Dollarin loppu? Mitä jos kukaan ei osta Yhdysvaltain velkaa?

 

USA:n valtionvelka on runsaat 34 000 miljardia dollaria: tätä valtionvelkaa rahoitetaan joukkovelkirjalainoilla, "bondeilla"  joita myydään ja joihin yritykset, kansalaiset ja jopa valtiot sijoittavat varojaan, onhan USA:n dollari tunnetusti kansainvälinen, turvalliseksi sijoituskohteeksi koettu  reservivaluutta. Dollariin ja USA:n talouteen kohdistuvia paineita ja pakoa joukkovelkakirjalainoista avataan linkkinä olevalla videolla, jonka pohjalta tässä avaan amerikkalaista makrotalouspolitiikkaa.

Nyt tilanne on - USA:n repivän ja rankaisevan tariffipolitiikan myötä selvästi muuttumassa. Sellaiset suuret kansantaloudet kuin Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka ovat joutuneet näiden tullien kohteeksi. Vastatoimena - yhtenä monista - ne ovat alkaneet vähentää USA:n joukkovelkakirjalainoitusta. Ensimmäistä kerta pitkiin aikoihin kaikki tarjolla olleet  bondit eivät olekaan käyneet kaupaksi.

Kysymys kuuluu, miten USA rahoittaa tästä eteenpäin valtavan velkataakkansa ja niihin liittyvän valtavan korkojen maksun. Jos valtiot lakkaavat rahottamasta USA:n taloutta, voidaanko vaje korvata yritysten ja kansalaisten bondiostoilla? COVID19-kriisin aikaan keskuspankki Fed teki poikkeuksen ja osti linkin takana olevan videon mukaan Yhdysvaltain velkoja miljarditolkulla omiin taseisiinsa. Tämä toimi on tunnetusti valtavirtataloudessa ollut pitkään pannassa siksi, että sen perätään herättävän julkisen sektorin voimistuessa ahneutta, ylilyöntejä ja aiheuttavan inflaatiota. Toisaalta juuri keskuspankkirahoitus on Modernin Monetaarisen Teorian mukaan oman valuutan omaavalle valtiolle täysin laillinen ja toimiva vaihtoehto menojensa rahoittamiseen ja budjettinsa tasaåainoittamiseen, tarvitaan vain taitavaa julkisen sektorin ja valtion vahvistamista ja tarvittaessa verotuksen avulla tapahtuvaa liiaksi kasvaneiden kulutusmahdollisuuksien rajoittamista. Investoinnit julkisiin palveluihin, infrastruktuuriin ja ja uusiin visioihin kuten kansalaisjärjestöihin ja yteiskuntapolitiikkaa tukevaan yritystoimintaan tulevat kysymykseen.

Videolla varoitellaan juuri keskuspankkirahoituksen inflaatiota kiihdyttävästä vaarasta. Muistan tunnetun MMT:n esittelijän ja puolustajan Lauri Holapan väitelleen muutama vuosi sitten tohtoriksi juuri tällä aihealueella.Väitöskirjan mukaan  keskuspankkirahoitusta oikein käytettynä ei tarvitse olla seurauksena inflaation kiihtyminen.

Yhdysvallat on ajautumassa suurten velkojen, jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan haavoittuvuuksien ja yltiöpäisen politiikan seurauksena kriisiin, joka pakottaa tarkistamaan valtavirtatalouden epätarkkaa ja pelokasta suhtautumista Moderniin Monetaariseen Teoriaan. Itsenäisen keskuspankin ja oman valuutan omaavan maan ei tarvitse koskaa ajautua selvitystilaan, Murtuvatko jatkossa tabut myös vahvaa valtiota tukevan raha- ja finanssipolitiikan avautumisen muodossa?

Eurooppa antautuu...

