tiistai 31. toukokuuta 2022

Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion kunnianpalautus?

 Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion kunnianpalautus?

Andrew Watt kirjoittaa Social europe -verkkolehdessä Hans Böckler-säätiön (ay-liikettä lähellä oleva saksalainen säätiö) julkaisemassa sarjassa Euroopan Unionin RRF-mekanismin merkityksestä kriisinsietokyvyssä ja kyvyssä vastata tulevaisuuden haasteisiin. Euroopan Unionin ministerineuvoston kokous alkaa tänään Brysselissä ja keskeisenä kysymyksenä Ukrainan sodan ja siihen liittyvien sanktioiden ja tukipakettien ohella on Euroopan Unionin kriisinsietokykyä ja toipumista koskevan mekanismin RRF:n seuranta ja saavutukset.

"Next Generation" tuki ja lainapaketti on osoittautunut jo menestyksekkääksi vaikka kaikki jäsenmaat eivät ole käyttäneetkään Euroopan komission vastuulla otettuja lainoja vaan ovat liiallisen julkisen velan pelossa tyytyneet tukipaketin mukanaan tuomaan tukeen. Kertaluontoisuudestaan huolimatta tämä paketti on nostanut taustalla vahvasti keskusteluun jäsenvaltioiden - ja myös koko Euroopan Unionin - investointiohjelmien suuren merkityksen ja erityisesti julkisten hankkeiden rahoittamisen. Jutussa linkin takana olevista taustapapereista käy ilmi, että kolme neljäsosaa kansallisista jäsenvaltioistas toivoo nimenomaan rahoitusta julkisen sektorin hankkeisiin. Samoin käy taustaliitteistä ilmi että EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen tiukkoja rajoja on höllennettävä ja mahdollistettava perussopimuksen tasolla julkisten investointien tukeminen lainojen ja tukien muodossa.

Andrei Watt toteaa että "RRF:n taustalla olevia periaatteita voitaisiin käyttää ratkaisemaan yksi talouden ja hallinnon uudistuksen vaikeimmista ongelmista. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että euroalueen finanssipolitiikan sääntöjä on muutettava , jotta ne eivät aiheettomasti rajoita julkisia investointeja.

On esitetty lukuisia taloudellisesti järkeviä ehdotuksia joksikin versioksi "kultaisesta säännöstä" – periaatteesta, jonka mukaan julkiset investoinnit, toisin kuin juoksevat menot, tulisi rahoittaa alijäämäisinä, siis velkasopimuksilla. Mutta ne ovat poliittisesti kaatuneet jäsenvaltioiden väliseen luottamuksen puutteeseen, mikä näkyy väittelyssä julkisten investointien asianmukaisessa määrittelyssä siitä, mitä vapautetaan finanssisääntöjen mukaisista menorajoituksista.

Eurooppalaisen rahoituksen tarjoaminen kansallisille julkisille investoinneille RRF:n mukaisesti (mutta todennäköisesti pienemmällä uudelleenjaolla maiden välillä) ratkaisisi tämän ongelman tyylikkäästi: jäsenvaltioiden on saatava menohankkeiden ennakkohyväksyntä komissiolta ja viime kädessä niiden kollegiolta, EU:n neuvostolta. Ja ajatus ylittää kultaisen säännön siinä mielessä, että kaikki maat voisivat hyötyä alhaisista koroista investointien rahoittamiseen. Odotan, että tätä keinoa tarkastellaan lähitulevaisuudessa komission ehdotuksissa."


Kirjoituksessa viitataan myös talouden moninkertaistajiin sekä hyvään suuntaan että huonoon, jota pitäytyminen ylijäämäisissä budjeteissa edustaa. "Eurooppalaiset säännöt eivät välitä julkisen budjetin ylijäämän supistavasta vaikutuksesta BKT:hen, koska ne asettavat implisiittisesti julkisen talouden kertoimen – julkisten menojen vähentämisen vaikutuksen BKT:hen – nollaan tai sen alle. Kuitenkin tällaisen ylijäämän luominen menoja leikkaamalla nostaa velkaa suhteessa BKT:hen, jos tämä suhde ylittää kertoimen käänteisarvon, kuten DeLong ja Summers ovat osoittaneet. 

Esimerkiksi jos suhde on aluksi 100 prosenttia ja kerroin ylittää 1, on ilmeistä, että budjettiylijäämä leikkaa BKT:tä enemmän kuin velkaa. Useimmat tutkijat tarkastelevat todellista julkisen talouden kerrointa, joka on luultavasti välillä 0,5 ja 1, mikä viittaa siihen, että säästötoimet olisivat haitallisia vain, jos velkasuhde BKT:hen olisi erittäin korkea. Silti tätä suhdetta ohjaa nimellinen kerroin – nimellisen BKT:n muutos jokaista pienentyneen (tai lisääntyneen) budjettialijäämän euroa kohti. 

Tämä ongelma ei ole uusi. Blinder ja Solow viittasivat nimellisen ja todellisen kertoimen väliseen eroon vuonna 1976, paljon ennen Maastrichtia, ja Yhdistyneen kuningaskunnan budjettivastuuvirasto nosti saman asian esiin vuonna 2015 valtion velkakriisin jälkeen.

 Alijäämien tekeminen - siis julkisen velan ottaminen tarpellisiksi katsottuihin hankkeisiin aktivoi  taloudellisia moninkertaistajia erityisesti julkishallinnossa. Näitä ovat julkisen sektorin työvoimavaltaisuus, mikä tarkoittaa velkarahoituksen suuntautumista pääosin palkkoihin ja sitä kautta suoraan ostovoimaan. Julkisen sektorin veronkanto-oikeus tarkoittaa sitä, että jokaisesta palkasta palautuu välittömien ja välillisten verojen muodossa lähes 50 % takaisin julkisen talouden kiertoon. Vahva sopimusjärjestelmä merkitsee  moninkertaistajana työvoiman koko kapasiteetin käyttöä ja pitkäaikaista luotamusta taloudellisen aseman pysyvyyteen. Mainitaan myös työterveyshuollon, työeläkejärjestelmän ja palkkojen volaliteetin eli kierron merkitys  moninkertaistajana. Kun julkiset hankkeet perustuvat ilmaistuihin tarpeisiin ja niiden tyydyttämiseen, myös tulokset kohdentuvat mahdollisimman hyödyllisellä tavalla.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että jopa inflaation ja nousevan - toistaiseksi maltillisena pysyneen - korkotason  oloissa julkinen velkarahoitus on dynaamista, kannattavaa ja kasvua edistävää. Takuumiehenä EU:n oloissa ovat tietenkin Euroopan Komissio ja EKP, joiden aloitteellisuudesta  kehitys Euroopassa on riippuvainen.  Rajoja tälle kasvulle muodostavat resurssien rajallisuus - kuten täystyöllisyys, energian ja muiden raaka-aineiden  rajallinen saatavuus. Nykyoloissa EU:n peruskirjat ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen rajoitukset muodostavat erityisen esteen dynaamiselle makrotalouspolitikalle. 

Päätelmäksi tulee siis: odotamme käännettä kaikista ajatuslukoista huolimatta, luotamme euroon, vakaaseen korkotasoon ja kasvua edistävään endogeeniseen eurooppalaiseen makrotalouspolitiikkaan.