Kansalainen, vatio ja kansalaisyhteiskunta

22.11. 2018 Hannu Ikonen:
KANSALAINEN VALTIO JA KANSALAISYHTEISKUNTA

Kansalaisten kyky muodostaa demokraattisesti toimiva kansalaisyhteiskunta on riippuvainen valtiosta, lainsäädännöstä ja rahoituksesta. Kansalaisyhteiskunta ( ns kolmas sektori) alkaa kompuroimaan, jos lainsäädännöllä tehtäviä sille työnnetään yli sen fyysisten ja henkisten edellytysten, sitä resurssoimatta ja kansalaisten taloudellisia sekä ajallisia edellytyksiä toimintaan heikentämällä. Tästä meillä on kokemuksia työ-, ympäristö- ja sosiaalilainsäädännön alueilla, kolmatta sektoria kuormitetaan liikaa valtion paetessa vastuutaan. Näin on synnytetty eriarvoinen yhteiskunta, jossa varakkaiden ”anekauppana”, suovat sosiaallisen ”hyvän mielen” antajina, ”Nenäpäivät” ja muut saman vetovoiman omaavat projektit yksilöille ja yhteisöille. Lisäävätkö ne eriarvoisuuden tunnetta kansalaisissa?

Kansalaisyhteiskunta on abstrakti käsite, kansalaisen kokemukseen perustuva käsite, joka on riippuvainen kansallisesta kulttuurisesta kehityksestä. Suomen historiassa kansalaisyhteiskunnan suurina harppauksina voidaan pitää ”yleisen- ja yhtäläisen äänioikeuden saamista” ja 30-luvulla sosiaalilainsäädännön kehityksen ensiaskelia, jotka loivat kokemuksia vaikuttamisesta, kokemuksia yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta kansalaisina. Sota ja sodanjälkeinen aika hyvinvoinnin kehityksineen vahvisti yhteisöllisyyden-, osallisuuden tunnetta, kansalaisyhteiskuntaa. Valtio, lainsäädäntö tuki kehitystä koulutuksessa, ympäristöasioissa, SOTE-alueella ja kansalaisten yhdenvertaisten, taloudellisten edellytysten kehityksenä, tulo- ja varallisuuserojen kaventamisena.

80-luvun puolivälin jälkeen siirryimme monetaristiseen, uusliberaaliin aikaan, joka alkoi kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja, jota EU jäsenyys vauhditti entisestään. Vuosituhannen vaihteen tietämissä olimme OECD:n kärkimaa funktionaalisen tulonjaon muuttuessa pääomatulojen eduksi, palkkatulojen siivun kavetessa. Kehitys on näkynyt yhteisöllisyyden rapautumisena, kansalaisyhteiskunnan koettuna heikkenemisenä, lainsäätäjän, valtion käyttäessä hyväkseen kansalaisyhteiskunnan heikkouden tilaa ”kikyttämällä”, siirtämällä tehtäviä ”kolmannelle sektorille”, kansalaisten valvonnan tiukentamisella, kansalaisten vapaus-oikeuksien rajoituksilla ja kasvattamalla edelleen tulo- ja varallisuuseroja. Yhteisöllisyys, kansalaisyhteiskunta on saatettu kaaoksen tilaan ja yhä useampi haluaa siitä ”syrjäytyä” voimattomana, mikä näkyy äänestysaktiivisuuden- ja yleensä osallistumisen heikkenemisenä, harvenevan aktiivijoukon kuormituksena.

Onko meillä oikeus arvostella yhteiskuntia, joissa kansalaisoikeudet ovat olleet aina valtion rajoittamia, joissa oikeudet eivät ole kasvaneet ”läntisiin” mittoihin kun meillä niitä on ryhdytty kaventamaan, eriarvoisuutta kasvattamaan? Ulottaako globalisaatio vaikutuksensa, kulttuuriset piirteensä talouden myötä kansalaisten vapausoikeuksiin, toisaalla niitä laventaen ja toisaalla supistaen, valvontaa tiukentaen kilpailukyvyn nimissä?
Suomessa on pidennetty työaikaa, niin elinikäistä, viikottaista kuin vuotuistakin ja kasvatettu työntekijöiden omavastuuta. Ympäristö- ja maankäyttö kysymyksissä virallista valvontamenettelyä on ”kevennetty” ja kansalaisten osallistumisoikeutta rajattu. Kasvatuksessa (ml. liikunta) ja koulutuksessa sekä SOTE-sektorilla on kansalaisten omavastuita lisätty pisteeseen, jossa ei voida puhua perustuslaillisesta ”yhdenvertaisuudesta”.
Kansalaisyhteiskunnan yhteisiä arvoja ylläpitää tasasempi tulojen- ja varallisuuksien jako, mikä edellyttää lainsäädännöllistä tahtoa toteuttaa tasa-arvoon-, yhteisöllisyyteen- ja yhdenvertaisuuteen tähtääviä toimia, tahtoa asettaa tarvittaessa”yhteisöllisyys” globalisaation edelle.

Hannu Ikonen sd
Lieksa

Palkanmaksuhaluttomuus

Saku Uuninpankkopoika Timonen on jo vuosikausia kritisoinut lahjakkaasti ja armottomasti työelämän muuttumista nollatuntisopimuksiksi, palkattoman työn teettämiseksi, palkanmaksuhaluttomuudeksi, toimeentulomahdollisuuksien romuttamiseksi ja tulevaisuuden lisääntyvän eläkeläisköyhyyden aiheuttajaksi. Tässä lyhyt pätkä hänen tätä mielenmuokkausta kuvaavasta blogikirjoituksestaan:
"Työmarkkinat ovat vinoutuneet, mutta se ei ole työttömien vika. Käynnissä on mielien muokkaus, jonka lopullisena tarkoituksena on saada palkat poljettua mahdollisimman alas, tai oikeastaan jättää ne kokonaan maksamatta. Yhteiskunta elättää työntekijät sosiaaliturvalla ja kiroaa heidän jokaisen leipäpalansa syyttämällä heitä laiskoiksi työnvieroksujiksi. Hyvinvointiyhteiskunta on tosiaan vaarassa sitten, kun kukaan ei enää saa verotettavaa palkkaa.

Aina kun luette tuilla elävien työttömien laiskuudesta kertovia juttuja, niin katsokaapa kuka puhuu. Yleensä se on aina joku sellainen, joka haluaa itselleen mahdollisimman halvaksi tai mieluummin ilmaiseksi tulevaa työvoimaa. Kuten monta kertaa olen sanonut, niin ei meiltä puutu työhalukkaita, vaan palkanmaksuhalukkaita."

Ketteryydestä

Seppo Tuovinen:
KETTERÄSTI SE KÄY YKSITYISTÄMINEN, JOS ON KÄYDÄKSEEN!

Sana "ketteryys" on iskostunut politiikan kieleen kuin liima. Sitä ei saa hankaamallakaan pois. "Ketteryys" on uusliberalismin eetosta, jota mm. nykyhallituksen pääministeri ja ministerit usein viljelevät perustellessaan vaikka sotea. Julkisen sektorin suurin ongelma on pääministeri Sipilän mukaan "ketteryyden puute".

"Ketteryys" on muka tehokkuutta. "Ketteryys" tarkoittaa nykyään lähes mitä tahansa. "Ketterä strategia", älykäs organisaatio tai muutosjohtaminen ovat johtamisen nykykäsitteistöä ja useinkin muotitermejä ilman tiukkaa sisältöä. On ikäänkuin neutraalimpaa puhua muutosjohtamisesta sen sijaan että puhuttaisiin vaikkapa privatisoinnista ( yksityistämisestä).

Meidän pitäisi aina kysyä tarkemmin, mistä puhutaan. "Ketteryyskin" kuulostaa modernilta ominaisuudelta jonka tavoitteluun on helppo yhtyä. Se voi kuitenkin tarkoittaa esim. työehtojen joustavoittamista tai irtisanomissuojan heikentämistä jolloin joudutaan kysymään, kuka siitä hyötyy ja kenen kannalta "ketteryys" on tavoiteltavaa.

Olen myös sitä mieltä, että uusliberalistinen politiikka tähtää taloudellisen toiminnan erottamiseen demokratian kontrollista. EU yrittää kehittää toimintaansa ensisijaisesti ja lähes pelkästään markkinoiden, so. pankkien, investointilaitosten ja yritysten varaan. Tätä vastaan kansalaiset nyt kapinoivat eri maissa esimerkkinä vaikkapa veden yksityistäminen.

Eurooppa tarvitsee sekataloutta, jossa markkinoiden ohella vahvistetaan myös kansalaisyhteiskuntaa, julkisia rakenteita, infrastruktuuria ja tarpeellisiksi koettuja julkisia palveluita. Ideologinen yksityistäminen pitää pysäyttää eikä kysymys ole vain sotesta. Yle-areenasta löytyy aiheesta hyviä ohjelmia.

Lukekaa kansalaiset, mitä "ketteryydellä" saadaan aikaan, kun kaikki julkinen on kauppatavaraa! Kohta julkinen terveydenhuoltoki romutetaan. Myydäänkö kohta sairaaloita? Viisaat kysyvätkin, miksi yhtiöitetään eikö vanha kunnon osuuskuntamalli käy? Ei tietenkään, koska se ei ole "ketterä"!
"Globalisaation haittavaikutukset ovat yksi todennäköinen syy taloudellisen syrjäytymisen ja epävarmuuden yleistymiseen monissa länsimaissa.

Haittoja on kasautunut erityisesti niiden kansalaisten taakaksi, joiden työpaikkoja on teollisuustuotannon mukana siirtynyt länsimaista Kiinan kaltaisiin halvan työvoiman maihin.
---
Pentti Hämäläinen:
 Seppo. Ei ole juuri lisättävää, mutta ei myöskään pois otettavaa talouden valtavirtaisen ideologian luonnehdinnasta ja EU:n alistamisesta markkinamenon tienraivaajaksi. Varsin monet ovat kritiikissään sitä mieltä, että olemme vedenjakajalla: Maastrichtin regulaatioihin pitäisi saada muutos, mutta sopimusta ei uskalleta avata, koska se olisi Pandoran avaaminen. Uutta sopimusta ei enää aikaisempien idealististen suunnitelmien pohjalta saataisi aikaan. Silloin oltaisiin nykymuotoisen Euroopan yhdentymisen loppupeleissä. Ja mikä olisi uusi, siitä ei ole vielä arkkitehtuuria uskallettu esittää. Ja huomatkaamme: hallitseva talousideologia on pitkän ja syvävaikutteisen indoktrinaation myötä saanut aikaan sen, että yleinen puheenparsikin on sen ideologiset ilmaisut omaksunut. Ja yhtiöittämisestä sinänsä: olen sen perusteluiksi kuullut vain ketteryyden ja toiminnan muutoksen siten, että ei enää tarvitse kaikkea kuljettaa poliittisesti valittujen elinten eli kansaa edustavan kontrollin kautta. Sekä pienet että suuretkin asiat ovat liiketoimintasailsuuden takana. Vasta katastrofi tai sisäpiirin vuotaja saa ne julkiseksi. Tätäkö haluamme? Ja omistuksen vyörytys yksityiseksi on asia sinänsä. Julkista, myöskään ossuuskuntaa, ei voida ulkopuolelta valloittaa. Yhtiötä voidaan pilkkoa, osaosuuksia myydä, järjestelyjä on monenlaisia, millä ajan kuluessa julkinen omistus muuttuu yksityiseksi. Sopiva hallintokoalitio pistää menemään, ja se on siinä. Jos esim. julkisuudessa esitelty suursairaala syntyy, on paine kova saattaa se osakeyktiöksi. Ketteryyden ja muunkin jouston nimissä. Konsulit, tehtävään luottohenkilöinä valitut, katsokaa, mitä olette tekemässä. Menetettyä voi olla yhtä vaikea saada takaisin kuin kaatunutta sisältöä maitohinkkiin. Näistä meillä Suomessa on riittävästi kokemusta. Ja seurauksena pahimmillaan on, että kansa maksaa, voitot jaetaan tuntemattomaan osoitteeseen.
---

Ilpo Rossi:
Kiitokset Sepolle tämän sosiaalipsykologian alaan kuuluvan käsitteen ottamisesta analyysin kohteeksi. Frankfurtin koulukunnan johtavan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan "ketteryys" sopii hyvin kuvaamaan kaupallista asennoitumista ja suuntautumista, sen myönteisiä ja kielteisiä puolia.

Ketteryydessä on parhaimmillaan kysymys määrätietoisesta asenteesta, kyvystä muuttaa käsityksiään, toimia nuorekkaasti ja kaukonäköisesti; se saattaa olla avarakatseisuuttakin ja seurallisena ominaisuutena se on vallan mainio piirre. Sipilä tarkoittanee ilmaisullaan kokeilevaa, epädogmaattista, tehokasta, uteliasta,älykästä ja sopeutuvaa asennoitumistapaa - edellyttäen että se liittyy suvaitsevaisuuteen, henkevyyteen ja jopa anteliaisuuteen.

Kokemuksemme ovat osoittaneet, että kaupallisessa ketteryydessä ei ole kuitenkaan kysymys tästä, vaan riistävästä ja pohjimnmiltaan kylmäkiskoisesta asenteesta joka jättää omat motiivinsa tyystin avaamatta. Kielteisimmillään ketteryys sanan kaupallisessa mielessä on opportunistista, epäjohdonmukaista ja lapsellista touhuilua, nykyhetkeen rajoittuvaa periaatteettomuutta, kykenemättömyyttä ottaa vastuuta tekemisistään.

Pahimmillaan kaupallinen ketteryys on päämäärätöntä touhukkuutta, tahdittomuutta, älytöntä tuhlaavausuutta, jossa näkyy sekä arvosteluykyvyn puute että kaupallinen välinpitämättömyys "ketteryyden" seurauksista.

Ketteryys kaupallisena, riistävänä kylmäkiskoisuutena on jotakin aivan muuta kuin kriittisessä tilanteessa omaa tai kanssaihmisten elämää suojelevan sankarin, taistelijan. Ketteryys ilman rakkautta elämään on tuhoa ennustavaa uhkarohkeutta, yksi aikamme suosimista epäproduktiivisuuden moderneista muodoista.

Tämä asenne näkyy muillakin elämänaloilla. Ketterästi, ilman eduskunnan päätöstä "yhteisen ymmärryksen" (MOU) merkeissä allekirjoitettu "Isäntämaasopimus" tämän vuoden keväällä on merkki samankaltaisesta toiminnasta puolustuspolitiikan alueella, Suomen saattamisessa sodan kynnykselle - ilman sitä yhteistä ymmärrystä.

Rationaalisen ajattelun loppu?

Javier López, Espanjan Sosialistipuoluetta edustava europarlamentaarikko kirjoittaa Social Europe -verkkolehden 12.11. 2018 numerossa tekijöistä, jotka näyttävät muodostavan vuosisadan uhkan perinteiselle demokratialle. Hän kirjoittaa "vaaliautoritaarisuudesta" (electoral authoritarianism), siitä kuinka ennenkaikkea keskiluokka näyttää vaalitilanteissa kääntyvän jopa äärimmäisen autoritaaristen ja taantumuksellisten ehdokkaiden kannattajaksi - kuten kävi äskettäin Brasiliassa; kansa antoi tukensa kovan linjan ratkaisuille pohjautuen uskontoon, järjestäytyneen työväestön vihaamiseen, poliisin ja sotilasvoimien kasvattamiseen ja valtavirtaiselle taloudelliselle ortodoksialle. Näitä arvoja uusi presidentti Bolsonaro edustaa.

Tällaisia autoritaarisia vaalituloksia näkyy toteutuvan eri puolilla maailmaa. Javier López mainitsee Trumpin valtaanpääsyn USA:ssa, hindulaisen Narenda Mondin voiton Intiassa ja Rodrigo Duterten menestyksen Filippiineillä. Näyttää siltä, että ne jotka ovat vapaita valitsemaan mutta sopivien välineiden puuttuessa voimattomia, ovat valmiita uhraamaan demokratian sensaatiohakuiselle kontrollille. Voimaton vapaus hakee ratkaisua voimakkailta tuntuvista, autoritaarisista johtajista.

Kirjoittaja kiinnittää huomiota myös sosiaalisen mediaan ja sen olemukseen muodostaa samanmielisten "heimokammareita", joissa koetaan yksilötasolla oltavan voimakkaita, mutta jotka murtavat perinteisiä tiedottamisen rakenteita. Ne ovat kirjoittajan mukaan voimakkaita välineitä vakuuttamaan omissa yhteisöissään, ruokkimaan vastakkainasettelua ja ohittamaan tiedotukseen tähän saakka liittyneen toimittamisen, sisällöllisen kontrollin. Niistä muodostuu koneita joista voi väärinkäytettynä muodostua massaharhautuksen välineitä.

Tähän liittyy myös digitaalisen, audiovisuaalisen informaation massakulutus, viestittäminen kyllästymiseen saakka ja vahingon aiheutaminen lyhytjännitteisyyden muodossa: mikään ei ole totta mutta kaikki on mahdollista. Lyhytjännitteinen viihde yhtyneenä autoritaarisuuteen, siinä uuden radikaalin oikeiston kaksi piirrettä. Tämä aave vaeltaa nyt Roomassa, Budapestissa, Varsovassa, Britanniassakin.

Kirjoittajan mukaan Euroopalla, demokratian viimeisellä linnakkeella on edessään vuosisadan taistelu.

13.11. 2018
Jan Hurri, Taloussanomien kolumnisti näkee tilanteen samalla tavalla kuin Javier López:

"VYÖNKIRISTYKSET ovat varsin yleisesti rasittaneet eniten pieni- ja keskituloisia kansalaisia. Heille julkisen talouden vyönkiristykset ovat merkinneet joko tulojen supistumista tai verorasituksen kasvamista ja joka tapauksessa käytettävissä olevien tulojen heikkenemistä ja elintason laskua.

Keskuspankkien viime vuosina toteen panemat erittäin suurisuuntaiset rahapolitiikan elvytysohjelmat ovat epäsuorasti voimistaneet eriarvoisuuden ja ärtymyksenkin tunteita.

Rahaelvytys on kasvattanut ennestäänkin vauraimman kansanosan hallussa olevan finanssi- ja kiinteistövarallisuuden arvoa ja pääomatuloja radikaalisti. Suurin osa kansasta ei kuitenkaan omista finanssi- tai kiinteistövarallisuutta, joten enemmistölle rahaelvytyksestä on koitunut entistä kalliimman asumisen ja yhä raskaamman velkaantumisen kaltaisia haittoja."

Rahatalous ei ole hallussa

Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjaa "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like Kustannus Oy 2014) ei taida enää olla saatavissa muutenkuin satunnaisesti kirjastojen kautta. Olen lainaillut kirjan jälkikeynesiläistä lähestymistapaa - toivottavasti oikein - eri yhteyksissä ja mm. blogeissani tuonut keskusteluun finanssi- ja rahapolitiikan endogeenisen ja eksogeenisen ulottuvuuden ja niiden eroavaisuuden. Jotta analyysi saisi vähän syvällisempää ulottuvuutta, linkitän tähän Ahokkaan ja Holapan vastauksen Juha Tervalan Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa esittämään jälkikeynesiläisyyden kritiikkiin.

Artikkelissa vastataan Juha Tervalan suomalaista jälkikeynesiläisyyttä käsitelleeseen kirjoitukseen. Tervalan kirjoitus osoittautuu objektiivisen ja laadukkaan kriittisen katsauksen sijasta huolimattomasti kirjoitetuksi arvioksi Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun -kirjasta. Artikkelissa osoitetaan, että Tervalan väitteet Ahokkaan ja Holapan suorittamasta taloustieteen vääristelystä eivät pidä paikkaansa.

----
Mitä Tervalan artikkeli ja sen julkaiseminen Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa kertovat suomalaisesta taloustieteellisestä keskustelusta? Nähdäksemme ne ovat merkki siitä, ettei aika ole Suomessa edelleenkään kypsä laaja-alaiselle rakentavalle taloustieteelliselle keskustelulle.
---
Mikäli jälkikeynesiläiseen teoriaan suhtauduttaisiin vakavasti ja jälkikeynesiläisistä argumenteista keskusteltaisiin avoimesti ja rehellisesti taloustieteen piirissä ja julkisesti, myös talouspolitiikkaan voisi syntyä uudenlaisia näkemyksiä ja yhteiskuntapolitiikkaan voisi avautua nykyisestä poikkeavia mahdollisuuksia.

11.11. 2018 Pentti Hämäläinen:
Erityisen merkillepantavaa on se, että valtavirtaisessa talousajattelussa jätetään julkinen, erityisesti valtion toiminta kuin sivustakatsojaksi, käytännössä erilaisten avustusten jakajaksi elinkeinoelämälle ja tutkimuslaitosten rahoittajaksi. Niidenkin tulosten edunsaajiksi osoittautuvat usein hyvin menestyvät yhtiöt, mitkä edelleen 'iskevät suonta' valtion piikkiin, kun sellainen on olemassa.

 Muistamme, kuinka kävi Pekkarisen ryhmän taannoiselle yritykselle löytää uusia perusteluja valtiontuen käytölle. Sisäpiiri ei siihen suostunut. Valtiolla pitäisi olla mm. selkeästi oma teollisen talouden kehittämisohjelma (katsokaamme, mitä Saksa on jo pitkään tehnyt Industrie 4.0 -ohjelman puitteissa; meillä ei aiheesta mitään julkisuudessa! ) ja sitä tukeva tutkimuspolitiikka. Se mahdollistaisi talouden uudistumisen tehokkaasti, kun paradigma muuttuu teknisesti sekä sen siivittämänä myös yhteiskunnan muut rakenteet koulutussisältöjä ja logistiikkaa myöten.

Tulee uudelleen nostaa keskusteluun esim. Marianne Mazzucaton erinomaiset kirjoitukset ja teesit siitä, mikä on ollut julkisen rooli talouden rakenneuudistusten ja markkinamenestyksen taustalla teknisesti edistyneissä ja markkinoita hallitsevissa talouksissa. Samoin on hyvä katsoa, miten luonnehtii teollisuuden merkitystä taloudessa ja taloustiedettä 'tieteenä' tunnettu Ha-Joon Chang, tuo korealais-brittiläinen professori: teollisuus on talouden ydintä; sen uudistumisesta on pidettävä huolta.

Pelkkä pörssitoimijoiden ja muiden meklareiden pyörittämä johdannaistalous ei juurikaan reaalitalouteen kiinnity. Niistä seuraa kuplia, mitkä kyllä reaalitalouttakin koettelevat, kuten koettu on.

Ja Chang taloustieteestä tieteenä: vain pieni osa sijoittuu ankarien tieteenkriteerien piiriin; pääasiassa on kyse poliittis-ideologisesta systematiikasta, missä perustelut ovat enemmän ja vähemmän illusorisia, ja siten myös jatkoargumentit vailla todellisuuden vasteita.

Myöskään sitä ei nykymenossa juurikaan kysytä, ketä talouden tulee palvella, erityisesti niiltä osin, kuin julkisilla rahoituksilla luodaan perusedellytykset niin infran, työvoiman osaamisen kuin muutoinkin ennustettavan toimintaympäristön ylläpitämiselle.

Tässä tulisi ottaa ohjeeksi professori Robert Reichin näkemykset, millä hän haluaa 'varjella kapitalismia sen itsetuholta'. Siispä meilläkin osakeyhtiölain 5§ tulisi uudelleenkirjoittaa. Ja perusajatuksena valtion rooli talouden alueella tulee olla sama, mitä Väinö Liukkonen meille opetti: tuotannontekijöiden tehokas käyttö, jotta saavutetaan täystyöllisyys. Sitä saa tarjoaa mm. Euroopan unionille päätavoitteeksi Joseph E. Stiglitz! Mutta kukaan muu ei julkisuudessa puhu enää täystyöllisyydestä. Työttömyydesta talouden 'joustoelementtinä' ja yhtenä 'ketteryyttä ylläpitävänä' on tullut uusi normaali. Edes sosialidemokraattien puheenparteen tämänlaiset valtiollisen ja muun julkisen toiminnan velvoitteet eivät sisälly.

Inhimillisen kehityksen edellytys on toimiva kansalaisyhteiskunta

Hannu Ikonen, aktiivinen pohdiskelija ja luova aktivisti julkaisi 8.11.- 2018 Facebookissa inhimillistä kehitystä ja sen yhteyttä toimivaan kansalaisyhteiskuntaan valaisevan kirjoituksen:

INHIMILLISEN KEHITYKSEN EDELLYTYS ON TOIMIVA KANSALAISYHTEISKUNTA

Pekka Kuusen laaja tutkimus ihmiskunnan kehityksestä ”Tämä ihmisen maailma” (WSOY 1982) valmistui keynesiläisen, kehitysoptimismin vielä vallitessa maailmaa. Teos kelpuutettiin Pekingin yliopistoon, kasvattamaan ymmärrystä kulttuurievoluution vaikutksesta ihmiskunnan kehityksessä kohti parempaa huomista. Naomi Klein julkaisi tutkimuksensa, ”Tuhokapitalismin nousu” (WSOY 2008) monetarismin, ”friedmanilaisuuden” vallitessa ja hallitessa maailmaa ”shokkihoidoillaan” kriisien jälkeisessä ajassa. Milton Friedman ja Chicagon koulukunta olivat vieneet oppinsa mm. Pekingiin ja Moskovaan, joissa kummassakaan ei haluttu toimivaa ja laein turvattua kansalaisyhteiskuntaa vaan taloudellista kasvua, jossa Peking, Kiina näyttää paremmin onnistuneen.

USA:n kasvua maailmasotien välisenä aikana selittää ”Coca-Cola-diplomatia” eli maailman taloudellinen valloitus, vastakohtana vallankumoukselliselle kommunismin ja Neuvostoliiton kasvulle, jolle oli tilausta kehittyvässä maailmassa. Toisen Maailmansodan jälkeen USA:n kasvu alkoi perustua enemmän sotilaalliseen voimaan kun NL haki kasvunsa ja voimansa kehitysyhteistyön kautta. Nyt nämä ”kilpakumppanit” on ”selättänyt” Kiina omaa luokkaansa olevilla talouden kasvuluvuilla. Talous ei ole kuitenkaan se ainoa asia, jolla hyvinvoivaa kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan kunnioittamaan ihmistä, toinen toistaan, tasa-arvoa rakentamaan, ympäristöstään ja luonnon monimuotoisuudesta huolehtimaan.

Juan Bablo Cardenalin ja Heriberto Araujon tutkimus ”Kiinan maailmanvalloitus” (Into 2017) kuinka Kiinan taloudellinen kasvu ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, tukevat toisiaan ja synnyttävät maailmalle inhimillisyyden ja ympäristön unohtavan negatiivisen kehityskierteen vaikka talous jatkaisi kasvuaan. Monetaristisessa, ”globalisoituvassa” vapaakauppaisessa maailmassa ”Kiinan heittämä pelastusrengas” monelle kehitysmaalle on ”ainoa vaihtoehto” IMF:n WB:n komentovallan sijaan, ”rakenteellisen sopeutuksen” sijaan. Kiinan ”punakapitalismi” raivaa tietään maailmanvaltiaaksi kapitalismissa ja näköjään kommunismissakin hyväksytyin keinoin. Rahan mahti on uskomaton. Kiinasta on Friedmanin opein sukeutunut ”maailman tehdas” (kaikkea kaikkialle), maailman suurin hanke- ja kehitysrahoittaja ohi IMF:n ja WB:n. Ns. realikommunismista on tullut kansalaisyhteiskuntaa arvostavan, demokraattisen sosialistin silmissä hylkytavaraa.

Kiina on monin projektein, yhteistyösopimuksin ja osakkuuksin päässyt hyödyntämään kehitysmaiden raaka-ainevaroja (Suomenkin?), rakentamalla kohdemaihin voimaloita ja patoja, infrastruktuuria ja stadioneja sekä huolehtimalla niiden rahoituksesta. Raaka-aineiden tie kulkee tuon ”maailman tehtaan” kautta takaisin, valmiina tuotteina maailman jokaiseen torppaan ja metropoliin, Suomeen ja Lieksaankin. Meille tavara kulkee vielä pääosin tukkukauppojemme välityksellä, mutta esimerkiksi Italiaan ja Sisiliaan (autonomia) kiinalaisten vähittäiskauppojenkin kautta. Köyhimmillekin tulee mahdolliseksi hankkia halpoja valmisteita, mutta itse tuottava työ on ”viety” Kiinaan. Maailma on kiinalaistettu ja edelleen kiinalaistetaan, piittaamatta kansallisista hyvinvoinneista tai ympäristönormeista kuitenkin lakeja ja kapitalismin normeja kunnioittaen.

Kulttuurievoluutio, jota Kuusi aikanaan kuvaili kehitysoptimistisin sävyin on sanut toisenlaisen sävyn Friedmanin oppien myötä. Tämä näkyy maailmalla – Suomessakin – työväestön oikeuksien polkemisina, työehto- ja työsopimusten heikennyksinä, ympäristönormien ja -lainsäädännön kyseenalaistamisina, kansalaisyhteiskunnan edellytysten syömisenä, kiinalaisen, kommunistisen kapitalismin valvontavallan ulottamisena ihmisten intiimeimille-, yksityisille- yleensä perustuslain suojaamille alueille.

Pekka Kuusi sosialidemokrattina tarkasteli aikanaan maailmaa keynesiläisestä, optimistisesta kehyksestä, jota heijasteli sdp:n silloinen periaateohjelma lausumineen: ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka piti sisällään kansakuntien omehtoisen kehityksen kohti hyvinvointia kuten oli tapahtunutkin hänen tutkimustaan edeltävänä aikana, kansalaisyhteiskunnat olivat kehittyneet ja kriitistyneet hyvinvoinnin myötä. Kaksi muuta mainittua kirjaa uudempina eivät jaa enää Kuusen Kehityoptimismia vaan maalaavat Friedmanin monetaristisen maailman pessimismin vedoin, ”tuhokapitalismin” kansalaisyhteiskuntia syövästä voimasta. Kaikki teokset ammentavat kuitenkin jotain yhdistävää-, kulttuurievolutismia Pekingistä, maailman vapaakaupasta, ympäristöstä ja köyhyyden syistä, ehkä myös siitä, että maailma on poliittisesti rikki kommunisminkin taipuessa kapitalismiksi.

Hannu Ikonen sd
Lieksa

SOTE-hanke ja sen notifiointi

Sosialidemokraattien eduskuntaryhmän lakimies Valtteri Aaltonen on tuoreeltaan kirjoittanut ensimmäisen analyysinsa eduskunnan sosiaalivaliokunnan tuoreesta SOTE-kokonaisuudesta sen nyt lähtiessä Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn. Asia koskee pakollista valinnanvapautta terveys- ja sosiaalipalveluja valittaessa ja niiden oikeudellista perustaa. Tämän hankkeen etenemistä ennen eduskuntavaaleja pyrimme täällä myös aktiivisesti seuraamaan.

SOTE-hanke ja sen notifiointi
"Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan antoi eilen mietintöluonnoksensa hallituksen sote-uudistusta koskevasta lakiesityspaketista.
Yksi uutinen mietintöluonnoksessa on, että valiokunta ei hallituspuolueiden enemmistön turvin ole tekemässä mitään merkityksellistä sote-esityksen EU-oikeudellisille ongelmille. Nämä ongelmat ovat olleet jonkin verran esillä julkisessa keskustelussa, mutta hiukan vajavaiseksi tuntuu jääneen ymmärrys siitä, kuinka merkittävistä riskeistä asiassa on kyse. Seuraavassa koitan avata hallituksen mallin EU-oikeudellisia kipukohtia niin selkeästi kuin osaan. Valitan jo etukäteen, että EU-oikeutta nyt ei vaan liene mahdollista käsitellä niin, ettei satu yhtään."