Taas kerran joudun lainaamaan Brysselissä toimivaa lehtimiestä Eric Bonsea, joka on muutamassa vuodessa ja omastakin mielestään aivan sattumalta kohonnut blogillaan LOST IN EUROPE merkittäväksi Eurooppa-analyytikoksi. Vastoin nykyisen median yleiseurooppalaista tapaa hän ei suostu pelkkään eurooppapolitiikan hymistelyyn eikä varsinkaan menossa olevaan sotahenkiseen, vihanpitoa ja sotilaallista uhkaa ratkaisumallina korostavaan ilmapiiriin. Hän esittää yksityiskohtaista ja dokumentteihin perustuvaa kritiikkiä tavalla, jota Suomessa ei juurikaan kuule mutta joka muhii meilläkin nyt esillä pidettyjen patologisten ja sodanuhkaa enteilevien asenteiden takana. "Rauhan erakkona" (vrt. Juhani Ahon samanniminen novelli) kauhistelen  totaalisesti muuttunutta yleistä ilmapiiriä, joka on nostanut aikaisemmin peiteltynä ja alitajunnassa piilossa olleen patologisen eurooppalaisen luonteenpiirteen  aikaisemman rauhaa ja luottamuksen rakentamista korostaneen ilmapiirin tilalle. Boncen kooste on erinomainen; se sisältää runsaasti linkkejä tausta-aineistoihin ja on siksi tärkeä dokumentti täälläkin tallennettavaksi tulevaisuuden tapahtumia ajatellen.

Viimeinen mahdollisuus talouspolitiikassa: Von der Leyen antautuu

Eric Bonse blogissaan LOSTINEUROPE, kesäsarjassaan

22. elokuuta 2025

"Miten Saksa ja EU käyttävät "viimeistä tilaisuuttaan"? – Talouspolitiikassa EU:n puheenjohtaja von der Leyen on antautunut Yhdysvaltain presidentille Trumpille. Asiat eivät näytä hyvältä muuallakaan. Kesäsarjan osa 9/10

Aloitetaan yhteenvedolla tärkeimmistä trendeistä viime lainsäädäntökaudelta:

Yhteys katkennut ja teollistuminen alas: Saksan ja Euroopan taloudet ovat menettäneet yhteyden Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Eurooppaa uhkaavat teollistumisen alasajo ja "hidas tuska", varoittaa EKP:n entinen pääjohtaja Draghi.

Draghin "Marshall-suunnitelma": Draghi varoittaa, että ilman uutta "Marshall-suunnitelmaa" Eurooppa ei enää pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Hän vaatii 750–800 miljardin euron lisäinvestointeja vuodessa .

Venäjän vastainen pakotepolitiikka: Uusien pakotteiden  jatkuvasta asettamisesta huolimatta ei ole näyttöä siitä, että rankaisevilla toimenpiteillä olisi ollut toivottu vaikutus . Ne ovat kuitenkin johtaneet korkeampiin energian hintoihin, mikä on vakauttanut Venäjän tuloja, kun taas Saksa ja EU kärsivät energian hintakriisistä.

"Strategisen autonomian" puute: EU on menettänyt itsenäisyytensä Ukrainan sodan jälkeen . "Strategisen autonomian" diskurssista huolimatta EU:n strategiat ovat epäselviä, erityisesti sen suhteissa Yhdysvaltoihin. EU ei ole valmistautunut mahdolliseen kauppasotaan Yhdysvaltojen kanssa.

Taloudelliset rajoitteet: Saksalla ja EU:lla ei ole tarvittavia resursseja selvitäkseen kauppasodasta Yhdysvaltojen kanssa tai tukeakseen Ukrainaa. EU:n uudet velkasäännöt ja Saksan velkajarru estävät ratkaisun löytämisen talousongelmiin.

Tämä on löydös tammikuussa 2025 julkaistusta e-kirjasta "The Commission of Last Chance". Kuusi kuukautta myöhemmin analyysi on pysynyt muuttumattomana. Mutta tilanne on muuttunut entistä vakavammaksi.

Uusi EU-komissio on esitellyt "kilpailukykykompassin" , jolla se aikoo toteuttaa Draghin suositukset. Painopiste on byrokratian vähentämisessä, mikä on tarkoitus saavuttaa niin sanotuilla "omnibus"-paketeilla.

Mutta eurooppalainen "Marshall-suunnitelma" puuttuu, ja investoinnit ovat edelleen huomattavasti kysyntää alhaisemmat. Siksi tie "hitaaseen tuskaan" todennäköisesti jatkuu. Vain Saksa antaa uutta vauhtia (lisää tästä seuraavassa jaksossa).

Uusi, odottamaton ongelma kuitenkin ilmenee: Von der Leyen on antautunut kauppasodassa Yhdysvaltain presidentti Trumpia vastaan. Hän ei ainoastaan ​​hyväksynyt korkeampia Yhdysvaltojen tulleja eurooppalaisille viennille, vaan myös lupasi investointeja Yhdysvaltoihin!

EU-komissio epäonnistuu

Tämä on talouspoliittinen tappio ensiluokkaisesti. EU, ylpeä ja oletettavasti maailman suurin kauppamahti, taipuu Yhdysvaltojen painostukseen – mikä tarkoittaa, että EU-komissio epäonnistuu tärkeimmällä vastuualueellaan – ulkomaankaupassa.

Paljon ylistetty "strateginen autonomia" on typistetty absurdiuteen. Von der Leyen on tehnyt merkittäviä myönnytyksiä Trumpille strategisesti tärkeillä energian ja asevarustelun aloilla, joilla EU:sta tulee tulevaisuudessa entistä riippuvaisempi.

Tämä koskee myös niin kutsuttua "tekoälyä". Yhdysvallat on jopa ottanut sen käytön hallintaansa. Lisäksi joitakin EU-säännöksiä, kuten eurooppalaista toimitusketjulakia (European Supply Chain Act), on tarkoitus mukauttaa Trumpin hallinnon toiveiden mukaisiksi.

Saksan EU-johtaja vastasi lopulta "viimeiseen mahdollisuuteensa" talouspolitiikassa julistamalla riippuvuuden . Lyhyellä aikavälillä tämä voi auttaa lieventämään Trumpin luomaa epävarmuutta – mutta pitkällä aikavälillä se on kohtalokasta.

Koska tätä huonoa "sopimusta" (jota ei ole vieläkään täysin neuvoteltu) seuraavat todennäköisesti Yhdysvaltojen lisävaatimukset. Tämä on ilmeistä Ukrainan politiikassa, ja se on jo käymässä ilmeiseksi Kiinan politiikassa...

Kesäsarjan seuraava jakso esitetään maanantaina 25.8. -25. Kaikki jaksot  ovat katsottavissa täältä . Katso myös Kolme (kehnoa) perustelua antautua Trumpille.

PS: EU-komissio esitteli 21. elokuuta puitesopimuksen, jossa on uusia yksityiskohtia kauppasopimuksesta. Se osoittaa, että EU alistuu Yhdysvalloille entistä voimakkaammin kuin aiemmin tiedettiin. Katso raporttini "taz"-lehdessä!

"Meidän on modernisoitava EU:n talous..."

 

S&D-ryhmän johtaja Iratxe García vaatii edistyksellistä EU:n kilpailukykystrategiaa, joka sopii tämän päivän ja huomisen maailmaan

EU tarvitsee ehdotuksia vastatakseen nykyisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Meidän on modernisoitava EU:n talous, jotta se sopisi tulevaisuuteen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ilmaston oikeudenmukaisuuteen ja taloudelliseen vakauteen perustuvalla eurooppalaisella asialistalla. Tarvitsemme Mario Draghin täyttämään lupauksensa ja tarvitsemme yhtenäisyyttä Euroopan-myönteisten ja demokraattisten voimien välillä Euroopan parlamentissa vahvistaaksemme EU:ta, joka sopii tämän päivän ja huomisen kiireellisimpiin haasteisiin.

"Euroopan keskuspankin entisen pääjohtajan Mario Draghin Euroopan parlamentin poliittisten ryhmien johtajille EU:n kilpailukykyä käsittelevän raporttiesitelmän jälkeen  Iratxe García kehotti Mario Draghia esittämään ehdotuksen, joka pystyy nykyaikaistamaan ja vähentämään teollisuutemme hiilidioksidipäästöjä keskittyen hyvinvointiin, laadukkaisiin työpaikkoihin ja edulliseen energian hintaan.

S&D-ryhmän puheenjohtaja Iratxe García sanoi:

"EU tarvitsee ehdotuksia vastatakseen nykyisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Meidän on modernisoitava EU:n talous, jotta se sopisi tulevaisuuteen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ilmaston oikeudenmukaisuuteen ja taloudelliseen vakauteen perustuvalla eurooppalaisella asialistalla.

