Globalisaatiosta ja sen vaikutuksista
Ari-Matti Näätänen on kirjoittanut globalisaatiosta ja hyvinvointivaltiosta. Hänen tekstiään referoi Rane Aunimo Demokraatissa. Näätänen tarkastelee globalisaatiota lähinnä kauppavaihdon kasvuilmiönä. Hän perkaa havaintoja useista tutkimuksista näiden kahden yhteyden ja kehityksen kuvaamiseksi. Havainnoistaan hän päätyy varsin kummallisiin lopputulemiin. Täsmentämättä jäävät mekanismit tai talouden toimintadynamiikat, joiden hän arvioi tuottavan kuvaamansa asiayhteydet. Varsinaisista syy- ja seuraussuhteista ei näin ollen ole kysymys. Tässä esitetään muutamia kommentteja kirjoittajan pääväittämiin.
Mitä globalisaatio on?
Kuvaavaa on, että Martti Häikiö Nokia Oyj:n historiassaan 1992-2000 nimeää aiheen globalisaatioksi, jolla hän tarkoittaa telekommunikaation maailmanvalloitusta. Käsite saa tässä tarkastelutavassa relevantimman merkityksen verrattuna Näätäsen käyttämään merkitykseen. Toimintojen laajentuminen yli rajojen aina kaukaisimpia paikkoja toisiinsa kytkien on globalisaation perusta. Historiallisesti Silkkitie oli varsin vaikuttava globaalin yhteistyön, kauppavaihdon, kulttuurivaikutteiden, uskontojen kulkeutumisen, tiedustelun, tietojen, taitojen ja teknologioiden kulkeutumisen, valtapyrkimysten ja vaikutusvallan levittämisen sidos.
Nykyisen kaltaisen globalisaation on mahdollistanut liikenteen ja logistiikan kehitys ja kustannusten aleneminen. Toinen keskeinen osa-alue on tietoliikenteen kehitys. Laajennamme käsitteen sisältöä edelleen. Kaiken taustalla on valtavasti kasvaneet suurten voittojen synnyttämät rahoitusvarallisuuden määrä, joka etsii helppoja tuottoja ja pyrki ja onnistui purkamaan omaa toimintaansa rajaavan sääntelyn. Globalisaatio itsessään on monitahoinen ilmiö. Siinä on kysymys tavaratuotannon siirtymisestä halpamaihin, arvoketjujen maailmanlaajuistumisesta, maailmanmittakaavan logistisista järjestelmistä, informaatioteknologian mahdollistamista digijättien palvelualustamonopoleista, kulttuurin ja viihteen ylikansallisesta tarjonnasta sekä ennen kaikkea finanssitalouden kasvusta ylikansalliseksi reaalitalouksien tuotot imeväksi jättiläiseksi.
Pääomalla ei ole mitään rajoitteita rajojen ylittämisessä. Ns. vapaakauppasopimuksilla on voimistettu suuryritysten asemaa maailmankaupassa. Maailmankauppa on suuryritysten hallussa ja enenevästi niitä omistavat finanssiyhtiöt. Maailman yritysomaisuudesta 149 finanssilaitosta omistaa 40 %. Ajatukset siitä, että kilpailu olisi avointa ja markkinamallin mukaista, ei toimi. Suuryhtiöiden markkinavoima näkyy korkeampina hintoina, pienten tuottajien syrjäytymisenä ja jopa työllisyyden alhaisempana tasona. Niiden poliittinen voima näkyy vapaakauppasopimusten sisällöissä ja poliittisen eliitin suopeutena niitä kohtaan päätöksenteossa. Suurytiysten taloudellinen ja politiittinen voima riittää kilpailuttamaan valtioita purkamaan sääntelyään, laskemaan yritysten veroja ja lupaamaan niile etuja ja tukita. Seuraukset ilmenevät mm julkisen talouden alijääminä. Vapaakauppasopimuksin on pääoman intressit suojattu erillisellä investointien suojalausekkeilla, jotka estävät julkisen vallan muuttamasta liiketoimintaympäristöä.
Näätänen toteaa globaalilla kilpailulla olleen vaihtelevia vaikutuksia hyvinvointivaltioon. Tällöin globaalin kilpailun väitetyt vaikutukset hyvinvointivaltioihin voivatkin olla vääristyneen kilpailun vaikutuksia eivätkä tule kuvatuiksi Näätäsen väitteillä. Kun kirjoittaja näkee sosiaalivaltioiden jopa kasvaneen globalisaation aikakaudella, kysymys voi olla globalisaation aiheuttamien ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden, synnyttämistä sosiaalimenoista.
Kysymyshän on lähtökohtaisesti pääoman rajoituksettomasta toimintaoikeudesta tehdä voittoa yhteiskuntien kehityseroilla. Pääoman siirto halpojen työvoimakustannusten ja heikon yhteiskunnallisen sääntelyn perässä tuottaa työttömyyttä, lisää sosiaalimenoja ja laskee verotuloja sekä vähentää tulomenetysten kautta kokonaiskysyntää kehittyneissä maissa. Alikysynnästä on tullut kapitalisimin pysyvä rakenneongelma. Lisääntyvät ympäristöongelmat ovat myös tämän kehityksen seurausta. Kehitysmaissa myrkyt voi huoletta pumpata luontoon.
Suurin eriarvoisuuden syy on finanssitalouden yhä voimistuva valmistavan ja tuotannollisen talouden tuottojen ja varallisuduen louhinta. Eriarvoisuus ja terveyserotkin lähtevät kasvuun joukkotyöttömyyden vallitessa ja köyhyyden lisääntyessä. Köyhyyden kasvu on ollut finanssikriisien kärjistämä ja senkin jälkeen kasvava ilmiö. Pääoman liikkuminen yli rajojen panee työvoiman liikkumaan työn perässä. Kulkemisen helpottuminen tarjoaa työvoimalle mahdollisuuden liikkua työn perässä ja toisaalta myös pakottaa siihen. Tämä on osa globalisaation aiheuttamaa maasta- ja maahanmuuttoa. Se johtaa myös juurettomuuden lisääntymiseen ja pitkäaikaiseen puutteellisesta yhteiskunnallisesta integraatiosta johtuviin sosiaalisiin kustannuksiin sekä sosiaalisiin ja poliittisiin jännitteisiin.
Kuljetuskustannusten aleneminen tarjoaa mahdollisuuden tuotannon ja markkinoiden eriyttämiseen ja em. kehityseroista hyötymiseen. Sijoituksillaan alhaisemman kehityksen maihin voi pääoma ulkoistaa ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Näin markkinalous toimii. Yhteiskuntien kustannuksina ne tulevat tulevaisuudessa maksuun. Globaaleita ovat myös ympäristö- ja ilmastokriisit kuin myös useat poliittiset ja sotilaalliset kriisit kerrannaisvaikutuksineen. Näistä esimerkkejä löytyy latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.
Mihin markkinatalous tarvitsee hyvinvointivaltiota?
