Markkinaedut - heikko argumentti EU-jäsenyydelle

Miksi EU:n rauhan ja yhteistyön politiikka on vaihtunut voimakkaasti kilpailevaan markkinatalouteen?

John Weeks, Lontoon Afrikkaan, Aasiaan, lähi- ja kaukoitään suntautuneen SOAS yliopiston emeritusprofessori kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä 9.7. 2018 Euroopan Unionin markkinaorientaatiosta ja markkinaetujen keskeisestä merkityksestä perusteluina Euroopan Unionin jäsenyydelle. Kirjoituksessa mukanaoleva statistikkaa osoittaa, että ne Euroopan Unionin jäsenmaat jotka eivät kuulu Valuuttaunioniin, ovat pärjänneet kaupankäynnissään sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella vähintään yhtä hyvin kuin euromaatkin.

Euroopan Unionihan syntyi Rooman sopimuksella Hiili- ja teräsyhteisönä, jota on sitten täydennetty Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimuksilla. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa tapahtui Euroopan Unionissa muutos, jossa rauha ja yhteistyö korvattiin kaupallisella kilpailulla. Tämä muutos näkyy John Weeksin mukaan Perussopimuksen artiklassa 2, sen kolmannessa kappaleessa: sinä korostetaan voimakkaasti kilpailevaa sosiaalista markkinataloutta. Sopimus velvoittaa kaikki jäsenmaat aivan tietyn tyyppiseen taloudelliseen organisaatioon, josta sopimuksessa käytetään nimitystä "markkinatalous". EU:n perussopimuksen muissa osissa täsmennetään, että "markkinatalous" on synonyymi kapitalismille.
John Weeks korostaa, että yhdenkään merkittävän maan perustuslakiin - Kiinaa lukuunottamatta - ei ole kirjattu tällaista ideologista sitoutumista. Hän päättelee, että koska tätä ilmaisua on käytetty nimenomaan sisämarkkinoiden yhteydessä, ilmaisu "voimakkaasti kilpaileva" tarkoittaa nimenomaan kaupallista kilpailua.

Kirjoituksessa esitellyt taulukot osoittavat, että Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat eivät ole hyötyneet tästä keskeisestä tavoitteesta sen enempää kuin valuuttaunioniin kuulumattomat maat. Hän päättelee että ilmaisun muoto koskee koko Euroopan Unionia, sekä sen sisäistä että ulkoista kaupankäyntiä. Statistiikka asettaa Weeksin mielestä vahvan epäilyn Saksan toimimiselle Euroopan talouden moottorina. Saksan kaupan voimakas ylijäämä ei ole seurausta niinkään viennin kasvusta kuin tuonnin vähenemisestä.

Monet EU-kriitikot ovat jo vuosia väittäneet että markkinaedut on heikko argumentti Euroopan Unionin jäsenyydelle. Paljon vahvempi, kunnianhimoisempi ja koko mannerta yhdistävämpi on se henki, joka näkyy 1940-luvun lopun integraatiopyrkimyksessä. Se on poliitinen ja sosiaalinen, ei taloudellinen. John Weeksin mukaan Euroopan Unionin yhteistyön tulisi edelleenkin perustua alkuperäiseen tavoitteeseen, rauhan ylläpitämiseen ja yhteistyöhön - ei vientikilpailukyvyn latteaan kaupalliseen banaalisuuteen.


John Weeks viittaa artikkelissaan Lissabonin sopimuksen kolmanteen pykälään (aikaisemmin se oli kakkonen) ja siinä olevaan Euroopan Unionin peruskirjan seuraavaan virkkeeseen: ""3. Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintavakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä." Jos olisin muutaman kymmenen vuotta nuorempi ja nykyisillä mielipiteilä varustettu, minun olisi kieltäydyttävä ehdokkuudesta europarlamentaarikoksi. Sosialidemokraattina en voisi toimia Lissabonin perussopimuksen asettamilla ehdoilla, joihin John Weeks kirjoituksessaan viittaa.

Vaikuttavaa läpivirtausta

Näkymätöntä mutta vaikuttavaa läpivirtausta
EKP:n määrällisellä elvytyksellä on ollut suuri - yksittäisistä tekijöistä kaikkein suurin - vaikutus ponnahtaneeseen talouskasvuun. HS:n Pääkirjoituksen arviosta poiketen pidän tärkeimpänä seurauksena valtion velkakirjojen osto-ohjelman luomaa läpivirtaustilaa - on myyty vanhoja ja laskettu liikkeelle uusia - mikä on luonut uusia rahoitusmahdollisuuksia mm. uusien yritysten ja yrittäjien tukiin ja uusiin hankkeisiin...

EKP:n ostamilla velkakirjoilla on yksi arveluttava ominaisuus: ne ovat määräaikaisia ja kun hallitus vaihtuu EU:n ja EKP:n mielestä eitoivottuun suuntaan, velkakirjoja vaaditaan ehkä määräaikojen umpeutuessa lunastettavaksi... Tämä sisältää vahvan poliittisen painostamisen mahdollisuuden...

Vasemmiston avuttomuus Eurooppa-politiikassa

Onko vasemmisto ollut aina avuton Eurooppa-politiikassa?

Stuart Holland, Coimbran yliopiston taloustieteen vieraileva professori vastaa tässä Social Europe-verkkolehden kirjoituksessa eräiden eurooppalaista politiikkaa pitkään seuranneiden väitteeseen, jonka mukaan sosialidemokratia ja eurooppalainen vasemmisto ylipäätään olisi ollut vetäytyvällä, älyllisellä "kruunusta luopumisen" linjalla sitten 1980-luvun. Holland vastaa kirjoituksessaan muutamiin esitettyihin väitteisiin, joiden mukaan ranskalaiset sosialistit, mm. Jacques Delors olisivat asettuneet asettuneen Mitterandin epäonnistuneiden, keynesiläisiksi luokiteltujen hankkeiden jälkeen taloudellisen globaalin kilpailun kannalle.

Holland todistaa, että näin ei ollut asianlaita ja että Delors haki yhdessä eurooppalaisten sosialistien kuten Itävallan Kreiskyn ja Saksan Brandtin kanssa Euroopan yhteisön ja jäsenvaltioiden kautta rakentuvaa kansanvaltaista sosiaalista ratkaisua, johon mm. Helmuth Kohl periaatteessa myöntyi.
Ratkaisumalli ei edellyttänyt peruskirjojen avaamista. Vastauksena olivat mm. Eurobondi eli eurooppalaiset joukkovelkakirjalainat ja Euroopan Investointipankki, joka Delorsin mielestä olisi ollut juuri se elin jota kautta suuret makroluokan hankkeet - välttämättömät Euroopan dynaamisen kehityksen kannalta - saataisiin käyntin. Delors painotti, että Euroopan talousunionin rakentaminen ordoliberaalille perustalle merkitsisi ennenpitkää koko hankkeen epäonnistumista.

Hän oli avaamassa keskustelua Eurobondeista eurooppalaisena versiona Rooseveltin "New Deal" avaukselle 1930-luvun alussa tapahtuneen suuren pörssiromahduksen jälkeen. Tätä liittokansleri Angela Merkel asettui kuitenkin vastustamaan, mutta esimerkiksi Ranskan presidentti Emmanuel Macron puolestaan kuitenkin tukee suurten ja välttämättömien eurooppalaisten hankkeiden aikaansaamiseksi. Euroopan Investointipankkia ja Euroopan Investointirahastoa koskevien ehdotusten osalta Delors sai ajatukselle hyväksynnän, mutta rahoituspohja rakennettiin niin matalaksi että Investointipankki ja - rahasto ovat yltäneet vain pienimuotoisiin rakenneratkaisuihin.

Sittemminhän EU:n konsolidoidussa peruskirjassa nämä instituutiot on sidottu tiukasti ja peruuttamattomaksi tarkoitetulla tavalla ordoliberalistiseen Euroopan Unionin perusrakenteeseen. Holland väittää, että Kreikan vasemmistolainen Syriza-puolue olisi ollut hänen ja Yanis Varoufakisin ehdotuksen pohjalta valmis "New Deal" -tyyppiseen eurooppalaiseen kehittämismalliin, mutta eräät sosialistit, Hollannin työväenpuolueen talousmies ja sd-euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Djisselbloem järjestivät hautajaiset tälle dynaamiselle sosialidemokraattiselle lähestymistavalle yhdessä Saksan valtionvarainministerin Wolfgang Schäublen kanssa Kreikan nujertamisen muodossa.

Tämä Ranskan Delorsin, Itävallan Kreiskyn, Saksan Brandtin ja Smithin ajama - ja jopa eräiden maltillisten konservatiivien hyväksymä - vahvan valtion varaan rakentuva visio ajettiin alas, mikä merkitsi pysyvää kriisiä sosialidemokraattisille hallituksille Euroopassa ja samalla koko eurooppalaisen sosialidemokratian kriisiä. Saksan vihreiden entisen ulkoministerin määritelmä on Hollandin mielestä oikeaanosuva: eurooppalaisen Saksan sijasta olemme saaneet saksalaisen Euroopan. Holland asettaa toivonsa Ranskan presidenttiin Emmanuel Macroniin ja Saksan nykyiseen valtionvarainministeri Olof Scholzeen, jotka ovat siinä asemassa että "eurooppalainen New Deal" olisi elvytettävissä - Jacques Delorssin ja 1900-luvun lopun vahvojen sosialidemokraattisten johtajien hengessä.

Keskeistä Hollanden kirjoituksessa on 1980-luvun Euroopan Komission vuosien 1985-95 puheenjohtajan Jacques Delorsin pyrkimysten näkeminen perinteisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltionäkemyksen eteenpäinviejänä, ei sosialidemokraattisten arvojen "kruunustaluopujana", jollaiseen väitteeseen hän kirjoituksellaan pyrkii vastaamaan.

Euroopan Unionissa on sitten 1980-luvun lopun tapahtunut muutos markkina-alisteiseen suuntaan, joka sittemmin on sinetöity pysyväksi EU:n perussopimuksiin. Ajatus demokratiasta, jossa kaiken yläpuolella on perustuslaillinen, markkinaliberaali dogmi, tuo minulle mieleen DDR:n Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen, jossa puoluejärjestelmä pakotettiin oletettujen sosialististen perusarvojen hengessä toimivaksi. Nämä syvästi autoritaariset rakenneratkaisut ovat sosialidemokratialle täysin vieraita ja sen kanssa yhtensopimattomia.

EU:n eväät jättiläisten kilpailussa

Näillä eväilläkö Euroopan Unioni valmistautuu mannertenväliseen talouskilpailuun?

EU:n budjetti 2021-2027 näkyy jatkavan edelleen markkinakylki edellä, vaikka joitakin myönnytyksiä - rajallisia sellaisia - on jäsenvaltioiden suuntaan tehty. Mukanaolevassa kuvassa näkyy biudjetin voimavarojen jakaantuminen keskeisiin toiminta-alueisiin. Investointipankin kovin rajallinen rooli näkyy siinä, että suorien tukien sijasta se ryhtyy lainoittajaksi.

Aktiivinen rooli jäsenvaltioiden sijasta on pankkiireilla ja suuryrityksillä. "The proposed stage-by-stage financialisation of the structural funds or a redirection of transactions to the European Investment Bank and InvestEU should now be countered very energetically. Long-term that means a shift from subsidies to loans. Worse still: It means handing over the responsibility of policy-makers for deciding upon support measures to bankers and private companies."

Kirjoittaja, Susanne Wixford on on osastopäällikkö Saksan ammatillisesa keskusjärjestössä DGB:ssä.

Bolshevismin paluu

Bolshevismin paluu?
"Markkinat on uskomaton voima. Ne ovat kuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun markkinatalous pannaan töihin oikealla tavalla, se tekee yhteiskunnalle suuren palveluksen. Mutta jos sen dynamiikan ja logiikan annetaan hallita kaikkea, ei siitä tule yhtään mitään. Nyt siitä on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto. Vähän kuin sosialismi aikaisemmin, Kuisma sanoo."

Lainaus on Helsingin Sanomien 29.7. 2018 tilaajille rajatusta kirjoituksesta, jossa kerrotaan tämän juuri eläköityneen Suomen ja pohjoismaiden historian professorin sydänkohtauksesta ja pitämättä jääneestä jäähyväisluennosta. Laitan tämän (tilaajana) muistiin omalle aikajanalleni ja suosittelen seuraamaan emerituspropfessoriun ulostuloja jatkossa aivan erityisellä tarkkaavaisuudella.

Emeritusprofessori Markku Kuisma näkee Euroopan Unionin ja sen rahaliiton olemuksessa samanlaisen ulottuvuuden, mikä liittyi bolshevismiin: yksi ainoa totuus on sallittu. Eurooppan Unioniossa se on markkinavetoinen uusliberalismi.

Kapitalismin suitsimisesta

Ajatuspaja Tampere on julkaissut elokuussa 2018 kirjasena allaolevan Veikko Räntilän esseen 

Kapitalismin suitsiminen ja talouden demokratisointi

 Kriittinen arvio taloudellisesta toimintaympäristöstä ja sen muutoksista/ Ajatuspaja Tampere-ryhmä/Veikko Räntilä/  Pentti Hämäläisen kommentein


Miksi tarvitaan kapitalismin analyysia ja suitsimista?

Analyysi tarkoittaa asian ’sisällön avaamista’, joskus alkutekijöihin asti, jotta ilmiön ’todellinen olemus’ paljastuu. Kapitalismin nykyolemus tarvitsee tulla valaistuksi.
Suitsiminen on vanha hevosmiesten termi. Se tarkoittaa ohjaamista ja rajoittamista. Niin tarvitsee nykykapitalismikin.

Se (kapitalismin analyysi) perustelee historiallisen materialismin oikeutusta ja Marxinkin  kapitalismin kritiikin ajankohtaisuutta. Tuotannon keskittyminen jatkuu, omistuksen kasaantuminen jatkuu, tuotannon välineiden, pääomien omistajat pystyvät suhteellisesti vahvemmin tarttumaan valtiovallan ohjaimiin ja  pitämään  yllä ideologista vaikutusvaltaa myös yli valtioiden, globaalisti, hegemonistisesti. Pääoma on kehittänyt omaa luokkatietoisuuttaan luomalla uusliberalismin opin. Ja hienovaraisesti julkisuuden varjossa toimivan verkoston ideologian levittämiseksi.

Se osoittaa monien sosialidemokraattien omaksuneen heille hegemonistisesti tarjoillun käsityksen taloudesta, talousjärjestelmästä, vallasta ja talouden ongelmista vaadittavine ratkaisuineen sekä talousjärjestelmän rajaamista politiikan mahdollisuuksista.

Sen avulla voi nähdä paremmin uusliberalismin kapitalismia muovaavan vaikutuksen ja kehityssuunnan.

Se korostaa sitä, että talouden kaikissa ilmiöissä on kysymys vallasta, etupyyteistä, resurssien jaosta, mahdollisuuksien luomisesta tai eväämisestä, oikeudesta johonkin tai sen puuttumisesta, ja jopa oman itsensä arvon tai arvottomuuden määräytymisestä ja kokemisesta. Tämän sfäärin sosialidemokratia on jättänyt vaille perusteellisia poliittisia uudistusvaateita.

Sen avulla voi problematisoida kapitalismia ja siten nähdä järjestelmän puutteet  ja rinnakkaiselon haasteet.

Se paljastaa, että pienemmätkin puuttumiset  talouden status quohon aiheuttavat pääoman paon ja  sen  jaloillaan äänestämisen,  ja vähintäinkin sillä uhkaamisen.  Näiden reaktioiden hallinta on vaikeaa ja niiden vastakeinot täytyy kehitellä   kansallista sfääriä laajemmalla tasolla. Pääoman isänmaallisuus on halpaa rihkamaa sen paetessa kansallisia vaatimuksia ja vastuuta, vaikka se ammentaa uudistumisen ja  kasvunkin edellytykset kansallisista varannoista niin reaalisesti kuin intellektuaalisesti.   

Se osoittaa, että aiemmin kesyksi luultu ”markkinatalous”, onkin osoittautunut  suorastaan vauhkoontuneeksi  finanssi- ja veronkiertokapitalismiksi, jolla ei ole  kuolaimia, suitsia saati ohjastajaa.

Se mahdollistaa vertaamaan sosialidemokraattien korostamia arvoja vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen sekä näin havaitsemaan  niiden väliset poikkeamat, joista  voi johtaa yhteiskunnallisia vaatimuksia ja tehtäviä.

Se avaa ideologisen aikaikkunan nähdä talousjärjestelmän tarvitsemaan muutokseen ja tarpeeseen yrittää uudelleen valjastaa vauhkoontunut finanssi- ja veronkiertokapitalismi. Katse voi tavoittaa jotain vielä heikosti jäsentynyttä uutta yhteiskunnallista ja taloudellista järjestysmuotoa. Globaali ympäristötuhon uhka voi olla keskeinen muutosagentti.

Se osoittaa talouden alueella vallitsevan ehdottoman rahanvallan ja tarpeen talouden
demokratisointiin.

Se vakuuttaa siitä, että ilman tavoitteellista sivistystyötä ei synny poliittisia realiteetteja kapitalismin ohjastamiseen kansanvallalla.

Se asettaa sosialidemokraateille haasteen tuottaa nykymenolle vaihtoehtoisia, rakenteita koskevia ratkaisuehdotuksia pienimuotoisten ’pintasivelyjen’ sijaan.

