Thomas Palley: Euron kuolemansyntien korjaaminen: raha- ja talouspolitiikan arkkitehtuurin uudistaminen
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)
Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit. Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan. Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)
Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit. Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan. Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti