Oikeisto hylkäämässä globalisaation?

Vasemmistopuolueet tulevat pysymään globalisaation puolestapuhujina ja keskustaoikeistolaiset puolueet siirtyvät todennäköisemmin kohti kansallismielistä politiikkaa, analysoi politiikan tutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta.

Ronkainen esitti näkemyksiään politiikan suurista murroksista kesäkuussa Suomalaisuuden Liiton virtuaalisilla liittopäivillä, johon hänet oli kutsuttu puhujavieraaksi.

"Näen paljon todennäköisempänä, että kokoomuslaiset ja keskustalaiset puolueet – erityisesti kokoomuksen eurooppalaiset sisarpuolueet – hylkäävät globalisaation ja alkavat kannattaa kansallismielisempää otetta kuin sen, että vasemmisto hylkäisi globalisaation, alkaisi vastustaa EU:a tai alkaisi vaatia valtioiden suvereniteettia", Ronkainen arvioi. 

Olipa hyvä tämä Ronkaisen alustus! Tampere-ryhmän kanssa olemme päätyneet enemmän tai vähemmän samaan analyysiin. Duunariporukan pysyvään perussuomalaistumiseen en oikein jaksa uskoa; koululaitoksemme on pakko seurata myös globalisaatiota. Kielitaidon lisääntyminen mahdollistaa entistä paremman kansainvälisen seurannan myös tavalliselle kansalaiselle. Sen sijaan pidän mahdollisena että todellakin syntyy vahva yritys palata Euroopan Unionin juridiseen perustaan ja sen ideologiseen henkeen markkinoista kaikenkattavana dynaamisena voimana, kansojen väliseen kilpailukyky- ja vientikilpailuun ja kovaan valtiota näivettävään säästöpolitiikkaan. Uskon EK:n olevan tässä vankkureiden vetäjänä samalla kun se ja poliittinen oikeisto yrittää suunnata eurooppalaista velkaelvytystä pelkästään markkinoiden kautta toimivaksi. Jos tämä hallitus Suomessa saa jatkaa kautensa loppuun saakka, niin uskon sen pystyvän osoittamaan, että nollakorkoisella velkaelvytykselläkin saadaan julkisen sektorin kautta kasvu selkeästi liikkeelle. Julkisen sektorin veronkanto-oikeus on se ratkaiseva tekijä yhdessä poliittisesti ilmaistujen tarpeiden ja niiden tyydyttämisen kanssa. Kysymys: Onko tasavallan presidentti Niinistön nyrkki ensioire palaamisesta puhtaasti kansalliseen vastuuseen ja epäluottamuksen osoitus Euroopan Unionia kohtaan?

___________
6.6. 2020
Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on selvästi toista mieltä kuin suomalainen juristisiipi, joka tavoittelee oikeusvaltioperiaatetta Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen hengessä - siis julkisen sektorin tiukan säästölinjan ja markkinoiden kautta tapahtuvan elvytyksen hengessä:
Olli Rehn 6.6. 2020

Esityksestä ei vielä ilmene täsmällisesti, millaiset ehdot hätärahoituksella olisi. Todennäköisesti kyse olisi siitä, että komissio asettaa rahoitukselle ehtoja sen perusteella, mihin varoja on tarkoitus käyttää.

Suomen Pankin pääjohtaja arvelee nyt elvytystä tulevan suoraan jäsenvaltioillekin "tietyin edellytyksin":
”Ehdollisuus on olennaista. Rahoitusta on käytettävä terveydenhoitoon, kestävän talouskasvun ja työllisyyden edellytysten parantamiseen, ilmastotavoitteiden saavuttamiseen ja digitalisaation edistämiseen. Kaikki nämä ovat tärkeitä päämääriä eurooppalaisten yhteiskuntien ja talouksien uudistamisessa.”

Ehdotus on rakennettu pitkälti sen varaan, että perussopimuksessa sallitaan taloudellisen avun antaminen ”tietyin edellytyksin” jäsenvaltiolle, jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia.

---
Toisaalta on myös erittäin vaikea arvioida, missä määrin työllisten määrän lisääntyminen johtui nimenomaan eurovaltioiden päätöksistä tai kuinka paljon rahapolitiikka on talouskasvua vahvistanut."

Talouden ptolemaiolainen maailmankuva

"Perjantait keynesiläisyydelle"

Keynes tunnisti finanssijärjestelmän avainroolin nykyaikaisissa kapitalistisissa talouksissa ja Peter Bofinger väittää, että vuoden 2008 kriisi on tuominnut uusklassisen taloustieteen  kuolemaan - jota ei vieläkään ole havaittu.

Keynes tunnisti finanssijärjestelmän avainroolin nykyaikaisissa kapitalistisissa talouksissa ja Peter Bofinger väittää, että vuoden 2008 kriisin on saatettava uusklassisen taloustiede hautaan - jota ei kuitenkaan vieläkään ole tehty. Makrotalous on sairas tiede. Se kärsii siitä, että se on suurelta osin tukahduttanut suuren tieteellisen vallankumouksen tähän päivään asti.

Kopernicus huomasi, että auringon ja maan liikkuvuuslait olivat aivan erilaiset kuin mitä Ptolemaioksen maailmankuvassa oli esitetty. Kuvittele, jos tähtitiede olisi tehnyt johtopäätöksen, että lyhyellä aikavälillä maa kiertää auringon ympäri, mutta pitkällä tähtäimellä maa olisi edelleen maailmankaikkeuden keskus. Juuri niin on  tapahtunut taloustieteessä Keynesin vallankumouksen jälkeen.

John Maynard Keynes tekemä löytö on yhtä perustavanlaatuinen kuin Kopernicuksen havainnot aurinkokunnasta. Hän havaitsi, että klassisen taloustieteen suunnittelemat liikelakit olivat vääriä. Hän kirjoitti Yleisen työllisyys-, korko- ja rahateorian ensimmäisessä kappaleessa:

"Väitän, että klassisen teorian postulaatteja voidaan soveltaa vain erityistapauksiin eikä yleiseen ongelmien ratkaisuun. Klassisen teorian olettaman erityistapauksen ominaispiirteet eivät ole välttämättä samat kuin niissä  taloudellisessa oloissa,  joissa tosiasiallisesti elämme. Seurauksena on , että sen opit ovat harhaanjohtavia ja tuhoisia, jos yritämme soveltaa niitä kokemiimme tosiasioihin."

Itse asiassa klassisen ja keynesiläisen maailmankatsomuksen liikelait eroavat  toisistaan, kuten alla olevassa kuvassa esitetään. Klassisessa mallissa säästöt tuottavat investointeja.  Keynesiläisessä mallissa investoinnit tuottavat säästöjä. Klassisessa mallissa säästö ja investoinnit määrittävät koron. Keynesian mallissa säästöt ja investoinnit määräävät kokonaistuoton.

Mutta toisin kuin tähtitiede, klassinen lähestymistapa voitti tämän tieteellisen vallankumouksen onnistuneesti. Vanhan hallinnon edustajat jatkoivat tätä loistavin kääntein. He kehittivät ”uusklassisen synteesin” kääntämällä taulukoita esittämään Keynesin maailmankatsomuksen klassisen talousteorian erikoistapauksena.

Kun Keynes väitti yleisessä teoriassa, että klassisen teorian "postulaatit" toimivat vain täyden työllisyyden poikkeuksellisissa oloissa, uusklassikot väittivät, että Keynesin talousliikettä koskevat lait olivat päteviä vain tiukkojen hintojen tilanteessa - siis lyhyinä ajanjaksoina. Pitkällä aikavälillä, joustavilla hinnoilla, klassisen mallin liikelakia voitaisiin edelleen soveltaa.

Pysyi kuitenkin suurelta osin avoimena, miksi taloudellisen heilahtelun saattoivat erota niin perusteellisesti jäykkien ja joustavien hintajärjestelmien välillä. Erityisesti ajatellen  säästöjä ja niiden vaikutusta korkoihin ja investointeihin. 

Klassisessa mallissa kotitalouden säästäminen on sijoittamisen  ratkaiseva edellytys. Suurempi säästöhalukkuus lisää tarjontaa pääomamarkkinoilla, jolloin korko laskee ja sijoitusten määrä nousee.

Keynesian mallissa kotitalouksien lisääntynyt säästö johtaa kuitenkin alhaisempaan tavaroiden kysyntään. Rahoitusalalla kotitalouksien alhaisemmat menot johtavat kotitalouksien rahavarojen lisääntymiseen ja yritysten rahavarojen pienenemiseen. Rahan tarjonta taloudessa on jatkuvaa, joten korkovaikutusta ei ole.

Johtuuko tämä kahden mallin välinen perustavanlaatuinen ero hintojen joustavuudesta vaiko niiden jäykkyydestä? Selitys on pikemminkin rahoitusjärjestelmän erilaisessa mallinnuksessa. 

Klassisessa mallissa ei ole rahaa. On vain yksi yleiskäyttöön tarkoitettu hyödyke, jota voidaan käyttää yhtä hyvin kuluttamisen välineenä', sijoitushyödykkeenä tai rahoitusvälineenä (rahastoina). Tässä mallissa säästäminen - et kuluta kaikkea varallisuuttasi  - on investointien edellytys. Periaatteessa klassinen malli on viljatalouteen sopiva malli: kotitaloudet päättävät kuluttavatko ne viljaa vai säästävätkö sen. Jos se säästyy, se voidaan toimittaa sijoittajille, jotka voivat kylvää jyvät, maksamalla kotitalouksille luoton määrän korkojen kanssa myöhemmin sovitun ajanjakson kuluttua.

Keynesilaisen mallin mukaan pääomamarkkinoilla vaihdetut 'rahastot' koostuvat rahasta, 'rahastot' ovat pankkitalletuksia. Rahoitusta ei luoda täällä kulutuksesta luopumisella, vaan pankkien kautta jotka myöntävät luottoa.

Klassinen malli ei siis edusta taloudellisen liikkeen pitkäaikaisia lakeja. Se on kuvaus fantasiamaailmasta, jonka liikelaeilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Näiden vastakkaisten liikelakien kanssa klassisen ja Keynesin mallin synteesi on yhtä puutteellinen kuin yritys yhdistää Ptolemaioksen ja Kopernikuksen aurinkokuntaa koskevat mallit. Itse asiassa Tycho Brahe (1546-1601) yritti samanlaista synteesiä (Tychonian järjestelmä), mutta tietystikin epäonnistui.

Vahinkoa taloustieteen maineelle
Niin taloudenpidon kuin tieteenkin kannalta uusklassinen synteesi on johtanut suuriin mainevaurioihin. Sen kyvyttömyys tunnistaa suurta finanssikriisiä (kuten suuri finanssikriisi GFC) johtuu siitä, että klassisessa mallissa pankkien rooli pelkistetään pelkkään säästäjien ja sijoittajien väliseen tehtävään. Pankit eivät pysty luomaan yleishyödyllistä tavaraa, joka on tämän mallin olennainen laatuominaisuus.

Keynesian mallissa sitä vastoin pankit eivät tarvitse talletuksia lainaamiseen. He voivat luoda rahaa yksin, mikä voi johtaa liialliseen luotonantoon, jos sitä ei kontrolloida riittävästi  pankkivalvonnan toimesta. Juuri näin tapahtui vuosia ennen GFC: tä, vuoden 2008 suurta finanssikriisiä.  Kun kuningatar Elizabeth kysyi LSE: n (London School of Economics) taloustieteilijöiltä kriisin jälkeen: ”Jos nämä asiat olivat niin merkittäviä, miksi kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota?”, Oikea vastaus olisi ollut: ”Koska rahoitusjärjestelmää koskevissa analyyseissamme käytämme malleja ilman rahaa. '

Tämän tuskallisen kokemuksen jälkeen on melkein käsittämätöntä, että klassista paradigmaa ei esitetä kriittikittömästi  vain  johtavissa oppikirjoissa, vaan sen pohjalta myös muotoillaan tähän aikaan tarkoitettuja makrotaloudellisia malleja: pankit, mikäli niitä on olemassa, pelkistetään edelleen pelkän välittäjän rooliin. Äskettäisessä tutkimuksessa kuvataan tekniikan tasoa seuraavasti:

… Jopa kun pankit lasketaan mukaan, niiden käsittely on erittäin stilisoitua. Esimerkiksi, monet mallit vain olettavat pankkien läsnäolon, mutta eivät yritä perustella niiden olemassaoloa…

Tällä epäonnistuneella vallankumouksella on myös kauaskantoisia talouspoliittisia vaikutuksia. Klassisessa mallissa yksityiset sijoittajat syrjäytetään pääomamarkkinoilta, perusteena  tiukasti julkisen talouden alijäämät. Sellaista yleishyödykettä, joka toimii yhtä lailla 'rahastoina' ja sijoitushyödykkeenä, voidaan käyttää vain kerran.

Keynesian mallissa sitä vastoin 'rahastot' (raha) ja sijoitustuotteet ovat toisistaan riippumattomia. Siksi sijoittajia  ei syrjäytetä pääomamarkkinoilta, jos alijäämiä rahoittavat pankit tai keskuspankki. Tämä on Modernin Monetaarisen Teorian  peruslähtökohta.


Kuinka Keynesin vallankumous saadaan päätökseen? Mahdollisuudet saavuttaa tämä tänään eivät ole kovin hyvät, koska sen tekeminen heikentäisi useimpien makrotaloustieteilijöiden inhimillistä pääomaa. Siksi nuorten opiskelijoiden on herättävä ja ymmärrettävä, että heille opetetaan malleja, joiden liikelakit ovat yhtä ristiriidassa todellisuuden kanssa samalla tavalla kuin kuin Ptolemaioksen maailmankuva. Tarvitsemme 'perjantaita keynesiläisyydelle' -liikkeen.

(Tämä artikkeli on Social Europe: n ja IPS-lehden yhteisjulkaisu)


Tietoja Peter Bofingeristä:
Peter Bofinger on Würzburgin yliopiston taloustieteen professori ja entinen Saksan talousasiantuntijoiden neuvoston jäsen.

18.3. 2020
Ilpo Rossi:
Nyt kun Korona-epidemian vuoksi on koko maailma varpaillaan, on syytä palata pienellä kommentilla tämän taloudellisen 'ptolemaiolaisen maailmankuvan' puutteeellisuuteen ja vaarallisuuteen: Peter Bofinger on varteenotettava vastavirtaan uiva talousoppinut Saksassa ja hän kiinnittää huomiota täsmälleen samaan asiaan kuin mistä 'maallikkona' olen jo muutaman vuoden kirjoittanut. Dagens Industri näyttää haluavan EU:n avaavan lompakkoaan suuremman budjetin muodossa, mutta kysymys ei ole perinteisestä 'eksogeenisesta' talouspolitiikasta. Euroopan Unioni voi poliittisella päätöksellä ja kirjanpidolla vastata endogeenisesti mihin hyvänsä talouskriisiin - edellyttäen että peruskirjat sen sallivat. Ne eivät nyt salli jäsenvaltioiden rahoittamista, jota kuitenkin itsenäisen keskuspankin omaava maa - kuten esim. Ruotsi - voi  joka hetki tarvittaessa tehdä. EU voisi kyllä jakaa Milton Friedmannin  'helikopterirahaa' Valuuttaunionin kansalaisille perustamalla jokaiselle 'EKP'-tilin ja tekemällä päätetyt siirrot vaikka automaattisesti ja nopealla aikataululla; ainoa keino peruskirjan määräysten muuttamiseen on jäsenvaltioiden yhteinen konsensuspäätös peruskirjojen muuttamisesta, mutta se on äärimmäisen pitkä ja vaikea, todennäköisesti mahdoton prosessi. Nykyisten sääntöjen rikkominen esimerkiksi mahdollistamalla suuremman velan jäsenvaltioille on näissä oloissa ainoa ratkaisu ellei ruveta jakamaan rahaa suoraan eu-kansalaisille. Pahalta siis näyttää ja toivon että jotakin ihmeellistä EU-tasolla keksittäisiin.

Globalisaatio ja Näätänen

Globalisaatiosta ja sen vaikutuksista


Ari-Matti Näätänen on kirjoittanut globalisaatiosta ja hyvinvointivaltiosta. Hänen  tekstiään referoi Rane Aunimo Demokraatissa. Näätänen tarkastelee globalisaatiota lähinnä kauppavaihdon kasvuilmiönä. Hän perkaa havaintoja useista tutkimuksista näiden kahden yhteyden ja kehityksen kuvaamiseksi. Havainnoistaan hän päätyy varsin kummallisiin lopputulemiin. Täsmentämättä jäävät mekanismit tai talouden toimintadynamiikat, joiden hän arvioi tuottavan kuvaamansa asiayhteydet. Varsinaisista syy- ja seuraussuhteista ei näin ollen ole kysymys. Tässä esitetään muutamia kommentteja kirjoittajan pääväittämiin.



Mitä globalisaatio on?


Kuvaavaa on, että Martti Häikiö Nokia Oyj:n historiassaan 1992-2000 nimeää aiheen globalisaatioksi, jolla hän tarkoittaa telekommunikaation maailmanvalloitusta. Käsite saa tässä tarkastelutavassa relevantimman merkityksen verrattuna Näätäsen käyttämään merkitykseen. Toimintojen laajentuminen yli rajojen aina kaukaisimpia paikkoja toisiinsa kytkien on globalisaation perusta. Historiallisesti Silkkitie oli varsin vaikuttava globaalin yhteistyön, kauppavaihdon, kulttuurivaikutteiden, uskontojen kulkeutumisen, tiedustelun, tietojen, taitojen ja teknologioiden kulkeutumisen, valtapyrkimysten ja vaikutusvallan levittämisen sidos.


Nykyisen kaltaisen globalisaation on mahdollistanut liikenteen ja logistiikan kehitys ja kustannusten aleneminen. Toinen keskeinen osa-alue on tietoliikenteen kehitys. Laajennamme käsitteen sisältöä edelleen. Kaiken taustalla on valtavasti kasvaneet suurten voittojen synnyttämät rahoitusvarallisuuden määrä, joka etsii helppoja tuottoja ja pyrki ja onnistui purkamaan omaa toimintaansa rajaavan sääntelyn. Globalisaatio itsessään on monitahoinen ilmiö. Siinä on kysymys tavaratuotannon siirtymisestä halpamaihin, arvoketjujen maailmanlaajuistumisesta, maailmanmittakaavan logistisista järjestelmistä, informaatioteknologian mahdollistamista digijättien palvelualustamonopoleista, kulttuurin ja viihteen ylikansallisesta tarjonnasta sekä ennen kaikkea finanssitalouden kasvusta ylikansalliseksi reaalitalouksien tuotot imeväksi jättiläiseksi.


Pääomalla ei ole mitään rajoitteita rajojen ylittämisessä. Ns. vapaakauppasopimuksilla on voimistettu suuryritysten asemaa maailmankaupassa. Maailmankauppa on suuryritysten hallussa ja enenevästi niitä omistavat finanssiyhtiöt. Maailman yritysomaisuudesta 149 finanssilaitosta omistaa 40 %. Ajatukset siitä, että kilpailu olisi avointa ja markkinamallin mukaista, ei toimi. Suuryhtiöiden markkinavoima näkyy korkeampina hintoina, pienten tuottajien syrjäytymisenä ja jopa työllisyyden alhaisempana tasona. Niiden poliittinen voima näkyy vapaakauppasopimusten sisällöissä ja poliittisen eliitin suopeutena niitä kohtaan päätöksenteossa. Suurytiysten taloudellinen ja politiittinen voima riittää kilpailuttamaan valtioita purkamaan sääntelyään, laskemaan yritysten veroja ja lupaamaan niile etuja ja tukita. Seuraukset ilmenevät mm julkisen talouden alijääminä. Vapaakauppasopimuksin on pääoman intressit suojattu erillisellä investointien suojalausekkeilla, jotka estävät julkisen vallan muuttamasta liiketoimintaympäristöä.


Näätänen toteaa globaalilla kilpailulla olleen vaihtelevia vaikutuksia hyvinvointivaltioon. Tällöin globaalin kilpailun väitetyt vaikutukset hyvinvointivaltioihin voivatkin olla vääristyneen kilpailun vaikutuksia eivätkä tule kuvatuiksi Näätäsen väitteillä. Kun kirjoittaja näkee sosiaalivaltioiden jopa kasvaneen globalisaation aikakaudella, kysymys voi olla globalisaation aiheuttamien ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden, synnyttämistä sosiaalimenoista.


Kysymyshän on lähtökohtaisesti pääoman rajoituksettomasta toimintaoikeudesta tehdä voittoa yhteiskuntien kehityseroilla. Pääoman siirto halpojen työvoimakustannusten ja heikon yhteiskunnallisen sääntelyn perässä tuottaa työttömyyttä, lisää sosiaalimenoja  ja laskee verotuloja sekä vähentää tulomenetysten kautta kokonaiskysyntää kehittyneissä maissa. Alikysynnästä on tullut kapitalisimin pysyvä rakenneongelma. Lisääntyvät ympäristöongelmat ovat myös tämän kehityksen seurausta. Kehitysmaissa myrkyt voi huoletta pumpata luontoon.


Suurin eriarvoisuuden syy on finanssitalouden yhä voimistuva valmistavan ja tuotannollisen talouden tuottojen ja varallisuduen louhinta. Eriarvoisuus ja terveyserotkin lähtevät kasvuun joukkotyöttömyyden vallitessa ja köyhyyden lisääntyessä. Köyhyyden kasvu on ollut finanssikriisien kärjistämä ja senkin jälkeen kasvava ilmiö. Pääoman liikkuminen yli rajojen panee työvoiman liikkumaan työn perässä. Kulkemisen helpottuminen tarjoaa työvoimalle mahdollisuuden liikkua työn perässä ja toisaalta myös pakottaa siihen. Tämä on osa globalisaation aiheuttamaa maasta- ja maahanmuuttoa. Se johtaa myös juurettomuuden lisääntymiseen ja pitkäaikaiseen puutteellisesta yhteiskunnallisesta integraatiosta johtuviin sosiaalisiin kustannuksiin sekä sosiaalisiin ja poliittisiin jännitteisiin.


Kuljetuskustannusten aleneminen tarjoaa mahdollisuuden tuotannon ja markkinoiden eriyttämiseen ja em. kehityseroista hyötymiseen. Sijoituksillaan alhaisemman kehityksen maihin voi pääoma ulkoistaa ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Näin markkinalous toimii. Yhteiskuntien kustannuksina ne tulevat tulevaisuudessa maksuun.  Globaaleita ovat myös ympäristö- ja ilmastokriisit kuin myös useat poliittiset ja sotilaalliset kriisit kerrannaisvaikutuksineen. Näistä esimerkkejä löytyy latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.





Mihin markkinatalous tarvitsee hyvinvointivaltiota?


Markkinatalous ei synnytä hyvinvointivaltioita vaikka se luo tarpeen siihen. Se ei ole sitä luonut Intiaan eikä Kiinaankaan. Jos Intiassa olisi sosiaalivaltio, olisivat siellä terveydenhoidon ja koulutuksen sekä työttömyyden sosiaalivaltiolliset menot suuret puhumattakaan ympäristövahinkojen kustannuksista. Intia on mukana globalisaatiossa. Kun siellä ei ole sosiaalivaltiollisia kasvaneita kuluja tai näiden menojen viime rippieden alasajoa, mitä tutkijamme päättelisi näistä seikoista. Ehkäpä sen, että kovin on neutraali tuo globalisaation vaikutus hyvinvointitalouteen. Globalisaation neuraalisuudesta hyvinvointivaltion olemassaololle voi toki puhua siinä merkityksessä, että se ei ole vielä pystynyt kehittyneissä valtioissa viemään täysin tämän rahoituspohjaa, mutta ei ole myöskään synnyttänyt yhtään uutta sosiaalivaltiota vaikka on lisännyt tämänkaltaisten yhteiskunnallisten toimien tarvetta. Tällaisia vaikutuksia aikaansaadakseen sen olisi tarvinnut täysin ohjelmoida eri maiden poliittiset koneistot.


Väite sosiaalivaltion menojen kasvun ja globalisaation voimistumisen yhdenaikaisuuden tarkoittamasta poliittisesta neutraalisuudesta on epämääräinen. Näätäselle se näyttää merkitsevän globalisaation neutraalisuutta sosiaalivaltion olemassaololle. Kuitenkin se on ensisijassa aiheuttanut tarvetta sosiaalimenojen lisäykseen. Sosiaalimenojen kasvu voi olla juuri globaalin kehityksen pakottamaa, mutta ilman sen tarjoamaa rahoitusta aiheuttamiensa yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon kehittyneissä maissa. Kaikki globaalit ilmiöt vaikuttavat yhteiskuntiin ja niiden valtasuhteisiin. Kysymys vallasta on keskeisin asia globalisaatiossa. Rajoitukseton ja usein yhteiskunnallisesta vastuusta irrallaan oleva globaali liiketoiminta kasvattaa voittoja ja lisää pääoman valtaa. Viestinnän rajoituksettomuus globaalina ilmiönä on monitahoinen. Ensisijaisen merkityksensä sekin saa internetjättien markkina-aseman ylivertaisuudesta. Ne harjoittavat kaupallista ja poliittista manipulaatiota. Jos globalisaatiota tarkastellaan näiden vaikutussuuntien avulla, keskeistä on ollut suuryritysten vallan kasvu ja työn ja sitä edustavan ay- ja työväenliikkeen aseman heikentyminen. Näiden internetyhtiöiden täysimittainen veropakoilu on globaalia veroparatiisien hyväksikäyttöä ja kehittyneiden valtioiden hyvinvoinnin kalvamista.


Pääoman yhteiskunnallisten velvoitteiden karsiutuminen ja verotusasteen huomattava lasku on globalisaation ytimessä. Kehittyneissä maissa on myös tapahtunut teollisuuden alasajo ja teollisten investointien pitkäaikainen väheneminen. Tästä on seurannut työttömyyttä ja samanaikainen palvelusektorin prekaarien töiden lisääntyminen. Kehittyneiden maiden koko laajuudessa työntekijöiden asema on heikentynyt ja ansiokehitys jäänyt heikoksi. Keskiluokan tulokehitys on myös jäätynyt näissä maissa. Pääoman kiihko rahan tekemiseen rahasta on tarkoittanut tuotannollisten investointien olennaista vähenemistä. Yhteiskuntien tuotantopotentiaalit ovat jääneet käyttämättä. Tuottavuus ei ole kehittynyt eikä talous kasvanut, työtä ei ole syntynyt eikä tuloja, ei myöskään ole ollut uutta verotettavaa. Hyvinvointivaltion palveluksien tarvetta on lisätty ilman samanaikaista rahoituspohjan kasvua.


Kirjoittajan väite siitä, että markkinatalous ei ole johtanut hyvinvointivaltioiden alasajoon länsimaissa on hämärä. Ensinnäkin hyvinvointivaltiot luotiin kapitalismin vastavoimien toimesta lievittämään kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Alunperin pääoman omistajat osallistuivat yhteiskunnallisen konsensuksen hengessä sen kustannuksiin. Myöhäiskapitalismin ja uusliberalismin kärjistämä voiton tavoittelu on samalla merkinnyt tällaisen yhteiskuntasopimuksen irtisanomista pääoman taholta. Palkansaajista ja keskiluokasta on tullut hyvinvointivaltion rahoittajia. Veroin rahoitetuista hyvinvointipalveluista rahapiirit ovat onnistuneet tekemään markkinat, joilla kansainvälisten sijoittajien omistamat firmat hallitsevat ja tekevät voittoa. Ilman julkista rahoitusta kyseiset markkinat olisivat olennaisesti pienemmät, joten ei pääoman intressi tässä ole niiden alasajo vaan tehoka lypsy. Markkinatalouden ja rahavallan ohjauskeskusten ei näin ollen tarvitse alasajaa hyvinvointivaltiota, se ei maksa heille mitään ja toisaalta viisaimmat siellä ymmärtävät makrotaloutta siinä määrin, että tajuavat hyvinvointivaltion toimivan automaattisena vakauttajana kapitalismin ja ennenkaikkea finanssikapitalismin synnyttämissä kriiseissä sekä lievittävän kapitalismin luomaa eriarvoisuutta ja siten takaavan järjestelmän legitiimisyyden.

Sen lisäksi pääoma on onnistunut porvaripuolueiden ja osin sosialidemokratiankin tuella yksityistämään terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotannon. Hoivasta, jota liiketoiminta lähtökohdiltaan jo turmelee, on myös tehty voiton keruun tanner. Kun enenevä osa hyvinvointipalveluja on liiketoimintaa, ei pääomalla ole suurempaa intressiä hyvinvointivaltion alasajoon.



Lisääntyvätkö tuloerot ilman yhteyttä talousjärjestelmään?


Kirjoittaja väittää, että markkinatalouden kehitys länsimaissa ei ole yhteydessä näiden maiden tuloeroihin. Matti Tuomala on tutkinut tulo- ja omaisuuseroja Suomessa. Hänen tutkimustuloksensa tuovat yksiselitteisesti esiin tulo- ja varallisuuserojen kasvun 1990-luvulta lähtien. Josef Stiglitz todistaa palkansaajien ja keskiluokan tulojen jäätyneen 1980-luvulle samaan aikaan kun rikkaimmat ovat rikastuneet. Yhä pienempi joukko saa yhä suuremman tulo-osuuden ja vastaavasti omistaa yhä suurempaa varallisuusosuutta. Tässä on kysymys kaikissa länsimaissa ylimmän 10 %:n ja ylimmän 1% :n ja vielä rajummin ylimmän promillen tulo- ja varallisuusosuuksien ryöstäytymisestä irti yleisestä kehityksestä.


Funktionaalisen tulonjaon kehitys on tapahtunut pääoman hyväksi; Suomessa yli 10 %-yksikön siirtymä pääoman hyväksi 1980-luvulta alkaen. Rikkauksien keskittymisen myötä myös valta on keskittynyt. Sijoittajat muodostavat ns. markkinavoimat, joita julkisten budjettien laadinnassa kuunnellaan. Tämäkin on toisin kuin kirjoittaja väittää, että omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähenemisestä ei ole merkkejä tilastoissa. Tätä ilmiötä tuskin on tilastoitu. Valtavasta lobbauskoneistosta toki jo jotain virallistakin tietoa on. Tällä elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät tekemään hallitukset ja parlamentit heille suosiollisiksi. Tästä ilmiöstä on jopa tutkimustakin sekä USA:ssa että Suomessa. Hyväveliverkostot ja korruptio kuuluvat myös keinovalikoimaan, joita tutkimus ei tavoita. Stiglitz dokumentoi tätä ilmiötä USA:n lailla, joka kieltää julkisen vallan suuret lääkkeiden tukkuostokset, joilla lääkkeiden hintoja voitaisiin laskea. Näin siis valtiovalta taipuu suuryritysten tahtoon. Finanssipolitiikan rajoja asettaa myös EU perussopimuksellaan sekä vakaus- ja kasvusopimuksellaan sekä budjettilausunnoillaan. Samanlaisia interventioita harjoittaa OECD ja IMF. Molemmat ovat useamman kerran ottaneet kantaa Suomen finanssipolitiikkaan. Kysymys on globaaleista toimijoista, globaalin kehityksen luomista instituutioista. Se, missä määrin näiden interventioiden lähtökohdat ovat kiinni ns. markkinatalouden osapuolien intresseissä ja globaalin kehityksen paineissa, jääköön toiseen keskusteluun.


Tulokehityksen arviointi tulonsaajadesiilien avulla kertoo ylimmän osan irtiotosta. Vuosien 1990-2007 ylimmän prosentin ja ylimmän promillen osuudet tulojen kasvusta Suomessa ovat olleet useampikertaisia muihin nähden ja OECD-maiden huippua. Globalisaatiolla on ollut erilaisia tulovaikutuksia riippuen siitä, mitä halutaan mitata. Alvaredon ja kumppanien mukaan maailman pienituloisin 50% sai kokonaistulojen kasvusta 12% aikavälillä 1980-2016. Vastaavasti suurituloisin prosentti vei kokonaistulojen kasvusta 27%, eli yli kaksi kertaa sen mitä pienituloisin puolikas tulonsaajista.


Suomessa henkilökohtaiset tuloerot ovat olleet kasvussa 1990-luvulta lähtien. Eriarvoisuus on siis kasvussa globalisaation aikana toisin kuin kirjoittaja uskoo. Väite, että asialla ei ole yhteyttä globalisaatioon vaan kansallisiin valintoihin, on harhaanjohtava. Globalisaatio jo sinänsä lisäsi pääoman rajoituksettomia liiketoimintamahdollisuuksia ja voittoja. Markkinafundamentalistinen virtaus, jota globaalisti ajettiin, sai aikaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen rikkaita ja pääoman omistajia suosivaan suuntaan kaikissa kehittyneissä maissa viimeistään 1990-luvulla. Sen johdosta pääoman verotusta kevennettiin yhdenmukaisesti kaikkialla kehittyneissä maissa. Se tarkoitti liiketuloksen verotuksen alentamista, pääomaverotuksen ja tuloverotuksen erottamista toisistaan ja progressiosta luopumista pääomatulojen osalta. Tämä sai rikkaat muuttamaan palkkatulonsa pääomatuloiksi. Veromenetykset ovat tässäkin huomattavat. Tässä ei nähdä markkinataloutta ja valtioiden verotusta erillisinä. Kaikissa maissa pääomapiirit ovat pyrkineet ja saaneet verotuksen haluamakseen. Suomessa vain muutamia esimerkkejä ovat osinkojen olematon verotus kokonaisuudessaan, listaamattomien yritysten kohtuutomat veroedut, hallintarekisterien läpiajot eduskunnassa, työnantajien kela-maksun poisto, yhteisöveron alentamiset, eläkevakuutusmaksujen siirto palkansaajien maksettavaksi ja Sipilän hallituksen tekemä yrittäjävähennys.


Globalisaatiota on muovannut 1960-luvulta lähtien yhä voimmakkaammin kehittynyt finanssiala; varjopankit, omaisuuden hoitoyhtiöt, sijoitusyhtiöt, hedge-rahastot ja kuumimman ja yhteiskunnallisia velvoitteita avoimimmin pakenenevat sijoitukset veroparatiiseihin. Näissä liikkuvan rahoitusvarallisuuden, tulojen ja transaktoiden määrä kasvaa yhä. Maailman rikkaille ja suuryrityksille on luotu mahdollisuus välttää verot, lait ja yhteiskunnalliset velvoitteet. Sijoittajatahot ostavat yrityksiä ja hallintoja. Julkistaloudet on sidottu velalla sijoittajien valtaan. Rahoitusalasta on kasvanut liian suuri, kokonaistuottavuudeltaan olematon ja sijoitusriskien ja suunnattoman luototuksen kautta suurin riski aiheutuu yhteiskunnille. Se muodostaa systeemisen riskin koko maailmantaloudelle, se tietää sen voi ottaa suurempia riskejä, koska veronmaksajat hoitavat vauriot.

Tuloeroihin ja hyvinvointivaltion rahoitusperustaan vaikuttavat globaalit rahoitusalan kehityssuunnat. Sijotustoiminnan tuloja saadaan mm yritysostoista, niiden pilkkomisesta ja myynnistä sekä fuusiosiosta. Jäljelle jäävät ovat monopoliyrityksiä, jotka keräävät ylivoittoja. Esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen rahoitusalan voittojen massiivinen kasvu vähän yli kuudesosasta vuonna 1960 finansssikriisin alla 45 prosenttiin kaikista amerikkalaisyhtiöiden voitoista. Finanssivallan otteet lujittumisesta kertoo kolmen yrityksen - Blackrock, State street ja Capital group – on omistuksessaan 10-20 % useimmista merkittävistä amerikkalaisyrityksistä. Samat yhtiöt taitavat myös pöytälaatikkofirmojen perustamisen veroparatiiseihin ja siten tulojen suojaamisen julkisten palvelujen tuottamiseen tarvittavilta veroilta. Sama kehitys käy läpi kehittyneen maailman.

Veroparatiisit ja rahoituspääomien vapauttaminen sääntelystä ovat myös globaaleja ilmiöitä. Veroparatiisit ovat ns. markkinatalouden ytimessä. Maailman rikkaat ja suuryritykset käyttävät niitä säännönmukaisesti. Niillä horjutetaan hyvinvointivaltion perustaa. Viisi tietovuotoa antaa asiasta yhdenmukaisen kuvan. Nämä takaavat maailman rikkaille ja pääomien omistajille ylivertaiset keinot verojen välttelyyn samoin kansallisten lakien kiertoon. Ne horjuttavat markkinatalouden oikeusvaltioperustaa, uskoa sen tasapuolisuuteen, reiluuteen ja luottamukseen. Globaalit talouden ja politiikan suuntaukset ovat samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaen lisänneet tulo- ja omaisuuseroja. Globaalilla tasolla 26 henkilöä omistaa yhtä paljon kuin vähemmän omistava puolisko maapallon ihmisistä. Tämä puolet maailman varallisuudesta omistava superrikkaiden ihmisten määrä on pienentynyt kaiken aikaa.


Nykyaikana kaikki tärkeimmät poliittiset virtaukset ja niiden johdolla tehtävät valinnat ovat globaaleja ja määrätietoisesti ajettuja elinkeinoelämän ja rikkaiden pyrkimyksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on uusliberalismin läpiajo länsimaissa. Tämän Paavo Löppönen on dokumentoinut ao. kirjassaan. Lobbauksesta tehty suomalainenkin tutkimus vahvistaa tätä. Samaa kertoo rikkaiden ajattelusta tehty tutkimus. Se kertoo poliittisen ja taloudellisen eliitin tiiviistä suhteista. Näiden asiantilojen todeksi uskomistahan kirjoittaja väitti naiviksi.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat organisoituneet kansainvälisesti. Ne hyödyntävät globalisaation synnyttämää turvattomuutta, epävarmuutta ja toimeentuloehtojen heikkenemisen synnyttämää katkeruutta oman yhteiskunnallisen aseman luhistumisesta. Samaan aikaan tapahtuu muutos arvoissa; demokratian arvostus, solidaarisuuden tunnot ja humaani suhtautuminen kanssaihmisiin ovat heikentyneet. Netti ja sosiaalinen media toimii vihalinkona ja algoritmit vahvistavat ennakkoluuuloja ja eettisiä rajanylityksiä sekä ajatushautomot kykenevät luomaan poliittista tulevaisuutta. Vaalituloksista tulee kauko-ohjattuja. Halveksunnasta ja vihasta tulee kollektiivinen omanarvon nostamiskeino, näin on käynyt vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin suhtautumisessa. Globaalien talouskriisien aiheuttamat epäoikeudenmukaisuustunnot ja asemansa uhatuksi kokevien tarve hakea syntipukki, johon vihan voi kohdistaa, luovat keskeisiä poliittisia jännitteitä yhteiskuntiin. Samanaikaisesti finanssisektori ja matalapalkkasektori kasvavat, yhteiskunnan taloudellinen ja polittiinen eliitti sanoutuvat irti solidaarisuudesta heikompia kohtaan. Globalisaatio on ytimeltään eliittien ja huippurikkaiden projekti.


Globaali ilmiö on myös erilaisten liikekirjanpidon keinojen käyttö yritysten verojen minimointiin. Näitä ovat mm. siirtohinnoittelu, konsernilainat ja -avustukset jne. Näillä horjutetaan hyvinvointivaltion rahoitusta. Suomen kohdalla näiden vaikutus on miljardiluokkaa. Veroparatiisien aiheuttama verotulomenetys Suomelle on ollut EU:n jo vanhan arvion mukaan miljardi euroa vuodessa. SDP:n veroryhmän arvio vakuutuskirjekuorien aiheuttamasta verotulomenetyksestä liikkui 400 miljoonan tasolla vuosittain. Näillähän on yhteys hyvinvointivaltion kehitykseen ja laajuuteen. Ei kansainvälisen pääoman ole tarvinnut tavoitella hyvinvointivaltion alasajoa. Sillä on ollut keinot omien vastuidensa vähentämiseen. Keskiluokasta on tehty hyvinvointivaltion maksumies. Sen asema taas on jäätynyt ja tulokehitys polkee paikallaan. Tämä taas synnyttää markkinafundamentalisteille tukijoukon, joka vaatii julkisten menojen leikkausta, ei pääoman yhteiskuntavastuun lisäämistä. Edes sellaista vaatimusliikettä ei esiinny, että viimevuosien huimasta voittojen kertymästä verotettaisiin enemmän. Vuosittaiset osinkotulot ovat noin 18 - 23 miljardia euroa. Näistä valtion verotuloiksi päätyy noin puoli miljardia euroa.

Keinoina näiden tulojen verovälttelyyn ovat holding-yhtiöt, säätiöt ja hallintarekisterit sekä veroparatiisit. Ruotsalainen arvio veroparatiiseissa olevan omaisuuden määrästä on 10% bkt:sta. Pohjoismaiset taloustieteilijät ovat arvioineet viidessä eri tietovuodossa esiintyneiden ko. maiden rikkaiden paratiisisijoittajien ilmoittaneen tulonsa verotukseen kolmanneksen pienempinä kuin heidän todelliset tulonsa olivat. Tämä ilmeni kun on verrattu heidän ilmoittamiaan tuloja veroparatiisitilien tietoihin. Kaiken kaikkiaan on synnytetty globaali verorälssi. Suomen rikkaat eivät poikkea kuvasta. Pörssin ulkopuolisten yritysten osinkojen erityishelpotusten purkaminenkin on tabu.


Globaalilla toimintatavalla maailman mahtavat ovat luoneet kansallisvaltioiden toimintapakot. Markkinoiden reaktioita pelätään ja ne otetaan etukäteen huomioon talouspoliittisessa päätöksenteossa. Valtasuhteiden muutos kansainvälisen rahavallan hyväksi uhkaa kansallista itsemääräämistä ja demokraattisten valtioelinten toimivaltaa, siten demokratiaa kokonaisuudessaan. Kun ei ole rahaa hyvinvointivaltioon, tulee talouskuripolitiikan esiin nostaminen helpoksi. Nykyhallituskin on lukinnut finanssipolitiikan mahdollisuudet työllisyysastetavoitteeseen. Pääomatuloihin ei uskalleta kajota. Pakot tulevat ulkoa, mutta niillä on aina kansalliset edustajansa, kuten nykyhallituksessa Kepu. Hiljaisesti demaritkin unohtivat Lauri Finerin veropoliittiset arviot pääomatulojen verotusmahdollisuuksista. Valtioiden omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähentymistä ei näkynyt Näätäsen mukaan tilastoissa. Se näkyy kuitenkin tarkkaavaiselle huomioitsijalle monin eri tavoin. Hän esittää mm. julkisen talouden velkaantumisen erillisenä hyvinvointivaltion kehitykseen vaikuttavana tekijänä.


Valtioiden velkaantumisen näkeminen globalisaation ohella vaikuttavana tekijänä, ei itse globalisaatioon kuuluvana, pelastaa globalisaation hyvinvointivaltion rahoitusongelman aiheuttajan syyllisyydestä. Kehittyneiden valtioiden velkaantuminen syntyi ja laajeni nykyisiin mittasuhteisiin finanssikriisin jälkeen. Sen aiheuttama taloudellinen lama heikensi valtioiden ja julkistalouksien rahoitusperustaa dramaattisesti ja useampikertaisti niiden velkaantuneisuuden. Hyvinvointivaltion rahoitusongelmien ja legitimiteetin huojuttamispyrkimysten erottaminen globalisaatiosta kertoo ilmiöiden rajoittuneesta ymmärryksestä ja/tai tarkoituksellisesta harhautuksesta. Ihmetystä herättää se, että tämä tapahtuu Sorsa-säätiön toimesta.


Tampereella 15.12.2019


Veikko Räntilä

Kiina ja Italia solmivat yhteisymmärryssopimuksen

Kiina, Italia allekirjoittavat BRI-yhteisymmärryspöytäkirjan yhteyksien edistämiseksi
Xinhua | Päivitetty: 2019-03-23 ​​19:48

Kiinan presidentti Xi Jinping (L, edessä) ja hänen italialainen kollegansa Sergio Mattarella (R, edessä) keskustelevat Roomassa, Italiassa, 22. maaliskuuta 2019. [Photo / Xinhua]
ROME - Kiina ja Italia allekirjoittivat täällä lauantaina yhteisymmärryspöytäkirjan, jolla edistetään yhdessä ns. Silkkitie projektin rakentamista Kiinan presidentin Xi Jinpingin valtiovierailun aikana.

Osapuolet suhtautuvat myönteisesti hallitustenvälisen yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittamiseen, joka koskee S

Osapuolet ilmaisivat halukkuutensa liittyä Aasian infrastruktuuri-investointipankin (AIIB) mukaisiin toimiin yhteyksien edistämiseksi AIIB: n tehtävän ja tehtävien mukaisesti.


Valtiovierailulla Italiaan 21.-24. Maaliskuuta Xi kävi keskusteluja Italian presidentin Sergio Mattarellan ja Italian pääministerin Giuseppe Conteen kanssa kahdenvälisistä suhteista sekä alueellisia ja kansainvälisiä yhteistä etua koskevista kysymyksistä.

Tiedonanto sanoi, että osapuolet ovat sopineet edistävänsä Kiinan ja Italian kattavaa strategista kumppanuutta vastavuoroisen kunnioituksen ja molemminpuolisen hyödyn hengessä.

Näiden kahden maan johtajien saavuttaman tärkeän yhteisymmärryksen täysimääräiseksi täytäntöönpanemiseksi toteutetaan toimia.

Osapuolet toistivat sitoumuksensa edistää monenvälisyyttä ja ylläpitää kansainvälistä järjestelmää Yhdistyneiden Kansakuntien ytimessä. He sopivat vastustavansa minkäänlaista protektionismia, edistävät kauppaa ja investointien vapauttamista ja helpottamista, pitävät Maailman kauppajärjestön (WTO) keskeistä roolia ja pyrkivät yhdessä tarvittaviin uudistuksiin WTO: ssa.

Osapuolet sopivat tekevänsä yhteistyötä yhteistyössä muun muassa ympäristön ja kestävän energian, maatalouden, kestävän kaupungistumisen, terveyden, ilmailun, avaruusteknologian, infrastruktuurin ja kuljetusten aloilla.

Osapuolet ilmaisivat myös halukkuutensa vahvistaa kulttuurialan yhteistyötä, joka sisältää kulttuuriperinnön suojelun ja relismin torjunnan, koulutusyhteistyön, jossa korostetaan kieltenopintoja, oikeudellista yhteistyötä, johon kuuluu luovuttaminen ja siirtoon liittyvä kokemusten jakaminen, sekä lainvalvontayhteistyö.

Xi: n vierailun aikana osapuolet allekirjoittivat 19 hallitustenvälistä kahdenvälistä yhteistyöasiakirjaa.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tämä on se yksinkertainen mutta koko Euroopan tulevaisuuteen vaikuttava syy, miksi vuoden 2019 aikana alkavan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden aikana pitäisi tehdä esitys Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan muuttamiseta sekatalousjärjestelmän suuntaan avaamalla sekä koko Unionille, sen Keskuspankille että jäsenvaltioille mahdollisuus endogeeniseen, valtion aloitteellisuuden mahdollistavaan suuntaan. Suomi on ainoa pohjoismaisen hyvinvointivaltio-käsitteen piiriin kuuluva ja Valuuttaunioniin kuuluva pohjoismaa; tätä ainutlaatuista asemaa on nyt käytettävä hyväksi ja samalla avattava koko Unionille uusi, dynaaminen toimintalinja. Pidän tätä suomalaisen sosialidemokratian ainutlaatuisena tilaisuutena, jota ei pitäisi jättää käyttämättä. Kalevalaista metafooraa käyttääkseni tämän eurooppalaisittain peukalonpituisen toimijan tulisi muutamalla ajatuksellisella kirveeniskulla kaataa se ideologinen tammi l. pato, joka estää päivää paistamasta, kuuta kumottamasta ja pilviä kulkemasta...


Tässä kyseinen blogiteksti kokonaisuudessaan:

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

"Olemme suurimman vaaran hetkellä"

Verkkolehti "Social Europe" raportoi  11.10. 2018 Euroopan Ammatillisten keskusjärjestöjen Konfederaation EAY/ETUC:n   27-29.. kesäkuuta 2018 pitämästä konferenssista, jossa puheenvuorojen ja työryhmissä käytyjen plenaarityöskentelyjen  avulla keskusteltiin globalisaatiosta, Euroopasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, työelämän muutoksesta, ilmastosopimuksen toteuttamisesta ja työelämän sopeututtamisesta menossa oleviin suuriin muutoksiin. Kaikki aikaan liittyvät suuret, työelämään liittyvät teemat olivat keskustelussa.  Mukana oli alan parhaita asiantuntijoita Euroopan Unionista, talouselämästä  ja työelämän eri aloilta.

Guy Ryder, Kansainvälisen työjärjestön ILO:n pääjohtaja
käytti heti avajaisissa yhden merkittävimmistä puheenvuoroista, joka liittyi monenkeskistä yhteistyötä - kuten Euroopan Unionia - koskeviin uhkakuviin:
"Tänään olemme taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti suurimman vaaran hetkellä;Varoitan Eurooppaa säästöpolitiikan seurauksista ja maailmanlaajuisesti kolme tai neljä vuosikymment jatkuneen globalisaation seurauksista,  jotka on masentaneet työvoimaa ja laskeneet tuloja monissa teollisuusmaissa. Niitämme nyt satoa epäoikeudenmukaisuuden ja puutteen muodossa aiheutetusta vihasta ja poliitisen keskustelun hylkäämisestä. Ihmiset etsivät jotain erilaista ja tästä meidän on keskusteltava.
Jos emme ole varovaisia, joudumme todistamaan  taas kerran monenkeskisen järjestelmän tuhoutumisen. Poliittisen areenan retoriikka on nykyään suoraan 1930-luvulta, ajalta jolloin silloinen  monenkeskinen järjestelmä tuhoutui. ILO on ainoa jäljellä oleva laitos tuolta ajalta.Vaaran merkit ovat selvästi nähtävissä: olemme nähneet USA: n vetäytymisen Pariisin ilmastosopimuksesta ja juuri viime viikolla YK: n ihmisoikeusneuvostosta. Monenkeskisen humanitaarisen toiminnan rahoituksen torjuminen merkitsee dramaattisia aikoja monenkeskiselle yhteistyölle."

Ha Joon Chang,  Cambridgen yliopiston taloustieteilijä
puolusti konfrerenssissa voimakkaasti keynesiläistä, vaihtoehtoista talouspolitiikkaa. Chang kävi puheenvuorossaan suoraan keynesiläisen talousmallin puolustukseen. "Se poliittisen oikeiston väite, jonka mukaan sodanjälkeinen keynesiläinen ajanjakso, joka sijoittui suunnilleen vuosiin 1945-1975, oli epäonnistunut, oli suurin valhe sitten Stalinin aikojen", Chang huudahti. "Kyseisellä ajanjaksolla ei ollut yhtään pankkikriisiä. Uusliberaalit taloustieteilijät ovat syrjineet keynesiläista taloustietoa, ja siitäkin johtuen maita on  heikentänyt epävakaus ja kasvun hidastuminen, mukaan lukien vakava globaali finanssikriisi vuosina 2008-2010. Siksi on väärin, että uusliberalistiset taloustieteilijät väittävät, että globalisaatio tarkoittaa, ettei  vaihtoehtoa ole."

Näitä kahta suurta kysymystä, Euroopan Unionin eksogeenista säästöpolitiikkaa ja vaihtoehtoisen, so. endogeenisen, keynesiläisen talouspolitiikan ehdotonta poissulkemista voidaan pitää niinä suurina kysymyksinä, jotka haastavat myös eurooppalaista ammattiyhdistysliikettä etsimään uutta tietä tulevaisuuteen.

Konferenssin selonteko kokonaisuudessaan on ladattavissa Social Europe -verkkolehden sivuilta. Lataaminen edellyttää liittymistä tämän ilmaisen verkkolehden lukijakuntaan sähköpostiosoitteella.

Maailmantalouden karkottamat

Työväen Sivistysliiton verkkolehti "Aikamerkki" esittelee Kolumbian yliopiston professorin  Saskia Sassenin kirjan "Karkottamisen logiikka - brutaali ja monimutkainen maailmantalous".

Maailmantalouden monimutkaisuus ja yritysten voitontavoittelu karkottaa yhä useammat ihmiset kodeistaan, työstään ja koko yhteiskunnasta, sanoo Saskia Sassen uutuuskirjassaan.

"Maailma on joutunut kapea-alaisen talouskasvukäsityksen pauloihin, sanoo Columbian yliopiston professori Saskia Sassen. Vaikka talouskasvu on tuonut mukanaan paljon hyvää, hyvinvoinnin lisäämisen sijaan nyt keskitytään lähinnä yritysten liikevoittojen kasvattamiseen.

Taloudellisen hyödyn tavoittelu on johtanut uuteen karkotuksen logiikkaan, jossa ihmisiä, yrityksiä ja alueita työnnetään ulos toimeentulostaan, elintilastaan ja koko biosfääristä, Sassen esittää vastasuomennetussa kirjassaan "Karkottamisen logiikka -brutaali ja monimutkainen maailmantalous".

Tilaa Aikamerkin uutiskirje!

Irti väärästä todellisuudesta

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki kirjoittaa globalisaatiosta ja sen ongelmista 6.6. 2018 Social Europe -verkkolehdessä, joka on pääosin Friedrich Ebert- ja Hans Böckler- säätiöiden kustantama sosiaalipoliittinen verkkojulkaisu.. "Me tarvitsemme älykästä globalisaatiota, emme hyperglobalisaatiota, kirjoittaa Patomäki. 

Valtiota voidaan vahvistaa ja sosiaalista demokratiaa resurssoida uudelleen. Valtio on edelleenkin autonomisempi kuin kuvitellaan, joskin sen täysi suvereniteetti voidaan taata vain instituutioita muuttamalla. Yksi tällainen muutos saattaa olla mm. irtautuminen nykymuotoisesta eurosta (ja sen mukana nykymuotoisesta raha- ja valuuttapolitiikasta, IR). Meidän on irroitettava itsemme vallitsevasta väärästä tietoisuudesta.

Kirjoitus pitää sisällään katsauksen globalisaation alkaen Marxista ja Engelsistä ja jatkuen 1930 luvun suuren laman ja Bretton Woodsin kautta USA:n presidentti Nixoniin, joka irroitti USA:n unilateraalisti kuiltakannasta ja imaginäärinen talouspolitiikka pääsi vauhtiin. 

"Ratkaiseva rakenteellinen ehto sosialidemokratian ja uusliberalismin eron selittämisessä on alueellisesti rajattujen valtioiden ulottuvuuden ja yhä lisääntyvän avoimen liberaalin maailman talouden välillä." kirjoituksensa lopussa Patomäki antaa myös vastauksia globalisaation ongelmaan. 

"Käsitykseni mukaan koko olettamus että voisimme jatkaa maailman talouden hoitoa nykyisten instituutioiden varassa - jättämällä kaikkein tärkeimmät globaalit ongelmat ja vastakohdat ratkaisematta - vaikuttaa toivottoman utopistiselta". 

Lyhyesti sanottuna, selkeä ja intellektuelli kuvaus globalisaatioon liittyvän liberaalin talouden ja sosiaalisen taloudellisen demokratian erosta. Samalla se on myös eräs ensimmäisistä  suomalaisen kirjoittajan julkaisuista tässä juuri eurooppalaisen palkinnon saaneessa sosiaalisen median välineessä.