Markkinatalous ei synnytä hyvinvointivaltioita vaikka se luo tarpeen siihen. Se ei ole sitä luonut Intiaan eikä Kiinaankaan. Jos Intiassa olisi sosiaalivaltio, olisivat siellä terveydenhoidon ja koulutuksen sekä työttömyyden sosiaalivaltiolliset menot suuret puhumattakaan ympäristövahinkojen kustannuksista. Intia on mukana globalisaatiossa. Kun siellä ei ole sosiaalivaltiollisia kasvaneita kuluja tai näiden menojen viime rippieden alasajoa, mitä tutkijamme päättelisi näistä seikoista. Ehkäpä sen, että kovin on neutraali tuo globalisaation vaikutus hyvinvointitalouteen. Globalisaation neuraalisuudesta hyvinvointivaltion olemassaololle voi toki puhua siinä merkityksessä, että se ei ole vielä pystynyt kehittyneissä valtioissa viemään täysin tämän rahoituspohjaa, mutta ei ole myöskään synnyttänyt yhtään uutta sosiaalivaltiota vaikka on lisännyt tämänkaltaisten yhteiskunnallisten toimien tarvetta. Tällaisia vaikutuksia aikaansaadakseen sen olisi tarvinnut täysin ohjelmoida eri maiden poliittiset koneistot.
Väite sosiaalivaltion menojen kasvun ja globalisaation voimistumisen yhdenaikaisuuden tarkoittamasta poliittisesta neutraalisuudesta on epämääräinen. Näätäselle se näyttää merkitsevän globalisaation neutraalisuutta sosiaalivaltion olemassaololle. Kuitenkin se on ensisijassa aiheuttanut tarvetta sosiaalimenojen lisäykseen. Sosiaalimenojen kasvu voi olla juuri globaalin kehityksen pakottamaa, mutta ilman sen tarjoamaa rahoitusta aiheuttamiensa yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon kehittyneissä maissa. Kaikki globaalit ilmiöt vaikuttavat yhteiskuntiin ja niiden valtasuhteisiin. Kysymys vallasta on keskeisin asia globalisaatiossa. Rajoitukseton ja usein yhteiskunnallisesta vastuusta irrallaan oleva globaali liiketoiminta kasvattaa voittoja ja lisää pääoman valtaa. Viestinnän rajoituksettomuus globaalina ilmiönä on monitahoinen. Ensisijaisen merkityksensä sekin saa internetjättien markkina-aseman ylivertaisuudesta. Ne harjoittavat kaupallista ja poliittista manipulaatiota. Jos globalisaatiota tarkastellaan näiden vaikutussuuntien avulla, keskeistä on ollut suuryritysten vallan kasvu ja työn ja sitä edustavan ay- ja työväenliikkeen aseman heikentyminen. Näiden internetyhtiöiden täysimittainen veropakoilu on globaalia veroparatiisien hyväksikäyttöä ja kehittyneiden valtioiden hyvinvoinnin kalvamista.
Pääoman yhteiskunnallisten velvoitteiden karsiutuminen ja verotusasteen huomattava lasku on globalisaation ytimessä. Kehittyneissä maissa on myös tapahtunut teollisuuden alasajo ja teollisten investointien pitkäaikainen väheneminen. Tästä on seurannut työttömyyttä ja samanaikainen palvelusektorin prekaarien töiden lisääntyminen. Kehittyneiden maiden koko laajuudessa työntekijöiden asema on heikentynyt ja ansiokehitys jäänyt heikoksi. Keskiluokan tulokehitys on myös jäätynyt näissä maissa. Pääoman kiihko rahan tekemiseen rahasta on tarkoittanut tuotannollisten investointien olennaista vähenemistä. Yhteiskuntien tuotantopotentiaalit ovat jääneet käyttämättä. Tuottavuus ei ole kehittynyt eikä talous kasvanut, työtä ei ole syntynyt eikä tuloja, ei myöskään ole ollut uutta verotettavaa. Hyvinvointivaltion palveluksien tarvetta on lisätty ilman samanaikaista rahoituspohjan kasvua.
Kirjoittajan väite siitä, että markkinatalous ei ole johtanut hyvinvointivaltioiden alasajoon länsimaissa on hämärä. Ensinnäkin hyvinvointivaltiot luotiin kapitalismin vastavoimien toimesta lievittämään kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Alunperin pääoman omistajat osallistuivat yhteiskunnallisen konsensuksen hengessä sen kustannuksiin. Myöhäiskapitalismin ja uusliberalismin kärjistämä voiton tavoittelu on samalla merkinnyt tällaisen yhteiskuntasopimuksen irtisanomista pääoman taholta. Palkansaajista ja keskiluokasta on tullut hyvinvointivaltion rahoittajia. Veroin rahoitetuista hyvinvointipalveluista rahapiirit ovat onnistuneet tekemään markkinat, joilla kansainvälisten sijoittajien omistamat firmat hallitsevat ja tekevät voittoa. Ilman julkista rahoitusta kyseiset markkinat olisivat olennaisesti pienemmät, joten ei pääoman intressi tässä ole niiden alasajo vaan tehoka lypsy. Markkinatalouden ja rahavallan ohjauskeskusten ei näin ollen tarvitse alasajaa hyvinvointivaltiota, se ei maksa heille mitään ja toisaalta viisaimmat siellä ymmärtävät makrotaloutta siinä määrin, että tajuavat hyvinvointivaltion toimivan automaattisena vakauttajana kapitalismin ja ennenkaikkea finanssikapitalismin synnyttämissä kriiseissä sekä lievittävän kapitalismin luomaa eriarvoisuutta ja siten takaavan järjestelmän legitiimisyyden.
Sen lisäksi pääoma on onnistunut porvaripuolueiden ja osin sosialidemokratiankin tuella yksityistämään terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotannon. Hoivasta, jota liiketoiminta lähtökohdiltaan jo turmelee, on myös tehty voiton keruun tanner. Kun enenevä osa hyvinvointipalveluja on liiketoimintaa, ei pääomalla ole suurempaa intressiä hyvinvointivaltion alasajoon.
Lisääntyvätkö tuloerot ilman yhteyttä talousjärjestelmään?
Kirjoittaja väittää, että markkinatalouden kehitys länsimaissa ei ole yhteydessä näiden maiden tuloeroihin. Matti Tuomala on tutkinut tulo- ja omaisuuseroja Suomessa. Hänen tutkimustuloksensa tuovat yksiselitteisesti esiin tulo- ja varallisuuserojen kasvun 1990-luvulta lähtien. Josef Stiglitz todistaa palkansaajien ja keskiluokan tulojen jäätyneen 1980-luvulle samaan aikaan kun rikkaimmat ovat rikastuneet. Yhä pienempi joukko saa yhä suuremman tulo-osuuden ja vastaavasti omistaa yhä suurempaa varallisuusosuutta. Tässä on kysymys kaikissa länsimaissa ylimmän 10 %:n ja ylimmän 1% :n ja vielä rajummin ylimmän promillen tulo- ja varallisuusosuuksien ryöstäytymisestä irti yleisestä kehityksestä.