Miksi ei analysoitaisi?
Ensinnäkin aihe on vältelty puolueen poliittisessa toiminnassa ja yhtenäinen arvio aiheesta puuttuu. Toiseksi aiheesta vallinnee kommunismin sortumisen ja ”historian lopun” hengessä hiljainen konsensus, että ollaan parhaassa mahdollisessa maailmassa. Tällöinhän ei ole tarvetta problematisoida aihetta. Kapitalismin
tutkimus on järjestelmän toimivuuden näkökulmasta olematonta. Talouspolitiikkaa kyllä käsitellään. Ekonomistit ja erityisesti finanssiala hallitsevat julkista keskustelua aiheesta ja esiintyjiksi poimitaan pankkien palkollisina toimivat. Ja teemoina ovat lähinnä uusliberalismin asettamat kysymykset hintakilpailukyvystä, palkkajoustosta, työehtosopimusten  yleissitovuuden tuhoisuudesta ja ammattiyhdistysten vanhoillisuudesta.

Pääoman toimintaa seuraamuksineen saati sitten uusliberalismin väitteiden/opin vaikutusta reaalikapitalismin luonteeseen ja käytäntöihin ei tarkastella.

Kapitalismin ongelmia ja puutteita ei haluta ja ei ymmärretä järjestelmällisesti tunnistaa ja arvioida. Suurin ongelma on finanssikapitalismin kehityksen, sisällön ja vaikutusten puutteellinen esilläpito ja ymmärrys. Hegemonistinen valtavirta hallitsee myös julkisuutta. Toinen haaste on kapitalismia muotoilevan ideologisen suuntauksen – uusliberalismin - sisällön ja vaikutusten  tuntemus. Esiin pullahtaa yksittäisiä asioita, joihin otetaan tilanteen rajaama kanta vähäisin toiminnallisin seuraamuksin. Tällaisia esimerkkejä ovat mm. veroparatiisitoiminta, julkinen kilpailuttaminen ja siinä verotulojen karkaaminen. Esimerkiksi työttömyyttä taas ei enää liitetä järjestelmäpuutteena kapitalismiin.

Pääomien keskittymisestä ja kasaantumisesta ei ole kokonaiskuvaa, ei sen prosessista, tuloksista eikä vaikutuksista. Investointien suuntautumista ja määrää ei suhteuteta järjestelmän kehitysdynamiikkaan. Finanssitalouden systemaattinen seuranta ja arviointi puuttuu kaikilta asianmukaisilta tahoilta. Nämä esimerkkeinä hegemonistisesta aiheen esiintymisestä tai poissaolosta julkisuudessa, tutkimuksessa, poliittisten toimijoiden agendalla tai kansalaismielipiteessä.

En aio käydä systemaattisesti läpi kapitalismin kuvaa, kehitystä ja haasteita. Keskityn sellaisiin näkökohtiin, jotka käsitykseni mukaan ansaitsevat huomioita SDP:n poliittisessa toiminnassa. Näin ollen käsittelen kapitalismia lähinnä kriittisesti. Sen menestystarina on kirjoitettu muualla ja on halukkaiden luettavissa. Sosialidemokratian kultakautena kapitalismin suitsiminen nähtiin välttämättömänä ja poliittiset saavutukset olivat sen mukaisia. Yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutos kommunismin sortumisen ja globaalikapitalismin kehityksen myötä on lopettanut systeemikritiikin. Huomio on sitäkin yllättävämpi, että asemaansa menettänyt sosialidemokratia pyrki ns. kolmannentien ohjelmillaan pääoman kanssa jonkinlaiseen sopuun, kuitenkin vailla tuloksia ja pidättäytyi arvostelemasta pääoman toimintaa. Samaan aikaan kun pääoma on tullut röyhkeämmäksi ja vahvemmaksi, sosialidemokratia on tullut kesymmäksi ja särmättömämmäksi.

Suomessa sosialidemokratia on tyytynyt ohjelmoimaan toimintansa valtionvarainministeriön asettamien ongelmanasettelujen puitteissa. Kapitalismihan ei ollut sosialidemokraattien tavoittelema talousjärjestelmä. Sitä ei ole selvästi sanottu, mitä puolia kapitalismissa hyväksytään ja mitä pitäisi korjata. Käytännössä ko. talousjärjestelmän ongelmat kärjistyessään ovat pakottaneet kannanottoihin. Taloustieteestä tuttua on, että kapitalismi, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus eivät kuulu samaan joukkoon.  Nämä arvonäkökohdat ovat  kuitenkin  keskeisiä  poliittisessa taloustieteessä.

Kapitalismin kanssa eletään keskipitkälläkin tähtäimellä ellei pidemmälläkin. Ainakin pyrkimys suitsia ja lieventää sen aiheuttamia ongelmia olisi rakentavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Vaihtoehdon kaavailu jäänee myöhemmäksi, vaikka vähittäiset muutokset voivat osoittaa suuntaa. Eheä, perustava vaihtoehto löytyisi kapitalismin analyysista ja löydetyistä haasteista sekä niihin vastaamisesta. Ituja vaihtoehdon hakemiselle edustavat osallisuustalouden ja talousdemokratian teemojen ympärille ryhmittyneet nuorisoryhmät. Vaikka käyn kriittisesti läpi kapitalismia, esitys ei tunnista kaikkia seuraamuksia enkä pysty hahmottamaan kaikkea tarvittavaa toimintaa. Kommentoin joiltakin osin, mitä voisi ja pitäisi tehdä.
Toimikoon nämä sytykkeenä laajempia talouden ja talousjärjestelmän toimivuustarkastelua  harrastaville niin akateemisella taholla kuin muuallakin.


Kapitalismin luonne

Pääoman kartuttaminen ja voiton maksimointi (vrt. Marxin lisäarvo) ovat kapitalismin lähtökohtaisia piirteitä. Kaikki tuotannontekijät (luonto, ihmiset, tieto/taito, raha/velka) pyritään valjastamaan liiketoiminnaksi.

Ajatuksellisesti systeemin piirre on kilpailu sekä tarjonnan ja kysynnän tasapainon dynamiikka. Todellisuudessa väitetyn tasapainon saavuttaminen on hetkellistä. Markkinat ovat epävakaita eivätkä pysty korjaamaan omia puutteitaan. Kapitalismissa kilpailukin on paradoksaalinen ilmiö; ideologisesti palvottu mutta käytännössä se pyritään eliminoimaan.

Tuotanto tarvitsee tuotannontekijämarkkinat ja tuotemarkkinat. Markkinoiden luontiin ja ylläpitoon tarvitaan julkista valtaa. Markkinat ottavat haltuunsa uusia alueita. Ei vain tavaratuotanto vaan myös viihde, urheilu ja taide on kaupallistettu ja niillä on omat markkinansa. Ne ottavat käyttöön uudet resurssit, tiedon ja materiaalit. Ne luovat uusia tarpeita ja mitätöivät vanhoja. Markkinointi ja mainos  liittyvät uusien tarpeiden luontiin, muoti ja uudet vuosimallit vanhentavat vanhoja tottumuksia. Ihmisistä tulee työvoimaa ja siten tavaraa, jota voidaan vaihtaa ja hinnoitella.

Pääoma on viimekädessä valtasuhde tuotannontekijöihin nähden. Työvoimalla ei ole valtaa tuotannon johtamiseen, järjestämiseen, tuotteisiin tai tuotannon tulokseen, ei sen jakoon eikä käyttöön. Samoin muut tuotannontekijät ovat alistettuja pääomalle. Työvoiman tavaraluonteesta seuraa vieraantumisen eriasteista ilmentymistä. Kapitalismi ja markkinat kykenevät luomaan uusia tarpeita ja siten uutta tuotantoa. Uusien tarpeiden luomisessa on kysymys ihmisen mielen manipuloinnista.Tällä alueella keinot ovat jatkuvasti kehittyviä ja tehostuvia. Käyttöön otetaan virtuaalisen todellisuuden tarjoamat mahdollisuudet johdatella ihmismieltä.

Laajenemispyrkimyksessään kapitalismi ei rajoita toimintaansa ekologisiin rajoihin tai varaudu voimavaroin toiminnan jatkamiseen ylisukupolvisesti tai aiheutettujen ongelmien hoitamiseen. Kaikki tuotannontekijät käytetään yhtäjaksoisesti loppuun, jollei muualta aseteta rajoja. Samaan aikaan syntyy ylijäämää ja jätettä suunnattomasti. Tästä esimerkkeinä kodinkoneet, elektroniikka, tekstiilijäte ja ruokajäte. Jätteitä johdetaan ja päästetään  vesistöihin, mistä seuraa valtamerien saastuminen ja merien ekologian vaarantuminen. Niukkuus ja tuhlaus kulkevat käsikädessä. Kaiken kaikkiaan kysymys on maapallon elinpiirin turmelemisesta. Ilman suitsia kapitalismi etenee kohti maapallon tuhoskenaariota. Kovin kivuliasta on ollut Kioton, Kööpenhaminan ja Pariisin sopimusten realisointi.


Tulon- ja varallisuudenjako sekä demokratia

Pääomien kartuttamisesta seuraa niiden kasaantumista ja keskittymistä harvojen omistajien haltuun. Tästä taas seuraa varallisuus- ja tuloerojen jatkuva kasvu. Tästä taas seuraa yhteiskunnallisen vallan keskittyminen harvalukuisen taloudellisen eliitin käsiin. Näistä taloudellisista seuraamuksista on julkaistu tutkimustietoa (mm. Piketty). Voimistunut pääoma ja taloudellinen eliitti harjoittavat laajaa yhteiskunnallista vaikuttamista esimerkiksi omistamalla median, tutkimustoiminnalla, ajatuspajoilla, pr- ja lobbaustoimistoilla ja julkisen mielipiteen ohjauksella sekä läheisellä kanssakäymisellä päätöksentekijöiden kanssa ja omilla ehdotuksillaan heille. Korrupito eri muodoissaan hienovaraisesta suostuttelusta karkeaan etujen ostamiseen on ollut pääomalle  aina käyttökelpoinen toiminnan muoto.

Parlamenttien lobbauksesta on tullut sääntö, pr-firmat ja elinkeinoelämän järjestöt pystyvät vaikuttamaan hallitusohjelmiin ja muuttamaan hallitusten agendaa  muulloinkin. Ministeriöiden johtavat virkamiehet voivat valmistella jonkin alan markkinoittamista ja seuraavassa vaiheessa siirtyvät ko. alan johtavan yrityksen palvelukseen ja päinvastoin. Myöskään lahjonta ja korruptio eivät ole poissuljettuja. Meillähän tästä on muutamia paljastuneita tapauksia, kuten Maakuntien miesten vaalirahan jako ja olihan ne Kanervan syntymäpäiväjuhlat aika epätavalliset. Piilossa on enemmän tapauksia. Verkostomainen sisäpiirietujen keskinäinen antaminen ja palvelusten teko on vallitseva malli. Toimitusjohtajien palkkioiden nosto miljoonatasolle omien kavereiden toimesta on myös esimerkki lajista.

Edellä olevasta seuraa kansantahdon vääristyminen ja  parlamenttien legitimaatiokriisi. Parlamentaarinen demokratia on joutunut myös kansainvälisen taloudellisen vallan kouriin; luottoluokituslaitokset ja valtioiden velkaantuneisuus siirtävät niiltä valtaa pois. Kaikessa päätöksenteossa on huomioitava finanssimarkkinat ja niiden reaktiot.


Verotus ja sen minimointi

Investointien houkuttelu ja verokilpailu tarjoavat pääomalle entistä edullisemman sijaintiedun ja vallankäytön tavan. Valtioita voidaan kilpailuttaa. Se tekee kokonaisista valtioista veroparatiiseja. Asian on huomannut jopa EU:n komissio vaatimalla amerikkalaisilta tietotekniikkafirmoilta  verosaamisia  Irlannin tapauksessa.

Yritysten toimintaehtoja helpotetaan sääntelyn purkamisella ja julkisilla tuilla samoin kuin liikekirjanpidon mahdollistamilla tuloksen järjestelyillä ja tuloksen kätkemisellä epämääräisine vähennysoikeuksineen. Tästä seurauksena ovat vähentyvät verotulot. Suuryhtiöiden verotus voi olla prosentin tai sen osien luokkaa tuloksesta,  jota jo on laajoin vähennyksin pienennetty.

SDP:n verotyöryhmä on tässä kunnostautunut ja löytänyt lehtitietojen mukaan yli kaksikymmentä vähennysoikeutta, joita pitäisi muuttaa. Yritykset pyrkivät pääsemään eroon kaikista sellaisista kustannuksista, joilla ei ole välitöntä yhteyttä tuloksen lisäämiseen. Tämä on tarkoittanut kaikkien vähänkin yhteiskunnallista vastuuta edustavien menojen karsintaa.

Uusliberalismin myötä opiksi on tullut pääoman arvon kartuttaminen.  Liiketoiminnan tarkoituksena väitetään olevan vain tuloksen ja omaisuusarvon lisääminen. Tästä seuraa pääoman siirtyminen maihin, joissa ei tarvitse maksaa kunnon palkkoja, työntekijän sosiaaliturvaa, ei veroja eikä ympäristötuhoja, joita yritys mahdollisesti  aiheuttaa. Yritys on  näissä tapauksissa kuin ulkoavaruuden olio: tulee- rahastaa- poistuu, jäljelle jää  työttömät ja tuotannon rauniot.

Toisaalta tietyt toimialat haluavat hyvän ja turvallisen liiketoimintaympäristön, infrastruktuurin ja jopa julkisia tukia. Usein julkisissa  tutkimuslaitoksissa  jalostettuja innovaatioita  otetaan käyttöön liiketoiminnassa ilman yhteiskunnalle kuuluvaa korvausta niiden  kehitttämisestä.  Päinvastoin  tuote suojataan patentilla pitkäksi aikaa.  Yksityinen etu menee  kaiken edelle.  Julkinen kehitystyö hyödyttää  yrityksiä korvauksetta.
Ympäristölle aiheutuvat haitat ja ongelmat jätetään hoitamatta ilman sääntelyä, yleensäkin kaikki ulkoistetaan, kaikki mikä voidaan. Työntekijöiden muodostaman vastavoiman johdosta on kehittyneissä maissa säädetty tai sovittu pääomalle velvoitteita työntekijää koskevien tuotannon riskien kattamiseen.

Nykypäivänä ei ole totuttu ajattelemaan, että yrityksen tulisi maksaa asianmukainen korvaus yhteiskunnan turvaamista infrasta ja koulutetusta työvoimasta. Aikaisemmin yritys koulutti itse erityisosaajansa ja jopa  koko työvoiman. Sitten valtaan pääsi ideologia, jonka mukaisesti  koulutus ulkoistetiin yhteiskunnalle ja synnytettiin vaatimusten ja taitojen kohtaanto-ongelma. Osaamisvaatimusten  eriytyessä jatkuvasti käy mahdottomaksi tuottaa yrityksen ulkopuolella täsmätavoitteista osaamista.  Itse asiassa pitäisi palata osin vanhaan ja tuoda erityiskoulutus lähelle tuotantoa ja yrityksen tulisi ottaa se taloudellisesti vastatakseen.  Mm. kehittynyt logistiikka ja tietoliikenne ovat eräitä palveluita tässä mielessä samoin kuin yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustoiminta jne.

Yritysverotuksen perusteeksi hyväksytään sellaisia asioita kuin miten verotus vaikuttaa yrityksen tulokseen ja sijaintiin tai yritysten yhdenmukaiseen kohteluun. Yritysten vastuista ei puhuta saati niiden muusta ohjailusta. Oikeudenmukainen korvaus yhteiskunnallisista palveluista ei kuulu tähän hegemonistiseen puheeseen. Globaalin kilpailun ja valtasuhteiden muutoksen myötä pääoma vaatii lisää palkkojen ja työehtojen joustoa. Samoilla ajatuksilla perustellaan ideologisesti uusliberalismin vaatimuksia paremmasta hintakilpailukyvystä ja sen tarkoittamista alemmista palkoista sekä työehtojen yleissitovuuden poistosta.


Lyhyen tähtäimen ensisijaisuus

Kilpailun kovetessa ja voimasuhteiden muuttuessa työlle epäedullisiksi ansiokehitys pysähtyy, työehtosopimusten asema heikkenee, irtisanomissuojaa heikennetään. Pääoma kiinnittyy yhä enemmän lyhyen tähtäimen voittoon.  Spekulatiivisen finanssivarallisuuden  megaluokan olemasssolo on tästä vakuuttava todiste. Suuryritysten omistajina on lisääntyvässä määrin ns. sijoittajia. Nämä liikkuvat vikkelästi yrityksestä toiseen voittonäkymien mukaan. Yrityksen tulevaisuuden  varmistus tutkimus- ja kehittämistoiminnalla  jää jalkoihin. Investoinnit vähenevät. Työllisyys ei parane ja työttömyys lisääntyy investointien vähetessä, automaation ja digitalisaation lisääntyessä sekä voittojen verotuksen pienentyessä. Julkinen toiminta ei pysty korvaaman menetyksiä verotulovajeen johdosta.

Funktionaalinen tulonjako kehittyy pääomatulojen eduksi palkkakehityksen  seisahtuessa. Ansiokehityksen heikkous tai jopa aleneminen johtaa kulutuksen ja kysynnän ongelmiin kokonaistaloudessa. Kysyntä heikkenee ja talous taantuu. Tuotantoa supistetaan ja ihmisiä irtisanotaan, työttömyys kasvaa ja lama syvenee. Nykyaikaisena puskurina on sosiaaliturva estämässä kansantalouden kysynnän täydellistä lamaantumista. Sekin on kapitalismin vastapainoksi luotu instituutio. Uusliberalistinen ideologia, kapitalistisessa konseptiossa, pitää myös sosiaaliturvaa kilpailukykyä rajoittavana. Tässä on kysymys kapitalismin suhdannesyklistä.


Suhdannekriisit

Pyrkiessään jatkuvasti lisäämään tuotantoa ja samaan aikaan pienentämään kuluja, mm. palkkoja, pääoma aiheuttaa tarjontaylijäämän ja sitä kautta varastojen täyttymisen ja käyttöasteiden alentumisen. Seurauksena on tuotannon supistamisen kautta suhdannekriisejä säännöllisin väliajoin. Nämä taas aiheuttavat suurta sosiaalista ja taloudellista kurjuutta ja yhteiskunnallista epävakautta sekä muuttavat yhteiskunnallisia voimasuhteita entisestään pääoman hyväksi.  Uusliberalismi ei halua valtion pelastavan näitä kurjuuteen ajettuja. Se pitää niiät oman onnensa seppinä.

Globalisaation myötä pääoman ei tarvitse enää olla kiinnostunut luomaan riittävää kysyntää tuotannon sijaintimaassa. Uskotaan ja toivotaan, että sitä löytyy maailman markkinoilta. Kapitalistisilla maailman markkinoilla toimii yhä laajemmin sama periaate. Näin kysyntä pyrkii jäämään tarjonnasta jälkeen, ylituotantokriisien riski kasvaa. Uudempi kriisien laji ovat ylivelkaannuttamisen aiheuttamat finanssikriisit. Ne voivat koskea kiinteistöjen, arvopaperien tai johdannaisten arvojen paisuttamista velkakaupalla. Tämän tuloksena perusteettomat arvot romahtavat jossakin vaiheessa, kun sijoittajien usko jatkuvaan hintojen nousuun pettää. Nämä ovat esimerkkejä siitä, että markkinat eivät korjaa itseään ellei kriisejä lueta niiden korjauskeinoksi.

Suhdannekriisit pudottavat kansantaloudet korkeammalta kasvu-uralta alemmalle, kansantaloudet harvoin kykenevät ottamaan kiinni potentiaalisen kasvun mahdollisuuden. Tässä ilmenee kapitalismin kyvyttömyys ja uusliberalismin myötä haluttomuus työvoiman täysimittaiseen käyttöön ja sitä kautta täystyöllisyyteen. Uusliberalismin myötä on alettu puhua luonnollisesta työttömyydestä. Kapitalismille on siis luonnollista pitää merkittävä osa ihmisistä työttöminä. Hyväksyttävän työttömyyden  aste valtavirtaisessa taloustieteessä ei huomio työtä toimeentulon lähteenä. Sen voisi kuvitella johtavan systeemikriittisiin ajatuksiin.

Päätelmänä tulisi olla, että modernin talouden päämääränä on oltava täystyöllisyys, siis tuotannontekijöiden maksimaalinen käyttö kansan laajojen joukkojen hyväksi.


Tuote manipulaation kohteena

Pyrkiessään  lisäämään tuotantoaan yritykset pyrkivät vaikuttamaan tuotteiden käyttöikään lyhentävästi. Klassiset esimerkit ovat olleet hehkulampun käyttöiän säätö samoin kuin televisioiden tiettyjen sähköosien käyttöiän säätö.

Yhteiskunta ei ole halunnut yli yritysten etsiä keinoja kuluttajatuotteiden potentiaalisen käyttöiän pidentämiseen, mitä taas kestävä talousmalli suorastaan vaatii: tähän pitäisi löytyä keinoja. Kilpailuetuja pyritään saamaan kaikin tavoin, valtaosiltaan hyväksytyillä tavoilla, mutta raja venyy aina, kuten autotehtaiden tekemän pakokaasumanipuloinnin kohdalla ja Nokian renkaiden testitulosten manipuloinnin kohdalla on todennettu.

Yritysten toimintamallien systemaattinen selvitys puuttuu. Ei tiedetä, missä laajuudessa ja millä kaikilla tavoilla tuotteiden käyttöikää rajoitetaan yritysten toimesta. Tämän pitäisi olla erityinen tehtävä julkisesti rahoitetuille ja ainakin muodollisesti julkisesti johdetuille tutkimusinstituutioille yliopistojen tutkimustoiminta mukaan lukien.

Yhteiskunnallinen kehitysaste, kuluttajien tietoisuus ja oikeudet, samoin kuin julkinen sääntely tuotestandardeja koskien on tässä ratkaiseva. Nyt vaadittaisiin uudenlaisten vaatimusten asettamista yrityksille; hintaa pitäisi voida verrata testien kautta saatuun tietoon tuotteiden kestävyydestä.

Euroopan parlamentin vähimmäisvaatimusstandardi on esimerkki tästä; tuotesuunnittelussa tulee kieltää keskeisten osien kuten paristojen ja akkujen kiinteä sisäänrakentaminen laitteeseen/tuotteeseen. Käyttöön pitää ottaa testit, joilla havaitaan tuotteeseen tarkoituksellisesti sisäänrakennettu rajoitettu käyttöikä. Tuotteessa pitää olla merkinnät, joista selviävät tuotteen kestävyys, ekologinen suunnittelu, mahdollisuus osien muuttamiseen ja tuotteen korjattavuus.

Tarvitaan myös kunnon sanktiota. Jos yritysten nähdään luontaisesti toimivan kuluttajien etujen mukaisesti, ei ole tarvetta kuvattuun säännöstykseen. Todellisuus toimii kuitenkin toisin: kapitalistinen talous menee siitä, missä aita on matalin. Uskomus hyvään voi olla kannatettava, mutta tuloksen varmistamiseen tarvitaan rajoitteet ja kontrolli. Siis tässäkin on kysymys kapitalismin sisäisen toimintalogiikan rajoittuneisuudesta.

Yrityksiltä ei vaadita niiden elinkaarensa aikana yhteiskunnalle ja luonnolle aiheuttamien haittojen korjaamista tai varautumista niihin. Tästä viimeaikainen esimerkki on Talvivaara, vieläpä valtion tuella. Sen haitat lisääntyvät ilman mitään varautumista haittojen korjaamiseen. Pääoma karttaa yhteiskunnallisesti kehittynyttä kuluttajien, työvoiman ja ympäristön suojelua. Kehitysmaita käytetään tässä armottomasti hyväksi. Kuvatun kehityksen oikeuttajana ja kiihdyttäjänä toimii globaali uusliberalismin ideologia, jonka ajatuspajat hallitsevat julkisuutta.


Kustannusten ulkoistus, ympäristöongelmat

Luonnonvarojen ryöstöviljely vallitsee näkyvimmin kalastuksessa ja kaivannaisteollisuudessa, raaka-aineiden, maatalouden ravinnepohjan ja -kierron sekä luonnontuotteiden hyväksikäytössä lähes kaikkialla. Liiketoiminnan aikaperspektiivi ei ole ylisukupolvinen eikä sen tarvitse ottaa huomioon muille aiheutettuja kustannuksia, rajoitteita, ongelmia eikä muita seuraamuksia. Vain julkinen sääntely voi tasapainottaa tilanteen. Pääoma pyrkii ulkoistamaan kaikki mahdolliset kustannukset, joilla ei ole tuottoja lisäävää vaikutusta. Ympäristöön liittyvät velvoitteet tulevat yritystoiminnan kustannuksiksi vain yhteiskunnallisen sääntelyn asettamien velvoitteiden kautta. Raaka-aineiden säästäminen tuleville sukupolville, jätteiden minimointi ja hyödyntäminen samoin kuin aiheutettujen  ympäristötuhojen korjaaminen edellyttävät samoin sääntelyä ja velvoitteiden asettamista yrityksille. Tällaista sääntelyä harjoitetaan vain kehittyneissä maissa. Pääomalla on näin ollen mahdollisuuksia kiertää sääntelyä.

Ilmastomuutoksen hillintä ja pysäyttäminen on maapallon kohtalon kysymys. Rajoittamaton kapitalismi ei ota vastuuta päästöjen lopettamisesta tai pysäyttämisesta sovitulle tasolle. Ympäristöseuraamuksia on ilmastovaikutusten osalta yritetty saada markkinaohjaukseen päästökaupalla. Se ei ole osoittautunut  rittäväksi keinoksi ilmastomuutoksen hallinnassa.

Saastuttamisyksiköiden/päästöoikeuksien osto on kuitenkin niin halpaa, että se ei estä saastuttamista. Saastuttajille jaetaan jopa ilmaiseksi kilpailukykyperustein päästöyksiköitä. Suomessa 2018 arvioitiin ilmaiseksi jaettujen yksiköiden arvoksi 500 mme. Saastuttaville puunjalostusyhtiöille korvattiin 38 miljoonalla eurolla  niiden päästökaupan johdosta nousseita  sähkökustannuksia. Suuryritykset  pysytyvät siirtämään järjestelmän kustannukset yhteiskunnalle tai jopa mitätöimään koko järjestelmän yhdessä niille suopean hallituksen kanssa. Tämä on esimerkki siitä, että markkinat eivät korjaa puutteitaan vaan pyrkivät jopa mitätöimään julkisen vallan luomien päästömarkkinoiden tarkoituksen.


Kilpailun kaksoisluonne

Kilpailu on kapitalismin  ideologinen, sisäänrakentunut toiminnan piirre. Toteutuessaan se tiettyjen, tapaukseen liittyvien reunaehtojen vallitessa lisää tehokkuutta. Kilpailu edellyttää aina päällekkäisiä saman alan investointeja ja useita toimijoita. Tällainen resurssivaraus jokaiselle alalle merkitsee kuitenkin kansantalouden mittakaavassa tuhlausta.

Oman hinnoitteluvoiman vapausasteiden kannalta yritykset kokevat kilpailun  haittana. Jokainen yritys pyrkii kaikin keinoin irti kilpailusta. Pyritään saavuttamaan monopoliasema tai solmimaan sopimuksia kilpailijoiden kanssa. Keskeisillä tuotealoilla vallitsee jo nyt kansainvälisten suuryritysten monopoli tai oligopoli. Kilpailija pyritään savustamaan ulos dumppauksella, yritysostoilla tai fuusioilla. Kansainvälisessä kaupassa yritetään valtiokumppanin toimin estää kilpailijan tulo markkinoille tuontitulleja ja standardeja soveltaen. Toimialarationalisoinnilla pyritään jakamaan tuotteet yritysten kesken ja turvaamaan oma vahva markkina-asema samalla, kun sopimuskumppanille suodaan toisen tuotteen tai tuoteryhmän johtava asema. Tuottajaosuuskunnat ja tuottajien myyntikonttorit ovat myös kartellisovelluksia. Kansainvälisen lääketeollisuuden kartellit turvaavat niiden johtaville yhtiöille yli kaksinkertaiset voitot muihin toimialoihin nähden (Fortune). Kartellit ovat yritysten käytössä laajalti.

Suomessa on suuryritysten markkinahallinnan esimerkkejä metsäteollisuudesta, puun myynnistä ja asfalttialalta samoin kuin pankkialalta. Sopimuksia voidaan kuitenkin tehdä epävirallisesti jälkiä jättämättä. Tutkimus tästäkin aiheesta on olematonta.

Kuluttajatuotteissa kilpailu pyritään minimoimaan tuotteiden erilaistamisella, tekemällä vertailu vaikeaksi tai mahdottomaksi, ja nykyään ennen kaikkea brändeillä, joilla kuluttaja sidotaan arvostuksiaan, omaa identiteettiään ja elämäntapaa myöten brändituotteen taikapiiriin.

Patenttien ja aineettomien oikeuksien suojaaminen vuosikymmeniksi tarkoittaa tiedon leviämisen estämistä ja kontrollointia. Samalla se hidastaa innovointia ja vähentää kilpailua. Suuryritykset ovat onnistuneet turvaamaan hallussaan olevien oikeuksien monopolisoinnin perusteettoman pitkäksi aikaa. Nyt ei enää ole kysymys keksinnön tehneestä tai designin tai tuotemerkin luojan oikeuksista, vaan näitä oikeuksia myydään ja ostetaan tekijöidensä kuoleman jälkeenkin.

Lahjonta ja korruptio kuuluvat myös toimintamalliin, kun pyritään saamaan  markkinat haltuun. Esimerkiksi Telia toimi näin Uzbekistanissa. Tuskin Siemens Helsingin metron ja Patria Slovenian valloituksissaan ovat ainoita. Sama koskee valtion ja kuntien hankintoja. Julkisen toiminnan alalta tunnetuimmat esimerkit löytyvät Suomessakin kuntien kaavoituksesta. Suuret rakennuttajafirmat ovat käytännössä ottaneet kuntien kaavamonopolin eriasteisesti käyttöönsä. Tampereenkin kohdalta esimerkkejä: tuoreimmat Tammelan ja Kansirakenteen sekä Eteläpuiston kaavojen muutoshankkeissa. Ainakaan näissä ei ole toimittu rakennuslain kuvaaman kaavaprosessin mukaisesti. Sitä, kuka on hyötynyt ja kuinka paljon, on vaikea selvittää, mutta avointa ja reilua ei menettely ole ollut.


Markkinahäly ympäristönä

Nykyään ei osata kuvitella kaupunkiympäristöä ilman mainoksia. Liiketoimintaintressi tunkeutuu kaikkialle muokkaamaan ihmisten elämismaailmaa  ja elämänpiiriä. Mainoshoukutus on arkipäiväistä. Ihmistä manipuloidaan tieteen keinoin. Suojautumiseen ei tarjota samoja resursseja. Ihmisistä kehittyy ensisijassa kuluttujan identiteetin omaavia. Tämä rajoittaa ihmisen kiinnostuksen ja vaikuttamispyrkimyksen ostosten maailmaan.

Manipuloinnin kohteena olo ja omien resurssien lisääminen ei problematisoidu riittävästi. Kuluttajuus on usein johonkin tyylisuuntaan ja klaaniin kuulumista. Voisi kai toivoa, että meidän arkinen ympäristömme olisi vailla houkutushälyä. Lasten altistaminen mainoksille on myös laajaa. Heidän arvostelukykynsä on kehittymätön heille tieteen tarkkuudella suunnattuihin manipulaatiokeinoihin nähden. Kapitalismi ei jätä yksityisyyttä rauhaan edes lapsuudessa, vaan se tunkeutuu kaikkialle.  Oman talouden hallinta on monelle vaikeaa tässä yllykkeiden verkossa. Älypuhelimet altistavat ihmiset heidän arjessaan koko ajan mainonnalle. Rauhaa ei saa, vaikka haluaisi.  Kuluttajat ovat tässä pelkästään pääoman kartuttamisen välineinä.  Kuluttajalla on aina vähemmän informaatiota tuotteesta kuin tuottajalla. Asetelma ei ole lähtökohdiltaan tasapainoinen. Valtion on tultava tässä väliin normittajana ja suojelijana ja turvana saalistajia vastaan.


Allokoinnin ongelma

Aiemmin puhuin työttömyydestä. Suhdannekriisin ohella se voidaan nähdä  voimavarojen allokoinnin ongelmana. Pääoma pyrkii tekemään tuotannontekijöistä sellaisen kombinaation, jossa halvimpia ja tehokkaimpia tuotannontekijöitä käytetään tuotannon aikaansaamiseksi. Sillä näkökohdalla, että ihmisen täytyy elää ja tulla toimeen työvoimansa myynnillä, ei ole mitään etusijaa tuotannon organisoinnissa. Sijoitusten allokointia ohjaavat myynnin näkymät ja ostovoimainen kysyntä.

Suurten tuloerojen vallitessa tuotanto ohjautuu perustarpeiden tyydyttämisestä ylellisyystarpeiden tyydyttämiseen. Tällä on suoria heijastuksia työvoiman määrään, laatuun ja työllisyyteen. Laajojen ihmisryhmien tarpeiden tyydyttämiseen tarvitaan tuotannossa enemmän ihmisiä kuin ylellisyyshyödykkeiden tuottamiseen. Tällainen tuotannon suuntautuminen turvaisi paremman työllisyyden. Kapitalismi ei ohjaa resursseja  tarkoituksenmukaisesti laajojen väestöryhmien kannalta. Yhä suurempi osa pääomasta pyörii finanssitaloudessa. Se ei sinänsä tuota mitään. Rahamääräiset voitot tällä sektorilla ovat moninkertaisia tuotannollisen toiminnan investointeihin nähden.

Spekulatiivisen kapitalismin varaan ei ole jätetty sellaisten alojen tuotantoa, joita pidetään kansakunnalle elintärkeinä. Maatalous on suljettu ulos vapailta markkinoilta. Näin pääoman omistajatkin varmistavat ruokapöytänsä antimet. Puolustusteollisuus on useimmissa maissa valtion erityisessä suojelussa. Toisaalta puhutaan myös muista strategisista aloista, joilla valtion tulisi olla mukana. Valtion osallistuminen tuotannon omistamiseen on uusliberalismin myötä kaventunut mm. Suomessa. Valtion omistusten myynnit ja strategisten omistusten menetykset ovat olleet kohtalokkaita ja kalliita. Lyhyen tähtäimen voitto ohjaa kapitalismia. Tuotannon alat eivät uusiudu ilman kriisejä. Suomessa hyvä esimerkki on metsäteollisuus. Se lepää edelleen pelkistetysti sellun varassa. Näistä innovaatiokriiseistä puhutaan ihannoiden ”luovana tuhona”, josta uudet tuotteet ja alat syntyvät. Onhan täysin järkeen käypää, että uusiutumisen täytyisi tapahtua orgaanimmin ja jatkuvasti. Tässä puheessa kriisi julistetaan ikään kuin välttämättömäksi ja pyhäksi. Todellisuudessa se on systeemin rajoite ja aina kurjuutta tavalliselle kansalle.


Yritysmalli, sidosryhmät

Voiton maksimointi on kapitalismin perusta. Uusliberalismi on tuonut tähän korostuksen, että yritys on vain omistajiaan varten ja sen tarkoituksena on tuottaa heille mahdollisimman suuri omaisuus ja voitto. Yrityksillä ei ole yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin ne toimivat yhteiskunnassa ja käyttävät sen palveluksia ja yrityksille vartavasten suotuja panostuksia. Mistään vastavuoroisuudesta ei siis ole kysymys.  Tämä epäsymmetria on saanut osakseen arvostelua  myös USA:ssa.

Vielä 1970-luvulla puhuttiin vakavasti – erityisesti Ruotsissa -  yrityksen sidosryhmistä ja niiden oikeudesta osallistua yrityksen toimintaan ja saada oikeudenmukainen osansa sen tuloksesta. Uusliberalismin hegemonia syrjäytti tämän puheen. Viime vuosisadan alun työväenliikkeessä käytiin keskustelua yrityksen voitonjaosta ja erilaisten osuuksien vaatimisesta yrityksen voitosta. Ruotsissa keskustelu jatkui palkansaajarahastojen muodossa.  Siellä elinkeinoelämän järjestöt onnistuivat vyöryttämään sen pois päiväjärjestyksestä. Suomeen keskustelu heijastui henkilöstörahastokeskusteluna. Näitä perustettiin kymmenittäin, nyt toimivia rahastoja on kolmisenkymmentä. Niiden tehtävä on lähinnä jakaa tulospalkkioita. Ne eivät ole onnistuneet lisäämään palkkatyöntekijöiden mielenkiintoa liiketoiminnan kokonaisuuteen ja siihen vaikuttamiseen.

Hegemoniasta tässäkin on kysymys. Työntekijän perspektiivin pitäminen matalana ja kapeana yhteiskunnallisesti tekee heistä helposti hallittavia. He eivät osaa näissä oloissa vaatia enempää, eivät näe muuta mahdolliseksi kuin sen missä ovat. Niilo Koljonen kirjoitti teoksensa yritysdemokratiasta 1960-luvulla. Asiasta keskusteltiin ja säädettiin yhteistoimintalaki. Laista on muodostunut menettelytapasäännöstö joukkoirtisanomisille. Sen tuotannollisen yhteistyön suositukset ovat unohtuneet.

Vielä 1990-luvulla metalliteollisuudessa ja kunnissa harjoitettiin tuotannon yhteistä kehittämistoimintaa. Ideologinen käänne on tehnyt asiasta moitittavaa ja uhkaavaa ja koventanut työelämän käytäntöjä. Tällä hetkellä työtekijöiden maailmankuvaan eivät kuulu ajatukset taloudellisesta demokratiasta.

Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen valistustoiminta on surkastunut ja jättänyt laajemmat yhteiskunnalliset aiheet käsittelyn ulkopuolelle. Yrityksen asettaminen uudelleen yhteistoiminnan ja vallanjaon vaatimusten kohteeksi odottaa avausten tekijää. Nykyään ei enää näy tarvittavan henkilöstön luovuutta, taitoja, älyä eikä sitoutumista yrityksen kehittämiseen.

Psykologiseksi sopimukseksi työnantajan ja työntekijän välillä jopa suositellaan sitä, että työntekijä työpanoksensa antamisen vastapainoksi saa työnantajalta mahdollisuuden kehittää työnsä ohella työmarkkinakelpoisuuttaan eli mahdollisuutta päästä muualle töihin. Kovin epäsuhteisia ovat panokset ja vastapanokset. Luovan tuhon odottelu riittää. Kuitenkin reaalisen kilpailukyvyn keskeinen tekijä on yrityksen uudistumiskyky, ja että se on kiinnittynyt henkilöstön osaamiseen ja haluun tehdä tulosta yritykselle, ilman raippauhkaa. Parempaa laatua, tuottavuutta ja halvempia kustannuksia, tehokkaampaa tuotantoprosessia samoin kuin uusia tuotteita voidaan kehittää yhteistoiminnassa johdon ja henkilöstön kesken. Tietenkin tämä vaatii omistajien ja johdon sitoumuksia henkilöstön taitojen, turvallisuuden, ansiokehityksen ja osallisuuden varmistamiseksi. Yhteistoiminnallisella työelämän uudistamisen ideologialla/ohjelmalla on poliittista tilausta.


Uusliberalismi, kilpailutus, markkinoittaminen, kilpailukyky, luonnollinen työttömyys, tulon- ja omaisuuden jako, julkisenvallan osuus

Uusliberalismi lähtee pääoman tarpeiden ensisijaisuudesta, sen kartuttamisesta ja voittojen yhteiskunnallisten edellytysten maksimoinnista. Oman edun ja ahneuden ideologia on noussut uudelle himokkuuden tasolle. Se on luonut kaiken kattavan ideologian uskosta markkinoihin ja niiden kykyyn ratkaista kaikki ongelmat. Tämä on hegemonistinen ajatusmalli taloudessa nyt.

Uusliberalismi on tuonut markkinat julkiseen toimintaan. EU-direktiivit ovat tässä olleet keinoina Euroopan unionin alueella. Yhä uusia aloja vaaditaan kilpailutettavaksi, yhtiöitettäväksi. Nykyhallitus pyrkii yhtiöittämään kaiken julkisen toiminnan: koko väyläliikenteen, tiet ja rautatiet. Sosiaali- ja terveyspalvelut pyritään SOTE-uudistuksen myötä koko laajuudessaan viemään kansainvälisen sijoitustoiminnan saaliiksi. Tätä viedään eteenpäin täysin riippumatta asiantuntija-arvioista sen suhteen, mitä päätöksistä seuraa tai mitä muualla tiedetään kokemusperäisesti vastaavista asioista.

Ideologinen vimma on kiivasta. Asiakkaan tai käyttäjän sananvalta suljetaan pois. Näin on käynyt vammaispalveluissa kuin myös vanhuspalveluissa lisääntyvästi.  Kansalaisaloite  hankintalain poissulkemiseksi vammaispalveluista on hyvä hanke tilanteen hallintaan saamiseksi. Valtiota käytetään julkisten palveluiden kilpailuttamisessa pääoman etujen ajamiseen. Meillähän on aikaisemmin yksityistetty täysin luonnollisia monopolialoja, joiden talousoppien mukaan tulisi ehdottomasti olla julkista toimintaa. Näin kävi sähköverkon myynnin osalta, julkisen viestintäverkon ja eräiden muidenkin strategisten toimintaedellytysten osalta. Nämä poliittiset pyrkimykset ovat kansallinen häpeä ja osoitus toimijoiden epäisänmaallisuudesta! Kansainväliset sijoitusyhtiöt lypsävät hyvin ruokittua lehmää. Poliittinen vastapaino tälle liikkeelle vielä odottaa tulemistaan.


Globalisaatio

Globalisaatio  on merkinnyt kaiken liikkumista yli rajojen; pääoman, tiedon, tavaroiden ja palvelusten. Ruoka, tavat, ajatusmuodot, harrastukset, fanittamiset ja  idolit ovat osa tätä globaalia liikkumista. Kaikessa tässä on olemassa heikompi ja vahvempi osapuoli.

Kappaletavarateollisuuden siirtymistä Aasiaan ja erityisesti Kiinaan on suosinut logistiikan valtava kehitys. Suuret containeralukset ovat pudottaneet rahtikustannukset murto-osaan entisestään. Ympäristösaasteet maan, merien ja ilmaston osalta ovat vastaavasti lisääntyneet. Samaan aikaan erilaisilla vapaakauppahankkeilla pyritään lisäämään globaalin kaupan volyymia. Näiden takana ovat olleet globaalit suuryritykset ja lähinnä USA.

Pääoma (Bilderberger-ryhmä ym.) on käynyt järjestelmällisesti läpi eri maiden yhteiskunnallisen kehitysasteen vajeet ja hyödyntänyt ne. Samoin se on turvautunut autoritaarisiin ja diktatorisiin hallintoihin varmistaakseen toimilupansa. Kapitalismia on globalisoitu, viety maailmalle. Se toimii milloin oligarkkien tai diktaattorien,  milloin kommunistien suojeluksessa.

Suomesta ovat loppuneet kaikki perinteiset ihmistyövoimaa laajasti käyttäneet teollisuuden alat: kenkä-, vaatetus- ja tekstiiliteollisuus sekä elektroniikan kokoonpanoteollisuus. Kilpailukykyvaatimus pelkistetään ideologisesti kustannuskilpailukyvyksi ja alhaisiksi palkkakustannuksiksi. Reaalinen kilpailukyky vaatisi johdon toimia ja pätevyyttä varautua ympäristöhaasteisiin ja kehittää tuotteita ja tuotantoa  vastaamaan haasteisiin.

Kauppapolitiikan alueella koetaan, että kädet ovat sidotut. Suuryritykset saavat valtion toimimaan aasialaisia kilpailijoita vastaan dumppaussyytöksin ja tulliuhin. Dumppaussyytöksissä käytetään epämääräisesti halpoja kustannuksia perusteena  epäterveestä kilpailusta. Yksilöimättä kustannuksia saatetaan samalla alhainen palkkatasokin lukea siihen. Sitä ei kuitenkaan vaadita nostettavaksi.

Toinen tapa vastata globaaliin kilpailuun on julkisten tukien käyttö. Ne ovat laajassa käytössä kehittyneissä maissa. Sitä seikkaa, että tuotteiden hintaero syntyy suuressa määrin työvoiman riiston tuloksena, ei oteta mitenkään huomioon. Kehittyneet maat voisivat antaa eettisen viestin maailmankauppaan vaatimalla halpatuotantomaiden tuotteille tullia, joka vastaa kehittyneiden maiden sosiaalikustannusten suuruutta. Tätä maksuahan ei näissä tuotantomaissa yrityksille aseteta.

Ilmiöön liittyy  puutteellinen kansainvälinen solidaarisuus ja halpatuontiin tottuminen. Halpatuotantomaiden työntekijöiden oikeuksien kehittäminen on toinen puoli asiaa. Tässä  ILO:lla voisi olla suurempi rooli. Maailmanlaajuista minimipalkan säätelyä tarvittaisiin. Kansainvälisiin kauppasopimuksiin tarvitaan vastaavia pykäliä työelämäoikeuksien turvaamisesta sanktioineen. Presidentti Trump on vaatinut  Meksikoa nostamaan minimipalkkaa, USA:n osalta hän on vaiennut. Kehittyneiden maiden kasvanut ja lisääntyvä työttömyys hyväksytään, jos kehittyvien ja kehittyneiden maiden välisten työvoimakustannusten tasoitusta ei tehdä tavalla tai toisella.





Finanssikapitalismi

Kapitalismi on  luonut arvopapereiden maailman, joka ei enää ole  kiinteässä yhteydessä reaalitalouteen.

Mitä erilaisimmat tuotteet ja asiat on arvopaperistettu. Aiemmat arvopaperit on  muokattu, ryhmitelty ja yhdistetty uusiksi kerrannaisiksi arvopapereiksi, johdannaisiksi. Näitä voi olla jo useammassa portaassa tai useamman  kerrannaisluvun tasolla. Osakkeista, omaisuuseristä, raaka-aineista, velkapapereista (kuluttaja-, kiinteistö-, luottokorttilainoista), vakuutuksista, valtionlainoista, riskeistä ja niiden vakuuttamisesta luodaan uusia  johdannaisia.

Tulevaisuuden arvon turvaamisesta tai arvopapereiden arvon menetyksistä tehdään myös finanssituotteita, jopa suora vedonlyönti toimii finanssioperaationa. Päästöoikeudet ovat finanssituotteita. Valuuttakauppaa harjoitetaan spekulatiivisten voittojen toivossa. Näiden volyymi maailmanmarkkinoilla on moninkertainen maailman bruttokansantuotteeseen nähden. Arviot liikkuvat lähes kymmenkertaisuuden tasolla. Kaikilla tuotteilla käydään kauppaa, usein vielä tietokoneiden avulla. Paperit vaihtavat omistajaa millisekuntien nopeudella. Näistä transaktioista ei makseta veroa. Ne tekevät maailmantalouden kriisiherkäksi.

Suuri osa kaupasta käydään virallisten kauppapaikkojen – pörssien -  ulkopuolella. Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä tapahtuu ja missä määrin ja millaisin vaikutuksin.  Voitot tällä alueella ovat parhaimmillaan moninkertaisia osakekurssien kehitykseen nähden. Finassikapitalismi ikään kuin imee reaalitalouden tuotot käyttöönsä. Finanssitalouden toimijoiden tulot ylittävät kaikki tuotannollisten toimijoiden tulot  äärimmillään sata- ja tuhatkertaisesti.

Palkkiot eivät ole suhteessa mihinkään järjelliseen perusteeseen. Tappioidenkin tullessa mm. investointipankkiireille on maksettu kymmenmiljoonaisia palkkioita. Johdannaisten kaupan volyymin arvioidaan liikkuvan 1000 000 miljardin euron tasolla. Samaan aikaan maailman bruttokansantuote on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan tänä vuonna noin 127 000 miljardin dollarin luokkaa. Finanssivallan keskittyminen on tarkoittanut myös sitä, että demokraattiset instituutiot ovat heikentyneet suhteessa finanssivaltaan. Kansainvälisesti rajoittamaton finanssivalta on erottautunut omaksi vallan sfäärikseen, jolle valtiolliset instituutiot alistuvat. Kuka tai mikä hallitsee finanssimaailmaa, on kohtalon kysymys. Kulloiseenkin valtiovaltaan tyytymättömät pankit ovat viime vuosikymmeninä pystyneet organisoimaan jopa valtiovallan kaappauksia latinalaisessa Amerikassa. Tälle kehitykselle tarvitaan poliittista vastapainoa.


Veroparatiisit

Yhteiskuntien hallitsijat, jopa diktaattorit, yläluokat, rikkaat, kuninkaalliset, rikolliset, erilaiset julkimot, niin pienet kuin suuretkin yritykset, siirtävät omaisuutensa ja tulonsa lisääntyvässä määrin salaisuusvaltioihin, veroparatiiseihin. Niin pankit kuin eläkesäätiöt ovat mukana sijoitustensa piilottamisessa. Liiketoiminnan maksuliikettä ohjataan näihin huomattavassa määrin. Tällaisia piilopaikkoja, erilaisin määritelmin, maailmassa arvioidaan olevan jopa yli sata. Sen lisäksi verokilpailun myötä raja veroilla kilpailevien maiden ja veroparatiisien välillä on hämärtynyt.

EU määrittää veroparatiisien perusteet kolmella näkökohdalla: Täytyy olla kysymys salaisuuden suojissa tarjotusta omaisuuden ja tulojen kätkemisestä. Kyseinen valtio tarjoaa syrjiviä veroetuja  liiketoiminnalle. Kyseinen valtio tarjoaa erityisiä vähennysoikeuksia liiketuloksen kirjanpidossa.

Perusteet voivat olla voimassa yhdessä tai erikseen. Näitä erilaisia lipastofirmoja saattaa olla miljoonia, koska pelkästään Panama-paperit paljastivat noin 250 000 lipastofirmaa. Näiden perustamisessa auttavat pankit, lakifirmat, tilitoimistot ja omaisuudenhoitofirmat. Lipastofirmat eivät harjoita mitään toimintaa. Ne vain piilottavat omistajiensa tulot ja omaisuuden verotukselta ja julkiselta katseelta.  Useat tietovuodot ovat paljastaneet veroparatiisien käytön rikkaiden valtavirtaiseksi toiminnaksi. Varallisuuden ja tulojen piilottamisen aiheuttamat verotulojen menetykset arvioidaan EU:n tasolla 1000 miljardin suuruusluokkaa olevaksi. Suomen osuudeksi tästä tulee yksi miljardi per vuosi.

Veroparatiisit edustavat kaikkein ehdottominta, häikäilemättömintä ja moraalittominta  itsekkyyttä. Veroparatiiseissa diktaattorit, oligarkit, liikemiehet, hallitsijat, kuninkaalliset ja valtionjohtajien sukulaiset toimivat yhdessä muiden rikollisten, mafiapomojen, asekauppiaiden, veritimanttien myyjien, taidevarkaiden, huumekauppiaiden, ihmiskauppiaiden, tiedustelupalvelun jäsenten ja muiden rikkaiden kanssa erioikeuksia hankkiakseen.

Veroparatiisien ansaintalogiikka edustaa estotonta kapitalismia, ei sääntelyä. Lipastofirmoista hoidetaan kansanedustajien lahjontaa, kuten Azerbaidzanin  itsevaltias hoiteli Lontoon kautta ainakin yhtä Saksan parlamentin jäsentä. Vastaavasti Siemens lahjoi usean latinalaisen Amerikan maan johtoa liikekirjanpidon ulkopuolisilta paratiisitileiltä. Sen lisäksi suuryritysten verokikkailu siirtohinnoilla, konserniavustuksilla ja sisäisillä lainoilla ja niiden koroilla noussee  Suomen kohdalla satoihin miljooniin. Venäjän kaupan kaksoislaskutuksessa menetetään myös miljoonia. Näissäkin liiketoimissa hyödynnetään  salaisuusvaltioita. Kaikkia tapoja ei tunneta tai ei haluta tunnistaa. Ilmiö ei ole kokonaisuudessaan kenenkään hallussa.

EU on asettanut yhdysvaltalaisille verkkojättiläisille miljardien verokorvausvaatimukset. Ne ovat maksaneet veroja pääkonttorimaassaan Irlannissa prosentin tai prosentin osia tuloksestaan. Irlanti  kieltäytyi alkuun perimästä EU:n määräämiä 13 mrd € sakkoveroja. Kaiken kaikkiaan suurfirmat pyrkivät kirjanpidollisesti siirtämään tuloksen alhaisen tai olemattoman verotuksen maahan, veroparatiiseihin. Maailman varallisuuden ja tulojen jako muuttuu yhä epätasa-arvoisemmaksi. Maailman taloudet muuttuvat vastaavasti entistä epävakaammiksi ja tuotantorakenne muuttuu tyydyttämään rikkaiden tarpeita. Valta keskittyy yhä enemmän pääomalle. Se vaikuttaa harjoitettavan talouspolitiikan sisältöön ja tukee uusliberalismin ankkuroitumista talouden rakenteisiin ja toimintatapoihin. Yhteiskuntien olemus ja demokratia muuttuvat harvainvaltaisemmiksi.


Kapitalismi ja moraali

Teollisen kapitalismin alussa Amerikan Yhdysvalloissa syntyi useita suurkapitalisteja, ns. teollisuusmagnaatteja. Näiden myötä porvarillisissa piireissä luotiin oppi yhteiskunnallisesta darwinismista. Siinä korotettiin nämä kaikkia keinoja säälimättömästi hyväkseen käyttäneet Rockefellerit ja Garnegiet luonnollisen  valinnan esiin nostamiksi ihmiskunnan valioiksi. Puhuttiin parhaitten elonjäämisestä/pärjäämisestä kun taas Darwin puhui parhaiten sopeutuneista.
Näillä menestyneillä uskoteltiin omien kykyjensä perusteella olevan oikeus  kaikkeen haltuun ottamaansa.

Tästä rosvokapitalismin kaudesta eteenpäin omaisuudet ja etuoikeudet siirtyivät perintöinä seuraavalle sukupolvelle. Oppi parhaimmistosta eli edelleen. Omien ansioiden tarkkaa analyysiä ja omaisuuksien hankinnassa käytettyjen keinojen moraalista arviointia ei suoritettu.  Sen paremmin ei arvioitu perintöjen eriarvoistavaa lähtökohtien merkitystä. Kapitalismin eri- ja etuoikeudet tulivat jäädäkseen.

Opillisesti työvoima on pääomalle alisteinen. Poliittisen demokratian vallitessa  tällaisen alistussuhteen tunnustaminen aiheuttaa erehdyttämistä ja peittelyä. Todellisuuden tulkinnat ovat tosiasioita kierteleviä. Työvoimalle ei kapitalismissa tarjota voittokannustetta. Järjestelmän ongelmat tulkitaan kärjekkään  uusliberalismin toimesta yhteiskunnan, ammattiyhdistysliikkeen, työvoiman ja työttömien aiheuttamiksi. Oikeudenmukaisuus on vaikeasti sovitettavissa uusliberalismin korostamien itsekkyyden ja ahneuden motiiveihin. Tasa-arvon ja keskinäisyyden arvot eivät kuulu tämän toiminnan piirteiksi, eikä niitä löydy yritysten arvomäärittelyistäkään. Porvaristo  on historiallisesti vannonut vapauden nimiin. Sillä on tarkoitettu vapautta hallitsijan mielivallasta. Hän saattoi pakko-ottaa kauppiaan omaisuuden. Se on myös merkinnyt myöhemmin  vapautta valtiosta ja veroista sekä pakollisista sosiaalisista velvoitteista. Oikeudet ovat olleet tässä katsannossa yrittäjän ja pääoman toimintaoikeuksien turvaamista. Köyhälistölle ja  alistetuille  vapaudet ovat olleet ensisijassa vapautta  riistosta, alistuksesta, hyväksikäytöstä  ja turvattomuudesta. Ne ovat kääntyneet myös oikeuksiksi toimeetuloon, yhtäläisiin oikeuksiin, oikeuteen omaan koskemattomuuteen ja sosiaalisiin oikeuksiin. Näitä ajamalla kapitalismia on  sivistetty ja suitsittu.

Klassisen taloustieteen ja sen nykyisen ideologisen olomuodon uusliberalismin  aksiooma on oman edun tavoittelu. Sen oikeutusta ei enää tarvitse perustaa samassa määrin väitteisiin sen yleistä hyvää aikaansaavaan vaikutukseen. Vaikka  varhaiskapitalismin tiedettiin käyttäneen lapsityövoimaa ja luoneen laajan teollisuusköyhälistön, ei oppia yhteisen hyvän osalta koettu tarpeen tarkistaa. Oman edun tavoittelu taloudellisen hyödyn mielessä on tämän talousopin selkein moraaliperiaate.

Klassisen taloustieteen edustajista ainakin Adam Smith tarkasteli monilta osin kriittisesti sitä, mihin periaate voi johtaa. Hän on todennut mm. että, kun teollisuusmiehet tapaavat, he keskustelevat ennenkaikkea kilpailun rajoittamisesta ja kuluttajien hyväksikäyttämisestä. Hänen mukaansa systeemi vaatii valvojakseen  jossakin mielessä valtiota.

Veroparatiisipaljastusten yhteydessä miljoonia verotukselta piiloon vieneet toteavat  vain, että emme ole tehneet mitään laitonta. Siis mikäli laki ei kiellä, kaikkea saa tehdä. Lain rajoja saa koetella ja lakia rikkoakin. Rikokseksi teko muodostuu vasta, jos häviää oikeudessa. Suuren rahan luonnissa ja piilottamisessa ei ole muita moraaliperiaatteita kuin oma etu/ahneus.

Uusliberalismi korostaa yksinomaisesti omistajan etua. Muilla ei ole puhevaltaa yrityksen omaisuuteen tai tulokseen. Kansalaisjärjestöt ovat tarkistaneet suuryritysten käyttämien alihankkijoiden ja tuotantoketjujen työoloja ja työntekijöiden kohtelua. Yritykset lupaavat käyttämiensä sertifikaattien nojalla, että asiat ovat kunnossa. Vain poikkeustapauksissa näin on ollut. Useista lupauksista huolimatta ne eivät ole puuttuneet alihankkijoiden toimintaan, vaikka nämä loukkaavat ihmisoikeuksia monella tavalla.

Yritykset ovat laatineet muutaman vuosikymmenen ajan ns. yritysarvoja. Toiset puhuvat jopa yhteiskuntavastuusta. Näiden konkretisoituminen yritysten toiminnassa on ollut vähintääkin ristiriitaista. Ne kuitenkin kertovat, että modernissa yhteiskunnassa ei voi menestyksellä tehdä liiketoimintaa ellei harjoita ainakin arvoretoriikkaa. Sitä ei tarvitse harjoittaa ns. kehittyvissä valtioissa. Siellä ei ole lain suojaamaa tai yleisen mielipiteen turvaamaa työelämäoikeuksen tasoa, joka velvoittaisi työelämäoikeuksien huomiointiin.

Hyvinvointivaltion olemassa olo on täysin vastakkainen moraalinen järjestely em.  moraaliopeille omasta edusta ja sen kuvitelluista ja todellista seuraamuksista  yhteiskunnassa ja taloudessa. Hyvinvointivaltiota ei voi johtaa kapitalismin moraalista vaan se on sen vastakohta. Hyvinvointivaltio kuitenkin edustaa  aidoimmillaan yhteistä hyvää ja solidaarisuutta. Uusliberalismin ja klassisen liberalismin opeissa hyvinvoinivaltion korvaa yläluokan armeliaisuus ja hyväntekeväisyys.  Ne taas edellyttävän köyhän nöyryyttä. Paradoksaalista on, että toimiakseen ja saadakseen toiminnalleen legitimaation kapitalismi tarvitsee hyvinvointivaltion. Jostakin on tultava yhteiskunnan koossa pysymiseen ja toimimiseen tarvittava moraali.

Kapitalismin onttous arvoja ajatellen ajaa kielen kehittämiseen. Puhetavoissa tämä ilmenee mm. siinä, että kapitalismille haetaan kierto- ja peiteilmaisuja. Suomessakin sosialidemokraattien puhetapaan on tarttunut käsite markkinatalous ilman tarkempaa sisällön määrittelyä. Tämä käsite edustaa kuvaamastaan ilmiöstä vain markkinoiden osuutta. Pääoman toiminta sijoituksissa, tuotannon järjestelyssä, työvoiman palkkio-osuuden  säätelyssä ja voittojen teossa samoin kuin omistuksen, tulojen ja vallan kasaamisessa jää täysin käsitteen ulkopuolelle.

Toinen käsite, jolla ymmärrystä johdetaan harhaan, on sosiaalinen markkinatalous. Sosiaalisuus tuodaan tässä pehmentävänä elementtinä kapitalismin kuvaamiseen.  Sosiaalisuus on lähtökohtaisesti vuorovaikutusta tai jonkin asteista yhteistoimintaa. Se ei ole edes tulojen uudelleenjakoa hyvinvointivaltion kautta. Erikoista on, että kun kapitalismi ja sitä säätelevä oppi, uusliberalismi, edustavat tänä päivänä etupäässä muuta kuin mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, käsitettä viljellään vakavissaan jopa Saksan sosialidemokraattien keskuudessa.

Alunperin käsite syntyi 1960-luvulla kristillisdemokraattien vastineena sosialidemokraattien yhteiskunnalliselle uudistustyölle. Ludwig Erhard kuvasi sitä kirjassaan ”Saksan ihme” 1957. Hänelle se oli kilpailun aseman korostamista kartelleja vastaan. Hän katsoi tuotannollisen kilpailun luovan kaikille riittävän osuuden taloudessa. Hän käytti sosiaalista-sanaa lainausmerkeissä. Toinen määritys oli palkkauksen määräytyminen tuottavuuden puitteissa. Hän puhui voimakkaasti hyvinvointivaltiota ja yleisiä kollektiivisia turvajärjestelmiä vastaan. Hänestä se oli turmelevaa oman vastuun hävittämistä. Nyt se kelpaa sosialidemokraateille. Näin toimii porvarillinen hegemonia.  Hallitsemalla arvoja  ja asenteita pääoma on onnistunut  hallitsemaan myös mieliä. Näin toimii porvarillinen hegemonia. Omistamalla median pääoma hallitsee julkisuutta ja siinä viljeltyjä  käsitteitä ja  väitteitä ja siten myös arvoja ja asenteita. Näiden suuntaamisella taas on mitä suurin poliittinen merkitys.

Yhteiskunta ei voi perustua oman edun estottomalle tavoittelulle. Tässä on julkisen vallan moraalinen oikeutus. Kun edellä oleva tarkastelu osoittaa kapitalismin tuottavan monentahoisia ongelmia, tarkoittaa se samalla vahvan valtion oikeutusta. Kaikki tarvittavat ennustettavan, luottamusta ylläpitävän, keskinäisyyttä korostavan, oikeudenmukaisuutta toteuttavan ja yhtäläisiä yksilön mahdollisuuksia luovan yhteiskunnan moraaliperiaatteet täytyy johtaa poliittisesta toiminnasta. Näiden tulee asettaa myös rajat ja kehykset taloudelle.

Vaikka suuri osa ihmisistä pitää kapitalismia parhaimpana talousjärjestelmänä, hyvin harva esittää sille perusteeksi moraalisia tai muitakaan eettisiä perusteluja. Tavanomainen puhe toistaa ajatusta sen tehokkuudesta. Ihmisten välisistä suhteista ei sanota mitään. Ei myöskään pystytä esittämään myötäsukaista arviota tai arvoa, millaisen todellisuuden kapitalismi luo tai miten se huomioi luonnon ja nykyisin yhä korostetummin maapallon elinpiirin säilymisen. Tähän kapitalismilla tai uusliberalismilla ei ole minkäänlaista vastausta.  Yhä todennäköisemmältä näyttää se se ajaa pääoman  tuottopyyteissään  ekologisen päätepysäkin ohi.

 Antiikin ajattelijat kysyisivät, mille hyveille poliittinen  toiminta perustuu? Samaa traditiota seuraten voisi perätä kapitalismin ja sen retoriikan suhdetta todellisuuteen, totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen tai kestävyyteen. Vaikka en vastakaan näihin kysymyksiin, olen sitä mieltä, että taloudellisen toiminnan pitäisi perustua selkeisiin ja yhdessä asetettuihin arvoihin. Ei se saa olla arvonihilististä kuten kapitalismi on. Kun sosialidemokraatit korostavat yhteiskunnallisen toiminnan ja politiikan perusteena arvoja, eikö niiden tulisi olla myös talousjärjestelmän toiminnan kriteereitä.






Raha ja velka

Raha ei ole, toisin kuin yleisesti ajatellaan, lähtökohtaisesti vaihdon väline, vaan valkasuhteen luomus. Pankit luovat rahaa antamalla luottoa. Raha on viime kädessä bittejä pankin tietokoneella. Nykyisellä rahalla ei ole enää vakuutena  mitään sitä itseään arvokkaampaa. Kysymys on vain luottamuksesta keskuspankin liikkeelle laskemia seteleitä kohtaan.

Käytännössä  velkaa myönnetään  samassa määrin kuin yritykset ja kansalaiset ovat valmiita ottamaan luottoa. Rahan määrällä ei ole ylärajaa. Rahaa tuhotaan vastaavasti kun velat maksetaan pois. Keskuspankin liikkeelle laskema setelistö ja kolikot ovat vain muutama prosentti koko liikkellä olevasta rahasta.

Velat voitelevat taloutta. Velka siirtyy investointiin, palkkoihin ja viime kädessä kysynnäksi. Näin on vaikea ajatella, että velat voitaisiin kokonaisuudessaan maksaa pois. Siitä seuraisi talouden lamaantuminen. Kun valtio pakotetaan velkakuurille, talouden tasapainoa on uusliberalismin oppien mukaan haettu kustannusten saneerauksesta ja julkisen talouden puolella sosiaali- ja terveysmenojen leikkauksista. Tällainen kuritalous tarkoittaa ihmisten pakottamista  tyytymään kurjuuteen ja usein autoritaarisen hallinnon pystyttämistä.

Pankkien rahanluontia keskuspankki voi välillisesti rajoittaa omavaraisuussäännöksin ja käteisvaramääräyksin. Näiden käyttö pitää olla oikein ajoitettu suhdannekierron osalta. Pankeilta edellytetään vain alle 10 prosentin  omavaraisuutta. Ne ovat kuitenkin  talouden toimijoita, jotka vaikuttavat kaikkeen. Ne itse edellyttävät luotottamiltaan yrityksiltä korkeaa omavaraisuutta,  moninkertaista niiden omaan tasoon nähden. Rahan määrän rajoittaminen  laskusuhdanteessa syventää lamaa. Pankkeja ei käytännössä saa tekemään yhtään enempää tuotannollisia investointeja kuin mitä ne itse pitävät perusteltuna. Niille kiinteistöinvestoinnit ovat parhaita, koska näillä on paras vakuus.  Suomessa pankkien vuoden  2013 noin 200 mrd:n euron luottokannasta  suurin osa on yksityisten kansalaisten asuntoluottoja, yritysluottoja on noin 65 mrd. Näistä isoin osa on kiinteistöyhtiöiden luottoja ja jäljelle jääneistä taas suurin osa luottojen uudelleenjärjestelyjä ja omanpääoman sijoituksia. Varsinaiset tuotannolliset investoinnit jäävät 1-10 mrd euron välille vuosittain

Pankkien osalta kansainvälisestikin pankkikriisin jälkeen tilanne on ennallaan. Kaikki tekijät, joiden myötä rahoituskuplia voidaan aiheuttaa, ovat ennallaan.  Keskeinen sääntely on kohdistunut  pankin omanpääoman erien määrittelyyn. Näitä pankki voi itse myös määritellä tilanteeseen sopivasti. Uusia rahoitustuotteita voi luoda mielikuvituksen rajaan asti, ei ole pakko luotottaa tuotannollisia investointeja enempää kuin itse haluaa ja rahaa voi luoda markkinoille niin paljon kuin se pankin suunnitelmiin sopii. Tässä katsonnossa uusien cryptorahojen käyttöönotto voi tuoda uutta. Se edellyttää sitä että niiden käyttäjät muodostaisivat yhteisöjä, joiden puitteissa he käyttäisivät uutta valuuttaa luodakseen itselleen riipumattomutta, turvallisuutta ja vakautta arvojan säilymiseen sekä puskurin pankkien  tuottamille kriiseille.

Kansantaloudet ovat velkaantuneet huomattaviin mittoihin. Velkaantumisaste on noussut kymmenessä vuodessa noin kaksinkertaiseksi. Se koskee  jotakuinkin samalla tavalla valtioita, yrityksiä ja kansalaisia. Tästä seuraa kysymys velanhoitokustannuksista. Arvioidaan, että tuotantoketjun  eri jalostusvaiheissa on yhteensä keskimäärin 40 % velanhoidosta aiheutuvia kustannuksia. Näiden kautta pankit ja finanssilaitokset voivat imuroida  reaalitalouden tuotot haltuunsa.

Valtioiden velan osalta eri kysymys on, miksi valtion on otettava velkaa yksityisiltä pankeilta ja luotottajilta eikä omalta keskuspankiltaan. Kun Suomen kohdalla noin kymmenen vuoden jakson velat olisivat olleet omalta keskuspankilta korottomia,  olisi valtion velan määrä pienentynyt vastaavasti. Käytännössä  velan korot on maksettu lisävelalla.  Korkomenot olivat vastaavasti noin 73 mrd €. Sillä vähennettynä  velkojen  osuus olisi ollut tarkastelujakson jälkeen  28 % bkt:sta. Valtion velkaantumisen  keskeinen syy on velkaantuminen. Velat aiheuttavat niin suuria kustannuksia, että niiden kattamiseen tarvitaan velkaa. Velkoja järjestellään veloilla. Velkaa maksetaan toisella velalla. Ja tämän ketjun  hyödyntäjänä on yksityinen pankkitoiminta.

Oman keskuspankin käyttöä valtion luototukseen vastustetaan argumentilla, että se aiheuttaa inflaatiota. Kuitenkin EKP on yrittänyt aiheuttaa EMU-alueelle inflaatiota  määrätietoisin toimin ostamalla valtioiden lainoja tuhansilla miljardeilla ja lisäämällä  pankkien varantoja samoin tuhansin miljardein euroin. EKP:n esimerkki osoittaa, että rahan määrän  lisäämisellä ei keskuspankki pysty yksiviivaisesti aiheuttamaan inflaatiota. Japanin tilanne  puhuu  samaan suuntaan.

Samoin uudelleen arvioitavaksi tulee EMU-säännökset alijäämän ja valtion velkaantuneisuuden osalta. Valtioilla tulee olla suhdannevaiheisiin vastasyklisesti käytettävissään velan määrää säätelevät keinot. Käytännössä näiden rajojen ylittämiseen ei juuri  puututakaan. Velkaantumisasteen säätely on edelleen perusteltua.

EMU:n puitteissa on  varauduttu pankkikriiseihin oman rahoitusvakausvälineen avulla. Sekä se että EKP:n valtiolainojen osto-ohjelma ovat merkinneet yhteisvastuun ottamista sekä jäsenvaltioista että niiden pankeista. Tämä osaltaan kertoo, että pankit ovat tulleet niin suuriksi, että niitä ei voi päästää konkurssiin. Vahingot koko taloudelle olisivat liian suuret. Pankkien voitot ovat koskemattomia  ja niiden transaktiot verottomia, mutta tappioita tehdessään ne tietävät saavansa isäntämaan ja EMU:n tukea. Tässä asemassa ne voivat ottaa kohtuuttomia riskejä eivätkä ole niistä vastuussa. Kapitalismin oppeja rikotaan tässä perustavalla tavalla. Palvotun luovan tuhon ei sallita järjestellä  ja tervehdyttää konkurssitilaan itsensä ajaneita pankkeja.

Arvopaperikaupassa kuplien syntymekanismi ei myöskään noudata itseään harmonisoivien markkinoiden väitteitä. Arvopapereiden arvon noustessa kysyntä senkun kasvaa eikä laske kuten markkinaoppi sanoo. Usko markkinoihin ei kuitenkaan horju. Vaikka pankkien yhteiskunnallinen asema on muuttunut ratkaisevasti ja niiden riskien otto on pois julkisesta kontrollista ja ne paikoin toimivat jopa rikollisella tavalla, ei tämä ole nostanut pankkien yhteiskunnallistamiskysymystä esiin.

USA on vaatinut kansainvälisiltä pankeilta useiden kymmenien miljardien dollarien korvauksia finanssikriisin aikaisista petoksista, valuuttakurssien ja ohjauskorkojen manipuloinnista, rikollisten rahojen pesusta ja Venäjälle ja Iranille määrättyjen sanktioiden rikkomisesta. Vastaavasta toiminnasta yksityiset ihmiset pannaan vankilaan, pankit pääsevät pahimmistakin rikoksistaan sakoilla. Yksityisiä omistajia tai johtajia ei syytetä. Ainoa maa, joka pani finanssikriisin aiheuttaneet pankkiirit rikosoikeudelliseen syytteeseen ja tuomitsi noin 20 pankkiiria vankeusrangaistuksiin, oli Islanti. USA:ssa kerrotaan yhden, nimeltään arabiankielisen pankkiirin, saaneen vastaavan tuomion.

Pankkien valta  on suuri. Tehdyssä selvityksessä  kartoitettiin  maailmanlaajuisesti pankkien yhteyksiä  ja valtaa. Tuloksena oli, että yksi prosentti pankeista omistaa ja kontrolloi noin 40 % kaikista suurimmista yrityksistä maailmassa. Niiden  vaikutusvalta on vielä tätäkin suurempi. Niiden kasvatit ovat sijoittuneet valtioiden johtoon ja taloudellisten instituutioiden johtoon. Goldman Sachs lienee näistä kasvateistaan kuuluisin.

Pankeilla on monopoli luoda rahaa, luottosuhteita, kerätä reaalitalouden tuotto itselleen, pitää valtioita velkaotteessaan, luoda mielikuvituksellisia   rahoitustuotteita, ohjata ja hallita talouden kehitystä, pitää yhteiskuntia varpaillaan hallitsemattomalla riskinotolla ja aiheuttaa rahoituskriisejä. Julkinen valta ei näytä  asettavan uusia kysymyksiä pankkien aseman ja toiminnan järjestelemiseksi tai uudistamiseksi.

Rahan ja pankkien toimintatavan luonteeseen liittyvää epävarmuutta toki paikataan talletusten valtiontakauksella. EKP:n toiminta rahan vakauden turvaajana on jäänyt julkisen keskustelun ja kansallisten parlamenttien arvioinnin ulkopuolelle. EKP ei ole ollut mitenkään puolueeton esimerkiksi tulon- ja omaisuudenjaon suhteen saati asettunut eroja pienentämään. Pumppaamalla pankeille rahaa nollakoroilla se on turvannut rahan käytön mm. osakemarkkinoiden paisumiseen ja arvojen kasvuun. Kun keskuspankille asetetaan tehtäväksi inflaation hillintä eikä työllisyyden parantaminen, tehdään politiikkaa. Keskuspankin tehtävän pitää olla jonkin asteisesti parlamentaarisessa valvonnassa.


Cryptoraha

Viimeaikoina  on syntynyt digitaalisen kehityksen mahdollistamalta pohjalta  cryptorahoja tai -valuuttoja. Näitä on syntynyt jo toista tuhatta ja niiden transaktioiden summa yltänee jo miljardeihin dollareihin. Rahan luonti perustuu digitaalisen kehityksen luomaan lohkoketjuteknologiaan. Se on eräänlainen salakirjoitettu transaktioiden kirjaamiskäytäntö, jossa kaikki valuutalla tehdyt taloustoimet voidaan jäljittää eikä niihin voi huomaamatta tehdä muutoksia kukaan, jolla ei ole käyttäjäoikeutta. Näillä piirteillä luodaan rahalle läpinäkyvyys ja luottamus sen käyttäjien kesken. Toisaalta ketjutettu kirjanpito mahdollistaa totaalisen kontrollin.

Cryptorahojen avulla voisi luoda itsenäisen vaihdon yhteisöjä, joissa kaikki taloustoimet suoritetaan ko. valuutalla. Tällä hetkellä näyttää siltä, että rahan ostoa tai käyttöön ottoa motivoi sijoitusintressi. Näiden valuuttojen arvonvaihtelut ovat olleet huomattavia. On väitetty bitcoinin arvonousuboomissa luodun jopa lukuisia  miljonäärejä. Rahansa menettäneitäkin täytyy olla.

Cryptovaluuttojen arvo ei perustu sekään muuhun kuin luottamukseen. Niiden  takana ei ole vakuutena mitään arvokasta eikä niitä ole muodollisesti sidottu  mihinkään arvokkaaseen. MIT, joka kehittelee tradecoinia käyttöyhteisöjä varten, on suunnitellut, että sen vakauden tulisi perustua erilaisten käyttäjäryhmien sitoutumiseen, sisäiseen valvontaan ja johonkin yhteisön käytössä olevaan omaisuuteen. Yhteisöperusteisia  rahoja ei juuri ole. Muutamat ovat väittäneet olevansa jonkin ryhmän luomuksia. Enimmäkseen niitä kehittävät jotkut sijoittajat ja it-ammattilaiset. Myös yritykset ja pankit näyttävät olevan liikkeellä. Tietyt valtiot ovat  jopa sanoneet  pyrkivänsä  pääsemään irti käteisestä ja siirtymään kokonaisuudessaan digirahaan.

Se, missä määrin cryptoraha muuttaa rahajärjestelmää, tulee riippumaan siitä, tuleeko näistä uskottavia vaihdon välineitä erilaisiin yhteisöihin, yrityksiin tai laajemmin talouteen, samoin kuin siitä, pystyvätkö ne turvaamaan omaisuuden ja taloustoimien vakaan arvon ja olemaan ylimalkaan vakaita. Tähän vaikuttaa myös se, onnistutaanko käyttäjien itsemääräämisoikeus turvaamaan samalla kun  säilytetään avoimuuteen perustuva lohkoketjun täydellinen jäljitettävyys. Tällä hetkellä rahojen markkinapaikkojen tai kirjautumispaikkojen löytäminen ja kirjautuminen käyttäjäksi sekä itse valuutan louhiminen, kuten cryptorahan luomista kutsutaan, on vielä monelle tuntematonta.

Varmaa on, että nämä valuutat yleistyvät  ja haastavat nykyrahan. Näiden osalta on paljon avoimia kysymyksiä. Miten niitä tullaan sääntelemään? Miten niiden käytön puitteissä tapahtuvaa taloudellista toimintaa verotetaan? Nyt syntyneitä miljonääreja ei tiettävästi ole verolle pantavaksi ilmoittautunut. Miten spekulantit pystyvät hyötymään näistä ja  järkyttämään näiden rahojen vakautta? Miten rikolliset käyttävät niitä hyväkseen? Miten poliisille varmistetaan rikosten selvittämismahdollisuus?

On ajateltu, että jos  näitä rahoja syntyisi yhteisöperusteisesti, voisi sillä olla vaikutusta pankkien toimintaan. Pankkien olisi parhaassa tapauksessa otettava parempi vastuu oman toimintansa taloudellista vakautta uhkaavista toimista.

Cryptorahan louhimiskustannukset ovat korkeat sähkön ja tilojen kustannuksina.  Kun se ei itse luo arvoja, tuntuu nykyinen tilanne olevan hyvin ristiriitainen. Bitcoinin  taloustoimien kirjaamisaika on monituhatkertainen verrattuna luottokorttiyhtiöiden toimintamalliin. On kuitenkin ennustettu tietotekniikkakehityksen poistavan näitä ongelmia hyvinkin pian.

Tuleeko cryptoraha muuttamaan  kapitalismin luonnetta, riippuu siitä, missä määrin  tavalliset ihmiset yhteisöineen pystyvät luomaan tai käyttämään näitä rahoja  keskinäisissä taloustoimissaan ja hakemaan siten rahoitusautonomiaa ja turvaa keinottelijoilta ja talouskuplilta. Tällä hetkellä näyttää vielä siltä, että alue on  spekulatiivisten intressien kohteena, hypehuumassa pyritään samaan suuria voittoja sijoituksista itse rahaan. Vähemmän on puhetta rahan käytöstä korvaamaan nykyinen fiat-raha.


Ajatuspaja Tampere-ryhmässä käyty yhteenvetävä keskustelu

Pohdittiin mahdollisuutta hahmottaa johtopäätökset kapitalismin omana kehityksenä. Esitettiin ajatus siitä, voisiko  kapitalismin hahmottaa paremman kehitysvaiheen mallina 2.0, mikä huomioisi käydyn analyysin keskeisimmät  parannusehdotukset. Vierastettiin ajatusta sen johdosta, että lähestymistapa näkee kapitalismin itsensä hyväksyttävänä ja tavoiteltavana. Asiaa voisi lähestyä niinkin, mikä on kapitalismin kehitysdynamiikan oma  lähiajan malli 2.0. Suoritetun analyysin  mukaan kapitalismi kehittyy toiseen suuntaan kuin tässä keskustelussa pidettiin  hyvänä. Joka tapauksessa tilanne hahmotettiin sellaisena, että kapitalismin puitteissa eletään ja keskeinen kysymys on sen suitsiminen. Keskustelu ei yksilöinyt tavoitteita, joiden suhteen kapitalismia tulee säännöstää. Yhdyttiin kuitenkin siihen, että kaikkien käsiteltyjen aiheiden osalta lisääntyvää julkisen vallan toimintaa tarvitaan. Toimintatavan yksilöinti jätettiin myöhempään.

Toinen keskustelu käytiin kapitalismin ja demokratian yhtymäkohdista. Länsimaiden kohdalla näyttää siltä, että ne kuuluvat yhteen. Usein jopa väitetään kapitalismin olevan demokratian ehto. Asia on kuitenkin monimutkaisempi. Kehittynyt kapitalismi tarvitsee kehittyneen oikeusvaltion ja laajat kuluttajamarkkinat. Molemmat  näkökohdat  tuovat mukanaan muiden oikeuksien huomioimisen tarpeen.  Sopimusten turvaksi tarvitaan normisto, jota kaikkien on noudatettava. Kuluttajan asemaa suojaamaan syntyivät myöhemmin vastaavat normit. Mitä demokraattisempi valtio on, sitä enemmän nämä markkinaosapuolien oikeudet ovat tasapainossa. Demokratian kehitys länsimaissa on erityistapaus. Kansalaisten oikeuksien kehityksellä on pitkä historia. Missään vaiheessa eivät omistavat ja etuoikeutetut väestöryhmät ole suopeasti  suhtautuneet  näiden oikeuksien  laajentamisen vaatimuksiin.  Kaupunkiporvariston voimistunut asema   kyseenalaisti aateliston perinnölliset etuoikeudet, syntyi kaupunkien raadit ja itsenäiset käsityöläiset ja kauppaporvarit.  Kasvaneen työväenluokan joukkoliike  vaatimuksineen toi mukanaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja parlamentaarisen demokratian. Kapitalismissa etuoikeutetut, omistavat väestöryhmät  vastustivat pitkään näitä vaatimuksia. Kun nyt todetaan, että kapitalismi luo demokratian, asia käännetään nurinniskoin. Alistetut väestöpiirit ovat omine  joukkoliikkeineen aikaansaaneet demokratisoitumisen kapitalismin puitteissa. Ansiota ei voi lukea itse kapitalismille. Se tosin loi maaorjaan nähden  itsenäisemmän palkkatyöläisen ja näiden kesken kohtalon yhteyden, josta syntyi  liikehdintää.

Yhteiselo demokratian ja kapitalimismin kesken on nykyisin kuitenkin  mahdollista. Tosin omistavat väestöpiirit pyrkivät toteuttamaan parlamentaarisen  demokratian puitteissa omat etuoikeutensa, nykyään vaalirahoituksella ja laajalla lobbauksella sekä suoralla lahjonnalla, veroparatiiseista puhumattakaan.  Kapitalismi on taipuisa järjestelmä. Se palvelee pääomaa erilaisissa kehyksissä, milloin parlamentaarisen demokratian, milloin oligarkkien, milloin diktaattorien ja jopa kommunistisen puolueen palveluksessa.

Väite kapitalismin demokratialuonteesta ohittaa täysin talouden alueella vallitsevat  valtasuhteet. Yrityksissä työntekijöillä ei ole oikeuksia osallistua tuotannon ja talouden johtamiseen, johdon valintaan, ei edes täysmittaista kriittistä puheoikeutta tai oikeutta tuotannon ja talouden tulosten käytöstä päättämiseen. Miten tällainen  talousjärjestelmä, joka ydinalueellaan edustaa ehdotonta omistajan valtaa, edellyttäisi kansanvaltaa edes muualla yhteiskunnassa. Todettiin, että markkinat voidaan ymmärtää eräänlaiseksi käyttöalustaksi erilaisille tuotannon ja omistamisen järjestämisen malleille. Yhtälailla demokraattinen suunnitelmatalous voi toimia markkina-alustalla, samoin osuuskuntamuotoinen talous tarvitsee markkinat kulutustuotteilleen. Markkinoita on tuote- ja palvelumarkkinat, tuotannontekijämarkkinat, rahoitus- ja finanssituotteiden markkinat. Jokainen niistä on hyvin erityislaatuinen.

Käytiin myös keskustelu ideologisesta  hegemoniasta. Tämän todettiin ilmenevän  mm.  käsitevalinnoissa. Ideologista hegemoniaa edustaa edellä käsitelty väite  demokratian edellyttämästä kapitalismista.  Sitä on myös markkinatalouden  käsitteen käyttö kapitalismin sijasta. Samaa linjaa edustaa myös sosiaalisen markkinatalouden käyttö kapitalismin korvikkeena ilman sosiaalisen sisällön määrittelyä ja ilman että sosiaalinen tarkoittaa edes hyvinvointivaltiota. Tällöinkään  hyvinvointivaltio ei ensisijassa toimi markkinoiden ongelmien korjaajana vaan kapitalismin. Alkutilassaan sosiaalinen markkinatalous oli käytössä Länsi-Saksan  kristillisdemokraattien teksteissä ja puheissa. Sille annetun merkityksen mukaan  ideaalimallin mukaan toimiva kilpailukapitalismi luo kaikille heidän  asemansa/säätynsä mukaisen riittävän aineellisen toimeentulon. Työntekijän osana on tyytyä tuottavuuden kasvun puitteissa määräytyvään palkan muodostukseen. Ei siis edes tuottavuuden kasvun mukaiseen ansioiden kasvuun. Myöhemmin käsitteen käyttö on ollut vaihtelevaa sisällöltään.  Aina sitä ei ole edes määritelty.

Finanssituotteiden osalta todettiin tilanteen kärjistyneen. Kun pankit ovat globaalisti  syyllistyneet jopa petoksiin, spekulaatiosta puhumattakaan, on perusteltua asettaa korostunut moraalinen vaatimus niiden toiminnalle. Se ei tietenkään riitä saamaan niitä toimimaan asianmukaisesti vaan tarvitaan myös institutionaalisia muutoksia niiden toimintaan.

Kapitalismin osalta käytiin keskustelua kilpailun merkityksestä. Nähtiin, että tietyissä rajoissa, erityisesti kulutustavaroissa ja palveluksissa, sillä on tietty dynaaminen vaikutus. Yrittäjyys sinänsä toimii dynaamisena tekijänä. Suuryritysten kohdalla ei ole enää kysymys yrittäjyydestä sen aidossa merkityksessä. Kilpailu edellyttää lähtökohtaisesti ylikapasiteettia alalle, jossa sitä esiintyy. Mitä enemmän kilpailua, sitä enemmän ylikapasiteettia tarvitaan. Mitä enemmän alan tuotanto vaatii suuria pääomia, sitä mahdottomampaa on ajatella suurien ylikapasiteettien esiintymistä. Tuotantoalojen keskittyneisyys seuraakin pääomien kasaantumiskehitystä. Kartellit  ja monopolit hallitsevat myös paljon erilaista  tutkimus- ja kehittämistyötä vaativia aloja. Saman markkinan sisällä kilpailu on  suuressa määrin kilpailua määräävästä markkina-asemasta, eikä niinkään kilpailua  hinnoilla kuluttajan eduksi. Kapitalismi itse pitääkin huolen kilpailun rajoittamisesta kuten raportissa asia todetaan.

Raportin todettiin sisältävän keskeiset kysymykset sosialidemokratian tavoitteiden ohjelmoimiseksi aihepiirissä. EU:n kehittämisessä sosiaalisen ulottuvuuden todettiin olevan alisteinen markkinoille (neljän vapauden kehittämiselle)  ja kilpailukyvylle. Saksa ja Ranska vetävät kapitalismin suuntaan. Kasvu- ja vakaussopimus  jatkaa  talouspolitiikan linjauksena. Lisääntyvä kilpailutus hallitsee, Suomi toteuttaa sitä  laajemmin kuin EU edellyttää. Uusliberalismi on ujutettu EU:n linjauksiin, kaikki on alistettu markkinoille ja kilpailulle. Tämä ilmenee mm. vammaispalvelujen  kilpailutuksessa, samoin kuin siinä, että Suomi ei salli julkisesti omistetuille yhtiöille  kuin viisi prosentia markkinoilla tapahtuvaa toimintaa, vaikka EU-säännös sallii 20 %.

Raportissa jäi vähemmälle käsittelylle kysymys Euroopan Unionin ja EMU:n ongelmista ja tarpeellisista muutoksista. Asiaa käsitellään toisessa Ajatuspajan raportissa. Kapitalismin ja  digitalisaation yhteenpunoutumista tulisi vielä tarkastella  laajemmin. Keskeisten kehityskulkujen kuten globalisaation, pääoman tuoton kansantalouksien kasvun ylittävän kehityksen, robotisaation, digitalisaation, alenevien yritysverokantojen ja -tulojen sekä pahenevien julkistalouksien vajeiden ja velkaantumisten sekä ennen kaikkea ilmastomuutoksen yhteisvaikutus jäi myös tämän tarkastelun ulkopuolelle. Ilmastomuutos saattaa kuitenkin olla kaikkein merkittävin kehityskulku. Sen rinnalla  korostuu laajeneva finanssitalous ja  pääomatulojen vapaamatkustajuus ja piilottelu. Suurten kriisien ennustaminen jäi tarkastelun ulkopuolelle, vaikka kaikki tarkastellut kehityskulut sinällään ovat lisäämässä  kansantalouksien/maailmantalouden kriisiherkkyyttä.



Mitä näiden ongelmien ja haasteiden  johdosta sanotaan?
Mitä niille esitetään  tehtäväksi ja millä toimin?
Mitä uusia toimintamuotoja tarvitaan vaikuttamisen turvaamiseksi?
Ketkä toimivat missäkin asiassa?
Näihin kysymyksiin tässä tarjotaan vain osittaisia vastauksia.

Seuraavassa pyrin yleisellä tasolla vetämään suoritetusta tarkastelusta yleisiä johtopäätöksiä. Käsittely liikkuu järjestelmätasolla. Tavoitteen asettelu ei hahmota vielä kokonaisvaltaista vaihtoehtoa kapitalismille vaan asettaa tavoitteita ja määrittää pyrkimyksiä, joilla sen aiheuttamia ongelmia ja häiriöitä voitaisiin suitsia.

Voidakseen palvella hyvin kansalaisliikkeiden tai puolueen ohjelmatyötä täytyy useasta kysymyksestä saada tarkempi kuva. Tämä tarkoittaa vahvan tutkimuspanoksen suuntaamista kapitalismin toimivuuden ehtojen, toimintatavan ja toiminnan seuraamusten tutkimiseen. Tämä vaatimus on jo sinällään niin kuuma poliittinen kysymys, että se tuskin tulee toteutumaan. Näin siis vaihtoehdon  etsiminen nykyiselle talouden toiminnalle perustuu ainakin osittain vähemmän vakuuttavaan tutkimusnäyttöön, yhteisöllisesti tuotettuun tietoon joka tapauksessa. Nykyisen kapitalismin toiminnan oikeutus vuorostaan perustuu uusklassiseen taloustieteeseen ja nykyään vielä enemmän uusliberalistiseen ideologiaan. Molempien lähteiden esittämien väitteiden ja todistusten pitävyyttä on perustellusti kyseenalaistettu tässä raportissa kuten muuallakin.


1. Tulojen, omaisuuden ja vallan rakenteet, toimintatavat ja  seuraukset

On palautettava varallisuusvero ja säädettävä kaikkia tuloja yhtäläisesti koskeva progressiivinen tulovero.
Lobbauskoneistojen toiminta tehdään julkiseksi ja niiden toiminnasta tehdään julkisia vuosittaisia arvioita.
Lobbaajat tulee rekisteröidä.
Parlamentin toimintaa on arvioitava sen suhteen, miten lobbaus  on sen päätöksentekoon vaikuttanut.
Eduskunnan tulee rekisteröidä lobbaajien  käynnit  ja antaa tiedot tiedotusvälineille.

Pikettyn mukaan pitkäaikainen kehitys on lisännyt tulo- ja omaisuuseroja. Pääomatulot kasvavat nopeammin kuin kansantuote. Hän esittää  progressiivista verotusta tuloille. Suomessa poistettiin omaisuusvero. Samalla poistui virallinen tietoperusta omaisuuksien arvioimiseksi. Täysin välttämätöntä on palauttaa varallisuusvero ja säätää se sellaiseksi, että se  tasoittaa omaisuuseroja. Tarvitaan myös tuloeroja tasaavaa, kaikille tulolajeille yhtäläistä progressiivista verotusta.

Yritysverotuksen  laskeva kehitys pitää voida kääntää päinvastaiseen  suuntaan. Näissä kaikissa tarvitaan sekä kansallisia että EU-päätöksiä.
Taloudellisen vallan lobbauskoneistoille on asetettava sanktioitu velvollisuus rekisteröityä ja perustettava rekisteri. Niiden toiminnasta on tehtävä vuosittain arvio siitä, missä asioissa ne ovat pyrkineet vaikuttamaan päätöksentekoon. Tarvittaessa niiden toimintaa on rajoitettava säännöksin. Kaikenlainen kansanvaltaisten toimielimien ja niiden jäsenten lahjonta pitää tehdä näkyväksi ja rikolliseksi. Poliitikkojen kalastaminen talouseliitin suhdetoiminnallisiin verkostoihin tehdään
näkyväksi.  Vuosittain kerrotaan erillisraportoinnissa siirtymisistä milloin yksityisen yrityksen palveluksesta julkisen vallan ja milloin  julkisen vallan tehtävistä yksityisen elinkeinoelämän palvelukseen.
Lobbauksen, pr-toiminnan ja viestintäkonsulttien toimintaa tulee tutkia ja  niiden vaikutuksia julkiseen päätöksentekoon selvittää tarvittavien  toimintarajoitteiden säätämiseksi.



2. Kapitalismin suitsimisen strategiat, toimintatavat ja kansalaisyhteiskunta
Puolueeton tutkimus sen suhteen, miten  ja mitkä tahot kapitalismin toimintaan ovat vaikuttaneet ja mitä tuloksia on saavutettu, on välttämätöntä.
Täystyöllisyys on asetettava perusteeksi arvioida järjestelmän toimintaa.
Funktionaalinen tulonjako on asetettava järjestelmän toimivuuden kriteeriksi.
Pääoman tuotto suhteessa kansantuotteen kasvuun on keskeinen järjestelmän arviointitapa.
Verojen kohdentuminen eri tuloryhmille on myös järjestelmän toimivuuden peruste: kenen tuloista verot kerätään.
Veronkierron ja verovälttelyn laajuus on myös järjestelmän toimivuuden arviointiperuste.
Julkisten elinkeinotukien ja yritystakuiden määrät palvelevat myös sen arviointia, ketkä viimekädessä hyötyvät julkisesta taloudesta.
Tuloerojen aste määrittää talousjärjestelmää.
Köyhyyden mittasuhteet ja hyvinvoinnin taso ja jakautuminen ovat keskeisiä arviointiperusteitatalousjärjestelmän toimivuudelle.
Perintövero on keino tasoittaa ihmisten lähtökohtien eroja ja kuvastaa samalla kapitalismin luonnetta.
Ihmisten yhteiskunnallinen valistuneisuus ja  aktiivinen kansalaistoiminta on  nostettava keskiöön.


Edellä esitettyjen näkökohtien  edellyttämä tietoaines jää tässä vaille systemaattista vastausta,  paljon kuitenkin tiedetään  arvioinnin tekemiseksi.
Kapitalismin tunnettujen ongelmien ja tendenssien hallinta edellyttää voimakasta ja taloudellisesta eliitistä itsenäistä valtiovaltaa ja julkista valvontaa. Raportin käsittelemillä aloilla sitä tulee lisätä. Sen lisäksi kansalaisyhteiskunnan järjestöineen ja liikkeineen tulee kehittää itselleen rooli arvioida yrityksiä ja niiden toimintaa. Järjestöille tulee turvata riittävä informaatio yritysten toiminnasta. Samalla tavalla kuin nyt tehdään arvioita harjoitetusta talouspolitiikasta, pitäisi vastaavia arvioita tehdä eri toimialoista ja  yrityksistä. Ainakin keskeiset ja suurimmat yritykset tulisi sisällyttää näihinarvioihin. Arvioinnin lähtökohtana olisi se, miten hyvin ne huomioivat    sidosryhmiensä edut samoin kuin koko yhteiskunnan ja ympäristön edut.
Sidosryhmien omat raadit osallistuisivat näihin arvioihin. Kansalaisia valmennettaisiin koulussa tällaisten arviointien tekoon. Tutkimusta pitäisi lisätä myös tällä alueella.

Kapitalismin ja työttömyyden yhteiselolle pitää löytyä uusi kytkentätapa  ja taso. Se tarkoittaa, että yritysten tuottavuuskehityksen hyödyistä, jotka usein johtuvat siitä, että yritys pyrkii korvamaan työvoimaa teknologialla, pitää säätää velvollisuus uusinvestointiin. Tarkempi toimintamalli pitää vielä määrittää. Kun yritys siirtää toimintaansa halpatyövoiman maihin, pitäisi sen joutua maksamaan yhteiskunnalle korvausta niistä menoista,  jotka se aiheuttaa tekemällä entiset työntekijät työttömiksi.


On palautettava työlle todellisen arvonluojan asema. Koko finanssitalous on asetettava reaalisen arvioinnin alaiseksi siinä mielessä, mikä sen kansantaloudellinen funktio, hyvinvointivaikutus  ja tuotannollista lisäarvoa luova vaikutus on. Jo nyt voidaan sanoa, että nykyisen maailman bkt:naikaansaamiseen sitä ei tässä mittakaavassa tarvita. Näihin mittoihin  kasvaneen finanssitalouden olemassa olo on moraalisesti arveluttava yhtälailla kuin sen hyvinvointia kansakunnille luova vaikutus on kyseenalainen.

Makrotaloudellisen tuottavuuden näkökulmasta suuri osa finanssitalouden resursseista on hukkaan menevää voimavarojen käyttöä. Työllistämisen  perustettakaan tässä ei voi käyttää. Työpaikat finanssisektorilla tulevat äärettömän kalliiksi ja luovat vain mitättömän lisäarvon, mutta toisaalta synnyttävät suuria häiriöitä koko maailmantaloudessa.

Yritystasolla  työvoimaan sitoutuvaa omistajaa voidaan vastaavasti palkita. On vain löydettävä tapa arvioida minimityövoiman ylittävä henkilöstön määrä. Suhdannejakson yli ilman irtisanomisia toimivaa  yritystä voi myös ajatella palkittavan. Tässä on kysymys sen arvioinnissa, missä määrin yritys pidättyy voiton jaosta henkilöstön hyväksi.
Kaikki yritykset, jotka harjoittavat henkilöstön kanssa yhteistoiminallista kehittämistä ja sitoutuvat pitkäaikaisiin työsuhteisiin, voisi myös  nostaa jonkin myönteisen sanktion kohteeksi.

Globalisaatio

Kansainvälisten järjestöjen tehtäväksi on asetettava täystyöllisyyden turvaaminen maailmankaupan ja pääomien liikkeiden yhteydessä.
Kansallisilla valtioilla on oltava oikeus rajoittaa markkinoiden avautumIsta ja pääomaliikkeitä, mikäli niiden vaikutus maan työllisyyteen arvioidaan heikentäväksi.
Työntekijöiden sosiaaliturva oikeuttaa maan perimään tullia niiden maiden tuotteista ja palveluista, joissa sellaisia maksuja ei työnantajalla tai työtekijöillä ole.
Maailmanlaajuisesti tarvitaan myös normit sosiaaliturvan vähimmäistasolle. EU:ssa tämä tehtävä lankeaa unionille.

Maailman pankki IMF  ja Maailman kauppajärjestö WTO ovat  suuryritysten ja niitä palvelevien maiden hallitusten käytössä. Siksi erilaiset sopimukset palvelevat lähinnä niiden etuja. EU:n ja Kanadan vapaakauppasopimuksen investointisuojasopimuksesta saatava tieto on ollut niukkaa. Näillä lausekkeilla yhtiöt turvaavat itselleen mahdollisuuden haastaa kansallisia hallituksia välimiesoikeuteen jos niiden liiketoimintaympäristöä muutetaan.

Globalisaatio tapahtuu tällä hetkellä täysin pääoman ehdoilla. Vapaakauppa on keino, jolla suuret ja mahtavat varmistavat pääsynsä ja sijoituksensa  kehittymättömille/kehittyville markkinoille.

Kehittymättömien/kehittyvien talouksien mahdollisuudet pärjätä suuria monikansallisia jättiyrityksiä vastaan ovat vähäiset. Tarvitaan uudentyyppisiä taloudellisia sopimuksia, jotka mahdollistavat kehittyville talouksille  pidemmän sopeutumisen ja täysimittaisen suvereenisuuden julkisen talouden keinojen käytölle tässä prosessissa. Tämä voi tarkoittaa tuonnin  määräaikaisia rajoituksia, tulleja, sekä valtiollisia investointeja kehittyviin aloihin samoin kuin tuotteiden standardeja ja turvallisuusmääräyksiä. Toiselta puolen kehittyneiden maiden talouksille on turvattava edellytykset teollisen  toiminnan harjoittamiselle. Tarvitaan siis sopimuksia, joissa pääomalle, joka siirtyy kehittyviin talouksiin, asetetaan siellä tuotetulle tuotannolle sosiaaliturvamaksua vastaava tulli.

Näihin sopimuksiin on otettava määräyksiä myös palkoista ja työehdoista  sekä maksettavista veroista tuotantomaassa. Ns. vapaakauppasopimusten  osapuolina tulee olla myös palkansaajajärjestöt. Tämä voi tapauhtua unionin kautta Euroopassa.

ILO:n tehtävänä tulee olla edistää kehittyvissä maissa työntekijöiden  neuvotteluoikeuksien kehittymistä ja talousalueittaisia  vähimmäispalkkapäätöksiä kuin myös työntekijöiden ja heidän järjestöjensä osallistumisoikeuksia yrityksen hallintoon. Finanssitalouden globaalia kehitystä varten on perustettava seurantayksikkö EU:n ja YK:n alaisiksi. Näiden tehtävä on arvioida finanssitalouden vaikutusta ja keinoja sen hallintaan. Sama koskee digitalisaatiota. Se on voima, joka kiihdyttääglobaalia kehitystä. Sen eri puolten arviointi tulee ottaa ohjelmaan kansainvälisellä tasolla.


Kriisit ja finanssitalous

Palkkojen kehityksen tulee olla vähintään tuottavuuden kasvun mukaista.
Pääoman tuoton ylittäessä kansantuotteen kasvun tarvitaan rakenneuudistuksia, joilla palkkojen riittävä osuus kansantuotteesta turvataan.
Finanssitaloutta on verotettava sekä liikevaihdon että tulosten perusteella kansantalouden hyödyn varmistamiseksi.
Finanssitalouden toimijoiden petokset ja kansantalouden spekulatiivinen horjuttaminen on tehtävä rikolliseksi.
Vain työ luo todellisita arvoa, finanssitalous ei tuota lisäarvoa, mutta tuottaa aika ajoin säännöllistä tuhoa kansantalouksille ja hyvinvointitappiota  kansalaisille.
 Talletus- ja liikepankkitoiminta tulee erottaa toisistaan.
Finanssituotteiden kehittelylle pitää asettaa rajoja ja periaatteita. Arvopaperistaminen pitää olla julkisessa kontrollissa.
Useampikertaiset tuotteet voisivat olla kiellettävissä. 
Pankkien transaktioille tulee säätää  Tobinin vero ja/tai liikevaihtovero. Arvopaperien osto vivuttamalla pitää kieltää.
Pankkiirien palkitsemiselle on määrättävä katto ja henkilökohtainen vastuu tappioista.
Säätiöt on pantava verolle.

Kysynnän jälkeenjääminen tarjonnasta on globaalin kapitalismin ydinilmiö. Tästä johtuen ihmiset usein turvautuvat kulutuslainoihin elintasonsa ylläpitämisessä. Olennainen korjaus asiantilaan on tehtävissä vain  palkkojen reaaliarvon turvaavin palkkaratkaisuin. Palkkojen korotusten tulisinoudattaa vähintään tuottavuuden kasvua ja inflaatiokin pitäisi huomioida  korotuksissa.

Funktionaalisen tulonjaon vääristymien korjaaminen edellyttää  tuottavuuden kasvun ylittäviäkin korotuksia. Finanssitalous voidaan pitää  joissakin rajoissa, kun estetään pääoman tuoton kasvu kansantuotteen kasvua nopeammin. Finanssitalouden  osuutta  kansantuotteesta pitää supistaa nykyisestä. Ajatuksesta pankkien päästämisestä konkurssiin  täytyy myös tehdä totta. Vain sillä tavoin voidaan estää niiitä ottamasta  kohtuuttomia riskejä ja maksattavan  niiden laukeamiset  veronmaksajilla. Tätä toimintamallia tukee Islannin  toteuttama pankkien konkurssit ja näidenomistajien ja velkojien   paneminen maksamaan tappiot.

Kulutusluotot  nykyisellään tulee ymmärtää koronkiskonnaksi ja kieltää. Luottoa kulutukseen tulee saadakin niukasti  ja normaalin pankkitoiminnan puitteissa.

Pankkiirien palkitsemisen kattona voi soveltaa sääntöä: pankkiirin vuosipalkka saa olla korkeintaan kymmenkertainen työntekijän    mediaanivuosiansioon verrattuna. Sijoitustapppioista tuli seurata myös henkilökohtaisia menetyksiä
Finanssilaitoksia tulee verottaa siten, että niiden reaalitaloudesta keräämät ylijäämät saadaan riittävässä määrin julkisen talouden kautta hyödyntämään koko kansataloutta.
 On myös säädettävä selvä rikosoikeudellinen vastuu petoksellisesta toiminnasta samoin kuin kansantalouden vakautta uhkaavasta  spekulatiivisesta toiminnasta.

 Finanssitalouden  volyymia pitää pyrkiä pienentämään tavoitteellisesti  joko verotuksella tai palkkioperusteiden sekä käytettyjen korkojen sääntelyllä. Pankkien konkurssiriski tehtävä todellisemmaksi ja hajoitettava pankkeja konkurssikelpoisiksi. Sijoittajariski on tehtävä todeksi. Se koskisi myös pankkien luotottajia. Talletusten osalta suoja voisi olla nykyinen 100 000 e.

Yritysten ja kansalaisten velkaantumisen valvontaa tehtävä nykyistä  tehokkaammin. Luottoja ei saa myöntää  yli 20 vuoden takaisinmaksuajoilla eikä maksuvapaita vuosia käyttää markkinointikeinoina. Tämän
pitää koskea asunto-, yritys- ja kiinteistöluottoja. Näitä aloitteita on tehtävä sekä EU:ssa että  pankkien muussa säätelyssä. Ns. pikaluotot pitää kieltää ja  koronkiskonnan säädökset päivittää.


EU-politiikka

EU:n  jäsenmaiden yli- ja alijäämien tasoittaminen on tehtävä kaikkien hyväksymällä tavalla.
EKP ei saa lisätä  yhteisvastuuta ennen varmuutta yli- ja alijäämien tasoittamissopimuksesta.
EU:n integraation keskeiseksi ehdoksi asetetaan sosiaalisen ulottuvuuden laajentaminen.
EU:n  instituutioiden demokratian lisäämisestä tehtävä tavoitteellinen ohjelma.
EU:n on lopetettava jäsenvaltioiden verokilpailu ja kilpailu sosiaali- ja työvoimapolittisten velvoitteiden väistelystä.

Maastrichtin sopimuksen avaus on välttämätön sosiaalisen Euroopan rakentamisen  mahdollistamiseksi. Sen uudistamisessa on julkinen toiminta priorisoitava.  Julkiselle investointitoiminnalle ja yritystoiminnalle on avattava täydet ja syrjimättömät mahdollisuudet. Tarvittava julkinen elinkeinotoiminnan sääntely on täydellisesti mahdollistettava. Yhteisen Euroopan näköala edellyttää yhteisen sosiaalipolitiikan linjauksia ja toimia. Vakaus- ja kasvusopimus on myös avattava ja siinä on sallitava keynesiläinen suhdannepolitiikka. Saksan ylijäämien tasaamiselle ja samalla muiden alijäämien  tasaamiselle on löydettävä muut kuin nykyiset taloudellisenkuripolitiikan vaatimat sopeutukset yksipuolisesti alijäämämaissa. Ratkaisun on oltava tasapuolinen. Integraation syventämisen edellytyksistä keskeisin on sosiaalisen ulottuvuuden täysimittainen rakentaminen sopivassa aikataulussa  ja  muiden reaalisten edellytysten täyttyessä. Yhteisvastuun rakentamisen tulee perustua selvityksiin siitä, miten jäsenmaat pystyvät hoitamaan velvoitteensa, kun yli-/alijäämäkysymykselle on löydetty ratkaisu. Keskuspankki ei saa myöskään edetä tässä pidemmälle ennen avointa ko. kysymyksen ratkaisua. Keskuspankin  valtionlainojen osto-ohjelmaa on siksi rajoitettava. Pankkien ja muiden valtioiden luotottajien erityisasemaa on muutettava. Niiden yksinomainen oikeus valtioiden luotottamiseen on purettava.

Kansallisille  keskuspankeille tulee antaa mahdollisuus tietyissä rajoissa rahoittaa isäntävaltiotaan.

EU:n instituutioiden demokratiavajetta on ohjelmallisesti kurottava kiinni.


Ympäristö

Ympäristön kestävyyden on oltava kaiken toiminnan ehto.
Jokaisessa ratkaisussa on erikseen perusteltava sen vaikutus ympäristökestävyyden kannalta.
Taloudellisen toiminan  mittaaminen uudistettava siten että se paljastaa toiminnan ekologiset vaikutukset
Tuotteille on annettava sertifikaatteja ensisijaisesti  niiden ekologisen kestävyyden ja korjattavuuden perusteella

Kaikki sovitut velvoitteet ilmastokysymyksessä on  täysimittaisesti toteutettava. Suomen tulisi olla metsien ja soiden hiilinielujen turvaamisessa edelläkävijä. Energiatuotanto tulee perustaa Suomessa ydinvoimalle, uusiutuville energialähteille, vety- ja aurinkoenergialle. Muovi on saatava kiertämään ja poistettava kierrosta ennen kuin se saastuttaa vesistöt ja ekoyhteisöt. Kemikaaleille  on säädettävä  riittävät ennakkotestit vaarallisten aineiden ympäristöön pääsyn estämiseksi. Tuotteiden kulutuksen ympäristövaikutusten minimoimiseksi on hintaohjauksen ohella käytettävä muitakin sanktioita. Teollisuuden  ja kaupan lkoistaessaympäristökustannuksiaan on vastaavasti lisättävä niiden sääntelyä ja määrättävä tietyt haittavaikutukset huomioitavaksi hinnoissa.


Kuluttajuus

Yrityksillä on velvollisuus kertoa  laajasti tosiasioita tuotteesta.
Markkinointi on rajoitettavva volyymiltaan kohtuulliseksi.
Kuluttajan oikeuksia tuoteturvan suhteen lisättävä.


Kuluttamisen asemaa täytyy tarkastella osana markkinoita. Markkinoiden ajatellaan toimivan täydellisesti jos markkinoilla on monia tarjoajia ja kuluttajia. Lisäksi molemmilla oletetaan olevan täydellinen tieto markkinoista.
Näin ei ole koskaan kuluttajien kohdalla. Kun lisäksi tuottajat/tarjoajat pyrkivät kaikin keinoin vaikuttamaan kuluttajaan omaksi edukseen, ei tapahtuma täytä tehokkaiden markkinoiden ehtoa. Tuotetietous löytyy parhaimmillaan Kuluttaja-lehden testeistä, ei koskaan tuottajan mainoksista.
Mainoksille tulee asettaa todellisen tuotetietouden sisältämisen velvoite.
Kuluttajan suoja nettikaupassa on toinen alue, jossa tarvitaan lisäsääntelyä. Erityisen suojaton kuluttaja on pikaluotoissa. Nykymuodossaan ne tulisi kieltää. Sehän on silkkaa koronkiskontaa.


Työelämäoikeudet

Työelämän demokratisointi on nostettava poliittiseksi tavoitteeksi.
Voiton jakoon on löydettävä sidosryhmiä huomioivia tapoja.
Henkilöstöllä tulee olla rooli  yrityksen tuotannon ja talouden johtamisessa ja kehittämisessä.
Yrityksen omistajien ja  henkilökunnan tulee tehdä sopimus luottamuksesta, keskinäisitä eduista,  yhteisestä kehittämisestä, henkilöstöstö huolehtimisesta, työsuhteen päättymisen yhteydessä annettavasta taloudellisesta tuesta.
Yrityksen tulee sijoittaa riittävästi  tutkimukseen ja kehittämiseen  sekä henkilöstön kehittämiseen. Myös tämä kuuluu sovittaviin asioihin.
 Yrityksessä sovitaan  henkilöstötyötä  sitovasta ohjelmasta.
Nollatuntisopimukset tulee kieltää.

Työelämäoikeuksien kohdalla kysymys on ensisijassa puolustustaistelusta. Työehtosopimusten yleissitovuuden säilyttäminen on tärkeää. Irtisanomisen helpottamisen vaatimukset ovat nykyisessä talouden tilanteessa vähentyneet. Suhdannekäänteessä ne tulevat taas lisääntymään. 

Firmoilta toivotaan paremmin henkilöstöön sitoutunutta henkilöstöpolitiikkaa.
Kiusaaminen ja seksuaalinen häirintä sekä ikäsyrjintä ovat keskeisiä työelämän ongelmia, joiden korjaamiseen tarvitaan panostuksia ja osaamista.
Laajemmat työelämän oikeudet liittyvät työntekijöiden oikeuteen vaikuttaa tuotannon  ja talouden johtamiseen ja kehittämiseen. Näitä oikeuksia tulee lisätä.


Yritysmalli

Osakeyhtiömalli on muutettava sellaiseksi, jossa yhtiön on ajettava ja valvottava kaikkien sidosryhmien etuja.
Yhtiöiden tulee maksaa yhteiskunnalle korvausta tämän luomasta toimintaympäristöstä ja  yhtiöiden käyttämistä yhteiskunnan tarjoamista palveluista.

Yritysten verojan alentaminen on moraalitonta kun ne samaan aikaan saavat yhteiskunnalta enemmän kehittyneitä palveluksia ja maksavat niistä entistä  vähemmän.
Osakeyhtiömuotoinen yritysmalli tulee uudistaa sellaiseksi, jossa kaikkien  sidosryhmien edut huomioidaan tasapainoisesti. Sen lisäksi tulee tukea kaikkien osallistamista tuotannollisiin hankkeisiin. Erilaiset osuuskunnat ja ihmisten keskinäiset yhteisöt voivat olla tuottajia ja kuluttajia. Niiden käyttöönottoa on voimallisesti edistettävä.

Markkinahäly

Markkinoinnilta on vaadittava tuoteinformaatiota tunteisiin perustuvan manipulaation tilalle.

Markkinoinnin ja mainostuksen  kansantalouden kustannukset on saatava näkyviksi ja paremmin osoitetuksi niiden vaikuttavuus ja kustannustehokkuus. On varsin luultavaa, että kansantalouden voimavaroja sitoutuu tähän toimintaan perusteettoman paljon. Ainakin tieto siitä, miten paljon kunkin toimialan markkinointikustannukset ovat suhteessa sen bkt- arvoon antaa viitteen tuhlauksesta  ja uudelleen järjestelyn tarpeesta. Kansalaiset pääsisivät itse esittämään vaatimuksia mainosrahan uudelle käytölle.

Uusia säännöksiä markkinoinnin informatiivisuuden lisäämisestä tarvitaan. Manipulatiivinen ja tunteisiin vetoava mainonta pitäisi periaatteessa kieltää. Sanktioita ja valvontaa tulee lisätä. Erityisenä uutena valvontamuotona  käyttöön voi ottaa kansalaisraadit. Lapsiin suunnattu markkinointi tulisi kriminalisoida.


Tietotekniikan kaikkialle tunkeutuminen ja yksityisyys

Henkilökohtaisen tiedon käyttö liiketoiminnassa on kiellettävä. Sen käyttö on sallittua vain jos asianomainen antaa siihen suostumuksen.

Tietotekniikkaa tullaan soveltamaan elinympäristömme kaikkiin osatekijöihin.  Sen avulla saadaan kerättyä valtavat määrät tietoa ihmisistä. Tätä tietoa myydään ja ostetaan. Niiltä, joiden tiedosta on kysymys, ei kysytä. Ihmisistä kerätään lisääntyvästi tietoa. Tieto on yritysten käytössä ja ne tekevät sillä liiketoimintaa. Ihmisten oikeus omiin tietoihinsa on ratkaisematta. Tämä kysymys on hoidettava ennen muita. Tietoa voidaan käyttää kaikenlaiseen  manipulointiin ja kontrollointiin.  Vapaasta kansalaisuudesta puhuminen  tässä yhteydessä on vitsi. Samalla kun mainostaja tunkeutuu kukkaroomme, yritykset lisääntyvässä määrin tunkeutuvat meidän yksityisyyteemme,
elämisen tapaamme, ajatuksiimme, asenteisiimme, identiteettiimme ja vapauksiimme. Liiketoiminnan harjoittaminen ihmisen henkilökohtaisilla tiedoilla ei saa olla mahdollista ilman henkilön lupaa.
Kapitalismi pitää ihmistä lähtökohtaisesti työvoimana, markkinoilla ihminen on  voitonpyynnin kohteena, alttiina kaikenlaisille markkinakoneistojen keksimille manipuloinneille ja  internetaikana vastaavsti ihminen on suurten yritysten kuten Google, Apple, Facebook ja Amazon suoranaisenatuotteena. Näin ihminen on välineellistetty kolmeen kertaan. Tällä kehityksellä on ongelmallinen vaikutus ihmiseen itseensä, hänen kansalaisuuteensa, demokratiaan ja yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Näitä puolia ei ole vielä kyseenalaistettu.




Tuotteiden laatu

Tuotteiden on oltava ympäröllisesti kestäviä. Niiden on oltava pitkäikäisiä, korjattavia ja energiatehokkaita ja materiaaliratkaisuiltaan testattuja sekä turvallisia. Niiden kierrätyksen tulee olla järjestetty. Tuotetutkimuksen on laajennuttava tarkastelemaan tuotteen koko elinkaarta.

Tuotteiden laatu jää monesti voitonteon pyrkimyksin jalkoihin. Yleisiä laatustandardeja tarvitaan ja kuluttajajärjestöille on annettava oikeus ajaa joukkokanteita yrityksiä vastaan kun ne tekevät laatuhazardeja. Yritysten  korvausvastuuta  havaittujen laatupoikkeamien osalta on lisättävä.Keskeisten kuluttajatuotteiden laatu tulee määrittää julkisten tutkimuslaitosten toimesta ja valvonnan pitää olla riittävää. Valvojille on turvattava pääsy yritysten sisäisen viestiliikenteen tarkasteluun.


3.  Uusliberalismin ideologisen hegemonian haastaminen

Uusliberalismin tunkeutuminen, vaikutukset ja ilmentymiset sekä sen taustatoimijoiden pyrkimykset on tehtävä näkyväksi koko yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan laajapohjainen ja tieteellinen, kansalaisaktiivien, tiedottajien ja kasvattajien muodostama verkosto tai yhteisö.

Uusliberalisimin kaikkialle tunkeutumisesta ja haitallisuudesta on jo  riittävästi näyttöä. Kun akateemiset tutkimuslaitokset eivät aihetta omaehtoisesti selvitä, on syytä perustaa laajapohjainen ajatuspaja,  ”uusliberalismin  uho  ja tuho”, joka käynnistäisi selvityksiä, seuraisi mediaa, reagoisi omilla vastineilla. Valtion tulisi tukea tällaista kansalaistoimintaa ja antaa sen julkaisuille tukea.


4. Vaihtoehtoisten taloudellisten toimintamuotojen edellytysten tukeminen

Osuuskuntatoimintaa on opetettava jo koulussa ja  se on tuotava vaihtoehdoksi yrittäjäkoulutuksessa, työllistämistoimissa samoin kuin erilaisissa rakenneuudistuksissa.

Osuuskuntatalous perustuu jäsenten yhteisille tarpeille ja toiminnalle. Siinä  taloudellisen toiminnan tarkoitus ei ole voitto vaan sovittujen tarpeiden tyydyttäminen yhdessä. Mahdollinen ylijäämä käytetään toiminnan kehittämiseen.  Nykyinen kuluttajaosuuskuntatalous on monessa kohdin poikennut alkuperäisestä ajatuksesta. Uusia tuottajaosuuskuntia näyttää syntyvän pienyritysten kentässä.

Samalla kun pyritään parempaan ja tehokkaampaan kapitalismin  suitsimiseen, tuetaan aktiivisesti uusia taloudellisen toiminnan muotoja. Näistä huomattavimmat tällä hetkellä esillä olevista ovat osallisuustalouden ja talousdemokratian ajatukset, osuuskunnat ja jakamistalous. Sen lisäksi osakeyhtiömuodolle on saatava sidosryhmien edut paremmin huomioiva muoto ja sisältö. Tällainen yritysmuoto olisi hyvä luoda vaikka nykyisen oy:n rinnalle.





5. Veroparatiisit

Veroparatiisit on lopetettava ja veronkierto tehtävä vaikeaksi/mahdottomaksi sekä verokilpailulle asetettava sanktiot sen lopettamiseksi.

Veroparatiisit on suljettava ja omaisuuksien ja tulojen siirto niiden suojiin on tehtävä rangaistavaksi. Maille, jotka niitä suosivat ja suojaavat, on säädettävä  taloudellisia ja poliittisisia sanktioita. Kaikkinainen verokilpailu pitää pyrkiä  estämään. Tässä tarvitaan EU:lle uutta roolia. Yritysten verovälttely ja -kierto pitää saada kuriin yhtenäisin liikekirjanpidon ja verotuksen määräyksin ja sopimuksin.


6. Vaikutukset SDP:n  kasvatus-, valistus- ja  ohjelmatyöhön

SDP:n on käynnistettävä yhteiskunnallinen valistustoiminta

SDP:n kasvatus-, valistus- ja tiedotustoiminta  sekä ohjelmatyö saisi näiden kysymysten käsittelystä uutta merkityksellistä sisältöä.