Makrotalouden sääntökirja uusiksi

Tunnettu talousasiantuntija Peter Bofinger kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä Euroalueen sääntökirjasta eli Maastrichtin sopimuksen nimellä tunnetusta jäsenvaltioiden velkaantumista ja kasvua rajoittavasta asiakirjasta. Muutamia otteita tästä mielenkiintoisesta endogeenisesta eli omiin päätöksiin perustuvasta raha- ja finanssipoliittisesta puheenvuorosta:

"Kun otetaan huomioon pandemian aiheuttama julkisen velan huomattava kasvu, käydään yhä enemmän keskustelua finanssipolitiikan uusista säännöistä tai standardeista euroalueella. On selvää, että Maastrichtin sopimukseen vuonna 1992 kirjattu 60 prosentin bruttokansantuotteen viitearvo ei voi enää toimia finanssipolitiikan kehyksen ankkurina."

Makrotalouden sääntökirjan uudistaminen on perustelulähtökohtana minulle uusi, vaikka olenkin esittänyt kritiikkiä sitä ja kaiken taustalla olevaa Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa kohtaan. Se sisältää linjauksen (ks. artiklat 123 ja 124), jonka mukaan Euroopan Unioni tai sen keskuspankki ei ylipäätään "ota vastuuta" jäsenmaiden velanotosta, mikä tarkoittaa sitä, että sen enempää EKP:n rahapoliittiset toimet kuin Euroopan Komission finanssipolitiikka ei voi suuntautua tukemaan jäsenvaltioita niiden edessä olevien suurten tehtävien hoitamisessa.Tästä on muodostunut eurooppalaiseen päätöksentekoon tabu, jonka seurauksena kaikki tukitoimet suuntautuvat 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' tukemiseen äärirajoille saakka. Vahva, suoritus- ja toimintakykyinen valtio on kuitenkin välttämätön kansanvaltaisen, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän rakennekehityjksen kannalta. Se on myös eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohta yhteistä hyvinvointia luotaessa. Se ei ole yrityspohjaisen markkinan vastakohta, vaan sitä dynaamisesti ohjaava tekijä molempien täydentäessä tuloksen kannalta toinen toisiaan. Autoritaarinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva ja yritystoiminnan poissulkeva neuvostotyyppinen reaktionäärinen 'sosialismi' ei ollut sosialidemokratialle hyväksyttävä vaihtoehto. Tämä johti "demokraattisen sosialismin" käsitteen syntymiseen ja äärimmäisen kovaan kamppailuun yhteiskuntien suunnasta. Kun nyt Euroopan Unioni sulkee rakentellisesti mm. professori Mariana Mazzucaton perusteleman vahvan valtion kokonaan pois keinovalikoimastaan, merkitsee se eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sen ohjelmallisten pyrkimysten kieltämistä ja ainakin erittäin voimakasta, autoritaarista rajoittamista. Tämä demokratian ja moniarvoisen pluralismin lähtökohdista kasvava kritiikki on ja pysyy nykyisen Euroopan Unionin pysyvänä muotovirheenä. Tämä muodostaa perustan myös modernin monetaarisen teoriasn monien edustajien (mm. Bill Mitchell) kritiikille Euroopan Unionia kohtaan ja selityksen sen heikolle taloudelliselle suoriutumiskyvylle.

Mitalilla on myös kääntöpuolensa, sen osoittaa Saksalaisessa Süddeutsche Zeitung 12-13.5. 2021, kun  joukko arvovaltaisia saksalaisia vaikuttajia, entisiä liittovaltion ja osavaltioiden ministereitä ja puoluejohtajia - mukana mm. SPD:n entinen valtionvarainministeri Peer Steinbrück ja SPD:n aikaisempi puoluejohtaja Sigmar Gabriel - vaativat paluuta Euroopan Unionin sääntöpohjaiseen toimintatapaan, joka edellyttää luopumista EKP:n viimeisen kahdeksan vuoden aikana harjoittamasta ekspansiivisesta monetäärisestä politikasta, vuosien aikana ostettujen valtion joukkovelkakirjalainojen lukemista mukaan jäsenvaltioiden velkataakkaan, palaamista nopeasti sopeutuksen tielle kasvaneiden velkamäärien lyhennykseen. Tämä asiantuntijajoukko varoittaa jäsenvaltioiden monetaarisesta rahoittamisesta (jota ei toistaiseksi ole tehty, IR) ja palaamista tiukkaan markkinakilpailuun. Syksyllä 2021 pidettyjen liittopäivävaalien jälkeen Saksan on palattava etukäteissäästämiseen ja tiukkaan kurinpitoon sekä saksalaisessa että eurooppalaisessa talouspolitiikassa. Heidän mukaansa Maastrichtin sopimus velkajarruineen ja kasvurajoituksineen on yhä ajankohtainen.

Euroopan tulevaisuuden hallintotapa

Hajauttaminen ja demokratisointi samalla kun uudistetaan Euroopan taloushallintoa; 

(käännös Social Europe verkkolehden artikkelista 9.5. 2021)

Vivien Schmidt 9. toukokuuta 2021 @vivienaschmidt

Euroopan tulevaisuuskonferenssissa on käsiteltävä sitä, miten EU: n hallinto voidaan sovittaa legitimiteettikriisin lopettamiseksi.

Konferenssi Euroopan tulevaisuudesta, eurooppalaisesta hallintotavasta

Vivien A Schmidt:

Covid-19-pandemia on ollut eräänlainen herätyssoitto Euroopan unionille. EU tunnusti lopulta, että euroalueen talouspolitiikka, jota se oli harjoittanut 1990-luvulta lähtien - vahvistettu euroalueen kriisin alkaessa vuonna 2010 -, oli vahingollinen kansalaistensa ja planeetan hyvinvoinnille.

Vakaus- ja kasvusopimuksen ('Sääntely sääntöjen mukaan ja numeroiden mukaan') pakkomielle keskittyä matalaan alijäämään ja velkoihin tarkoitti sitä, että EU ei ollut onnistunut investoimaan tulevaisuuteensa. Tällaiset säännöt ja numerot varmistivat, että ne, joilla ei ole "finanssipoliittista tilaa" (lue Etelä-Eurooppa), eivät pysty investoimaan, kun taas finanssipolitiikkaa käyttämättömät (Pohjois-Eurooppa) eivät halua. EU:n euroalueen hallinto aiheutti      "legitimiteettikriisin", jossa menettelysääntöjen kaksinkertaistaminen johti huonoon taloudelliseen suorituskykyyn ja yhä myrkyllisempään politiikkaan.

Uusi alku

Pandemian aiheuttama siirtyminen seuraavan sukupolven EU:hun lupaa investoida vihreään siirtymään ja digitaaliseen muutokseen samalla kun puututaan sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Sopeutumiskyky ja elvytysrahasto (RRF) eniten apua tarvitseville maille on uusi alku euroalueen talouspolitiikassa ja hallinnossa. Politiikkoja on kuitenkin vahvistettava uusilla välineillä EU:n laajuisen kestävän kehityksen edistämiseksi, kun taas hallinto on hajautettava ja demokratisoitava.

Näitä välineitä varten EU:n on rakennettava seuraavan sukupolven EU:ta - tehden siitä pysyvä ja paljon suurempi - samalla kun Euroopan keskuspankille (EKP) annetaan valtuudet tehdä enemmän työllisyyttä ja vihreämpää taloutta koskevien toissijaisten tavoitteidensa merkeissä. Hallinnointia varten euroalueen on kehitettävä demokraattisempi prosessi, jossa on joustavat suuntaviivat sekä makrotalous- ja teollisuuspolitiikkaa koskeva vuoropuhelu, jotka mahdollistavat työmarkkinaosapuolten ja kansalaisten osallistumisen parlamenttiensa edustajien kanssa. Jotta tällainen hajautettu ja demokratisoitu euroalueen hallinto voidaan toteuttaa, meidän on kuitenkin harkittava myös institutionaalisia järjestelyjä.

On monia uusia ideoita siitä, mitä EKP voisi tehdä EU: n taloudellisten näkymien parantamiseksi sen roolin avulla rahapolitiikassa ja makrotaloudellisessa koordinoinnissa. Pandemian aikana se on jo mennyt hyvin pitkälle pandemian hätäostohankkeensa kautta, mutta monet muut aloitteet ovat mahdollisia - useimmat niistä n keskustelussa, mutta joista yhtään ei ole vielä otettu käyttöön. Ennen kaikkea EKP: n olisi siirryttävä lähes yksinomaisesta keskittymisestä peruskirjassaan asetettuihin ensisijaisiin tavoitteisiin toissijaisiin tavoitteisiin.

Tämä voi tarkoittaa sitä, että pankki asettaa itselleen tavoitteen täystyöllisyydestä samalla tasolla kuin inflaation torjunnassa;  "neutraalin" joukkovelkakirjojen oston lopettaminen (tarkoittaen saastuttavan teollisuuden joukkovelkakirjojen ostamisen lopettamista); luomalla ympäristöystävällisiä joukkovelkakirjoja tai jopa tarjoamalla "helikopterirahoja" suoran tuen tarpeessa oleville kotitalouksille. Lopuksi, olisi erittäin hyödyllistä luoda EU: n turvallinen omaisuuspohja ja ratkaista samalla valtionvelan ylitysongelma (koska velkojen uudelleenjärjestely maittain ei ole mahdollista) siten, että Euroopan vakausmekanismi ostaa osan EKP: n hallussa olevista valtion joukkovelkakirjoista. .

Vastuullisuus ja avoimuus

Tärkeää on, että tällaisia ​​toimia tehdessään EKP hyötyisi vastuunsa ja avoimuutensa parantamisesta samalla kun prosessia demokratisoidaan. Vastuu Euroopan parlamentille voisi olla suurempi esimerkiksi toimielinten välisen vuoropuhelun muodollisten vaatimusten avulla.

EU:n makrotalouden hallinnosta voisi olla myös tilaa demokraattisemmalle mielipiteenvaihdolle ja keskustelulle. Kutsutaan sitä "suureksi makrotaloudelliseksi vuoropuheluksi", jossa järjestetään vuosittainen konferenssi, jossa hahmotellaan tulevan vuoden suuret talousstrategiat ja luodaan tilaa vuoropuhelulle EKP: n ja muiden toimijoiden - sekä Euroopan Parlamentin että myös Euroopan komission ja neuvoston - välillä sekä pääoman, työvoiman ja kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa kaikkialta Euroopasta.

Luonnollisesti EKP säilyttäisi peruskirjaan perustuvan itsenäisyytensä sopivimpana pitämänsä politiikkojen harjoittamiseksi, mutta ainakin pystyy laillistamaan kaikki rohkeammat toimet viittaamalla Suuren makrotaloudellisen vuoropuhelun kautta tarjottuihin "poliittisiin ohjeisiin". Tällainen prosessi antaisi epäilemättä oikeutuksen kansallisille keskuspankeille, jotka toimisivat kansallisen politiikan puitteissa ja vapauttamallaa EKP EU: n tason toimintoihin

Sijoitusrahastot

Seuraavan sukupolven EU: ta ja RRF: ää on vahvistettava pysyvän, EU: n tason järjestelyn avulla, joka voisi tarjota sijoitusrahastoja kaikille jäsenvaltioille säännöllisesti. Ajattele sitä EU:n sijoitusrahastona, joka muistuttaa kansallisia valtion varoja.

Se antaisi velkaa globaaleilla markkinoilla sijoittamaan jäsenvaltioille myönnettävillä avustuksilla - koulutukseen, tulotukeen, talouden vihreyttämiseen ja ihmisten digitaaliseen yhdistämiseen sekä suuriin fyysisiin infrastruktuurihankkeisiin. Se voisi myös investoida EU: n tason rajat ylittäviin pyrkimyksiin sekä uudelleenjakelutarkoituksiin useiden innovatiivisten EU-rahastojen kautta, mukaan lukien työttömyys- ja jälleenvakuutusrahasto , pakolaisten kotouttamisrahasto (maille, jotka ottavat vastaan ​​enemmän turvapaikanhakijoita) , EU: n rahasto oikeudenmukaiselle liikkuvuudelle (joka keskittyy "aivovuotoon") tai jopa köyhyyden lievittämiseen tarkoitettu rahasto - vaikka tällaisiin aloitteisiin voitaisiin sen sijaan tarjota muita EU: n talousarvion "omia varoja".

