Demokraattinen sosialismi ja osallistava yritystoiminta

Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sopimustoimintaa ei ole syytä rajata pelkkiin palkkavaatimuksiin, vaan sopimus (contract) voi pitää sisällään muitakin ulottuvuuksia. Tällaisia ovatr mm. yrityksen voiton jakaminen omistajan lisäksi myös niille jotka työllään ovat olleet tulosta tekemässä. Yritysten omat eläkerahastot voisivat tuoda tuntuvaa lisää selvästi haperoitumassa olevaan eläkejärjestelmään. Myös palkansaajarahasto yrityksen sisällä voisi mahdollistaa monenlaista uutta ulottuvuutta yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kun puhutaan paikallisesta sopimisesta, ei ole syytä takertua pelkkiin vanhoihin sopimuksiin, vaan tarkastella sopimista laajemmasta näkökulmasta. Ei kaikilla omistajilla ole pelkkä henkilökohtaisen voiton tavoittelu ainoana motiivina. Hyvinvoinnille voitaisiin tätä kautta rakentaa vahvan valtion ruinnalle toista tukijalkaa. Tämä on tärkeää myös siksi, että Euroopan Unionin ideologinen rakenne ei suosi valtion voimistamista ja tätä kautta tapahtuvaa kuntoutumista.

 

Kolme selitystä esitetään: vähäinen kiinnostus yhteisorganisaatioita kohtaan, ammattiyhdistysten merkitys organisaation oppimisessa, vastakkainasettelu kapitalismin ja markkinoiden poliittisen vasemmiston kanssa  ja  ”palkansaajien varojen” eli palkansaajarahastojen politiikan epäonnistuminen."

 Miksi taloudellinen demokratia ei ole edennyt yrityksiin Ruotsissa, vaikka maa on tunnetusti maailman johtava sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio? Göteborgin yliopiston poliittisten tieteiden professori Bo Rothstein pohtii tätä kysymystä Social Europe -verkkolehden julkaisemassa artikkelissa. "Yritykset, jotka ovat niiden työntekijöiden  omistuksessa ja / tai hallitsemia työntekijöiden osuuskunnan, optio-ohjelman tai työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän

henkilöstön vaihtuvuutta ja työntekijät ovat tyytyväisempiä

heidän työoloihinsa. Monissa tapauksissa tällaiset yritykset voivat

myötävaikuttaa taloudellisen eriarvoisuuden vähenemiseen, koska

palkkojensa lisäksi työntekijät hyötyvät myös pyhtiön pääomasta yleensä huomattavasti korkeampien eläkkeiden muodossa. Tällaisissa yrityksissä työskentelevät ihmiset ovat

demokraattisempia ja kansalanläheisempiä. Kun otetaan huomioon nämä monet myönteiset tulokset, tämä artikkeli esittää vastakohtaisen kysymyksen: miksi taloudellinen demokratia tässä  työntekijöiden omistamissa muodossa ja / tai  hallinotoon osallistamisen mahdollistavissa yrityksissä, ei ole ollut Ruotsin poliittisella asialistalla?

Syitä on monia. Meidän olisi itse asiassa pitänyt kokea tällaisten yritysten suorastaan hyökkäävän sisään Ruotsiin, kun otetaan huomioon sen voimakas työväenliike ja sosialidemokraattinen puolue, mutta maassa on tällaisen kehitykseen kuitenkin kiinnostusta suhteellisen vähän.

 

Tämä analyysi on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se näyttäisi tarjoavan vahvan hyvinvointivaltion varaan rakentavalle sosialidemokratialle 'toisen tien' eli markkinan ja erityisesti yritystoiminnan demokratisoimisen ja osallistamisen kautta. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sopimustoimintaa ei ole syytä rajata pelkkiin palkkavaatimuksiin, vaan sopimus (contract) voi pitää sisällään muitakin ulottuvuuksia. Tällaisia ovatr mm. yrityksen voiton jakaminen omistajan lisäksi myös niille jotka työllään ovat olleet tulosta tekemässä. Yritysten omat eläkerahastot voisivat tuoda tuntuvaa lisää selvästi haperoitumassa olevaan eläkejärjestelmään. Myös palkansaajarahasto yrityksen sisällä voisi mahdollistaa monenlaista uutta ulottuvuutta yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kun puhutaan paikallisesta sopimisesta, ei ole syytä takertua pelkkiin vanhoihin sopimuksiin, vaan tarkastella sopimista laajemmasta näkökulmasta. Ei kaikilla omistajilla ole pelkkä henkilökohtaisen voiton tavoittelu ainoana motiivina. Hyvinvoinnille voitaisiin tätä kautta rakentaa vahvan valtion ruinnalle toista tukijalkaa. Tämä on tärkeää myös siksi, että Euroopan Unionin ideologinen rakenne ei suosi valtion voimistamista ja tätä kautta tapahtuvaa kuntoutumista.

"Yritykset, jotka ovat niiden työntekijöiden  omistuksessa ja / tai hallitsemia työntekijöiden osuuskunnan, optio-ohjelman tai

työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän

henkilöstön vaihtuvuutta ja työntekijät ovat tyytyväisempiä

heidän työoloihinsa. Monissa tapauksissa tällaiset yritykset voivat

myötävaikuttaa taloudellisen eriarvoisuuden vähenemiseen, koska

palkkojensa lisäksi työntekijät hyötyvät myös pyhtiön pääomasta yleensä huomattavasti korkeampien eläkkeiden muodossa. Tällaisissa yrityksissä työskentelevät ihmiset ovat

demokraattisempia ja kansalanläheisempiä. Kun otetaan huomioon nämä monet myönteiset tulokset, tämä artikkeli esittää vastakohtaisen kysymyksen: miksi taloudellinen demokratia tässä  työntekijöiden omistamissa muodossa ja / tai  hallinotoon osallistamisen mahdollistavissa yrityksissä, ei ole ollut Ruotsin poliittisella asialistalla?

Syitä on monia. Meidän olisi itse asiassa pitänyt kokea tällaisten yritysten suorastaan hyökkäävän sisään Ruotsiin, kun otetaan huomioon sen voimakas työväenliike ja sosialidemokraattinen puolue, mutta maassa on tällaisen kehitykseen kuitenkin kiinnostusta suhteellisen vähän.

Kolme selitystä esitetään: vähäinen kiinnostus yhteisorganisaatioita kohtaan, ammattiyhdistysten merkitys organisaation oppimisessa, vastakkainasettelu kapitalismin ja markkinoiden poliittisen vasemmiston kanssa  ja  ”palkansaajien varojen” eli palkansaajarahastojen politiikan epäonnistuminen."

 

 

Tämä analyysi on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se näyttäisi tarjoavan vahvan hyvinvointivaltion varaan rakentavalle sosialidemokratialle 'toisen tien' eli markkinan ja erityisesti yritystoiminnan demokratisoimisen ja osallistamisen kautta. 

Yrityksen kannattavuuden monta puolta

 

Kunta-alan opiston emeritus-toiminnanjohtaja Veikko Räntilä kirjoittaa seuraavassa yritystoiminnan riippuvuudesta yhteiskunnallisista tuista ja myös mahdollisuudesta yritystoiminnan lähestymistavan muuttamiseen yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaiseen suuntaan. Mitä yhteyttä tällä on paljon puhuttuun "luovaan tuhoon" muutostilanteessa?

Yrityksen kannattavuuden monta puolta

Valtavirtaisessa taloustieteessä vannotaan liiketoiminnan harjoittamisen perusteena maksimivoiton ja  omistajan pääoman arvon jatkuvan kasvattamisen nimiin. Kannattavuudesta puhutaan toisaalta ehdottomana maksimina tai mystisenä riittämättömyytenä. Jälkimmäinen merkitys tulee esiin  puhuttaessa ns. luovan tuhon aiheuttamista yritysten vaikeuksista ja konkursseista. Nämä oikeutetaan sellaisenaan tarkastelematta asiaa yksityiskohtaisemmin. Jos yritys ei selviä taloudellisesta kriisistä, jota se ei ole edes itse aiheuttanut, se on epäkelpo. Oletetaan, että yrityksen  tuottavuus ja kannattavuus ovat olleet heikot ja siten sillä ei olisi edellytyksiä selvitä edes kriisin jälkeisissä normaalioloissa. Vaikeuksien syyksi ei ajatella esim. käyttöpääoman satunnaista tai kriisistä aiheutuvaa puutetta. Toisaalta nykyisessä koronakriisissä tämä ollaan valmiita tunnustamaan, kun vaaditaan yhteiskunnan tukea kattamaan yritysten kustannuksia ja menetettyä kysyntää. Tukea arvostellaan aiheestakin, että se ei kohdennu vain elinkelpoisiin yrityksiin, jotka voisivat kriisin jälkeen selvitä omillaan vaan myös normaalioloissa kannattamattomiin yrityksiin.

Luovan tuhon apostolit eivät ole johdonmukaisia vannoessaan kapitalismin kriisien aiheuttaman ns. luovan tuhon hyvää tekeviin vaikutuksiin. Yritysten tuhoutumisen ja uusien, väitetysti tehokkaampien yritysten syntymisen uskotaan olevan hyväksi taloudelle. Tämän opin puolustajat eivät kuitenkaan vaadi opin tuhovaikutusten soveltamista ruuan tuotantoon, energian tuotantoon, puolustusteollisuuteen, huoltovarmuutta turvaavaan toimintaan tai Suomen kohdalla edes lentoliikenteeseen. Kriisien tuhovaikutusten oikeuttaminen ei huomioi niiden tuottamia valtavia  yhteiskuntataloudellisia, sosiaalisia ja inhimillisiä kustannuksia ja kärsimyksiä. Se ei myöskään tarkastele tuhon aiheuttamia haittoja tuotantokapasiteetin ja pääomien tuhoutumisen muodossa. Huomiotta jäävät myös kansantalouden putoaminen tuotantopotentiaaliensa alapuolelle, bkt:n kasvun pysähtyminen ja sen kasvukäyrän alempi taso sekä näistä johtuva alhaisempi elintaso. Kriisin jälkeenkin suuri osa tuotannontekijöistä on poissa käytöstä, kuten työvoima laajan joukkotyöttömyyden muodossa. Kokemusten mukaan kriisiä edeltävä bkt:n taso saavutetaan vasta noin kymmenen vuoden kuluttua. Tällöin ollaan usein jo uudessa kriisissä.

