Euron kaksi perussyntiä - rahan ja talouden arkkitehtuuri ja rahapoliitikan toimeenpano
Euron pelastaminen, kirjan sivut 83-103
- Thomas Palley on tämän luvun kirjoittaja
Euro on joutunut kahden perussynnin kierteeseen: rahapolitiikan irtaantuminen talouspolitiikasta ja sen joutuminen uusliberaalisti muotoillun rahapolitiikan välineeksi. Nämä synnit ovat tuottaneet ankean taloudellisen tuleman, mikä puolestaan on ruokkinut rumia poliittisia toimintatapoja, jotka tuovat kaikuja 1930-luvulta ja aiheuttavat euron hajoamista enteilevän riskin.
Tämän luvun esityksen tarkoituksena on tehdä näkyväksi tämän kaksoissynnin todellisuus. Mitä talouteen tulee, euro on rahapoliittinen väline. Se tarkoittaa, että oikein käytettynä se tarjoaa mahdollisuuden menestykseen. Toisenlainen poliittinen lähestymistapa voi vahvistaa euroaluetta ja sen taloudellista ilmettä, mutta ilman oikeaa rahapoliittista arkkitehtuuria menestyminen jää väistämättä hämärän peittoon.
Mitä tulee politiikkaan, perustavaa laatua oleva ongelma on euroalueen muodostuminen suvereeneista valtioista, jotka ovat joutuneet luopumaan välttämättä tarvitsemastaan rahapoliittisesta itsenäisyydestä. Nämä valtiot kuitenkin tarvitsevat rahapoliittista itsenäisyyttä puolustaakseen julkista talouttaan ja toteuttaaksen määrätietoista politiikkaa taloudellisten taantumien aikoina.
Euroalue antaa heikosti tukea tällaiselle politiikalle, johtuen taloudellisen romahtamisen muodossa tapahtuvasta moraalisen epäonnistumisen pelosta ja älyllisestä sokeudesta. Euroalueen rahapolitiikan arkkitehtuurin korjaaminen ja taloudellisen suvereniteetin mahdollistaminen on olennaista poliittisen toimintatilan luomiseksi kansallisille hallituksille ja euron tekemiseksi uudelleen elinkelpoiseksi.
Euroalueen ongelmien diagnoosia
Kun euro otettiin käyttöön tammikuussa 1999, euroalueen taloudellinen esitys oli nipin napin tyydyttävä vuoteen 2008 saakka, mutta on sen jälkeen näyttäytynyt surkeana aina vuoden 2014 lopulla alkaneeseen määrällisen elvytykseen saakka. Vuoden 1960 huipputasosta euroalueen bruttokansantuote on jatkuvasti pudonnut koko 1990-luvun ajan. Tämän kehnon kehityksen seurauksena työttömyyden kasvu on heijastellut huonoa talouskehitystä vuonna 2008 alkaneeseen talouskriisiin ja sen jatkumiseen.
Tätä surkeaa kehitystä osoittavien tilastojen takana on yhtä surkea talouspoliittinen historia. Tämä historia alkaa 1970-luvun loppupuolelta, jolloin omaksuttiin tiukka inflaationvastainen politiikka, mikä sitten kääntyi uusliberaaliksi suuntautumiseksi 1980-luvun alussa. Tästä seurasi että euroalue ei koskaan kunnolla toipunut 1970-luvun taantumasta.
Uusliberaali politiikka lukittiin sitten pysyväksi lähestymistavaksi 1990-luvulla ja sinetöitiin Maastrichtin sopimuksella ja sen tiukoilla sopeutumisehdoilla, jotka edellyttivät deflatorista politiikkaa asetettujen kriteereiden saavuttamiseksi. 2000-luvun alussa oli lyhyt läpimenovaihe, jolloin matalat korot tarjosivat mahdollisuuksia spekulaatiolle. Tultaessa 2008 kriisiin pientä ponnahdusta seurasi ankara kosto. Ikävät seuraukset olivat seurausta euroalueen järjestelmään liittyvistä toimintatavoista ja jäivät laajalti ratkaisematta. Ne muodostavat edelleenkin uhkan euron olemassaololle.
