Euroopan demokraattisen lahjakkuuden vapauttaminen

 

Kuinka vapauttaa Euroopan demokraattinen lahjakkuus 

Euroopan tulevaisuutta käsittelevä konferenssi saattaa kylvää todellisia eurooppalaisen poliittisen heräämisen siemeniä. Social Europe -verkkolehti kertoo professori Alberto Alemannon kirjoituksen muodossa yrityksestä uudistaa uusin keinoin Euroopan Unionin rakennetta. 

Euroopan unionin toimielinten välillä käydyn vuoden vihankylvön jälkeen Euroopan tulevaisuutta käsittelevä konferenssi kokoontui ensimmäistä kertaa Strasbourgissa 19. kesäkuuta. Saattaa olla houkuttelevaa pitää tätä konferenssia jälleen yhtenä     Brysselin temppuna - ylhäältä alaspäin suuntautuvana, toimimattomana harjoituksena, joka on suuresti EU-puolueellinen ja jossa on vain yksi asiantuntija - Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Silti sen sivuuttaminen olisi parhaimmillaankin ennenaikaista ja pahimmillaan petollista.

Tämä on ensimmäinen kerta vuoden 2007 jälkeen, kun EU on aloittanut institutionaalisen uudistuksen . Sen tekeminen näinä geopoliittisesti ennennäkemättöminä aikoina - unionissa ja sen ulkopuolella - näyttää melko merkittävältä. Jotkut saattavat kutsua sitä jopa  rohkeaksi. Ja tämä konferenssi eroaa suuresti vuoden 2003 Euroopan tulevaisuutta käsitelleestä valmistelukunnasta, joka laati EU: n koskaan ratifioimattoman perustuslain. Nyt ei ole tarkoitus uudistaa suoraan sopimuksia. Sen tarkoitus olla pikemminkin valmisteleva prosessi, joka voisi johtaa Eurooppa-neuvoston aloittamaan perussopimuksen muutoksen.

Tämä viittaa siihen, että EU: n johtajat ovat saattaneet oppia jotain menneisyydestä. Konferenssin, joka sotkeutuu erittäin erimielisiin ja abstrakteihin aiheisiin,  sijaan se asettaa EU: n kansalaisiin vaikuttavat poliittiset kysymykset ytimeen. Jos nämä kysymykset vaativat ratkaisuja, joita EU ei voi tarjota perustuslaillisten oikeuksiensa puitteissa, perussopimusten muutosta ohjaisi kansalaisten kysyntä - ei ylhäältäpäin ehdotettu prosessi.

Innovatiivinen rakenne

Konferenssi on myös vertaansa vailla sen innovatiivisen suunnittelun, menetelmien  ja laajuuden vuoksi. Se on suunniteltu kaikkien aikojen ensimmäiseksi yleiseurooppalaiseksi julkiseksi kuulemistilaisuudeksi, jonka järjestävät yhdessä EU: n toimielimet ja joka on pyramidimuotoinen rakenne kolmella tasolla:

• Laajimmalla tasolla kaikkien aikojen ensimmäinen kansainvälinen foorumi, joka on avoin kaikille, jotka haluavat jakaa ideoita tai järjestää tai osallistua tapahtumaan, asettaa - tekoälyn valvoman järjestelmän avulla - kahden seuraavan tason asialistat;
• ensimmäisen valtioiden rajat ylittävän kansalaispaneelin - jotk koostuu satunnaisesti valituista kansalaisista kaikkialta Euroopasta ja erilaisista ryhmistä -jonka tehtävänä on keskustella muun muassa foorumin kautta aiemmin määritellyistä asioista,
• Auran kärkenä on 433 jäsenen täysistunto, johon osallistuvat paitsi Euroopan ja kansallisten parlamenttien jäsenet, myös paneelien kansalaiset sekä (harvat) työmarkkinaosapuolten edustajat - joiden tehtävänä on tarkastella,arvioida ja laatia ehdotuksia ja siten toimia todellisena '' osatekijänä ''. Tämä yhdistelmä valittuja edustajia, tavallisia kansalaisia ja yhdessä neuvottelevia välittäjäelimiä on maailman ensimmäinen.

EU: n ylläpitämä foorumi, joka ainoana lähtökohtana on vähentää äänien monimuotoisuutta osallistujien itsevalinnalla. Kansalaisten paneelit voivat satunnaisen valintansa vuoksi kuitenkin osittain kompensoida foorumin panoksen rajoitettua edustavuutta. Paljon riippuu viime kädessä niiden kansalaisten väestörakenteesta, jotka satunnaisesti valittuina antavat panoksensa paneeleissa. Kannustepohjaiset mekanismit, kuten päivärahat ja työluvat, on otettava huomioon.

EU: ta suosivaa puolueellisuutta voi kompensoida entisestään yli 100 edustajaa kansalaispaneeleista itse täysistunnossa sekä kansallisia paneeleja edustavien edustajien läsnäolo. Edustajista ja tavallisista kansalaisista koostuvan täysistunnon hybridi luonne on kuitenkin rajallinen siltä osin kuin kansalaiset ovat pelkästään osallistujia, eivät myötäpäättäjiä, kun on kyse poliittiselle tasolle lähetettävien ehdotusten hyväksymisestä.

Näistä ehdotuksista ei kuitenkaan päätetä yksimielisesti, vaan pelkällä "konsensuksella ". Tämä viittaa siihen, että jäsenvaltiot voisivat epäsuorasti - ja ehkä tahattomasti - luopua perinteisestä veto-oikeudestaan institutionaalisten uudistusten suhteen hyväksymällä, että laaja enemmistö saattaa riittää uusien, ehkä jopa radikaalien ideoiden päästämiseen poliittiseen keskusteluun.

Lisäksi, jos selkeästi määriteltyjä tavoitteita, menetelmiä ja prosesseja ei ole, konferenssin jokaisen tason on tarkoitus pysyä melko vapaana tulkitsemaan toimeksiantoaan ja sopeutumaan olosuhteisiin. Tämä tavoitelu kokeellinen suunnittelu on vieras EU: n tähänastiselle integraatiolle ja etenkin sen institutionaaliselle rakenteelle, jolle on ominaista jäsenvaltioiden jonkinasteinen valvonta.

Tällaisella konferenssilla on potentiaalia toimia eräänlaisena Troijan hevosena uusien ideoiden ja dynamiikan luomiseksi unionissa. Jotkut ideat ja dynamiikka saattavat todella tarttuvia, ylittäen jäsenvaltioiden konferenssille asettaman kahdeksan kuukauden pituisen voimassaoloajan. Tämä voi olla ensimmäinen kerta, kun EU: n toimielimet ja jäsenvaltiot ovat luoneet institutionaalisen mekanismin, jossa ne eivät osallistu sen hallintaan. Ilmeiset  Unkarin ja Puolan  (ja eräiden sinänsä rakentavien ystävällinen kansalaisjärjestöjen) yritykset kaapata konferenssi, tämä tarkoittaisi myös  kriittisten ja vastakohtaisten äänien kuulemistatämän EU-projektin yhteydessä.

Uusi dynamiikka

Pelkästään nämä piirteet ovat osoitus konferenssin demokraattisesta potentiaalista. Sen kyky vauhdittaa institutionaalisia uudistuksia alhaalta ylöspäin, demokraattisten innovaatioden omaksuminen, pyrkimys kansan edustavuuteen ja kokeelliseen suunnitteluun viittaavat siihen, että lopputuloksesta riippumatta harjoitus voi edistää uutta, aitoa ja pysyvää, valtioiden välistä dynamiikkaa.

Silti ei kannata odottaa, että Euroopan tulevaisuutta käsittelevä konferenssi jäisi historiaan perustuslaillisena hetkenä, jolloin Eurooppaa ohjaisivat miljoonat foorumin asukkaat. Siksi, toisin kuin perinteinen vajatellaan, sen menestystä ei pitäisi mitata vain sen kyvyllä kanssa saada aikaan muutoksia perussopimuksessa. Sen sijaan olisi tutkittava, voiko se valtavirtaistaa uusia sisältöä koskevia uusia poliittisia ideoita ja institutionaalistaa demokraattisia innovaatioita, kuten kansalaisten yhteiskokouksia  kansainvälisellä tasolla, ja täten kylvää todellisen EU: n poliittisen aloitteellisuuden siemeniä.

Kerran, kun pullon henki on päässyt ulos, on vaikea laittaa sitä takaisin pulloon.

Alberto Alemanno

Alberto Alemanno on Jean Monnet'n EU-oikeuden professori Pariisin HEC-yliopistossa ja osallistujademokratiaa ja Euroopan tulevaisuutta käsittelevän foorumin yhteispuheenjohtaja Firenzessä sijaitsevassa European University Institute -yliopistossa. 

Makrotalouden sääntökirja uusiksi

Tunnettu talousasiantuntija Peter Bofinger kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä Euroalueen sääntökirjasta eli Maastrichtin sopimuksen nimellä tunnetusta jäsenvaltioiden velkaantumista ja kasvua rajoittavasta asiakirjasta. Muutamia otteita tästä mielenkiintoisesta endogeenisesta eli omiin päätöksiin perustuvasta raha- ja finanssipoliittisesta puheenvuorosta:

"Kun otetaan huomioon pandemian aiheuttama julkisen velan huomattava kasvu, käydään yhä enemmän keskustelua finanssipolitiikan uusista säännöistä tai standardeista euroalueella. On selvää, että Maastrichtin sopimukseen vuonna 1992 kirjattu 60 prosentin bruttokansantuotteen viitearvo ei voi enää toimia finanssipolitiikan kehyksen ankkurina."

Makrotalouden sääntökirjan uudistaminen on perustelulähtökohtana minulle uusi, vaikka olenkin esittänyt kritiikkiä sitä ja kaiken taustalla olevaa Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa kohtaan. Se sisältää linjauksen (ks. artiklat 123 ja 124), jonka mukaan Euroopan Unioni tai sen keskuspankki ei ylipäätään "ota vastuuta" jäsenmaiden velanotosta, mikä tarkoittaa sitä, että sen enempää EKP:n rahapoliittiset toimet kuin Euroopan Komission finanssipolitiikka ei voi suuntautua tukemaan jäsenvaltioita niiden edessä olevien suurten tehtävien hoitamisessa.Tästä on muodostunut eurooppalaiseen päätöksentekoon tabu, jonka seurauksena kaikki tukitoimet suuntautuvat 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' tukemiseen äärirajoille saakka. Vahva, suoritus- ja toimintakykyinen valtio on kuitenkin välttämätön kansanvaltaisen, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän rakennekehityjksen kannalta. Se on myös eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohta yhteistä hyvinvointia luotaessa. Se ei ole yrityspohjaisen markkinan vastakohta, vaan sitä dynaamisesti ohjaava tekijä molempien täydentäessä tuloksen kannalta toinen toisiaan. Autoritaarinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva ja yritystoiminnan poissulkeva neuvostotyyppinen reaktionäärinen 'sosialismi' ei ollut sosialidemokratialle hyväksyttävä vaihtoehto. Tämä johti "demokraattisen sosialismin" käsitteen syntymiseen ja äärimmäisen kovaan kamppailuun yhteiskuntien suunnasta. Kun nyt Euroopan Unioni sulkee rakentellisesti mm. professori Mariana Mazzucaton perusteleman vahvan valtion kokonaan pois keinovalikoimastaan, merkitsee se eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sen ohjelmallisten pyrkimysten kieltämistä ja ainakin erittäin voimakasta, autoritaarista rajoittamista. Tämä demokratian ja moniarvoisen pluralismin lähtökohdista kasvava kritiikki on ja pysyy nykyisen Euroopan Unionin pysyvänä muotovirheenä. Tämä muodostaa perustan myös modernin monetaarisen teoriasn monien edustajien (mm. Bill Mitchell) kritiikille Euroopan Unionia kohtaan ja selityksen sen heikolle taloudelliselle suoriutumiskyvylle.

Mitalilla on myös kääntöpuolensa, sen osoittaa Saksalaisessa Süddeutsche Zeitung 12-13.5. 2021, kun  joukko arvovaltaisia saksalaisia vaikuttajia, entisiä liittovaltion ja osavaltioiden ministereitä ja puoluejohtajia - mukana mm. SPD:n entinen valtionvarainministeri Peer Steinbrück ja SPD:n aikaisempi puoluejohtaja Sigmar Gabriel - vaativat paluuta Euroopan Unionin sääntöpohjaiseen toimintatapaan, joka edellyttää luopumista EKP:n viimeisen kahdeksan vuoden aikana harjoittamasta ekspansiivisesta monetäärisestä politikasta, vuosien aikana ostettujen valtion joukkovelkakirjalainojen lukemista mukaan jäsenvaltioiden velkataakkaan, palaamista nopeasti sopeutuksen tielle kasvaneiden velkamäärien lyhennykseen. Tämä asiantuntijajoukko varoittaa jäsenvaltioiden monetaarisesta rahoittamisesta (jota ei toistaiseksi ole tehty, IR) ja palaamista tiukkaan markkinakilpailuun. Syksyllä 2021 pidettyjen liittopäivävaalien jälkeen Saksan on palattava etukäteissäästämiseen ja tiukkaan kurinpitoon sekä saksalaisessa että eurooppalaisessa talouspolitiikassa. Heidän mukaansa Maastrichtin sopimus velkajarruineen ja kasvurajoituksineen on yhä ajankohtainen.

Euroopan tulevaisuuden hallintotapa

Hajauttaminen ja demokratisointi samalla kun uudistetaan Euroopan taloushallintoa; 

(käännös Social Europe verkkolehden artikkelista 9.5. 2021)

Vivien Schmidt 9. toukokuuta 2021 @vivienaschmidt

Euroopan tulevaisuuskonferenssissa on käsiteltävä sitä, miten EU: n hallinto voidaan sovittaa legitimiteettikriisin lopettamiseksi.

Konferenssi Euroopan tulevaisuudesta, eurooppalaisesta hallintotavasta

Vivien A Schmidt:

Covid-19-pandemia on ollut eräänlainen herätyssoitto Euroopan unionille. EU tunnusti lopulta, että euroalueen talouspolitiikka, jota se oli harjoittanut 1990-luvulta lähtien - vahvistettu euroalueen kriisin alkaessa vuonna 2010 -, oli vahingollinen kansalaistensa ja planeetan hyvinvoinnille.

Vakaus- ja kasvusopimuksen ('Sääntely sääntöjen mukaan ja numeroiden mukaan') pakkomielle keskittyä matalaan alijäämään ja velkoihin tarkoitti sitä, että EU ei ollut onnistunut investoimaan tulevaisuuteensa. Tällaiset säännöt ja numerot varmistivat, että ne, joilla ei ole "finanssipoliittista tilaa" (lue Etelä-Eurooppa), eivät pysty investoimaan, kun taas finanssipolitiikkaa käyttämättömät (Pohjois-Eurooppa) eivät halua. EU:n euroalueen hallinto aiheutti      "legitimiteettikriisin", jossa menettelysääntöjen kaksinkertaistaminen johti huonoon taloudelliseen suorituskykyyn ja yhä myrkyllisempään politiikkaan.

Uusi alku

Pandemian aiheuttama siirtyminen seuraavan sukupolven EU:hun lupaa investoida vihreään siirtymään ja digitaaliseen muutokseen samalla kun puututaan sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Sopeutumiskyky ja elvytysrahasto (RRF) eniten apua tarvitseville maille on uusi alku euroalueen talouspolitiikassa ja hallinnossa. Politiikkoja on kuitenkin vahvistettava uusilla välineillä EU:n laajuisen kestävän kehityksen edistämiseksi, kun taas hallinto on hajautettava ja demokratisoitava.

Näitä välineitä varten EU:n on rakennettava seuraavan sukupolven EU:ta - tehden siitä pysyvä ja paljon suurempi - samalla kun Euroopan keskuspankille (EKP) annetaan valtuudet tehdä enemmän työllisyyttä ja vihreämpää taloutta koskevien toissijaisten tavoitteidensa merkeissä. Hallinnointia varten euroalueen on kehitettävä demokraattisempi prosessi, jossa on joustavat suuntaviivat sekä makrotalous- ja teollisuuspolitiikkaa koskeva vuoropuhelu, jotka mahdollistavat työmarkkinaosapuolten ja kansalaisten osallistumisen parlamenttiensa edustajien kanssa. Jotta tällainen hajautettu ja demokratisoitu euroalueen hallinto voidaan toteuttaa, meidän on kuitenkin harkittava myös institutionaalisia järjestelyjä.

On monia uusia ideoita siitä, mitä EKP voisi tehdä EU: n taloudellisten näkymien parantamiseksi sen roolin avulla rahapolitiikassa ja makrotaloudellisessa koordinoinnissa. Pandemian aikana se on jo mennyt hyvin pitkälle pandemian hätäostohankkeensa kautta, mutta monet muut aloitteet ovat mahdollisia - useimmat niistä n keskustelussa, mutta joista yhtään ei ole vielä otettu käyttöön. Ennen kaikkea EKP: n olisi siirryttävä lähes yksinomaisesta keskittymisestä peruskirjassaan asetettuihin ensisijaisiin tavoitteisiin toissijaisiin tavoitteisiin.

Tämä voi tarkoittaa sitä, että pankki asettaa itselleen tavoitteen täystyöllisyydestä samalla tasolla kuin inflaation torjunnassa;  "neutraalin" joukkovelkakirjojen oston lopettaminen (tarkoittaen saastuttavan teollisuuden joukkovelkakirjojen ostamisen lopettamista); luomalla ympäristöystävällisiä joukkovelkakirjoja tai jopa tarjoamalla "helikopterirahoja" suoran tuen tarpeessa oleville kotitalouksille. Lopuksi, olisi erittäin hyödyllistä luoda EU: n turvallinen omaisuuspohja ja ratkaista samalla valtionvelan ylitysongelma (koska velkojen uudelleenjärjestely maittain ei ole mahdollista) siten, että Euroopan vakausmekanismi ostaa osan EKP: n hallussa olevista valtion joukkovelkakirjoista. .

Vastuullisuus ja avoimuus

Tärkeää on, että tällaisia ​​toimia tehdessään EKP hyötyisi vastuunsa ja avoimuutensa parantamisesta samalla kun prosessia demokratisoidaan. Vastuu Euroopan parlamentille voisi olla suurempi esimerkiksi toimielinten välisen vuoropuhelun muodollisten vaatimusten avulla.

EU:n makrotalouden hallinnosta voisi olla myös tilaa demokraattisemmalle mielipiteenvaihdolle ja keskustelulle. Kutsutaan sitä "suureksi makrotaloudelliseksi vuoropuheluksi", jossa järjestetään vuosittainen konferenssi, jossa hahmotellaan tulevan vuoden suuret talousstrategiat ja luodaan tilaa vuoropuhelulle EKP: n ja muiden toimijoiden - sekä Euroopan Parlamentin että myös Euroopan komission ja neuvoston - välillä sekä pääoman, työvoiman ja kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa kaikkialta Euroopasta.

Luonnollisesti EKP säilyttäisi peruskirjaan perustuvan itsenäisyytensä sopivimpana pitämänsä politiikkojen harjoittamiseksi, mutta ainakin pystyy laillistamaan kaikki rohkeammat toimet viittaamalla Suuren makrotaloudellisen vuoropuhelun kautta tarjottuihin "poliittisiin ohjeisiin". Tällainen prosessi antaisi epäilemättä oikeutuksen kansallisille keskuspankeille, jotka toimisivat kansallisen politiikan puitteissa ja vapauttamallaa EKP EU: n tason toimintoihin

Sijoitusrahastot

Seuraavan sukupolven EU: ta ja RRF: ää on vahvistettava pysyvän, EU: n tason järjestelyn avulla, joka voisi tarjota sijoitusrahastoja kaikille jäsenvaltioille säännöllisesti. Ajattele sitä EU:n sijoitusrahastona, joka muistuttaa kansallisia valtion varoja.

Se antaisi velkaa globaaleilla markkinoilla sijoittamaan jäsenvaltioille myönnettävillä avustuksilla - koulutukseen, tulotukeen, talouden vihreyttämiseen ja ihmisten digitaaliseen yhdistämiseen sekä suuriin fyysisiin infrastruktuurihankkeisiin. Se voisi myös investoida EU: n tason rajat ylittäviin pyrkimyksiin sekä uudelleenjakelutarkoituksiin useiden innovatiivisten EU-rahastojen kautta, mukaan lukien työttömyys- ja jälleenvakuutusrahasto , pakolaisten kotouttamisrahasto (maille, jotka ottavat vastaan ​​enemmän turvapaikanhakijoita) , EU: n rahasto oikeudenmukaiselle liikkuvuudelle (joka keskittyy "aivovuotoon") tai jopa köyhyyden lievittämiseen tarkoitettu rahasto - vaikka tällaisiin aloitteisiin voitaisiin sen sijaan tarjota muita EU: n talousarvion "omia varoja".

Seuraava kysymys olisi, kuinka varmistaa jälkimmäisen onnistuminen. Eurooppalainen ohjausjakso on ihanteellinen väline valvontaa ja apua varten, mutta vain jos ajattelemme uudelleen sen tarkoitusta ja sääntöjä. Euroalueen rajoittavat alijäämä- ja velkasäännöt, joita vahvistettiin euroalueen kriisin aikana, eivät selvästikään toimineet, ja niitä on joka tapauksessa muutettava vastaamaan uusia olosuhteita ja tavoitteita.

Sääntöjen ja lukujen yksinkertaisen mukauttamisen sijaan ne olisi pysyvästi keskeytettävä - ja korvattava esimerkiksi  "finanssiperiaatteilla" kestävyyden arvioimiseksi asiayhteydessä. Jos tämä ei olisi mahdollista, olisi kehitettävä paljon joustavampi sääntöjen joukko, joka keskittyy vastasykliseen talouspolitiikkaan ja jossa on tarkemmat arviot siitä, mihin yksittäiset jäsenvaltiot sijoittuvat suhdannevaiheessa suhteessa alijäämiin ja velkoihin, sekä arviot kasvunäkymistä ja näkymät sijoitustavoitteiden saavuttamiseksi.

Avainsanana joustavuus

Joustavuuden on oltava avainsana - ja kestävän, oikeudenmukaisen kasvun on oltava tavoite. Ajattele Italiaa, jolla on ollut ensisijainen ylijäämä kaikki nämä vuodet, mutta koska se on joutunut rahoittamaan 1980-luvulta peräisin olevan velkansa, se ei ole kyennyt investoimaan kasvua edistäville alueille. Sen on todellakin pitänyt sen sijaan jatkaa leikkauspolitiikkaa - suureksi vahingoksi velan maksamisen ja pandemiaan vastaamisen kannalta.

Julkisia (teollisia ja sosiaalisia) investointeja, joiden katsotaan hyötyvän seuraavalle sukupolvelle, ei pidä laskea alijäämiin tai velkoihin ("kultainen sääntö"). Itse asiassa tässä erittäin alhaisen korkotason ympäristössä, jossa EKP harjoittaa laajaa "määrällistä keventämistä", julkinen velka voidaan jättää huomioimatta, jos se on kestävää (kuten silloin, kun hallitus voi lainata korkoja alhaisemmalla korolla kuin kotimaisen bruttokansantuotteen keskimääräinen kasvu). Muussa tapauksessa veroja voidaan nostaa .

Yksi viime vuosikymmenen opetuksista on se, että säästöillä ei voi päästä eroon julkisesta velasta - ainoa tapa on kasvu. Tässä mielessä toisen aloitteen pitäisi olla velkajarrun poistaminen kansallisesta perustuslaista tai toimintaohjelmista (Suomessa tästä käytetään nimitystä kehysbudjetointi). Tämä oli merkittävä este investoinneille jopa maissa, joissa julkisen talouden liikkumavaraa olisi olemassa.

Otetaan esimerkiksi Saksan Liittotasavalta, jossa osavaltiot vastaavat yliopistokoulutuksesta ja paikalliset viranomaiset paikallisista infrastruktuureista. Lainsäädäntö (perustuslaki) rajoittaa uusia investointeja köyhemmille (ja siten jo enemmän velkaantuneille) osavaltioille ja paikkakunnille, mikä lisäsi eriarvoisuutta liittovaltion yksiköiden välillä ja samalla hidasti kasvupotentiaalia.

Upea arkkitehtuuri

Myös eurooppalaisen ohjausjakson (European Semester) menettelyt on kuviteltava uudelleen. Ohjausjakso tarjoaa hämmästyttävän arkkitehtuurin koordinoinnille, mutta mitä tarkoitusta varten? Euroalueen kriisin alkaessa vuonna 2010 se muutettiin pehmeän lain mukaisesta koordinointimekanismista (joka muistuttaa 'avointa koordinointimenetelmää') ylhäältä alaspäin rangaistavaksi valvontajärjestelmäksi - vaikkakin vuodesta 2013 lähtien sovellettiin yhä joustavammin paremman suorituskyvyn varmistamiseksi.

Tänään, pandemian antamien haasteiden valossa, komission tehtävä on muuttunut, jättäen suurelta osin taakanvalvojan ja sitten euroalueen kriisinvalvojan roolin tullakseen uusien teollisuuspoliittisten aloitteiden edistäjiksi kansallisten sietokyky- ja elvytyssuunnitelmien (NRRP) kautta. Nämä ovat paljon enemmän jäsenvaltioiden hallitusten  harjoituksia alhaalta ylöspäin, kun taas komissio valvoo edelleen ja antaa suosituksia uudistuksiksi. Talouskomissaari Paolo Gentiloni ja kabinettipäällikkö Marco Buti kuvasivat tätä Harvardin yleisölle viime kuussa siirtymänä "erotuomarista" investointien mahdollistajaksi.

Kysymys on sitten mikä on paras tapa harjoittaa koordinoivaa valvontaa samalla kun hajautetaan ja demokratisoidaan prosessia? Yleisen suuren strategian saavuttamiseksi - todellakin, Euroopan  "strategisen autonomian rakentamiseksi " - olisi ihanteellinen uusi teollisuuspoliittinen vuoropuhelu kaikkien sidosryhmien kanssa (vaikka se voisi olla myös osa suurta makrotaloudellista vuoropuhelua) asettaa yleiset tehtävät ja tavoitteet, esimerkiksi vihreämmille investoinneille ja sosiaalisen eriarvoisuuden torjumiselle.

Yhtä tärkeää olisi kuitenkin hajauttaa kansallisten uudistusohjelmien suunnitteluprosessi alueelliselle ja paikalliselle tasolle samalla kun se demokratisoidaan menettelyllisesti ottamalla mukaan työmarkkinaosapuolet ja kansalaisyhteiskunnan toimijat sekä poliittisesti ottamalla mukaan parlamenttien edustajat. Tässä yhteydessä jäsenvaltioiden finanssipolitiikasta vastaavat hallitukset ja kilpailukykyneuvostot olisi muutettava teollisuuspoliittisen neuvonnan lähteiksi.

Vaikka kansallisten hallitusten tulisi viedä suunnitelmansa kansallisten parlamenttiensa hyväksyttäväksi, EU:n tulisi ottaa parlamentti mukaan paljon enemmän talouspolitiikan EU-ohjausjakson eri vaiheisiin (erityisesti RRF: n uudelleenjaon vuoksi). Ohjausjakso itsessään on liitettävä täysin sosiaaliseen vuoropuheluun Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin yhteydessä.

Kaiken tämän uuden EU-tason investointikyvyn lisäksi - paitsi RRF: n lisäksi myös SURE: n, pandemian aikaan käyttöön otetun työllisyyden tukivälineen ja muiden mahdollisten rahastojen kanssa - EU tarvitsee epäilemättä keskitetympää laitosta hallinnoida varoja. Tätä varten korkea finanssivalvonta olisi toinen idea - jonka Ranskan presidentti Emmanuel Macron esitti muutama vuosi sitten.

Kompastuskivet

EU: lla on kuitenkin monia mahdollisia esteitä ja kompastuskiviä tällaisten ideoiden toteuttamisessa. Poliittiset erimielisyydet pysyvät Eurooppa-neuvostossa - muistakaa kuinka "säästäväiset neljä plus" vaativat RRF: n olevan väliaikaisia ​​ja vastustivat avustuksia ylipäätään. Jos korkosijoitusrahasto ei tuota kasvua tai jos ylimääräisiä investointeja ei käytetä viisaasti tärkeimmissä kohdemaissa (Italia ja Espanja), innostus heikkenee ja pysyvän rahaston todennäköisyys vähenee. Lisäksi, jos Keski- ja Itä-Euroopassa ilmenee siihen liittyviä oikeusvaltiokysymyksiä ja rahat menevät laittomien hallitusten johtajien huijauksiin (erityisesti Unkarissa ja Puolassa), huoli varojen käytöstä kasvaa.

Lisäksi säästöhaukat ovat todennäköisesti palanneet - varsinkin kun pandemia on ohi ja asiat palaavat jonkinlaisiin (uusiin) normaaleihin. Jos finanssipoliittisia sääntöjä ei muuteta tai ainakin lievennetä, vakaus- ja kasvusopimuksen pakolausekkeesta poistumisella on vahingollisia seurauksia niille maille, jotka tarvitsevat vielä aikaa kasvattaakseen alijäämänsä ja velkansa. Austeristeilla on muodolliset oikeudelliset perusteet viedä komissio oikeuteen ilman peruskirjojen  muutoksia - ja juuri tästä syystä. Ja voimme olla varmoja siitä, että konservatiiviset saksalaiset taloustieteilijät ja muut menevät jälleen suoraan Saksan perustuslakituomioistuimeen ja vaativat tiukempaa täytäntöönpanoa.

Tämä on yhä suuri ongelma, koska rajoittavat säännöt ja numerot on kirjattu perussopimuksiin ja lainsäädäntöön niin monissa eri paikoissa: finanssipoliittisessa sopimuksessa velkajarru otettiin käyttöön kansallisissa perustuslaeissa, kun taas ”sic-pack” ja ”two-pack” koottiin yhdeksi kokoelmaksi, koskien paitsi alijäämää ja velkaa koskevia lukuja myös sovellettavia seuraamuksia. Ja miten sopimuksia voidaan muuttaa, jos edes yksi jäsenvaltio vastustaa yksimielisyyttä? Tämä voi asettaa melkein ylittämättömiä esteitä, ellei passerelle- lauseketta (komentokeskus) voida käyttää - mutta asiasta riippuen myös tämä vaatii yksimielisyyttä neuvoston tapauksessa ja ehdottoman enemmistön parlamentissa.

Tarkistaminen vaaditaan

Jotta EU: n hallintotapa olisi todella toimiva, hallitustenvälisen päätöksenteon yksimielisyyttä koskeva sääntö on hylättävä, ja se on korvattava "perustuslakisopimuksilla", joita voidaan muuttaa kahden kolmasosan tai kolmen neljäsosan enemmistöllä. Samaan aikaan monista perussopimuksiin perustuvista laeista tulisi tulla tavallista lainsäädäntöä, jota voidaan muuttaa yksinkertaisella enemmistöllä yhteispäätösmenettelyllä.

Esimerkiksi, vaikka Lissabonin sopimus pysyisi epäilemättä perustuslaillisena sopimuksena, jota voidaan kuitenkin muuttaa kahden kolmasosan tai neljän viidesosan enemmistöllä, euroalueen eri sopimuksista tulisi tulla tavallista lainsäädäntöä. Tällöin ne olisivat avoimia muutoksille poliittisten keskustelujen ja kompromissien avulla ja yhteispäätösmenettelyn alaisena - mikä kaikki lisäisi EU: n demokraattista legitiimiyttä.

Lisäksi EU:n poliittisissa yhteisöissä on sallittava suurempi erilaistuminen. Euroalueelle tämä merkitsisi esimerkiksi sitä, että jos jotkut jäsenet pidättävät omat äänensä EU: n talousarviosta äänestettäessä, tarkoittaa se sitä että edustajansa äänestävät ainoana talousarviosta ja sen käytöstä - vaikka kaikki voisivat keskustella siitä. Joten ei olisi erillistä euroalueen parlamenttia, vaan erillinen äänestys syvemmän budjettiliiton jäsenille.

EU: n keskeisissä sitoumuksissa oikeusvaltioon ja demokraattisiin periaatteisiin, jotka takaavat vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit, oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja lehdistönvapauden, ei kuitenkaan voida tehdä eroa. Ja edustavia instituutioita on vahvistettava. Tällä hetkellä EU palvelee populistien tarkoitusta tyhjentämällä tällaiset kansalliset instituutiot, mikä antaa populisteille mahdollisuuden väittää olevansa "kansan" todellisia edustajia vastaten heidän ilmaisemaansa huoleen.

Tämän muuttamiseksi EU: n on tehtävä enemmän kansalaisten edustuksen ja osallistumisen vahvistamiseksi. Erityisesti euroalueelle tämä vaatii ainakin Euroopan parlamentin suurempaa osallistumista päätöksentekoon palaamalla yhteisömenetelmään sekä lisäämällä eurooppalaisen ohjausjakson hallinnon hajauttamista ja demokratisointia. Lisäksi euroalueen sopimusten muuttaminen tavalliseksi lainsäädännöksi auttaisi pääsemään umpikujasta lainsäädännön muuttamisessa ja saisi niistä aikaan poliittista keskustelua.

Mutta Euroopan Parlamentin olisi myös löydettävä lisää tapoja tuoda kansalliset parlamentit EU:n tason päätöksentekoon. Ja koko EU:n on suunniteltava uudet keinot kannustaa kansalaisten osallistumista.

___

Tietoja Vivien Schmidtistä

Vivien A Schmidt on Jean Monnet'n Euroopan integraation professori Bostonin yliopiston Pardee-koulussa ja kunniaprofessori Rooman LUISS Guido Carli -yliopistossa. Hänen viimeisin kirja on Euroopan legitiimiyden kriisi: sääntöjen hallinta ja numeroiden hallitseminen euroalueella (Oxford University Press).

Virhe Euroopan Unionin DNA:ssa

Brittiläinen ryhmä "The Full Brexit" järjesti videoseminaarin 29.10. 2020. Tässä seminaarissa olivat professorit Costas Lapavitsas ja Bill Mitchell keskustelemassa Koronasta, Britanniasta ja Modernista Monetaarisesta Teoriasta.

Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) australialainen puolestapuhuja “MMT-professori” Bill Mitchell avaa videolla ajankohtaista makrotaloustilannetta ja siihen liittyviä keskeisiä ilmiöitä.

Ensimmäinen on - tietenkin - maailmanlaajuinen Korona-pandemia ja maailman valtioiden ja keskuspankkien käännös velanoton ja sitä kautta tapahtuvan elvytyksen suuntaan. Se on jo sellaisenaan suuri ja merkillepantava käänne ja samalla irrottautumisyritys valtavirtaisesta, uusliberaalista talouspolitiikasta, jolle velanotto on tulevien sukupolvien rankaisemista.

Toinen aikaamme liittyvä ilmiö on huoli yhä lämpenevästi ilmastosta, johon professori Bill Mitchell kiinnittää myös huomiota. Arktisten jäämassojen sulaminen ja kohoavat lämpötilat, kuten meidän marraskuun ennätyskorkeat lämpötilat, kuuluvat yhtenä osana tähän muutokseen. Talouselämä joutuu todella vakavasti etsimään keinoja ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi.

Kolmas seikka, jonka professori mainitsee, on valtavirtaisen talousajattelun vähittäinen murtuminen kaikkine niine seurauksineen, joita se on aiheuttanut taloudessa ja yhteiskunnissa viimeisten vuosikymmenien aikana. Pelastusrenkaana on nyt tartuttu keskuspankkitalouteen ja sen mahdollisuuksiin pelastaa markkina ja valtioiden taloudet uusliberaalin talousanemian ja nyt Korona-pandemian aiheuttamilta shokeilta.

Professori Mitchell kysyy voidaanko ‘valuuttaa painamalla’ eli uusia velkasitoumuksia tekemällä pelastaa eurooppalainen talous. Samalla hän kysyy, miten Britannia selviää Brexit-tavoitteidensa kanssa tästä tilanteesta.

Mitchell mainitsee, että hän itse on kannattanut Britannian eroa Euroopan Unionista siksi, koska valtavirtainen, uusliberaali talousdoktriini on taitavasti rakennettu Euroopan Unionissa kaikenkattavaksi toimintalinjaksi, josta - Euroopan komission velanotosta huolimatta - ei ole luovuttu. Euroopan Keskuspankki on jo vuodesta 2014 harjoittanut määrällistä elvytystä savuverhonaan likvidideetin ylläpitäminen. Tosiasiassa EKP on monetaarisilla toimillaan ottanut talouspoliittista valtaa kansallisilta hallituksilta, mikä sekin on ristiriidassa kansallisen talouspoliittisen suvereniteetin kanssa. 

Totta on myös se, että Britannia itse on nykyisen talouspolitiikkansa osalta valtavirtaisen talousajattelun läpitunkema, mutta taloudellisesti itsenäisenä ja oman keskuspankin omaavana valtiona. Vallan vaihtuessa ja vapaana Euroopan Unionin talouskahleista sillä on mahdollisuus toteuttaa myös toisenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Mikään ei estä brittihallitusta tarttumasta modernin Monetaarisen Teorian mahdollisuuksiin rahoittaa kaikki tarvittavat hankkeensa keskuspankkirahalla. Euroopan Unionissa peruskirjaan sisäänrakennettu, muuttumattomaksi tarkoitettu uusliberaali talousdoktriini estää tämän linjan eteenpäinviemisen tehokkaasti ilman että rikottaisiin peruskirjan strategista, syvälle kaiken ohjelmoinnin yksityiskohtiin menevää linjausta. Kykeneekö konservatiivinen brittihallitus tällaisiin muutoksiin? 

Entä voisiko mahdollinen työväenpuolueen hallitus nähdä tässä mahdollisuuden sosiaalisemman ja oikeudenmukaisemman talous- ja rahapolitiikan toteuttamiseen?

Labourin sisällä on urbaani ja koulutettu keskiluokka yhtäällä ja  vanhan teollisuusvaltion raunioilla elävä, yhä vaikeampaan tilanteeseen ajautuva teollisuustyöväestö. Professori Mitchell toivoo  että näiden kahden ulottuvuuden välille voitaisiin rakentaa yhdistävä silta. Entisen puheenjohtajan Jeremy Corbynin erottaminen kaiketi tekaistuilla juutalaisvastaisuuteen perustuvilla syytöksillä kertoo jotakin tämän ristiriidan syvyydestä. Professori Mitchell uskoo, että paradigmanmuutos talous- ja rahapolitiikassa voisi olla se yhdistävä tekijä, joka samalla pelastaisi työväenpuolueen ajautumiselta yhä paheneviin tulevaisuusvisioita koskeviin kriiseihin. 

Työväenpuolueen periaatteellinen myönteinen suhtautuminen Euroopan Unioniin on taustaltaan työväenliikkeen kansainvälistä, kosmopoliittista yhteydenhakua, johon ei nykyisellä Euroopan Unionilla ole Mitchellin mielestä edellytyksiä sääntöjään rikkomatta vastata.  Valtavirtaisen talouseliitin kieli on tunkeutunut myös syvälle työväenliikkeeseen kaikkialla maailmassa, niin Britanniassa kuin Australiassakin. Brexit-suhtautuminen työväenpuolueen piirissä kielii kyvyttömyydestä hallita menossa olevia eurooppalaisia ja kansainvälisiä prosesseja.

Professori Bill Mitchell on sitä mieltä, että Euroopan Unioni ei voi enää palata takaisin kasvu- ja vakaussopimuksen ehtoihin. Euroopan Keskuspankki aloitti jo vuonna 2012 kansallisten hallitusten ajamisen sivurooliin määrällisen elvytyksen muodossa. IMF:n entinen johtaja Olivia Blanchaard on äskettäin vieraillut Brysselissä  ja tiedossa on että siellä etsitään vaihtoehtoa Euroopan Unionin DNA:ssa olevalle virheelle. Puhutaan huuruisesta peilistä (smoked mirror), joka tarkoittaa sekä epäselvää kuvaa itsestä että tulevaisuudesta.

Myös videokeskustelun toinen alustaja Costas Lapavitsas näkee makrotaloudellisen tilanteen muuttuneen ratkaisevasti. Aika on osoittanut että vahva valtio voi vastata sekä valtion että yritysten taloudellisiin ongelmiin oman itsenäisen keskuspankkinsa avulla. Kriisiavun lisäksi valtiolta edellytetään myös interventionistista politiikkaa, siis omaa tavoitteenasettelua ja yhteiskunnallisen tilanteen tasapainottamista. Hän lausuu kuitenkin varoituksen sanan: valtio ja suuryritykset ovat äärimmäisen vahvoja toimijoita, joiden on tietoisesti varjeltavaa demokratiaa autoritaarisilta, yksinvaltaisilta toimijoilta. Bill Mitchell on Costas Lapavitsasin kanssa samaa mieltä siitä, että oman keskuspankin omaava valtio on vahva toimija. Hän on  pari  vuotta sitten julkaissut Thomas Fazin kanssa kirjan  “Reclaimin the State”  vahvan valtion kunnianpalautuksesta.

Koronakriisin suhteen on “lockdown” eli kurinalainen toiminta ainoa mahdollisuus ja nyt näyttää siltä että Australia olisi onnistumassa pysäyttää viruksen leviäminen. Selvää on että Korona-kriisin aktiivisessa ja laajenemisvaiheessa ei suuriin uudistuksiin voida ryhtyä vaan on yritettävä pelastaa se mikä pelastettavissa on. Professori Mitchell ilmoittautuu  keskustelussa myös Lapavitsasin mainitseman perustulon vastustajaksi, koska sen avulla yksillöllisiä luovia ulottuvuuksia ei todellisuudessa pystytä ottamaan käyttöön. Se on myös huono yhdistelmä erityisesti paikallisen sopimisen oloissa.Hän pitää mahdollisena suojata työväestön sopimuspohjainen toimeentulo uudenlaisilla monetaarisilla ratkaisuilla.

Velanoton lisääminen ei tarkoita sitä, että verotuksesta olisi luovuttava. Polarisaation myötä kasvavaa rikasta yläluokkaa on nimenomaan verotettava kovemmin ja vaadittava niiden suurempaa osallistumista hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen tuottamisen. Väitteet siitä että tuotantoprosessien kautta rikkaat osallistuvat riittävästi suhteellisella tulo-osuudellaan  hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen ei todellisuudessa pidä paikkaansa

n

Koronaviruskriisi – euroalueen kohtalon hetki?

SOSTE ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas:
"Kirjoitin keväällä siitä, millaisen haasteen #koronakriisi asettaa EU:lle ja ennen kaikkea euroalueelle. Pidin jonkinlaisen yhteisvastuullisen paketin aikaansaamista välttämättömänä. Nyt sellainen saatiin. Erityisesti Saksan liikkuminen tämän mahdollisti.

"Käsillämme olevassa kriisissä vastuu tästä siunaantuu kahdelle julkiselle instituutiolle – valtiolle ja keskuspankille. Lopulta vain näiltä löytyy annetussa aikaikkunassa kykyä vastata niihin taloudellisiin tarpeisiin, joita suunniteltu taantuma aiheuttaa."

___
ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju:

”Ei tämä sillä tavalla ohitse vielä ole.”

EU:n elpymispaketin varaan Kangasharju ei kauheasti laske. ”Todennäköisesti raha menee suurimmaksi osaksi turhuuteen”, hän arvelee.

Kangasharjun mielestä parhaimmillaan elvytysvaroilla voitaisiin ostaa yleistä hyväksyntää vaikeille ja välttämättömille rakenneuudistuksille esimerkiksi Italiassa. Hän ei kuitenkaan usko, että näin tapahtuu.
---
Onkohan tämä ensimmäinen tai toinen kerta, kun olen Aki Kangasharjun kanssa lähes samaa mieltä...

___

30.7. 2020
Ilpo Rossi kommentoi tätä teemaa


Korona-elyvytyspaketin ja Euroopan Komission 7-vuotisbudjetin käsittelyssa saavutettu neuvottelutulos on erityisen merkittävä siksi, koska se merkitsee käännettä Euroopan yhden merkittävimmän maan, nimittäin Saksan lähestymistavassa velkaan ja sen avulla tapahtuvaan elvytykseen. Saksan vuodelta 1949 peräisin olevassa perustuslaissa (art. 109) todetaan , että 
"(1) Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat taloudenpidossaan  riippumattomia.

(2) Liittohallitus ja liittovaltiot täyttävät yhdessä Saksan liittotasavallan velvoitteet, jotka johtuvat Euroopan yhteisön säädöksistä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan nojalla noudattaa budjettikuria ja ottaa huomioon yleisen taloudellisen tasapainon vaatimukset.

(3) Liittovaltion ja osavaltion talousarvioiden on oltava pohjimmiltaan tasapainossa ilman tuloja lainoista. Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset voivat säätää säännöistä, joissa otetaan huomioon tavanomaisesta tilanteesta poikkeavan taloudellisen kehityksen vaikutukset, sekä poikkeuksen luonnonkatastrofeihin tai poikkeuksellisiin hätätilanteisiin, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi valtion taloudelliseen tilanteeseen. Poikkeusasetukselle on annettava vastaava takaisinmaksuasetus. Yksityiskohtaisempi järjestely säätelee liittovaltion talousarvion 115 artiklaa sillä edellytyksellä, että 1 lause täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen." 

Tämä perustuslain linjaus perustelee Saksan vuosikausia harjoittaman  "mustan nollan" talouspolitiikkaan. Täältä tulee myös erityisolosuhteissa kuten luonnonkatastrofien ja  poikkeuksellisten hätätilanteiden poikkeuksiin liittyvä "takaisinmaksuasetus" jossa määritellään miten ja millä aikavälillä tapahtuneet ylitykset saatetaan takaisin tasapainoon. 

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka viisasta on sisällyttää tällainen strateginen ja samalla myös moniarvoisuutta rajaava, ideologinen tavoite niinkin demokratian kannalta keskeiseen asiakirjaan kuin mitä perustuslaki on. Sama koskee Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa ja siitä johdettua Maastrichtin sopimusta, joka samalla tavoin puristaa kaikki jäsenmaat vastaavansisältöiseen pakopaitaan Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksessa.

Saksalla on ollut hyvistä vientituloksista johtuen varaa tukevaan sisäiseen elvytyksen ilman velanottoakin. Nyt Euroopan Komission nimissä tehtävä velka on herättänyt Saksassa myös perustuslakituomioistuimen arvioimaan, voiko Saksa osallistua sellaisiin Euroopan Unionin lanseeraamiin elvytyspaketteihin, joita toteutetaan velkapäätöksillä ja joista myös Saksalla on omalta osaltaan viimekäden vastuu. Eurooppaoikeus on näyttänyt omasta puolestaan vihreää valoa Komission 750:n miljardin tuki- ja lainapaketille siitäkin huolimatta, että Saksan perustuslain mukainen kieltäytyminen jäsenmaiden velkavastuisiin osallistumisesta on kirjattu myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen. 

EKP:n määrällisessä elvytyksessä ja nyt Komission finanssipoliittisessa, tosin luonnonkatastrofiin verrattavissa olevasta Korona-Pandemiakriisistä johtuvasta tilanteesta kertaluonteiseksi rajoitetussa elvytyspaketissa on jo selvää  irtautumista etukäteissäästämiseen velvoittavasta budjettipolitiikasta ja suuntautumista  endogeeniseen, itsesäätöiseen makrotalouspolitiikkaan. Sen keskeinen tunnus on, että itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö kuten Euroopan Unioni ei voi ajautua konkurssiin. Se voi aina omilla finanssipoliittisilla päätöksillään lisäksi rahoittaa kaikkia tarvittavat hankkeensa. Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Komissio voi poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla aina luoda rahaa "tyhjästä". Mitään setelipainoja tai rahankuljetusrekkoja ei täsä tarvita. Päätökset kirjataan ja merkitään kirjanpitoon tietokoneen enteriä painamalla. 

Kun Euroopan Unioni on valuuttaunionia luodessaan samalla poistanut jäsenmailta itsenäiset keskuspankit, joista on tullut valuuttaunionin kautta Euroopan Keskuspankin alaisia. Jäsenmaat  ovat siten mitä suurimmassa määrin  riippuvaisia EKP:n toimista itsesäätöisen finanssi- ja rahapolitiikan toteuttamisessa. Juuri tästä syystä on tärkeää että Euroopan Unioni laajentaa fiskaalista ulottuvuuttaan sekä raha- että finanssipolitiikan suuntaan.

Mistä sitten johtuu, että ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju pitää elvytyspakettia kutenkin kaikenkaikkiaan melko tehottomana keinona korna-elvytyksen hoidossa? Syitä voidaan vain arvailla, mutta on olemassa ainakin yksi syy mikä tekee Euroopan Komission elvytystoimista suhteellisen tehottomia: se on Euroopan Unionin periaatteellinen sitoutuminen peruskirjoissaan - mm. Lissabonin sopimuksessa - erittäin kilpailukykyisen markkinan tukemiseen (Lissabonin sopimuksen artikla 2, kohta 3); yhdessä jäsenvaltioiden taloudellisista vastuista kiueltäytymisne kanssa tämä merkitsdee sitä, että niin Euroopan Unionin kuin monien jäsenvaltioidenkin toiminjnassa korostuu juuri markkinoihin suuntautuvat talouselliset ratkaisut, kuten tuki nykyisenkaltaisen kriisin voittamisessa. Valtioidenkin toimia voitaneen tukea, mutta siinä tapauksessa edellytetään määräenemmistöpäätöksiä. Esimerkiksi Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi nykyisillä poliitttisilla voimasuhteilla vähintäänkin Kokoomuksen tulemista hallituksen politiikan tueksi. Sitä ei näillä näkymin ole odotettavissa.

Suomalaisten kuva Italiasta pahasti vanhentunut?

Liisa Liimatainen on Fb-sivuillaan kuvannut italialaistumistaan ja eurooppalaistumistaan -ja heräämistään Italian traagiseen tilanteeseen Korona-pandemian ensimmäisenä Euroopassa kohdanneena maana. Samalla hän pohtii paitsi Italian, myö Euroopan Unionin ja sotilasliitto NATOnkin merkitystä nykypäivinä:

"Kerttu Loukola sanoi kommentissaan, että minä olen nykyisin ehkä enemmän italialainen kuin suomalainen. Oikea vastaus kuuluu: olen eurooppalainen, joka on syntynyt Suomessa ja joka on vahvasti kiinni luterilaisessa kulttuurissa vielä nykyisin, vaikka olen elänyt suurimman osan elämästä Italiassa. Kertun kommentissa näkyy myös selvästi eräänlainen vasemmistonäkemys, joka vierastaa EU:ta, Natoa ja vähen kaikkia niitä asioita, jotka muodostavat nykyisen maailman organisaatioverkon.

Tämän vuoden alussa olin täysin sukeltanut Lähi-itään ja menettänyt mielenkiintoni Italiaa kohtaan. Ostin päivälehden 2-3 kertaa viikossa ja seurasin maailmaa kansainvälisten ajatuspajojen kautta. Sitten tuli koronavirus, joka pakotti minut havaitsemaan, että elän Italiassa ja olen tämän maan tapahtumien armoilla. Jouduin myös emotionaalisesti kokemaan kaiken sen, mitä täällä Italiassa on koettu. Oli pitkä kausi, jolloin joka aamu kuolleiden määrä Italiassa, ennen muuta Pohjois-Italiassa oli lähellä tuhatta. Tässä vaiheessa minä havaitsin uudelleen olevani osa tämän maan dramaattisia kokemuksia. Ryhdyin seuraamaan intensiivisesti Italian traagista taistelua koronauhkaa vastaan.
Italia kohtasi viruksen ensimmäisenä Euroopassa ja joutui selviämään epidemiasta ilman sitä koskevaa tietoa. Muut Euroopassa ovat voineet hyötyä Italian kokemuksista, koska teillä oli jo Italiasta tullutta, jo käsiteltyä tietoa, Italian dramaattisten kokemusten kautta saatua tietoa. Voidaankin sanoa, että muu Eurooppa voi selvitä paremmin epidemiasta juuri siksi, että se voi pohjata oman toimintansa Italian kokemuksiin.

Tässä tilanteessa minä jouduin sukeltamaan uudestaan Italiaan ja myös mukaan sen kokemuksiin. Niinpä olen löytänyt uudestaan tavallaan Italian, johon olin alkanut suhtautua hajamielisesti ja skeptisesti. Jouduin myös jakamaan sen tragedian - pitkälle yli 30 000 kuollutta - ja myös tuntemaan itseni taas osaksi tätä maata, vaikka omalla tavallani eurooppalaisena, jolla on rikas kansainvälisen kokemuspohja. Ja nyt kun seuraan Italian hallituksen yrityksiä selvitä äärimmäisen raskaasti kriisistä, en voi olla näkemättä sitä viime kuukausien kokemusten valossa. Juuri siksi toivon, että EU voi tukea Italiaa nyt kun sen pitää päästä ulos tästä kriisistä. EU:n johto on mieltänyt tragedian ja yrittää auttaa Italiaa ja muita eniten kriisistä kärsineitä maita.

Olen seurannut Italian politiikkaa yli 50 vuotta ja tiedän, että se on täynnä konflikteja. Sen sisällä suuri määrä erilaisia vaikuttajia, tuomarikunnan jäseniä, poliiseja, yrittäjiä, toimittajia ja poliittisia vaikuttajia on maksanut omalla elämällään sen, että he eivät ole myöntyneet seuraamaan erilaisten mafioiden taI muiden laittomien klikkien painostukseen. Nykyisin Italian politiikan sisällä taistelua ei enää käydä väkivaltaa käyttämällä, ja siitä pitää kiittää niitä, jotka ovat maksaneet omalla hengellään tämän kehityksen. Mutta Italian politiikan sisällä käydään edelleen kovaa taistelua siitä, mikä on oikein mutta myös mikä on toteutettavissa eli on siis todellisuuden rajojen sisällä.

EU on osa tätä maailmaa ja on toivottavasti tullut jäämään, sillä se on ainoa mahdollinen kansainvälinen organisaatio, joka voi toimia järkevästi ja vaikutusvaltaisesti kansainvälisessä politiikassa. Minä haluaisin, että se toimisi vielä nykyistä määrätietoisemmin Trumpin Yhdysvaltain ja vahvistuvan Kiinan vastapainona.

NATO on olemassa, mutta sen vaikutusvalta on laskenut suuresti, koska nimenomaan Yhdysvallat on menettänyt kiinnostuksensa sitä kohtaan Trumpin aikana. Minä en ole koskaan ollut innostunut tästä sotilasliitosta, mutta sekin on osa sitä maailmaa jossa me elämme. En jaksa innostua siitä, että se nähdään paholaisena. Se on menettämässä merkitystään, koska se liittyi kylmän sodan maailmaan, joka on katoamassa.

Me elämme maailmassa, joka voi olla nyt tienhaarassa, sillä koronavirus on ravistellut käsityksiämme hyvin raskaalla tavalla. Tässä maailmassa minä ainakin haluaisin, että Eurooppa ymmärtäisi, että EU on sen mahdollisuus toimia järjestäytyneesti maailmassa, jossa pyritään kunnioittamaan kansainvälistä lakia ja yritetään löytää uusia sääntöjä ja organisaatiota, jotta emme poukkoilisi maailmassa ilman yhteisiä sääntöjä ja yhteistä organisaatiota.

Minä pelkään, että osa Suomesta etsii nyt suojaa pahaa maailmaa kohtaan sulkeutumalla itseensä eikä näe, että me tarvitsemme suurempia yksiköitä tässä monimutkaisessa ja vaarallisessa maailmassa. Ainakin minulle EU on ainoa olemassa oleva kansainvälinen yksikkö, joka voi toimia myönteisesti tässä maailmassa ja jolla voi olla myös vaikutusvaltaa. Tämän hyväksyminen edellyttää sitä, että luovutaan oman pienen tutun maailman päiväunista. Ja jotta EU selviää tästä valtavasta kriisistä, sen pitää toimia kansainvälisesti eikä vain kansallisten horisonttien näkökulmasta.

Minulla on mielikuva, että monien teidän kuvanne Italiasta on pahasti vanhentunut. Tämä maa elää vielä erilaisten klikkien varjossa, mutta sen sisällä on myös voimia, jotka tekevät koko ajan työtä toisenlaisen Italian puolesta. On kysymys päivittäisestä taistelusta erilaisten ratkaisujen välissä. Oletteko unohtaneet Matteo Salvinin ja hänen strategiansa Orbanin, Putinin ja Marine LePenin liittolaisena? MYös Kiina etsii liittolaisia Euroopassa ja haluaisi lisätä vaikutusvaltaansa, ja sen seireenin kutsuja myös kuunnellaan. Tässä uudessa maailmassa EU on tärkeä kiintotähti, vaikka ei välttämättä täydellinen, mutta mikä on täydellistä maailmassa?"

Sääntöjen mukaan vai niitä pragmaattisesti soveltaen?

Tällä kertaa tämän Fb-sivun nimi osuu naulan kantaan; onko uusjako mahdollista - siitä tässä on kysymys. Erityisen tärkeää Euroopan kehittämisen katseleminen uudesta näkökulmasta on sosialidemokratalle; tarvitaan vahvaa, toimintakykyistä valtiota joka vastaa kansalaisten tarpeisiin ja kykenee investoimaan infraan ja palveluihin. Vahva valtio on samalla rauhan ja demokratian tae. Jatkossa nähdään, mennäänkö tässä 'koronaelvytyksesäkin' markkinakylki edellä vai suodaanko tilaa pohjoismaistyyppiselle hyvinvointivaltiolle. Sellaisen vaihtoehdon peruskirjat sallivat vain poikkeusoloissa.

Tässä Euroopan Unionin perussopimuksiin liittyvä ristiriita pähkinänkuoressa. Eurooppaoikeuden professorin Juha Raition mukaan 
"Euroopan unionin perussopimuksen mukaan apua voidaan ”tietyin edellytyksin” antaa jäsenvaltiolle, jos sellaiset luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia."

TURUN yliopiston eurooppaoikeuden professorin Jukka Snellin mielestä komission ehdotuksessa keskeinen oikeudellinen kysymys liittyy perussopimuksen artiklaan 125. Sen mukaan EU tai yksittäinen jäsenvaltio ei saa ottaa vastakseen toisen valtion taloudellisia sitoumuksia. ”Ehdotuksessa ei ole kysymys siitä, että EU vastaisi yhdenkään jäsenvaltion taloudellisista sitoumuksista. Kysymys on siitä, että koronaviruspandemian erittäin poikkeuksellisissa oloissa jäsenvaltioille annetaan tilapäisesti taloudellista avustusta ja mahdollisesti lainaa. Se on eri asia kuin taloudellisista sitoumuksista vastaaminen.”

Snell korostaa yhteisvastuun olevan EU:n keskeisiä arvoja, joka on myös kirjattu perussopimukseen.

Omana kommenttinani totean vain että Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ja EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde ovat nyt ottaneet sen roolin, jota heiltä valittaessa odotettiinkin. EKP on tuonut määrällisen elvytyksen jatkamisen muodossa uusia, endogeenisia (sisäsyntyisiä) elementtejä keskuspankkirahoitukseen. Lainakorkojen matala taso, inflaation pysyminen toivotuissa rajoissa, valtioiden velkakirjojen osto ja niiden sterilisointi eli pitäminen EKP:n taseissa niiden määräajan päättyessä ovat tällaisia toimia. Euroopan Komissio on myös hyväksynyt joustamisen Maastrichtin sopimuksen velkarajoista ja lukuisia rahoitustoimia on pantu käyntiin. 

On siis irtauduttu jo aika pitkälle mm. Saksan edellyttämästä eksogeenisesta (ulkosyntyisestä) talouspolitiikan ehdollistamisesta. Suomenkin valtio voi alijäämän lisäämisen (velanoton) muodossa tavoitella koko hallitusohjelman toteuttamista edelleen vaikeutuneista olosuhteista huolimatta. Se on sosialidemokratian suosiman pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannalta toimivin vaihtoehto, koska se mahdollistaa investoinnit ja palvelujen kehittämsen julkisella sektorilla. 

Entä voidaanko kuitenkin jäsenvaltioita tukea vai suuntautuuko tukimiljardit edelleen 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus) luomiseen? Ehkä tässäkin voidaan joustaa kun huomataan, että saadakseen investoinnit käyntiin yritystoiminta tarvitsee ostovoimaa - ja sen luomisessa julkinen sektori, valtio, alueet (osavaltiot) ja kunnat ovat ratkaisevassa asemassa. Valittu tie taitaa olla ainoa mahdollinen uuden sukupolven Eurooppa-sopimuksen aikaansaamiseksi, koska peruskirjoja ei saada uudistettua - sellaista yksimielisyyttä, konsensusta ei Euroopasta löydy.

Tämän 'semesterin' (Komission toimikausi) ylivoimaisesti tärkein aloite on siis nyt tehty. Tällaista ei olisi voinut odottaa edellisiltä, Barroson ja Junckerin johtamilta komissioilta. Nyt ei pidä siis katkaista johtavan kaksikon käsiä vaan tukea heitä vaivalloisessa pyrkimyksessä uudistaa Euroopan Unionia modernimpaan suuntaan.
____________

Timo Miettinen YLEn uutissivuilla 28.5. 2020:
Koronakriisin talouteen tuoma isku on niin kova, että pitää joko sallia elvytys kansallisella tasolla tai elvyttää EU-tasolla. EU:n tasolla voidaan Miettisen mukaan elvyttää järkevämmin

– Jos elvytystoimet jätettäisiin vain valtioille, ne todennäköisesti pelastasivat vain omia yhtiöitään, jolloin EU-tason mukaan tuloon liittyy selkeä eurooppalainen lisäarvo.

EU:n tasolla elvytystä voidaan ohjata muun muassa kestävään kehityksen hankkeisiin.

Pentti Hämäläinen 28.5. 2020:

Unioni ja pelastus-/elvytyspaketti
Kommentaaria Ilpon keskeiset elementit sisältävään erinomaiseen tilanne-arvioon.
Rohkea ja ajankohdan huomioon ottaen oikea askel von der Layenilta luoda edellytykset unioni koheesion vahvistamiselle pitkään jatkuneen liudentumisen, ja eräissä yhteyksissä jopa repivänoloisten asenteiden esiintymisen tilalle. Saako tuki- ja lainarahoitusehdotus hyväksynnän, ja jos saa, minkälaisen väännön ja ehkä tinkimisen jälkeen, on tärkeää. Nouseeko tässä korona-ajassa solidaarisuus ja yhteisen (talous)unionin säilyttäminen tärkeäksi, vai jatkuuko otattelu kurin ja solidaarisuuden välillä. Media viestittää, että osa ankaruutta edustavasta nelikosta Hollanti, Tanska, Ruotsi, Itävalta, olisi liudentamassa kantaansa. Jos komission esitys toteutuu, on se eittämättä askel federaatiokehityksen polulla. 
Kun katselee hiukankin avarammin globaalissa ulottuvuudessa tapahtuvaa kehitystä ja suhteuttaa EU:n tilannetta ja sen hajautumisilmiöiden täplittämää kyvykkyyttä suoriutua niistä tavoitteista, mitkä on välttämättömiksi ehdoiksi tunnistettu säilyttääksemme pallon elinkelpoisena, ei pitäisi olla epäselvää, mistä ratkaisua on lähdettävä hakemaan. Tämänhetkisen poikkeustilanteen yli voitaneen komission ehdottamilla tuki- ja lainoitustoimilla edetä. Mutta nekään eivät ole vailla ehtoja, vaan suunnattuja niihin rakenteita uudistaviin kohteisiin, mitkä ohjelmajulistuksessa komissio on esittänyt. Siis samalla tulevaisuusorientoituneita. Mutta välittömän pelastustehtävän lisäksi, ja samanaikaisesti globaalin agendan kanssa, on päättäväisesti haettava ratkaisua perustavampaan ongelmaan: unionin jäsenmaiden talouksien suuren eriparisuuden tasoittamiseen. Tämän ’haasteen’, siis ongelman erityisesti euromaille, hanskaaminen ja eriparisuuden tasoittaminen on vaativampaa kuin ehkä uskalletaankaan uloskirjoittaa. Kohtuullinen tasoitus talouden rakenteiden muutoksena ja siihen liittyvinä yhteiskuntien suorituskykyjen välttämättömyyksinä on ylisukupolvinen. Eikä se voi tapahtua pelkästään ”yhä kilpailukykyisemmän unionin” ideologian alla. Jos sillä tiellä jatketaan, ilman yhteishyvän tavoitteen ehtona tarvittavaa solidaarisuutta, eivät tulevat työelämän kohortit suostu edessä olevaan ’korpivaellukseen’. Tässä katsannossa komission nyt tekemä ehdotus, tultuaan hyväksytyksi vaikkapa hiukan liudentuneena, voi olla riittävä koheesion vahvistamiseksi ja tulevien välttämättömyyttä hyveenä pidettävien yhteispäätösratkaisujen varmistamiseksi myös jatkossa.

Tämän päivän Kauppalehden aihetta käsittelevässä jutussa Varman Risto Murto käyttää edelleen ilmaisua Suomesta ”nettomaksajana”. En ole koskaan ymmärtänyt tämän asettamuksen mukaista perustelua sille, että unionin jäseneksi halunneet valtiot haluavat jäsenyyttä saadakseen unionilta euroja laskelmissa enemmän kuin antavat jäsenmaksuna. Tämä asenne vertautuu siihen, että hakeudutaan ’yhteishyvän yhdistykseen’, mutta ollaan valmiit olemaan jäsenenä vain sillä edellytyksellä, että saanto on euroissa suurempaa kuin jäsenmaksu. Muita yhteisön jäsenyyden tuomia etuja ei siis kalkyyliin oteta mukaan. Populistista sanailua, älyllistä naivismia, mutta aihe on vakava. Jos tämänlaisten vertailujen todellinen merkitys on niin suuri, että siitä pitää tehdä aina unionin budjettiasioita käsiteltäessä ’numero, niin nyt kannattaa ottaa mallia Britannian etenemisestä pois unionin kiristysliinoista. Siinä ovat ensimmäiset askelmerkit vapautumiseen tulossa. Seuraavalle askeltaminen on jo asteen verran helpompaa. 

30.6. 2020
Seppo Tuovinen kiinnitti huomiota myös Li Anderssonin elpymisrahastoa koskevaan analyysiin:
Li Andersson:
Kirjoitin pidemmän analyysin komission esittämästä uudesta elpymisrahastosta, tässä keskeisimmät huomiot:

- Ratkaisuille on suuri tarve: on koko Euroopan ja myös Suomen intressissä välttää euroopanlaajuista ja syvää talouskriisiä.

- Elpymisrahasto ei ole ongelmaton, ja parempia vaihtoehtojakin olisi. On myös ymmärrettävää kysyä, miksi veronmaksajien pitäisi maksaa yksityiseltä pankkisektorilta otettua lainaa sen sijaan että unioni hyödyntäisi Euroopan keskuspankkia elvytysvaran luomisessa. Elpymisrahastoa parempia ja tehokkaampia ratkaisuja Euroopalle olisivat esimerkiksi EKP:n suora rahoitus jäsenmaille ja velkojen yhteinen leikkaaminen tasapuolisesti kaikilta mailta.

- Koska näitä esityksiä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä pöydällä tai näköpiirissä, on arvioitava komission esitystä elpymisrahastosta sekä sen hyötyjä ja haittoja nykyisessä tilanteessa.

- Eurokriisissä jäsenmaat maksoivat tukipaketeista, joilla todellisuudessa pelastettiin saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja. Vasemmistoliitolle elpymisrahaston hyväksymisen ehto on, että tämä virhe ei toistu, vaan elvytysvaroilla on pankkituen sijaan tuettava esimerkiksi kunnianhimoista vihreän kehityksen ohjelmaa sekä panostettava digitalisaatioon, osaamiseen, terveyteen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. Näin tehdyillä taloudellisilla panostuksilla voi syntyä eurooppalaista lisäarvoa yksittäisten jäsenmaiden toimiin verrattuna.

- Avaukset EU:n omien varojen keräämiseen ympäristön saralla (muovivero, päästökauppa, hiilitullit) ovat lupaavia ja kannatettavia.


- On kuitenkin todella tärkeää, että elpymisrahaston ehdoilla ei kavenneta jäsenmaiden omaa talouspoliittista päätösvaltaa. Rahaston ehdoista ei saa muodostua komission kiristysruuvia, jolla vaaditaan vahingollisia rakenteellisia uudistuksia tai finanssikriisin aikaan pahaa jälkeä tehnyttä talouskuria, eli kovaa yksityistämis- ja leikkauspolitiikkaa. On nurinkurista, että tahot, jotka kritisoivat liittovaltiokehitystä samaan aikaan vaativat kovaa ehdollisuutta elpymisrahaston varoihin. Käytännössä se tarkoittaisi komission talouspoliittisen päätäntävallan kasvattamista kansallisten parlamenttien kustannuksella.
___

Taloustieteen emeritusprofessori Matti Virén 30.5. 2020:
”Leimallien piirre on silloin yhteisvastuu, ja jos nykyistä rahoitusehdotusta käytetään mallina, implisiittinen lupaus siitä, että vaikeuksiin joutuneet (ylivelkaantuneet) maat pelastetaan ’whatever it takes’ -periaatteella.”

"Liittovaltiokehitys tarkoittaisi yhteisvastuun ja samalla tulonjaon lisääntymistä EU:n jäsenmaiden välillä. Komission esittämän paketin 750 miljardista eurosta valtaosa, 500 miljardia, olisi lainan sijaan suoraa avustusta.

”Sinänsä ei ole mitään ihmeellistä siinä, että EU:sta on tulossa entistä selvemmin tulojakomekanismi. Kaikki liittovaltiot jakavat tuloja uudelleen. Yhdysvallatkin. Kyse on vain siitä, miten läpinäkyvää toiminta on ja mikä kannatus tässä toiminnalla on kansalaisten keskuudessa. Olennaista on toki myös, kannustaako omaksuttu tulonjakomekanismi parannuksiin instituutiossa ja politiikkasäännöissä ja sitä kautta pienentyneeseen tarpeeseen jakaa tuloja uudelleen. Kannustaako se välttämään ylivelkaantumista? Kannustaako se muihin rakenteellisiin uudistuksiin? Näistä asioista komission ehdotus on pahaenteisen hiljaa”, Virén kirjoittaa.


Ilpo Rossi: Matti Virénin blogikirjoituksen peruslähtökohta näkyy edustavan ns. valtavirtaista lähestymistapaa; monet Euroopan Komission esitykset poikkeavat endogeeniseen suuntaan noudatetusta uusliberalistisesta lähtökohdasta... ___

YLEn Areenan "politiikkaradiossa"  kävivät Satu Hassi ja Elina Lepomäki keskustelua elvytyspoaketin hyvistä ja huonoista puolista.
___
1.6. 2020
Poliittisen talouden Podcast, haastateltavana SAK:n ekomonisti Anni Marttinen. Euroopan makrotalouden infrastruktuurin uudistamisen välttämättömyys. Kun valtioilla on oikeus painaa itselleen kolikkoja, miten olisi miljardin euron kolikon lyöminen?