Tuleeko MMT:sta, uudesta talousteoriasta uutta valtavirtaa?

Ulkopolitiikka -lehti:

Valtiot ja EU rientävät apuun, kun talous sukeltaa koronakriisissä. Elvytysvelalla ei ehkä rakenneta uutta hyvinvointivaltiota, mutta uudesta talousteoriasta saattaa tulla valtavirtaa.

Tiukasta taloudenpidosta tunnettu Saksa oli kesäkuuhun mennessä ilmoittanut yhteensä ainakin 450 miljardin euron elvytystoimista, joihin kuuluu suorien tukien lisäksi veronalennuksia ja lainatakauksia. Kiina, joka vuoden 2008 finanssikriisissä elvytti lähes 500 miljardilla dollarilla, tyytyi ensi vaiheessa puoleen tuosta summasta.

Talouden kokoon verrattuna Japani päihittää kaikki muut maat tukitoimissa. Japanin elvytys vastaa 21:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen, Ruotsin ja Itävallan tukipaketit vastaavat noin 15:tä prosenttia kunkin maan bkt:sta. Näihin nähden Euroopan unionin ison poliittisen väännön tuloksena sovittu yhteinen 750 miljardin euron elvytysrahasto on pieni ponnistus suhteessa EU:n talouden kokoon.

Valtiota huudetaan nyt apuun, koska käsillä on historiallinen kriisi. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vertasi huhtikuussa pandemian aiheuttamaa syöksykierrettä 1930-luvun suureen lamaan, teollisen ajan pahimpaan taloudelliseen taantumaan. Tuolloin globaali bkt syöksyi kolmessa vuodessa noin 15 prosenttia. Vuodelle 2020 IMF on ennustanut lähes viiden prosentin pudotusta. Teollisuusmaiden järjestö OECD povasi jopa seitsemän prosentin lovea. Tuhoisana pidetty vuoden 2008 finanssikriisi vei maapallon bkt:sta vain prosentin.

Hädän hetkellä julkisista kirstuista on löytynyt tuhansia miljardeja euroja ja dollareita terveydenhuollon, lomautettujen ja irtisanottujen työntekijöiden ja konkurssin partaalla keikkuvien yritysten tukemiseen. Valtioiden rooli taloudessa paisuu.

Samalla paisuu myös julkinen velkataakka. OECD arvioi kesäkuussa, että teollisuusmaiden velka kasvaa pandemian jälkihoidon vuoksi yli 15 tuhatta miljardia euroa ja keskimääräinen velkaantumisaste nousee 137 prosenttiin bkt:sta. Se on samaa tasoa kuin velkakriisin partaalla keikkuvan Italian velkaantuneisuus ennen pandemiaa.

»Uusliberaalin talousajattelun myötä levisi ajatus, ettei valtio ole koskaan kovin tehokas toimissaan. Pandemian aikana nähtiin, että tämä ei pidä paikkaansa. Valtioiden toimet ovat olleet paitsi mittavia, myös pitkälti toimivia», Bergsen sanoo.

Kaksi todellista uhkaa

Jan Hurri:
"Talouslupaukset rakentuvat pääosin toiveikkaaseen oletukseen, että talous jatkaa kohtalaista kasvamistaan ja että näin julkiseen talouteen kertyy alati kasvava määrä uusia verotuloja ja jakovaraa.

Tällainen oletus uhkaa pian vaalien jälkeen törmätä kahteen suureen esteeseen tai ainakin hidasteeseen.

Ensimmäinen este on eurotaloutta paraikaa uhkaava talouden vuosikausiin vakavin laskusuhdanne, joka kasvattaa jo uuden taantuman riskiä.

Toinen on Suomen talouspoliittisen sisäpiirin ja useimpien puoluejohtajien sokea luottamus ja tinkimätön sitoutuminen euroalueen osin haitallisiin taloussääntöihin."



Seppo Tuovinen: Lähetän Jan Hurrin kolumnin teille tiedoksi ja pohdittaksi.


Ilpo Rossi:
Seppo, kiitos että kiinnitit minunkin huomiotani Jan Hurrin kolumniin, joka pitänee linkittää osaksi sosialidemokratian edellyttämää muutosprosessia.