Aikuinen poika ja kaapin paikka

Italian kriisi
6.11. 2018
Nyt on ryhdyttävä seuraamaan Italian talouskriisiä. Euroopan Unionin valtionvarainministereiden ministerineuvosto on käsitellyt 5.11. 2018 Italian vuoden 2019 budjettia, jossa velan lisäämisellä yritetään saada uutta kasvua aikaan. Velanoton määrä  on 2,4 % ja se ylittää  Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen kriteerit; EU:n ministerineuvosto on kokouksessaan tehnyt yksimielisen päätöksen vaatien Italiaa korjaamaan budjettiaan vaadittujen kriteereiden mukaiseksi. Kokouksessa Italia vaati ymmärrystä hankkeelleen, jonka se uskoo lopulta piristävän ostovoimaa ja työllisyyttä niin paljon, että tulos kääntyy lopulta positiiviseksi. Italian hallitus on ns. viiden tähden koalitio täydennettynä Berlusconin liberaalilla "Forza Italia" puolueella. Osa hallituspuolueista on oikeistopopulistisia, jyrkästi maahanmuuttovastaisia ja tavoitteiltaan keskenään ristiritaisia.

Ministerineuvoston yksimielinen kanta perustuu eksogeeniseen, määrällisesti rajatun rahan politiikkaan jäsenvaltioiden suuntaan. EKP:n endogeenisiin rahatoimiin kuuluva, yritysmaailmalle ja markkinoille suunnattu "määrällinen elvytys"(QE) on juuri päättymässä. Sen kautta on valtion velkakirjoja ostamalla luotu kansallisiin budjetteijhin tilaa yrityksille ja markkinaratkaisuja kehittäville toimille  lisää vuosina 2014-2018  yhteensä noin  4,6 biljoonan euron, eli 4600 miljardin euron eli 4 600 000 miljoonan euron verran. Osa tästä pankkien kautta toteutetusta ostosopimuksesta on valunut välittäviern pankkien palkkioihin ja osa suoraan EKP:n toimiin yritysmaailmassa.

Tämä EU:n ja EKP:n erikoinen toimintatapa noudattaa enemmän tai vähemmän tiukasti Euroopan Unionista tehtyä konsolidoitua peruskirjaa, jonka mukaan Euroopan Unioni tai EKP ei saa ottaa vastuuta yksityisen jäsenmaan velanotosta, so. yrityksestä toteuttaa sopimuksiin perustuvaa endogeenista talous- ja rahapolitiikkaa. Euroopan komission tehtävänä on valvoa tätä ja seurata itse asiassa keinotekoisesti luotuja raja-arvoja jäsenmaiden budjettien kasvun ja velanoton suhteen. Samalla tämä muodostaa sen "valuvian" joka erottaa Euroopan Unionin talouspolitiikan itsenäisen maan ja sen itsenäisen keskuspankin rahapoliittisesta asemasta. Itsenäinen maa voi tarvittaessa harjoittaa myös endogeenista, sopimuksiin perustuvaa ja oman keskuspankkinsa periaatteessa määrättömästi rahoittamaa finanssi- ja rahapolitiikkaa. Sama seikka erottaa Euroopan Unionin myös maailman muista suurista taloudellisista toimijoista, kuten Kiinasta, Venäjästä, USA:sta ja Intiasta.

Joudumme siis seuraamaan näytelmää, joka EU:n pienemmän jäsenmaan, Kreikan kohdalla johti lopulta antautumiseen ja vasemmistolaishenkisen Syriza-puolueen taipumiseen EU:n eksogeenisen talouspolitiikan seuraajaksi. Austeristiset seuraukset ovat kaikesta huolimatta ajaneet Kreikan suurin piirtein sata vuotta sitten vallinneeseen taloudellisen tilanteeseen, jossa toivon pilkahduksiakaan ei juuri ole näkyviissä. Vähäinenkin hyvinvointivaltion pohja on tyystin romutettu.

Vaakakupissa ei nyt ole ainoastaan Italian kuriin saattaminen ja romahdus muodossa tai toisessa, vaan myös Euroopan Unionin kohtalo sellaisenaan. Italia on Euroopan Unionin keskeisiä perustajamaita. Euroopan Unioni perustettiin Rooman sopimuksella vuonna 25.maaliskuuta 1957..

Kaappi ja kaapin paikka? Jos talous- ja rahapolitiikan ymmärretään olevan kokonaisuudessaan osa valtion, kunnan tai muun julkisen pakkoyhyteisön kuten Euroopan Unionin politiikkaa, siihen kuuluu luonnollisena osana myös valtioiden ja julkisten yhteisöjen oikeus endogeeniseen, sopimuspohjaiseen, kirjanpidolla toteutettuun rahapolitiikkaan.

Tämä sosialismin luuranko vaanii edelleen eurooppalaisen logiikan kaapissa.