Vastuun etiikka
- Paremman yhteiskunna puolesta
Münchenin yliopiston filosofian ja poliittisen teorian professori-tohtori Julian Nida-Rümelin alusti teemasta "Vastuun etiikka", alaotsikolla "Paremman yhteiskunnan puolesta"vuonna 2011 Aachenin lukiossa. Hän toimi kulttuuriasian ministerinä Gerhard Schröderin hallituksessa. Hän toimi Saksn filosofiayhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2009-2011. Esitys näytettiin uudelleen televisiokanava 3Sat:n Teleakatemiassa joulukuun alussa 2021. Vastuun etiikka on kiinteässä yhteydessä paitsi suhtautumisessa atomivoiman käyttöön, myös yhä kiihtyvään vastakkainasetteluun suurvaltojen välillä ja yhä selkeämmin heränneeseen pelkoon sodan syttymisestä globaalien blokkien välillä. Tässä lyhyt referaatti prof. Nida-Rümelin alustuksesta.
Professori Nida-Rümelin haluaa esittää otsikon teemaan liittyvät ajatuksensa hyvin kompaktissa ja yksinkertaisessa muodossa. Hänen mukaansa päätelmät ovat yksiselitteisiä ja päivänselviä. Siksi hän aluksi ihmetteleekin,. miksi niin monet filosofit ovat tässä esitetyn kanssa häen kanssa ristiriitaisia ja eri mieltä.
Rümelin mukaan on olemassa hyvin velvä yhteys rationaliteetin, vapauden ja vastuun välillä. Oikeastaan on kysymys yhdestä ainoasta ilmiöstä ja sen tarkastelusta eri näkökulmista. Kysymys on erityisestä inhimillisestä ominaisuudsta kyetä perustelemaan katsomuksiaan ja lähestymistapojaan ja mieltymyksestä niiden esittämiseen ja vastaanottamiseen. Kuuluisaa kommunikaatioprofessoria Jürgen Habermasia lainaten kysymys on "paremman argumentin pakottomasta pakosta", mikä ilmaisuna miellyttää prof. Nida-Rümeliniä. Kysymys on siis siitä, että kuullessamme paremmin perustellun väitteen olemme valmiit luopumaan aikaisemmasta käsityksestämme. Tämä ei tietenkään ole helppoa, kun huomaa edustaneensa vuosikausia vääräksi osoittautuvaa käsitystä.
Tämä ihmisen kyky hyväksyä perusteltu argumentti on yhteydessä vastavuoroiseen rationaalisuuteen. Meissä aiheuttaisi suurta huolta, jos kanssaihmisemme yhtäkkiä muutaman päivän kuluessa muuttaisi mielipidettään perustelematta miksi näin tapahtui. Ilman elämänpiiriimme kuuluvaa rationaalisuutta ei ole vuorovaikutusta, keskinäistä ymmärtämystä eikä henkilökohtaista identiteettiä. Muinaisessa antiikissa alkaneen humanismin perusajatus on, sellaisen persoonallisuuden kasvattaminen, joka osaa perustella tekemisensä ja on siltä pohjalta toimintakykyinen. Keskeistä on kyky muodostaa kantaa, ei niinkään paljon tietäminen."Polymatia", paljon tietäminen ei ollut keskeistä antiikin humanismissa eikä myöskään myöhemmin renesanssin humanismissa.
Vastuullisuus on läheisessä yhteydessä perustelukykyyn ja sen pohjalta tapahtuvaan toimintaan. Perustelujen yhteys toimintaan on keskeistä koulutetun, sivistyneen ihmisen toiminnassa. Professori Nida-Rümelin ei puhu tässä pelkästään muodollisesta koulutuksesta, vaan kehittyneestä persoonasta. Tällaista henkilöä luonnehtii ominaisuus, jonka mukaan hän kykenee itse arvioimaan perustelunsa ja kohtaamaan myös vastarintaa. Oman perustelu- ja arviointikykynsä pohjalta hän on valmis tekemään myös päätöksiä. On olemassa erittäin pitkälle kehittyneitä ihmisiä joilla ei ole paljon tietoa ja toisaalta paljon tietäviä ihmisiä, joilla ei ole korkeaa, hyvin kehittynyttä arvostelukykyä. Asia on siis monimutkainen. Professorin mukaan hänen mielestään keskeistä ei ole suuri tietomäärä, vaan kyky arvioida, tehdä johtopäätöksiä ja osata sovelta tätä taitoa omaan toimintaan.
Professori haluaa luonnehtia tarkemmin myös vastuun käsitettä. Tämä on nimenomaan filosofian tehtävä, ajatuksellisen ja käsitteellisen selkeyden tavoittaminen. Filosofissa on laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaa vastuullisuus toiminnassa on nolla. Aikaamme liittyy myös piirre, jonka mukaan vastuullisuus käsitetään nimenomaan yksilön vastuuna, ei niinkään yhteisöllisenä käsitteenä. Lisäksi usein todetaan että tapamme ymmärtää vastuullisuus ei ole siirrettävissä toiseen aikaan tai toisiin kulttuureihin. Prof. Nida-Rümelin ei pidä itseään kulttuurienvälisenä asiantuntijana eikä myöskään kattavana historiantuntijana, mutta hän haluaa kuitenkin esittää varoituksen. Kun puhutaan vastuusta, se käsittää aina kolme ulottuvuutta; minut, vastassa olevan toisen persoonan tai yhteisön, ja asian joka on käsittelyn alaisena. Tämä vastuullisuuden rakenne on yhteistä vähintäänkin eurooppalaiselle kulttuurille ja vastuullisuuden käsitteelle kielissämme.
Vastuullisuuden käsite sisältää nämä elementit ja on vuorovaikutuksellisena ilmiönä riippumaton itse tästä käsitteestä. Kreikkalainen filosofia ja sen kuuluisat kirjoitukset ja henkilökuvat, Ilias ja Odysseia, Sokrates ja Platon ovat tulvillaan esimerkkejä perustelemisen taidosta ja merkityksestä sitä seuraavalle asian, tapahtuman käsittelylle. Näin ymmärrettynä vastuun sisältö ulottuu mitä ilmeisimmin laajalle eurooppalaisen kulttuurin ulkopuolelle.
Vastuullisuuden käsite tarkoittaa vastuuta omien johtopäätösten seurauksista. Tieto ja hyvät perustelut on vastuullisuuden olennaisia lähtökohtia. Tästä tulemmekin kysymykseen, mistä ylipäätään voi ottaa vastuuta? Tapamme käsitellä asioita, toimintatapamme on tärkeä 'kandidaatti" tässä yhteydessä. Rikosprosessit ja niiden rangaistukset on esimerkkiä toimintatapamme ja niiden perusteiden vastuullisuudesta. Professori Nida-Rümelin menee tässä kuitenkin vielä askelta pidemmälle: emme ole vastuullisia pelkästään joistakin toiminnoistamme, vaan viimekädessä kaikista. Vastuun ottaminen kaikesta toiminnastamme muodostaa meidän 'vastuullisuusluonteemme'.
Vastuuseen kuuluu olennaisena osana toimintatapamme intentionaalinen kontrolli. Neurologia osoittaa että pystymme hyvin tarkkaan määrittämään liikeitämme ja erottamaan sattuman - vaikka maljakon pudottamisen pöydältä - tarkoituksellisesta toiminnasta. Tästä seuraa että kannan vastuuta ainoastaan siitä mikä kuuluu minun vastuuluonteeseeni, karaktääriini - ja toisinpäin: kannan vastuuta kaikesta siitä joka kuuluu vastuuluonteeseeni. Toimintatavallamme ja vastuulla on tiukka sidonnaisuus keskenään.
Vastuun ja toimintatapamme yhteyteen kuuluu siis aikomuksellinen, intentionaalinen kontrolli. Tämä kontrolli on aivan ilmeistä ainakin tavanomaisimmissa toiminnoissamme. Moni toiminto muodostuu lähes automaattiseksi. Professori kertoo esimerkkinä aamukävelyn lähimpään leipäkauppaan, jonka voi tehdä jopa puolinukuksissa. Mutta kun joku kertoo että matkalle on kaivettu rakennuskuoppa ja on vasemmalle kääntymisen sijasta mentävä aluksi oikelle, kykenemme ottamaan tämän huomioon tottumuksestamme huolimatta.
Sama koskee syyllisyyttä vastuunkannossa. Joku väkivallasta syytetty saattaa todeta, että olin niin stresaantunut ja väsynyt että en osannut varoa toimiani. Professori käyttää esimerkkinä Immanuel Kantin 'hirsipuutestiä'; jos syytetty tietäisi tekoa tehdessään, että ulkona odottaa hirsipuu jos hänen todetaan syylliseksi, olisi hän ilmeisesti toiminut toisin. Jos hänen vastauksensa teon suhteen olisi tässä tapauksessa toinen kuin tekoon ryhtyessään, häntä voidaan pitää vastuullisena tehtyyn tekoon. Vastuu tarkoittaa sitä, että se olin minä joka vakuuttuneena toimintani oikeutuksesta tein päätöksen ryhtymisestä tiettyyn toimintaan.
Olla vakuuttunut jostakin on siten yhteydessä vastuun ottamiseen ja kantamiseen. Voin valita toimintatapani ja toimia sen mukaisesti. Rikostapausten yhteydessä voidaan siis todeta, että kyseinen henkilö on vastuullinen teostaan, jos hänellä on ollut mahdollisuus valita joko kieltäytyminen teosta tai päättää siihen ryhtymisestä.
Kuinka on sitten tunteiden laita suhteessa vastuunkantoon? Kun joku sanoo vihaavansa jotakuta eikä kykene perustelemaan sanomaansa, tunnemme olevamme täysin neuvottomia tällaisessa tilanteessa. Jos henkilö ei pysty perustelemaan johonkin suuntaamaansa vihaa, voidaan sitä pitää järjettömänä, irrationaalina.
Mitkä tunteet sitten oikeuttavat tietynlaiseen toimintaan ja mitkä eivät? Kun vahingossa pistämme kätemme liian kuumaan veteen ja se tekee kipeää tai aiheuttaa palovammoja, osaamme seuraavalla kerralla varoa tällaista uskaliasta toimintaamme. Havaintomme kuuman veden aiheuttamasta tuskasta muuttaa toimintatapaamme. Tämä esimerkki osoittaa lyhykäisyydessään, että olemme vastuullisia myös tunteistamme ja tuntemuksistamme.
Tästä tulemmekin johtopäätökseen, että olemme vastuussa toimistamme jotka muodostavat elämäntapamme ja toimintamme perustan. Vastuun ja ajattelumme tai toimintamme yhteys ei koske ainoastaan käytännön asioista, vaan myös teoreettista tapaamme perustella asioita. Se että emme muuta yhtäkkiä perustelutapaamme ja toimintaamme, vaan toteutamme tiettyä vastuun periaatetta kaikessa toiminnassamme, muodostaa persoonallisuutemme identiteetin. Viimekädessä kysymys on vastuusta koko omasta elämästä.
Professori esittää nyt joitakin käytännön sovellutuksia edelläkuvatusta varsin teoreettisesta vastuun ja toimintatapamme yhteydestä. Kun sanomme olevamme vastuussa ajattelustamme ja toiminnastamme, voidaanko todeta että olemme vastuussa myös sanomistemme ja toimintamme seurauksista? Toimintamme voi olla rationaalista ja järkevää, vaikka seuraukset saattavat muodostua tuhoisiksi. Kun ajat autolla liikennevaloihin ja pysähdyt punaisten valojen edessä, törmääkin takaa tuleva kuorma-auto tuhoisin seurauksin autosi perään. Tällä esimerkillä hän haluaa osoittaa, että emme ole välttämättä vastuussa sinänsä rationaalin toimintamme todellisista seurauksista, mutta kylläkin niistä todennäköisistä seurauksista jota toimintamme aiheuttaa. Rationaliteetilla ja todennäköisillä seurauksilla on täten merkittävä yhteys. Jotkin filoosofit ovat sitä mieltä että olemme vastuussa myös toimintatapamme satunnaisista, eitarkoitetuista seurauksista. Professori Nida-Rümelin pitää tätä lähestymistapa vääränä. Me voimme laittaa henkilön vastuuseen niistä teoista, joiden tekemisen suhteen hänellä on kontrolli seuraamuksista. Satunnaisista sattumuksista en voi olla vastuussa.
Olemme tähän saakka puhuneet yksilöstä ja hänen vastuustaan - entä kuinka on vastuun ja toiminnan yhteys suhteessa yhteisöön, sen vastuuseen ja toimintatapaan? Yhteisössä toimimme joukkona ja reagoimme sen sisällä keskinäisiin kannanottoihin ja toimintatapoihin. Mikä on yksilön vastuu yhteisöllisessä toiminnassa?
Kysymys on yhteistoiminnasta. Kun toimimme yhteisössä, otamme etäisyyttä minäkeskeiseen lähestymistapaan. Minun lisäksi myös muut ottavat kansaa omien perustelujensa pohjalta. Pidättäydymme oman ajattelumme ja toimintatapamme täydetä toteutumisesta huomioidessamme myös toisten ajatuksia ja reagointia. Vastuun kannalta kysymys on yhteistoiminnasta on tärkeää siksi, että vastuuta on otettava yhteisen päätöksenteon pohjalta siitä mitä lopulta tulee tältä pohjalta tapahtumaan.
Professori ottaa tässä käyttöön melko raa'an mutta yhteisvastuun ja yhteistyön merkitystä kuvaavan esimerkin. Moottoripyöräjengi hyökkää kahvilaan, jossa on vastapuolen jengin jäseniä tarkoituksella murskata vastapuolen voimantaa ja toimintamahdollisuuksia. Yksi vastapuolen jengin jäsenistä loukkaantuu syntyneessä kahakassa ja kuolee hetken päästä verenhukkaan. Asiaa käsitellään juridisessa hengessä tarkoituksella löytää suunnitellusti tehdyn murhan aiheuttaja. Jokaisella jengin jäsenellä on asianajaja, joka todistaa että hänen asiakkaansa ei ole omilla toimillaan aiheuttanut hengenmenoa. Psykologisesti ja eettisesti kuitenkin koko kahvilaan hyökännyt jengi on vastuussa tapahtuneesta, onhan kysymys yhdessä päätetystä tavoitteellisesta toiminnasta. Yhteisö ei ole kuitenkaan juridisessa mielessä vastuussa. Aina on joku joka tekee yksilönä ratkaisevan liikkeen ja teon.
Kuitenkin yhteisö kollektiivina voi tehdä sellaisia rakenteellisia päätöksiä, joissa se yhdessä päättää jonkin hankkeen toteuttamisesta, hankkeen joka voi johtaa tuhoisiin ja traagisiinkin seurauksiin. Yksilö on aina juridisessa vastuussa seurauksesta, vaikka esimerkiksi yrityksessä on päätetty yhdessä jonkin tuhosuuntaisen hankkeen toteuttamisesta. Juuri yhteistoiminnan ja kollektiivisen suorittamisen seurauksena vastuuta voidaan mystifioioda ja hämärtää, kuten profesorin mukaan tapahtui 1990 -luvulla Jugoslavian hajotessa ja kuuluisan, kansanmurhaan johtaneessa vastapuoleen kohdistuneiden syytösten käsittelyssä ja juridiseen vastuuseen johtaneiden tuomioiden toteuttamisessa. Yhteisönä kannamme kuitenkin vastuun kaikesta siitä, mitä yhteisin päätöksin teemme ja riippumatta siitä, mikä on henkilökohtainen, välitön vastuu tapahtuneesta.
Professori ottaa muutamia tapausesimerkkejä terävöittääkseen kuvaa kollektiivisesta, yhteisistä päätöksistä seuraavasta vastuusta. Hän nostaa keskusteluun juuri ennen alustustaan tapahtuneesta 11. maaliskuuta 2011 maanjäristyksen ja sen aiheuttaman tsunamiaallon seurauksena. Se kollektiivisen vastuun käsite, jonka rofessorin on tämän alustuksen ehteydessä esittänyt, sulkee pois sen että aikuinen ihminen kantaa vastuuta toisen aikuisen ihmisen päätöksistä. Jokainen kantaa vastuuta omasta elämästääbn. Jos joku haluaa ottaa riskejä elämässään, kukaan toinen ihminen ei voi pakottaa minua ottamaan sellaisia riskejä jotka voivat muodostua uhaksi minun elämälleni. Ei edes siinä tapauksessa että riskinottaja haluaa tehdä jotakin hyvää minun edukseni. Mielestäni tämä on ydinkysymys kollektiivisen vastuun yhteydessä. Jokainen ottaa riskejä vain omasta puolestaan.
Nyt voidaan sanoa että tämä on ehkä filosofisesti totta mutta käytännön elämässä täysin epärealistista. Ajatellaanpa vain vaikka pitkälle kehittynyttä teknologiaa. Tämä koskee esimerkiksi ydinvoiman rakentamista ja käyttöä. Saksalainen riskien ottamista ja hallintaa koskeva tutkimus on käsitellyt tätä tilanetta mahdollisen ydinvoimalaonnettomuuden sattuessa, jossa kymmenien, ehkä satojen kilometrien säteellä muodostuu tappavaa säteilyä. Tätä tutkimuslaitos on todennut tällaisen riskin suuruudeksi miljoonan suhde yhteen, mikä vastaa suurin piirtein sitä että joutuisi yllätäen salamaniskun tappamaksi. Riskienhallintalaitos on katsonut että tämä riski on niin pieni että se kannattaa ottaa verrattuna niihin hyötyihin joita voimalan käytöstä saadaan.
Lukuisa joukko tiedemiehiä ja vastuullisia poliitikkoja on hyväksynyt tämän lähestymistavan atomivoimaan - ja lukuisiin muihinkin korkean teknologian käyttöä koskeviin ratkaisuihin. Saksan kokoisessa maassa tämän riskin ottaminen atomivoiman suhteen merkitsisi vuosittain kahdeksankymmenen ihmisen kuolemaa, onhan Saksan väkilulu noin 80 miljoonaa. Professori toteaa, että mikään Saksan oikeusistuin ei missään korkean teknologian käyttöönoton yhteydessä voisi hyväksyä tällaista kuolonuhrien määrää. Saksan perustuslaki suojaa yksilöä ja kansalaista ehdottomasti hengen ja ruumiin koskemattomuuden puolesta.
Kun on näin, kerrataan vielä: jokainen kantaa vastuuta omista teoistaan ja sen eurauksista sisältäköön se millaisia etuja hyvänsä. Vastuun ottaminen toisen ihmisen puolesta on mahdollista ainoastaan silloin, kun on saavutettu perustavaa laatua oleva yksimielisyys riskin ottamisesta. Moderni yhteiskunta, sen sosiaaliset verkostot ja korkealle kehittynyt teknologia sisältää päätöksenteossa runsaasti sellaisia korkean riskin päätöstilanteita, joiden seuraukset saattavat johtaa paitsi jonkun kansalaisen tai yksilön, myös suurten ryhmien ja jopa massojen kuolemaan.
Siksi tarvitaan perustavaa laatua oleva yksimielisyys kollektiivisen päätöksen tekemisestä, ei kuitenkaan jokaisessa yksityiskohdassa mutta kuitenkin siitä toimenpideketjusta, menettelytavasta ja prosessista joka päätöksen tekemisestä seuraa:
"Kun ajattelen tulevaisuutta, pelkkä muodollinen demokratia ja oikeusvaltioperiaatteen parlamentaarinen noudattaminen ei riitä. Tarvitaan perustavaa laatua olevaa julkista keskustelua jotta voidaan todeta, että vastuuta voidaan ottaa suuren riskin sisältävissä päätöksissä. Kysymys on sen epämiellyttävän tunteen huomioonottamisesta, joka syntyy kun tehdään muodollisesti demokraattinen päätös riskejä sisältävässä asiassa jossa elämän vahingoittamisen ja kuolemanvaara on mitä ilmeisimmin olemassa. Haen mielessäni sellaista yhteiskuntapoliittista sopimusta, joka takaisi ihmiselle ja kansalaiselle oikeuden ja tosiasiallisen mahdollisuuden ottaa vastuu omasta elämästään asioissa, joissa tätä vastuuta ei voida delegoida sen enempää teknisille asiantuntijoille kuin poliittisille vastuunkantajillekaan."
---
Tässä yksi ajankohtainen esimerkki yhteisön kollektiivisesta vastuusta ja yksilön oikeudesta korottaa äänensä elämää ja hyvinvointia koskevan uhan ilmetessä. Kysymys on lukijan mielipiteestä asevarustelusta ja sodanuhkasta:
