Keynesiläinen "Makroskop" ajatuspaja julkaisi tammikuun 2026 ensimmäisessä numerossaan mm. tämän näytteille asetetun artikkelin johdanto-osan. Artikkeli ja muut julkaiset ovat tilattavissa maksullisina. Kysymyksessä on tärkeää uusliberalismin kritiikkiä, jonka merkitys tulevaisuuteen suuntautuvalle heterodoksiselle makrotaloussuuntautumiselle on enemmän kuin tarpeellista - se on elinehto:
"Hyvät lukijat,
Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien liberalismi on ollut länsimaailman ja sen poliittisen koneiston voiteluaine. Vaihtoehtojen puutteessa se on viimeinen jäljellä oleva suuri narratiivi sosialististen ja fasististen yhteiskuntamallien epäonnistumisen jälkeen. Yhdysvalloissa ja (Länsi-)Euroopassa julistamme poliittiset järjestelmämme "liberaaleiksi demokratioiksi", talousjärjestyksemme "liberaaliksi markkinataloudeksi" ja lopuksi kulttuuriset ja sosiaaliset arvomme määritellään kansalaisen kuvalla vapaana kuluttajana, joka saavuttaa suurimman onnensa itsensä toteuttamisen ja yksilöllisen vapauden kautta.
Nämä liberaalin mallin kolme pilaria saavat oikeutuksensa utilitaristisesta lupauksesta onnellisuudesta kasvavan vaurauden ja yhä rajattomamman itsensä toteuttamisen kautta ilman puutetta.
Mutta tämä malli ei enää näytä kestävältä, koska kasvu on kyseenalaista ja puute on jälleen keskellämme. EU:n sopimusarkkitehtuuri rajoittaa ja tekee demokratiasta yhä enemmän voimattoman; markkinatalous on ollut pysähdyksissä lähes kaksi vuosikymmentä; ja hyperindividualismi ristiriitoineen heikentää yksilöllisyyden käsitettä jaettuna julkisena ulottuvuutena. Nämä kolme kriisiä kulkevat käsi kädessä, ovat vastavuoroisia ja pahentavat toisiaan. Heiner Flassbeck todistaa Euroopan talouspolitiikan "mentaaliseksi taantumaksi 1920-luvulle" – ironista kyllä, juuri siihen aikaan, jolloin liberalismi oli jo kerran romahtanut.
Toistaako historia itseään? Ainakin 2000-luvun alkupuoliskon puoliväliin mennessä liberalismi ei ole pystynyt täyttämään luomiaan odotuksia ja vaatimuksia eikä taata omia edellytyksiään. Yksi tämän monista oireista on se, että seksuaali-, sukupuoli- tai vähemmistöoikeuksien jatkuvasti kasvava laajeneminen korreloi sananvapauden asteittaisen rajoittamisen kanssa.
Liberalismin kritiikki tässä asiassa avautuu kahdelta puolelta, jotka tarkemmin tarkasteltuna ovat melkoisesti yhteydessä toisiinsa: Ernst Hillebrand näkee liberalismin legitimiteettikriisin johtuvan sekä panos- että tuotosongelmista. Toisaalta demokraattiset impulssit haihtuvat yhä enemmän järjestelmässä, jolle on ominaista "ylibyrokratisoituminen, ylioikeuttaminen ja EU:n sisämarkkinajärjestyksen uusliberalistinen perusta". Samaan aikaan tämä järjestelmä – kuten kaupunkisuunnittelukeskustelu antaa ymmärtää – pystyy yhä vähemmän takaamaan riittävästi olennaisia hallinnollisia valtion toimintoja, kuten turvallisuutta, siisteyttä, terveydenhuoltoa ja koulutusta.
Warwick Powell väittää, että liberalismi, Euroopan unionin muodossa, osoittaa yhä autoritaarisempia hallinnollisen vallan käytäntöjä rajoittamalla peräkkäin poliittisia vapauksia ja poliittista itsemääräämisoikeutta – siis pysyvää hätätilaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tahoa, jolla olisi täysi itsemääräämisoikeus ja siten valta luoda legitimiteettiä suorituskyvyn tai perustavanlaatuisten poliittisten päätösten ja suunnanmuutosten kautta. Tämä poliittisen kentän tahallinen estäminen, jota politiikan tutkija Philipp Manow kuvailee "toimeenpanovallan tehokkaiksi rajoituksiksi", asettaa EU:n toimielinten kautta pakotteita kaikille niille puolueille ja maille, jotka pyrkivät voittamaan nämä esteet.
Nämä kaksi ilmiötä näyttävät vahvistavan toisiaan. On esitetty, että hallinnollinen epäonnistuminen ja siitä johtuva järjestelmän legitimiteetin rapautuminen edellyttävät hallinnollista valtaa hätätilana itsensä ylläpitämiseksi. Liberalismi paljastaa näin todellisen luonteensa – se ei ole se pluralistisesti neutraali kokonaisuus, jota se väittää olevansa. Se haluaa puolustaa järjestystään, tarvittaessa omien "arvojensa" kustannuksella. Manowin osuvin sanoin: "Ihannetapauksessa kenenkään ei pitäisi voida hallita enemmistön haluamalla tavalla."
Juuri tästä syystä koulutukselliset varoitukset "oikeistopopulistisesta vastareaktiosta" – jotka yhä enemmän muuttuvat uhkauksiksi äänestäjille – kuulostavat ontolta ja johtavat päinvastaiseen kuin halutaan. Liberaalin arvojärjestelmän ja vakiintuneen puoluejärjestelmän puolustajilla ovat loppumassa argumentit. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa ja niiden ulkopuolella voimat valtaavat alaa, jotka tarjoavat vastanarratiivisen – joskus älyllisesti ylivoimaisen – narratiivin vanhentuneelle liberalismin mallille ja sen vasemmistolaisille ja oikeistolaisille muunnelmille. Haaste löytää uusi perusta politiikalle ja demokratialle liberaalin itsensä pelkistämisen tuolle puolen on sitäkin kiireellisempi. Jos itseään "demokraattisiksi toimijoiksi" julistautuneet eivät itse tartu tähän "systeemiseen kysymykseen", niin – Hillebrandin toteaa lopuksi – muut tekevät sen ennemmin tai myöhemmin."
---
(Artikkeli julkaistu ajatuspaja Makroskopin tammikuun 9. päivän 2026 julkaisun esittelyviestissä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti