Koronaviruskriisi – euroalueen kohtalon hetki?

SOSTE ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas:
"Kirjoitin keväällä siitä, millaisen haasteen #koronakriisi asettaa EU:lle ja ennen kaikkea euroalueelle. Pidin jonkinlaisen yhteisvastuullisen paketin aikaansaamista välttämättömänä. Nyt sellainen saatiin. Erityisesti Saksan liikkuminen tämän mahdollisti.

"Käsillämme olevassa kriisissä vastuu tästä siunaantuu kahdelle julkiselle instituutiolle – valtiolle ja keskuspankille. Lopulta vain näiltä löytyy annetussa aikaikkunassa kykyä vastata niihin taloudellisiin tarpeisiin, joita suunniteltu taantuma aiheuttaa."

___
ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju:

”Ei tämä sillä tavalla ohitse vielä ole.”

EU:n elpymispaketin varaan Kangasharju ei kauheasti laske. ”Todennäköisesti raha menee suurimmaksi osaksi turhuuteen”, hän arvelee.

Kangasharjun mielestä parhaimmillaan elvytysvaroilla voitaisiin ostaa yleistä hyväksyntää vaikeille ja välttämättömille rakenneuudistuksille esimerkiksi Italiassa. Hän ei kuitenkaan usko, että näin tapahtuu.
---
Onkohan tämä ensimmäinen tai toinen kerta, kun olen Aki Kangasharjun kanssa lähes samaa mieltä...

___

30.7. 2020
Ilpo Rossi kommentoi tätä teemaa


Korona-elyvytyspaketin ja Euroopan Komission 7-vuotisbudjetin käsittelyssa saavutettu neuvottelutulos on erityisen merkittävä siksi, koska se merkitsee käännettä Euroopan yhden merkittävimmän maan, nimittäin Saksan lähestymistavassa velkaan ja sen avulla tapahtuvaan elvytykseen. Saksan vuodelta 1949 peräisin olevassa perustuslaissa (art. 109) todetaan , että 
"(1) Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat taloudenpidossaan  riippumattomia.

(2) Liittohallitus ja liittovaltiot täyttävät yhdessä Saksan liittotasavallan velvoitteet, jotka johtuvat Euroopan yhteisön säädöksistä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan nojalla noudattaa budjettikuria ja ottaa huomioon yleisen taloudellisen tasapainon vaatimukset.

(3) Liittovaltion ja osavaltion talousarvioiden on oltava pohjimmiltaan tasapainossa ilman tuloja lainoista. Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset voivat säätää säännöistä, joissa otetaan huomioon tavanomaisesta tilanteesta poikkeavan taloudellisen kehityksen vaikutukset, sekä poikkeuksen luonnonkatastrofeihin tai poikkeuksellisiin hätätilanteisiin, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi valtion taloudelliseen tilanteeseen. Poikkeusasetukselle on annettava vastaava takaisinmaksuasetus. Yksityiskohtaisempi järjestely säätelee liittovaltion talousarvion 115 artiklaa sillä edellytyksellä, että 1 lause täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen." 

Tämä perustuslain linjaus perustelee Saksan vuosikausia harjoittaman  "mustan nollan" talouspolitiikkaan. Täältä tulee myös erityisolosuhteissa kuten luonnonkatastrofien ja  poikkeuksellisten hätätilanteiden poikkeuksiin liittyvä "takaisinmaksuasetus" jossa määritellään miten ja millä aikavälillä tapahtuneet ylitykset saatetaan takaisin tasapainoon. 

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka viisasta on sisällyttää tällainen strateginen ja samalla myös moniarvoisuutta rajaava, ideologinen tavoite niinkin demokratian kannalta keskeiseen asiakirjaan kuin mitä perustuslaki on. Sama koskee Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa ja siitä johdettua Maastrichtin sopimusta, joka samalla tavoin puristaa kaikki jäsenmaat vastaavansisältöiseen pakopaitaan Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksessa.

Saksalla on ollut hyvistä vientituloksista johtuen varaa tukevaan sisäiseen elvytyksen ilman velanottoakin. Nyt Euroopan Komission nimissä tehtävä velka on herättänyt Saksassa myös perustuslakituomioistuimen arvioimaan, voiko Saksa osallistua sellaisiin Euroopan Unionin lanseeraamiin elvytyspaketteihin, joita toteutetaan velkapäätöksillä ja joista myös Saksalla on omalta osaltaan viimekäden vastuu. Eurooppaoikeus on näyttänyt omasta puolestaan vihreää valoa Komission 750:n miljardin tuki- ja lainapaketille siitäkin huolimatta, että Saksan perustuslain mukainen kieltäytyminen jäsenmaiden velkavastuisiin osallistumisesta on kirjattu myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen. 

EKP:n määrällisessä elvytyksessä ja nyt Komission finanssipoliittisessa, tosin luonnonkatastrofiin verrattavissa olevasta Korona-Pandemiakriisistä johtuvasta tilanteesta kertaluonteiseksi rajoitetussa elvytyspaketissa on jo selvää  irtautumista etukäteissäästämiseen velvoittavasta budjettipolitiikasta ja suuntautumista  endogeeniseen, itsesäätöiseen makrotalouspolitiikkaan. Sen keskeinen tunnus on, että itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö kuten Euroopan Unioni ei voi ajautua konkurssiin. Se voi aina omilla finanssipoliittisilla päätöksillään lisäksi rahoittaa kaikkia tarvittavat hankkeensa. Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Komissio voi poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla aina luoda rahaa "tyhjästä". Mitään setelipainoja tai rahankuljetusrekkoja ei täsä tarvita. Päätökset kirjataan ja merkitään kirjanpitoon tietokoneen enteriä painamalla. 

Kun Euroopan Unioni on valuuttaunionia luodessaan samalla poistanut jäsenmailta itsenäiset keskuspankit, joista on tullut valuuttaunionin kautta Euroopan Keskuspankin alaisia. Jäsenmaat  ovat siten mitä suurimmassa määrin  riippuvaisia EKP:n toimista itsesäätöisen finanssi- ja rahapolitiikan toteuttamisessa. Juuri tästä syystä on tärkeää että Euroopan Unioni laajentaa fiskaalista ulottuvuuttaan sekä raha- että finanssipolitiikan suuntaan.

Mistä sitten johtuu, että ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju pitää elvytyspakettia kutenkin kaikenkaikkiaan melko tehottomana keinona korna-elvytyksen hoidossa? Syitä voidaan vain arvailla, mutta on olemassa ainakin yksi syy mikä tekee Euroopan Komission elvytystoimista suhteellisen tehottomia: se on Euroopan Unionin periaatteellinen sitoutuminen peruskirjoissaan - mm. Lissabonin sopimuksessa - erittäin kilpailukykyisen markkinan tukemiseen (Lissabonin sopimuksen artikla 2, kohta 3); yhdessä jäsenvaltioiden taloudellisista vastuista kiueltäytymisne kanssa tämä merkitsdee sitä, että niin Euroopan Unionin kuin monien jäsenvaltioidenkin toiminjnassa korostuu juuri markkinoihin suuntautuvat talouselliset ratkaisut, kuten tuki nykyisenkaltaisen kriisin voittamisessa. Valtioidenkin toimia voitaneen tukea, mutta siinä tapauksessa edellytetään määräenemmistöpäätöksiä. Esimerkiksi Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi nykyisillä poliitttisilla voimasuhteilla vähintäänkin Kokoomuksen tulemista hallituksen politiikan tueksi. Sitä ei näillä näkymin ole odotettavissa.

MMT:n työtakuu - perustoimeentuloa parempi vaihtoehto

MMT:n kehittelemän työtakuun ja ehdotetun yleisen perustoimeentulomallin (ubi) välillä on merkittävä ero.

Tässä videossa professori Bill Mitchell Zoom-keskustelun tohtori Pavlina Tchernevan kanssa ja niissä hän ja haettiin vastausta  kolmeen työtakuukysymykseen.  
Pavlina Tcherneva on juuri julkaissut kirjan - "Tapaus työpaikkatakuu" (The Case for a Job Guarantee, kustantaja Wiley)-, joka tarjoaa todella merkittävän näkemyksen Modernin Monetaarisen Teorian mukaisesta työpaikkatakuusta.

Youtube linkin takana olevassa jaksossa keskustellaan siitä, miksi työsuhdetakuu on parempi vaihtoehto ns. universaalille perustulotulle. Tässä lyhyt referaatti keskustelun sisällöstä:

Mikä on Moderniin Monetaariseen Teoriaan kuuluvan, kaikkia koskevan työtakuun ja toisaalta universaalin, kaikkia koskevan perustulon, "ubi"n  (ubi = universal basic income)  ero? Se liittyy ensiksikin verotukseen. Verotus on se dynaaminen voima, jolla luodaan investointeja ja palveluja ja joka koituu 'suurten massojen' hyväksi ja tukee ennenkaikkea heikommassa asemassa olevia. Universaali perustulo invalidisoi yhteiskunnan kehittämiselle olennaisen verotuksen merkitystä. Verotus luo kysyntävoimaa niille joilla sitä ei ole. Toisaalta verotuksella rahoitetaan tärkeitä ja ajankohtaisia tehtäväalueita kuten esimerkiksi ilmastomuutoksen torjuntaa. Universaalilla perustulolla ei siis ole sitä vastasyklistä voimaa jota yhteiskunta tarvitsee ja jota verotus monilla eri tavoilla palvelee. Kysymys on vastuullisista investoinneista (PRI= Principles of  Responsible Investments). MMT ei halua että "ubi" sivuuttaa vastuullisten investointien tärkeän roolin. 

Työn poissaolo merkitsee myös veronmaksukyvyn poissaoloa. Tässä mielessä universaali perustulo on verotuksen kannalta osa massatyöttömyyttä. Tässä suhteessa universaali perustulo on tietynlainen "Troijan hevonen" joka samalla estää perustulon piiriin kuuluvien osallistumisen mm. verotuksen kautta vastuullisen yhteiskunnan rakentamiseen. Universaali perustulo pitää implisiittisesti sisällään uusliberaalin ajatuksen (Bill Mitchell), että yhteiskunta ei kykene luomaan mielekästä  työtä ja siksi osan kansalaisista on tyydyttävä pelkkään vaatimattoman kuluttajan rooliin. Tällä on laajoja sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Nykyinen tilanne ei tarjoa juurikaan mahdollisuutta luopua 'huonosta työstä' puhumattakaan mahdollisuudesta yhteiskunnallisesti merkittävään ja motivoivaan työhön. Pelkässä kuluttajan roolissa kansalainen on myös yritysmaailman armoilla esimerkiksi kustannusten - kuten terveydenhoidon - nousun vuoksi. Lisäksi yritysmaailmassa laskeskellaan sitä, että miksi pitää yllä työeläkejärjestelmää kun on olemassa vähimmäistoimeentulon tarjoava, kaikille tarkoitettu perustulo. Siksi "ubi:ssä" on kysymys on murtavasta taloudellisesta  mallista eikä rakenteellisesta uudistuksesta. 

Modernin Monetaarisen Teorian työtakuu vie samalla myös pohjan pois ns. NAIRU-teorialta. Se tarkoittaa alhaisinta mahdollista työttömyyttä, joka voidaan saavuttaa ilman inflaation kiihtymistä. Professori Bill Mitchellin mukaan Moderni Monetaarinen Teoria tarjoaa lähtökohdan täystyöllisyyteen työtakuun muodossa ilman että olisi odotettavissa inflaation kiihtymistä. Universaali perusturva ei puolestaan poista työttömyyttä siinä mielessä, että perusturvalla elävä ei pääse osallistumaan yhteiskuntaa rikastuttavaan työhön.
__________

Omana kommenttinani lisään tähän viittauksen omiin blogikirjoituksiini vuosien varrelta, joissa pelkistetyimmässä muodossa olen puolustellut jokaiselle tarkoitettua perustuloa. Olen myös joissakin kirjoituksissani lähtenyt siitä, että perustulo ja työsuhden voitaisiin yhdistää niin, että perustulon päälle voitaisiin hankkia lisätuloa sopimusehtoihin sidotuilla työsuhteilla. Katsottuani tämän haastattelun minun on myönnettävä, että Modernin Monetaarisen Teorian työpaikkatakuu on selvästi parempi, sosiaalisesti vastuullisempi ja inhimillisesti motivoivampi vaihtoehto kuin minun aikaisemmin esittämäni perustulokannanotot. Tosin perusturvan vastustaminen ilman näkemystä täystyöllisyyteen johtavasta endogeenisesta taloudesta on sekin ollut puutteellista osoittamatta tietä optimaaliseen talouspoliittisen malliin. Tässä suhteessa voin siis vain olla kiitollinen myös  tässä videossa käydystä korkean tason periaatekeskustelusta sekä professori Bill Mitchellille että tohtori Pavlina Tchernevalle...

10.7. 2020
Joonas Honkimaa:
"Palaan tähän aiheeseen siitä syystä, että kävin lyhyen, mutta mielenkiintoisen keskustelun perustulosta erään hyvän toverin kanssa. Myös eilen osallistuin pieneen poliittiseen iltamaan, missä asiaa sivuttiin. Uskoakseni perustulon ajatus ymmärretään “valtavirtaisessa” työväenliikkeessä monesti hieman väärin, mikä johtuu suoraan sanotusti teorian puutteesta. Se nähdään pelkkänä sosiaaliturvana, mutta sillä on myös toinen ulottuvuus. Perustulossa on kysymys siitä voidaanko sillä luoda mahdollisuus pakoon, itsenäiseen tuotantoon ja elämän haltuunottoon. Voidaanko sen avulla laajentaa yhteistä? Antaako se lisätilaa työn vapauttamiselle?"
_____________
Taistelu yhteisestä...
Ilpo Rossi: 
Tämä oli todella mielenkiintoinen blogi Joonakselta ja monessa suhteessa myös tärkeä herättäjä - myös minun suuntaani. Alkuosassa hän nostaa mainiosti esille "praxiksen", valtaa muuttavan elämäntavan merkityksen, josta omissa blogeissani olen kirjoittanut "demokratia elämäntapana" otsikon alla. Merkittävää blogissa mainitun kirjan analyysissa on se, miten pääoma - ja uusliberaali ajattelutapa - pyrkii rajaamaan, vähenämään ja jopa poistamaan itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia. Tämä vaara on varmastikin olemassa, vaikka omasta puolestani näen sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen   onnistuneen jo monissa "työn vapauttamisen" ulottuvuuksissa, esimerkiksi lapsuudessa, peruskoulun, terveyden- ja sairaanhoidon, sairasloman, vuosiloman ja työeläkkeen muodossa. Itse koen työeläkkeelläolon suurena vapauttajana ennenkaikkea henkisessä mielessä. Joonaksen kirjoitus on tärkeä siksi, että näitä oikeuksia olisi pyrittävä vahvistamaan ja kehittämään edelleen "työn vapauttamisen" suuntaan.
Kirjoituksen jälkiosassa hän puolustelee perustuloa, jota minäkin olen aivan viimeaikoihin mielessäni pitänyt mahdollisena ratkaisuna toisenlaisen, herruudesta vapaan elämäntavan toteuttajana. Perusturva-ajatusta sellaisena kuin MMT - siis Moderni Monetaarinen Teoria - sen näkee, hän kritisoi edelleen riippuvuudesta pääomaan. En usko perustulonkaan olevan tässä suhteessa riippumaton - jostakin myös niiden pääomien on yhteiskunnalliseenkiertoon tultava joista perustulo maksetaan. Kun MMT:n mukaan pääomaa - siis rahaa - voidaan luoda itsenäisen keskuspankin toimesta ja velkaa tekemällä, merkitsee se suurta vapautumista pääoman kahleista.  Siksihän uusliberalismi ei voi sallia vapautumista sen pakkopaidasta, koska se merkitsisi myös työn luonteen täydellistä muuttumista, vapautumista markkinaehtoisesta palkkaorjuudesta. Yksi "työn vapauttamisen" muoto on sekin, että voi vapautua vieraannuttavaksi koetusta työstä ja ottaa sapaattivapaata kuntoutuakseen ja tervehtyäkseen. 
Ihmisellä on joka tapauksessa kiihkeä tarve toteuttaa itseään, syntyä täysin, olla merkityksellinen, käyttää voimavarojaan ja tässä suhteessa perustulo ei juurikaan avaa näköaloja. MMT:n täystyöllisyystavoitetta ei pitäisi nähdä markkinahenkisessä "tuotetaan mistä saadaan eniten voittoa" vaan pikemminkin kansanvaltaisen hyvinvointivaltion hengessä, jossa yhteisö päättää mitä tarvitaan ja sitä kautta syntyvä työ toteutetaan koko yhteisön voimin ja työtä uudelleen jakaen. Uskon myös osallistavan, resurssoidun  kansalaistoiminnan suureen merkitykseen työllistäjänä tulevaisuudessa.
Tästä on siis jatkettava keskustelua...

_____________
Talousvaikuttaja Björn Wahlroos näkee matalapalkkatöiden olevan tulevaisuudessa välttämättömiä, ja uuden köyhälistön syntymisen välttämiseksi tarvitaan perustulo.

TV 1:n Ykkösaamussa vieraillut Wahlroos sanoo, että valtava määrä inhimillistä työtä tulee poistumaan muun muassa robotisaation myötä.

– Ratkaisu tähän on se, että taataan kaikille perustulo, jonka päälle voi ansaita pätkätöillä, matalapalkkaisella työllä, Wahlroos toteaa.


Näin ei hänen mukaansa syntyisi uutta yritystukea, ja perustulo korvaisi sosiaaliturvajärjestelmää.

___________________________

Voiko hallinnollinen valta luoda elämänmuotoja?
"Mutta juuri ne jotka tunnustavat nämä sosiaalivaltion historialliset saavutukset eivätkä lähde mukaan sen heikkouksien halpahintaiseen kritiikkiin, ovat nyttemin tiedostaneet myös sen virheen, jota ei voi panna tämän tai tuon esteen tai projektin puolinaisen toteuttamisen nimiin, vaan joka johtuu koko projektin erityisestä yksisilmäisyydestä. On herännyt epäilys ehkä väistämättömän mutta vain näennäisesti viattoman välineen, nimittäin vallan suhteen. Sosiaalivaltiolliset ohjelmat käyttävät sitä kokolailla muovatakseen lainsäädäntöä, saadaksen rahoitusta julkistalouteen - ja voidakseen panna ohjelmansa täytäntöön sen eduista nauttivien elämysmaailmassa. Siten potentiaalisten ja tosiasiallisten asiakkaiden arjen ylle kietoutuu tihenevä verkosto oikeudellisia, valtiollisia ja puolivaltiollisia normeja.

Oikeudellistumisesta ja byrokratisoitumisesta yleensä sekä valtiollisen sosiaalipolitiikan tuottavuuden vastaisista vaikutuksista erityisesti, sosiaalisten palvelujen ammatillistumisesta ja tieteellistymisestä käydyt keskustelut ovat tehneet yhden asian selväksi: oikeudelliset ja hallinnolliset välineet sosiaalivaltiollisten ohjelmien toteuttamiseksi eivät ole passiivisia, ikään kuin ominaisuudettomia. Pikemminkin niihin liittyy juuri sellainen yksinkertaiostava, normalisoiva ja valvova käytäntö, johon sisältyvää esineellistävää ja subjektivoivaa valtaa Fovault on jäljittänyt arkikommunikaation hienoimpiin kapillaarisiin verkostoihin saakka. Säädellyn, pirstotun, kontrolloidun ja huolehditun elämismaailman vääristymät ovat epäilemättä hienosyisempiä kuin aineellisen riiston ja kurjistumisen kouriintuntuvat muodot; mutta tästä ei seuraa että psyykkisen ja ruumiillisen tasolle siirretyt ja sisäistetyt sosiaaliset konfliktit olisivat vähemmän tuhoisia. Sanalla sanoen sosiaalivaltion projektiin sisältyy tavoitteen ja keinon välinen ristiriita. Sen tavoitteena on tasaveroisesti rakentuneiden elämänmuotojen luominen, mikä samalla antaa tilaa yksilölliselle itsensä toteuttamiselle. Mutta aivan ilmeisesti tätä tavoitetta ei ole mahdollista saavuttaa suoraan panemalla poliittisia ohjelmia täytäntöön oikeudellisesti ja hallinnollisesti. Valta on liian vaativa väline elämänmuotojen luomiseen.

(Jürgen Habermas kirjassa "Järki ja Kommunikaatio", Tammerpaino Oy, 1992, alkuperäisteksti Edition Suhrkamp Verlag 1983 - 1991)

Saksa sallimassa finanssipoliittisen yhteisvastuun Euroopassa?

Lainaan tähän tekstiä kahdesta saksalaisesta arvostetusta julkaisusta, die Zeit-päivälehdestä, joka kirjoittaa "likaisesta salaisuudesta" ja viikottain ilmestyvästä der Spiegelistä, jota molemmat vaativat Saksaa luopumaan tässä uudessa ja koko Europan Unionille suureksi vaaraksi osoittautuvassa kriisissä eurooppalaisen, ainakin Euroopan Valuuttaunionin  jäsenmaihin suuntautuneesta yhteisen eurooppalaisen finanssipolitiikan, siis yhteisen vastuunoton  jarruttamisesta. Juuri nyt on aika luopua "likaisesta salaisuudesta" (Die Zeit) ja lopettaa jarruttaminen. "Mitä me odotamme", kysyy der Spiegelin toimittaja. Tämä sama sopii osviitaksi myös meillä juuri perustetulle  makrotalouspoliittiselle "asiantuntijatyöryhmälle". 

Likainen salaisuus
1.4. 2020
Mark Schieritz, saksalaisen die Zeit-lehden kolumnisti kirjoittaa Euroopan taloudelliseen pelastamiseen liittyvästä teemasta; Saksa on perinteisesti vastustanut yhteistä taloudellista vastuunottoa, mutta on olemassa likainen salaisuus, joka edellyttää saksalaisen linjan muuttamista.

"Muistaako joku syksyä 2008? Tuolloin investointipankki Lehman Brothers romahti New Yorkissa, ja koska talous myös pysähtyi Saksaan, vaadittiin talouden elvytysohjelmaa. Silloisen valtiovarainministerin nimi oli Peer Steinbrück, eikä useimpien hallituksen poliitikkojen tavoin halunnut tietää siitä.Talouden piristyspaketti? Se kuulosti Keynesilta, kuten maailmanlaajuiselta talouden hallinnalta, vuoden 1970 jälkeen. Kaikki asiat, joiden kanssa et halunnut olla tekemisissä. Tai kuten Steinbrück sanoi tuolloin: "Siinä vain rahaa poltetaan".  

Loppujen lopuksi hallitus tietenkin käynnisti kuitenkin talouden elvytysohjelman talouden romahtamisen estämiseksi. Sitä ei vain voitu kutsua siksi. Sen sijaan sitä kutsuttiin kasvun vahvistamisohjelmaksi.

Ja tänään? Tuntuuko sinusta mielestäsi samanlaiselta tilanteelta, kun seuraat keskustelua Korona-kriisin eurooppalaisesta ulottuvuudesta?  

Muistutuksena on yksimielisyys siitä, että kriisin taloudellisia vaikutuksia voidaan lieventää vain, jos valtio pitää talouden liikkeessä julkisen elämän rajoitusten ajan. Se maksaa rahaa - niin paljon rahaa, että se voidaan ottaa käyttöön vain lisälainoilla. Tämä on ongelma valtioille, joilla on jo runsaasti velkaa, kuten Italialle. 

Siksi jotkin maat ovat ehdottaneet kerätä tarvittavat varat koronalainoilla. Nämä ovat joukkovelkakirjalainoja, jotka laskevat liikkeeseen euroalueen maat, jolloin taloudellisesti heikommat maat hyötyvät taloudellisesti vahvempien maiden luottokelpoisuudesta.   

Vastuu ja valvonta hajoavat aina
Idea on herättänyt puolustavia refleksejä, kuten viimeksi kuultiin eurokriisin aikana. Talousministeri Peter Altmaier puhuu "haamukeskustelusta".  CDU: n talousneuvosto pelkää, että Saksa menettää "suvereniteettinsa budjettipolitiikkaansa kohtaan" ja talousasiantuntijaneuvosto pelkää, että "tällainen vastuu ja valvonta" hajoavat tällaisen yhteisörahaston vuoksi . 

Se voi olla niin, mutta kerron tässä vaiheessa likaisen salaisuuden: vastuu ja valvonta hajoavat aina riippumatta siitä, minkä rahoitusmallin valitset. 

Ei pidä paikkaansa, että italialaiset pitää jättää oman onnensa nojaan. Päinvastoin: melkein kaikkien liittopäivien edustamien puolueiden huippupoliitikot ovat yhtä mieltä siitä, että maata on autettava. Vaihtoehtona koronalainoille otetaan käyttöön Euroopan keskuspankin (EKP) tukiohjelmat tai erityinen luottolimiitti Luxemburgissa sijaitsevalta pelastusrahastolta ESM, jota, toisin kuin tavallisesti, ei pitäisi yhdistää tiukkoihin talouspoliittisiin vaatimuksiin.  

Taitavasti pakatut eurobondit
Mutta mitä tapahtuu, jos EKP ostaa Italian valtion joukkovelkakirjalainoja antaakseen italialaisille lisää verotuksellista liikkumavaraa? Vastaus: EKP vie nämä joukkovelkakirjat taseeseensa, josta kaikki euromaat ovat vastuussa hätätilanteessa. Ja kaikki jäsenvaltiot jakavat myös ESM: n. Hän jälleenrahoittaa lainansa joukkovelkakirjoilla, jotka on turvattu näiden maiden luottokelpoisuudella. Toisin sanoen ESM-laina tai keskuspankin likviditeettilinja on vain fiksuisti pakattu joukkovelkakirjalaina.  

Vastuuväite on siis harhaanjohtava. Tämä ei tarkoita, että koronalainat ovat parempia kuin kaikki muut rahoitusvaihtoehdot. Jokaiselle tukivaihtoehdolle on hyviä taloudellisia ja poliittisia perusteita. EKP voi reagoida nopeasti eikä ole riippuvainen parlamenttien suostumuksesta, mutta keskuspankki, joka rahoittaa jatkuvasti yksittäisiä maita jatkuvasti kasvavilla velkasuhteilla, ei oikeastaan ​​ole Eurooppa-sopimusten mukaista toimintaa. ESM voidaan aktivoida suhteellisen helposti, mutta luottolimiitti, joka todella auttaa italialaisia, olisi suunniteltava niin anteliaasti, että on kyseenalaista, pystyykö rahasto saavuttamaan sen. Coronan joukkovelkakirjat sallivat rahoituksen varautumisen puitteisa, mutta niitä on vaikea välittää poliittisesti monissa pohjoisissa maissa olevan vastustuksen vuoksi. Päätelmäksi jää, että yhteisövastuunotto  toimii parhaiten edessäolevien vaatimusten suhteen. 

Sinun ei tarvitse jakaa tätä arviota, mutta tämä on  se taso, jolla sinun tulisi keskustella. Tilanne on liian vakava ideologisiin perustavanlaatuisiin keskusteluihin." 



________
Mitä me odotamme?

29.3. 2020
Henrik Müller, Der Spiegel-lehden kolumnisti kirjoittaa Korona-kriisin aiheuttamasta vakavasta kriisistä kokonaisuudessaankin, mutta myös aiheuttamsta vakavasta uhasta erityisesti julkiselle hallinnolle ja jäsenvaltioiden vakaudelle. On aika heittää vanhentuneet, yhteistä vastuuta ja yhteisiä ratkaisutapoja estävät  ideologiset päähänpinttymät sivuun ja ottaa yhteisvastuuta Euroopasta.

Kriisi kriisin jälkeen on jo syntymässä. Euroopan maat ovat vaarassa mennä konkurssiin koronaepidemian seurauksena . Jos Italia , Espanja ja mahdollisesti Ranska eivät voi enää lainata rahaa hyväksyttävin ehdoin, taloudellinen tilanteemme romahtaa. Mikään ei olisi sama kuin ennen: sisämarkkinat, valuutta, vaurautemme. Sosiaalisia ja poliittisia seurauksia ei voida enää odottaa.

Tämä skenaario ei ole mitenkään järjetön. Epidemia on lisännyt velkaantumista harppauksin. Kuukausia kestäväkoko maanosan sulkeminen pienentää taloudellista tuotantoa kaksinumeroisin prosenttimäärin. Valtion tulot ovat vapaassa pudotuksessa, kun taas menot kasvavat voimakkaasti (katso uusia työttömyyslukuja tiistaina ja keskiviikkona). Rauhan aikana ei ole koskaan ollut tällaista tilannetta. Jo 1930-luvun suuren talousromahduksen aikana talousluvut  eivät laskeneet näin jyrkästi.

Hermostuneisuus ja rahoitusmarkkinoiden hämmennys oli jo nähtävissä viime viikkoina. Italian, Espanjan ja Ranskan julkisen velan korot nousivat, koska sijoittajat pelkäsivät näissä maissa suurempaa konkurssiriskiä. Riskipreemiot ovat laskeneet uudelleen vasta sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankki (EKP) ilmoitti ostavansa arvopapereita 750 miljardin euron arvosta . Toistaiseksi on ollut hiljaista. Mutta ottaen huomioon synkät näkymät, tämä hiljaisuus ei voi kestää pitkää aikaa.

Eurokriisi palaa takaisin 
Vuosina 2010–2015 valtioiden  konkurssiuhka on pitänyt Eurooppaa ja muuta maailmaa varpaillaan. Euroopassa on paljon muuttunut näiden vuosien aikana. Mutta yksi asia on edelleen kuten aikaisemminkin: euroalue ei voi reagoida vakaviin, akuutteihin kriiseihin kuten muut valuutta-alueet, koska se merkitsisi yhteistä taloudellista vastuunottoa. Tämä on perustavanlaatuinen ongelma.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa se toimii näin: parlamentti, Yhdysvaltain kongressi, päättää ottaa uuden velan, jonka hallitus sitten lainaa valtion joukkovelkakirjojen muodossa. Jos näiden joukkovelkakirjalainojen myynnissä rahoitusmarkkinoilla on ongelmia, liittovaltion keskuspankki ostaa arvopapereita, tarvittaessa laajassa mittakaavassa. Keskuspankit voivat estää valtion konkursseja. Tämän hinta voi olla inflaation nousu myöhemmin, mutta nykyisen kaltaisessa akuutissa kriisissä tämä ei ole pääongelma. Järjestelmän kaatumisen välttäminen on ehdottoman tärkeää.

Yhteisvastuun ongelma
Euroalueella velka syntyy kuitenkin yksittäisten  jäsenvaltioiden kautta. Kansalliset parlamentit päättävät julkisesta lainanotosta. Jos ne romahtavat lainojen kanssa myöhemmin, ei ole mitään kansallista keskuspankkia, joka voisi astua määräämättömäksi ajaksi ja rauhoittaa markkinoita. Jos EKP ostaisi kansallisen velan, tämä johtaisi riskien uudelleenjakamiseen, josta mikään parlamentti ei ollut aiemmin päättänyt. Jos europankki ostaisi massiivisen Italian valtion velan, lopulta kaikkien Eurostatojen olisi vastattava siitä ilman, että heillä olisi mahdollisuus olla etukäteen sanottavaa. (Juuri tämän uudelleenjakamisvaikutuksen välttämiseksi EKP ostaa osana obligaatioiden osto-ohjelmaa kaikkien euromaiden arvopapereita vastaavien pääomaosuuksiensa mukaisesti.)

Akuutissa kriisissä vain keskuspankki pystyy toimimaan rajattomilla resursseilla, koska vain se voi luoda rajatonta rahaa - vain se voi lopulta ja tehokkaasti torjua kokonaisten luottomarkkinoiden romahtamisen. Jotta keskuspankki toimisi tällä tavalla, se tarvitsee arvopapereita, joita se voi ja voi ostaa teoriassa määräämättömästi. Mutta euroalueella sellaista ei ole toteutettu.

Koronakriisin vuoksi tämä valuuttaliiton rakennusvirhe on nyt tulossa selväksi. Koska Euroopassa ei ole laillista liittovaltiotasoa, yhteiselle lainanotolle -  ts. yhteisvastuulle - on asetettu rajoja.

Mitä tehdä akuutissa vaiheessa olevan korona-onnettomuuden edessä, joka on saattanut talouden vapaan pudotuksen tilaan? Viime viikolla järjestetyssä EU: n huippukokouksessa valtion- ja hallitusten päämiehet lykkäsivät tätä ehdotettua ratkaisua toistaiseksi .

Toistaiseksi vanhat refleksit ovat edelleen päällä. Ranska, Italia, Espanja ja muut eteläiset valtiot vaativat yhteisöltä jäsenvaltioiden rahoittamista.  Saksa, Alankomaat ja muut pohjoiset valtiot kuitenkin ovat sanoneet kieltäytyvänsä.

Videokokous oli ilmeisesti jotain tällaista. Etelät vaativat eurolainoja (nykyisin nimeltään "koronalainat"): velkakirjat, joista euromaat ovat yhteisvastuussa. Pohjoinen ei halunnut tietää niistä mitään - saa nähdä mitä tapahtuu.

Tämä kuulostaa uudelta esitykseltä eurokriisiin kiusallisen pitkässä draamassa. Tuolloin Saksan ja muiden Pohjois-Euroopan maiden kova asenne voitiin ehkä vielä perustella: velkakriisi aiheutti tuskaa maille, joiden niidenkin julkinen talous on epävakaa, ja erityiseti  talouksille, jotka eivät olleet kovin vahvoja. Nykyisen kriisin pitäisi opettaa heille kurinalaisuutta. Tämä voi olla kyyninen kanta, mutta siinä oli ainakin tietty logiikka: kriisin varoittavan vaikutuksen pitäisi varmistaa euroalueen pitkäaikainen vakaus.

Paniissa tarvitaan päättäväisyyttä
Kaikki on tällä kertaa erilaista. Se on nyt luonnonkatastrofi, jota valtio ei voi hallita, kuten Liittopäivät  päättivät viime viikolla, samalla kun 'velkajarrun' toiminta keskeytettiin . Siksi on väärin viivyttää välineiden käyttöä tai sulkea niitä kokonaan pois. Nyt tehtävänä on oltava auttaa maita, joihin pandemia on vaikuttanut erityisen kovasti. Näin asia on.

Kyse on ihmisen elämästä - ja myös Euroopan sisäisen solidaarisuuden symboleista. Niitä, jotka nyt seuraavat kumppanimaiden menoa konkurssiin, on syytä syyttää myöhemmin vastuusta euroalueen hajoamisesta. Sitten hyvää yötä: vihamielisyyden täyttämästä maailmasta yksittäisistä Euroopan maista tulee koko maapallon  pelipalloja.

On aihetta hillitä valtavaa epävarmuutta
 Paras tapa hallituksille tehdä tämä on paljastaa työkalupakkinsa ja vakauttaa siten kansalaisten, yritysten ja sijoittajien odotukset niin pitkälle kuin mahdollista. Menetelmä pienten askelten ottamiseen, odottamiseen ja epäröintiin on tietyissä olosuhteissa väärä . Poliitikot eivät saa nyt luoda ylimääräistä epävarmuutta lykkäämispäätöksillään. Paniikissa tarvitaan päättäväisyyttä. 

Ja kyse on lopullisesta uskottavuudesta. Ainoa tapa, jolla euroalue voi saavuttaa tämän, on antaa EKP: lle mahdollisuus ostaa rajoittamattomia määriä valtioiden velkaa. Sovellettavien sääntöjen mukaan EKP voi vaikuttaa vain maihin, joilla on avustusohjelma ESR: n kanssa. 

Vasta sitten EKP voi hypätä yksittäisten maiden tueksi -  toistaiseksi. Kunn  "taseenvahvistusohjelmien" (OMT) suuntaviivat on vahvistettu, ilmoitus entisen EKP johtajan  Mario Draghi ehdotus  tukea yksittäisiä euromaita voi tulla voimaan. Mitä siitä seuraa, on silloin virallistettu ja laillisesti turvattu.

Entisen Saksan korkeimman virkamiehen Klaus Reglingin johtamalla ESM-euron pelastusvarjolla olisi keskeinen merkitys korona-onnettomuudesta selviytymisessä. Rahasto ja sen edeltäjä EFSF voivat lainata yhteensä enintään 700 miljardia euroa. Tätä rajaa voidaan nostaa useita kertoja, jos kaikki euromaat ovat yhtä mieltä. Rahasto lainaa suurimman osan tästä rahasta pääomamarkkinoilta laskemalla liikkeeseen joukkovelkakirjalainoja. Tämän takaavat 19 euron jäsenvaltiota, jotka ovat rahaston osakkeenomistajia pääomaosuuksiensa perusteella, minkä puolestaan ​​kansalliset parlamentit oikeuttavat.

Mitä me odotamme?
Jos kaikki euroalueen jäsenvaltiot sopisivat ennalta varautumiseen tarkoitetuista lainaohjelmista tulevaa kriisiä varten ESM: n kanssa, Euroopan keskuspankki voisi ostaa yksittäisten konkurssivaarassa olevien maiden joukkovelkakirjalainat sekä ESM: n joukkovelkakirjalainat, joista tulisi sitten todellisia eurolainoja. Se olisi samalla vakuutus kansallisia konkursseja vastaan. Koronakriisin seuraukset olisivat edelleen tarpeeksi vakavat mutta ainakaan osa Euroopasta ei menisi konkurssiin ilman että ei oltu tehty mitään. Ja se olisi myös vakuutus sellaisille populistisille johtajille, kuten Italian Matteo Salvinille, joka torjuu ehdottomasti ESM-ohjelmat, koska he näkevät sen puuttumisena kansalliseen suvereniteettiin.

Nämä eivät ole aikoja strategisille peleille, jolloin lähestytään ongelmia varovaisesti pienin askelin. Tämän luonnonkatastrofin vuoksi se, mikä oli euro-kriisin aikana perusteltua, on nyt täysin väärin.

Tämä voisi olla Euroopan hetki. Hetki, jolloin "yhä tiiviimpi Euroopan kansojen liitto", kuten EU: n sopimuksessa todetaan, muuttuu todelliseksi liittovaltioksi. Ja tämä muutosta edistävä väline voisi olla yhteinen raha.

Julkisella hallinnolla ja taloudella on edelleen suuri merkitys  Euroopassa. Reaktiot koronaviruksen aiheuttamaan vaaraan ovat saattaneet aluksi olla kansallisia. Mutta se ei riitä keskipitkällä aikavälillä. Mitä me odotamme?

Ilmastorahaston resurssit

Olisikohan niin, että hallituksen ilmastoseminaarin tiedotustilaisuuden yhteydessä 3.2. 2020 saatiin ensimmäisen kerran vihiä siitä, miten Euroopan Unionin määrällisen elvytyksen mukanaantuomia euromiljardeja käytetään? Tarkoitus näyttää olevan muuttaa Valtion Kehitysrahaston Vaken ilmettä niin, että se toimisi 'vastinkappaleena' Euroopan Unionin suuntaan ilmastopoliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi hallituksen ohjelman puitteissa, tavoitteena hiilineutraali Suomi vuonna 2035.

Vakehan syntyi oikeastaan yllättäen pääministeri Sipilän aloitteiden pohjalta; sitä on kritisoitu sekä oikealta että vasemmalta. Sille kertyi nopeasti 2,3 mrd:n omaisuuspohja jota se voi käyttää uuden yritystoiminnan luomiseen ja nyt, Ilmastorahaston muodossa yritystoiminnan hiilineutraaliutta tavoittelevaan muodonmuutokseen. Vaken perustamista koskevassa valtioneuvoston muistiossa todetaan, että kehitysyhtiö tulisi olemaan budjettitalouden ulkopuolinen toimija. Muistion mukaan eduskunnan suostumus Vaken yhtiöomistusten myynteihin tarvitaan vain, jos järjestelyn johdosta valtio lakkaa olemasta yhtiön ainoa omistaja tai luopuu enemmistöstään yhtiössä.

EKP:n määrällisen elvytyksen miljardit sopisivat erittäin hyvin tällaisen valtionyhtiön perustamisen motiiviksi. Sinne kertyviä varoja ei suoranaisesti käytetä hallituksen budjetin katteeksi, vaan yritysten tukemiseen ilmastorahaston muodossa tavalla, jolla ne voisivat kehittää tuotantoprosessejaan ja jopa tuotteitaan  - ajattelen tässä mm. turvevoimalla toimivia energialaitoksia - ilmastoystävälliseen suuntaan.

Miksi EKP:n määrällisen elvytyksen varoja on käytettävä nimenomaan valtion ulkopuolisten yksityisten yritysten kautta? Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen  125 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)  todetaan, että

 "Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Näitä resursseja ei siis voitaisi käyttää esimerkiksi kuntakeskusten energian ja lämmöntuotannon rakenteiden uusimiseen silloin kun ne toimivat kunnan tau kaupungin 'omana toimintana'. Jos ja kun näin on, tulee tässä näkyviin perussopimusten yksipuolinen markkinahenki ja torjuvan kielteinen suhtautuminen demokraattiseen valtioon toimijana. Voitaneen kuitenkin todeta, että jos edelläkuvaamani prosessi on sisällöltään oikea, voidaan sillä ohjata 'markkinaa' nopeaan uudistumiseen ilman että siihen joudutaan tuhottomasti uhraamaan suoranaisia veroeuroja. Samalla tässä tulee tulevaisuutta ennakoivan endogeenisen talouspolitiikan dynaaminen mahdollisuus markkinan osalta näkyviin.

Toisen suuren kysymyksen muodostaa valtion tuen merkitys mahdollisesti kilpailua vääristävänä ulottuvuutena. Perussopimuksen 107 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 87 artikla)  todetaan , että

"Jollei perussopimuksissa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan."

Millä tavalla tämä kilpailua vääristävä elementti eliminoidaan, siinä tulee ainakin osittain Ilmastorahastoksi muuttuvan Vaken osaaminen ja tasapainoilutaito käyttöön tavalla, jota on mielenkiintoista seurata. Ilmastorahaston kehittämisvaroja haluaa varmasti yksi ja toinen yrityssektori ja toimiala mieluusti myös omaan kehitystyöhönsä.

Omassa, jo tänään (3.2. 2020) antamassaan tiedotteessa Vake toteaa omasta roolistaan seuraavaa:

"Elämme poikkeuksellista ajanjaksoa seuraavan vuosikymmenen ajan. Konkreettisilla toimilla ilmastonmuutoksen torjumiseksi on kiire, mutta käynnissä oleva kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön perinpohjainen muuttaminen ja sitä kautta näkyvät tulokset vaativat aikansa. Julkisen pääoman on mahdollista kirittää investointeja tapahtumaan aikaisemmin ja laajempina kuin ne toistaiseksi puhtaasti yksityisin voimin tapahtuisivat”, toimitusjohtaja Paula Laine kommentoi julkistusta."

Vaken hallituksen puheenjohtaja Reijo Karhinen jatkaa:

"Vaken avulla valtion on mahdollista ohjata merkittävä panostus ilmastoinvestointeihin. Ilmastorahasto on konkreettinen teko kohti hallitusohjelman kunnianhimoisia tavoitteita. Ilmastorahaston painoarvo nojaa sen mittaviin pääomiin sekä ripeään toimeenpanoon."

Lisäksi kannanotossa todetaan, että

"Keskeinen pullonkaula ilmastoratkaisujen rahoituksessa liittyy teolliseen mittakaavaan skaalaavaan, markkinapuutetta korjaavaan rahoitukseen. Tässä roolissa Vake voisi toimia myös EU:n ilmastorahoituksen kansallisena vastinkappaleena. Yhtiö tarttuu tarkempaan valmisteluun osaltaan omistajan toiveiden mukaisesti."

Strateginen lähestymistapa näyttäisi siis olevan nopeasti löytymässä. Vaikka kukaan ei ole asiaa julkisesti todennut, täytyy näin suurten pääomien nopea irroittaminen ilmastomuutoksen kansalliseen torjuntaan olla ulkopuolelta saatavien resurssien suuntamisessa. EKP:n määrällinen elvytys tuntuisi sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti ilman että se  vaarantaa hallituksen budjettia ja sosiaalista  ilmettä.

Sipilän hallitus ei ehtinyt - eikä tavoitteistaan johtuen oikein osannutkaan ottaa mitään erityistä markkinan toimintamuotoa kehittämisen kohteeksi. Uuden Euroopan Komission asettuminen omalta osaltaan ilmastokriisin päättäväisen torjujan toteuttajaksi näyttäisi tarkoittavan sitä, että resursseista Ilmastorahastolla ei tule olemaan puutetta.

EKP:n määrällisen elvytyksen tuomaa taloudellista piristysruisketta on vaikeaa ohjata yritystukiin ja markkinan piristämiseen tavalla, joka ei loukkaa markkinakilpailua ja joka ei muodostu 'varjovaltion' kaltaiseksi hankkeeksi johtuen juuri peruskirjan strategisesta ohjauksesta, ohjauksesta joka ei Immanuel Kantin "kategorisen imperatiivin" mukaan  sinne todellisuudessa kuuluisikaan.

Ilmastorahasto ei olisi mikään huono - pikemminkin aitoa toivoa herättävä -  kohde Euroopan Keskuspankin määrälliselle elvytykselle. Yksi varoituksen lause on kuitenkin kirjoitettava tämän blogipäivityksen loppuun: sen enempää Suomen Pankki, hallitus, valtionvarainministeriö eikä mikään muukaan taho ole puhunut oikeastaan mitään EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jota tänäkin vuonna suunnataan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta ilmeisesti yli 3 miljardia euroa pelkästään Suomeen ja kokonaisuudessaan parisataa miljardia Euroopan Valuuttaunionin 342:n miljoonan kansalaisen yhteisöön.

Jos olen väärässä, niin ilmastorahasto on kova isku hallituksen sosiaalipoliittiselle ilmeelle.

Keskuspankkitalous - rahapolitiikan uusi ilmiö

Keskuspankkitalous

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, 'Rahatalous haltuun' kirjan kirjoittajat (2014 Like) keskustelevat Podcast -lähetyksessä aiheesta nimeltä "Kohden keskuspankkikapitalismia".

Jussi Ahokas on työskennellyt viime aikoina kirjaprojektin partissa. Tulossa on  tietokirja John  Maynaard Keynesistä: Lauri Holappa toteaa Rahatalous haltuun -blogin olleen kolme ja puoli vuotta tauolla - lopetettu sitä ei ole. Seuraavassa yhteenveto Ahokkaan ja Holapan Podcast -keskustelusta keskuspankkitaloudesta. Mukana on allekirjoittaneen muutama kuuntelun lomassa mieleen noussut ajatus IR:n kommentin muodossa.

Finanssikriisin aikana ja jälkeen keskuspankkien rooli talouden vakaajana on kasvanut huomattavasti. Tästä kertoo EKP:n pääjohtajan Draghin kommentti vuonna 2012 siitä, että 'tehdään kaikki mahdollinen' euron vakauden ylläpitämiseksi.

Mitä tämä kertoo kapitalismin muodonmuutoksesta? Mitä tämä merkitsee Euroopan Unionin jäsenvaltioiden taloudelle? Keskuspankin rooli on perinteisesti ollut toimia viimekäden lainaajana. Keskuspankki on pitänyt kriisien aikana kapitalismin jollakin tavalla pystyssä. Nykyään ymmärretään keskuspankin tehtävä olla ennen kaikkea hintavakauden turvaajana. Rahapolitiikan sijasta voitaisiin käyttää myös finanssipolitiikkaa. 'Volcker shock' ( (Paul Adolph Volcker toimi Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtajana Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin presidenttikausilla vuosina 1979−1987) merkitsi sitä, että korot nousivat USA:ssa Fedin toimesta pilviin - se oli luonteeltaan  monetaristinen linjaus, ylikireä rahapolitiikka johti yritysten ongelmiin ja deindustrialismiin, teollisuuden alasajoon. Endogeenin tearianmuodostus - poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon pohjautuva 'rahanteko' lähti tästä liikkeelle.

Finanssikriisin jälkeen on päädytty keskuspankkitalouteen täysin uutena ilmiönä. Rahapolitiikan pienellä justeeraamisella pidetään mm. inflaatiota kurissa. Finanssipolitiikka tehokkaimmassa muodossaan edellyttäisi kuitenkin julkisen talouden vahvistamista. Poliittinen järjestelmä ei ole ollut millään tavalla valmis ekspansiivisempaan finanssipolitiikkaan. Sitä on hyväksytty vain lyhyinä, väliaikaisina toimenpiteinä, kuten korkopolitiikalla kohden nollakorkoja ja jopa negatiivisiin korkoihin suuntautumisena, määrällisenä elvyttämisenä ja erityisohjelmina pankeille. Kukaan ei olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että jotain tällaista voisi olla olemassa.

Tärkeänä seikkana on huomattava rahapoliittisen suvereniteetin puuttuminen Euroopan Valuuttaunionin jäsenmailta. Julkisen velkaantumisen kasvu aiheutti kriisin oikeastaan vain euroalueella. Pelastusta voitiin tarjota vain  ostamalla jonkin maan velkakirjoja määrättömästi ja painamalla tällä tavalla korkotason siedettävälle tasolle.

Kyse on siis 'keskuspankkikapitalismista. Mikä näiden toimien vaikutus oli rahoitusmarkkinoilla? Sillä vältettiin puuttumasta riskipitoisiin lainarakenteisiin. Minsky nimitti tätä 'moneymanagerkapitalismiksi'.  Ilman likviditeettiruisketta monet pankit kaatuisivat. Nykyoloissa emme tiedä, milloin laskukausi loppuu ja seuraava nousukausi alkaa. Kapitalismin nousu on yleensä perustunut jonkinlaiseen boomin, jonka perusteita ei ole koskaan selvitetty. Esimerkiksi valtion julkiset investoinnit valtionyhtiöiden toimesta ovat luoneet ankkurin nousulle. Keskuspankin elvytystoiminta pitää yllä 'uutta luottamusta'.  Esimerkiksi Fed on luvannut vuoroin korkojen kiristämistä ja vuoroin elvytystä.

Millainen linkki on rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden välillä? Miten se on vaikuttanut nousukauteen, Jollakin tavalla nämä toimet ovat valuneet reaalitalouteen. Lauri Holappa ei ole kohdannut vakuuttavaa selvitystä. Mikä tämän kuvion oikein selvittää? Nollakorolla jää tietenkin velanmaksajalle rahaa käteen enemmän kuin muuten olisi.

Ahokkaan mukaan tässä tarvittaisiin lisäksi finanssipolitiikkaa, eli valtion roolin vahvistamista talouspoliittisten päätösten muodossa.
Mikä rooli arvopaperien osto-ohjelmilla on, ovatko ne tuoneet jotakin hyvää tänne reaalitalouteen?  'Animal-spirit' pitää hyvää odotusmieltä yllä. Reaaliset vaikutukset ovat olleet suhteellisen pieniä. Osakekurssien indeksit ovat nousseet, riskien oton mahdollista lisääntymistä on saattanut tapahtua. Rahoituksen saatavuus ei ole ongelma endogeenisen rahan maailmassa. Ehkä se on estänyt ajautumisen uuteen kriisiin. Tässä joudutaan menemään spekulatiiviselle kentälle, jolla ei Ahokkaan mukaan  "twitterissä paljon  pisteitä kerätä".

Finanssipolitiikan tulevaisuuden mahdollisuudet?
Ahokas: seuraava vaihe kapitalismin kehityksessä lienee finanssipolitiikan jonkin asteinen takaisintuleminen. Bernie Sanders postkeyseniläisyyden edustaja  oli laittanut Twitteriin uskontunnustuksen, jonka mukaan keskuspankkien rahapolitiikalla ei päästä pidemmälle, vaan kuvaan mukaan tulee väistämättä ennen pitkää talouspolitiikka . Tarvitaan fundamentalistisempaa tukea kokonaiskysynnälle.

Holappa ei usko kuitenkaan finanssipolitiikan nopeaan tulemiseen. Kriisin torjumista tapahtuu vain  lisäämällä löpöä koneeseen - sen varassa kapitalismi elää. Ekspansiivisen talouspolitiikan torjuminen merkitsee sitä, että keskuspankin koneen öljyäminen riittää sen käynnissä pitämiseksi, vaikka tehoja ei suuremmin olekaan.

Ahokas: Trump lähtenyt haastamaan voimakkaasti Fedin toimintaa. Tästä voisi seurata heilahdus, joka avaisi tietä 'toisesta suunnasta' finanssipolitiikalle. Poliittista taloutta tarvitaan, koska ilman sitä rahamarkkinoita ei voida ymmärtää, Paineita voi tulla (esim. Italia) kovan suunsoiton kuittaamiseksi finanssipoliittisilla toimilla.

Holappa: Voiko tälle kuviolle, siis keskuspankkivetoiselle rahapolitiikalle  tulla päätöspiste? Kuinka pitkään voidaan tätä ruiskuttamista jatkaa ja minkälaisia esteitä sille voi tulla?

Ahokas: Jos 1,3 prosentin kasvu riittää, niin aika maltillisilla ohjelmilla pärjätään. Ostettavaa ilmeisesti riittää. (IR:Siksi uusia valtioiden velkakirjoja lasketaan liikkeelle). Valtioiden kohdalla alkavat jo rajat paukkua.

Holappa: Sisälle on luotu markkinakurin järjestelmä jonka mukaan ostamisesta päätetään aina erikseen. Mitä muuta ostettavaa on kuin velkakirjoja? Missä vaiheessa ollaan jo finanssipolitiikan puolella? Helikopteriraha tai keskuspankin suorat investoinnit? (IR: esimerkiksi Euroopan Investointipankin ilmastosatsaukset 1000 mrd  hiilen käytöstä luopumiseksi).

Holappa: Missä kulkee finanssipolitiikan ja rahapolitiikan raja? Ei ole olemassa mitään selvää rajaa. Voitaisiinko helikopteriraha nimetä Drohnerahaksi - uusi brändäys? Markkinakuri, onko se kokonaan häviämässä rahamarkkinoilta?

 Ahokas: Keskuspankkien väliintulon laajeneminen, korkojen negatiivisuus, merkitsee sitä  että markkinakuri on korvautunut markkinavapaudella. Italia on joutunut ottamaan tosissaan  EKP:n uhkauksen rahahanojen kiinnipanoista. Holappa: tässä tullaan poliittisiin kysymyksiin, josta voi seurata kriisiin reaalitaloudessa. OMT-ohjelman mielenkiintoisuus. Keskuspankkiohjelmien vastapainoksi vaaditaan tiukkoja reaalitalouden toimenpiteitä, jolloin reaalitalous ajautuu ideologisperäiseen kriisiin. Poliittisen kiristyksen uhka on näistä suurimpia 'oikeusavaltioperiaatteen' (IR) muodossa. Mikä OMT-ohjelman merkitys finanssipolitiikan rajoittajana, vaikka sitä ei ole aktivoitu. (IR: merkille kannattaa kuitenkin panna se, että EKP ei ole ryhtynyt vaatimaan valtioiden velkakirjojen lunastusta niiden maturiteetin puitteissa, mikä viittaa siihen että niiden OMT-ohjelman mukaisesta steriloinnin periaatteesta pidetään kiinni)


Kuinka pitkään tämä määrällinen elvyttäminen voi jatkua? Jälkikeynesiläiset eivät ajattele että se voisi kriisiytyä. Myös valtavirtaiset poliitikot ovat turvautuneet QE:hen. (IR: määrällinen elvytys endogeenisena modernina taloudellisten voimavarojen luontina on mm. Bill Mitchellin mukaan sinänsä poliittisesti neutraalia eli sitä voidaan käyttää minkä hyvänsä ideologisen tavoitteen toteuttamiseen).

Itävallan koulukunnan kovan linjan hayekilaiset ovat esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan keskuspankit ovat tuhonneet kapitalismin. Jälkikeynesiläiset näkevät tilanteen huonona välivaiheena, josta voidaan edetä finanssipoliittisiin ratkaisuihin eli demokraattisen valtion vahvistamiseen.

Pitävätkö keskuspankit pitävät yllä zombiyrityksiä? Virtuaalisia yrityksiä, jotka olisivat syntyneet määrällisen elvytyksen tuloksena? Ahokas: Kun likviditeettiä on lisätty, voidaan kysyä, onko se aiheuttanut markkinoilla lisääntynyttä riskinottoa. Miten tästä edetään joutumatta totaaliseen tuhoon, sitä ei Ahokas pysty hahmottamaan. (IR: Vapaakaupan yhteydessä luodut ja luotavat erityistuomioistuimet jo aiheuttaneet Martti Koskenniemen mukaan myös zombiyritysten muodossa suuria menetyksiä valtioille).

Keskuspankkien maksuvalmiuden lisääminen on laskenut rimaa myös huonoille yrityksille päästä markkinoille. Onko tätä seurauksena  'luova tuho'  tai onko se tietoisena pyrkimyksenä hayekilaisella koulukunnalla? Näkymättömän käden hintasignaalit? Onko tällainen olemassa tai voidaanko sellaiseen palata? Voidaanko rahahanat pistää todella kiinni?

Holappa: Siinä ei ole mukana mitään yhteiskunta-analyysia.
----
Tämä oli sitä poliittista taloutta...

Ilpo Rossi: 
Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

21.1. 2020

Ilpo Rossi
Davosissa on juuri alkanut Maailman Talousfoorumi ja keskeiseksi teemaksi näyttää nousevat ilmastokysymykset. Mm. Greta Thunberg puhuu tänään tiistaina Foorumissa, Suomen pääministeri Sanna Marin on myös paikalla. Näyttäisi siltä, että 'mahdollisimman kilpailukykyinen markkina' haluaisi ottaa vetovastuun ilmastomuutoksen torjunnasta teknisen muodonvaihdoksen merkeissä, jossa hiilipohjaiset polttoaineet korvataan sähkömoottoreilla. Ne puolestaan edellyttävät valtavaa akkuteollisuuden lisäämistä. Myös Suomen valtio on valtio-omisteisten sijoitusyhtiöiden kautta lisäämässä satsauksiaan tähän uudenlaista jäteongelmaa muodostavaan ja nopeasti kasvavaan teoillisuudenhaaraan. Saksassa - jossa ei ole kaikkia akuissa tarvittavia alkuaineita kuten kobolttia - on alettu puhua myös nousevin äänenpainoin vetyvoiman puolesta, jonka jätepäästönä muodostuu - vettä! Vedyn käyttöönotto laajamittaisesti on kuitenkin huikaisevan vaativa tehtäväi. Nämä muutosprosessit ovat äärimmäisiä ja myös riskialttiita, joten ne edellyttävät yritysvastuun lisäksi mitä vakavinta yhteiskuntavastuuta sanan globaalissa merkityksessä.. Keskuspankkitalouden kannalta pitäisi tässä yhteydessä nostaa esiin kysymys: miksi ei käytetä finanssipolitiikkaa ja mahdollisteta EU:n itsensä ja jäsenvaltioiden dynaaminen ote näihin suuriin prosesseihin?

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.

Kestävä rahoitus ja ilmastokriisi

Voiko kestävä rahoitus todella auttaa ratkaisemaan ilmastokriisin?
Basil Oberholzer, sveitsiläinen vihreä poliitikko pohtii kestävän rahoituksen ja ilmastokriisin ratkaisemisen suhdetta 10.12. 2019 Social  Europe -verkkolehdessä 10. joulukuuta 2019. Hänen mielestään on  väärin uskoa, että finanssisektori myötävaikuttaa ekologiseen muutokseen. Talous- ja ympäristöpolitiikka ovat edelleen avainasemassa.


Basil Oberholzer:
Kestävä rahoitus
Rahoitussektorin olisi otettava vastuu ja osallistuttava globaalin talouden hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ajatuspajat, pankkiirit, taloustieteilijät ja poliittiset päättäjät puoltavat "kestävää rahoitusta". Se on jopa Pariisin sopimuksen yksi keskeinen pylväs. Vaikka kestävää rahoitusta vaaditaan  useimmiten ilmastonmuutoksen suhteen, samaa ajatusta sovelletaan sekä biologiseen monimuotoisuuteen että myös muihin teemoihin, aseisiin, lapsityövoimaan ja huumeisiin.

Kestävä rahoitus perustuu ajatukseen, että rahaa on käytettävä hyviin tarkoituksiin. Hämmästyttäviä määriä yksityisiä varoja sijoitetaan väärään omaisuuteen tai ne pysyvät käyttämättöminä. Samanaikaisesti tarvitaan miljardeja dollareita kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi tai Pariisin sopimuksen saattamiseksi todellisuudeksi. Siksi pankkien ja sijoittajien tulisi sijoittaa tämä raha kestäviin hankkeisiin ja samalla luopua kestämättömistä hankkeista.

Ilman rahaa  vihreä muutos on edelleen unelma. Kestävän rahoituksen ansiosta voidaan kuitenkin saada aikaan tarvittavat määrät uusiutuvaa energiaa, teknologisia innovaatioita ja infrastruktuurihankkeita. Samanaikaisesti fossiilisten polttoaineiden tuotantoa voidaan vähentää vetämällä sieltä pääomaa pois, poistamalla yrityksiltä rahoitus tai ainakin nostamalla niiden vieraan pääoman menoja.

Hyvä uutinen - niin sanotaan on se, että kestävä kehitys muodostaa samalla pohjaa hyvälle liiketoiminnalle ja on siten "Business case". Sijoittaminen omaisuuteen, kuten fossiilisiin polttoaineisiin, sisältää tässä suhteessa suuren riskin (puhutaan 'hiilikuplasta' ) ja kestävän kehityksen omaisuuserien tuotot voivat olla vähintään yhtä suuret kuin tavanomaisten sijoitusten tuotot . Hyvän tekeminen  rahoilla toimii tällöin samansuuntaisesti tuotto-odotusten kanssa.

Perusvirheet
Tässä optimistisessa näkemyksessä on kuitenkin perustavia puutteita. Ensinnäkin se perustuu monetaristiseen käsitykseen rahasta. Rahan oletetaan olevan rajoitettu määrä, jota keskuspankki valvoo ja tuo sen pankkien kautta käyttöön, missä se voidaan vaihtaa tavaroihin, palveluihin ja rahoitusvaroihin. Tämä tarkoittaa, että meidän on vakuutettava rikkaat ihmiset ja kaikki rahaa omistavat ihmiset sijoittamaan sitä kestävästi.

Itse asiassa raha on kuitenkin "endogeenistä": se syntyy, kun pankki myöntää lainan lainanottajalle. Lainan myöntäminen merkitsee samanaikaisen pankkitalletuksen luomista. Lainat ovat pankin taseen vastaavien puolella, kun taas talletukset ovat vastattavaa. Koska pankkien luotonantoa ei ole rajoitettu, ei myöskään rahaa rajoiteta. Siksi mitä tahansa investointihanketta
voidaan periaatteessa rahoittaa rajoittamatta rahan saatavuutta.

Kapitalismin aikana kannattavuus on sijoitusten veturina. Tämä periaate tarkoittaa, että sijoitus löytää tarvittavan pääoman niin kauan kuin se on kannattavaa. Kun kannattavuusedellytys täyttyy, pankkijärjestelmä tarjoaa tarvittavan määrän rahaa avaamalla luottolimiitit. Siksi ei ole yllättävää, että kestävän kehityksen omaisuuserät tuottavat saman tuoton kuin perinteiset. Sillä ellei näin  olisi, näitä kestäviä investointeja ei yksinkertaisesti tapahtuisi.


Reaalitalous
Sijoitukset voivat olla tuloista riippumattomia tai tuloja luovia. Ensin mainittu koskee esimerkiksi salkunhoitajaa, joka ostaa ja myy rahoitusvaroja - reaalitaloudessa ei muutu mitään, koska varat ovat jo olemassa. Suuntaamisella perinteisistä omaisuuseristä kestävien omaisuuserien hankkimiseen ei siten ole vaikutusta. Samoin ei ole  hyödyllistä siirtää säästötalletusta pankista toiseen odottamalla, että pankki käyttäisi sitä kestäviin hankkeisiin - sijoitus on jo tapahtunut, koska muutoin talletusta ei olisi.

Voidaan väittää, että luopuminen tietyistä kestämättömistä hyödykkeistä johtaa niiden hintojen laskuun. Omaisuuden myynti ei kuitenkaan vaikuta sen kassavirtaan, ja niin kauan kuin kannattavuus on todettavissa, löytyy aina myös ostaja.

Tuloja luovalla sijoituksella tarkoitetaan uusien hyödykkeiden (tavaroiden ja palvelujen) tuotantoa. Vastoin yksinkertaista omaisuuskauppaa, se on "todellista", koska se edellyttää uuden lainan myöntämistä ja luo siten uusia tuloja. Tämän ehtona on jälleen investointihankkeen kannattavuus. Tämä selittää sen, miksi kestävien sijoitusten osuus ei ole kasvanut yli yksinumeroisten
kasvulukujen: liian monet ympäristöongelmat eivät ole kannattavia liiketapauksina, vaikka niillä onkin olemassaolon kannalta merkitystä yhteiskunnalliselta kannalta.

Toisaalta on turhaa toivoa, että "huonot alat", kuten öljyteollisuus, kärsisivät pääoman puutteesta, kun sijoittajat myyvät pois niiden osakkeita. Niin kauan kuin öljyntuotanto on kannattavaa liiketoimintaa, se löytää rahoituslähteitä, koska rahaa ja luottoa ei ole rajoitettu.

Uusiutuvan energian tuotanto
Otetaan esimerkki uusiutuvan energian tuotannosta, joka kasvaa nopeasti. Tämän on mahdollistanut Saksan edelläkävijä rooli tutkimuksessa ja teollisuuspolitiikassa sekä Kiinan edistämä suurtuotanto, alentaen kustannuksia.
Kestävän rahoituksen yhteisö voi juhlia kestävän omaisuuden kasvua, koska investoinnit uusiutuvaan energiaan ovat lisääntyneet. Olennainen syy-vaikutus on kuitenkin tullut politiikasta - koska se on tutkimuksen, tukien ja verojen kautta antanut uusiutuvalle energialle liiketoimintatilaa. Tämän jälkeen pankkien ja sijoittajien salkkujen kestävämmän kehityksen pääomien kasvaminen ei ole yllätys, vaan looginen välttämättömyys. Samoin, jos saavutamme kestävän kehityksen tavoitteet tulevaisuudessa siten, että taloutemme on ilmasto- ja ympäristöystävällistä, myös taseet ovat väistämättä 'vihreitä'.

Pienemmässä mittakaavassa kestävällä rahoituksella voi olla tietty vaikutus. Esimerkiksi osakkeenomistajien sitoutuminen yrityksiin voi olla mahdollinen tapa - vaikkakin on kyseenalaista, ovatko osakkeenomistajat myös halukkaita tekemään liiketoiminnasta parempaa, jos se vähentää tuottoa. Toinen lähestymistapa voi olla, että parempi tieto tekee kestävyysriskeistä avoimempia, jolloin yritykset pyrkivät vähentämään riskejä tehokkaammin.

Olisi kuitenkin paljon tehokkaampaa, ei vain tehdä näistä riskeistä avoimia, mutta tehdä niistä todellisia. Politiikan tehtävänä on tiukempien lakien ja parempien tekniikoiden edistäminen, niin että fossiilisten polttoaineiden liiketapahtumat häviävät sopimuksista.

Politiikka on avain
Rahoitusta ei siis ole rajoitettu. Mutta se suuntautuu vain kannattaviksi katsottuihin sijoituksiin. Se rahoittaa fossiilisten polttoaineiden, aseiden ja muiden "polttoaineiden" tuotantoa niin kauan kuin se on kannattavaa. Se ei koskaan rahoita biologista monimuotoisuutta ja sademetsien suojelua koskevia hankkeita, koska nämä eivät tuota voittoa.

Kiellot, verotus, tuet ja julkiset investoinnit ovat avainasemassa kestävän ympäristöpolitiikan toteuttamisessa ja eron tekemisessä kannattavien ja kannattamattomien, kestävien ja huonojen investointien tekemisessä. Poliittisilla toimilla voidaan myös kestävän kehityksen hankkeet tehdä sataprosenttisesti kannattaviksi - ne ovat siten yksinkertaisesti seurausta hyvästä politiikasta.

On väärin odottaa pankkien ja rahoitusmarkkinoiden ratkaisevan aikamme suurimman ongelman.
---

Tietoja Basil Oberholzerista: Basil Oberholzer toimii ympäristöekonomistina ja on kirjoittanut kirjan rahapolitiikasta ja raakaöljystä: hinnat, tuotanto ja kulutus. Hän suorittanut  tohtorin tutkinnon Fribourgin yliopistossa, Sveitsissä. (Käännös IR)

Velkaraha on nyt edullista rahaa

Jan Hurri: Velkaraha on nyt edullista rahaa

Olennaista on, miten investoinnit vaikuttavat talouskasvuun. Lisävelka ei ole ongelma, jos velkaisuuden suhdeluvut paranevat. Näin käy, jos talous kasvaa investointien vaikutuksesta enemmän kuin velkamäärä.

Mutta talouspoliittisen järjen käyttö voi taas törmätä yhteen taloussääntöön, joka on teettänyt aiemmillakin hallituksilla hölmöläisten talouspolitiikkaa.

Se kumpuaa EU:n määrittelemistä kansantalouden tilinpidon periaatteista, joiden mukaan valtion kiinteät investoinnit on kirjattava menoiksi sitä mukaa kuin niitä maksetaan eikä koko käyttöajalle jaksottaen.

Esimerkiksi uusi moottori- tai rautatie on käytössä ja vahvistaa talouden kasvuvoimaa toivon mukaan vuosikymmenten ajan, joten olisi täysin perusteltua jaksottaa siitä koituvat kustannuksetkin useamman vuoden ajalle kuin rakennusvuosille.

EU:n taloussäännöt kuitenkin määräävät toisin. Niiden mukaan kulut on kirjattava ja laskettava mukaan alijäämäisyyden ja velkaisuuden suhdelukuihin sitä mukaa kuin niitä on maksettava. Tämän vaatimuksen takia suurhankkeiden kustannukset voivat herkästi törmätä julkisen talouden alijäämärajoituksiin, vaikka kustannusten asiallisella jaksottamisella näin ei kävisi.

Tällaisella perverssillä kirjausperiaatteella Suomeen ei rakennettaisi ainuttakaan sellutehdasta tai muutakaan yksityistä tuotantolaitosta.

Wolfgang Streeck ja talouspolitiikan pakot

Wolfgang Streeck nousi vuoden 2018 aikana esiin "vahvana lukusuosituksena" hänen pohtiessaan kirjassaan "Ostettua aikaa" kapitalistisen hyvinvointivaltion ajautumista kriisiin. Kirja on todellakin mielenkiintoienen, mutta analyysi siitä jäi vaisuksi myöskin minulla vaikka koinkin Streeckin olevan oikeassa siinä, että aika yhteisen hyvinvoinnin pelastamisessa on käymässä vähiin.

Nyt on saatu syvemmälle käyvää analyysia tämän kirjan talous- ja rahapoliittisista lähtökohdista Lauri Holapalta, joka on toinen vuonna 2014 ilmestyneen kirjan "Rahatalous haltuun" kirjan kirjoittajista. Tätä kirjaa voisi pitää yhtenä ensimmäisistä Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) avaajista. Lauri Holappa, VTM, on väitöskirjatutkija, Helsingin yliopistolla, politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

"Streeckin analyysin keskeisin ongelma on siinä, että se ei tee minkäänlaista erottelua rahapoliittisesti suvereenien ja rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden välille. Rahapoliittisesti Streeck nousi suvereenilla valtiolla tarkoitetaan valtiota, jolla on oma keskuspankki, joka laskee liikkeelle oman valuuttansa ja joka käyttää kelluvaa valuuttakurssia (esim. Wray 2012). Jos valtio on rahapoliittisesti suvereeni, se ei ole riippuvainen globaalien luottomarkkinoiden sitä kohtaan tuntemasta luottamuksesta. Toisin sanoen rahapoliittisesti suvereenit valtiot voivat itse hallita velkakirjojensa korkotasoa, jolloin niillä ei ole todellista tulorajoitetta."

Espanja ja velan paradoksi

”Velan paradoksi” - tai miten välttää riiston tuleminen uudelleen
Espanjan hallituksen talousarvioehdotukset osoittavat jonkin verran yritystä murtaa konservatiivisen edeltäjänsä ankara austeristinen politiikka. Muuta ohjelmassa on edelleen talousortodoksian mukainen finanssipolitiikan nopea vakauttaminen.

Makrotaloudellinen analyysi opettaa meille, että tietyillä yksilön kannalta järkevillä  päätöksillä voi olla vastakkaisia tuloksia, kun kaikki yksilöt toimivat samalla tavalla - tai kun  päätöksen tekijänä on maan hallitus. Yksi niistä on ”velan paradoksi”: talouspolitiikassa kaikki yritykset vähentää velan suhdetta bruttokansantuotteeseen (velka / bruttokansantuote) jäädyttämällä tai vähentämällä julkisia menoja voivat itse asiassa lopulta johtaa velan lisääntymiseen.

Tämä on paljon enemmän kuin outo teoreettinen ilmiö - se on tapahtunut viime aikoina Espanjassa, ja se voi tapahtua jälleen, jos noudatamme Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston tai Espanjan keskuspankin viime aikoina esittämiä suosituksia.

Velkasuhteen muutokset BKT:ssa  johtuvat kahdesta eri tekijästä. Ensimmäinen on suoraan sidoksissa hallituksen finanssipolitiikkaan, sillä valtion on talousarvion alijäämän vuoksi laskettava liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja (varsinkin jos keskuspankki ei voi lainata hallituksille suoraan), kun taas velka pienenee prosentuaalisesti ennenkaikkea talousarvion ylijäämän myötä.

Toinen on lumipallovaikutus: toisaalta hallituksen on maksettava jo olemassa olevan velan korkoja, mikä merkitsee suurempia menoja ja uutta velkaa; toisaalta, jos talous kasvaa, nämä maksut ovat laskeva prosenttiosuus BKT: stä. Lumipallovaikutus pyrkii näin ollen vähentämään julkisen velan painoa, kun kasvuvauhti on korkeampi ja päinvastoin.

Jos hallituksen tavoite on velan ja bruttokansantuotteen supistuminen, julkisten menojen rajoittaminen ensisijaisten ylijäämien saamiseksi ”näyttää” järkevältä suositukselta. Tämä pätee kuitenkin vain, jos finanssipoliittiset päätökset eivät vaikuta kasvuvauhtiin tai jos tämä vaikutus (verotuskerroin) on pieni. Jos näin ei ole, ja finanssipolitiikalla on vaikutusta taloudelliseen toimintaan, tiukemmasta finanssipolitiikasta johtuvat tappiot (heikentynyt talouskasvu ja negatiivinen lumipallovaikutus) saattavat kompensoida sen, mitä hallitus saa ensisijaisesta ylijäämästä (vähemmän otettua  uutta velkaa).

Jälkimmäinen on todellakin todennäköisin tulos. Tilanne, jossa ”velan paradoksi” ilmenee, on määritelty: Espanjan tapauksessa tämä johtuisi verotuskertoimesta, joka on yli 0,7, ja empiiriset todisteet osoittavat, että sen arvo on paljon suurempi.

Riiston umpikuja (Cul-De-Sac)
 Euroopassa sovellettavan säästöpolitiikan kielteiset seuraukset suuren taantuman aiheuttamien julkistalouden alijäämien ja velkojen kasvun muodossa  pitäisi varoittaa meitä siitä, että on olemassa suuri riski tehdä sama virhe uudelleen. Ne eivät vain syösseet meitä  "kadonneeseen vuosikymmeneen", vaan osoittivat myös erittäin huonoja tuloksia julkisen velan vähentämisessä. Kahden tutkijan, mukaan lukien entinen Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sihteeri, tekemä tutkimus ei jätä epäilystäkään: ”Yritysten pyrkimykset vähentää velkaa julkisen talouden vakauttamisen avulla ovat todennäköisesti johtaneet korkeampaan velan ja BKT: n suhteeseen ja kielteisiin vaikutuksiin pitkän aikavälin tuloksessa.

Euroopan komissio suosittelee kuitenkin edelleen julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen rajoituksia tulevina vuosina Espanjassa. Ensinnäkin, vaikka sen oma ennuste on, että velan ja BKT: n suhde Espanjassakin laskee, se katsoo, että tulosta tulee  liian hitaasti. Bryssel pelkää Espanjan talouden olevan haavoittuvainen korkotason mahdollisesti noustesssa (Euroopan keskuspankki vetäydyttyä  nopeasti rahapoliittisesta määrällisestä elvytyksestä) ja siksi se  kannustaa nopeampaan velan vähentämiseen. Ongelmana on, että todennäköinen tulos olisi täsmälleen päinvastainen: vähemmän kasvua ja siten myöshuonompaa velan ja BKT: n suhdetta. Tämä lähestymistapa on erityisen huonosti toimiva, koska useimmat tutkimuslaitokset ennakoivat kasvun hidastumista Espanjassa, samalla kun työttömyysaste vakiintuu noin 12–13 prosenttiin, mikä on selvästi yli kriisiä edeltävän tason. Tällainen "austerinen pakkomielle" ei saisi mitäänmuuta aikaan  kuin syöksykierteen pahenemisen.

Toiseksi komissio väittää, että lähes koko Espanjan alijäämä on ”rakenteellinen”, ei suhdanteista johtuva. Mutta kaikki ekonomistit, joilla on vähänkään taipumusta kriittisyyteen, tietävät, että "rakenteellisen alijäämän" arviot ovat metodologisesti kyseenalaisia - niiden käyttäminen ainoana tunnuksena finanssipoliittisissa päätöksissä on enemmän kuin riskialtista. Itse asiassa toteamus, jonka mukaan Espanjan alijäämä on pääasiassa ”rakenteellinen”, tarkoittaa sitä, että talous on saavuttanut potentiaalisen bruttokansantuotteensa ja että sen vuoksi tarjonnan puolella on tällä hetkellä tärkeintä kasvun rajoituttaminen (15 prosentin työttömyysasteella!). Tällaista ei voida perustella taloudellisesti, ja samalla se ilmaisee tällaisten rakenteellisten alijäämien arviointitavan käytännön hyödyttömyyden.

Toinen tapa
Meidän on luovuttava suurten ja pysyvien ensisijaisten ylijäämien tavoittelemisesta ja ohjattava finanssipolitiikkaa eri tavoitteisiin: ylläpidettävä talouskasvua koska työttömyys on niin suuri, saatava aikaan käänne peruspalvelujen supistamiseen ja kehitettävä  julkisen talouden investointiohjelma  todellisen muutoksen aikaansaamiseksi Espanjan tuotantorakenteessa. Jos finanssipolitiikalla pyritään aikaansaamaan myönteinen vaikutus talouskasvuun, nämä tavoitteet ovat täysin yhteensopivia  BKT: n velkasuhteen pienentämisen ja tämän tavoitteen  varmistamisen kanssa.

Espanjan hallitus on julkaissut vuoden 2019 talousarviota koskevan suunnitelmansa. Yleisesti ottaen se kuvastaa sen ja Podemosin välisen poliittisen sopimuksen tärkeimpiä linjoja, joissa korostetaan tilaisuutta edetä kohti uutta finanssipoliittista ohjelmaa. Jos se toteutetaan täysimääräisesti, se voisi poistaa joitakin viime vuosikymmenen aikana käyttöön otettuja austeristisia säästöpolitiikan muotoja,sekä  myös   ehdotettujen verouudistusten tuotantoa lisäävien vaikutuksien ansiosta.

Sen soveltamisalaa voi kuitenkin osittain rajoittaa  pakkopaita, josta hallitus ei halua vapautua: sen suunnittelee sinnikkäästi  jatkavansa virheelliseksi osoittautunutta menojen vähentämistä säilyttääkseen nopean alijäämän supistamispolitiikan tulevina vuosina, mikä perustuu pakkomielteiseen saksalaiseen tyyliin tasapainon saavuttamiseksi. Liian kauan keskustelut finanssipolitiikasta Euroopassa - myös Espanjassa - ovat pääsääntöisesti rajoittuneet tähän yksipuoliseen byrokraattiseen lähestymistapaan: sääntöjä on noudatetava eikä sittenh muuta. On aika avata kauaskantoisempi keskustelu, jossa keskitytään demokraattiseen keskusteluun parhaista talouspoliittisista vaihtoehdoista.

---
Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.

Velan paradoksi:
---
Kokemusperäinen tieto:

---
Kahden taloustutkijan tutkimus:

---
Dept sustainability Monitor 2019

---
Tämän tunnisteen  merkityksettömyys:

---
John Weeksin vaihtoehto:

---
Vaihtoehtoinen taloudellinen narratiivi (Piketty ja OECD):

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tämä on se yksinkertainen mutta koko Euroopan tulevaisuuteen vaikuttava syy, miksi vuoden 2019 aikana alkavan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden aikana pitäisi tehdä esitys Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan muuttamiseta sekatalousjärjestelmän suuntaan avaamalla sekä koko Unionille, sen Keskuspankille että jäsenvaltioille mahdollisuus endogeeniseen, valtion aloitteellisuuden mahdollistavaan suuntaan. Suomi on ainoa pohjoismaisen hyvinvointivaltio-käsitteen piiriin kuuluva ja Valuuttaunioniin kuuluva pohjoismaa; tätä ainutlaatuista asemaa on nyt käytettävä hyväksi ja samalla avattava koko Unionille uusi, dynaaminen toimintalinja. Pidän tätä suomalaisen sosialidemokratian ainutlaatuisena tilaisuutena, jota ei pitäisi jättää käyttämättä. Kalevalaista metafooraa käyttääkseni tämän eurooppalaisittain peukalonpituisen toimijan tulisi muutamalla ajatuksellisella kirveeniskulla kaataa se ideologinen tammi l. pato, joka estää päivää paistamasta, kuuta kumottamasta ja pilviä kulkemasta...


Tässä kyseinen blogiteksti kokonaisuudessaan:

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Espanja? Jatkoa entiselle vai täyskäännös?

Jorge Uxó ja Nacho Álvarez ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen analyysin Espanjan talouden elvyttämisestä ja niistä keskeisistä vaaratekijöistä, joita sen tiellä on. Yllättävällä tavalla vaaratekijäksi nousee Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF, jonka suositukset tarkoittavat jatkoa vuonna 2012 aloitetulle, pääasiassa Kreikkaan suunnatulle kiristävälle, austeristiselle politiikalle.

Julkisen sektorin vahvistaminen ja kasvattaminen dynaamiseksi tekijäksi on näiden kahden, Podemokseen tiiviissä yhteydessä olevan tutkijan tähtäimessä. Palkkatasoa on nostettava, koska palkkojen alhaalla pitäminen ja jopa pienentäminen ei näytä vaikuttaneen viennin edistymiseen millään tavalla ja joka tapauksessa muut, kansainväliset tekijät ovat olleet merkittävämpiä. Tutkijat eivät mainitse EKP:n määrällistä elvytystä tällaisena vaikka sillä on todennäköisesti ollut huomatava vaikutus myös Espanjan talouden elpymiseen.
Se mikä on uutta, on julkisen, siis valtion ja muiden julkisten hallintoelinten aktivoiminen pankkitoimintaan. Olisi todella mielenkiintoista nähdä, asettuisiko Euroopan Komissio vastustamaan julkisten yhteisöjen pankkitukea ja ryhtyisikö se kohtelemaan niitä eri tavalla kuin yksityisiä pankkeja. Siis nyt Social Europe - verkkolehden 18.12. 2018 julkaisemaan tekstiin:

"Kansainvälinen valuuttarahasto toteaa Espanjan taloutta koskevassa 2018-kertomuksessaan, että on tarpeen laajentaa säästö- ja palkkaturvaa, säilyttää julkisen talouden vakauttaminen ja vuonna 2012 hyväksytty työmarkkinauudistus. työvoiman joustavuus johti talouden elpymiseen. Koska alhainen tuottavuus jatkuu ja julkinen velka on korkea, tarvitaan uusia työvoiman uudistuksia sekä kestäviä ensisijaisia (talousarvio) ylijäämää.

Mielestämme tämä lähestymistapa herättää useita vastalauseita. Viittaamme viiteen tärkeimpään.

1) Ensinnäkin ajatus siitä, että palkkojen devalvointi ja hintakilpailukyvyn parantuminen ovat herättäneet elpymistä, on myytti. Palkkojen alentaminen vuosina 2010–2017 on siirtynyt vain osittain vientihintoihin, koska tämä vähennys on johtanut pääasiassa voittomarginaalien kasvuun. Tämän seurauksena hintakilpailukyvyn muutos on ollut paljon pienempi kuin yksikkötyökustannusten lasku. Vienti on ollut ratkaisevassa asemassa elpymisen käynnistämisessä, mutta tämä ei johdu palkkojen leikkauksista, vaan ulkoisen kysynnän käyttäytymisestä euroalueella. Itse asiassa Espanjan vienti on kasvanut saman verran sekä ennen kriisiä että sen jälkeen.

2) Toiseksi, vuoden 2012 uudistuksen jälkeen saavutettu uusi työvoiman joustavuus ei ole herättänyt nopeampaa työpaikkojen luomista: jälkimmäinen on vastannut BKT: n kasvuun samalla tavoin kuin muut Espanjan talouden kaudet. Työllisyyden joustavuus BKT: hen on pysynyt vakaana työmarkkinauudistusten jälkeen, eikä Okun-käyrässä näy siirtymiä. Työllisyyden nopea elpyminen Espanjassa ei osoita viimeaikaisten työmarkkinauudistusten "menestystä" vaan pikemminkin rakenteellista suuntausta: teollinen erikoistuminen on suuntautunut samalla tavalla kaikille  työvoimavaltaisille aloille.

3) Kolmanneksi nopeaa talouskasvua vuodesta 2014 lähtien ei voida selittää ottamatta huomioon tiettyjen ulkoisten myötävaikutaneiden tekijöiden  ratkaisevaa vaikutusta - alhaiset korkotasot ja alhaiset öljyn hinnat. Nämä tuulet ovat vaikuttaneet Espanjaan voimakkaammin kuin muut Euroopan maat (kun otetaan huomioon suuri velka suhteessa BKT: hen, vaihtuvakorkoisten asuntolainojen määräävä asema ja maan energiariippuvuus).Näiden tekijöiden sammuminen yhdessä kansainvälisen kaupan alenemisen kanssa vie talouden kohti hidastumista vuonna 2018, mikä osoittaa kasvun haurauden ja tarpeen löytää uusia pilareita, joilla voidaan tukea kysyntää.

4) Neljänneksi (tarjonnan puolella) rakenteellisten uudistusten "menestykseen" perustuva IMF: n kertomus on tuskin yhteensopiva potentiaalisen kasvun ja viime vuosina lisääntyneen tasapainon kanssa, mikä on tapahtunut työttömyysasteen vähenemisen muodossa. Tänään potentiaalisen tuotannon kasvuvauhti on vain noin puolet ennen kriisiä. Itse asiassa tämä ristiriita paljastaa, että julkisen talouden supistukset ovat aiheuttaneet pitkäaikaisia haavoja taloudelle.

5) Viidenneksi ja viimeiseksi, on huolestuttavaa, että IMF: n olisi pyrittävä uusiin julkisen talouden vakauttamisvaiheisiin. Väitettä, jonka mukaan "veropuskurit" on rakennettava uudelleen seuraavan kriisin aikana, tämä toimielin perustelee toimenpiteillä,  jotka toteutuessaan  vain pahentavat talouden hidastumista ja siten lisäävät velan ja BKT: n suhdetta. Väite, jonka mukaan kestävien ensisijaisten julkisen talouden ylijäämien vähentäminen vähentää julkista velkaa, ei ole pelkästään epärealistinen, vaan se on myös vastoin terveen julkisen talouden tavoitetta. Koska olemme jo todistaneet riistävän politiikan epäonnistumisen, meidän ei tarvitse kokeilla sitä uudelleen.

Kun finanssipolitiikan alijäämä on alle 3 prosenttia, etusijalla ei voi olla jatkaa sen edelleen alentamista vaan pikemminkin avata uusi toimintalinja, joka perustuu kahteen mainittuun toimintalinjaan ("ylläpitää ja muuttaa kasvua"). Ensinnäkin,  kun  lyhyen aikavälin näkökulmasta reaktiomme suhdannevaihteluun ei voi olla passiivinen , että taantuminen  laskeutuu meihin, niin yhtä järkyttävää jäädä odottelemaan pehmeää siirtymistä  kohti potentiaalista kasvua. Meidän on pohdittava, miten kokonaiskysyntää tuetaan.

Se mitä ton arvitaan Espanjan talouden varustaminen uudella moottorilla, joka voi syntyä vain palkkojen elpymisestä. Palkkojen kasvu Espanjassa on monien vuosien ajan ollut tuottavuuden kasvun alapuolella, ja tätä kuilua on  kavennettava. Tämän saavuttamiseksi ja vastoin IMF: n vahvistamaa näkemystä, äskettäin allekirjoitettu sopimus Podemoksen ja hallituksen välillä osoittaa, että työehtosopimusneuvotteluihin on palattava, joiden puute on vakavasti vaurioitunut aikaisemmassa työmarkkinauudistuksessa, sekä nostettava huomattavasti vähimmäispalkkaa (jo sovittu nousu on 22 prosentin lisäys ensi vuonna, jopa 900 euroa kuukaudessa).

Uuden talouspoliittisen toimintaohjelman toinen keskeinen pilari tulisi koostua laajasta finanssipolitiikasta, jossa keskitytään julkisten investointien elpymiseen - joka on nykyään 25 miljardia euroa alle kriisitilanteen - tuottavuuden parantamiseeen ja vihreän ja kattavan ja suunnitelmallisen  kasvun edistämiseeen.  Tällaisia  toimenpiteitä, jotka voivat osoittautua hyödyllisiksi tämän saavuttamiseksi, ovat: kunnianhimoinen energia-alan siirtymisstrategia, joka perustuu uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen, kasvien ja rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen sekä sähköliikenteen laajentamiseen; sisältäen taatun toimeentulojärjestelmän; ja julkisten pankkien kehittäminen teollisuuden muutosten rahoittamiseksi ja suunnittelemiseksi."

Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez:
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.





Okunin laki
https://www.labour.fi/ptblogi/2011/06/23/okunin-laki-onko-nyrkkisaannolla-viela-iskuvoimaa/