Seuraava kysymys olisi, kuinka varmistaa jälkimmäisen onnistuminen. Eurooppalainen ohjausjakso on ihanteellinen väline valvontaa ja apua varten, mutta vain jos ajattelemme uudelleen sen tarkoitusta ja sääntöjä. Euroalueen rajoittavat alijäämä- ja velkasäännöt, joita vahvistettiin euroalueen kriisin aikana, eivät selvästikään toimineet, ja niitä on joka tapauksessa muutettava vastaamaan uusia olosuhteita ja tavoitteita.

Sääntöjen ja lukujen yksinkertaisen mukauttamisen sijaan ne olisi pysyvästi keskeytettävä - ja korvattava esimerkiksi  "finanssiperiaatteilla" kestävyyden arvioimiseksi asiayhteydessä. Jos tämä ei olisi mahdollista, olisi kehitettävä paljon joustavampi sääntöjen joukko, joka keskittyy vastasykliseen talouspolitiikkaan ja jossa on tarkemmat arviot siitä, mihin yksittäiset jäsenvaltiot sijoittuvat suhdannevaiheessa suhteessa alijäämiin ja velkoihin, sekä arviot kasvunäkymistä ja näkymät sijoitustavoitteiden saavuttamiseksi.

Avainsanana joustavuus

Joustavuuden on oltava avainsana - ja kestävän, oikeudenmukaisen kasvun on oltava tavoite. Ajattele Italiaa, jolla on ollut ensisijainen ylijäämä kaikki nämä vuodet, mutta koska se on joutunut rahoittamaan 1980-luvulta peräisin olevan velkansa, se ei ole kyennyt investoimaan kasvua edistäville alueille. Sen on todellakin pitänyt sen sijaan jatkaa leikkauspolitiikkaa - suureksi vahingoksi velan maksamisen ja pandemiaan vastaamisen kannalta.

Julkisia (teollisia ja sosiaalisia) investointeja, joiden katsotaan hyötyvän seuraavalle sukupolvelle, ei pidä laskea alijäämiin tai velkoihin ("kultainen sääntö"). Itse asiassa tässä erittäin alhaisen korkotason ympäristössä, jossa EKP harjoittaa laajaa "määrällistä keventämistä", julkinen velka voidaan jättää huomioimatta, jos se on kestävää (kuten silloin, kun hallitus voi lainata korkoja alhaisemmalla korolla kuin kotimaisen bruttokansantuotteen keskimääräinen kasvu). Muussa tapauksessa veroja voidaan nostaa .

Yksi viime vuosikymmenen opetuksista on se, että säästöillä ei voi päästä eroon julkisesta velasta - ainoa tapa on kasvu. Tässä mielessä toisen aloitteen pitäisi olla velkajarrun poistaminen kansallisesta perustuslaista tai toimintaohjelmista (Suomessa tästä käytetään nimitystä kehysbudjetointi). Tämä oli merkittävä este investoinneille jopa maissa, joissa julkisen talouden liikkumavaraa olisi olemassa.

Otetaan esimerkiksi Saksan Liittotasavalta, jossa osavaltiot vastaavat yliopistokoulutuksesta ja paikalliset viranomaiset paikallisista infrastruktuureista. Lainsäädäntö (perustuslaki) rajoittaa uusia investointeja köyhemmille (ja siten jo enemmän velkaantuneille) osavaltioille ja paikkakunnille, mikä lisäsi eriarvoisuutta liittovaltion yksiköiden välillä ja samalla hidasti kasvupotentiaalia.

Upea arkkitehtuuri

Myös eurooppalaisen ohjausjakson (European Semester) menettelyt on kuviteltava uudelleen. Ohjausjakso tarjoaa hämmästyttävän arkkitehtuurin koordinoinnille, mutta mitä tarkoitusta varten? Euroalueen kriisin alkaessa vuonna 2010 se muutettiin pehmeän lain mukaisesta koordinointimekanismista (joka muistuttaa 'avointa koordinointimenetelmää') ylhäältä alaspäin rangaistavaksi valvontajärjestelmäksi - vaikkakin vuodesta 2013 lähtien sovellettiin yhä joustavammin paremman suorituskyvyn varmistamiseksi.

Tänään, pandemian antamien haasteiden valossa, komission tehtävä on muuttunut, jättäen suurelta osin taakanvalvojan ja sitten euroalueen kriisinvalvojan roolin tullakseen uusien teollisuuspoliittisten aloitteiden edistäjiksi kansallisten sietokyky- ja elvytyssuunnitelmien (NRRP) kautta. Nämä ovat paljon enemmän jäsenvaltioiden hallitusten  harjoituksia alhaalta ylöspäin, kun taas komissio valvoo edelleen ja antaa suosituksia uudistuksiksi. Talouskomissaari Paolo Gentiloni ja kabinettipäällikkö Marco Buti kuvasivat tätä Harvardin yleisölle viime kuussa siirtymänä "erotuomarista" investointien mahdollistajaksi.

Kysymys on sitten mikä on paras tapa harjoittaa koordinoivaa valvontaa samalla kun hajautetaan ja demokratisoidaan prosessia? Yleisen suuren strategian saavuttamiseksi - todellakin, Euroopan  "strategisen autonomian rakentamiseksi " - olisi ihanteellinen uusi teollisuuspoliittinen vuoropuhelu kaikkien sidosryhmien kanssa (vaikka se voisi olla myös osa suurta makrotaloudellista vuoropuhelua) asettaa yleiset tehtävät ja tavoitteet, esimerkiksi vihreämmille investoinneille ja sosiaalisen eriarvoisuuden torjumiselle.

Yhtä tärkeää olisi kuitenkin hajauttaa kansallisten uudistusohjelmien suunnitteluprosessi alueelliselle ja paikalliselle tasolle samalla kun se demokratisoidaan menettelyllisesti ottamalla mukaan työmarkkinaosapuolet ja kansalaisyhteiskunnan toimijat sekä poliittisesti ottamalla mukaan parlamenttien edustajat. Tässä yhteydessä jäsenvaltioiden finanssipolitiikasta vastaavat hallitukset ja kilpailukykyneuvostot olisi muutettava teollisuuspoliittisen neuvonnan lähteiksi.

Vaikka kansallisten hallitusten tulisi viedä suunnitelmansa kansallisten parlamenttiensa hyväksyttäväksi, EU:n tulisi ottaa parlamentti mukaan paljon enemmän talouspolitiikan EU-ohjausjakson eri vaiheisiin (erityisesti RRF: n uudelleenjaon vuoksi). Ohjausjakso itsessään on liitettävä täysin sosiaaliseen vuoropuheluun Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin yhteydessä.

Kaiken tämän uuden EU-tason investointikyvyn lisäksi - paitsi RRF: n lisäksi myös SURE: n, pandemian aikaan käyttöön otetun työllisyyden tukivälineen ja muiden mahdollisten rahastojen kanssa - EU tarvitsee epäilemättä keskitetympää laitosta hallinnoida varoja. Tätä varten korkea finanssivalvonta olisi toinen idea - jonka Ranskan presidentti Emmanuel Macron esitti muutama vuosi sitten.

Kompastuskivet

EU: lla on kuitenkin monia mahdollisia esteitä ja kompastuskiviä tällaisten ideoiden toteuttamisessa. Poliittiset erimielisyydet pysyvät Eurooppa-neuvostossa - muistakaa kuinka "säästäväiset neljä plus" vaativat RRF: n olevan väliaikaisia ​​ja vastustivat avustuksia ylipäätään. Jos korkosijoitusrahasto ei tuota kasvua tai jos ylimääräisiä investointeja ei käytetä viisaasti tärkeimmissä kohdemaissa (Italia ja Espanja), innostus heikkenee ja pysyvän rahaston todennäköisyys vähenee. Lisäksi, jos Keski- ja Itä-Euroopassa ilmenee siihen liittyviä oikeusvaltiokysymyksiä ja rahat menevät laittomien hallitusten johtajien huijauksiin (erityisesti Unkarissa ja Puolassa), huoli varojen käytöstä kasvaa.

Lisäksi säästöhaukat ovat todennäköisesti palanneet - varsinkin kun pandemia on ohi ja asiat palaavat jonkinlaisiin (uusiin) normaaleihin. Jos finanssipoliittisia sääntöjä ei muuteta tai ainakin lievennetä, vakaus- ja kasvusopimuksen pakolausekkeesta poistumisella on vahingollisia seurauksia niille maille, jotka tarvitsevat vielä aikaa kasvattaakseen alijäämänsä ja velkansa. Austeristeilla on muodolliset oikeudelliset perusteet viedä komissio oikeuteen ilman peruskirjojen  muutoksia - ja juuri tästä syystä. Ja voimme olla varmoja siitä, että konservatiiviset saksalaiset taloustieteilijät ja muut menevät jälleen suoraan Saksan perustuslakituomioistuimeen ja vaativat tiukempaa täytäntöönpanoa.

Tämä on yhä suuri ongelma, koska rajoittavat säännöt ja numerot on kirjattu perussopimuksiin ja lainsäädäntöön niin monissa eri paikoissa: finanssipoliittisessa sopimuksessa velkajarru otettiin käyttöön kansallisissa perustuslaeissa, kun taas ”sic-pack” ja ”two-pack” koottiin yhdeksi kokoelmaksi, koskien paitsi alijäämää ja velkaa koskevia lukuja myös sovellettavia seuraamuksia. Ja miten sopimuksia voidaan muuttaa, jos edes yksi jäsenvaltio vastustaa yksimielisyyttä? Tämä voi asettaa melkein ylittämättömiä esteitä, ellei passerelle- lauseketta (komentokeskus) voida käyttää - mutta asiasta riippuen myös tämä vaatii yksimielisyyttä neuvoston tapauksessa ja ehdottoman enemmistön parlamentissa.

Tarkistaminen vaaditaan

Jotta EU: n hallintotapa olisi todella toimiva, hallitustenvälisen päätöksenteon yksimielisyyttä koskeva sääntö on hylättävä, ja se on korvattava "perustuslakisopimuksilla", joita voidaan muuttaa kahden kolmasosan tai kolmen neljäsosan enemmistöllä. Samaan aikaan monista perussopimuksiin perustuvista laeista tulisi tulla tavallista lainsäädäntöä, jota voidaan muuttaa yksinkertaisella enemmistöllä yhteispäätösmenettelyllä.

Esimerkiksi, vaikka Lissabonin sopimus pysyisi epäilemättä perustuslaillisena sopimuksena, jota voidaan kuitenkin muuttaa kahden kolmasosan tai neljän viidesosan enemmistöllä, euroalueen eri sopimuksista tulisi tulla tavallista lainsäädäntöä. Tällöin ne olisivat avoimia muutoksille poliittisten keskustelujen ja kompromissien avulla ja yhteispäätösmenettelyn alaisena - mikä kaikki lisäisi EU: n demokraattista legitiimiyttä.

Lisäksi EU:n poliittisissa yhteisöissä on sallittava suurempi erilaistuminen. Euroalueelle tämä merkitsisi esimerkiksi sitä, että jos jotkut jäsenet pidättävät omat äänensä EU: n talousarviosta äänestettäessä, tarkoittaa se sitä että edustajansa äänestävät ainoana talousarviosta ja sen käytöstä - vaikka kaikki voisivat keskustella siitä. Joten ei olisi erillistä euroalueen parlamenttia, vaan erillinen äänestys syvemmän budjettiliiton jäsenille.

EU: n keskeisissä sitoumuksissa oikeusvaltioon ja demokraattisiin periaatteisiin, jotka takaavat vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit, oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja lehdistönvapauden, ei kuitenkaan voida tehdä eroa. Ja edustavia instituutioita on vahvistettava. Tällä hetkellä EU palvelee populistien tarkoitusta tyhjentämällä tällaiset kansalliset instituutiot, mikä antaa populisteille mahdollisuuden väittää olevansa "kansan" todellisia edustajia vastaten heidän ilmaisemaansa huoleen.

Tämän muuttamiseksi EU: n on tehtävä enemmän kansalaisten edustuksen ja osallistumisen vahvistamiseksi. Erityisesti euroalueelle tämä vaatii ainakin Euroopan parlamentin suurempaa osallistumista päätöksentekoon palaamalla yhteisömenetelmään sekä lisäämällä eurooppalaisen ohjausjakson hallinnon hajauttamista ja demokratisointia. Lisäksi euroalueen sopimusten muuttaminen tavalliseksi lainsäädännöksi auttaisi pääsemään umpikujasta lainsäädännön muuttamisessa ja saisi niistä aikaan poliittista keskustelua.

Mutta Euroopan Parlamentin olisi myös löydettävä lisää tapoja tuoda kansalliset parlamentit EU:n tason päätöksentekoon. Ja koko EU:n on suunniteltava uudet keinot kannustaa kansalaisten osallistumista.

___

Tietoja Vivien Schmidtistä

Vivien A Schmidt on Jean Monnet'n Euroopan integraation professori Bostonin yliopiston Pardee-koulussa ja kunniaprofessori Rooman LUISS Guido Carli -yliopistossa. Hänen viimeisin kirja on Euroopan legitiimiyden kriisi: sääntöjen hallinta ja numeroiden hallitseminen euroalueella (Oxford University Press).

Kultainen sääntö ja europpalaisen pakkopaidan helpottaminen

 

Tämä kirjoitus on suoraa käännöstä Social Europe -lehden kirjoituksesta, jonka laatija on lehden vakituinen avustaja Peter Bofinger. Hän on erittäin keskeinen talousvaikuttaja Saksassa ja hänen kannanottojaan on julkaistu mm. arvostetussa viikkolehdessä Spiegelissä. Tässä kirjoituksessa hän kiinnittää huomiota julkisten investointien alhaiseen tasoon euroalueella ja siihen, että talous- ja vakaussopimuksessa jäsenvaltioita ei edes mainita, vaan rajat asetetaan bruttokansantuotteen ja kansalaisten määrän välisenä suhteena. Euroopan Unionin suurista haasteista, kuten Korona-pandemiasta, ilmastokriisistä,  digitalisaatiosta, sosiaalisesta polarisaatiosta  tai pakolaiskysymyksen hallinnasta ei selvitä ilman valtavia julkisia investointeja. Nämä seikat pakottavat katselemaan Vakaus- ja kasvusopimuksen rajoja uudesta näkökulmasta.

Peter Bofinger nostaa keskusteluun "Kultaisen säännön" jossa jäsenvaltioiden investoinnit irroitettaisiin velkasuhdekytkennästä, mikä mahdollistaisi kokoaan uudenlaisen lähestymistavan. Kun nyt on rohkaistuttu uusien makrotalouteen liittyvien monetarististen  (EKP) ja finanssipoliittisten (Euroopan Komissio)  välineiden käyttöön, tämä "kultainen sääntö" vapauttaisi Valuuttaunionin jäsenvaltiot auttamatta vanhentuneeksi käyneestä säästöpolitiikasta ja "mustan nollan" tavoittelusta talouspolitiikassaan. Tämä liittyy myös olennaisena kysymyksenä paljon puhuttuun vakauden tavoitteluun, joka ei onnistu ilman julkisen talouden, investointien ja palvelujen samanaikaista nostamista.  

Peter Bofinger:

"Pandemian aikana julkisen talouden tila on heikentynyt merkittävästi kaikissa maissa. Kansainvälisen valuuttarahaston ennusteiden mukaan useissa euroalueen jäsenvaltioissa vuonna 2021 velan suhde bruttokansantuotteeseen on noin kaksinkertainen (Belgia, Ranska, Espanja ja Portugali) tai jopa kolminkertainen (Italia, Kreikka) verrattuna Maastrichtin sopimuksessa asetettuun   60 sentin enimmäismäärä /henkilö. (Kuvio 1)

Nämä suuret velat aiheuttavat valtavia haasteita finanssipolitiikalle jäsenvaltioissa. Joulukuussa 2011 voimaan tullut ns. '' Six pack '' velvoittaa heidät vähentämään nykyisen velkansa ja 60 prosentin vertailuarvonsa eroa 20: llä vuodessa. Kuten Euroopan finanssilautakunnan laskelmat osoittavat , vaatimus tuoda velka tämän rajan alle kahden vuosikymmenen aikana merkitsee suurta budjettijäämää.

Verrattaessa näitä lukuja keskimääräisiin ensisijaisiin ylijäämiin, joita erittäin velkaantuneet euroalueen jäsenvaltiot pystyivät saavuttamaan vuosina 2014--2019, on selvää, että vaadittu velan vähentäminen voidaan toteuttaa vain julmilla säästöillä (taulukko 1).

Viime vuosikymmenen kokemus osoittaa, että julkisen talouden vakauttamisella on kielteinen vaikutus julkisiin investointeihin, koska tällaisia ​​menoja on helpompi leikata kuin sosiaalimenoja tai julkisen sektorin palkkoja (kuvio 2).

Tulos ei ole yllättävä, koska julkisilla investoinneilla ei ole merkitystä vakaus- ja kasvusopimuksen puitteissa. Sääntökirjan ankkuri on julkisen bruttovelan suhde bruttokansantuotteeseen - julkisen taseen velkojen ottaminen huomioon ilman viittausta julkiseen pääomakantaan varojen puolella. Kolmen prosentin budjettivaje ei myöskään rajoita julkisia investointeja. Kuten EFB huomauttaa , niin sanottuun investointilausekkeeseen, joka antaa jonkin verran liikkumavaraa velkarahoitteisille julkisille investoinneille ja johon on harvoin vedottu lähinnä siksi, että se vaatii negatiivisen kasvuennusteen tai 'tuotantokuilun' alle 1,5 prosenttia potentiaalisesta BKT: sta .

Tämän seurauksena julkiset nettoinvestoinnit euroalueella ovat vuodesta 2012 lähtien olleet lähellä nollaa tai jopa sen alapuolella (kuvio 3). Se on ollut paljon pienempi kuin euroalueen ulkopuolisissa EU: n jäsenvaltioissa ja Yhdysvalloissa.

Tämän finanssipolitiikan palauttaminen Covid-19-kriisin poikkeuksellisen järjestelmän jälkeen tekisi mahdottomaksi rahoittaa valtavia julkisia investointeja, joita tarvitaan ilmastonmuutoksen, pandemian seurausten ja digitaalisen muutoksen samanaikaisten haasteiden ratkaisemiseksi.

Uudistuksen lähtökohta

Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistamisen ilmeinen lähtökohta on julkisen velan 60 prosentin ankkuri. Se laskettiin EU: n jäsenvaltioiden keskimääräisenä velkasuhteena suhteessa BKT: hen vuonna 1990. Samalla menettelyllä voidaan laskea 70 prosentin viitearvo vuodelle 2000, 86 prosenttia vuonna 2010 ja 101 prosenttia vuodelle 2020. .

Akateemiset taloustieteilijät eivät ole kyenneet saamaan tieteellisesti vertailuarvoa, jonka näyttöön perustuvan talouspolitiikan olisi noudatettava. Merkittävä esimerkki oli Reinhartin ja Rogoffin vuoden 2010 paperi, jossa yritettiin vahvistaa 90 prosentin viitearvo, mutta sen havaittiin kärsivän "vakavista virhelaskelmista". Vuoden 2014 IMF: n valmisteluasiakirjassa todettiin:

Tuloksemme eivät tunnista selkeää velkakynnystä, jonka ylittyessä keskipitkän aikavälin kasvunäkymät ovat dramaattisesti vaarantuneet. Päinvastoin, velan ja keskipitkän aikavälin kasvun välinen yhteys heikkenee melko heikosti korkealla velkaantumisasteella, etenkin kun verrataan maan ikätovereiden keskimääräistä kasvutasoa.

Tämän epäselvyyden seurauksena entinen IMF: n pääekonomisti ja kollegat ovat äskettäin ehdottaneet finanssisääntöjen korvaamista "finanssiperiaatteilla": 

Se, onko velalla vaarana tulla kestämättömäksi, ei riipu pelkästään velan ja alijäämän tasosta, vaan useista epävarmoista taloudellisista ja poliittisista tekijöistä. Jopa monimutkaisilla finanssipolitiikkasäännöillä ei voida ottaa huomioon tätä epävarmuutta, koska on mahdotonta ennustaa ja määritellä asiaankuuluvia ennakoimattomia ennakkoon. Säännöt johtavat varmasti virheisiin, jotka rajoittavat finanssipolitiikkaa joko liikaa tai liian vähän.

Keskeinen päätös euroalueen jäsenille on, ovatko he halukkaita luopumaan "Six-Packin" velan vähentämistä koskevasta säännöstä tai heikentämään  sitä merkittävästi. Uusi sääntö saattaa lyhentää sopeutumisaikaa 50 vuoteen tai sama tavoite voidaan saavuttaa harkinnan mukaan siten, että Euroopan komissio ja EU: n neuvosto päättävät maakohtaisista keskipitkän aikavälin velkatavoitteista.

Kultainen sääntö

Korkotasosta ja arvioidusta nimellisestä kasvuvauhdista riippuen tällaiset velkatavoitteet voivat jättää tilaa ensisijaisille alijäämille. Sen varmistamiseksi, että tätä finanssipolitiikkaa käytettiin investointeihin, lähestymistapaa olisi täydennettävä kultaisella säännöllä. Tällaisella säännöllä - käsityksellä, että julkisella lainalla tulisi rahoittaa investointeja, ei pelkästään päivittäisiä menoja - on etuna velkasääntöihin nähden, että se on yleisesti hyväksytty taloustieteilijöiden keskuudessa. Jopa konservatiivinen Saksan talousasiantuntijaneuvosto, kehittäessään maan velkajarrua ( Schuldenbremse ) vuonna 2007, sisälsi nimenomaisesti kultaisen säännön.

Kultaiseen sääntöön liittyvistä eduista ja ongelmista on keskusteltu intensiivisesti . Suurin ongelma on sijoituksen asianmukainen määritelmä. Pitäisikö se määritellä bruttoksi vai nettoksi? Pitäisikö se rajoittaa "tiiliin ja laastiin" vai määritelläkö se kattavammin "tulevaisuuteen suuntautuvina" investointeina - mukaan lukien julkiset menot koulutukseen ja perheisiin, parempiin terveydenhuoltojärjestelmiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan?

Käytännössä julkiset investoinnit voitaisiin määritellä nettoinvestoinneina, joihin lisätään kaikki koulutukseen, ilmastonmuutokseen, digitalisaatioon sekä tutkimukseen ja kehitykseen liittyvät menot, jotka ylittävät vuosien 2014--2019 keskiarvon. Menojen luokitteleminen kultaisen säännön alaiseksi edellyttää erillisen kansallisen finanssipolitiikan hyväksyntää.

Tällaisissa puitteissa menosäännöllä voi olla tärkeä rooli - itse asiassa monet finanssipolitiikan uudistusehdotukset suosivat sitä . Konkreettisen menopolun muodostamiseksi on kuitenkin ensin määriteltävä oikea tavoite velkatasolle. Silloin kultainen sääntö voi varmistaa, että mahdollista alijäämätilaa käytetään laajasti määriteltyihin julkisiin investointeihin."

Tietoja Peter Bofingeristä

Peter Bofinger on Würzburgin yliopiston taloustieteen professori ja entinen Saksan talousasiantuntijaneuvoston jäsen.

Virhe Euroopan Unionin DNA:ssa

Brittiläinen ryhmä "The Full Brexit" järjesti videoseminaarin 29.10. 2020. Tässä seminaarissa olivat professorit Costas Lapavitsas ja Bill Mitchell keskustelemassa Koronasta, Britanniasta ja Modernista Monetaarisesta Teoriasta.

Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) australialainen puolestapuhuja “MMT-professori” Bill Mitchell avaa videolla ajankohtaista makrotaloustilannetta ja siihen liittyviä keskeisiä ilmiöitä.