"Tulevaisuutemme riippuu kokonaisvaltaisesta kilpailukyvystä: vahvasta yhteiskunnallisesta sitoutumisesta työllisyyden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden aloilla sekä ympäristö- ja ilmastoagendan edistämiseen. Kilpailukyky tarkoittaa teollisuuden kasvua, mutta myös sosiaalisen ulottuvuuden rahoittamista.

"Kestävät julkiset investoinnit ja riittävät taloudelliset resurssit ovat avainasemassa, kun halutaan kuroa umpeen eurooppalaisten julkishyödykkeiden rahoitusvaje sekä EU:n budjetin että uuden investointivälineen, kuten investointikapasiteetin, kautta. Tämä on ratkaisevan tärkeää paitsi keskeisten painopisteidemme, kuten vihreään ja digitaaliseen siirtymiseen, mutta myös Euroopan teollisen perustan ja maailmanlaajuisen kilpailukyvyn vahvistamiseen.

"Tätä varten investointikapasiteetin on tuettava uutta EU:n vihreää teollisuussuunnitelmaa, joka kykenee saavuttamaan kilpailukykyisen ja vihreän uudelleenteollistumisen, joka perustuu laadukkaisiin työpaikkoihin ja kohtuuhintaan energian hinnoissa. Green Deal -teollisuussuunnitelma ja "Buy Green and European Act" kohtuulliseen hintaan Katot väärinkäytösten estämiseksi ovat välttämättömiä. Pyydämme myös nykyisten verosääntöjen tarkistamista ja pääomamarkkinoiden loppuun saattamista.

"Tarvitsemme Mario Draghia lunastamaan lupauksensa ja tarvitsemme yhtenäisyyttä Euroopan-myönteisten ja demokraattisten voimien välillä Euroopan parlamentissa vahvistaaksemme EU:ta, joka sopii tämän päivän ja huomisen kiireellisimpiin haasteisiin."

On aika miettiä uudelleen rahapolitiikan perustaa ja viitekehystä

(Käännös International Monetary Foundin julkaisusta)

MASAAKI SHIRAKAWA:

Vuonna 2008 kuningatar Elizabeth II kuului London School of Economicsin (LSE) professorien kysymistä maailmanlaajuisesta finanssikriisistä: "Miksi kukaan ei nähnyt sen tulevan?" Jos Charles III seuraisi äitinsä jalanjälkiä, hän varmasti esittäisi samanlaisen kysymyksen tänään, mutta korkeasta inflaatiosta.

Tämä kysymys on vakuuttavampi kahdesta syystä. Ensinnäkin ennen äskettäistä inflaatiopiikkiä tasolle, jota ei ole nähty 40 vuoteen, monet kehittyneiden talouksien keskuspankit olivat ylivoimaisesti huolissaan alhaisesta inflaatiosta. Toiseksi he väittivät luottavaisesti, että inflaatio oli ohimenevää, eivätkä pystyneet hillitsemään sitä, vaikka hinnat nousivat nopeasti. Laukaisevat tapahtumat, erityisesti pandemian ja Ukrainan sodan aiheuttamat kaupan ja tuotannon häiriöt, olivat tarjontapuolen tapahtumia. Näitä pidettiin rahapolitiikan ulkopuolella. Mutta laukaisevien tapahtumien vaikutus inflaatioon vaihtelee olemassa olevien rahoitusolosuhteiden mukaan, joita puolestaan ​​muokkaa rahapolitiikka. Keskuspankkiirit eivät siis ole täysin syyttömiä.

Aivan kuten kun kuningatar esitti kysymyksensä LSE:n professoreille, on jälleen aika tutkia akateemikkjen ja keskuspankkiirien syvällistä sielua vallitsevasta rahapolitiikan viitekehyksestä ja, mikä olennaisempaa, sitä tukevasta älyllisestä mallista.

Perusteeton pelko

Perinteinen pelko deflaation ja korkojen putoamisesta alimmalle mahdolliselle tasolle (ns. nolla-alaraja) ilmaisi hyvin puheessaan, jonka keskuspankin puheenjohtaja Jay Powell piti elokuussa 2020 Jackson Hole -konferenssissa: "Jos inflaatio-odotukset jäävät alle 2 prosentin tavoitteemme, korot laskisivat samanaikaisesti. Meillä puolestaan ​​olisi vähemmän mahdollisuuksia laskea korkoja työllisyyden lisäämiseksi talouden taantuman aikana, mikä heikentäisi kykyämme vakauttaa taloutta korkoja leikkaamalla. Olemme nähneet tämän kielteisen dynamiikan esiintyvän muissa suurissa talouksissa ympäri maailmaa, ja olemme oppineet, että kun se alkaa, sitä voi olla erittäin vaikea hallita. Haluamme tehdä kaikkemme estääksemme tällaista dynamiikkaa tapahtumasta täällä."

Tämä on keskuspankkien argumentin ydin perusteltaessa aggressiivista rahapolitiikan keventämistä vastauksena inflaation hidastumiseen. Kuulostaa uskottavalta, mutta se on todistettava tosiasioilla. Ja "muiden suurten talouksien" kokemukset, joilla Powell ilmeisesti tarkoitti Japania, herättivät epäilyksiä narratiivin pätevyydestä.

Japani todellakin saavutti korkotason nolla-alarajan kauan ennen muita talouksia. Mutta jos tämä olisi ollut vakava rajoite politiikalle, Japanin kasvuvauhdin olisi pitänyt olla alhaisempi kuin sen seitsemän ryhmän (G7) kasvuvauhti. Silti Japanin BKT:n kasvu henkeä kohden oli G7-maiden keskiarvon mukaista vuodesta 2000 (noin silloin, kun Japanin keskuspankin korot saavuttivat nollaan ja keskuspankki aloitti epätavanomaisen rahapolitiikan) vuoteen 2012 (juuri ennen kuin keskuspankin tase alkoi nousta ilmapalloon). ). Japanin BKT:n kasvu työikäistä henkilöä kohti oli G7-maiden suurin samalla ajanjaksolla.

Hyvänlaatuisia tarjontapuolen tekijöitä edistänyt ympäristö on uhattuna monelta suunnalta: lisääntynyt geopoliittinen riski, lisääntyvä populismi ja pandemia ovat häirinneet maailmanlaajuisia toimitusketjuja.  

Japanin keskuspankin "suuri rahakokeilu" vuoden 2013 jälkeisinä vuosina, jonka aikana keskuspankin tase kasvoi 30 prosentista 120 prosenttiin bruttokansantuotteesta, on jälleen puhutteleva. Inflaatiorintamalla vaikutus oli vaatimaton. Ja kasvurintamalla sen vaikutus oli myös vaatimaton. Näin ei ollut vain Japanissa vaan myös monissa muissa maissa, jotka seurasivat sitä noudattamalla epätavanomaista politiikkaa vuoden 2008 jälkeen.

Tämä ei tarkoita, etteikö epätavanomaisella rahapolitiikalla olisi koskaan mitään vaikutusta. Siitä voi tulla erittäin voimakas – ajastuksesta riippuen. Esimerkkinä tästä on ennakoiva ohjaus, keskuspankin vahva signaali markkinoille sen ohjauskoron suunnitellusta tiestä, jotta se voi vaikuttaa pitkiin korkoihin. Kun talous on heikko, eteenpäin suuntautuva ohjaus ei ole kovin tehokasta, koska markkinaosapuolet odottavat korkojen pysyvän joka tapauksessa alhaisina. Mutta kun taloutta kohtaa yllättävä kysynnän tai tarjonnan shokki, alhaisten korkojen jatkuvasta ohjauksesta voi yhtäkkiä tulla liian ekspansiivinen ja inflaatoorinen. Tämä saattaa osittain selittää sen, mitä nyt näemme.

Poliittista naivismia

Joustavan keskimääräisen inflaatiotavoitteen laaja ottaminen käyttöön – mikä nimenomaisesti salli inflaation ylittää tavoitteen – vaikutti myös siihen, että keskuspankkiirit eivät tiukentaneet politiikkaa aikaisemmin. Kun keskuspankkiirit päättivät sallia ylilyönnin, he unohtivat rahanlyöntikulhon poistamisen luontaisen vaikeuden – vaikka heidän edeltäjänsä olivat kohdanneet samanlaisia ​​vaikeuksia monta vuotta aikaisemmin. Kysy itseltäsi kysymys: Onko demokraattisessa yhteiskunnassa mahdollista pyytää hallitusta ja lainsäätäjiä leikkaamaan inflaatiosuunnitelmia, joiden perusteella heidät valittiin?

Ehkä keskuspankkiireillä oli liian helppoa "suuren maltillisuuden" aikana, noin 20 vuoden tasaisen kasvun ja vakaan inflaation aikana, joka alkoi 1980-luvun puolivälissä. Vallitseva narratiivi riippumattomien keskuspankkien tuona aikana harjoittamasta onnistuneesta rahapolitiikasta saattoi johtua onnesta ja sattumanvaraisista olosuhteista. Maailmantalous hyötyi suotuisista tarjontapuolen tekijöistä, kuten kehittyvien ja entisten sosialististen talouksien liittymisestä globaaliin markkinatalouteen, tietotekniikan nopeasta kehityksestä ja suhteellisen vakaasta geopoliittisesta ympäristöstä. Nämä tekijät mahdollistivat alhaisen inflaation ja suhteellisen nopean kasvun rinnakkaiselon. Keskuspankkien työ ei vaatinut paljon poliittista mandaattia.

Rauhanomaisten aikojen jälkeen, jolloin keskuspankkien riippumattomuus hyväksyttiin laajalti, keskuspankit alkoivat harjoittaa epätavanomaista rahapolitiikkaa. Oli hieman naiivi oletus, että politiikkaa voitaisiin tarvittaessa purkaa riittävän helposti. Valitettavasti maailma on muuttunut. Hyvänlaatuisia tarjontapuolen tekijöitä edistänyt ympäristö on uhattuna monelta suunnalta: lisääntynyt geopoliittinen riski, lisääntyvä populismi ja pandemia ovat häirinneet maailmanlaajuisia toimitusketjuja. Keskuspankit kohtaavat nyt inflaation ja työllisyyden välisen kompromissin, mikä tekee rentoutumisesta erittäin haastavaa.

Kehyksen uudelleen miettiminen

Kun pohdimme sitä, miksi keskuspankkiirit missasivat inflaatioaallon, meidän on harkittava uudelleen älyllistä mallia, johon olemme luottaneet – ja päivitettävä rahapolitiikkamme sen mukaisesti. Korostan kolmea seikkaa, jotka on otettava huomioon.

Ensinnäkin meidän on arvioitava uudelleen, pitäisikö meidän edelleen keskittyä deflaation vaaroihin ja korkotason nolla-alarajaan. Tämä vaatii kiireellistä harkintaa, koska se vaikuttaa nykyisen kiristyssyklin loppupisteeseen. Kun USA:n inflaatio näyttää merkkejä huipunsa ylittämisestä, jotkut taloustieteilijät vaativat jo korkeampaa inflaatiotavoitetta ja siten vähemmän lisäkiristystä, jotta säilytetään riittävä turvamarginaali eikä vaaranneta deflaatiota.

Olen skeptinen tämän väitteen suhteen. Vaikka olisimme lähteneet globaaliin finanssikriisiin korkeammalla inflaatiotavoitteella ja lisävaralla koronlaskuille, maailmantalous ei olisi ottanut olennaisesti erilaista kurssia. Olen samaa mieltä Paul Volckerin, entisen Federal Reserve -pankin puheenjohtajan kanssa, jonka ansiota 1970-luvun ja 1980-luvun alun korkean inflaation lopettamisesta Yhdysvalloissa: "deflaatio on uhka, jonka aiheuttaa rahoitusjärjestelmän kriittinen hajoaminen." Juuri näin tapahtui 1930-luvulla, mutta ei tapahtunut vuonna 2008, vaikka tulimmekin partaalle. Keskeinen ero oli, että vuonna 2008 ponnistelut rahoitusjärjestelmän hajoamisen estämiseksi olivat tehokkaampia.

Lisävara koronlaskuille ei tarjoaisi lohtua, jos taloudellinen epätasapaino ilmenisi velkaantuneina omaisuuskuplina ja finanssikriiseinä. Näin ollen keskuspankit eivät voi olla tarkkaavaisia ​​vain makrotalouden kehitykseen, kuten inflaatioon ja tuotantokuiluun. Heidän on myös kiinnitettävä huomiota siihen, mitä rahoituslaitoksissa ja rahoitusmarkkinoilla tapahtuu.

Toiseksi meidän on pohdittava, miksi keskuspankit pakotettiin pitkäkestoiseen rahapolitiikan keventämiseen ja mitä seurauksia siitä oli. Esimerkkinä tästä on Japani, jossa rakenteellisista tekijöistä – erityisesti nopeasti ikääntyvästä ja kutistuvasta väestöstä – johtuva kasvun pysähtyminen tulkittiin väärin suhdanneheikkoudeksi. Tämä johti vuosikymmeniä kestäneeseen rahapolitiikan keventämiseen. Tämä ei ole sama asia kuin sanoa, että koron lasku on vastaus luonnollisen koron laskuun. Rahapolitiikasta tuli pikemminkin nopea ratkaisu rakenteellisiin ongelmiin, jotka vaativat radikaalimpaa uudistusta.

Kummallista kyllä, rahapolitiikasta käytävässä keskustelussa oletetaan usein, että rahapolitiikan keventäminen ja kiristäminen saapuvat vuorotellen suhteellisen lyhyessä ajassa. Jos näin olisi, se oikeuttaisi perinteisen näkemyksen, jonka mukaan rahapolitiikan keventäminen vaikuttaa vain kysyntäpuolelle. Mutta jos rahapolitiikan keventäminen tapahtuu pidemmällä aikavälillä, esimerkiksi 10 vuotta tai kauemmin, resurssien väärin kohdentamisen aiheuttamat kielteiset vaikutukset tuottavuuden kasvuun muuttuvat vakaviksi. Rahapolitiikkaa ei saa ohjata tarjontapuolen näkökulmasta, mutta se ei myöskään saa jättää niitä huomiotta.

Kansalliset erot

Lopuksi meidän on kiinnitettävä huomiota kansallisiin eroihin siinä, miten kukin maa suunnittelee rahapolitiikan puitteita. Esimerkiksi erilaiset työllistämiskäytännöt synnyttävät erilaista palkkadynamiikkaa ja siten erilaista inflaatiodynamiikkaa. Japanissa kuluttajainflaatio kiihtyy, mutta paljon hitaammin kuin muissa kehittyneissä talouksissa. Tämä johtuu pääasiassa ainutlaatuisesta "pitkäaikaisen työsuhteen" käytännöstä: japanilaisia ​​työntekijöitä, erityisesti suurissa yrityksissä, suojellaan implisiittisellä sopimuksella, jonka mukaan pomot yrittävät välttää irtisanomisia hinnalla millä hyvänsä. Tämä tekee heistä varovaisia ​​pysyvien palkankorotusten tarjoamisessa, elleivät he ole aidosti varmoja tulevasta kasvusta. Se tarkoittaa alhaisempaa inflaatiota.

Myös globalisoituneessa taloudessa erot yhteiskuntasopimuksessa tai taloudellisessa rakenteessa ovat tärkeitä. Tämä heikentää "yksi koko sopii kaikille" inflaatiotavoitteen strategiaa. Meidän on muistettava, miksi emme löydä hyvää vaihtoehtoa joustavien valuuttakurssien järjestelmälle: mailla on erilaiset makrotaloudelliset mieltymykset, ja siitä johtuvat maiden väliset erot näkyvät valuuttojen nousuna ja laskuna. Valuutan ankkuri (jos sellaista koskaan on ollut) voidaan vahvistaa vain keskuspankin lujalla sitoumuksella hillitä inflaatiota rahapolitiikan kiristämisellä ja olla viimeisenä lainanantajana – ei yksinkertaisella inflaatiotavoitteen asettamisella.

Itse inflaatiotavoite oli innovaatio, joka syntyi vastauksena 1970-luvun ja 1980-luvun alun vakavaan stagflaatioon. Ei ole mitään syytä uskoa, että se on kiveen hakattu. Nyt kun tiedämme sen rajoitukset, on aika harkita uudelleen henkistä perustaa, johon olemme tukeneet viimeiset 30 vuotta, ja uudistaa rahapolitiikkamme puitteet.

---

MASAAKI SHIRAKAWA toimi Japanin keskuspankin pääjohtajana vuosina 2008–2013 ja on kirjoittanut kirjan Tumultuous Times: Central Banking in an Era of Crisis.