Valtavirtaisen talousopin ongelmana on, että se ei pysty sanomaan, millä perusteella voidaan karsia jyvät akanoista. Sen tekee sitten aikanaan näkymätön käsi. Tämän ympäriinsä huitovan, yrityksiä kaatavan voiman vaikutuksen tarkkuus on vähintään yhtä huono kuin tässä moitetta saaneiden koronatukien. Vaikka sitä ei sanota, näytetään oletettavan, että taloudessa toimii laaja kilpailu ja ettei monopolien ja kartellien tms. kannattavuutta ja tehokkuutta vääristävää vaikutusta ole. Tuomionsa ansaitsevien yritysten johdon toiminnalle ei aseteta kriteereitä sen enempää kuin  liiketoiminnan tunnusluvuille tai yrityksen strategiselle ankkuroinnille hankintoihinsa, markkinoihinsa ja teknologiseen kehitykseensä. Kannattamattomiksi osoittautuvat mm. monet heikon kysynnän kaatamat, patenttisuojan syrjimät, kilpailijan dumppauksen tai hallitsevan markkina-aseman vahingoittamat yritykset. Kaatuneiden tilalle ei suinkaan synny aina edes tehokkaampia yrityksiä. Suuret markkinoita hallitsevat yritykset eivät ole puuttuvan kilpailun johdosta pakotettuja tehokkaisiin ratkaisuihin. Ne kuitenkin useimmiten jäävät eloon kriiseissä.  Nykyisissä kriiseissä keskeinen asema on rahoituslaitoksilla. Ne ovat tunnetusti kaataneet elinkelpoisia yrityksiä eväämällä niiltä rahoituksen ja ajamalla ne suoritustilaan niiden omaisuuden realisoimiseksi. Näin on Suomessa toimittu mm. pankkikriisissä ja finanssikriisissä. Tässä tuli nimettyä ”luovan tuhon”  keskeinen toimija. Kriisistä selviytyäkseen yrityksen riittävän kannattavuuden määrittely jää tässä talousopissa spekulatiiviseksi. Tieteenomainen tarkastelu jää vajaaksi.

Jos irtaudutaan valtavirtaisen  markkinafundamentalismin uskomuksista ja tarkastellaan  kannattavuutta tuotantopanoksensa antavien vastavuoroisena hyötynä, saadaan asiasta erilainen kuva. Se tarkoittaa sitä, että sidosryhmät voivat saada osuutensa palkkoina tai muina korvauksina, jolloin ylijäämälle asettavat vaatimukset pienenevät. Nykyisellään kannattavuus syntyy pitkälti sen varassa, että osa yrityksen kustannuksista on ulkoistettu. Näistä kuluista kantaa vastuun muu yhteiskunta tai sitten niiden sisältämät haitat ja vahingot eivät ole kenenkään vastuulla, mutta tuottavat haittaa muulle yhteiskunnalle. Ensimmäinen osa tällaisia kuluja muodostuu yhteiskunnan turvaamasta liiketoimintaympäristöstä sekä valtion, tutkimuslaitosten ja yliopistojen tki-panostuksista. Toinen osa ulkoistetuista kustannuksista aiheutuu tuotannon ja myynnin tuottamista jätteistä, kierrätyksen laiminlyönnistä, terveyshaitoista, ympäristön pilaantumisesta ja ilmaston  muutoksesta sekä heikosta vastuusta yrityksestä uloslyödystä työvoimasta ja sen koulutuksesta. Jos yhteiskunta edellyttäisi näiden vastuiden kattamista yrityksen tuloksesta, kannattavuuden taso ja merkitys muuttuisivat. Näiden lisäksi yhteiskunta on ottanut kannettavakseen suuren osan yritysten kustannuksista yritystukien muodossa. Suomessa niiden mittaluokka on 5-8 mrd:n euron tasolla  suorien tukien ja verotukien muodossa. Näitä saavat monet suuryrityksetkin. Niiden on todettu  vahvistavan lähinnä ko. yritysten markkina-asemaa. Ne eivät ole lisänneet talouden tehokkuutta tai uudistuskykyä. Kannattavuus ei ole nykyisellään vain yritysten omien liiketoimien varassa vaan usein yhteiskunnan tarjoaman kainalosauvan tai suorastaan proteesin varassa. 

Kaikki yhteiskunnalliset järjestelyt yritysten toiminnan varmistamiseksi tukevat yhteiskunnallista sidosryhmäedustusta yrityksen toiminnassa ja jopa omistuksessa.Yksiselitteinen käsitys omillaan toimeentulevista kannattavista yrityksistä on lähes mahdoton. Yrityksen sidosryhmämallissa  yhteiskunta ja yrityksen muut sidosryhmät saisivat suurelta osin osuutensa yrityksen normaalin toimintatavan puitteissa.  Yrityksen toiminta ja tulos kattaisivat tällöin sen tarvitsemat panostukset ja aiheuttamat haittavaikutukset. Näiden lisäksi yrityksen tulevaisuuden turvaaminen edellyttää ylijäämää tuotannollisten investointien ja kehittämispanostusten kattamiseen. Omistajien riskinotto, saati sijoittajien tuotto-odotukset eivät tässä mallissa olisi kovinkaan merkittävä peruste ylijäämälle ja  sen ulosotolle yrityksestä. Jos omistajat ja muut sidosryhmät ottavat korvauksensa yritystä hyödyttävästä toiminnasta palkkoina, tarvittavan ylijäämän määrä pienenee. Investointien ja  kehittämistyön tulorahoitus asettavat perusteet ylijäämälle.

Jos muutetaan omistajuuden rakennetta sellaiseksi, että omistuksessa ovat mukana sidosryhmät, intressi toiminnan jatkuvuuden ja sen sijainnin säilymisen hyväksi vahvistuu. Sidosryhmien  intressien sovittaminen takaisi sen, että yritysten kehittämiseen tarvittavista tuotoista ei kovin helposti oteta liikaa ulos pelkkinä voittoina toiminnan jatkuvuutta vaarantaen. Yksi tapa edetä tähän suuntaan on yrityksen kehittämisrahasto, johon osapuolet sijoittavat omia varojaan. Kun osa voitoista sijoitetaan esitetyllä tavalla tulevaisuuden varmistamiseen, puhe maksimivoitosta saa erilaisen merkityksen. Kun voittoa käytetään yrityksen hyväksi, sen hyväksyttävyys lisääntyy.

Viime vuosina on alettu puhua zombiyrityksistä. Näillä tarkoitetaan sellaisia yrityksiä, jotka eivät pysty maksamaan velkojensa korkoja. Tällaisia yrityksiä väitetään olevan kehittyneissä Euroopan  maissa 20-25 % yritysten määrästä. Näiden yritysten konkursseja on pyritty välttämään mm. sillä, että niiden vaatimista suoritustilaan on rajoitettu. Suomessa tällainen suoja poistui vuoden alussa ja saatamme nähdä, missä määrin näitä yrityksiä tulee olemaan. Konkurssiin joutumiseen koronakriisissä voi olla myös muita syitä kuin pitkäaikainen heikko tuottavuus ja kannattavuus. Korona on hävittänyt monen palvelualan yrityksen kysynnän. Näin ollen tulevat konkurssit eivät kerro ns. zombiyritysten määrästä. Jos yritykset saavat luottoa lähes nollakorolla, eivät korot muodosta kovin suurta haastetta täyttää em. opin käsitystä terveestä yrityksestä. Korkojen nousu on uhka, mutta laajempaa taustaa vasten tarkasteltuna epätodellinen. EKP ei pysty nostamaan korkoa vaarantamatta usean Euroopan maan valtion tilaa ja siten myös koko EMU-alueen taloutta.  Näyttää myös siltä, että osa valtionlainoista  tulee jäämään ikuisiksi, joita tuskin koskaan maksetaan takaisin EKP:lle. Tämäkin tukee em oletusta alhaisen korkotason  jatkumisesta pitkään. Missä määrin  alhainen korkotaso on syy alhaiseen pitkäaikaiseen kokonaistuottavuuden kehitykseen, on arvoitus. Laiminlyöty tki-toiminta sitä vastoin on sen merkittävä selittäjä.

Tuottavuuden nousun keskeisinä tekijöinä ovat olleet automaatio, robotit ja digitalisaatio sekä osaamisen kehitys. Liiketoimintaympäristön paraneminen on tärkeä kokonaistuottavuuden tekijä, jonka osuutta on vaikea arvioida. Joka tapauksessa se on ollut tuottavuuden kasvun taustatekijä. Investointien kannattavuudelle alhainen korko tarjoaa houkuttelevat näköalat. Rahoitus on halpaa eikä voittojen tarvitse olla huippuluokkaa turvatakseen terveen yrityksen. Riittävä kysyntä varmistuu vasta talouden normalisoituessa. Tarpeellisten investointien kriteerit eivät kuitenkaan ole samoja kuin riittävän kysynnän mahdollistamat investoinnit. Voitto toiminnan kannustimena ohjaa investoinnit maksukykyisen kysynnän varaan, ei esim. kansanterveyden edellyttämien palvelusten tuotantoon. Näin ollen voi olla olemassa sellainen zombiyritykseksi luonnehdittu yritys, joka pyrkii tuottamaan esim. rokotteita köyhien kehittyvien maiden käyttöön. Sen kannattavuus on heikko asiakkaiden heikon maksukyvyn johdosta. Sen tehokkuus voi olla mitä parhain. Se kuitenkin kuolee kun maksajien tulot ehtyvät. Zombiyrityksen käsite on riittämätön lausuttaessa tuomioita siitä, mitkä yritykset ovat elinkelpoisia.

Riittävän kannattavuuden määrittely tulee mahdolliseksi vasta kun yritys kantaa vastuun kaikista tarvitsemistaan panostuksista ja aiheuttamistaan haitoista. Vielä on huomioitava yhteiskunnan tarjoaman liiketoimintaympäristön arvo yritykselle ja siitä maksettava korvaus verotuksen muodossa. Kannattavuuden tasoa saattaa nostaa yhteiskunnan tukien korvaaminen yrityksen tuotoilla. Kapitalismin periaatteiden mukaan kysynnän ohjaava vaikutus pääomien allokoinnissa on riittävä. Se ei kuitenkaan ohjaa pääomia monille välttämättömille tuotannon aloille. Näiden periaatteiden mukaan monet suuret riskit suurissa investoinneissa eivät myöskään houkuttele  pääomia. Tässä tullaan yhteiskunnan mukaan tuloon yritystoiminnan harjoittamiseen suuren riskin alueilla ja kansan välttämättömien tarpeiden tyydyttämisessä. Tämän jälkeen ei löydy  yksinkertaista kannattavuuden tai kannattamattomuuden rajaa. Kaiken kaikkiaan kannattavuus on yhteiskunnallisten päätösten ja käytäntöjen määrittämä käsite. Nykyistä yritysten kannattavuutta kannattelee laaja yhteiskunnallisten vastuiden ja puolesta tekemisen verkosto. Jotta liiketoiminta kohtaisi paremmin ympäristöllisen ja sosiaalisen kestävyyden haasteet kuten myös laajemman talouden demokratisoinnin vaatimukset on kannattavuuden yhteiskunnallisia reunaehtoja muutettava vastaavasti. 

Raaseporissa 26.1.2021

Veikko Räntilä

Koronaviruskriisi - Euroalueen kohtalonhetki?

Soste ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas on laatinut mielestäni mainion blogikirjoituksen Koronakriisistä ja sen vaikutuksista - niin kielteisistä kuin uskalletuista myönteisistäkin - Sorsa-Säätiön sivuille. Kysymys on äärimmäisen tärkeä Suomen hallitukselle, suomalaiselle sosialidemokratialle ja eurooppaosallistumisen kautta koko Euroopan Unionille ja sen koossapysymiselle. Lainaan tähän pienen osan kirjoituksesta - käy lukemassa se linkin kautta kokonaisuudessaan!

"Koronavirusepidemia on valtava yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen haaste. Se tulee mittaamaan erityisesti sellaisten taloudellisten ja poliittisten järjestelmien kestävyyden, jotka lähtökohtaisesti ovat valuvikaisia – toisin sanoen liian jäykkiä ja säännöiltään joustamattomia suurten shokkien vastaanottamiseen. On perusteltua pitää Euroopan talous- ja rahaliittoa tällaisena järjestelmänä.

Kun koronakriisi on pakottanut pysäyttämään talouden terveydenhuollon kestävyyden turvaamiseksi, keskuspankit ja valtiot ovat joutuneet ottamaan talouden kannateltavakseen. Juuri EMU-järjestelmälle tämänkaltainen tilanne on painajainen, sillä valuuttaunionia luotaessa ajateltiin poliittisesti neutraalin keskuspankin ja tiukan kansallisesti toteutetun finanssipolitiikan olevan järjestelmän peruskivet. Jo globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana näistä periaatteista jouduttiin toki perääntymään, mutta koronakriisi asettaa talouspolitiikalle ehkä vieläkin suurempia vaatimuksia kuin viime vuosikymmenen kriisit.

Euroopan keskuspankki on ottanut tilanteessa johtajuuden ja ostanut aikaa valtioille löytää poliittinen ratkaisu tilanteeseen. Euromaat ovat kuitenkin jakautuneet talouspoliittista yhteisvastuuta vastustavaan pohjoiseen ja sitä kannattavaan etelään. Toisin kuin vielä eurokriisissä, nyt eteläisten euromaiden syyllistämiselle on vaikea löytää perusteita. On mahdollista, että pohjoiset jäsenmaat ovat aliarvioineet sen, kuinka tulenarka tilanne onkaan. Jos nimittäin eteläiset jäsenmaat pettyvät pohjoisen olemattomaan solidaarisuuteen, niiden syyt pysytellä valuuttaunionissa voivat vähentyä oleellisesti. Voidaan esittää kysymys, onko eurojärjestelmällä ja yhteisvaluutalla sen jälkeen tulevaisuutta?"

_____________________

Ilkka Kaukoranta, SAK:n pääekonomisti:
"Hallituksen epäkiitollinen tehtävä on tehdä vaikeita ratkaisuja, joissa on kyse ihmisten työpaikoista, yrittäjien elämäntyöstä ja myös julkisen talouden kestävyydestä. Ratkaisuja pitää tehdä nopeasti ja hyvin puutteellisin tiedoin. Nyt ei yksinkertaisesti ole aikaa siihen, että vaikutuksia selvitetään perusteellisesti kuukausikaupalla. Sen takia on peräti todennäköistä, että kriisin hoidossa tullaan tekemään satojen miljoonien tai jopa miljardien eurojen virheitä. Tukia tullaan todennäköisesti maksamaan liian vähän, liikaa tai väärille yrityksille.

Epäonnistumisen pelko ei saa kuitenkaan johtaa toimettomuuteen, koska toimettomuus olisi todennäköisesti kaikkien kannalta se huonoin ja kallein vaihtoehto. Silti samaan aikaan toimet pitäisi suunnitella niin hyvin kuin mahdollista, jotta niillä edistetään nimenomaan yleistä etua, työllisyyttä ja julkisen talouden kestävyyttä. 

En todellakaan kadehdi niitä, jotka joutuvat näitä päätöksiä nyt tekemään. Toivotan päätöksenteossa viisautta ja työrauhaa—ajattelin pyrkiä omalta osaltani välttämään tarpeettoman jälkiviisastelun, koska tiedän, että tukitoimista optimaalinen suunnittelu on mahdoton tehtävä."
_______________
Olli Rehn, Suomen Pankin pääjohtaja 3.4. 2020
ehdottaa Korona-bondeja yhtenä vaihtoehtona suuren Korona-kriisin ratkaisemiseksi. Korona-bondi olisi ilmeisesti määräsuuruinen mutta ajaltaan rajoittamaton velkakirja, jota joko tarjotaan EKP:n toimesta ostettavaksi tai sitten BKT:n suhteutettuna määrällisenä tukena euromaille. Tätä finanssipoliittista vaihtoehtoa Rehn pitänee välttämättömänä, koska rahapolitiikalla pelkästään ei asiaa ratkaista. Siis varovaista avaamista endogeenisen, poliittisella päätöksellä ja kirjanpidolla toteutettavan ratkaisun suuntaan. 

"Euroalueen yhteiset lainat koronapandemian seurausten lieventämiseksi eli niin sanotut koronabondit voisivat Rehnin mukaan olla yksi vaihtoehto.

Euroalueen pohjoiset maat kuten Saksa, Hollanti ja Suomi ovat vastustaneet ajatusta yhteisistä koronabondeista. Saksa pitää parempana vaihtoehtona, että esimerkiksi kriisistä pahasti kärsinyt Italia hakee lainaa pelastusrahastoksi luodulta Euroopan vakausmekanismilta.
________________

Mikael Kallavuo 2.4. 2020  Osallisuusmediassa:

"Maailmantalous on historiansa pahimman romahduksen partaalla, varoittaa kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki blogi-kirjoituksissaan Maailmantalouden kaikkien kriisien äiti (osat 1–4).

Osakemarkkinoille on syntynyt valtava superkupla, kun vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen talouskasvua tuettiin ”pumppaamalla helppoa velkarahaa sijoittajien käyttöön”, Patomäki kirjoittaa. Finanssimarkkinoissa oli vakavia häiriöitä jo syyskuussa 2019, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki Fed alkoi tarjota 75 miljardia dollaria päivässä tukeakseen elintärkeää takaisinostositoumus repo-markkinoita (repurchase agreement), kirjoittaa Patomäki."

_____________________

S-Pankin pääekonomisti Lippo Suominen:
Ikuiset nollakorot ja velka taivaasta läpi?
"Koronakriisissä on alusta alkaen ollut selvää, että valtioiden ja keskuspankkien on tehtävä kaikkensa talouden pelastamiseksi. Ja se on hyvä asia. Pulma on siinä, että samat tahot ovat joutuneet pelastustalkoisiin kerta toisensa jälkeen pienemmissä ja suuremmissa taloushaasteissa. Talous ei enää tulekaan toimeen ilman jatkuvaa viranomaisten tekohengitystä, sillä sitä ei onnistuttu poistamaan edes taloussuhdanteen huipulla.

Keskuspankit voivat luoda rahaa tyhjästä, joten niillä eivät elvytysrajat tule vastaan. Ja jos keskuspankit ovat valmiita rahoittamaan valtioita, rajat eivät tule vastaan myöskään valtioilla. Jo ennen koronaa, mutta varsinkin sen jälkeen, olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa valtioiden rooli taloudessa on isompi kuin mihin niiden rahat riittäisivät. Tämän turvaamiseksi keskuspankkien on pakko toimia rahoituksen lähteinä tulevaisuudessakin. Korot ovat painuneet nolliin, eivätkä ne voi nousta sieltä, sillä talous ja velkaantuneet valtiot eivät kestä merkittävästi korkeampia korkoja. Nollakorot ja velkaantuvat valtiot ovat tulleet jäädäkseen, kunnes jokin tulevaisuuden kriisi lopulta kaataa tämän paketin. Johtaako se jonain päivänä hyperinflaatioon vai yleiseen "japanifikaatioon", jää nähtäväksi."

Kestävä rahoitus ja ilmastokriisi

Voiko kestävä rahoitus todella auttaa ratkaisemaan ilmastokriisin?
Basil Oberholzer, sveitsiläinen vihreä poliitikko pohtii kestävän rahoituksen ja ilmastokriisin ratkaisemisen suhdetta 10.12. 2019 Social  Europe -verkkolehdessä 10. joulukuuta 2019. Hänen mielestään on  väärin uskoa, että finanssisektori myötävaikuttaa ekologiseen muutokseen. Talous- ja ympäristöpolitiikka ovat edelleen avainasemassa.


Basil Oberholzer:
Kestävä rahoitus
Rahoitussektorin olisi otettava vastuu ja osallistuttava globaalin talouden hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ajatuspajat, pankkiirit, taloustieteilijät ja poliittiset päättäjät puoltavat "kestävää rahoitusta". Se on jopa Pariisin sopimuksen yksi keskeinen pylväs. Vaikka kestävää rahoitusta vaaditaan  useimmiten ilmastonmuutoksen suhteen, samaa ajatusta sovelletaan sekä biologiseen monimuotoisuuteen että myös muihin teemoihin, aseisiin, lapsityövoimaan ja huumeisiin.

Kestävä rahoitus perustuu ajatukseen, että rahaa on käytettävä hyviin tarkoituksiin. Hämmästyttäviä määriä yksityisiä varoja sijoitetaan väärään omaisuuteen tai ne pysyvät käyttämättöminä. Samanaikaisesti tarvitaan miljardeja dollareita kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi tai Pariisin sopimuksen saattamiseksi todellisuudeksi. Siksi pankkien ja sijoittajien tulisi sijoittaa tämä raha kestäviin hankkeisiin ja samalla luopua kestämättömistä hankkeista.

Ilman rahaa  vihreä muutos on edelleen unelma. Kestävän rahoituksen ansiosta voidaan kuitenkin saada aikaan tarvittavat määrät uusiutuvaa energiaa, teknologisia innovaatioita ja infrastruktuurihankkeita. Samanaikaisesti fossiilisten polttoaineiden tuotantoa voidaan vähentää vetämällä sieltä pääomaa pois, poistamalla yrityksiltä rahoitus tai ainakin nostamalla niiden vieraan pääoman menoja.

Hyvä uutinen - niin sanotaan on se, että kestävä kehitys muodostaa samalla pohjaa hyvälle liiketoiminnalle ja on siten "Business case". Sijoittaminen omaisuuteen, kuten fossiilisiin polttoaineisiin, sisältää tässä suhteessa suuren riskin (puhutaan 'hiilikuplasta' ) ja kestävän kehityksen omaisuuserien tuotot voivat olla vähintään yhtä suuret kuin tavanomaisten sijoitusten tuotot . Hyvän tekeminen  rahoilla toimii tällöin samansuuntaisesti tuotto-odotusten kanssa.

Perusvirheet
Tässä optimistisessa näkemyksessä on kuitenkin perustavia puutteita. Ensinnäkin se perustuu monetaristiseen käsitykseen rahasta. Rahan oletetaan olevan rajoitettu määrä, jota keskuspankki valvoo ja tuo sen pankkien kautta käyttöön, missä se voidaan vaihtaa tavaroihin, palveluihin ja rahoitusvaroihin. Tämä tarkoittaa, että meidän on vakuutettava rikkaat ihmiset ja kaikki rahaa omistavat ihmiset sijoittamaan sitä kestävästi.