Euroalueen heikko taloudellinen suoriutuminen on mitä ilmeisimmin seurausta sen rahapoliittisesta arkkitehtuurista ja sen poliittisesta toteutustavasta. Tästä arkkitehtuurista ja sen pohjalta tapahtuneesta rahapolitiikan muotoilusta on seurannut kansallisen talouspolitiikan toimintamahdollisuuksien massiivinen romahtaminen ja samalla alistaminen markkinoiden epävakaudelle. Vanhan, omien valuuttojen järjestelmän aikana jokaisella kansallisella hallituksella oli keskuspankki joka myös toimi "hallituksen pankkina". Siten kansalliset keskuspankit auttoivat hallituksien talouspolitiikkaa ja suojasivat niiden velkakirjoja spekulatiivisia hyökkäyksiä vastaan. Tämä hallituksen pankkina toimiminen sivuutettiin euron luojien toimesta kokonaan ja virheellisesti. Siten heikennettiin hallitusten kykyä rahoittaa talouspolitiikkaansa antaen samalla markkinaperusteiselle taloudelle massiivista voimaa ohi ja yli kansallisten hallitusten toimintamahdollisuuksien (Palley, 2011a, 2011b) .
Kirjoituksessa osoitetaan tämän euron virheellisen rahapoliittisen arkkitehtuurin heikentäneen euroalueen talouspoliittista suoriutumista, mitä voidaan pitää seurauksena uusliberaalin toimintapolitiikan omaksumisesta. Kirjoittaja osoittaa rahapoliittisen epäonnistumisen esityksensä kuviossa no.1.
Taustalla uusliberaalin politiikan toteutuksessa on kuuluisa Chigagon koulukunnan makrotaloustiede, jonka keskeisiä väittämiä ovat:
a) Raja ja inflaatio ovat neutraaleja eikä niillä ole vaikutusta reaalitalouteen;
b) Inflaatio on nimenomaista seurausta rahan liikatarjonnasta;
c) Reaalitalous palaa automaattisesti ja nopeasti täystyöllisyyteen hintojen ja palkkojen sopeutumisen muodossa;
d) Taloudelliset markkinat ovat tehokkaat ja vapaat ja määrävät luonnollisen korkotason ja saavat tätä kautta aikaan täystyöllisyyden;
e) Rahapolitiikka on sellaisenaan tehoton keino tasapainon saavuttamiseen.
Tämä Chigagon koulukunnan lähestymistapa oli määräävää, hegemonista Euroopan Unionin politiikalle 1990-luvulla ja myös sellaiset sosialistit kuin Jaques Delors ja Wim Duisenberg hyväksyivät sen lähtökohtaisesti. Siten se onnistui asettumaan euroalueen talousarkkitehtuurin kivijalaksi.
Kirjoittaja näkee euroalueen politiikan soveltamisessa kaksi keskeistä ongelmaa. Inflaation pitäminen matalana aiheuttaa deflaatiota ja vähentää työllisyyttä. Keynesiläisetä näkökulmasta rahan lisääminen olisi johtanut myös työllisyyden paranemiseen. Kirjoittaja avaa tätä ulottuvuutta kuuluisan Phillipsin käyrän tulkinnalla. Toisen ongelman muodostaa euroalueen virallisen politiikan mukainen pyrkimys vähentää työntekijöiden oikeuksia, työsuojelua ja ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluvoimaa. Politiikka perustuu ns. luonnollisen työttömyyden käsitteeseen. Pankit ovat tukeneet voimakkaasti tätä työn joustavuuden lisäämistä. Tästä seuraa palkkojen kasvun pysähtymistä, stagnaatiota ja lisääntyvää epätasa-arvoa tulonjaossa.
Kolmas euroalueen politiikkaan liittyvä ongeloma on usko siihen, että joustavat työmarkkinat ja matala inflaatio sellaisenaan johtaisivat kohden täystyöllisyyttä. Tämä puolestaan perustuu klassisen talousajattelun uskoon talouden ominaisuudeta sopeutua sille tyypillisellä tavalla markkinatalouteen. Tämä selittää euroalueen vastarinnan ja vetäytymisen julkista taloutta koskevasta rahapolitiikasta määrällisen elvytyksen muodossa. Elvyttävällä rahapolitiikalla oli kuitenkin Palleyn mukaan keskeinen merkitys toisen maailmansodan "kultaisen kauden" talouskasvussa.
Euroalueen keskeinen ogelma on siis uusliberaalista lähestymistavasta johtuva linkin katkeaminen talouiden ja rahapolitiikan välillä. Euroalue on toteuttanut eron rahapolitiikan ja kansallisen talouspolitiikan välillä. Klassisen taloustieteen lähtökohdista pidetään selvänä että rahapolitiikka on välineenä tehoton ja että rahan lisääminen aiheuttaa ainoastaan inflaatiota. Tästä syystä ei ole tarvetta rahapolitiikan käyttämiseen talouspolitiikassa ja ero taloudellisen autoriteetin (hallitukset) ja rahapoliittisen autoriteetin (EKP) välillä on perusteltua.
Jos siis hallitukset haluavat lisätä alijäämiä politiikassaan, niiden on klassien talousteorian mukaan pakotettava yritykset investoimaan. Tämä on tehoton keino talouden allokoinnissa, suunnitelmallisessa käytössä.
Euroopan talous- ja rahapolitiikan korjaaminen
Euron erottaminen raha- ja talouspoliittisista auktoriteeteista on aiheuttanut vakavan ongelman euroalueen jäsenvaltioiden hallituksille ja vaikeuttanut puolustautumista taloudellisia lamoja ja kansainvälisiä spekulantteja vastaan. Perinteinen viisaus on ollut se, että Eurooppa tarvitsee talousunionin voittaakseen euroalueen talousarkkitehtuurin puutteet. Tosiasia kuitenkin on, että euroalueen jäsenmaat eivät tätä poliittisesti halua. Palley on esittänyt, että Valuuttaunioni tarvitsee kollektiivisen velkojenmaksujärjestelmän, joka toteutetaan jäsevaltioiden kansalaisten päälukuun perustuen.
Rahoittava Unioni tarvitsee finanssiautoriteetin, "European Finance Authority (EFA)" , jota hallinoivat jäsenmaiden talousministerit. Tämä elin voisi laskea liikkeelle yhteisiä bondeja (velkakirjoja), jotka Euroopan Keskuspankki (EKP) lunastaisi. EFA ei itse toteuttaisi projekteja vaan suunnitelmaan perustuvat voimavarat jaettaisiin jäsenmaille per/capita periaatteella. Kysymys olisi siis suunnitellusta, yhdenvertaisuuteen perustuvasta velkaantumisesta. Maan joka katsoisi että ei tarvitse tällaista tukea, tulisi kuitenkin ottaa ne vastaan mutta saisi jättää halutessaan ne käyttämättä ja pienentää siten velkaansa suhteessa muihin jäsenmaihin. Jäsenmaat voisivat laskea liikkeelle myös kansallisia vekakirjoja, mutta niihin liittyisi selkeä omavastuu.
Rahoittavalla talousunionilla on monia etuja, joista kolme tärkeintä ovat: Ensiksi, se elvyttäisi jatkuvasti euroa, antaisi mahdollisuuden velkakirjojen käyttöön EKP:n vastuunottoon yhdistettynä. Toiseksi, sillä vältyttäisiin keskinäisestä riippuvuudesta ja liiallisesta kontrollista ja kurinpidosta. Maat itse päättävät kuinka ne käyttäisivät EKP:n tarjoaman taloudellisen mahdollisuuden. Kolmanneksi, se loisi uudellen yhteyden rahan ja kansallisten hallitusten välille. Samalla sillä vältettäisiin vaarana pidetty moraalinen epäonnistuminen ja riippuvaisuus EFAsta ja EKPstä.
Jatkuu...
Euron pelastaminen, kirjan sivut 83-103
- Thomas Palley on tämän luvun kirjoittaja
Euro on joutunut kahden perussynnin kierteeseen: rahapolitiikan irtaantuminen talouspolitiikasta ja sen joutuminen uusliberaalisti muotoillun rahapolitiikan välineeksi. Nämä synnit ovat tuottaneet ankean taloudellisen tuleman, mikä puolestaan on ruokkinut rumia poliittisia toimintatapoja, jotka tuovat kaikuja 1930-luvulta ja aiheuttavat euron hajoamista enteilevän riskin.
Tämän luvun esityksen tarkoituksena on tehdä näkyväksi tämän kaksoissynnin todellisuus. Mitä talouteen tulee, euro on rahapoliittinen väline. Se tarkoittaa, että oikein käytettynä se tarjoaa mahdollisuuden menestykseen. Toisenlainen poliittinen lähestymistapa voi vahvistaa euroaluetta ja sen taloudellista ilmettä, mutta ilman oikeaa rahapoliittista arkkitehtuuria menestyminen jää väistämättä hämärän peittoon.
Mitä tulee politiikkaan, perustavaa laatua oleva ongelma on euroalueen muodostuminen suvereeneista valtioista, jotka ovat joutuneet luopumaan välttämättä tarvitsemastaan rahapoliittisesta itsenäisyydestä. Nämä valtiot kuitenkin tarvitsevat rahapoliittista itsenäisyyttä puolustaakseen julkista talouttaan ja toteuttaaksen määrätietoista politiikkaa taloudellisten taantumien aikoina.
Euroalue antaa heikosti tukea tällaiselle politiikalle, johtuen taloudellisen romahtamisen muodossa tapahtuvasta moraalisen epäonnistumisen pelosta ja älyllisestä sokeudesta. Euroalueen rahapolitiikan arkkitehtuurin korjaaminen ja taloudellisen suvereniteetin mahdollistaminen on olennaista poliittisen toimintatilan luomiseksi kansallisille hallituksille ja euron tekemiseksi uudelleen elinkelpoiseksi.
Euroalueen ongelmien diagnoosia
Kun euro otettiin käyttöön tammikuussa 1999, euroalueen taloudellinen esitys oli nipin napin tyydyttävä vuoteen 2008 saakka, mutta on sen jälkeen näyttäytynyt surkeana aina vuoden 2014 lopulla alkaneeseen määrällisen elvytykseen saakka. Vuoden 1960 huipputasosta euroalueen bruttokansantuote on jatkuvasti pudonnut koko 1990-luvun ajan. Tämän kehnon kehityksen seurauksena työttömyyden kasvu on heijastellut huonoa talouskehitystä vuonna 2008 alkaneeseen talouskriisiin ja sen jatkumiseen.
Tätä surkeaa kehitystä osoittavien tilastojen takana on yhtä surkea talouspoliittinen historia. Tämä historia alkaa 1970-luvun loppupuolelta, jolloin omaksuttiin tiukka inflaationvastainen politiikka, mikä sitten kääntyi uusliberaaliksi suuntautumiseksi 1980-luvun alussa. Tästä seurasi että euroalue ei koskaan kunnolla toipunut 1970-luvun taantumasta.
Uusliberaali politiikka lukittiin sitten pysyväksi lähestymistavaksi 1990-luvulla ja sinetöitiin Maastrichtin sopimuksella ja sen tiukoilla sopeutumisehdoilla, jotka edellyttivät deflatorista politiikkaa asetettujen kriteereiden saavuttamiseksi. 2000-luvun alussa oli lyhyt läpimenovaihe, jolloin matalat korot tarjosivat mahdollisuuksia spekulaatiolle. Tultaessa 2008 kriisiin pientä ponnahdusta seurasi ankara kosto. Ikävät seuraukset olivat seurausta euroalueen järjestelmään liittyvistä toimintatavoista ja jäivät laajalti ratkaisematta. Ne muodostavat edelleenkin uhkan euron olemassaololle.
Euroalueen heikko taloudellinen suoriutuminen on mitä ilmeisimmin seurausta sen rahapoliittisesta arkkitehtuurista ja sen poliittisesta toteutustavasta. Tästä arkkitehtuurista ja sen pohjalta tapahtuneesta rahapolitiikan muotoilusta on seurannut kansallisen talouspolitiikan toimintamahdollisuuksien massiivinen romahtaminen ja samalla alistaminen markkinoiden epävakaudelle. Vanhan, omien valuuttojen järjestelmän aikana jokaisella kansallisella hallituksella oli keskuspankki joka myös toimi "hallituksen pankkina". Siten kansalliset keskuspankit auttoivat hallituksien talouspolitiikkaa ja suojasivat niiden velkakirjoja spekulatiivisia hyökkäyksiä vastaan. Tämä hallituksen pankkina toimiminen sivuutettiin euron luojien toimesta kokonaan ja virheellisesti. Siten heikennettiin hallitusten kykyä rahoittaa talouspolitiikkaansa antaen samalla markkinaperusteiselle taloudelle massiivista voimaa ohi ja yli kansallisten hallitusten toimintamahdollisuuksien (Palley, 2011a, 2011b) .
Kirjoituksessa osoitetaan tämän euron virheellisen rahapoliittisen arkkitehtuurin heikentäneen euroalueen talouspoliittista suoriutumista, mitä voidaan pitää seurauksena uusliberaalin toimintapolitiikan omaksumisesta. Kirjoittaja osoittaa rahapoliittisen epäonnistumisen esityksensä kuviossa no.1.
Taustalla uusliberaalin politiikan toteutuksessa on kuuluisa Chigagon koulukunnan makrotaloustiede, jonka keskeisiä väittämiä ovat:
a) Raja ja inflaatio ovat neutraaleja eikä niillä ole vaikutusta reaalitalouteen;
b) Inflaatio on nimenomaista seurausta rahan liikatarjonnasta;
c) Reaalitalous palaa automaattisesti ja nopeasti täystyöllisyyteen hintojen ja palkkojen sopeutumisen muodossa;
d) Taloudelliset markkinat ovat tehokkaat ja vapaat ja määrävät luonnollisen korkotason ja saavat tätä kautta aikaan täystyöllisyyden;
e) Rahapolitiikka on sellaisenaan tehoton keino tasapainon saavuttamiseen.
Tämä Chigagon koulukunnan lähestymistapa oli määräävää, hegemonista Euroopan Unionin politiikalle 1990-luvulla ja myös sellaiset sosialistit kuin Jaques Delors ja Wim Duisenberg hyväksyivät sen lähtökohtaisesti. Siten se onnistui asettumaan euroalueen talousarkkitehtuurin kivijalaksi.
Kirjoittaja näkee euroalueen politiikan soveltamisessa kaksi keskeistä ongelmaa. Inflaation pitäminen matalana aiheuttaa deflaatiota ja vähentää työllisyyttä. Keynesiläisetä näkökulmasta rahan lisääminen olisi johtanut myös työllisyyden paranemiseen. Kirjoittaja avaa tätä ulottuvuutta kuuluisan Phillipsin käyrän tulkinnalla. Toisen ongelman muodostaa euroalueen virallisen politiikan mukainen pyrkimys vähentää työntekijöiden oikeuksia, työsuojelua ja ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluvoimaa. Politiikka perustuu ns. luonnollisen työttömyyden käsitteeseen. Pankit ovat tukeneet voimakkaasti tätä työn joustavuuden lisäämistä. Tästä seuraa palkkojen kasvun pysähtymistä, stagnaatiota ja lisääntyvää epätasa-arvoa tulonjaossa.
Kolmas euroalueen politiikkaan liittyvä ongeloma on usko siihen, että joustavat työmarkkinat ja matala inflaatio sellaisenaan johtaisivat kohden täystyöllisyyttä. Tämä puolestaan perustuu klassisen talousajattelun uskoon talouden ominaisuudeta sopeutua sille tyypillisellä tavalla markkinatalouteen. Tämä selittää euroalueen vastarinnan ja vetäytymisen julkista taloutta koskevasta rahapolitiikasta määrällisen elvytyksen muodossa. Elvyttävällä rahapolitiikalla oli kuitenkin Palleyn mukaan keskeinen merkitys toisen maailmansodan "kultaisen kauden" talouskasvussa.
Euroalueen keskeinen ogelma on siis uusliberaalista lähestymistavasta johtuva linkin katkeaminen talouiden ja rahapolitiikan välillä. Euroalue on toteuttanut eron rahapolitiikan ja kansallisen talouspolitiikan välillä. Klassisen taloustieteen lähtökohdista pidetään selvänä että rahapolitiikka on välineenä tehoton ja että rahan lisääminen aiheuttaa ainoastaan inflaatiota. Tästä syystä ei ole tarvetta rahapolitiikan käyttämiseen talouspolitiikassa ja ero taloudellisen autoriteetin (hallitukset) ja rahapoliittisen autoriteetin (EKP) välillä on perusteltua.
Jos siis hallitukset haluavat lisätä alijäämiä politiikassaan, niiden on klassien talousteorian mukaan pakotettava yritykset investoimaan. Tämä on tehoton keino talouden allokoinnissa, suunnitelmallisessa käytössä.
Euroopan talous- ja rahapolitiikan korjaaminen
Euron erottaminen raha- ja talouspoliittisista auktoriteeteista on aiheuttanut vakavan ongelman euroalueen jäsenvaltioiden hallituksille ja vaikeuttanut puolustautumista taloudellisia lamoja ja kansainvälisiä spekulantteja vastaan. Perinteinen viisaus on ollut se, että Eurooppa tarvitsee talousunionin voittaakseen euroalueen talousarkkitehtuurin puutteet. Tosiasia kuitenkin on, että euroalueen jäsenmaat eivät tätä poliittisesti halua. Palley on esittänyt, että Valuuttaunioni tarvitsee kollektiivisen velkojenmaksujärjestelmän, joka toteutetaan jäsevaltioiden kansalaisten päälukuun perustuen.
Rahoittava Unioni tarvitsee finanssiautoriteetin, "European Finance Authority (EFA)" , jota hallinoivat jäsenmaiden talousministerit. Tämä elin voisi laskea liikkeelle yhteisiä bondeja (velkakirjoja), jotka Euroopan Keskuspankki (EKP) lunastaisi. EFA ei itse toteuttaisi projekteja vaan suunnitelmaan perustuvat voimavarat jaettaisiin jäsenmaille per/capita periaatteella. Kysymys olisi siis suunnitellusta, yhdenvertaisuuteen perustuvasta velkaantumisesta. Maan joka katsoisi että ei tarvitse tällaista tukea, tulisi kuitenkin ottaa ne vastaan mutta saisi jättää halutessaan ne käyttämättä ja pienentää siten velkaansa suhteessa muihin jäsenmaihin. Jäsenmaat voisivat laskea liikkeelle myös kansallisia vekakirjoja, mutta niihin liittyisi selkeä omavastuu.
Rahoittavalla talousunionilla on monia etuja, joista kolme tärkeintä ovat: Ensiksi, se elvyttäisi jatkuvasti euroa, antaisi mahdollisuuden velkakirjojen käyttöön EKP:n vastuunottoon yhdistettynä. Toiseksi, sillä vältyttäisiin keskinäisestä riippuvuudesta ja liiallisesta kontrollista ja kurinpidosta. Maat itse päättävät kuinka ne käyttäisivät EKP:n tarjoaman taloudellisen mahdollisuuden. Kolmanneksi, se loisi uudellen yhteyden rahan ja kansallisten hallitusten välille. Samalla sillä vältettäisiin vaarana pidetty moraalinen epäonnistuminen ja riippuvaisuus EFAsta ja EKPstä.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti