkinakriisin, joka syventäisi jo vakavaa kurjuutta. MMT voi estää kriisiä muuttamasta täydelliseksi kaatumiseksi.


(Cyrus de la Rubian on jäsen vaikuttajia ja manager-magazin.de. -verkkojulkaisussa. Siitä huolimatta, tämä kirjoitus ei välttämättä heijasta manager-lehden toimittajan mielipidettä. Käännös:IR)
______________________
Tästä aiheesta ovat julkaisseet kirjoituksia myös seuraavat makrotalouskeskusteluun osallistuvat:
_______________
Yanis Varoufakis: Maltillinen ehdotus eurokriisistä selviämiseksi
______________________
Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki: Miten Euroopan Unioni hajoaa
______________________
Anni Lassila, Helsingin Sanomien taloustoimittaja 30.3. 2020:
KORONAVIRUSEPIDEMIASTA on tulossa vertaansa vailla oleva isku Suomen ja koko maailman taloudelle. Kukaan ei tiedä, mitä tuleman pitää ja kuinka kauan tätä kestää. Mutta sen verran voi todeta, että asiat voisivat olla jo tässä vaiheessa paljon pahemminkin.

Nimittäin, jos meillä ei olisi ollut 12 vuotta sitten finanssikriisiä, Euroopan koko pankkijärjestelmä voisi olla pian vaikeuksissa.

Se taas tarkoittaisi monin verroin pahempia ongelmia taloudessa, kun niin sanotun reaalitalouden eli yritysten ja työntekijöiden lisäksi pelastettavana olisivat myös pankit.

______________________
31.3. 2020
Tässä YLEn uutisten analyysia makrotaloustilanteesta tiistaina 30.3. 2020; markkinat ja pörsit ovat epävarmana ja huolissaan eikä kirjoituksessa nähdä kovin hyviä keinoja tilanteen korjaamiseksi. Sen sijaan jutussa linkin takana oleva Jacques Delors instituutin Hertie-koulun tutkijain kirjoitus vaatii massiivista euroopantasoista määrällistä elvytystä, siis uusia, epätavallisia finanssipoliittisia toimia: 
"Coronaviruksen hillitsemisen ja lieventämisen pyrkimykset keskittyvät oikein terveyspolitiikkaan. Mutta Eurooppa on myös ennennäkemättömän taloudellisen tilanteen kuristuksessa: monien tai jopa useimpien Euroopan talouksien pysähtyminen näyttää mahdolliselta pitkän ajanjakson ajaksi Jotta vältetään pysyvät arvet taloudellisista vaikutuksista, finanssipolitiikka on avainasemassa. Lucas Guttenberg ja Johannes Hemker väittävät, että kansallisten hallitusten on annettava valtava kannustin ja että Euroopan on rakennettava turvaverkko, jotta jäsenvaltiot eivät joudu spekulatiivisten hyökkäysten kohteeksi. Tällä turvaverkolla tulisi olla kolme osaa: jäsenvaltioiden sitoutuminen käyttämään ESM-välineitä ilman ehtoja; EKP: n sitoutuminen käyttämään kaikkia välineitään; ja joukko liitännäistoimenpiteitä jäsenvaltioiden sitoutumisen korostamiseksi." 
_______________
Seppo Tuovinen: 
Professori Kimmo Rentola lataa: "Kriisin hoito ei vaadi kravattia kaulaan!"

"KYLMÄN SODAN päätyttyä väläyteltiin valtion kuihtuvan. Tilalle on soviteltu ylikansallisia organisaa­tioita, jättifirmoja ja markkinoita, kaupunkien ja alueiden ryppäitä, kansalaisyhteiskunnan verkostoja, influenssereita.

Kriisi paljasti, millainen viime käden päättäjä ja turva kansallis­valtio on. Jopa valtiota pahasti haukkuneet asettuvat luontevasti tukiaisjonon kärkeen. Mutta politiikka ei ole normaalitilassa. Kun päällyste kuoriutuu pois, sen alta näkyy poliittisen vallan raaka ydin, päättäminen elämästä ja kuolemasta."

"Ei ole yhdentekevää, millaisen hallituksen alaisuudessa kohtaa kriisin. Demokratiat pääsevät hitaasti liikkeelle ja niissä on vaikea tehdä rankimpia päätöksiä, mutta niiden pakkotoimet hyväksytään helpommin kuin itsevaltaisten hallitusten.


Ohimennen voi panna merkille populistien huteran otteen tosi­paikan tullen. Toki poikkeustoimet heitä kiinnostavat, valtaanpääsyn varalta. Kun nyt syntyy ennakko­tapauksia, toimet täytyy mitoittaa tarkasti, pitäen silmällä muotoja, ihmisoikeuksia ja voimassaoloa."
_____________________
Reino Hjerppe 'helikopterirahasta':
Helikopteriraha olisi kuitenkin hyvin tehoton väline koronakriisin aiheuttaman talouslaman torjumisessa. Kaikki eivät ole nimittäin yhteiskunnan antaman lisätuen tarpeessa. Esimerkkinä mainittakoon eläkeläiset, joihin itsekin kuulun. Hallituksen antamat rajoittavat määräykset eivät vaikuta eläkkeisiin. Myös monet yritykset voivat jatkaa lähes normaalia toimintaansa, esimerkiksi elintarvikkeiden tuotanto ja myynti jatkuvat kutakuinkin normaalisti.
____________________

Antti Ronkainen blogissaan Suomen Kuvalehdessä: 
"Erityisen tiukkaa linjaa koronabondien suhteen on vetänyt Hollanti ja Saksa, mutta myös Suomi. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin mukaan euromaiden omaa vastuuta ei tule kumota koronaviruksen varjolla. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne allekirjoitti viime viikolla Euroopan sosiaalidemokraattien vaatimuksen koronabondien luomisesta, mutta media ei ole kysynyt pääministeri Marinin kantaa asiaan."


_____________________


Jan Hurri 7.4. 2020 kolumnissaan taloussanomissa:
Väärä aika arkailuun

Suomen talouden suurin riski on nyt taantuman repeäminen lamaksi eikä suinkaan tuon riskin torjumiseksi välttämätön valtion velkaantuminen.

Uhkakuva toteutuu, jos nyt jo tuhansia yrityksiä koskevat osittaiset tai jopa täydelliset toimintakatkot muuttuvat tilapäisistä lopullisiksi ja jos nyt jo satoja tuhansia kansalaisia koskevat lomautusilmoitukset muuttuvat irtisanomisiksi.

Ja tuo pahimman vaihtoehdon riski kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidemmän aikaa pääministeri Sanna Marinin (sd) hallitus arkailee ryhtyä juuri niin mittaviin talouspolitiikan poikkeustoimiin kuin on tarpeen konkurssiaallon ja suurtyöttömyyden välttämiseksi.

Hallitus on toki kasvattanut tukitoimiaan, mutta talouden riskit ja tukitarpeet ovat kasvaneet vielä enemmän ja nopeammin.

Vaihtoehto talouspolitiikan rohkeille hätätoimille ja niiden edellyttämälle velkaantumiselle on vielä karumpi.

Jos talouden uhkakuvat käyvät toteen, muuttuvat samalla koko kansantalouden ja sitä myöten julkisenkin talouden näkymät kertaheitolla vakavista vaarallisiksi – tai pelottavista hyytäviksi.

Jos talouden äkkipysähdys jää tilapäiseksi ja yritysten konkurssit sekä suurtyöttömyys vältetään, voi talouden toipuminenkin olla yllättävän nopeaa. Siitä alkaisi julkisenkin talouden polku tasapainon suuntaan.

Mutta jos talouden koronakriisi kärjistyy konkurssiaalloksi ja uusien työttömien määrä paisuu satoihin tuhansiin, koituu siitä kansantalouteen pitkäaikaista tai pysyvää vahinkoa.

Se kävisi julkisellekin taloudelle mahdollisimman kalliiksi, kun alijäämä ja velkaantuminen paisuisivat entistä suuremmiksi – mutta konkurssien ja työttömyyden takia maksajia olisi entistä vähemmän.

Jan Hurri
______
8.4. 2020
Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki nostaa suomalaisen sosialidemokratian temppelinharjalle Korona-kriisin aiheuttaman maailmanlaajuisen pelastusoperaation eurooppalaisessa sovellutuksessa. Sosialidemokratia, puheenjohtaja Rinteen johdolla ei ole joko osannut vastata tähän eurooppalaiseen makrotaloudellisen ongelmaan tai sitten hän vain vetäytyi puoluetoimiston suosimien talouviisaiden kanssa hiljaisen ylimielisyyden toogassa taustalle antamatta vastauksia yhä polttavammiksi nouseviin kysymyksiin. Tämä näkyy nyt Suomen hallituksen edustajan, valtionvarainministeri Katri Kulmunin tavassa toimia - asiantuntijaryhmänsä opastuksella? - ministerineuvostossa etsittäessä vastausta Korona-kriisin aiheuttamaan taloudelliseen kokonaisuuteen. 

Patomäki: "Minkälainen sitten olisi sosiaalidemokraattinen unioni? Yhteisvelkakirjat olisivat vain pieni osa laajaa kokonaisuutta. Merkittävää yhteistä EU-budjettia ja yhteisiä EU-veroja vastaisivat uudet demokraattisen osallistumisen ja edustuksellisuuden muodot. Talouspolitiikan tavoitteena olisi täystyöllisyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sen pääpaino olisi fiskaalisissa keinoissa. Rahapolitiikka olisi alisteista talouspolitiikan yleisille tavoitteille ja EKP olisi demokratisoitu.

Tässä mallissa EU:lla olisi aktiivista ja laajamittaista aluepolitiikkaa, samaan aikaan kun läheisyys-periaatetta sovellettaisiin kattavasti. EU takaisi sekä työttömyysvakuutuksen että perussulon kaikille eurokansalaisille. EU harjoittaisi koordinoitua ja muutoinkin yhtenäistä tulo- ja palkkapolitiikkaa ja pyrkisi aktiivisella julkisella investointipolitiikalla vaikuttamaan paitsi taloudellisen kasvun määrään niin myös sen suuntaan, koostumukseen ja sisältöön."


__________
8.4. 2020
Antti Ronkainen, poliittisen talouden tutkija helsingin Aalto-yliopistolta, pohdiskelee Suomen Kuvalehden "Vallan mahotonta" blogissaan Euroopan Unionin mahdollisuutta selvitä pohjoisen ja etelän vastakkainasettelusta. Ehkä kaikkia keinoja ei sittenkään ole vielä käytetty?

Kansalliset ratkaisut kasvattavat nopeasti Välimeren maiden velkataakkaa, jonka seurauksena Euroopan keskuspankki joutuu tekemään entistä enemmän. Jotta maat eivät ajautuisi maksuvaikeuksiin koronakriisin jälkeen, EKP joutuu painamaan ?
Tällöin yhteisvastuu tapahtuu ”takaoven kautta” rahapolitiikan muodossa. EKP esti eurokriisin aikana rahaliiton hajoamisen ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, poliitikkojen on populismin pelossa helppo siirtää vastuuta entisestään keskuspankille.

Kompromissi voisi olla seuraavanlainen.

Pohjoiset maat eivät anna etelälle mitään koronabondeja. Sen sijaan kaikki maat velkaantuvat kansallisesti, eikä EKP kysele pohjoisten maiden lupaa velkakriisin estämiseksi. Tällöin ei tarvita yhteisvastuuta, ja jäsenmaat saavat vastata koronakriisiin kansallisesti.

Samalla euroalue joutuu kuitenkin luopumaan keskeisistä periaatteistaan. Kun velkojen annetaan kasvaa vapaasti, euromailta ei voida vaatia nopeita säästö- ja sopeutustoimia heti koronakriisin jälkeen. Komissio on laittanut vakaus- ja kasvusopimuksen jäähylle, eikä siihen todennäköisesti nopeasti voida palata.

Lisäksi EKP:n suurempi vastuu on oikeudellisesti kyseenalainen ja euroalueen talousfilosofian vastainen. Maastrichtin sopimus kieltää EKP:ltä jäsenmaiden rahoittamisen (artikla 123), jotta finanssimarkkinat voisivat ”rankaista” korkeammilla koroilla jäsenmaita vääränlaisesta talouspolitiikasta.

Mikäli euromaat eivät pääse yhteisymmärrykseen koronabondeista, säilyttääkseen rahaliiton ne voivatkin joutua uhraamaan rahaliiton keskeiset periaatteet – kasvu- ja vakaussopimuksen budjettisäännöt ja itsenäisen keskuspankin.
____________
9.4. 2020
Antti Ronkainen: 
Ilman koronabondeja euromaat voivat joutua uhraamaan budjettikurin ja itsenäisen keskuspankin

"Euroryhmän kokous päätyi no-dealiin 16 tunnin neuvottelujen jälkeen. Italia olisi halunnut maininnan koronabondeista, joita erityisesti Hollanti vastustaa. Katri Kulmunin mukaan myös Suomi vastustaa yhteistä velanottoa ja katsoo, että jokaisen maan tule vastata omista asioistaan.

Nyt Hollanti ja Italia jatkavat neuvotteluita ja euroryhmä jatkuu huomenna. Jos valtiovarainministerit eivät saa aikaiseksi kompromissia, pallo siirtyy takaisin euromaiden johtajille, jotka 2 viikkoa sitten siirsivät päätökset rahaministereille.

Koronakriisin poliittinen ongelma on seuraava.

Koronakriisin myötä julkiset velat tulevat kasvamaan ja oletettavasti paljon enemmän kuin eurokriisissä. Esimerkiksi UniCreditin mukaan Italian ja Espanjan taloudet sukeltavat tänä vuonna 15 prosenttia ja julkiset velat kasvavat jopa 30 prosenttiyksikköä (Italiassa 167 prosenttiin ja Espanjassa 126 prosenttiin suhteessa bkt:hen).

Koronabondeissa on kyse velkakestävyydestä. Italia ja Espanja haluavat koronabondeja, koska niitä ei tarvitsisi laskea kansalliseen kirjanpitoon, eivätkä niiden julkiset velat kasvaisi kohtuuttomasti koronashokin seurauksena.

Keskeinen ongelma on, että päätökset ja päättämättä jättämiset johtavat joka tapauksessa poliittisiin seurauksiin jossain päin Eurooppaa. Koronabondien hyväksyminen ruokkii populismia ja eurokriittisyyttä pohjoisessa, yhteisvastuun vastustaminen puolestaan lisää kansallismielisyyttä ja eurovastaisuutta etelässä.

Lisäksi seuraa myös taloudellisia ongelmia.

Kansalliset ratkaisut kasvattavat nopeasti Välimeren maiden velkataakkaa, jonka seurauksena Euroopan keskuspankki joutuu tekemään entistä enemmän. Jotta maat eivät ajautuisi maksuvaikeuksiin koronakriisin jälkeen, EKP joutuu painamaan jäsenmaiden lainanhoitokulut alas. Käytännössä se tarkoittaa poikkeuksellisten valtion velkakirjojen tukiostojen jatkamista.

Tällöin yhteisvastuu tapahtuu ”takaoven kautta” rahapolitiikan muodossa. EKP esti eurokriisin aikana rahaliiton hajoamisen ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, poliitikkojen on populismin pelossa helppo siirtää vastuuta entisestään keskuspankille.

Tällöin kompromissi voisi olla seuraavanlainen.

Pohjoiset maat eivät anna etelälle mitään koronabondeja. Sen sijaan kaikki maat velkaantuvat kansallisesti, eikä EKP kysele pohjoisten maiden lupaa velkakriisin estämiseksi. Tällöin ei tarvita yhteisvastuuta, ja jäsenmaat saavat vastata koronakriisiin kansallisesti.

Samalla euroalue joutuu kuitenkin luopumaan keskeisistä periaatteistaan. Kun velkojen annetaan kasvaa vapaasti, euromailta ei voida vaatia nopeita säästö- ja sopeutustoimia heti koronakriisin jälkeen. Komissio on laittanut vakaus- ja kasvusopimuksen jäähylle, eikä siihen todennäköisesti nopeasti voida palata.

Lisäksi EKP:n suurempi vastuu on oikeudellisesti kyseenalainen ja euroalueen talousfilosofian vastainen. Maastrichtin sopimus kieltää EKP:ltä jäsenmaiden rahoittamisen (artikla 123), jotta finanssimarkkinat voisivat ”rankaista” korkeammilla koroilla jäsenmaita vääränlaisesta talouspolitiikasta.

Mikäli euromaat eivät pääse yhteisymmärrykseen koronabondeista, säilyttääkseen rahaliiton ne voivatkin joutua uhraamaan rahaliiton keskeiset periaatteet – kasvu- ja vakaussopimuksen budjettisäännöt ja itsenäisen keskuspankin.


Muussa tapauksessa eteen tulee vielä ikäviä kysymyksiä siitä, voidaanko Italian kokoisen valtion euroero hoitaa ilman pysyviä vaurioita koko Eurooppa-projektille."