Funktionaalisen tulonjaon kehitys on tapahtunut pääoman hyväksi; Suomessa yli 10 %-yksikön siirtymä pääoman hyväksi 1980-luvulta alkaen. Rikkauksien keskittymisen myötä myös valta on keskittynyt. Sijoittajat muodostavat ns. markkinavoimat, joita julkisten budjettien laadinnassa kuunnellaan. Tämäkin on toisin kuin kirjoittaja väittää, että omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähenemisestä ei ole merkkejä tilastoissa. Tätä ilmiötä tuskin on tilastoitu. Valtavasta lobbauskoneistosta toki jo jotain virallistakin tietoa on. Tällä elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät tekemään hallitukset ja parlamentit heille suosiollisiksi. Tästä ilmiöstä on jopa tutkimustakin sekä USA:ssa että Suomessa. Hyväveliverkostot ja korruptio kuuluvat myös keinovalikoimaan, joita tutkimus ei tavoita. Stiglitz dokumentoi tätä ilmiötä USA:n lailla, joka kieltää julkisen vallan suuret lääkkeiden tukkuostokset, joilla lääkkeiden hintoja voitaisiin laskea. Näin siis valtiovalta taipuu suuryritysten tahtoon. Finanssipolitiikan rajoja asettaa myös EU perussopimuksellaan sekä vakaus- ja kasvusopimuksellaan sekä budjettilausunnoillaan. Samanlaisia interventioita harjoittaa OECD ja IMF. Molemmat ovat useamman kerran ottaneet kantaa Suomen finanssipolitiikkaan. Kysymys on globaaleista toimijoista, globaalin kehityksen luomista instituutioista. Se, missä määrin näiden interventioiden lähtökohdat ovat kiinni ns. markkinatalouden osapuolien intresseissä ja globaalin kehityksen paineissa, jääköön toiseen keskusteluun.
Tulokehityksen arviointi tulonsaajadesiilien avulla kertoo ylimmän osan irtiotosta. Vuosien 1990-2007 ylimmän prosentin ja ylimmän promillen osuudet tulojen kasvusta Suomessa ovat olleet useampikertaisia muihin nähden ja OECD-maiden huippua. Globalisaatiolla on ollut erilaisia tulovaikutuksia riippuen siitä, mitä halutaan mitata. Alvaredon ja kumppanien mukaan maailman pienituloisin 50% sai kokonaistulojen kasvusta 12% aikavälillä 1980-2016. Vastaavasti suurituloisin prosentti vei kokonaistulojen kasvusta 27%, eli yli kaksi kertaa sen mitä pienituloisin puolikas tulonsaajista.
Suomessa henkilökohtaiset tuloerot ovat olleet kasvussa 1990-luvulta lähtien. Eriarvoisuus on siis kasvussa globalisaation aikana toisin kuin kirjoittaja uskoo. Väite, että asialla ei ole yhteyttä globalisaatioon vaan kansallisiin valintoihin, on harhaanjohtava. Globalisaatio jo sinänsä lisäsi pääoman rajoituksettomia liiketoimintamahdollisuuksia ja voittoja. Markkinafundamentalistinen virtaus, jota globaalisti ajettiin, sai aikaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen rikkaita ja pääoman omistajia suosivaan suuntaan kaikissa kehittyneissä maissa viimeistään 1990-luvulla. Sen johdosta pääoman verotusta kevennettiin yhdenmukaisesti kaikkialla kehittyneissä maissa. Se tarkoitti liiketuloksen verotuksen alentamista, pääomaverotuksen ja tuloverotuksen erottamista toisistaan ja progressiosta luopumista pääomatulojen osalta. Tämä sai rikkaat muuttamaan palkkatulonsa pääomatuloiksi. Veromenetykset ovat tässäkin huomattavat. Tässä ei nähdä markkinataloutta ja valtioiden verotusta erillisinä. Kaikissa maissa pääomapiirit ovat pyrkineet ja saaneet verotuksen haluamakseen. Suomessa vain muutamia esimerkkejä ovat osinkojen olematon verotus kokonaisuudessaan, listaamattomien yritysten kohtuutomat veroedut, hallintarekisterien läpiajot eduskunnassa, työnantajien kela-maksun poisto, yhteisöveron alentamiset, eläkevakuutusmaksujen siirto palkansaajien maksettavaksi ja Sipilän hallituksen tekemä yrittäjävähennys.
Globalisaatiota on muovannut 1960-luvulta lähtien yhä voimmakkaammin kehittynyt finanssiala; varjopankit, omaisuuden hoitoyhtiöt, sijoitusyhtiöt, hedge-rahastot ja kuumimman ja yhteiskunnallisia velvoitteita avoimimmin pakenenevat sijoitukset veroparatiiseihin. Näissä liikkuvan rahoitusvarallisuuden, tulojen ja transaktoiden määrä kasvaa yhä. Maailman rikkaille ja suuryrityksille on luotu mahdollisuus välttää verot, lait ja yhteiskunnalliset velvoitteet. Sijoittajatahot ostavat yrityksiä ja hallintoja. Julkistaloudet on sidottu velalla sijoittajien valtaan. Rahoitusalasta on kasvanut liian suuri, kokonaistuottavuudeltaan olematon ja sijoitusriskien ja suunnattoman luototuksen kautta suurin riski aiheutuu yhteiskunnille. Se muodostaa systeemisen riskin koko maailmantaloudelle, se tietää sen voi ottaa suurempia riskejä, koska veronmaksajat hoitavat vauriot.
Tuloeroihin ja hyvinvointivaltion rahoitusperustaan vaikuttavat globaalit rahoitusalan kehityssuunnat. Sijotustoiminnan tuloja saadaan mm yritysostoista, niiden pilkkomisesta ja myynnistä sekä fuusiosiosta. Jäljelle jäävät ovat monopoliyrityksiä, jotka keräävät ylivoittoja. Esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen rahoitusalan voittojen massiivinen kasvu vähän yli kuudesosasta vuonna 1960 finansssikriisin alla 45 prosenttiin kaikista amerikkalaisyhtiöiden voitoista. Finanssivallan otteet lujittumisesta kertoo kolmen yrityksen - Blackrock, State street ja Capital group – on omistuksessaan 10-20 % useimmista merkittävistä amerikkalaisyrityksistä. Samat yhtiöt taitavat myös pöytälaatikkofirmojen perustamisen veroparatiiseihin ja siten tulojen suojaamisen julkisten palvelujen tuottamiseen tarvittavilta veroilta. Sama kehitys käy läpi kehittyneen maailman.
Veroparatiisit ja rahoituspääomien vapauttaminen sääntelystä ovat myös globaaleja ilmiöitä. Veroparatiisit ovat ns. markkinatalouden ytimessä. Maailman rikkaat ja suuryritykset käyttävät niitä säännönmukaisesti. Niillä horjutetaan hyvinvointivaltion perustaa. Viisi tietovuotoa antaa asiasta yhdenmukaisen kuvan. Nämä takaavat maailman rikkaille ja pääomien omistajille ylivertaiset keinot verojen välttelyyn samoin kansallisten lakien kiertoon. Ne horjuttavat markkinatalouden oikeusvaltioperustaa, uskoa sen tasapuolisuuteen, reiluuteen ja luottamukseen. Globaalit talouden ja politiikan suuntaukset ovat samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaen lisänneet tulo- ja omaisuuseroja. Globaalilla tasolla 26 henkilöä omistaa yhtä paljon kuin vähemmän omistava puolisko maapallon ihmisistä. Tämä puolet maailman varallisuudesta omistava superrikkaiden ihmisten määrä on pienentynyt kaiken aikaa.
Nykyaikana kaikki tärkeimmät poliittiset virtaukset ja niiden johdolla tehtävät valinnat ovat globaaleja ja määrätietoisesti ajettuja elinkeinoelämän ja rikkaiden pyrkimyksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on uusliberalismin läpiajo länsimaissa. Tämän Paavo Löppönen on dokumentoinut ao. kirjassaan. Lobbauksesta tehty suomalainenkin tutkimus vahvistaa tätä. Samaa kertoo rikkaiden ajattelusta tehty tutkimus. Se kertoo poliittisen ja taloudellisen eliitin tiiviistä suhteista. Näiden asiantilojen todeksi uskomistahan kirjoittaja väitti naiviksi.
Oikeistopopulistiset liikkeet ovat organisoituneet kansainvälisesti. Ne hyödyntävät globalisaation synnyttämää turvattomuutta, epävarmuutta ja toimeentuloehtojen heikkenemisen synnyttämää katkeruutta oman yhteiskunnallisen aseman luhistumisesta. Samaan aikaan tapahtuu muutos arvoissa; demokratian arvostus, solidaarisuuden tunnot ja humaani suhtautuminen kanssaihmisiin ovat heikentyneet. Netti ja sosiaalinen media toimii vihalinkona ja algoritmit vahvistavat ennakkoluuuloja ja eettisiä rajanylityksiä sekä ajatushautomot kykenevät luomaan poliittista tulevaisuutta. Vaalituloksista tulee kauko-ohjattuja. Halveksunnasta ja vihasta tulee kollektiivinen omanarvon nostamiskeino, näin on käynyt vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin suhtautumisessa. Globaalien talouskriisien aiheuttamat epäoikeudenmukaisuustunnot ja asemansa uhatuksi kokevien tarve hakea syntipukki, johon vihan voi kohdistaa, luovat keskeisiä poliittisia jännitteitä yhteiskuntiin. Samanaikaisesti finanssisektori ja matalapalkkasektori kasvavat, yhteiskunnan taloudellinen ja polittiinen eliitti sanoutuvat irti solidaarisuudesta heikompia kohtaan. Globalisaatio on ytimeltään eliittien ja huippurikkaiden projekti.
Globaali ilmiö on myös erilaisten liikekirjanpidon keinojen käyttö yritysten verojen minimointiin. Näitä ovat mm. siirtohinnoittelu, konsernilainat ja -avustukset jne. Näillä horjutetaan hyvinvointivaltion rahoitusta. Suomen kohdalla näiden vaikutus on miljardiluokkaa. Veroparatiisien aiheuttama verotulomenetys Suomelle on ollut EU:n jo vanhan arvion mukaan miljardi euroa vuodessa. SDP:n veroryhmän arvio vakuutuskirjekuorien aiheuttamasta verotulomenetyksestä liikkui 400 miljoonan tasolla vuosittain. Näillähän on yhteys hyvinvointivaltion kehitykseen ja laajuuteen. Ei kansainvälisen pääoman ole tarvinnut tavoitella hyvinvointivaltion alasajoa. Sillä on ollut keinot omien vastuidensa vähentämiseen. Keskiluokasta on tehty hyvinvointivaltion maksumies. Sen asema taas on jäätynyt ja tulokehitys polkee paikallaan. Tämä taas synnyttää markkinafundamentalisteille tukijoukon, joka vaatii julkisten menojen leikkausta, ei pääoman yhteiskuntavastuun lisäämistä. Edes sellaista vaatimusliikettä ei esiinny, että viimevuosien huimasta voittojen kertymästä verotettaisiin enemmän. Vuosittaiset osinkotulot ovat noin 18 - 23 miljardia euroa. Näistä valtion verotuloiksi päätyy noin puoli miljardia euroa.
Keinoina näiden tulojen verovälttelyyn ovat holding-yhtiöt, säätiöt ja hallintarekisterit sekä veroparatiisit. Ruotsalainen arvio veroparatiiseissa olevan omaisuuden määrästä on 10% bkt:sta. Pohjoismaiset taloustieteilijät ovat arvioineet viidessä eri tietovuodossa esiintyneiden ko. maiden rikkaiden paratiisisijoittajien ilmoittaneen tulonsa verotukseen kolmanneksen pienempinä kuin heidän todelliset tulonsa olivat. Tämä ilmeni kun on verrattu heidän ilmoittamiaan tuloja veroparatiisitilien tietoihin. Kaiken kaikkiaan on synnytetty globaali verorälssi. Suomen rikkaat eivät poikkea kuvasta. Pörssin ulkopuolisten yritysten osinkojen erityishelpotusten purkaminenkin on tabu.
Globaalilla toimintatavalla maailman mahtavat ovat luoneet kansallisvaltioiden toimintapakot. Markkinoiden reaktioita pelätään ja ne otetaan etukäteen huomioon talouspoliittisessa päätöksenteossa. Valtasuhteiden muutos kansainvälisen rahavallan hyväksi uhkaa kansallista itsemääräämistä ja demokraattisten valtioelinten toimivaltaa, siten demokratiaa kokonaisuudessaan. Kun ei ole rahaa hyvinvointivaltioon, tulee talouskuripolitiikan esiin nostaminen helpoksi. Nykyhallituskin on lukinnut finanssipolitiikan mahdollisuudet työllisyysastetavoitteeseen. Pääomatuloihin ei uskalleta kajota. Pakot tulevat ulkoa, mutta niillä on aina kansalliset edustajansa, kuten nykyhallituksessa Kepu. Hiljaisesti demaritkin unohtivat Lauri Finerin veropoliittiset arviot pääomatulojen verotusmahdollisuuksista. Valtioiden omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähentymistä ei näkynyt Näätäsen mukaan tilastoissa. Se näkyy kuitenkin tarkkaavaiselle huomioitsijalle monin eri tavoin. Hän esittää mm. julkisen talouden velkaantumisen erillisenä hyvinvointivaltion kehitykseen vaikuttavana tekijänä.
Valtioiden velkaantumisen näkeminen globalisaation ohella vaikuttavana tekijänä, ei itse globalisaatioon kuuluvana, pelastaa globalisaation hyvinvointivaltion rahoitusongelman aiheuttajan syyllisyydestä. Kehittyneiden valtioiden velkaantuminen syntyi ja laajeni nykyisiin mittasuhteisiin finanssikriisin jälkeen. Sen aiheuttama taloudellinen lama heikensi valtioiden ja julkistalouksien rahoitusperustaa dramaattisesti ja useampikertaisti niiden velkaantuneisuuden. Hyvinvointivaltion rahoitusongelmien ja legitimiteetin huojuttamispyrkimysten erottaminen globalisaatiosta kertoo ilmiöiden rajoittuneesta ymmärryksestä ja/tai tarkoituksellisesta harhautuksesta. Ihmetystä herättää se, että tämä tapahtuu Sorsa-säätiön toimesta.
Tampereella 15.12.2019
Veikko Räntilä
Ari-Matti Näätänen on kirjoittanut globalisaatiosta ja hyvinvointivaltiosta. Hänen tekstiään referoi Rane Aunimo Demokraatissa. Näätänen tarkastelee globalisaatiota lähinnä kauppavaihdon kasvuilmiönä. Hän perkaa havaintoja useista tutkimuksista näiden kahden yhteyden ja kehityksen kuvaamiseksi. Havainnoistaan hän päätyy varsin kummallisiin lopputulemiin. Täsmentämättä jäävät mekanismit tai talouden toimintadynamiikat, joiden hän arvioi tuottavan kuvaamansa asiayhteydet. Varsinaisista syy- ja seuraussuhteista ei näin ollen ole kysymys. Tässä esitetään muutamia kommentteja kirjoittajan pääväittämiin.
Mitä globalisaatio on?
Kuvaavaa on, että Martti Häikiö Nokia Oyj:n historiassaan 1992-2000 nimeää aiheen globalisaatioksi, jolla hän tarkoittaa telekommunikaation maailmanvalloitusta. Käsite saa tässä tarkastelutavassa relevantimman merkityksen verrattuna Näätäsen käyttämään merkitykseen. Toimintojen laajentuminen yli rajojen aina kaukaisimpia paikkoja toisiinsa kytkien on globalisaation perusta. Historiallisesti Silkkitie oli varsin vaikuttava globaalin yhteistyön, kauppavaihdon, kulttuurivaikutteiden, uskontojen kulkeutumisen, tiedustelun, tietojen, taitojen ja teknologioiden kulkeutumisen, valtapyrkimysten ja vaikutusvallan levittämisen sidos.
Nykyisen kaltaisen globalisaation on mahdollistanut liikenteen ja logistiikan kehitys ja kustannusten aleneminen. Toinen keskeinen osa-alue on tietoliikenteen kehitys. Laajennamme käsitteen sisältöä edelleen. Kaiken taustalla on valtavasti kasvaneet suurten voittojen synnyttämät rahoitusvarallisuuden määrä, joka etsii helppoja tuottoja ja pyrki ja onnistui purkamaan omaa toimintaansa rajaavan sääntelyn. Globalisaatio itsessään on monitahoinen ilmiö. Siinä on kysymys tavaratuotannon siirtymisestä halpamaihin, arvoketjujen maailmanlaajuistumisesta, maailmanmittakaavan logistisista järjestelmistä, informaatioteknologian mahdollistamista digijättien palvelualustamonopoleista, kulttuurin ja viihteen ylikansallisesta tarjonnasta sekä ennen kaikkea finanssitalouden kasvusta ylikansalliseksi reaalitalouksien tuotot imeväksi jättiläiseksi.
Pääomalla ei ole mitään rajoitteita rajojen ylittämisessä. Ns. vapaakauppasopimuksilla on voimistettu suuryritysten asemaa maailmankaupassa. Maailmankauppa on suuryritysten hallussa ja enenevästi niitä omistavat finanssiyhtiöt. Maailman yritysomaisuudesta 149 finanssilaitosta omistaa 40 %. Ajatukset siitä, että kilpailu olisi avointa ja markkinamallin mukaista, ei toimi. Suuryhtiöiden markkinavoima näkyy korkeampina hintoina, pienten tuottajien syrjäytymisenä ja jopa työllisyyden alhaisempana tasona. Niiden poliittinen voima näkyy vapaakauppasopimusten sisällöissä ja poliittisen eliitin suopeutena niitä kohtaan päätöksenteossa. Suurytiysten taloudellinen ja politiittinen voima riittää kilpailuttamaan valtioita purkamaan sääntelyään, laskemaan yritysten veroja ja lupaamaan niile etuja ja tukita. Seuraukset ilmenevät mm julkisen talouden alijääminä. Vapaakauppasopimuksin on pääoman intressit suojattu erillisellä investointien suojalausekkeilla, jotka estävät julkisen vallan muuttamasta liiketoimintaympäristöä.
Näätänen toteaa globaalilla kilpailulla olleen vaihtelevia vaikutuksia hyvinvointivaltioon. Tällöin globaalin kilpailun väitetyt vaikutukset hyvinvointivaltioihin voivatkin olla vääristyneen kilpailun vaikutuksia eivätkä tule kuvatuiksi Näätäsen väitteillä. Kun kirjoittaja näkee sosiaalivaltioiden jopa kasvaneen globalisaation aikakaudella, kysymys voi olla globalisaation aiheuttamien ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden, synnyttämistä sosiaalimenoista.
Kysymyshän on lähtökohtaisesti pääoman rajoituksettomasta toimintaoikeudesta tehdä voittoa yhteiskuntien kehityseroilla. Pääoman siirto halpojen työvoimakustannusten ja heikon yhteiskunnallisen sääntelyn perässä tuottaa työttömyyttä, lisää sosiaalimenoja ja laskee verotuloja sekä vähentää tulomenetysten kautta kokonaiskysyntää kehittyneissä maissa. Alikysynnästä on tullut kapitalisimin pysyvä rakenneongelma. Lisääntyvät ympäristöongelmat ovat myös tämän kehityksen seurausta. Kehitysmaissa myrkyt voi huoletta pumpata luontoon.
Suurin eriarvoisuuden syy on finanssitalouden yhä voimistuva valmistavan ja tuotannollisen talouden tuottojen ja varallisuduen louhinta. Eriarvoisuus ja terveyserotkin lähtevät kasvuun joukkotyöttömyyden vallitessa ja köyhyyden lisääntyessä. Köyhyyden kasvu on ollut finanssikriisien kärjistämä ja senkin jälkeen kasvava ilmiö. Pääoman liikkuminen yli rajojen panee työvoiman liikkumaan työn perässä. Kulkemisen helpottuminen tarjoaa työvoimalle mahdollisuuden liikkua työn perässä ja toisaalta myös pakottaa siihen. Tämä on osa globalisaation aiheuttamaa maasta- ja maahanmuuttoa. Se johtaa myös juurettomuuden lisääntymiseen ja pitkäaikaiseen puutteellisesta yhteiskunnallisesta integraatiosta johtuviin sosiaalisiin kustannuksiin sekä sosiaalisiin ja poliittisiin jännitteisiin.
Kuljetuskustannusten aleneminen tarjoaa mahdollisuuden tuotannon ja markkinoiden eriyttämiseen ja em. kehityseroista hyötymiseen. Sijoituksillaan alhaisemman kehityksen maihin voi pääoma ulkoistaa ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Näin markkinalous toimii. Yhteiskuntien kustannuksina ne tulevat tulevaisuudessa maksuun. Globaaleita ovat myös ympäristö- ja ilmastokriisit kuin myös useat poliittiset ja sotilaalliset kriisit kerrannaisvaikutuksineen. Näistä esimerkkejä löytyy latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.
Mihin markkinatalous tarvitsee hyvinvointivaltiota?
Markkinatalous ei synnytä hyvinvointivaltioita vaikka se luo tarpeen siihen. Se ei ole sitä luonut Intiaan eikä Kiinaankaan. Jos Intiassa olisi sosiaalivaltio, olisivat siellä terveydenhoidon ja koulutuksen sekä työttömyyden sosiaalivaltiolliset menot suuret puhumattakaan ympäristövahinkojen kustannuksista. Intia on mukana globalisaatiossa. Kun siellä ei ole sosiaalivaltiollisia kasvaneita kuluja tai näiden menojen viime rippieden alasajoa, mitä tutkijamme päättelisi näistä seikoista. Ehkäpä sen, että kovin on neutraali tuo globalisaation vaikutus hyvinvointitalouteen. Globalisaation neuraalisuudesta hyvinvointivaltion olemassaololle voi toki puhua siinä merkityksessä, että se ei ole vielä pystynyt kehittyneissä valtioissa viemään täysin tämän rahoituspohjaa, mutta ei ole myöskään synnyttänyt yhtään uutta sosiaalivaltiota vaikka on lisännyt tämänkaltaisten yhteiskunnallisten toimien tarvetta. Tällaisia vaikutuksia aikaansaadakseen sen olisi tarvinnut täysin ohjelmoida eri maiden poliittiset koneistot.
Väite sosiaalivaltion menojen kasvun ja globalisaation voimistumisen yhdenaikaisuuden tarkoittamasta poliittisesta neutraalisuudesta on epämääräinen. Näätäselle se näyttää merkitsevän globalisaation neutraalisuutta sosiaalivaltion olemassaololle. Kuitenkin se on ensisijassa aiheuttanut tarvetta sosiaalimenojen lisäykseen. Sosiaalimenojen kasvu voi olla juuri globaalin kehityksen pakottamaa, mutta ilman sen tarjoamaa rahoitusta aiheuttamiensa yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon kehittyneissä maissa. Kaikki globaalit ilmiöt vaikuttavat yhteiskuntiin ja niiden valtasuhteisiin. Kysymys vallasta on keskeisin asia globalisaatiossa. Rajoitukseton ja usein yhteiskunnallisesta vastuusta irrallaan oleva globaali liiketoiminta kasvattaa voittoja ja lisää pääoman valtaa. Viestinnän rajoituksettomuus globaalina ilmiönä on monitahoinen. Ensisijaisen merkityksensä sekin saa internetjättien markkina-aseman ylivertaisuudesta. Ne harjoittavat kaupallista ja poliittista manipulaatiota. Jos globalisaatiota tarkastellaan näiden vaikutussuuntien avulla, keskeistä on ollut suuryritysten vallan kasvu ja työn ja sitä edustavan ay- ja työväenliikkeen aseman heikentyminen. Näiden internetyhtiöiden täysimittainen veropakoilu on globaalia veroparatiisien hyväksikäyttöä ja kehittyneiden valtioiden hyvinvoinnin kalvamista.
Pääoman yhteiskunnallisten velvoitteiden karsiutuminen ja verotusasteen huomattava lasku on globalisaation ytimessä. Kehittyneissä maissa on myös tapahtunut teollisuuden alasajo ja teollisten investointien pitkäaikainen väheneminen. Tästä on seurannut työttömyyttä ja samanaikainen palvelusektorin prekaarien töiden lisääntyminen. Kehittyneiden maiden koko laajuudessa työntekijöiden asema on heikentynyt ja ansiokehitys jäänyt heikoksi. Keskiluokan tulokehitys on myös jäätynyt näissä maissa. Pääoman kiihko rahan tekemiseen rahasta on tarkoittanut tuotannollisten investointien olennaista vähenemistä. Yhteiskuntien tuotantopotentiaalit ovat jääneet käyttämättä. Tuottavuus ei ole kehittynyt eikä talous kasvanut, työtä ei ole syntynyt eikä tuloja, ei myöskään ole ollut uutta verotettavaa. Hyvinvointivaltion palveluksien tarvetta on lisätty ilman samanaikaista rahoituspohjan kasvua.
Kirjoittajan väite siitä, että markkinatalous ei ole johtanut hyvinvointivaltioiden alasajoon länsimaissa on hämärä. Ensinnäkin hyvinvointivaltiot luotiin kapitalismin vastavoimien toimesta lievittämään kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Alunperin pääoman omistajat osallistuivat yhteiskunnallisen konsensuksen hengessä sen kustannuksiin. Myöhäiskapitalismin ja uusliberalismin kärjistämä voiton tavoittelu on samalla merkinnyt tällaisen yhteiskuntasopimuksen irtisanomista pääoman taholta. Palkansaajista ja keskiluokasta on tullut hyvinvointivaltion rahoittajia. Veroin rahoitetuista hyvinvointipalveluista rahapiirit ovat onnistuneet tekemään markkinat, joilla kansainvälisten sijoittajien omistamat firmat hallitsevat ja tekevät voittoa. Ilman julkista rahoitusta kyseiset markkinat olisivat olennaisesti pienemmät, joten ei pääoman intressi tässä ole niiden alasajo vaan tehoka lypsy. Markkinatalouden ja rahavallan ohjauskeskusten ei näin ollen tarvitse alasajaa hyvinvointivaltiota, se ei maksa heille mitään ja toisaalta viisaimmat siellä ymmärtävät makrotaloutta siinä määrin, että tajuavat hyvinvointivaltion toimivan automaattisena vakauttajana kapitalismin ja ennenkaikkea finanssikapitalismin synnyttämissä kriiseissä sekä lievittävän kapitalismin luomaa eriarvoisuutta ja siten takaavan järjestelmän legitiimisyyden.
Sen lisäksi pääoma on onnistunut porvaripuolueiden ja osin sosialidemokratiankin tuella yksityistämään terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotannon. Hoivasta, jota liiketoiminta lähtökohdiltaan jo turmelee, on myös tehty voiton keruun tanner. Kun enenevä osa hyvinvointipalveluja on liiketoimintaa, ei pääomalla ole suurempaa intressiä hyvinvointivaltion alasajoon.
Lisääntyvätkö tuloerot ilman yhteyttä talousjärjestelmään?
Kirjoittaja väittää, että markkinatalouden kehitys länsimaissa ei ole yhteydessä näiden maiden tuloeroihin. Matti Tuomala on tutkinut tulo- ja omaisuuseroja Suomessa. Hänen tutkimustuloksensa tuovat yksiselitteisesti esiin tulo- ja varallisuuserojen kasvun 1990-luvulta lähtien. Josef Stiglitz todistaa palkansaajien ja keskiluokan tulojen jäätyneen 1980-luvulle samaan aikaan kun rikkaimmat ovat rikastuneet. Yhä pienempi joukko saa yhä suuremman tulo-osuuden ja vastaavasti omistaa yhä suurempaa varallisuusosuutta. Tässä on kysymys kaikissa länsimaissa ylimmän 10 %:n ja ylimmän 1% :n ja vielä rajummin ylimmän promillen tulo- ja varallisuusosuuksien ryöstäytymisestä irti yleisestä kehityksestä.
Funktionaalisen tulonjaon kehitys on tapahtunut pääoman hyväksi; Suomessa yli 10 %-yksikön siirtymä pääoman hyväksi 1980-luvulta alkaen. Rikkauksien keskittymisen myötä myös valta on keskittynyt. Sijoittajat muodostavat ns. markkinavoimat, joita julkisten budjettien laadinnassa kuunnellaan. Tämäkin on toisin kuin kirjoittaja väittää, että omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähenemisestä ei ole merkkejä tilastoissa. Tätä ilmiötä tuskin on tilastoitu. Valtavasta lobbauskoneistosta toki jo jotain virallistakin tietoa on. Tällä elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät tekemään hallitukset ja parlamentit heille suosiollisiksi. Tästä ilmiöstä on jopa tutkimustakin sekä USA:ssa että Suomessa. Hyväveliverkostot ja korruptio kuuluvat myös keinovalikoimaan, joita tutkimus ei tavoita. Stiglitz dokumentoi tätä ilmiötä USA:n lailla, joka kieltää julkisen vallan suuret lääkkeiden tukkuostokset, joilla lääkkeiden hintoja voitaisiin laskea. Näin siis valtiovalta taipuu suuryritysten tahtoon. Finanssipolitiikan rajoja asettaa myös EU perussopimuksellaan sekä vakaus- ja kasvusopimuksellaan sekä budjettilausunnoillaan. Samanlaisia interventioita harjoittaa OECD ja IMF. Molemmat ovat useamman kerran ottaneet kantaa Suomen finanssipolitiikkaan. Kysymys on globaaleista toimijoista, globaalin kehityksen luomista instituutioista. Se, missä määrin näiden interventioiden lähtökohdat ovat kiinni ns. markkinatalouden osapuolien intresseissä ja globaalin kehityksen paineissa, jääköön toiseen keskusteluun.
Tulokehityksen arviointi tulonsaajadesiilien avulla kertoo ylimmän osan irtiotosta. Vuosien 1990-2007 ylimmän prosentin ja ylimmän promillen osuudet tulojen kasvusta Suomessa ovat olleet useampikertaisia muihin nähden ja OECD-maiden huippua. Globalisaatiolla on ollut erilaisia tulovaikutuksia riippuen siitä, mitä halutaan mitata. Alvaredon ja kumppanien mukaan maailman pienituloisin 50% sai kokonaistulojen kasvusta 12% aikavälillä 1980-2016. Vastaavasti suurituloisin prosentti vei kokonaistulojen kasvusta 27%, eli yli kaksi kertaa sen mitä pienituloisin puolikas tulonsaajista.
Suomessa henkilökohtaiset tuloerot ovat olleet kasvussa 1990-luvulta lähtien. Eriarvoisuus on siis kasvussa globalisaation aikana toisin kuin kirjoittaja uskoo. Väite, että asialla ei ole yhteyttä globalisaatioon vaan kansallisiin valintoihin, on harhaanjohtava. Globalisaatio jo sinänsä lisäsi pääoman rajoituksettomia liiketoimintamahdollisuuksia ja voittoja. Markkinafundamentalistinen virtaus, jota globaalisti ajettiin, sai aikaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen rikkaita ja pääoman omistajia suosivaan suuntaan kaikissa kehittyneissä maissa viimeistään 1990-luvulla. Sen johdosta pääoman verotusta kevennettiin yhdenmukaisesti kaikkialla kehittyneissä maissa. Se tarkoitti liiketuloksen verotuksen alentamista, pääomaverotuksen ja tuloverotuksen erottamista toisistaan ja progressiosta luopumista pääomatulojen osalta. Tämä sai rikkaat muuttamaan palkkatulonsa pääomatuloiksi. Veromenetykset ovat tässäkin huomattavat. Tässä ei nähdä markkinataloutta ja valtioiden verotusta erillisinä. Kaikissa maissa pääomapiirit ovat pyrkineet ja saaneet verotuksen haluamakseen. Suomessa vain muutamia esimerkkejä ovat osinkojen olematon verotus kokonaisuudessaan, listaamattomien yritysten kohtuutomat veroedut, hallintarekisterien läpiajot eduskunnassa, työnantajien kela-maksun poisto, yhteisöveron alentamiset, eläkevakuutusmaksujen siirto palkansaajien maksettavaksi ja Sipilän hallituksen tekemä yrittäjävähennys.
Globalisaatiota on muovannut 1960-luvulta lähtien yhä voimmakkaammin kehittynyt finanssiala; varjopankit, omaisuuden hoitoyhtiöt, sijoitusyhtiöt, hedge-rahastot ja kuumimman ja yhteiskunnallisia velvoitteita avoimimmin pakenenevat sijoitukset veroparatiiseihin. Näissä liikkuvan rahoitusvarallisuuden, tulojen ja transaktoiden määrä kasvaa yhä. Maailman rikkaille ja suuryrityksille on luotu mahdollisuus välttää verot, lait ja yhteiskunnalliset velvoitteet. Sijoittajatahot ostavat yrityksiä ja hallintoja. Julkistaloudet on sidottu velalla sijoittajien valtaan. Rahoitusalasta on kasvanut liian suuri, kokonaistuottavuudeltaan olematon ja sijoitusriskien ja suunnattoman luototuksen kautta suurin riski aiheutuu yhteiskunnille. Se muodostaa systeemisen riskin koko maailmantaloudelle, se tietää sen voi ottaa suurempia riskejä, koska veronmaksajat hoitavat vauriot.
Tuloeroihin ja hyvinvointivaltion rahoitusperustaan vaikuttavat globaalit rahoitusalan kehityssuunnat. Sijotustoiminnan tuloja saadaan mm yritysostoista, niiden pilkkomisesta ja myynnistä sekä fuusiosiosta. Jäljelle jäävät ovat monopoliyrityksiä, jotka keräävät ylivoittoja. Esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen rahoitusalan voittojen massiivinen kasvu vähän yli kuudesosasta vuonna 1960 finansssikriisin alla 45 prosenttiin kaikista amerikkalaisyhtiöiden voitoista. Finanssivallan otteet lujittumisesta kertoo kolmen yrityksen - Blackrock, State street ja Capital group – on omistuksessaan 10-20 % useimmista merkittävistä amerikkalaisyrityksistä. Samat yhtiöt taitavat myös pöytälaatikkofirmojen perustamisen veroparatiiseihin ja siten tulojen suojaamisen julkisten palvelujen tuottamiseen tarvittavilta veroilta. Sama kehitys käy läpi kehittyneen maailman.
Veroparatiisit ja rahoituspääomien vapauttaminen sääntelystä ovat myös globaaleja ilmiöitä. Veroparatiisit ovat ns. markkinatalouden ytimessä. Maailman rikkaat ja suuryritykset käyttävät niitä säännönmukaisesti. Niillä horjutetaan hyvinvointivaltion perustaa. Viisi tietovuotoa antaa asiasta yhdenmukaisen kuvan. Nämä takaavat maailman rikkaille ja pääomien omistajille ylivertaiset keinot verojen välttelyyn samoin kansallisten lakien kiertoon. Ne horjuttavat markkinatalouden oikeusvaltioperustaa, uskoa sen tasapuolisuuteen, reiluuteen ja luottamukseen. Globaalit talouden ja politiikan suuntaukset ovat samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaen lisänneet tulo- ja omaisuuseroja. Globaalilla tasolla 26 henkilöä omistaa yhtä paljon kuin vähemmän omistava puolisko maapallon ihmisistä. Tämä puolet maailman varallisuudesta omistava superrikkaiden ihmisten määrä on pienentynyt kaiken aikaa.
Nykyaikana kaikki tärkeimmät poliittiset virtaukset ja niiden johdolla tehtävät valinnat ovat globaaleja ja määrätietoisesti ajettuja elinkeinoelämän ja rikkaiden pyrkimyksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on uusliberalismin läpiajo länsimaissa. Tämän Paavo Löppönen on dokumentoinut ao. kirjassaan. Lobbauksesta tehty suomalainenkin tutkimus vahvistaa tätä. Samaa kertoo rikkaiden ajattelusta tehty tutkimus. Se kertoo poliittisen ja taloudellisen eliitin tiiviistä suhteista. Näiden asiantilojen todeksi uskomistahan kirjoittaja väitti naiviksi.
Oikeistopopulistiset liikkeet ovat organisoituneet kansainvälisesti. Ne hyödyntävät globalisaation synnyttämää turvattomuutta, epävarmuutta ja toimeentuloehtojen heikkenemisen synnyttämää katkeruutta oman yhteiskunnallisen aseman luhistumisesta. Samaan aikaan tapahtuu muutos arvoissa; demokratian arvostus, solidaarisuuden tunnot ja humaani suhtautuminen kanssaihmisiin ovat heikentyneet. Netti ja sosiaalinen media toimii vihalinkona ja algoritmit vahvistavat ennakkoluuuloja ja eettisiä rajanylityksiä sekä ajatushautomot kykenevät luomaan poliittista tulevaisuutta. Vaalituloksista tulee kauko-ohjattuja. Halveksunnasta ja vihasta tulee kollektiivinen omanarvon nostamiskeino, näin on käynyt vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin suhtautumisessa. Globaalien talouskriisien aiheuttamat epäoikeudenmukaisuustunnot ja asemansa uhatuksi kokevien tarve hakea syntipukki, johon vihan voi kohdistaa, luovat keskeisiä poliittisia jännitteitä yhteiskuntiin. Samanaikaisesti finanssisektori ja matalapalkkasektori kasvavat, yhteiskunnan taloudellinen ja polittiinen eliitti sanoutuvat irti solidaarisuudesta heikompia kohtaan. Globalisaatio on ytimeltään eliittien ja huippurikkaiden projekti.
Globaali ilmiö on myös erilaisten liikekirjanpidon keinojen käyttö yritysten verojen minimointiin. Näitä ovat mm. siirtohinnoittelu, konsernilainat ja -avustukset jne. Näillä horjutetaan hyvinvointivaltion rahoitusta. Suomen kohdalla näiden vaikutus on miljardiluokkaa. Veroparatiisien aiheuttama verotulomenetys Suomelle on ollut EU:n jo vanhan arvion mukaan miljardi euroa vuodessa. SDP:n veroryhmän arvio vakuutuskirjekuorien aiheuttamasta verotulomenetyksestä liikkui 400 miljoonan tasolla vuosittain. Näillähän on yhteys hyvinvointivaltion kehitykseen ja laajuuteen. Ei kansainvälisen pääoman ole tarvinnut tavoitella hyvinvointivaltion alasajoa. Sillä on ollut keinot omien vastuidensa vähentämiseen. Keskiluokasta on tehty hyvinvointivaltion maksumies. Sen asema taas on jäätynyt ja tulokehitys polkee paikallaan. Tämä taas synnyttää markkinafundamentalisteille tukijoukon, joka vaatii julkisten menojen leikkausta, ei pääoman yhteiskuntavastuun lisäämistä. Edes sellaista vaatimusliikettä ei esiinny, että viimevuosien huimasta voittojen kertymästä verotettaisiin enemmän. Vuosittaiset osinkotulot ovat noin 18 - 23 miljardia euroa. Näistä valtion verotuloiksi päätyy noin puoli miljardia euroa.
Keinoina näiden tulojen verovälttelyyn ovat holding-yhtiöt, säätiöt ja hallintarekisterit sekä veroparatiisit. Ruotsalainen arvio veroparatiiseissa olevan omaisuuden määrästä on 10% bkt:sta. Pohjoismaiset taloustieteilijät ovat arvioineet viidessä eri tietovuodossa esiintyneiden ko. maiden rikkaiden paratiisisijoittajien ilmoittaneen tulonsa verotukseen kolmanneksen pienempinä kuin heidän todelliset tulonsa olivat. Tämä ilmeni kun on verrattu heidän ilmoittamiaan tuloja veroparatiisitilien tietoihin. Kaiken kaikkiaan on synnytetty globaali verorälssi. Suomen rikkaat eivät poikkea kuvasta. Pörssin ulkopuolisten yritysten osinkojen erityishelpotusten purkaminenkin on tabu.
Globaalilla toimintatavalla maailman mahtavat ovat luoneet kansallisvaltioiden toimintapakot. Markkinoiden reaktioita pelätään ja ne otetaan etukäteen huomioon talouspoliittisessa päätöksenteossa. Valtasuhteiden muutos kansainvälisen rahavallan hyväksi uhkaa kansallista itsemääräämistä ja demokraattisten valtioelinten toimivaltaa, siten demokratiaa kokonaisuudessaan. Kun ei ole rahaa hyvinvointivaltioon, tulee talouskuripolitiikan esiin nostaminen helpoksi. Nykyhallituskin on lukinnut finanssipolitiikan mahdollisuudet työllisyysastetavoitteeseen. Pääomatuloihin ei uskalleta kajota. Pakot tulevat ulkoa, mutta niillä on aina kansalliset edustajansa, kuten nykyhallituksessa Kepu. Hiljaisesti demaritkin unohtivat Lauri Finerin veropoliittiset arviot pääomatulojen verotusmahdollisuuksista. Valtioiden omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähentymistä ei näkynyt Näätäsen mukaan tilastoissa. Se näkyy kuitenkin tarkkaavaiselle huomioitsijalle monin eri tavoin. Hän esittää mm. julkisen talouden velkaantumisen erillisenä hyvinvointivaltion kehitykseen vaikuttavana tekijänä.
Valtioiden velkaantumisen näkeminen globalisaation ohella vaikuttavana tekijänä, ei itse globalisaatioon kuuluvana, pelastaa globalisaation hyvinvointivaltion rahoitusongelman aiheuttajan syyllisyydestä. Kehittyneiden valtioiden velkaantuminen syntyi ja laajeni nykyisiin mittasuhteisiin finanssikriisin jälkeen. Sen aiheuttama taloudellinen lama heikensi valtioiden ja julkistalouksien rahoitusperustaa dramaattisesti ja useampikertaisti niiden velkaantuneisuuden. Hyvinvointivaltion rahoitusongelmien ja legitimiteetin huojuttamispyrkimysten erottaminen globalisaatiosta kertoo ilmiöiden rajoittuneesta ymmärryksestä ja/tai tarkoituksellisesta harhautuksesta. Ihmetystä herättää se, että tämä tapahtuu Sorsa-säätiön toimesta.
Tampereella 15.12.2019
Veikko Räntilä
Todella syväluotaavaa analyysia. Tämänlaista globalisaatio-onkin erittelyä ei julkisuudessa ole näkynyt. Julkisuuteen eivät ole astuneet edes aiheen piirissä toimivat oppineet, professorit ja dosentit. Talousliberalismi on saanut siis näin kattavan ja hegemonistisen aseman. Valitettavasti, kuten tunnettu sanonta asian ilmaisee.
VastaaPoista