Itse asiassa raha on kuitenkin "endogeenistä": se syntyy, kun pankki myöntää lainan lainanottajalle. Lainan myöntäminen merkitsee samanaikaisen pankkitalletuksen luomista. Lainat ovat pankin taseen vastaavien puolella, kun taas talletukset ovat vastattavaa. Koska pankkien luotonantoa ei ole rajoitettu, ei myöskään rahaa rajoiteta. Siksi mitä tahansa investointihanketta
voidaan periaatteessa rahoittaa rajoittamatta rahan saatavuutta.

Kapitalismin aikana kannattavuus on sijoitusten veturina. Tämä periaate tarkoittaa, että sijoitus löytää tarvittavan pääoman niin kauan kuin se on kannattavaa. Kun kannattavuusedellytys täyttyy, pankkijärjestelmä tarjoaa tarvittavan määrän rahaa avaamalla luottolimiitit. Siksi ei ole yllättävää, että kestävän kehityksen omaisuuserät tuottavat saman tuoton kuin perinteiset. Sillä ellei näin  olisi, näitä kestäviä investointeja ei yksinkertaisesti tapahtuisi.


Reaalitalous
Sijoitukset voivat olla tuloista riippumattomia tai tuloja luovia. Ensin mainittu koskee esimerkiksi salkunhoitajaa, joka ostaa ja myy rahoitusvaroja - reaalitaloudessa ei muutu mitään, koska varat ovat jo olemassa. Suuntaamisella perinteisistä omaisuuseristä kestävien omaisuuserien hankkimiseen ei siten ole vaikutusta. Samoin ei ole  hyödyllistä siirtää säästötalletusta pankista toiseen odottamalla, että pankki käyttäisi sitä kestäviin hankkeisiin - sijoitus on jo tapahtunut, koska muutoin talletusta ei olisi.

Voidaan väittää, että luopuminen tietyistä kestämättömistä hyödykkeistä johtaa niiden hintojen laskuun. Omaisuuden myynti ei kuitenkaan vaikuta sen kassavirtaan, ja niin kauan kuin kannattavuus on todettavissa, löytyy aina myös ostaja.

Tuloja luovalla sijoituksella tarkoitetaan uusien hyödykkeiden (tavaroiden ja palvelujen) tuotantoa. Vastoin yksinkertaista omaisuuskauppaa, se on "todellista", koska se edellyttää uuden lainan myöntämistä ja luo siten uusia tuloja. Tämän ehtona on jälleen investointihankkeen kannattavuus. Tämä selittää sen, miksi kestävien sijoitusten osuus ei ole kasvanut yli yksinumeroisten
kasvulukujen: liian monet ympäristöongelmat eivät ole kannattavia liiketapauksina, vaikka niillä onkin olemassaolon kannalta merkitystä yhteiskunnalliselta kannalta.

Toisaalta on turhaa toivoa, että "huonot alat", kuten öljyteollisuus, kärsisivät pääoman puutteesta, kun sijoittajat myyvät pois niiden osakkeita. Niin kauan kuin öljyntuotanto on kannattavaa liiketoimintaa, se löytää rahoituslähteitä, koska rahaa ja luottoa ei ole rajoitettu.

Uusiutuvan energian tuotanto
Otetaan esimerkki uusiutuvan energian tuotannosta, joka kasvaa nopeasti. Tämän on mahdollistanut Saksan edelläkävijä rooli tutkimuksessa ja teollisuuspolitiikassa sekä Kiinan edistämä suurtuotanto, alentaen kustannuksia.
Kestävän rahoituksen yhteisö voi juhlia kestävän omaisuuden kasvua, koska investoinnit uusiutuvaan energiaan ovat lisääntyneet. Olennainen syy-vaikutus on kuitenkin tullut politiikasta - koska se on tutkimuksen, tukien ja verojen kautta antanut uusiutuvalle energialle liiketoimintatilaa. Tämän jälkeen pankkien ja sijoittajien salkkujen kestävämmän kehityksen pääomien kasvaminen ei ole yllätys, vaan looginen välttämättömyys. Samoin, jos saavutamme kestävän kehityksen tavoitteet tulevaisuudessa siten, että taloutemme on ilmasto- ja ympäristöystävällistä, myös taseet ovat väistämättä 'vihreitä'.

Pienemmässä mittakaavassa kestävällä rahoituksella voi olla tietty vaikutus. Esimerkiksi osakkeenomistajien sitoutuminen yrityksiin voi olla mahdollinen tapa - vaikkakin on kyseenalaista, ovatko osakkeenomistajat myös halukkaita tekemään liiketoiminnasta parempaa, jos se vähentää tuottoa. Toinen lähestymistapa voi olla, että parempi tieto tekee kestävyysriskeistä avoimempia, jolloin yritykset pyrkivät vähentämään riskejä tehokkaammin.

Olisi kuitenkin paljon tehokkaampaa, ei vain tehdä näistä riskeistä avoimia, mutta tehdä niistä todellisia. Politiikan tehtävänä on tiukempien lakien ja parempien tekniikoiden edistäminen, niin että fossiilisten polttoaineiden liiketapahtumat häviävät sopimuksista.

Politiikka on avain
Rahoitusta ei siis ole rajoitettu. Mutta se suuntautuu vain kannattaviksi katsottuihin sijoituksiin. Se rahoittaa fossiilisten polttoaineiden, aseiden ja muiden "polttoaineiden" tuotantoa niin kauan kuin se on kannattavaa. Se ei koskaan rahoita biologista monimuotoisuutta ja sademetsien suojelua koskevia hankkeita, koska nämä eivät tuota voittoa.

Kiellot, verotus, tuet ja julkiset investoinnit ovat avainasemassa kestävän ympäristöpolitiikan toteuttamisessa ja eron tekemisessä kannattavien ja kannattamattomien, kestävien ja huonojen investointien tekemisessä. Poliittisilla toimilla voidaan myös kestävän kehityksen hankkeet tehdä sataprosenttisesti kannattaviksi - ne ovat siten yksinkertaisesti seurausta hyvästä politiikasta.

On väärin odottaa pankkien ja rahoitusmarkkinoiden ratkaisevan aikamme suurimman ongelman.
---

Tietoja Basil Oberholzerista: Basil Oberholzer toimii ympäristöekonomistina ja on kirjoittanut kirjan rahapolitiikasta ja raakaöljystä: hinnat, tuotanto ja kulutus. Hän suorittanut  tohtorin tutkinnon Fribourgin yliopistossa, Sveitsissä. (Käännös IR)

Vieläkö suuret joukkokolarit nostavat BKT:ta?

Talousnobelisti Joseph Stiglitz Social Europe -verkkolehdessä 7.11. 2019:
BKT mittaa vääriä asioita

"Juuri vähän vaille kymmenen vuotta sitten kansainvälisen taloudellisen suorituskyvyn ja sosiaalisen edistyksen mittauskomissio antoi raporttinsa: "Elämämme mitoittaminen: miksi BKT mittaa vääriä asioita". Se mitä mitä me mittaamme, vaikuttaa siihen, mitä teemme, ja jos mittaamme väärän asian, teemme väärän asian. Jos keskitymme vain aineelliseen hyvinvointiin, esimerkiksi tavaroiden tuotantoon, eikä terveyteen, koulutukseen ja ympäristöön, me vääristymme samalla tavalla kuin nämä toimenpiteet vääristyvät; meistä tulee materialistisempia.

Olimme enemmän kuin tyytyväisiä raporttimme vastaanottoon, joka vauhditti tutkijoiden kansainvälistä yhteisöä, kansalaisyhteiskuntaa ja hallituksia rakentamaan ja käyttämään mittareita, jotka heijastivat laajempaa hyvinvoinnin käsitystä. OECD on laatinut parempaa elämää koskevan indeksin, joka sisältää joukon mittareita, jotka heijastavat paremmin sitä, mikä muodostaa ja johtaa hyvinvointiin.

Uudessa raportissa tuodaan esiin useita aiheita, kuten luottamus ja epävarmuus, joita on aiemmin käsitelty lyhyen ajan haittatekijöinä elämässämme, ja samalla tutkitaan syvemmin useita muita ulottuvuuksia, kuten epätasa-arvoa ja ympäristön kestävyyttä. Raportissa osoitetaan, kuinka puutteelliset mittarit ovat johtaneet puutteelliseen politiikkaan monilla aloilla. Paremmat indikaattorit olisivat osoittaneet, että vuoden 2008 jälkeisen syvän taantuman vaikutukset tuottavuuteen ja hyvinvointiin ovat erittäin kielteisiä ja mahdollisesti pitkäaikaisia, jolloin poliittiset päättäjät eivät ehkä olisi olleet niin ihastuneita austerismiin (autoritaaroiseen pakottamiseen) mikä heikensi julkisen talouden alijäämää, mutta heikensi kansallista vaurautta, asianmukaisesti mitattuna jopa enemmän.

Yhdysvaltojen ja monien muiden maiden poliittiset lopputulemat ovat viime vuosina heijastaneet epävarmuustilannetta, jossa monet tavalliset kansalaiset elävät ja joihin BKTn ei kiinnitä huomiota. Joukko suppeasti BKT:hen ja finanssipolitiikkaan suuntautuneita toimia on lisännyt epävarmuutta. Liittyen "eläkeuudistusten" vaikutuksiin, jotka pakottavat ihmiset kantamaan enemmän riskiä, tai työmarkkinoiden ”uudistuksiin”, jotka "joustavuuden lisäämiseksi" heikentävät työntekijöiden neuvotteluasemaa antamalla työnantajille enemmän vapautta tulittaa heitä, johtaa puolestaan palkkojen alenemiseen ja lisää epävarmuutta. Paremmilla mittareilla punnittuna, huomioimalla vähintäänkin aiheutetut kustannukset hyötyihin nähden, mittaaminen pakottaisi poliittiset päättäjät mukaan sellaisiin muutoksiin, jotka muiden vastaavien toimien kanssa lisäävät turvallisuutta ja tasa-arvoa."

16.1. 2019
Kansanedustaja Ulla Mäkisalo-Ropponen on vaatinut myös Suomea uudistmaan BKT:ta kuvaavia mittareitaan.

Rahoitus ei ole taloutta - eikä vuokra tuloa

Rahoitus ei ole taloutta; Vuokra ei ole tuloa

Kirjoittajat kiittävät toimittajaa ja kahta nimettömää tuomaria hyödyllisistä ehdotuksista, jotka paransivat tätä artikkelia huomattavasti. Bezemer haluaa kiittää Equilibrio -säätiötä ja New Economic Thinking -instituuttia taloudellisesta tuesta. Kaikki jäljellä olevat virheet ovat tekijöiden omia.

Miksi taloudet ovat polarisoituneet niin voimakkaasti 1980-luvulta lähtien ja varsinkin vuoden 2008 kriisin jälkeen? Kuinka taloutemme velkaantuivat  ilman todellista hyvinvoinnin kasvua ja elintasoa, samaan aikaan kun kaupungit, valtiot ja koko kansakunnat ovat laskussa? Vasta kun vastaamme näihin kysymyksiin, voimme muotoilla politiikkaa, joka poistaa nykyiset velkakriisit. Yleinen mielipide on, että tämä kriisi on perustavaa laatua ja että "paluuta normaaliin" ei yksinkertaisesti ole. Mutta syvällinen sekaannus jää edelleen siihen teoreettiseen kehykseen, jonka pitäisi ohjatatalouskupölan jälkeistä analyysiä.

Viime vuosisadan viimeisen neljänneksen makrotaloudellinen johto ja sitä yhdistävä teoria ja ideologia ylistivät lähestymistapaansa väittäen, että "Macro-talous menee hyvään suuntaan". (Blanchard 2008, 1). Oliver Blanchard, Ben Bernanke, Gordon Brown ja muut perustivat oman rahapolitiikkansa inflaation huomattavan alhaiselle tasolle ja vakaalle kasvulle, mitä he kutsuivat "Great Moderation" (Bernanke 2004) ja julistivat loppua "jytkyille ja tappioille", kuten Gordon Brown ilmaisi asian vuonna 2007. Mutta juuri 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2007 nähtiin nopein ja syövyttävin inflaatio kiinteistöissä, varastoissa ja joukkovelkakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Tämä omaisuus-hintainflaatio oli lähes kokonaisuudessaan velkainstrumentti. Rahaa ja luottoa ei käytetä aineelliseen pääomainvestointiin tavaroiden ja muiden kuin rahoituspalvelujen tuottamiseen eikä palkkatason nostamiseen. Perinteinen rahapoliittinen tautologialla  MV = PT,  joka ei sisällä varoja ja niiden hintoja, ei ole merkitystä tässä prosessissa. Nykyiset kaikkein kehittyneimmät makrotaloudelliset mallit 1980-luvulta lähtien eivät sisällä  luottoa, velkaa tai rahoitussektoria (King 2012, Sbordone et al. 2010), eivätkä ne siksi ole myöskään hyödyllisiä. Ne ovat malleja niille, jotka "eivät nähneet sen tulevan" (Bezemer 2010, 676).

(MV=PT: Irving Fisher oli yksi 20-luvun alun suosituimmista taloustieteilijöistä. Vuonna 1911 hän tuli tunnetuksi Equation of Exchange" -konseptilla. Tämä yhtälö oli MV = PT, missä M edustaa rahan määrää, V: n liikkuvuutta, P hintaa ja T liiketoimia, transaktioita. Aikansa maamerkki-teoriana mukaan monet  pitävät yhtälön edelleen tärkeimpänä taloustieteen matemaattisena kuvauksena.)

Tässä artikkelissa esitämme vaihtoehtojen rakennuspalikoita. Tämä perustuu viime vuosien tieteelliseen työhömme, joka nojautuu sellaisten jättiläisten hartioihin kuin John Stuart Mill, Joseph Schumpeter ja Hyman Minsky.

Epätasapainoinen velkakirjojen luominen oli "Suuren muutoksen" (Great Moderation)  suuntauksen (Grydaki ja Bezemer 2013) takana. Tämä johti talouden  "Suureen polarisaatioon" velkojien ja velallisten välillä. Tämä taloudellinen laajentuminen sai vuokrankiskonnan muodon, josta edellytettiin parempaa tuottoa kuin tuotannosta saaduista voitoista (Bezemer ja Hudson 2012) - seikka joka useimmissa tämän päivän analyyseissa jää vaille huomiota (ehdotus, ks. Kanbur ja Stiglitz 2015). Tämä sokea piste johtuu siitä tosiasiasta, että taseet, luotto ja velka puuttuvat nykypäivän malleista.

Luottokriisi ja taantuma ovat näin ollen todellinen paradigma ja testi taloustieteelle (Bezemer 2011, 2012a, 2012b). Voimme vain toivoa ymmärtävämme kriisiä ja taantumaa kehittämällä luottoja, velkoja ja rahoitussektoreita sisältäviä malleja (Bezemer 2010, Bezemer ja Hudson 2012). Täällä annamme tälle väitteelle käsitteellisen perustan.Jotta voimme selittää vaurauden ja velan kehitystä ja jakautumista nykypäivän maailmantaloudessa, on syytä hylätä perinteinen olettama, jonka mukaan pankkijärjestelmän tärkein tehtävä on antaa luottoa rahoittamaan aineellisia pääomasijoituksia uusiin tuotantovälineisiin. Pankit rahoittavat pääosin kiinteistöjen ja rahoitusvarojen hankkimista ja siirtämistä.

Tämä ero "rahoituksen" ja "kiinteän omaisuuden" rahoituksen välillä merkitsee "luonteen funktionaalista erottelua" (Bezemer 2014, 935), joka oli keskeinen Karl Marxin, John Maynard Keynesin ja Schumpeterin työn kannalta. Sitten 1980-luvun taloudessa on ollut pitkä sykli, jossa pankkien lisääntyneet luototukset  ovat kiihdyttäneet kiinteistöjen, varastojen ja joukkovelkakirjojen hintojen nousua ja johtaneet lainanottajia toivomaan, että pääoman tuotot jatkuvat. Spekulaatiot saavat tilaisuutensa luototuksessa, ja velat nousevat lähes yhtä nopeasti kuin omaisuusarvot. Kun taloudellinen kupla puhkeaa, negatiiviset oman pääoman arvot tulervat vallitseviksi, kun omaisuuden hinnat alittavat kiinteään omaisuuteen tehdyt kiinnitykset, joukkovelkakirjat ja pankkilainat. Olemme vielä purkamassa sen suurinta tuhoa. Tämä romahdus on väistämätön viimeinen vaihe "Suuressa Muutoksessa".

Rahoitusjärjestelmä määrittää, millaista talouden hallintaa teollisuudella on. Yritysjohtajat, sekä rahanhoitajat ja rahastot, pyrkivät pääasiassa tuottamaan itselleen, omistajilleen ja velkojilleen taloudellista tuottoa. Päätavoitteena on tuottaa myyntivoittoja käyttämällä osakkeiden tuottoa kannustimena ja jakamala osakkeille tuottoa osinkona (Hudson 2015a, 2015b) samalla kun puretaan suurempia voittoja supistamalla ja ulkoistamalla työvoimaa ja lyhentämällä projekteja, joilla on pitkä toimitusajat. Toteutetut yritysostot nostavat liiketoiminnan kustannuksia, jättäen talouteen velkaantuneita. Voittoja käytetään koron maksamiseen omistajille, ei investoimaan uudelleen konkreettiseen pääoman muodostukseen tai palkkaamiseen. Konkurssin uhkaa käytetään aika-ajoin pyyhkäiemään eläejärjestelmät pois tai keinona neuvotella uudelleen eläkejärjestelyt samalla kun siirretäänn tappioita kuluttajille ja työvoimakustannuksiin.

Tämä taloudellinen lyhytnäköisyys ei ole sellainen suunnitelma, jonka hallitus olisi sitoutunut, jos sen tavoitteena olisi tehdä taloudet kilpailukykyisemmiksi laskemalla tuotannon hintaa. Se ei ole tapa saavuttaa täystyöllisyyttä, elintason nousua tai tasa-arvoista keskiluokan yhteiskuntaa. Selittääksemme, miten kuplatalouden velkojen muodostuminen johtaa velan deflaatioon, erottelemme kaksi dynamiikkaa: nykyinen tuotanto ja kulutus (BKT) sekä rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalan (FIRE) sektori. Viimeksi mainittu liittyy lähinnä kiinteistöjen, rahoitusomaisuuden ja muiden omaisuuserien hankintaan ja luovuttamiseen. Tavoitteenamme on erotella tämä rahoitettu "varallisuus" sektori - omaisuuden ja velkojen tase - "todellisesta" taloudesta, luottojen, tulojen ja kulujen nykyisestä tuotannosta ja kulutuksesta.

Seuraavassa osiossa otamme käsiteltäväksi,  miten erottaa rahoitusala muusta taloudesta ja vuokraaminen muista tuloista. On kuin olisi "kaksi taloutta", jotka ovat tavallisesti keskenään yhteensopivia. Niitä on analysoitava erillisinä mutta vuorovaikutteisina järjestelminä;  kiinteistöomaisuudet ja kotitalouksien kiinnitysluotot ovat kupla-talouteen keskittyviä. Kolmannessa osassa tarkastelemme siksi kotitalouksien velan merkitystä. Nykyisessä pääoma-taloudessa (“rentier economy”) tämä ei edusta todellista rikkautta, vaan velkaantumisastetta. Neljännessä osassa keskustelemme tämän yleiskattavuuden patologisista piirteistä: tuottavuuden ja sijoitusten menetyksistä, jossa epätasa-arvo ja räjähdysherkkyys lisääntyvät.



Rahoitus ei ole taloutta eikä vuokra ole tuloa
Yksityisen sektorin menojen, pankkitoiminnan ja velan analysointi kuuluu laajasti kahteen lähestymistapaan. Yksi keskittyy nykyisten tavaroiden ja palveluiden tuotantoon ja kulutukseen sekä tässä prosessissa mukana oleviin maksuihin. Lähestymistapamme tarkastelee taloutta tämän tuotannon ja kulutuksen symbioosina pankki-, kiinteistö- ja luonnonvarojen tai monopolien kanssa. Nämä vuokratuotot ovat suurelta osin institutionaalisia, ja ne eroavat talouksista talous- ja
finanssipolitiikkansa mukaisesti. (Sitä vastoin kaikissa maissa "todellisilla" sektoreilla oletetaan yleensä olevan samaa tekniikkaa.)

Luottojen käsitteellinen eriyttäminen
Lainat finanssialaan kuulumattomalle kaupankäynnille laajentavat talouden investointeja ja innovaatioita, mikä johtaa BKT: n kasvuun. Dollarin, joka lainaa lainaa ja käytetään kotimaisiin investointitavaroihin, kasvattaa kotimaisia tuloja samassa suhteessa. Jos lainan myöntämistä koskeva liiketoimintasuunnitelma on hyvä, tuotannon lisääntyneet tuotot ovat enemmän kuin riittävät lainan maksamiseen: taloudellisen epävakauden ei tarvitse lisääntyä. Velka kasvaa, mutta myös tulot. Velkaantumisaste, velat/tulot,  ei tarvitse Kotitalouksien kulutusluotot antavat muiden kuin rahoituslainojen tavoin ostovoimaa ja todellinen kysyntä kasvattaa BKT: ta . Mutta verrattuna yritysten lainoihin, sillä on kaksi ominaisuutta, jotka aiheuttavat vähemmän kasvua samalla lainamäärällä  ja enemmän taloudellista epävakautta.

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetä luoton tuottamiseen, joka maksaa lainaa, kuten liiketoiminnan rahoitus. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Talouskasvu vaatii hyvää luottoa reaaliselle sektorille. Mutta useimmat luotot tänään laajennetaan vakuudeksi, ja näin ollen ne perustuvat omaisuuden omistukseen. Kuten Schumpeter (1934) korosti, luotto ei ole "tuotannon tekijä", vaan tuotantoedellytyksenä. Siitä lähtien, kun neulonta-aikakaudella oli ilmennyt aikaeroja istutuksen ja sadonkorjuun välillä, luotto on ollut implisiittinen tuotannon, myynnin ja tuotannon lopullisen kulutuksen välillä etenkin pitkänmatkan kaupan rahoittamiseksi, kun työn erikoistuminen on olemassa (Gardiner 2004, Hudson 2004a, 2004b ). Mutta sillä on riski talouden ylikuormittamisesta, koska pankkiluottojen luominen tarjoaa mahdollisuuden kiinnostuneille sijoittamaan taloudellisia "maksullisia" maksuja käyttömaksujen perimiseksi korkomaksujen muodossa ja valuutansiirtopalkkioiden muodossa.

Useimmat taloudelliset analyysit jättävät rahoitus- ja varallisuusalan näkymättömiin. Lähes kaksi vuosisataa, siitä lähtien, kun David Ricardo julkaisi poliittisen talouden ja verotuksen periaatteet vuonna 1817, rahaa on pidetty yksinkertaisesti "huntuna", joka vaikuttaa hyödykkeiden hintoihin, palkkoihin ja muihin tuloihin symmetrisesti.

Valtavirran analyysi keskittyy tuotantoon, kulutukseen ja tuloihin. Työvoiman ja kiinteän teollisen pääoman ohella vuokraoikeuden maa-oikeudet luokitellaan usein "tuotannontekijäksi", samoin kuin muut vuokra-erioikeudet. On myöskin kyse siitä, että korollisen pankkiluoton luominen ja jakaminen ei vaikuta suhteellisiin hintoihin tai tuloihin.

Saattaa tuntua ironialta , että Ricardo kirjoitti heti, kun Britannian talous oli sidottu sodan velkoihin Napoleonisten sotien jälkeen, joka päättyi vuonna 1815. Edellisen sukupolven kirjailijat, Adam Smithistä Malachy Postlethwaytille, selittivät, kuinka hallitus kiinnitti kiinnostusta kutakin uutta joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskusta lisäämällä uusi valmistevero korkomaksun kattamiseksi (Hudson 2010). Nämä verot nostivat elinkustannuksia ja liiketoimintaa, samalla kun ne tyhjensivät taloutta joukkovelkakirjojen haltijoille. Kuitenkin pankkien parlamentaarinen tiedottaja (ja jopa lobbaaja) Ricardo perusteli tasa-arvoisen ortodoksisuuden  väittämällä, että rahat, luotot ja velat eivät olleet todella merkityksellisiä tuotannon, arvon ja hintojen kannalta. Hänen kauppatieteoriansa mukaan kansainväliset hinnat vaihtelivat vain suhteessa "todellisiin" työvoimakustannuksiinsa ottamatta huomioon rahaa, luottoa ja velanhoitoa. Rahalaitosten maksut pankkiin ja rahoitusvarojen ja velkojen jakautuminen eivät näytä vaikuttavan tulojen ja varallisuuden jakautumiseen.

Adam Smith kiisti yksinoikeuden vuokriin ja etenkin kaupallisiin erityisoikeuksiin, joiden avulla brittiläiset ja muut hallitukset yrittivät houkutella joukkovelkakirjojen haltijoita vähentämään velkaansa. Ricardo korosti maanvuokraa "ilmaisena lounaana": tällaisia ovat tuotantokustannukset hedelmällisillä mailla, jotka ovat parempia kuin marginaalinen hedelmällisyys tai implisiittisesti alueilla, jotka hyötyvät suotuisasta sijainnista. Mutta kuten Smith, hän käsitteli kiinteistöjä normaalina liiketoiminnan kustannuksina, ei taloudesta ulosottavana  ja siten  autonomisena ja itsenäisenä tuotannonalan ja kulutuksen taloutena. Tällä perusteella hän jätti pankit ja monopolit pois taloudellisesta vuokrauksesta - siitä oletuksesta, että heidän tulonsa oli maksu tuottavasta palvelusta.  Siksi korot näyttivät olevan välttämättömiä tuotantokustannuksia.

Tämä oletus perustuu nykypäivän kansallisiin tulo- ja tuotetileihin (NIPA). Kaikki "tulot" (lukuun ottamatta myyntivoittoja, jotka eivät ilmesty NIPA: ssa) löytyvät vastineestaan "tuotteesta", tässä tapauksessa rahoitustuotoista. Useimmat tulot - ja varmasti eniten ebitda (lyhyt "ansiot ennen korkoja, veroja, poistoja ja poistoja") - syntyy FIRE-sektorilla. Mutta onko se todellisuudessa osa "todellista" taloutta tuotannon, kulutuksen ja jakelun alalla (jolloin se on tuloja)? vai onko se maksua tällä alalla (missä tapauksessa se on vuokra)? Tämä on ero, jota Frederick Soddy (1926) teki todellisen rikkauden ja "virtuaalisen rikkauden" välille yhteiskunnan taseen vastuupuolella.

Jotta tähän kysymykseen vastattaisiin, on tarpeen jakaa talous "tuottavaksi" osaksi, joka tuottaa tuloja ja ylijäämää, ja "ulosottavaan vuokraosuuteen, joka poistaa tämän ylijäämän vuokrina, toisin sanoen kiinteistöoikeuksien, luottojen tai sukulaisten etuoikeuksina. Nämä ovat maksuja, joihin institutionaalinen koulu keskittyi 1800- luvun loppupuolella. Institutionaalisen koulun keskeinen poliittinen tavoite oli säännellä julkisten palveluiden ja monopolien hintoja ja tuloja noudattaen puhtaasti "taloudellisia" tuotantokustannuksia, jota klassiset taloustieteilijät määritelivät arvoksi (Hudson 2012).

Tavoitteenamme on arvioida uudelleen arvon ja vuokrauksen välinen ero, joka on vainhävinnyt nykyajan analyysista. Vain siten voimme ymmärtää, miten kuplatilanteen luottovirrat voimistivat  taipumusta voimakkaaseen  velkapyramidisoitumiseen - lisäämällä varallisuusmarkkinoita omistusoikeuksien siirron prosesseissa sille joka oli halukas ottamaan suurimman velan.

Tämän dynamiikan analysoimiseksi meidän on tunnustettava, että elämme "kahdessa taloudessa". Todellisessa taloudessa syntyy tavaroita ja palveluita, tuotetaan aineellista pääomaa, työtä palkataan ja tuottavuutta lisätään. Suurin osa tuottavista tuloista koostuu palkasta ja voitoista. Rahoitus- ja omaisuusvaateiden verkko - "Economy # 2" - on se, jossa otetaan ulos korot ja taloudelliset vuokrat.

Valitettavasti tämä erottelu on epäselvä virallisissa tilastoissa. NIPA ilmaisee vuokraustulot  "tuloina", ikään kuin kaikki voitot saadaan "ansaitsemalla". Mikään ei näytä olevan ansaitsematonta  tai ulosvedettyä. "Vuokrat" -tuloryhmänä - kahden vuosisadan klassisen poliittisen talouden painopisteenä - on kadonnut Orwellin muistireikään.

Kansantalouden tilinpidosta on laadittu uudelleen 1980-luvulta lähtien rahoitus- ja kiinteistöalat "tuottavaksi" (Christophers 2011). Sitä vastoin suurta osaa kansantalouden tilinpidon kotitalouden tuloista ei ole kassavirrassa (korkoa ja veroja). Barry Z. Cynamon ja Steven M. Fazzari (2015) arvioivat, että Yhdysvaltojen NIPA-laskennallisella kotitalouksien tulot ylittävät todellisen tulon kassavirrassa noin kolmanneksella.

Tämä on se piirre, jota useimmissa taloudellisissa analyyseissä on käytetty näennäisesti empiirisenä kirjanpitomuotona ja  on ilmaus luotonantajan hyväksi suuntautuneesta pro-vuokranantaja ideologiasta.  Kotitaloudet eivät saa tuloja asumisestaan huneistolta jossa he asuvata. Asuntojen "palvelut" arvo ei kasva yksinkertaisesti siksi, että asuntojen hinnat nousevat, kuten kansantalouksien fiktiossa edellytetään. Rahoitusala ei tuota tavaroita tai edes "todellista" vaurautta. Ja siltä osin kuin se tuottaa palveluita, suurin osa tästä palvelee tulojen ohjaamista vuokranantajille, ei palkkojen ja voittojen tuottamiseksi.

Kuvitelmaa on se, että kaikki velka vaaditaan investoimaan talouden tuotantovälineisiin. Mutta pankit ansaitsevat velalla ja liittävät sen talouden tuotantovälineisiin ja odotettavissa oleviin tuleviin tulovirtoihin. Toisin sanoen pankit eivät tuota tavaroita, palveluita ja varallisuutta vaan vaateita tavaroista, palveluista ja varallisuudesta eli kysymys on Soddyn "virtuaalisesta rikkaudesta". Prosessissa pankkilainat nostavat tällaisten saatavien ja etuoikeuksien hintoja, koska nämä tuotteet ovat kuitenkin kannattavia, koska pankit ovat halukkaita antamaan lainaa sitä vastaan.

Siinä määrin kuin FIRE-sektori vastaa BKT: n kasvusta, tämä on maksettava muista BKT: n osista. Rahoitus- ja kiinteistöomaisuuden kauppa on nolla-summapeliä (tai jopa negatiivista, summaa nollan alapuolella), joka koostuu suurelta osin keinotteluista ja tulojen poistamisesta, joka ei tuota "todellista" tulosta. Pitkän aikavälin vaikutuksen on oltava velan korottaminen suhteessa BKT: hen ja lopulta supistaa BKT: n kasvua, kun rahoituskupla antaa tilaa velanpoistoon, säästöön, työttömyyteen, epäonnistumisiin ja menetyksiin. Tämä on se tosiasia, joka siirtää nykyisen rahoitusalan klassisen vuokrateorian piiriin ja erottaa todellisen rikkauden luomisen pelkistä yleiskustannuksista.

"Raha" koostuu pääasiassa luoton luomisesta, koska "luotot luovat talletuksia" (McLeay, Radia ja Thomas 2014). Näin ollen kaikki bruttokansantuotteen ja -palvelujen liikevaihdon kasvu näkyy pankkitoiminnassa, joka tukee näitä transaktioita ( yritysten välisen kaupan luottojen rinnalla nyt myös rahamarkkinasijoitusten muodossa).

1980-luvulta lähtien pankkien luotonanto on noussut suhteessa BKT: hen (toisin sanoen suhteessa tuloihin). Paljon  luotuja luottoja on käytetty ei-tuottamiseen, vaan varallisuutena inflaatiota ja elinkustannuksien hintoja lisäävänä tekijänä.  Kuluttajat - etenkin kiinteistöjä, osakkeita ja joukkovelkakirjojen omistavat - ovat syventäneet velkaa elintasonsa säilyttämiseksi. Oikeat palkat ovat laskeneet jonkin verran, kun taas elinkustannukset verojen jälkeen ovat lisääntyneet.

Yhdysvalloissa FICA: n  (Federal Insurance Contributions Act) valkuutus, sisältäen sosiaaliturva- ja Medicare-kustannukset on noussut 15,2 prosenttia, sairausvakuutuskustannukset ovat nousseet, koulutuskustannukset ovat nousseet päästötodistusten ostajille ja asuntoluottokupla (jonka Alan Greenspan eufemisoi "varallisuuden luomiseksi"). on nostanut oman kodin hankkimisen hintaa.. Nyt tunnustetaan, että Yhdysvaltojen elintaso on 1970-luvulta lähtien ollut velkavetoista, eikä tulojen lisääntymisen perustuvaa. Tämä jäi suurelta osin huomaamatta, kunnes kupla puhkesi, koska luottovirtojen taustalla oleva erottelu on jätetty taloustieteen sisältöjen ulkopuolelle.

Ero suhteessa tähän päivään

Aina ei ole ollut niin. Taloudellinen teoria tänään on jossain määrin askel taaksepäin poistamalla 1800-luvun  näkemyksen - ja jopa keskiajan talouden ja jopa klassisen antiikin - suhteessa siihen, miten pankki ja korkea talous tunkeutuvat talouden elämään asettamalla sääntöjä ja polarisoimalla vaurautta ja tuloja. Myös Marx ([1887] 2016, 1) erotti Pääoman 30.luvussa "luoton, jonka volyymi kasvaa tuotannon arvon kasvaessa eroavan "monetaristisesta pääomasta" - joka on  erillinen ilmiö teollisuuden tuotannosta ". Tämä merkitsi sitä, että on olennainen ero tavaroiden ja palveluiden välisillä transaktioilla verrattuna  omaisuuden ja rahaliikenteen välisiin siirtoihin. Keynes (1930, 217-218) erotti toisistaan myös "rahan taloudellisessa kiertokulussa " ja "rahasta teollisissa kierrossa".

James Tobin oli jo vuonna 1984 huolissaan siitä, että "työnnämme  yhä useammat resurssimme, myös nuortemme kerman, taloudellisiin toimiin, kauaksi tavaroita ja palveluita tuottavien taloudellisten toimintojen ulkopuolelle" (Tobin 1984, 14). Minsky myöhempinä vuosina varoitti siitä, mitä hän kutsui "rahanhallintakapitalismiksi" erotuksena teollisesta kapitalismista (Minsky 1987; Wray 2009). Richard Werner (2005, 1997) mukautti Irwin Fisherin (1933) vaihtokurssiä (MV = PT) erottamaan luoton "todellisesta" taloudesta, näkemään eron rahoitusvarojen ja "hyvinvoinnin" välillä.

Näiden erojen soveltaminen japanilaisiin tietoihin Werner (2005, 222) löytää "vakaan suhteen reaalitalouteen ja nimelliseen BKT: hen siirtyvän" rahan "välille". Samoin Wynne Godley ja Gennaro Zezza (2006, 3 ) huomauttavat Yhdysvalloista: "Aiempien jaksojen suuria hidastumisia on usein seurannut nettoluotonantojen lasku. Itse asiassa nämä kaksi sarjaa ovat siirtyneet yhteen, mikä on hieman yllättävää. "Federal Reservin" taloustieteilijät huomaavat, että monet nykyaikaiset" analyytikot ovat havainneet, että pitkällä aikavälillä on ollut melko läheinen suhde ei-taloudellisen sektorin ja taloudellisen kokonaistoiminnan välillä (BGFRS 2013, 76).

Nämä korrelaatiot viittaavat pankkien luottojen ja muiden kuin rahoitussektorin taloudellisen toiminnan keskinäiseen 'yhden suhde yhteen' suhdelukuun (kuvio 1).

Luottotason kasvu reaaliselle sektorille kasvoi samassa suhteessa nimelliseen Yhdysvaltain bruttokansantuotteen kasvuun verrattuna 1950-luvulta 1980-luvun puoliväliin - toisin sanoen finanssimuutoksesta tuli kaikenkattava käänne. Määrittelyjen ja mittausten tekniset ongelmat, reaalisen sektorin pankkiluottojen kasvu ja nimellisen BKT: n kasvu liikkuivat lähes yhdessä, kunnes rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen alkoi höyrytä 1980-luvun alussa.

Kuvassa 1 on esitetty, kuinka 1980-luvun puolivälistä lähtien reaalinen sektori lainaa rakenteellisesti enemmän kuin sen tulot - muutamat huomattava trendimuutos jonka vain harvat huomasivat. Wynne Godley kirjoitti vuonna 1999, että "viimeisten seitsemän vuoden aikana nopea kasvu voisi johtua vain yksityisten menojen mahtavasta noususta suhteessa tuloihin. Tämä kasvu on ajanut yksityistä sektoria talouden alijäämään ennennäkemättömässä määrin"(Godley 1999, 1).

Kotitaloudet ajautuivat negatiivisten säästöjen alueelle. Yritykset siirtyivät ottamaan tuottojaan tavaroiden ja palveluiden myynnin sijasta  saadakseen tuoton pääomapåalautuksista ja muista puhtaasti rahoituksellisista lähteistä. General Electric tuli GE Capitaliksi. Maria Grydaki ja Dirk Bezemer (2013) selittävät, kuinka velkaantumisen nousu selittää kupla-vuosien epäilyttävän hiljaisuuden, jota on tarjoiltu "suureta muutoksena"  Greenspanin, Bernanke'n ja muiden, omasta

mielestäänylivoimaisten rahapoliittisten taitojen edustajina. Todellisuudessa se oli velkadeflaatiota,  "velkaantumista ennen myrskyä" kuten kaukonäköinen kirjailija totesi vuonna 1995 (Keen 1995).

Nykyaikaista tutkimusta tukee klassinen näkökulma, jonka mukaan velka voi olla taakka pääomalle eikä yhteiskunnallinen palvelu. Wiliam Easterly, Roumeen Islam ja Joseph Stiglitz (2000) osoittavat, että kasvun volatiliteetti vähenee ja kasvaa sitten suuremmilla rahoitusaloilla. Artikkelissaan "Shaken and Stirred: Explaining Growth Volatility" (2000, 6) kirjoittajat havaitsevat, että "vakiomuotoiset makrotaloudelliset mallit antavat näpäytyksen rahoituslaitoksille ... analyysimme vahvistaa rahoituslaitosten roolin talouden laskusuhdanteessa."

Heidän artikkelissaan "liian paljon rahoitusta" Jean-Louis Arcand, Enrico Berkes ja Ugo Panizza (2011) väittävät, että pelastustoiminnan odotukset voivat johtaa rahoitussektorin laajentumiseen sosiaalisen optimaalisen tavoitteen ulkopuolelle. He käyttävät erilaisia empiirisiä lähestymistapoja osoittaakseen, että liiallisella rahoituksella alkaa olla kielteinen vaikutus tuotannon kasvuun, kun yksityiselle sektorille myönnetyt luotot saavuttavat 110 prosenttia bruttokansantuotteesta. Stephen
G. Cecchetti, M.S. Lisäksi Mohanty ja Fabrizio Zampolli (2011, 1) väittävät, että "tietyn tason ylittävä velka johtaa kasvun hidastumiseen". Kirjoittajat arvioivat, että valtion ja kotitalouksien velkasuhteessa raja on noin 85 prosenttia BKT: stä ja yritysten velkasuhteessa noin 90 prosenttia . Samalla tavoin kirjoittaessamme tätä artikkelia, OECD ja IMF antoivat raportteja, jotka varoittavat liiallisesta taloudellisesta kasvusta (OECD 2015, Sahay ym. 2015).




Vastaus tähän kysymykseen on sekä teoreettisesti järkevää että institutionaalisesti merkityksellistä, ja siinä on otettava huomioon erityiset muodot, joita "eiproduktiivisilla" tuloilla otetaan tiettynä  aikana. Klassisille taloustieteilijöille tämä muoto oli maanvuokraus. Minskille (esim. 1986) tämä muoto oli
pääomavoittoja osakemarkkinoiden investoinneista "marginaaleihin", mikä vaikutti sekä 1929 Great Crash -kokemukseen että rahoitusmarkkinoiden muotoon 1950- ja 1960-luvuilla, kun hän kehitti hypoteesiaan taloudellisesta epävakaudesta. Mutta kuten klassinen analyysi vuokrista osoittaa, Minskyn eteneminen "hedge"-rahastoista  "spekulatiivisiin" ja "Ponzi" rahoitukseen ei ole rajoittunut pelkästään maapohjamarkkinoihin tai osakemarkkinoihin.

Meidän aikamme, luultavasti merkittävin muoto, jolla vuokraaminen on toteutettu, on kotitalouksien luottomarkkinoilla, erityisesti kotitalouskiinteistöissä. Ero näkyy suhteessa muihin kuin rahoitusalan yritysten tuotannollisiin lainoihin. Hyödyllinen tapa keskustella tästä erottelusta on luokitella lainoja kahdelle tasolle: niiden osuus tulon kasvusta ja niiden taipumuksesta lisätä talouden epävakautta. Taulukko 1 havainnollistaa tätä. On olemassa sekä käsitteellisiä että kokemuksellisia syitä tehdä ero
tällä tavalla. Nyt keskustelemme niistä vuorostaan.

Kotitalouksien velan merkitys
Luottojen ja velkojen klassinen analyysi yhdistettynä näihin viimeaikaisiin havaintoihin herättää keskeisen kysymyksen: Milloin rahoitusjärjestelmä tukee tuotantoa ja tulojen muodostumista kestävällä tavalla ja milloin se tukee keinottelua ja vuokratuottoa myyntivoittojen muodossa, eikä tulojen muodostumista?

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetä luotolla tuottamiseen  joka maksaa lainaa kuten liiketoimintaa luotolla rahoitettaessa. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Toiseksi, kun otetaan huomioon, kuinka paljon tuloja syntyy tietyllä velkajärjestelyllä, kotitalouksien kulutusluotot eivät ole tehokas tapa rahoittaa tuotantoa sen tavallisesti korkeiden korkojen vuoksi. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että kotitalouksien luoton kasvuvaikutus on pienempi yritysluottoihin verrattuna (Beck ym., 2012; Jappelli ja Pagano 1994; Xu 2000). Jokaiselle dollarille, joka on lisätty lisäarvoon laajentamalla luottoja kotitalouksille jotka kuluttavat ne yritysten kanssa,
velanhoito maksaa enemmän kuin mitä on yritysten luoton kanssa. Bezemer (2012) osoittaa, että yksityisen velan kasvu ja bruttokansantuotteen kasvuvauhti nousivat keskimäärin 2: 1 1950- ja 1960-luvuilla 4: 1: een 1990- ja 2000-luvuilla. Nämä ovat karkeita, mutta silti merkittäviä viitteitä. Suuntaus ei johdu yksinomaan kulutusluottojen kasvusta 1960-luvulta lähtien, sillä vielä suurempi kotitalousluottoluokka on kotitalouksien kiinnelainoissa.