Ensimmäinen on - tietenkin - maailmanlaajuinen Korona-pandemia ja maailman valtioiden ja keskuspankkien käännös velanoton ja sitä kautta tapahtuvan elvytyksen suuntaan. Se on jo sellaisenaan suuri ja merkillepantava käänne ja samalla irrottautumisyritys valtavirtaisesta, uusliberaalista talouspolitiikasta, jolle velanotto on tulevien sukupolvien rankaisemista.

Toinen aikaamme liittyvä ilmiö on huoli yhä lämpenevästi ilmastosta, johon professori Bill Mitchell kiinnittää myös huomiota. Arktisten jäämassojen sulaminen ja kohoavat lämpötilat, kuten meidän marraskuun ennätyskorkeat lämpötilat, kuuluvat yhtenä osana tähän muutokseen. Talouselämä joutuu todella vakavasti etsimään keinoja ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi.

Kolmas seikka, jonka professori mainitsee, on valtavirtaisen talousajattelun vähittäinen murtuminen kaikkine niine seurauksineen, joita se on aiheuttanut taloudessa ja yhteiskunnissa viimeisten vuosikymmenien aikana. Pelastusrenkaana on nyt tartuttu keskuspankkitalouteen ja sen mahdollisuuksiin pelastaa markkina ja valtioiden taloudet uusliberaalin talousanemian ja nyt Korona-pandemian aiheuttamilta shokeilta.

Professori Mitchell kysyy voidaanko ‘valuuttaa painamalla’ eli uusia velkasitoumuksia tekemällä pelastaa eurooppalainen talous. Samalla hän kysyy, miten Britannia selviää Brexit-tavoitteidensa kanssa tästä tilanteesta.

Mitchell mainitsee, että hän itse on kannattanut Britannian eroa Euroopan Unionista siksi, koska valtavirtainen, uusliberaali talousdoktriini on taitavasti rakennettu Euroopan Unionissa kaikenkattavaksi toimintalinjaksi, josta - Euroopan komission velanotosta huolimatta - ei ole luovuttu. Euroopan Keskuspankki on jo vuodesta 2014 harjoittanut määrällistä elvytystä savuverhonaan likvidideetin ylläpitäminen. Tosiasiassa EKP on monetaarisilla toimillaan ottanut talouspoliittista valtaa kansallisilta hallituksilta, mikä sekin on ristiriidassa kansallisen talouspoliittisen suvereniteetin kanssa. 

Totta on myös se, että Britannia itse on nykyisen talouspolitiikkansa osalta valtavirtaisen talousajattelun läpitunkema, mutta taloudellisesti itsenäisenä ja oman keskuspankin omaavana valtiona. Vallan vaihtuessa ja vapaana Euroopan Unionin talouskahleista sillä on mahdollisuus toteuttaa myös toisenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Mikään ei estä brittihallitusta tarttumasta modernin Monetaarisen Teorian mahdollisuuksiin rahoittaa kaikki tarvittavat hankkeensa keskuspankkirahalla. Euroopan Unionissa peruskirjaan sisäänrakennettu, muuttumattomaksi tarkoitettu uusliberaali talousdoktriini estää tämän linjan eteenpäinviemisen tehokkaasti ilman että rikottaisiin peruskirjan strategista, syvälle kaiken ohjelmoinnin yksityiskohtiin menevää linjausta. Kykeneekö konservatiivinen brittihallitus tällaisiin muutoksiin? 

Entä voisiko mahdollinen työväenpuolueen hallitus nähdä tässä mahdollisuuden sosiaalisemman ja oikeudenmukaisemman talous- ja rahapolitiikan toteuttamiseen?

Labourin sisällä on urbaani ja koulutettu keskiluokka yhtäällä ja  vanhan teollisuusvaltion raunioilla elävä, yhä vaikeampaan tilanteeseen ajautuva teollisuustyöväestö. Professori Mitchell toivoo  että näiden kahden ulottuvuuden välille voitaisiin rakentaa yhdistävä silta. Entisen puheenjohtajan Jeremy Corbynin erottaminen kaiketi tekaistuilla juutalaisvastaisuuteen perustuvilla syytöksillä kertoo jotakin tämän ristiriidan syvyydestä. Professori Mitchell uskoo, että paradigmanmuutos talous- ja rahapolitiikassa voisi olla se yhdistävä tekijä, joka samalla pelastaisi työväenpuolueen ajautumiselta yhä paheneviin tulevaisuusvisioita koskeviin kriiseihin. 

Työväenpuolueen periaatteellinen myönteinen suhtautuminen Euroopan Unioniin on taustaltaan työväenliikkeen kansainvälistä, kosmopoliittista yhteydenhakua, johon ei nykyisellä Euroopan Unionilla ole Mitchellin mielestä edellytyksiä sääntöjään rikkomatta vastata.  Valtavirtaisen talouseliitin kieli on tunkeutunut myös syvälle työväenliikkeeseen kaikkialla maailmassa, niin Britanniassa kuin Australiassakin. Brexit-suhtautuminen työväenpuolueen piirissä kielii kyvyttömyydestä hallita menossa olevia eurooppalaisia ja kansainvälisiä prosesseja.

Professori Bill Mitchell on sitä mieltä, että Euroopan Unioni ei voi enää palata takaisin kasvu- ja vakaussopimuksen ehtoihin. Euroopan Keskuspankki aloitti jo vuonna 2012 kansallisten hallitusten ajamisen sivurooliin määrällisen elvytyksen muodossa. IMF:n entinen johtaja Olivia Blanchaard on äskettäin vieraillut Brysselissä  ja tiedossa on että siellä etsitään vaihtoehtoa Euroopan Unionin DNA:ssa olevalle virheelle. Puhutaan huuruisesta peilistä (smoked mirror), joka tarkoittaa sekä epäselvää kuvaa itsestä että tulevaisuudesta.

Myös videokeskustelun toinen alustaja Costas Lapavitsas näkee makrotaloudellisen tilanteen muuttuneen ratkaisevasti. Aika on osoittanut että vahva valtio voi vastata sekä valtion että yritysten taloudellisiin ongelmiin oman itsenäisen keskuspankkinsa avulla. Kriisiavun lisäksi valtiolta edellytetään myös interventionistista politiikkaa, siis omaa tavoitteenasettelua ja yhteiskunnallisen tilanteen tasapainottamista. Hän lausuu kuitenkin varoituksen sanan: valtio ja suuryritykset ovat äärimmäisen vahvoja toimijoita, joiden on tietoisesti varjeltavaa demokratiaa autoritaarisilta, yksinvaltaisilta toimijoilta. Bill Mitchell on Costas Lapavitsasin kanssa samaa mieltä siitä, että oman keskuspankin omaava valtio on vahva toimija. Hän on  pari  vuotta sitten julkaissut Thomas Fazin kanssa kirjan  “Reclaimin the State”  vahvan valtion kunnianpalautuksesta.

Koronakriisin suhteen on “lockdown” eli kurinalainen toiminta ainoa mahdollisuus ja nyt näyttää siltä että Australia olisi onnistumassa pysäyttää viruksen leviäminen. Selvää on että Korona-kriisin aktiivisessa ja laajenemisvaiheessa ei suuriin uudistuksiin voida ryhtyä vaan on yritettävä pelastaa se mikä pelastettavissa on. Professori Mitchell ilmoittautuu  keskustelussa myös Lapavitsasin mainitseman perustulon vastustajaksi, koska sen avulla yksillöllisiä luovia ulottuvuuksia ei todellisuudessa pystytä ottamaan käyttöön. Se on myös huono yhdistelmä erityisesti paikallisen sopimisen oloissa.Hän pitää mahdollisena suojata työväestön sopimuspohjainen toimeentulo uudenlaisilla monetaarisilla ratkaisuilla.

Velanoton lisääminen ei tarkoita sitä, että verotuksesta olisi luovuttava. Polarisaation myötä kasvavaa rikasta yläluokkaa on nimenomaan verotettava kovemmin ja vaadittava niiden suurempaa osallistumista hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen tuottamisen. Väitteet siitä että tuotantoprosessien kautta rikkaat osallistuvat riittävästi suhteellisella tulo-osuudellaan  hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen ei todellisuudessa pidä paikkaansa

n

Tuleeko MMT:sta, uudesta talousteoriasta uutta valtavirtaa?

Ulkopolitiikka -lehti:

Valtiot ja EU rientävät apuun, kun talous sukeltaa koronakriisissä. Elvytysvelalla ei ehkä rakenneta uutta hyvinvointivaltiota, mutta uudesta talousteoriasta saattaa tulla valtavirtaa.

Tiukasta taloudenpidosta tunnettu Saksa oli kesäkuuhun mennessä ilmoittanut yhteensä ainakin 450 miljardin euron elvytystoimista, joihin kuuluu suorien tukien lisäksi veronalennuksia ja lainatakauksia. Kiina, joka vuoden 2008 finanssikriisissä elvytti lähes 500 miljardilla dollarilla, tyytyi ensi vaiheessa puoleen tuosta summasta.

Talouden kokoon verrattuna Japani päihittää kaikki muut maat tukitoimissa. Japanin elvytys vastaa 21:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen, Ruotsin ja Itävallan tukipaketit vastaavat noin 15:tä prosenttia kunkin maan bkt:sta. Näihin nähden Euroopan unionin ison poliittisen väännön tuloksena sovittu yhteinen 750 miljardin euron elvytysrahasto on pieni ponnistus suhteessa EU:n talouden kokoon.

Valtiota huudetaan nyt apuun, koska käsillä on historiallinen kriisi. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vertasi huhtikuussa pandemian aiheuttamaa syöksykierrettä 1930-luvun suureen lamaan, teollisen ajan pahimpaan taloudelliseen taantumaan. Tuolloin globaali bkt syöksyi kolmessa vuodessa noin 15 prosenttia. Vuodelle 2020 IMF on ennustanut lähes viiden prosentin pudotusta. Teollisuusmaiden järjestö OECD povasi jopa seitsemän prosentin lovea. Tuhoisana pidetty vuoden 2008 finanssikriisi vei maapallon bkt:sta vain prosentin.

Hädän hetkellä julkisista kirstuista on löytynyt tuhansia miljardeja euroja ja dollareita terveydenhuollon, lomautettujen ja irtisanottujen työntekijöiden ja konkurssin partaalla keikkuvien yritysten tukemiseen. Valtioiden rooli taloudessa paisuu.

Samalla paisuu myös julkinen velkataakka. OECD arvioi kesäkuussa, että teollisuusmaiden velka kasvaa pandemian jälkihoidon vuoksi yli 15 tuhatta miljardia euroa ja keskimääräinen velkaantumisaste nousee 137 prosenttiin bkt:sta. Se on samaa tasoa kuin velkakriisin partaalla keikkuvan Italian velkaantuneisuus ennen pandemiaa.

»Uusliberaalin talousajattelun myötä levisi ajatus, ettei valtio ole koskaan kovin tehokas toimissaan. Pandemian aikana nähtiin, että tämä ei pidä paikkaansa. Valtioiden toimet ovat olleet paitsi mittavia, myös pitkälti toimivia», Bergsen sanoo.

Koronaviruskriisi – euroalueen kohtalon hetki?

SOSTE ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas:
"Kirjoitin keväällä siitä, millaisen haasteen #koronakriisi asettaa EU:lle ja ennen kaikkea euroalueelle. Pidin jonkinlaisen yhteisvastuullisen paketin aikaansaamista välttämättömänä. Nyt sellainen saatiin. Erityisesti Saksan liikkuminen tämän mahdollisti.

"Käsillämme olevassa kriisissä vastuu tästä siunaantuu kahdelle julkiselle instituutiolle – valtiolle ja keskuspankille. Lopulta vain näiltä löytyy annetussa aikaikkunassa kykyä vastata niihin taloudellisiin tarpeisiin, joita suunniteltu taantuma aiheuttaa."

___
ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju:

”Ei tämä sillä tavalla ohitse vielä ole.”

EU:n elpymispaketin varaan Kangasharju ei kauheasti laske. ”Todennäköisesti raha menee suurimmaksi osaksi turhuuteen”, hän arvelee.

Kangasharjun mielestä parhaimmillaan elvytysvaroilla voitaisiin ostaa yleistä hyväksyntää vaikeille ja välttämättömille rakenneuudistuksille esimerkiksi Italiassa. Hän ei kuitenkaan usko, että näin tapahtuu.
---
Onkohan tämä ensimmäinen tai toinen kerta, kun olen Aki Kangasharjun kanssa lähes samaa mieltä...

___

30.7. 2020
Ilpo Rossi kommentoi tätä teemaa


Korona-elyvytyspaketin ja Euroopan Komission 7-vuotisbudjetin käsittelyssa saavutettu neuvottelutulos on erityisen merkittävä siksi, koska se merkitsee käännettä Euroopan yhden merkittävimmän maan, nimittäin Saksan lähestymistavassa velkaan ja sen avulla tapahtuvaan elvytykseen. Saksan vuodelta 1949 peräisin olevassa perustuslaissa (art. 109) todetaan , että 
"(1) Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat taloudenpidossaan  riippumattomia.

(2) Liittohallitus ja liittovaltiot täyttävät yhdessä Saksan liittotasavallan velvoitteet, jotka johtuvat Euroopan yhteisön säädöksistä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan nojalla noudattaa budjettikuria ja ottaa huomioon yleisen taloudellisen tasapainon vaatimukset.

(3) Liittovaltion ja osavaltion talousarvioiden on oltava pohjimmiltaan tasapainossa ilman tuloja lainoista. Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset voivat säätää säännöistä, joissa otetaan huomioon tavanomaisesta tilanteesta poikkeavan taloudellisen kehityksen vaikutukset, sekä poikkeuksen luonnonkatastrofeihin tai poikkeuksellisiin hätätilanteisiin, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi valtion taloudelliseen tilanteeseen. Poikkeusasetukselle on annettava vastaava takaisinmaksuasetus. Yksityiskohtaisempi järjestely säätelee liittovaltion talousarvion 115 artiklaa sillä edellytyksellä, että 1 lause täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen." 

Tämä perustuslain linjaus perustelee Saksan vuosikausia harjoittaman  "mustan nollan" talouspolitiikkaan. Täältä tulee myös erityisolosuhteissa kuten luonnonkatastrofien ja  poikkeuksellisten hätätilanteiden poikkeuksiin liittyvä "takaisinmaksuasetus" jossa määritellään miten ja millä aikavälillä tapahtuneet ylitykset saatetaan takaisin tasapainoon. 

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka viisasta on sisällyttää tällainen strateginen ja samalla myös moniarvoisuutta rajaava, ideologinen tavoite niinkin demokratian kannalta keskeiseen asiakirjaan kuin mitä perustuslaki on. Sama koskee Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa ja siitä johdettua Maastrichtin sopimusta, joka samalla tavoin puristaa kaikki jäsenmaat vastaavansisältöiseen pakopaitaan Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksessa.

Saksalla on ollut hyvistä vientituloksista johtuen varaa tukevaan sisäiseen elvytyksen ilman velanottoakin. Nyt Euroopan Komission nimissä tehtävä velka on herättänyt Saksassa myös perustuslakituomioistuimen arvioimaan, voiko Saksa osallistua sellaisiin Euroopan Unionin lanseeraamiin elvytyspaketteihin, joita toteutetaan velkapäätöksillä ja joista myös Saksalla on omalta osaltaan viimekäden vastuu. Eurooppaoikeus on näyttänyt omasta puolestaan vihreää valoa Komission 750:n miljardin tuki- ja lainapaketille siitäkin huolimatta, että Saksan perustuslain mukainen kieltäytyminen jäsenmaiden velkavastuisiin osallistumisesta on kirjattu myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen. 

EKP:n määrällisessä elvytyksessä ja nyt Komission finanssipoliittisessa, tosin luonnonkatastrofiin verrattavissa olevasta Korona-Pandemiakriisistä johtuvasta tilanteesta kertaluonteiseksi rajoitetussa elvytyspaketissa on jo selvää  irtautumista etukäteissäästämiseen velvoittavasta budjettipolitiikasta ja suuntautumista  endogeeniseen, itsesäätöiseen makrotalouspolitiikkaan. Sen keskeinen tunnus on, että itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö kuten Euroopan Unioni ei voi ajautua konkurssiin. Se voi aina omilla finanssipoliittisilla päätöksillään lisäksi rahoittaa kaikkia tarvittavat hankkeensa. Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Komissio voi poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla aina luoda rahaa "tyhjästä". Mitään setelipainoja tai rahankuljetusrekkoja ei täsä tarvita. Päätökset kirjataan ja merkitään kirjanpitoon tietokoneen enteriä painamalla. 

Kun Euroopan Unioni on valuuttaunionia luodessaan samalla poistanut jäsenmailta itsenäiset keskuspankit, joista on tullut valuuttaunionin kautta Euroopan Keskuspankin alaisia. Jäsenmaat  ovat siten mitä suurimmassa määrin  riippuvaisia EKP:n toimista itsesäätöisen finanssi- ja rahapolitiikan toteuttamisessa. Juuri tästä syystä on tärkeää että Euroopan Unioni laajentaa fiskaalista ulottuvuuttaan sekä raha- että finanssipolitiikan suuntaan.

Mistä sitten johtuu, että ETLAn toimitusjohtaja Aki Kangasharju pitää elvytyspakettia kutenkin kaikenkaikkiaan melko tehottomana keinona korna-elvytyksen hoidossa? Syitä voidaan vain arvailla, mutta on olemassa ainakin yksi syy mikä tekee Euroopan Komission elvytystoimista suhteellisen tehottomia: se on Euroopan Unionin periaatteellinen sitoutuminen peruskirjoissaan - mm. Lissabonin sopimuksessa - erittäin kilpailukykyisen markkinan tukemiseen (Lissabonin sopimuksen artikla 2, kohta 3); yhdessä jäsenvaltioiden taloudellisista vastuista kiueltäytymisne kanssa tämä merkitsdee sitä, että niin Euroopan Unionin kuin monien jäsenvaltioidenkin toiminjnassa korostuu juuri markkinoihin suuntautuvat talouselliset ratkaisut, kuten tuki nykyisenkaltaisen kriisin voittamisessa. Valtioidenkin toimia voitaneen tukea, mutta siinä tapauksessa edellytetään määräenemmistöpäätöksiä. Esimerkiksi Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi nykyisillä poliitttisilla voimasuhteilla vähintäänkin Kokoomuksen tulemista hallituksen politiikan tueksi. Sitä ei näillä näkymin ole odotettavissa.

Sääntöjen mukaan vai niitä pragmaattisesti soveltaen?

Tällä kertaa tämän Fb-sivun nimi osuu naulan kantaan; onko uusjako mahdollista - siitä tässä on kysymys. Erityisen tärkeää Euroopan kehittämisen katseleminen uudesta näkökulmasta on sosialidemokratalle; tarvitaan vahvaa, toimintakykyistä valtiota joka vastaa kansalaisten tarpeisiin ja kykenee investoimaan infraan ja palveluihin. Vahva valtio on samalla rauhan ja demokratian tae. Jatkossa nähdään, mennäänkö tässä 'koronaelvytyksesäkin' markkinakylki edellä vai suodaanko tilaa pohjoismaistyyppiselle hyvinvointivaltiolle. Sellaisen vaihtoehdon peruskirjat sallivat vain poikkeusoloissa.

Tässä Euroopan Unionin perussopimuksiin liittyvä ristiriita pähkinänkuoressa. Eurooppaoikeuden professorin Juha Raition mukaan 
"Euroopan unionin perussopimuksen mukaan apua voidaan ”tietyin edellytyksin” antaa jäsenvaltiolle, jos sellaiset luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia."

TURUN yliopiston eurooppaoikeuden professorin Jukka Snellin mielestä komission ehdotuksessa keskeinen oikeudellinen kysymys liittyy perussopimuksen artiklaan 125. Sen mukaan EU tai yksittäinen jäsenvaltio ei saa ottaa vastakseen toisen valtion taloudellisia sitoumuksia. ”Ehdotuksessa ei ole kysymys siitä, että EU vastaisi yhdenkään jäsenvaltion taloudellisista sitoumuksista. Kysymys on siitä, että koronaviruspandemian erittäin poikkeuksellisissa oloissa jäsenvaltioille annetaan tilapäisesti taloudellista avustusta ja mahdollisesti lainaa. Se on eri asia kuin taloudellisista sitoumuksista vastaaminen.”

Snell korostaa yhteisvastuun olevan EU:n keskeisiä arvoja, joka on myös kirjattu perussopimukseen.

Omana kommenttinani totean vain että Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ja EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde ovat nyt ottaneet sen roolin, jota heiltä valittaessa odotettiinkin. EKP on tuonut määrällisen elvytyksen jatkamisen muodossa uusia, endogeenisia (sisäsyntyisiä) elementtejä keskuspankkirahoitukseen. Lainakorkojen matala taso, inflaation pysyminen toivotuissa rajoissa, valtioiden velkakirjojen osto ja niiden sterilisointi eli pitäminen EKP:n taseissa niiden määräajan päättyessä ovat tällaisia toimia. Euroopan Komissio on myös hyväksynyt joustamisen Maastrichtin sopimuksen velkarajoista ja lukuisia rahoitustoimia on pantu käyntiin. 

On siis irtauduttu jo aika pitkälle mm. Saksan edellyttämästä eksogeenisesta (ulkosyntyisestä) talouspolitiikan ehdollistamisesta. Suomenkin valtio voi alijäämän lisäämisen (velanoton) muodossa tavoitella koko hallitusohjelman toteuttamista edelleen vaikeutuneista olosuhteista huolimatta. Se on sosialidemokratian suosiman pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannalta toimivin vaihtoehto, koska se mahdollistaa investoinnit ja palvelujen kehittämsen julkisella sektorilla. 

Entä voidaanko kuitenkin jäsenvaltioita tukea vai suuntautuuko tukimiljardit edelleen 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus) luomiseen? Ehkä tässäkin voidaan joustaa kun huomataan, että saadakseen investoinnit käyntiin yritystoiminta tarvitsee ostovoimaa - ja sen luomisessa julkinen sektori, valtio, alueet (osavaltiot) ja kunnat ovat ratkaisevassa asemassa. Valittu tie taitaa olla ainoa mahdollinen uuden sukupolven Eurooppa-sopimuksen aikaansaamiseksi, koska peruskirjoja ei saada uudistettua - sellaista yksimielisyyttä, konsensusta ei Euroopasta löydy.

Tämän 'semesterin' (Komission toimikausi) ylivoimaisesti tärkein aloite on siis nyt tehty. Tällaista ei olisi voinut odottaa edellisiltä, Barroson ja Junckerin johtamilta komissioilta. Nyt ei pidä siis katkaista johtavan kaksikon käsiä vaan tukea heitä vaivalloisessa pyrkimyksessä uudistaa Euroopan Unionia modernimpaan suuntaan.
____________

Timo Miettinen YLEn uutissivuilla 28.5. 2020:
Koronakriisin talouteen tuoma isku on niin kova, että pitää joko sallia elvytys kansallisella tasolla tai elvyttää EU-tasolla. EU:n tasolla voidaan Miettisen mukaan elvyttää järkevämmin

– Jos elvytystoimet jätettäisiin vain valtioille, ne todennäköisesti pelastasivat vain omia yhtiöitään, jolloin EU-tason mukaan tuloon liittyy selkeä eurooppalainen lisäarvo.

EU:n tasolla elvytystä voidaan ohjata muun muassa kestävään kehityksen hankkeisiin.

Pentti Hämäläinen 28.5. 2020:

Unioni ja pelastus-/elvytyspaketti
Kommentaaria Ilpon keskeiset elementit sisältävään erinomaiseen tilanne-arvioon.
Rohkea ja ajankohdan huomioon ottaen oikea askel von der Layenilta luoda edellytykset unioni koheesion vahvistamiselle pitkään jatkuneen liudentumisen, ja eräissä yhteyksissä jopa repivänoloisten asenteiden esiintymisen tilalle. Saako tuki- ja lainarahoitusehdotus hyväksynnän, ja jos saa, minkälaisen väännön ja ehkä tinkimisen jälkeen, on tärkeää. Nouseeko tässä korona-ajassa solidaarisuus ja yhteisen (talous)unionin säilyttäminen tärkeäksi, vai jatkuuko otattelu kurin ja solidaarisuuden välillä. Media viestittää, että osa ankaruutta edustavasta nelikosta Hollanti, Tanska, Ruotsi, Itävalta, olisi liudentamassa kantaansa. Jos komission esitys toteutuu, on se eittämättä askel federaatiokehityksen polulla. 
Kun katselee hiukankin avarammin globaalissa ulottuvuudessa tapahtuvaa kehitystä ja suhteuttaa EU:n tilannetta ja sen hajautumisilmiöiden täplittämää kyvykkyyttä suoriutua niistä tavoitteista, mitkä on välttämättömiksi ehdoiksi tunnistettu säilyttääksemme pallon elinkelpoisena, ei pitäisi olla epäselvää, mistä ratkaisua on lähdettävä hakemaan. Tämänhetkisen poikkeustilanteen yli voitaneen komission ehdottamilla tuki- ja lainoitustoimilla edetä. Mutta nekään eivät ole vailla ehtoja, vaan suunnattuja niihin rakenteita uudistaviin kohteisiin, mitkä ohjelmajulistuksessa komissio on esittänyt. Siis samalla tulevaisuusorientoituneita. Mutta välittömän pelastustehtävän lisäksi, ja samanaikaisesti globaalin agendan kanssa, on päättäväisesti haettava ratkaisua perustavampaan ongelmaan: unionin jäsenmaiden talouksien suuren eriparisuuden tasoittamiseen. Tämän ’haasteen’, siis ongelman erityisesti euromaille, hanskaaminen ja eriparisuuden tasoittaminen on vaativampaa kuin ehkä uskalletaankaan uloskirjoittaa. Kohtuullinen tasoitus talouden rakenteiden muutoksena ja siihen liittyvinä yhteiskuntien suorituskykyjen välttämättömyyksinä on ylisukupolvinen. Eikä se voi tapahtua pelkästään ”yhä kilpailukykyisemmän unionin” ideologian alla. Jos sillä tiellä jatketaan, ilman yhteishyvän tavoitteen ehtona tarvittavaa solidaarisuutta, eivät tulevat työelämän kohortit suostu edessä olevaan ’korpivaellukseen’. Tässä katsannossa komission nyt tekemä ehdotus, tultuaan hyväksytyksi vaikkapa hiukan liudentuneena, voi olla riittävä koheesion vahvistamiseksi ja tulevien välttämättömyyttä hyveenä pidettävien yhteispäätösratkaisujen varmistamiseksi myös jatkossa.

Tämän päivän Kauppalehden aihetta käsittelevässä jutussa Varman Risto Murto käyttää edelleen ilmaisua Suomesta ”nettomaksajana”. En ole koskaan ymmärtänyt tämän asettamuksen mukaista perustelua sille, että unionin jäseneksi halunneet valtiot haluavat jäsenyyttä saadakseen unionilta euroja laskelmissa enemmän kuin antavat jäsenmaksuna. Tämä asenne vertautuu siihen, että hakeudutaan ’yhteishyvän yhdistykseen’, mutta ollaan valmiit olemaan jäsenenä vain sillä edellytyksellä, että saanto on euroissa suurempaa kuin jäsenmaksu. Muita yhteisön jäsenyyden tuomia etuja ei siis kalkyyliin oteta mukaan. Populistista sanailua, älyllistä naivismia, mutta aihe on vakava. Jos tämänlaisten vertailujen todellinen merkitys on niin suuri, että siitä pitää tehdä aina unionin budjettiasioita käsiteltäessä ’numero, niin nyt kannattaa ottaa mallia Britannian etenemisestä pois unionin kiristysliinoista. Siinä ovat ensimmäiset askelmerkit vapautumiseen tulossa. Seuraavalle askeltaminen on jo asteen verran helpompaa. 

30.6. 2020
Seppo Tuovinen kiinnitti huomiota myös Li Anderssonin elpymisrahastoa koskevaan analyysiin:
Li Andersson:
Kirjoitin pidemmän analyysin komission esittämästä uudesta elpymisrahastosta, tässä keskeisimmät huomiot:

- Ratkaisuille on suuri tarve: on koko Euroopan ja myös Suomen intressissä välttää euroopanlaajuista ja syvää talouskriisiä.

- Elpymisrahasto ei ole ongelmaton, ja parempia vaihtoehtojakin olisi. On myös ymmärrettävää kysyä, miksi veronmaksajien pitäisi maksaa yksityiseltä pankkisektorilta otettua lainaa sen sijaan että unioni hyödyntäisi Euroopan keskuspankkia elvytysvaran luomisessa. Elpymisrahastoa parempia ja tehokkaampia ratkaisuja Euroopalle olisivat esimerkiksi EKP:n suora rahoitus jäsenmaille ja velkojen yhteinen leikkaaminen tasapuolisesti kaikilta mailta.

- Koska näitä esityksiä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä pöydällä tai näköpiirissä, on arvioitava komission esitystä elpymisrahastosta sekä sen hyötyjä ja haittoja nykyisessä tilanteessa.

- Eurokriisissä jäsenmaat maksoivat tukipaketeista, joilla todellisuudessa pelastettiin saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja. Vasemmistoliitolle elpymisrahaston hyväksymisen ehto on, että tämä virhe ei toistu, vaan elvytysvaroilla on pankkituen sijaan tuettava esimerkiksi kunnianhimoista vihreän kehityksen ohjelmaa sekä panostettava digitalisaatioon, osaamiseen, terveyteen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. Näin tehdyillä taloudellisilla panostuksilla voi syntyä eurooppalaista lisäarvoa yksittäisten jäsenmaiden toimiin verrattuna.

- Avaukset EU:n omien varojen keräämiseen ympäristön saralla (muovivero, päästökauppa, hiilitullit) ovat lupaavia ja kannatettavia.


- On kuitenkin todella tärkeää, että elpymisrahaston ehdoilla ei kavenneta jäsenmaiden omaa talouspoliittista päätösvaltaa. Rahaston ehdoista ei saa muodostua komission kiristysruuvia, jolla vaaditaan vahingollisia rakenteellisia uudistuksia tai finanssikriisin aikaan pahaa jälkeä tehnyttä talouskuria, eli kovaa yksityistämis- ja leikkauspolitiikkaa. On nurinkurista, että tahot, jotka kritisoivat liittovaltiokehitystä samaan aikaan vaativat kovaa ehdollisuutta elpymisrahaston varoihin. Käytännössä se tarkoittaisi komission talouspoliittisen päätäntävallan kasvattamista kansallisten parlamenttien kustannuksella.
___

Taloustieteen emeritusprofessori Matti Virén 30.5. 2020:
”Leimallien piirre on silloin yhteisvastuu, ja jos nykyistä rahoitusehdotusta käytetään mallina, implisiittinen lupaus siitä, että vaikeuksiin joutuneet (ylivelkaantuneet) maat pelastetaan ’whatever it takes’ -periaatteella.”

"Liittovaltiokehitys tarkoittaisi yhteisvastuun ja samalla tulonjaon lisääntymistä EU:n jäsenmaiden välillä. Komission esittämän paketin 750 miljardista eurosta valtaosa, 500 miljardia, olisi lainan sijaan suoraa avustusta.

”Sinänsä ei ole mitään ihmeellistä siinä, että EU:sta on tulossa entistä selvemmin tulojakomekanismi. Kaikki liittovaltiot jakavat tuloja uudelleen. Yhdysvallatkin. Kyse on vain siitä, miten läpinäkyvää toiminta on ja mikä kannatus tässä toiminnalla on kansalaisten keskuudessa. Olennaista on toki myös, kannustaako omaksuttu tulonjakomekanismi parannuksiin instituutiossa ja politiikkasäännöissä ja sitä kautta pienentyneeseen tarpeeseen jakaa tuloja uudelleen. Kannustaako se välttämään ylivelkaantumista? Kannustaako se muihin rakenteellisiin uudistuksiin? Näistä asioista komission ehdotus on pahaenteisen hiljaa”, Virén kirjoittaa.


Ilpo Rossi: Matti Virénin blogikirjoituksen peruslähtökohta näkyy edustavan ns. valtavirtaista lähestymistapaa; monet Euroopan Komission esitykset poikkeavat endogeeniseen suuntaan noudatetusta uusliberalistisesta lähtökohdasta... ___

YLEn Areenan "politiikkaradiossa"  kävivät Satu Hassi ja Elina Lepomäki keskustelua elvytyspoaketin hyvistä ja huonoista puolista.
___
1.6. 2020
Poliittisen talouden Podcast, haastateltavana SAK:n ekomonisti Anni Marttinen. Euroopan makrotalouden infrastruktuurin uudistamisen välttämättömyys. Kun valtioilla on oikeus painaa itselleen kolikkoja, miten olisi miljardin euron kolikon lyöminen?

Miten ulos Koronan pahentamasta talouskriisistä?

Iltasanomien/Taloussanomien toimittaja Jan Hurri pohdiskelee tuon tuostakin euroalueen talouskysymyksiä ja niin tälläkin kertaa. Tässä muutama henkilökohtainen kommentti viimeisimmän 27.5. 2020 julkaistun kolumnin annista:

Kohtalaisen hyvää pohdinta Jan Hurrilta siitä, mitä nykyisen konsolidoidun perusrakenteen sisällä voidaan tehdä. Olisin jossakin vaiheessa odottanut Hurrilta yritysten, so. 'markkinan' ja valtion erilaisten roolien analysointia kasvua luotaessa. Valtio ja sen ilmaisemat kansalaisten tarpeet on aivan ylivoimainen keino uuden kasvun luomiseen vaikka velkarahalla. Valtion ja kuntien verotusoikeus jo yksistään takaa sen että jokainen vellalakin nykykoroilla luotu työpaikka luo lähes automaattisesti hyvinvointia ja kasvua, sekä tarjoaa sekataloudessa myös markkinalle mahdollisuuksia investointeihin ja kasvuun ostovoioman kasvaessa. Tämä endogeeninen malli olisi aivan  ehdottomasti toimivin malli selviämiseen tästäkin kriisistä. On suurta tuhlauista pitää työvoimaa työttömänä ja vaikka mahdollisuutta luontaiseen aktiivisuuteen kuluttajana ja taloudellisena toimijana. Euroopan Unioni kamppailee tämän ongelman kanssa niin kauan kuin nykyiset peruskirjat ovat voimassa.


Keskuspankkirahoituksella ei voida valtioiden velkataakkaa suoraan keventää; juuri se on tiukasti kielletty konsolidoiduissa perussopimuksissa. Sksi määrällinen elvytys ja sen jakaminen onkin organisoitava niin että se ei ole suoranaisessa yhteydessä valtion omiin budjettisuoritteisiin. Jos valtio on kuitenkin aiemmin tukenut yrityksiä, on kirjanpidollinen mahdollisuus koirvata näitä menoja määrällisellä elvytyksellä.

Onko määrällinen elvytys tuottanut talouskasvua? Yritysten investoinnit ovat olleet todella vähäisiä, koska määrällinen elvytys suuntautuu tarjonnan lisäämiseen mutta ei juurikaan lisää ostovoimaa. Nämä miljardit menevät yritysten taseisiin, ja Business Finlandin hyväksymiin kohteisiin, kuten koneiden ja laitteiden uusimiseen, innovaatioihin ja täysin uusiin hankkeisiin.

Inflaation mahdollisuus pysyy edelleen vähäisenä, koska EKP voi omilla toimillaan vaikuttaa korkotasoon. Tämä on yksi keskuspankin toiminnan mukanaan tuomia myöänteisiä påuolia. Toisaalta EKP joutuu tukemaan pankkeja muilla tavoin miinusmerkkisten korkojen aikana.

Velkasaneerauksesta - kuten Kreikan tapauksessa tehtiin - on surullisia ja pelottavia kokemuksia. Yhteinen velka saattaisi juridisesti ja sääntöperusteisesti johtaa tähänkin mahdollisuuteen uudelleen. Toinen velkasaneerauksen muoto olisi jäsenvaltioiden velkojen osto EKP:n taseisiin, mikä nykyisillä säännöillä on kielletty vaihtoehto.

Inflaatiota koskevassa kappaleessa Hurri tekee ajatusvirheen puhuessaan inflaation kasvusta:"Näin luultavasti kävisi ainakin siinä tapauksessa, että EKP euroalueella ja maailman muut suuret keskuspankit muilla mantereilla eivät yhtäkkiä luopuisi vakiintuneista ja monin paikoin lakisääteisistä hintavakaustavoitteistaan." Näin tapahtuisi vain, jos pankit luopuvat hintavakaustavoitteistaan.

Jan Hurri päättää kolumninsa varoitukseen korvata etukäteissäästämisellä juuri tähän hetkeen sopiva velanotto:
"Vyönkiristyksillä vikatikkeihin
Talouspolitiikan vyönkiristykset ovat jo alkaneet kummitella poliitikkojen ja poliittisten kommentaattoreiden puheissa, vaikka talous kompastui koronaan ja painui taantumaan vasta pari kuukautta sitten.

Tämä lienee omanlaisensa ennätys, sillä samaan itsetuhoiseen "ratkaisuun" päädyttiin niin 1990-luvun lamavuosina kuin viime vuosikymmenen kriisivuosina sentään vasta pari vuotta noiden edellisten suurten talouskriisien alkamisen jälkeen.

Ja niin kuin kummallakin edellisellä kerralla niin todennäköisesti myös seuraavalla kerralla talouspolitiikan kiristäminen alkaa ennen aikojaan – ja lisää eikä suinkaan supista valtion velkaantumista.

Yritykset supistaa julkisen talouden alijäämiä ja velkatarpeita kääntyvät herkästi tarkoitustaan vastaan jos niihin ryhdytään ennen kuin talous on kunnolla toipunut kasvuun ja kestää julkisen talouden tasapainottamista tapailevat veronkorotukset ja tai menoleikkaukset."

_____
SAK:n ekonomisti Anne Marttinen tänään 27.5. 2020 julkaistusta Euroopan Unionin ehdotuksesta Korona-kriisin taloudellisiin vaikutuksiin vastaavan elpymisrahaston raameista:
"SAK:n mielestä ei ole Suomen tai EU:n etu, että tässä kohtaa asetutaan komission ehdotuksia vastaan. Elvytyspaketti on saatava mahdollisimman nopeasti ja järkevästi läpi. Koronakriisin hoidossa tulisi olla pragmaattinen ja ottaa huomioon ratkaisun käytännön vaikutukset euroalueen talouteen. Euroalue tarvitsee investointeja talouden kuopasta ylös pääsemiseksi ja elpymisrahasto on tähän oiva työkalu. Rahastosta hyötyy myös Suomi, kun se saa suoraan varoja omien investointiensa rahoittamiseen."
Mielestäni hyvä ja perusteltu kannanotto...

Veikko Räntilä 15.5. 2020
Kriisin hyödyntäjät

On aika tyypillistä, että kriiseissä talouseliitti, yritykset ja jopa huijarit hyödyntävät tilannetta. Koronakriisin taloudellisten vaikutusten hillitsemiseksi on  käynnistetty miljardien tukiohjelma ilman yhteiskunnallisia velvoitteita,  ilman ympäristö- tai ilmastotavoitteita puhumatta  minkään asteista takaisinmaksusta. Markkinatalouteen kuuluu, että huijarit ottavat aina osansa kriiseissä kuten nyt maskikaupoissa.

Suojainten kansallinen tuotanto käynnistyy vastaa toukokuussa.  Näiden markkinat syntyivät vasta, kun julkinen puoli päätti ryhtyä niiden tilauksiin.  Yksityisen puolen aloiteellisuutta ei juuri aiemmin esiintynyt. USA:ssa oli kylläkin mielenkiintoinen tilanne. Vaikka Trump hylkäsi liittovaltiolle tarjotun sertifioidun  kasvosuojainten tuotannon käynnistämisen tammikuussa, voi siitä tuskin tehdä yleisiä päätelmiä julkisen toimijan tavasta toimia. Sama koskee myös yksityistä toimijaa. Erot ovat suuria ymmärryksessä, tavoitteissa, moraalissa ja vastuullisuudessa.  Sama henkilö toimii julkisena ja yksityisenä päätöksentekijänä.  Kovin  yksinkertaisia päätelmiä yksityisen ja julkisen paremmuudesta ei ole tehtävissä. Tiedetään myös, että useimmat merkittävät tuotannolliset innovaatiot  ovat julkisissa tutkimuskeskuksissa  luotuja tai julkisen rahan tukemina synnytettyjä. Julkisen ja yksityisen yhteenkietoutuminen on syvää ja laajaa. Puhtaan kapitalismin tai  sosialismin  sovellusta ei kehittyneistä maista tahdo löytää.

Vallanpitäjien läheisten väitetään sosialistisissa järjestelmissä  saavan suhteillaan epäoikeudenmukaisia etuja. Sama koskee kapitalismia. Laaja lobbauskoneisto, korruptio, mafia ja hyväveliverkostot hoitavat erityisetuja näille tahoilla kaikkialla.

Toiveet valtion roolin pienentämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa yhä kasvavien yritystukivaatimusten  kanssa.  Koronan jälkeen  näyttää Suomen valtion yritystuista aiheutunut  velka nousevan useaan kymmeneen  miljardiin euroon. Veronalennusten ja yritystukien riskinä on  myös, että niistä tulee pysyviä. Näin on usein käynyt. Seuraavassa kriisissä ei tällöin ole mitään  pelivaraa.  Suhdannepolitiikan oikeaoppinen harjoittaminen tahtoo olla  vaikeaa niin keynesiläisille kuin  uusliberalisteillekin. Markkinataloudesta ei taida myöskään enää olla kysymys kun talous on pysyvästi julkisilla tukijaloilla.


Tampereella 15.5.2020 Veikko Räntilä

Saksa sallimassa finanssipoliittisen yhteisvastuun Euroopassa?

Lainaan tähän tekstiä kahdesta saksalaisesta arvostetusta julkaisusta, die Zeit-päivälehdestä, joka kirjoittaa "likaisesta salaisuudesta" ja viikottain ilmestyvästä der Spiegelistä, jota molemmat vaativat Saksaa luopumaan tässä uudessa ja koko Europan Unionille suureksi vaaraksi osoittautuvassa kriisissä eurooppalaisen, ainakin Euroopan Valuuttaunionin  jäsenmaihin suuntautuneesta yhteisen eurooppalaisen finanssipolitiikan, siis yhteisen vastuunoton  jarruttamisesta. Juuri nyt on aika luopua "likaisesta salaisuudesta" (Die Zeit) ja lopettaa jarruttaminen. "Mitä me odotamme", kysyy der Spiegelin toimittaja. Tämä sama sopii osviitaksi myös meillä juuri perustetulle  makrotalouspoliittiselle "asiantuntijatyöryhmälle". 

Likainen salaisuus
1.4. 2020
Mark Schieritz, saksalaisen die Zeit-lehden kolumnisti kirjoittaa Euroopan taloudelliseen pelastamiseen liittyvästä teemasta; Saksa on perinteisesti vastustanut yhteistä taloudellista vastuunottoa, mutta on olemassa likainen salaisuus, joka edellyttää saksalaisen linjan muuttamista.

"Muistaako joku syksyä 2008? Tuolloin investointipankki Lehman Brothers romahti New Yorkissa, ja koska talous myös pysähtyi Saksaan, vaadittiin talouden elvytysohjelmaa. Silloisen valtiovarainministerin nimi oli Peer Steinbrück, eikä useimpien hallituksen poliitikkojen tavoin halunnut tietää siitä.Talouden piristyspaketti? Se kuulosti Keynesilta, kuten maailmanlaajuiselta talouden hallinnalta, vuoden 1970 jälkeen. Kaikki asiat, joiden kanssa et halunnut olla tekemisissä. Tai kuten Steinbrück sanoi tuolloin: "Siinä vain rahaa poltetaan".  

Loppujen lopuksi hallitus tietenkin käynnisti kuitenkin talouden elvytysohjelman talouden romahtamisen estämiseksi. Sitä ei vain voitu kutsua siksi. Sen sijaan sitä kutsuttiin kasvun vahvistamisohjelmaksi.

Ja tänään? Tuntuuko sinusta mielestäsi samanlaiselta tilanteelta, kun seuraat keskustelua Korona-kriisin eurooppalaisesta ulottuvuudesta?  

Muistutuksena on yksimielisyys siitä, että kriisin taloudellisia vaikutuksia voidaan lieventää vain, jos valtio pitää talouden liikkeessä julkisen elämän rajoitusten ajan. Se maksaa rahaa - niin paljon rahaa, että se voidaan ottaa käyttöön vain lisälainoilla. Tämä on ongelma valtioille, joilla on jo runsaasti velkaa, kuten Italialle. 

Siksi jotkin maat ovat ehdottaneet kerätä tarvittavat varat koronalainoilla. Nämä ovat joukkovelkakirjalainoja, jotka laskevat liikkeeseen euroalueen maat, jolloin taloudellisesti heikommat maat hyötyvät taloudellisesti vahvempien maiden luottokelpoisuudesta.   

Vastuu ja valvonta hajoavat aina
Idea on herättänyt puolustavia refleksejä, kuten viimeksi kuultiin eurokriisin aikana. Talousministeri Peter Altmaier puhuu "haamukeskustelusta".  CDU: n talousneuvosto pelkää, että Saksa menettää "suvereniteettinsa budjettipolitiikkaansa kohtaan" ja talousasiantuntijaneuvosto pelkää, että "tällainen vastuu ja valvonta" hajoavat tällaisen yhteisörahaston vuoksi . 

Se voi olla niin, mutta kerron tässä vaiheessa likaisen salaisuuden: vastuu ja valvonta hajoavat aina riippumatta siitä, minkä rahoitusmallin valitset. 

Ei pidä paikkaansa, että italialaiset pitää jättää oman onnensa nojaan. Päinvastoin: melkein kaikkien liittopäivien edustamien puolueiden huippupoliitikot ovat yhtä mieltä siitä, että maata on autettava. Vaihtoehtona koronalainoille otetaan käyttöön Euroopan keskuspankin (EKP) tukiohjelmat tai erityinen luottolimiitti Luxemburgissa sijaitsevalta pelastusrahastolta ESM, jota, toisin kuin tavallisesti, ei pitäisi yhdistää tiukkoihin talouspoliittisiin vaatimuksiin.  

Taitavasti pakatut eurobondit
Mutta mitä tapahtuu, jos EKP ostaa Italian valtion joukkovelkakirjalainoja antaakseen italialaisille lisää verotuksellista liikkumavaraa? Vastaus: EKP vie nämä joukkovelkakirjat taseeseensa, josta kaikki euromaat ovat vastuussa hätätilanteessa. Ja kaikki jäsenvaltiot jakavat myös ESM: n. Hän jälleenrahoittaa lainansa joukkovelkakirjoilla, jotka on turvattu näiden maiden luottokelpoisuudella. Toisin sanoen ESM-laina tai keskuspankin likviditeettilinja on vain fiksuisti pakattu joukkovelkakirjalaina.  

Vastuuväite on siis harhaanjohtava. Tämä ei tarkoita, että koronalainat ovat parempia kuin kaikki muut rahoitusvaihtoehdot. Jokaiselle tukivaihtoehdolle on hyviä taloudellisia ja poliittisia perusteita. EKP voi reagoida nopeasti eikä ole riippuvainen parlamenttien suostumuksesta, mutta keskuspankki, joka rahoittaa jatkuvasti yksittäisiä maita jatkuvasti kasvavilla velkasuhteilla, ei oikeastaan ​​ole Eurooppa-sopimusten mukaista toimintaa. ESM voidaan aktivoida suhteellisen helposti, mutta luottolimiitti, joka todella auttaa italialaisia, olisi suunniteltava niin anteliaasti, että on kyseenalaista, pystyykö rahasto saavuttamaan sen. Coronan joukkovelkakirjat sallivat rahoituksen varautumisen puitteisa, mutta niitä on vaikea välittää poliittisesti monissa pohjoisissa maissa olevan vastustuksen vuoksi. Päätelmäksi jää, että yhteisövastuunotto  toimii parhaiten edessäolevien vaatimusten suhteen. 