Kuten varmaan olet pannut merkille, olen jo vuosia - ja viime kukausina yhä intensiivisemmin - kiinnittänyt huomiota Euroopan Unionin yksisiipiseen markkionaorientoitumiseen kasvukäänteen aikaansaamisessa, mitä ilmeisimmin todella heikoin tuloksin verrattuna niihin määrällisen elvytyksen miljardeihin, joita velkakirjojen osto-ohjelmilla on Valuuttaunionin jäsenmaille osoitettu.  Määrä jota Suomen osalta velkakirjojen osto-ohjelmalla on Suomen talouteen tietynlaisena läpivirtauksena (EKP ostaa velkakirjoja, Suomi laskee liikkeelle samaan aikaan uusia velkakirjoja) suunnattu, on vähintäänkin 30 miljardia vuosina loka 2014 - joulu 2018. Summa on vähintään 600 miljoonaa/kk edellisen hallituskauden aikana, ilman että asiasta on juuri sanallakaan mainittu. Ei siis ihme, että kun tämä yritystoimintaan suunnattu tuki on nyt lakannut eikä kunnon investointiohjelmia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole tullut, edessä on vaikeuksia. SDP on esittänyt korvaavia rahoitusvaihtoehtoja ja ne saattavat toimiakin, jollei talous totaalisesti sakkaa. Siloin on vaarana palata jatkamaan vyönkirystysohjelmaa, josta MMT (Modernin Monetaarisen Teorian) mukaan seuraa alaspäin suuntautuvan kierteen kiihtyminen. Valuuttaunionin jäsenmaana Suomi ei voi käyttää itsenäiselle valtiolle luonnollista velkaelvytystä (velka on luonnollinen pohja taloudellisille projekteille, kuten investoinneille ja palvelujen kehittämiselle).

Yhdyn tässä Jan Hurrin analyysiin, jonka mukaan velalla voidaan näissäkin olosuhteissa elvyttää, mutta velkaa ei pitäisi tehdä euron ulkopuolisessa valuutassa. Mielestäni paras ratkaisu olisi "sisäinen lainaus" joko suomalaisilta työeläkeyhtiöiltä maksoi mitä maksoi periaatteella. Korko saattaisi olla kova, mutta se näkyisi työeläkeyhtiöiden eläkerahastojen kasvuna ja sitä kautta mahdollisuutena osarahoittaa nyt budjettipohjaisia eläkevastuita. Toinen keino olisi julkisen sektorin omien joukkovelkakirjapohjaisten säästöohjelmien luominen. Tällaiset "sosiaali"-,  investointi- tai muut kehittämisbondit voitaisiin rahoittaa julkiseen sektoriin suuntautuvalla eettisellä "osakesäästämisellä", jolle nyt muutenkin ollaan vuoden 2020 alusta luomassa markkkinoita. Niiden toiminta olisi vähän samansuuntaista kuin työeläkerahastojenkin mutta sillä erotuksella, että niillä koottaisiin varoja julkisen sektorin työllistäviin hankkeisiin. Jos kunta- tai kuntayhtymä voisi itse laskea näitä bondeja liikkeelle, tuloksena olisi nopeasti työllistävä rakenne. Siihen sisältyvä verotusoikeus ja nopea rahankierto vain vauhdittavat onnistumista. Tosin saattaa olla niin, että EU on tällaisenkin toiminnan suhteen hyvin kriittinen, mutta suoraa kieltoa en ole toistaiseksi löytänyt muuten kuin kokonaisvelkkamäärän ylärajan (60%) ja kasvuvauhdin (3%) muodossa. Lyhyesti: säästöjen on kartutettava julkisen toiminnan volyymia eikä vähennettävä sitä. Yksityisiin yrityksiin suuntautuva osakesäästäminen puolestaan vetää rahaa pois kokonaiskierrosta ja hidastaa täten yhteisiin tarpeisiin suunnattua talousaktiviteettia, investointeja ja työnsantimahdollisuuksia. - Tämä on tietenkin meikäläisen yksityisajattelua, puolueen piirisdsä en ole tällaista keskustelua havainnut.
Julkisen sektorin poissulkeminen kasvun ja elvytyksen välineenä on se suuri valuuttapoliittinen onnettomuus, johon olemme EU-jäsenenä joutuneet. Kysymys on EU:n ja EKP:n suunnasta tulevasta ehdottomasta ja vaihtoehdottomasta käskyvallasta, yhdenlaisesta orjuuden (servitude) muodosta. Se tarkoittaa sukupolvista luopumista yhteisistä investoinneista, nuorempien sukupolvien köyhtymistä ja sosiaalisen kierron ja vaurastumisen pysähtymistä. Kysymys on sosialidemokratiaa tukahduttavasta ideologisesta rakentesta, jota on demokratian nimissä voitava uhmata.
PS. Lähetin tänään kirjeen Helsingin Wanhojen Tovereiden sihteerille ja jouduin siinä ilmoittamaan erostani tästä toveripiiristä. Syynä ovat perheeseen liittyvät seikat - pääasiassa. Poimin myös Seppo Ylisen kuolinilmoituksen Helsingin Sanomista ja lähetän sen Tampereryhmälle kauttasi tiedoksi.
Terveisin 
Ilpo Rossi

Mitä varten keskuspankit ovat olemassa?

Adam Tooze 
kirjoittaa 18.3. 2019 Social Europe verkkolehdessä, että Euroopan Unionin  perussopimusten ilmeisen vaikeaksi osoittautuvan muuttamisen lisäksi toinenkin tie on olemassa - nimittäin Euroopan Keskuspankin toimeksiannon muuttaminen.
---
Euroalue kärsii edelleen työttömyydestä ja  samaan aikaan  Euroopan keskuspankki pyrkii vain inflaatioon hillitsemiseen. Adam Tooze aloittaa sarjan sosiaalisia Eurooppa-kolumneja selittämällä Fedin  menestyneen kaksoisvaltuutuksen ansiosta - osana sen kätkettyä historiaa.


Tammikuussa 2013 Yhdysvaltain keskuspankki antoi merkittävän lausunnon. Se ilmoitti, että se lisää rahapoliittista elvytystään ja pitää korkotason alhaisena, kunnes Amerikan työttömyysaste laskee 6,5 prosenttiin. Maailman tärkein keskuspankki julisti, että rahapolitiikka, joka vaikuttaa kymmenien triljoonien (kymmenien tuhansien miljardien) dollareihin voimalla rahoitukseen ympäri maailmaa, vaikuttaa Amerikan työmarkkinoihin.

Ja Fed myös piti sanansa. Sen puheenjohtaja Janet Yellen ei nostanut hintoja joulukuuhun 2015 saakka, jolloin Yhdysvaltain työttömyys oli laskenut 5 prosenttiin. Tänään se on 4 prosenttia.

Kontrasti euroalueen kanssa on tuskallinen. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi kuulutti heinäkuussa 2012, että hän "tekisi mitä tahansa" säästääkseen euron. Mutta mitä tämä tarkoitti Euroopan valtioin velkamarkkinoiden vakauttamisen kannalta, ei kuitenkaan pelastanut Euroopan työttömiä.

Seuraavien kuukausien aikana EKP ei antanut kannustimia, vaan se avasi taseensa sopimukselle. Se ei millään tavoin kompensoinut euroalueen valtioiden budjettien tiukkaa finanssipoliittista pakkopaitaa. Vuoden 2013 loppuun mennessä euroalueen työttömyys oli noussut 12 prosenttiin ja oli lähes kaksinkertaisen Fedin tavoitearvoon verrattuna. Mutta edes tämä ei riittänyt käynnistämään elpymistä.

Vasta, kun Euroopan unioni joutui kärsimään vakavasta deflaatioriskistä, EKP lopulta hyväksyi "määrällisen elvytyksen" löyhemmän rahapolitiikan. Työttömyys on vuodesta 2013 lähtien lieventynyt, mutta kesällä 2018 se oli edelleen yli 8 prosenttia. EKP ilmaisi pelottomasti, että se päättäisi joukkovelkakirjojen ostamisen ja ilmoitti ennakoidusti korkojen korotuksista. Tämä perustui  oletettuun inflaation kiihtymiseen.

Se osoittautui kuitenkin täysin perusteettomaksi. Vuoden 2019 alussa euroalue on jälleen vaarassa liukua taantumaan.

Yksisilmäinen lähestymistapa
Jos kysytään, miksi EKP kiinnittää niin vähän huomiota työttömyyteen, tavallinen vastaus on, että täystyöllisyys ei kuulu sen toimeksiantoon. Sitä vastoin Yellenin edeltäjä Ben Bernanke saattoi vedota vuoden 1978 Humphrey Hawkinsin täystyöllisyyttä koskevaan lakiin. Tämä antaa Fedille kaksoisluonteen, joka pyrkii maksimoimaan työllisyyden ja hintavakauden. Kuten kaikki tietävät, EKP: n yksioikoinen keskittyminen hintavakauteen on peäisin Saksan Bundesbankista.

Mutta todellisuudessa  yksiulotteinen keskittyminen inflaatioon ei ole ominaista yksinomaan Saksalle tai EKP: lle. Riippumattomaien keskuspankkien suuntautuminen ainoastaan  inflaation kurissapitämiseen oli maailmanlaajuinen muoti, jonka käynnisti Uuden-Seelannin keskuspankki  vuonna 1990.

Tämän mallin takana oleva poliittinen mielipide oli vahva. Jos oletetaan, että pitkällä aikavälillä työttömyyden määräävät ei-monetaariset ”tarjonnan” tekijät, kuten työmarkkinoiden sääntely, taidot ja koulutus, rahapolitiikan käyttäminen työllisyystavoitteen ajamiseksi ei ole pelkästään  resepti turhautumiseen. Keskuspankin on myös vaikeampaa sitoutua uskottavasti pyrkimään todelliseen tehtäväänsä - hintavakauteen. Tällä uskottavuuden puute tarkoittaa, että ”markkinat” vaativat korkeampia korkoja ja että ne siten haittaavat kasvua ja työllisyyttä. Pitkällä aikavälillä paras työllisyyspolitiikka olisi periksiantamaton keskittyminen hintavakauteen.

Perustelu ei toimi
Viime vuosikymmenten todisteet eivät tue näitä väitteitä, vaikka ne näyttävätkin pintapuolisesti pakottavilta. Kaksinkertaisesta toimeksiannosta huolimatta Fedin ennätys inflaation torjumisesta on  on kiistämätön. Ja kokemukset viittaavat siihen, että inflaatiosuuntautuneet keskuspankit ovat harvoin niin yksiulotteisia kuin mainostetaan. Keskuspankit seuraavat työmarkkinoita tiiviisti - viimekädessä siksi, että palkankorotukset vaikuttaa takaisin hinnoitteluun. Kuten EKP osoittaa, yksiulotteinen toimeksianto yksinkertaisesti vaikeuttaa  esittää  pankkipolitiikka tapahtumiin reagoivana ja oikein tasapainotettuna.

Tämä ei ole vahingollista vain  keskuspankkiviestinnän selkeyden ja rehellisyyden kannalta. Maailmassa, jossa inflaatiovoimat eivät ole enää yhtä voimakkaita kuin muutama vuosikymmen sitten, se voi olla myös riskialtista. 1970-luvun korkean inflaationjohdosta kaksinkertainen toimeksianto oli pysyvä pyrkimys vahvistaa hintavakautta. Nykyään riski on päinvastainen. Ilman riittävää huomiota työmarkkinoiden helpottamiseen keskuspankki saattaa epäonnistua oikea-aikaisessa kannustamisessa  ja uhkaa ajautua deflaatioon. Toisin sanoen vuonna 2018 Uusi-Seelanti päätti lisätä keskuspankin toimeksiantoon työllisyyden toiseksi tavoitteeksi.

Kukaan ei tietenkään voi väittää, että Euroopan työttömyysongelman poistaminen olisi  yksinomaan EKP: n tehtävä. Sen ratkaiseminen nykyiseksi vakiintuneessa muodossaan edellyttää rahapolitiikan, verotuksen, työmarkkinoiden ja teollisuuspolitiikan yhdistelmää. EKP: n toimeksiannon laajentaminen  avaisi siten oven tasapainoisemmalle politiikalle.

Tämä johtaisi todennäköisesti vastakkainasetteluun rahapoliittisesti konservatiivisten voimien kanssa. Ne pitävät tiukasti kiinni EU:n konsolidoidusta peruskirjasta. Sopimus ei kuitenkaan ole niin rajoittava kuin mitä halutaan ajatella. Erityisesti 127 artiklassa edellytetään, että EKP tukee ”unionin yleistä talouspolitiikkaa”, johon kuuluvat ”täystyöllisyys” ja ”tasapainoinen talouskasvu”. Siirtyminen ”kaksinkertaiseen toimeksiantoon” voitaisiin helposti esittää nykyisen käytännön uudistuksena kulttuurivallankumouksen sijasta.

Kysymys kuuluu, onko sillä mitään eroa. Loppujen lopuksi ei ole tarvetta muuttaa retoriikkaa vaan siirtyä todellisiin talouspoliittisiin painopisteisiin. EKP: n toimeksiannon muuttamisella olisi merkitystä, jos se olisi osa yleistä pyrkimystä julistaa jatkuva massatyöttömyys - etenkin nuorten suuressa osassa Eurooppaa - kriisiksi, joka vaatii jokaisen talouspolittiisen toimijan kiireellistä ja heltymätöntä huomiota. Tämä tarkoittaa voimaa tuoda pisteet kotiin, kun  tarkastelemme Fedin historiallista kaksoisvelvollisuutta.

Räjähtävä kysyntä
Täystyöllisyyttä koskeva laki USA:ssa hyväksyttiin vuonna 1978, mutta kampanja, jolla kirjoitettiin täystyöllisyysvaltuutus Yhdysvaltain lainsäädäntöön, alkoi vuosikymmeniä aikaisemmin, kun taisteltiin kysynnän lisäämisen puolesta; sen mukaan hallituksen oli taattava yleinen "oikeus hyödylliseen, palkitsevaan, säännölliseen ja kokopäiväiseen työhön".  Tämän taistelun ensimmäinen liikkeellepano tapahtui New Dealin myöhäisessä vaiheessa, taustanaan alkava kylmä sota. Hallituksen takaaman täystyöllisyyden kumouksellinen vaatimus neutraloitiin vuonna 1946 tehdyllä työllisyyslainsäädännöllä, jossa tähdennettiin sen sijaan kasvun tavoitetta "suurena työllistäjänä, tuotannon ja ostovoiman" eli talouskasvun lisääjänä.

Yhdysvalloissa, kuten Euroopassa, ajattelemme yleensä 1950- ja 1960-luvun vuosikymmeniä nopean kasvun ja täystyöllisyyden aikana. Mutta silloinkin syrjäytyneet mustat yhteisöt kärsivät USA:ssa kauhistuttavasta työttömyydestä. Kun kansalaisoikeuskampanja voimistui 60-luvun alussa, se elvytti uudelleen vaatimuksen työpaikkatakuusta. Kuuluisan  vuoden 1963 marssin koko nimi Washingtonissa  oli "Marssi työpaikkojen ja vapaudenpuolesta". Martin Luther King piti kuolemattoman "Minulla on unelma" -puheen, mutta julisteissa luki: ”Kansalaisoikeudet + täystyöllisyys = vapaus”.



King murhattiin vuonna 1968, mutta hänen leskensä, Coretta Scott King, joka oli merkittävä sosiaalisten oikeuksien aktivisti, jatkoi taistelua. Hänen vaatimuksensa työpaikkatakuusta ei saanut tukea ammattiliittojen keskusjärjestöltä AFL-CIO:lta ja myös työnantajajärjestöt vastustivat sitä. Mutta hän sai tukea työväenliikkeen  radikaalimmalta siiveltä, jota johtivat United Auto Workers ja keskeiset afroamerikkalaiset kongressiedustajat. Vaikka demokraattien johtaja Jimmy Carter ei ollut kovin innostunut, vauhti oli sellainen, että Humphrey-Hawkins nimellä tunnettu laki toteutettiin vuonna 1978. Mutta jälleen kerran se oli vesitetty kompromissi.

Täystyöllisyystakuu korvattiin maksimaalisen työllisyyden tavoitteen toistamisella. Lisäksi Fedin ja Carterin hallinnon tehtävänä oli tulkita, miten politiikan painopisteet olisi asetettava. Dollarin laskun ja inflaation kiihtymisen valossa heidän valintansa oli ennustettavissa.

Tuskallinen ironia on, että vuoden aikana, kun Fed sai kaksinkertaisen toimeksiannon, Fed Volkkerin johdolla toimiva Fed sai aikaan nykyajan suurimman korkoshokin. Tämä syöksi dollarin nousuun ja tuhosi suuren osa amerikkalaista teollista valmistusta miljoonien työpaikkojen kustannuksella.

Historiallinen merkitys
Toimeksiannon merkitys riippuu sitä ympäröivästä poliittisesta kamppailuista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lainsäädännöllä olisi historiallista merkitystä. Toimeksianto jäi aikakirjoihin. Humphrey-Hawkins-lain  kumoamista on vastustettu. Ja vuonna 2008 tapahtuneen kansallisen hätätilanteen ja  vakavan inflaatiopaineen  sekä alun perin lailla perustellun legitiimiyskriisin puutteen vuoksi, Bernakella ja Fedillä, toisin kuin EKP: llä, oli selkeä vastuu toimia.

Oikeudelliset valtuudet eivät itsessään ole ratkaisevia. Mutta ne mahdollistavat. Ne tarjoavat mahdollisuuden siihen, mitä poliittinen filosofi Seyla Benhabib kuvailee demokraattisena aloitteellisuutena - keskusteluina, joiden kautta yleismaailmallisia oikeuksia ja periaatteita riitautetaan ja avataan, vedotaan ja kumotaan, asetetaan ja sijoitetaan oikeus- ja poliittisiin instituutioihin sekä kansalaisyhteiskunnan yhdistyksiin ”. Tässä prosessissa lainsäädäntötoimeksiannot toimivat räikkäinä, äänenpitäjänä jolloin jokainen keskustelun aloite voi asteittain muuttaa poliittisten yhteisöjen ja instituutioiden ymmärrystä tehtävään.

Itse asiassa Fed ei suuntautunut pelkästään kansallisen työttömyyden torjuntaan; se alkoi olla kiinnostunut myös alueellisesta taloudellisesta kehityksestä ja eriarvoisuuden ongelmista. Mikä dramaattisinta, Demokraattisen puolueen vasen siipi on herättänyt henkiin Coretta Scott Kingin inspiraation ja vaatii, että Fedin pitää myös todella suuntautua täyden työllisyyden toteuttamiseen. Työpaikkatakuun vaatimus on palannut.

Kun otetaan huomioon euroalueen talouspolitiikan viime vuosikymmenen tuhoisa epäonnistuminen EU: n korkeiden odotusten täyttämisessä  kyseenalaistamalla sen legitiimiyden - on korkea aika, että EKP: n toimeksianto asetetaan  perusteellisen demokraattisen uudelleentarkastelun kohteeksi.

Tietoja Adam Toozesta
Adam Tooze on Columbian yliopiston historian professori ja kirjan "Crashed" kirjoittaja: Miten talouskriisin vuosikymmenen muutti  maailmaa.

 (Käänös IR)

Espanja? Jatkoa entiselle vai täyskäännös?

Jorge Uxó ja Nacho Álvarez ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen analyysin Espanjan talouden elvyttämisestä ja niistä keskeisistä vaaratekijöistä, joita sen tiellä on. Yllättävällä tavalla vaaratekijäksi nousee Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF, jonka suositukset tarkoittavat jatkoa vuonna 2012 aloitetulle, pääasiassa Kreikkaan suunnatulle kiristävälle, austeristiselle politiikalle.

Julkisen sektorin vahvistaminen ja kasvattaminen dynaamiseksi tekijäksi on näiden kahden, Podemokseen tiiviissä yhteydessä olevan tutkijan tähtäimessä. Palkkatasoa on nostettava, koska palkkojen alhaalla pitäminen ja jopa pienentäminen ei näytä vaikuttaneen viennin edistymiseen millään tavalla ja joka tapauksessa muut, kansainväliset tekijät ovat olleet merkittävämpiä. Tutkijat eivät mainitse EKP:n määrällistä elvytystä tällaisena vaikka sillä on todennäköisesti ollut huomatava vaikutus myös Espanjan talouden elpymiseen.
Se mikä on uutta, on julkisen, siis valtion ja muiden julkisten hallintoelinten aktivoiminen pankkitoimintaan. Olisi todella mielenkiintoista nähdä, asettuisiko Euroopan Komissio vastustamaan julkisten yhteisöjen pankkitukea ja ryhtyisikö se kohtelemaan niitä eri tavalla kuin yksityisiä pankkeja. Siis nyt Social Europe - verkkolehden 18.12. 2018 julkaisemaan tekstiin:

"Kansainvälinen valuuttarahasto toteaa Espanjan taloutta koskevassa 2018-kertomuksessaan, että on tarpeen laajentaa säästö- ja palkkaturvaa, säilyttää julkisen talouden vakauttaminen ja vuonna 2012 hyväksytty työmarkkinauudistus. työvoiman joustavuus johti talouden elpymiseen. Koska alhainen tuottavuus jatkuu ja julkinen velka on korkea, tarvitaan uusia työvoiman uudistuksia sekä kestäviä ensisijaisia (talousarvio) ylijäämää.

Mielestämme tämä lähestymistapa herättää useita vastalauseita. Viittaamme viiteen tärkeimpään.

1) Ensinnäkin ajatus siitä, että palkkojen devalvointi ja hintakilpailukyvyn parantuminen ovat herättäneet elpymistä, on myytti. Palkkojen alentaminen vuosina 2010–2017 on siirtynyt vain osittain vientihintoihin, koska tämä vähennys on johtanut pääasiassa voittomarginaalien kasvuun. Tämän seurauksena hintakilpailukyvyn muutos on ollut paljon pienempi kuin yksikkötyökustannusten lasku. Vienti on ollut ratkaisevassa asemassa elpymisen käynnistämisessä, mutta tämä ei johdu palkkojen leikkauksista, vaan ulkoisen kysynnän käyttäytymisestä euroalueella. Itse asiassa Espanjan vienti on kasvanut saman verran sekä ennen kriisiä että sen jälkeen.

2) Toiseksi, vuoden 2012 uudistuksen jälkeen saavutettu uusi työvoiman joustavuus ei ole herättänyt nopeampaa työpaikkojen luomista: jälkimmäinen on vastannut BKT: n kasvuun samalla tavoin kuin muut Espanjan talouden kaudet. Työllisyyden joustavuus BKT: hen on pysynyt vakaana työmarkkinauudistusten jälkeen, eikä Okun-käyrässä näy siirtymiä. Työllisyyden nopea elpyminen Espanjassa ei osoita viimeaikaisten työmarkkinauudistusten "menestystä" vaan pikemminkin rakenteellista suuntausta: teollinen erikoistuminen on suuntautunut samalla tavalla kaikille  työvoimavaltaisille aloille.

3) Kolmanneksi nopeaa talouskasvua vuodesta 2014 lähtien ei voida selittää ottamatta huomioon tiettyjen ulkoisten myötävaikutaneiden tekijöiden  ratkaisevaa vaikutusta - alhaiset korkotasot ja alhaiset öljyn hinnat. Nämä tuulet ovat vaikuttaneet Espanjaan voimakkaammin kuin muut Euroopan maat (kun otetaan huomioon suuri velka suhteessa BKT: hen, vaihtuvakorkoisten asuntolainojen määräävä asema ja maan energiariippuvuus).Näiden tekijöiden sammuminen yhdessä kansainvälisen kaupan alenemisen kanssa vie talouden kohti hidastumista vuonna 2018, mikä osoittaa kasvun haurauden ja tarpeen löytää uusia pilareita, joilla voidaan tukea kysyntää.

4) Neljänneksi (tarjonnan puolella) rakenteellisten uudistusten "menestykseen" perustuva IMF: n kertomus on tuskin yhteensopiva potentiaalisen kasvun ja viime vuosina lisääntyneen tasapainon kanssa, mikä on tapahtunut työttömyysasteen vähenemisen muodossa. Tänään potentiaalisen tuotannon kasvuvauhti on vain noin puolet ennen kriisiä. Itse asiassa tämä ristiriita paljastaa, että julkisen talouden supistukset ovat aiheuttaneet pitkäaikaisia haavoja taloudelle.

5) Viidenneksi ja viimeiseksi, on huolestuttavaa, että IMF: n olisi pyrittävä uusiin julkisen talouden vakauttamisvaiheisiin. Väitettä, jonka mukaan "veropuskurit" on rakennettava uudelleen seuraavan kriisin aikana, tämä toimielin perustelee toimenpiteillä,  jotka toteutuessaan  vain pahentavat talouden hidastumista ja siten lisäävät velan ja BKT: n suhdetta. Väite, jonka mukaan kestävien ensisijaisten julkisen talouden ylijäämien vähentäminen vähentää julkista velkaa, ei ole pelkästään epärealistinen, vaan se on myös vastoin terveen julkisen talouden tavoitetta. Koska olemme jo todistaneet riistävän politiikan epäonnistumisen, meidän ei tarvitse kokeilla sitä uudelleen.

Kun finanssipolitiikan alijäämä on alle 3 prosenttia, etusijalla ei voi olla jatkaa sen edelleen alentamista vaan pikemminkin avata uusi toimintalinja, joka perustuu kahteen mainittuun toimintalinjaan ("ylläpitää ja muuttaa kasvua"). Ensinnäkin,  kun  lyhyen aikavälin näkökulmasta reaktiomme suhdannevaihteluun ei voi olla passiivinen , että taantuminen  laskeutuu meihin, niin yhtä järkyttävää jäädä odottelemaan pehmeää siirtymistä  kohti potentiaalista kasvua. Meidän on pohdittava, miten kokonaiskysyntää tuetaan.

Se mitä ton arvitaan Espanjan talouden varustaminen uudella moottorilla, joka voi syntyä vain palkkojen elpymisestä. Palkkojen kasvu Espanjassa on monien vuosien ajan ollut tuottavuuden kasvun alapuolella, ja tätä kuilua on  kavennettava. Tämän saavuttamiseksi ja vastoin IMF: n vahvistamaa näkemystä, äskettäin allekirjoitettu sopimus Podemoksen ja hallituksen välillä osoittaa, että työehtosopimusneuvotteluihin on palattava, joiden puute on vakavasti vaurioitunut aikaisemmassa työmarkkinauudistuksessa, sekä nostettava huomattavasti vähimmäispalkkaa (jo sovittu nousu on 22 prosentin lisäys ensi vuonna, jopa 900 euroa kuukaudessa).

Uuden talouspoliittisen toimintaohjelman toinen keskeinen pilari tulisi koostua laajasta finanssipolitiikasta, jossa keskitytään julkisten investointien elpymiseen - joka on nykyään 25 miljardia euroa alle kriisitilanteen - tuottavuuden parantamiseeen ja vihreän ja kattavan ja suunnitelmallisen  kasvun edistämiseeen.  Tällaisia  toimenpiteitä, jotka voivat osoittautua hyödyllisiksi tämän saavuttamiseksi, ovat: kunnianhimoinen energia-alan siirtymisstrategia, joka perustuu uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen, kasvien ja rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen sekä sähköliikenteen laajentamiseen; sisältäen taatun toimeentulojärjestelmän; ja julkisten pankkien kehittäminen teollisuuden muutosten rahoittamiseksi ja suunnittelemiseksi."

Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez:
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.





Okunin laki
https://www.labour.fi/ptblogi/2011/06/23/okunin-laki-onko-nyrkkisaannolla-viela-iskuvoimaa/