Kulutusluoton tavoin kotitalouksien asuntoluotto lisää velkaa, mutta ei kotitalouksien tuloja. Tämä lisää talouden epävakautta. Toisin kuin kulutusluotot, nykyisten kiinteistöjen kiinnitysluotot eivät synnytä senhetkisiä tuloja missään muualla - ainakaan, ei tulojen ja vuokrien klassisessa taksonomissa. Asuntolainaa otetaan ostamalla omaisuuseriä, joista useimmat ovat jo olemassa. Se tuottaa kiinteistöjen myyntivoittoja, mutta ei tuloja tavaroiden ja palveluiden tuottamisesta. Ero on epäselvä siltä osin kuin kiinnityksiä käytetään henkilökohtaisen kulutuksen rahoittamiseen (erityisesti "osake-lainoja" asuinkiinteistöille) tai uudisrakentamista, mutta se on pieni osa asuntolainojen kokonaismäärästä.

Kiinteistöt ovat myös erityisiä, sillä kiinteistöomaisuus on kasvanut kaikkien länsimaiden suurimmista omaisuusmarkkinoista ja niihin myös osallistutaan laajasti. Klassisen analyysin jälkeen, jos jokainen luottokelpoinen kiinteistöomaisuus lisäsi omistajan tuloja lainanottajana , 1970-luvulla 1970-luvulla kotimainen omistus kasvoi voimakkaasti vuokrien louhimisen muodossa ja käänsi sen kiinnostuksen kohteeksi kiinteistölainanantajille. Arvopaperistaminen lisäsi tähän toisen ulottuvuuden. Kotimaisten asukkaiden lisäksi myös globaalit sijoittajat voivat osallistua asuntolainamarkkinoihin. Kuten Ponzi-ohjelmassa, mitä suuremmat tulot, joita asuntoluottomarkkinat käsittelevät, sitä kauemmin järjestelmä voi jatkua. Tämä on keskeinen syy epätavallisen pitkään jatkuneille asuntoluottomarkkinoille, jotka on yhteydessä länsimaisiin talouteen 1990-luvulta vuoteen 2007.

Kotitalouksien kiinteistöluotot ovat myös ainutlaatuisia tyyppisten pankkilainojen osalta ajatellen niiden makrotaloudellisista vaikutuksista laskusuhdanteissa eli niiden mahdollisuuksista kasvattaa kokonaisten talousjärjestelmien epävakautta. Laajasti omaisuuden omistajien hallussa olevien velkainstrumenttien  vuoksi asuntojen hintojen lasku ja  kotitalouksien kulutukseeen vaikuttava negatiivinen pääoma ovat merkittäviä makrotaloudellisella tasolla. Ja koska kiinteistöpääoma on pankkitalletuksille avainasemassa, se vaikuttaa myös pankkien omaan taloudelliseen epävakauteen. Tämä johtaa lainanantorajoituksiin paitsi asuntoluottoihin myös muuhun reaalitalouden rahoittamiseen.


Kokemusperäinen näyttö
Viime vuosina on tehty useita empiirisiä tutkimuksia, jotka tukevat edellä mainittua käsitteellistä keskustelua. Kuviossa 2, joka perustuu Dirk Bezemerin, Maria Grydakin ja Lu Zhangin (2016) laskelmiin, kuvaamme tulon kasvun korrelaatiota  luottokannan kasvun kanssa, joka on skaalattu BKT: llä. Tämä antaa arviointimahdollisuuden luottojen kasvun vaikutuksesta  tietyllä aikavälillä.  Kehitys on ollut alaspäin suuntautuvaa 1980-luvun puolivälistä lähtien, ja 1990-luvulta lähtien korrelaatiokerroin ei eroa merkittävästi nollasta. Luotto ei siis ole ollut enää "hyvää kasvulle", kuten monet niin pitkään uskoivat (King ja Levine 1993 ja Ang 2008).

Suuri syy tähän suuntaukseen oli se, että luottoa laajennettiin yhä enemmän kotitalouksille, ei yrityksille. Kuvassa 3 esitetään pankkiluottojen muutos vuodesta 1990 vuoteen 2011 tasolle, joka koostuu 14 OECD-taloudesta. Vaikka koko luottokanta kasvoi valtavasti 1990- ja 2000-luvuilla, luottojen määrä ei-rahoitustoimialoille oli pysähtynyt noin 40 prosenttiin  BKT: stä, kun taas sen osuus kokonaisluotoista romahti. Sitä vastoin pankkien liikkeeseen laskemien asuntoluottojen osuus kasvoi noin 20 prosentista kaikista luotoista. Òscar Jordà, Alan Taylor ja Moritz Schularick (2014) erinomaisessa historiallisessa tutkimuksessaan "Great Mortgaging" -raportti, jossa otokseen valittiin 17 maata, kasvoi kotitalouksien asuntoluottojen osuus 30-60 prosenttia  BKT: sta vuodesta 1900 lähtien, siis selvästi enemmän kuin 1970-luvulta lähtien. Kustannukset tulon kasvulle olivat suuria. Torsten Beck et ai. (2012), Bezemer, Grydaki ja Zhang (2016) sekä Jordà, Taylor ja Schularick (2014) esittävät kehittyneitä tilastollisia analyysejä, joiden mukaan kotitalouksien luoton osuus tulon kasvusta on vähäpätöinen tai selvästi negatiivinen. Viime vuonna IMF: n ja OECD: n raportit tekivät saman havainnon (Sahay ym. 2015, Cornede, Denk ja Hoeller 2015).

kuvio 2

Tällaiset suuret kotitalousluottojen määrät eivät ainoastaan heikennä tulojen kasvua. Kuten edellä todettiin, ne lisäävät myös taloudellista epävakautta. Suuri osa viimeaikaisista maakohtaisista tutkimuksista kertoo, että kotitalouksien luottojen lisääntyminen on positiivisessa suhteessa kriisitodennäköisyyteen (Barba ja Pivetti 2009, Büyükkarabacak ja Valev 2010, Frankel ja Saravelos 2012, Obstfeld ja Rogoff 2009, Rose ja Spiegel 2011, Sutherland et al. 2012). Kotitalousluottojen lisääntymisellä on myös selkeä yhteys vuoden 2008 jälkeisten taantumien pituuteen ja vakavuuteen - ne vaikuttavat selkeästi. Tämän mekanistisen yhteyden ovat Karen Dynan (2012) ja amerikkalaiset Atif Mian ja Amir Sufi (2014) osoittaneet.

Vaikutusvaltaiset Yhdysvaltain asunnonomistajat ovat vähentäneet menojaan vuoden 2007 jälkeen. Mutta yksityisen luottokannan nousun häpeällinen vaikutus, jonka kotitalouksien kiinteistöluottokannan kasvu on osoittanut - on se että kriisin jälkeisen taantuman vakavuus ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Philip Lane ja Gian Maria Milesi-Ferretti (2011) ovat havainneet, että keskimäärin kaikissa maissa on suuri osuus tuotannosta, kulutuksesta ja kotimaisesta kysynnästä pudonnut suhteessa vuosien 2008-2009 bruttokansantuotteeseen.

S. Pelin Berkmen & kumppanit (2012) osoittavat, että vuoden 2009 realisoituneen kasvun ja optimistisempien kriisiä edeltävien ennusteiden välinen kuilu korreloi voimakkaasti  kriisin jälkeiseen luoton kasvuun. He päättelevät, että kotitalouksien kriisiä edeltänyt lainojen kasvu on pääsyy  taantuman syvyyteen. Samanlaisia havaintoja raportoivat Cecchetti, Mohanty ja Zampolli (2011), Stijn Claessens et ai. (2010); Tatiana Didier, Constantino Hevia ja Sergio Schmukler (2012), ja muut.

Yhteenvetäen, jos jaamme pankkiluotot kolmeen kategoriaan, kuten taulukossa 1, luokittelumme viittaa siihen, että kotitalouksien kulutusluotot ja muut kuin rahoituslaitoksille myönnetyt lainat ovat tuottavia - lisätessään ostovoimaa tavaroiden ja palveluiden tuotannon tukemiseksi - mutta suuremmassa kuvassa taloudellinen epävakaus lisääntyy. Osamaksulainat vaikuttivat merkittävästi autojen massamarkkinoiden kehittämiseen, mutta tämä teki kotitalouksien rahoitustaseet haavoittuvammiksi. Monet yhdysvaltalaiset opiskelijat eivät selvinneet korkeakoulututkintooon saakka ilman opintolainoja. Siinä mielessä nämä lainat ovat tuottavia että ne antavat tutkinnon suorittaneille mahdollisuuden ansaita enemmän. Mutta jos opiskelijat eivät löydä työpaikkoja, joissa he ansaitsisivat tarpeeksi ylimääräistä hoitaakseen lainansa, kysymys ei ole tuottavasta toiminnasta. Joka tapauksessa velkaantuminen valmistumisen jälkeen heikentää kotitalouksien taseita. Tässä mielessä kiinnitykset ja muut velat yleensä lisäävät talouden epävakautta.

Tämä luokittelu ei ole tyhjentävä ja sitä olisi edelleen parannettava kunkin kategorian sisällä. Esimerkiksi runsas luotonanto  ei-rahoitustoimintaan ei tue tuotantoa tukevaa. Se voi saada muodon, joka nostaa kaupan olevia kiinteistöhintoja, tai näkyy lainoina yritysfuusioille,  yritysostoina tai osakkeiden takaisinostoohjelmina. Toisaalta kotitalouskiinnitykset voivat olla tuottavia siltä osin kuin niitä käytetään uudisrakentamiseen. Ne olisi siten erotettava marginaalisista (välittäjien) lainoista ja korko-osuuksista, joiden tarkoituksena on saada kaupaksi tai päästä eroon tuottamattomista taloista ja kaupallisista kiinteistöistä.

Näitä hienojakoisempia luokkia ei ole havaittavissa edellä mainituissa tutkimuksissa suoritetuissa maakohtaisissa tiedoissa. Niitä voidaan soveltaa maatutkimuksissa, jotka perustuvat kuvion 3 erotteluihin. Suurin este tälle tutkimusohjelmalle ei kuitenkaan ole empiirinen, vaan ajattelutapaan liittyvä,  vaikutelma, että velkainstrumenttien kiinteistöjen arvostukset edustavat talouden rikkautta, kiinnittäen vähän huomiota siihen, että sen rahoitusrakenteet heikentävät rikkauksien syntymistä. Tähän puutumme seuraavaksi.

Vuokratalous: varallisuutta vai jotakin muuta?

(Jatkotyöstämisen linkkejä:
http://evonomics.com
http://evonomics.com/finance-is-not-the-economy-bezemer-hudson/