Sinun ei tarvitse jakaa tätä arviota, mutta tämä on  se taso, jolla sinun tulisi keskustella. Tilanne on liian vakava ideologisiin perustavanlaatuisiin keskusteluihin." 



________
Mitä me odotamme?

29.3. 2020
Henrik Müller, Der Spiegel-lehden kolumnisti kirjoittaa Korona-kriisin aiheuttamasta vakavasta kriisistä kokonaisuudessaankin, mutta myös aiheuttamsta vakavasta uhasta erityisesti julkiselle hallinnolle ja jäsenvaltioiden vakaudelle. On aika heittää vanhentuneet, yhteistä vastuuta ja yhteisiä ratkaisutapoja estävät  ideologiset päähänpinttymät sivuun ja ottaa yhteisvastuuta Euroopasta.

Kriisi kriisin jälkeen on jo syntymässä. Euroopan maat ovat vaarassa mennä konkurssiin koronaepidemian seurauksena . Jos Italia , Espanja ja mahdollisesti Ranska eivät voi enää lainata rahaa hyväksyttävin ehdoin, taloudellinen tilanteemme romahtaa. Mikään ei olisi sama kuin ennen: sisämarkkinat, valuutta, vaurautemme. Sosiaalisia ja poliittisia seurauksia ei voida enää odottaa.

Tämä skenaario ei ole mitenkään järjetön. Epidemia on lisännyt velkaantumista harppauksin. Kuukausia kestäväkoko maanosan sulkeminen pienentää taloudellista tuotantoa kaksinumeroisin prosenttimäärin. Valtion tulot ovat vapaassa pudotuksessa, kun taas menot kasvavat voimakkaasti (katso uusia työttömyyslukuja tiistaina ja keskiviikkona). Rauhan aikana ei ole koskaan ollut tällaista tilannetta. Jo 1930-luvun suuren talousromahduksen aikana talousluvut  eivät laskeneet näin jyrkästi.

Hermostuneisuus ja rahoitusmarkkinoiden hämmennys oli jo nähtävissä viime viikkoina. Italian, Espanjan ja Ranskan julkisen velan korot nousivat, koska sijoittajat pelkäsivät näissä maissa suurempaa konkurssiriskiä. Riskipreemiot ovat laskeneet uudelleen vasta sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankki (EKP) ilmoitti ostavansa arvopapereita 750 miljardin euron arvosta . Toistaiseksi on ollut hiljaista. Mutta ottaen huomioon synkät näkymät, tämä hiljaisuus ei voi kestää pitkää aikaa.

Eurokriisi palaa takaisin 
Vuosina 2010–2015 valtioiden  konkurssiuhka on pitänyt Eurooppaa ja muuta maailmaa varpaillaan. Euroopassa on paljon muuttunut näiden vuosien aikana. Mutta yksi asia on edelleen kuten aikaisemminkin: euroalue ei voi reagoida vakaviin, akuutteihin kriiseihin kuten muut valuutta-alueet, koska se merkitsisi yhteistä taloudellista vastuunottoa. Tämä on perustavanlaatuinen ongelma.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa se toimii näin: parlamentti, Yhdysvaltain kongressi, päättää ottaa uuden velan, jonka hallitus sitten lainaa valtion joukkovelkakirjojen muodossa. Jos näiden joukkovelkakirjalainojen myynnissä rahoitusmarkkinoilla on ongelmia, liittovaltion keskuspankki ostaa arvopapereita, tarvittaessa laajassa mittakaavassa. Keskuspankit voivat estää valtion konkursseja. Tämän hinta voi olla inflaation nousu myöhemmin, mutta nykyisen kaltaisessa akuutissa kriisissä tämä ei ole pääongelma. Järjestelmän kaatumisen välttäminen on ehdottoman tärkeää.

Yhteisvastuun ongelma
Euroalueella velka syntyy kuitenkin yksittäisten  jäsenvaltioiden kautta. Kansalliset parlamentit päättävät julkisesta lainanotosta. Jos ne romahtavat lainojen kanssa myöhemmin, ei ole mitään kansallista keskuspankkia, joka voisi astua määräämättömäksi ajaksi ja rauhoittaa markkinoita. Jos EKP ostaisi kansallisen velan, tämä johtaisi riskien uudelleenjakamiseen, josta mikään parlamentti ei ollut aiemmin päättänyt. Jos europankki ostaisi massiivisen Italian valtion velan, lopulta kaikkien Eurostatojen olisi vastattava siitä ilman, että heillä olisi mahdollisuus olla etukäteen sanottavaa. (Juuri tämän uudelleenjakamisvaikutuksen välttämiseksi EKP ostaa osana obligaatioiden osto-ohjelmaa kaikkien euromaiden arvopapereita vastaavien pääomaosuuksiensa mukaisesti.)

Akuutissa kriisissä vain keskuspankki pystyy toimimaan rajattomilla resursseilla, koska vain se voi luoda rajatonta rahaa - vain se voi lopulta ja tehokkaasti torjua kokonaisten luottomarkkinoiden romahtamisen. Jotta keskuspankki toimisi tällä tavalla, se tarvitsee arvopapereita, joita se voi ja voi ostaa teoriassa määräämättömästi. Mutta euroalueella sellaista ei ole toteutettu.

Koronakriisin vuoksi tämä valuuttaliiton rakennusvirhe on nyt tulossa selväksi. Koska Euroopassa ei ole laillista liittovaltiotasoa, yhteiselle lainanotolle -  ts. yhteisvastuulle - on asetettu rajoja.

Mitä tehdä akuutissa vaiheessa olevan korona-onnettomuuden edessä, joka on saattanut talouden vapaan pudotuksen tilaan? Viime viikolla järjestetyssä EU: n huippukokouksessa valtion- ja hallitusten päämiehet lykkäsivät tätä ehdotettua ratkaisua toistaiseksi .

Toistaiseksi vanhat refleksit ovat edelleen päällä. Ranska, Italia, Espanja ja muut eteläiset valtiot vaativat yhteisöltä jäsenvaltioiden rahoittamista.  Saksa, Alankomaat ja muut pohjoiset valtiot kuitenkin ovat sanoneet kieltäytyvänsä.

Videokokous oli ilmeisesti jotain tällaista. Etelät vaativat eurolainoja (nykyisin nimeltään "koronalainat"): velkakirjat, joista euromaat ovat yhteisvastuussa. Pohjoinen ei halunnut tietää niistä mitään - saa nähdä mitä tapahtuu.

Tämä kuulostaa uudelta esitykseltä eurokriisiin kiusallisen pitkässä draamassa. Tuolloin Saksan ja muiden Pohjois-Euroopan maiden kova asenne voitiin ehkä vielä perustella: velkakriisi aiheutti tuskaa maille, joiden niidenkin julkinen talous on epävakaa, ja erityiseti  talouksille, jotka eivät olleet kovin vahvoja. Nykyisen kriisin pitäisi opettaa heille kurinalaisuutta. Tämä voi olla kyyninen kanta, mutta siinä oli ainakin tietty logiikka: kriisin varoittavan vaikutuksen pitäisi varmistaa euroalueen pitkäaikainen vakaus.

Paniissa tarvitaan päättäväisyyttä
Kaikki on tällä kertaa erilaista. Se on nyt luonnonkatastrofi, jota valtio ei voi hallita, kuten Liittopäivät  päättivät viime viikolla, samalla kun 'velkajarrun' toiminta keskeytettiin . Siksi on väärin viivyttää välineiden käyttöä tai sulkea niitä kokonaan pois. Nyt tehtävänä on oltava auttaa maita, joihin pandemia on vaikuttanut erityisen kovasti. Näin asia on.

Kyse on ihmisen elämästä - ja myös Euroopan sisäisen solidaarisuuden symboleista. Niitä, jotka nyt seuraavat kumppanimaiden menoa konkurssiin, on syytä syyttää myöhemmin vastuusta euroalueen hajoamisesta. Sitten hyvää yötä: vihamielisyyden täyttämästä maailmasta yksittäisistä Euroopan maista tulee koko maapallon  pelipalloja.

On aihetta hillitä valtavaa epävarmuutta
 Paras tapa hallituksille tehdä tämä on paljastaa työkalupakkinsa ja vakauttaa siten kansalaisten, yritysten ja sijoittajien odotukset niin pitkälle kuin mahdollista. Menetelmä pienten askelten ottamiseen, odottamiseen ja epäröintiin on tietyissä olosuhteissa väärä . Poliitikot eivät saa nyt luoda ylimääräistä epävarmuutta lykkäämispäätöksillään. Paniikissa tarvitaan päättäväisyyttä. 

Ja kyse on lopullisesta uskottavuudesta. Ainoa tapa, jolla euroalue voi saavuttaa tämän, on antaa EKP: lle mahdollisuus ostaa rajoittamattomia määriä valtioiden velkaa. Sovellettavien sääntöjen mukaan EKP voi vaikuttaa vain maihin, joilla on avustusohjelma ESR: n kanssa. 

Vasta sitten EKP voi hypätä yksittäisten maiden tueksi -  toistaiseksi. Kunn  "taseenvahvistusohjelmien" (OMT) suuntaviivat on vahvistettu, ilmoitus entisen EKP johtajan  Mario Draghi ehdotus  tukea yksittäisiä euromaita voi tulla voimaan. Mitä siitä seuraa, on silloin virallistettu ja laillisesti turvattu.

Entisen Saksan korkeimman virkamiehen Klaus Reglingin johtamalla ESM-euron pelastusvarjolla olisi keskeinen merkitys korona-onnettomuudesta selviytymisessä. Rahasto ja sen edeltäjä EFSF voivat lainata yhteensä enintään 700 miljardia euroa. Tätä rajaa voidaan nostaa useita kertoja, jos kaikki euromaat ovat yhtä mieltä. Rahasto lainaa suurimman osan tästä rahasta pääomamarkkinoilta laskemalla liikkeeseen joukkovelkakirjalainoja. Tämän takaavat 19 euron jäsenvaltiota, jotka ovat rahaston osakkeenomistajia pääomaosuuksiensa perusteella, minkä puolestaan ​​kansalliset parlamentit oikeuttavat.

Mitä me odotamme?
Jos kaikki euroalueen jäsenvaltiot sopisivat ennalta varautumiseen tarkoitetuista lainaohjelmista tulevaa kriisiä varten ESM: n kanssa, Euroopan keskuspankki voisi ostaa yksittäisten konkurssivaarassa olevien maiden joukkovelkakirjalainat sekä ESM: n joukkovelkakirjalainat, joista tulisi sitten todellisia eurolainoja. Se olisi samalla vakuutus kansallisia konkursseja vastaan. Koronakriisin seuraukset olisivat edelleen tarpeeksi vakavat mutta ainakaan osa Euroopasta ei menisi konkurssiin ilman että ei oltu tehty mitään. Ja se olisi myös vakuutus sellaisille populistisille johtajille, kuten Italian Matteo Salvinille, joka torjuu ehdottomasti ESM-ohjelmat, koska he näkevät sen puuttumisena kansalliseen suvereniteettiin.

Nämä eivät ole aikoja strategisille peleille, jolloin lähestytään ongelmia varovaisesti pienin askelin. Tämän luonnonkatastrofin vuoksi se, mikä oli euro-kriisin aikana perusteltua, on nyt täysin väärin.

Tämä voisi olla Euroopan hetki. Hetki, jolloin "yhä tiiviimpi Euroopan kansojen liitto", kuten EU: n sopimuksessa todetaan, muuttuu todelliseksi liittovaltioksi. Ja tämä muutosta edistävä väline voisi olla yhteinen raha.

Julkisella hallinnolla ja taloudella on edelleen suuri merkitys  Euroopassa. Reaktiot koronaviruksen aiheuttamaan vaaraan ovat saattaneet aluksi olla kansallisia. Mutta se ei riitä keskipitkällä aikavälillä. Mitä me odotamme?