Asia radikaalille, liberaalille vasemmistolle

Kirjailija Robert Misik julkaisee Social Europe -verkkolehdessä artikkelin "Asiaa radikaalille, liberaalille vasemmistolle". Hän haastaa vasemmistoa luopumaan autoritaarisesta konservatiivisen narratiivin myötäilemisestä. Tässä autorisoimaton käännökseni erityisesti päivän sosialidemokratialle pohdittaessa eurooppalaista tulevaisuuden linjaa...

ROBERT MISIK 1. huhtikuuta 2024

Meidän pitäisi vastustaa radikaalia oikeistoa, Robert Misik kirjoittaa, ei vasemmistopopulismilla vaan järjen voimalla.

Nykyään demokratiaa uhkaa lähes kaikkialla illiberalismin, moniarvoisuuden vastaisuuden ja autoritaarisen äärioikeiston henki . Tällä on useita lähteitä. Niihin kuuluvat kasvava pessimismin ilmapiiri ja taantuman pelko – joka syrjäyttää sodanjälkeisiin vuosikymmeniin liittyvän edistyksen tunteen Länsi-Euroopassa – sekä vastareaktiot progressiivisille kulttuurisille muutoksille ajan myötä, kuten suvaitsevaisuuteen ja syrjinnänvastaisuuteen.

Myös mukaan on tullut  keskustelun tylsistämistä. Lainatakseni lauseen Jürgen Habermasilta, "julkisen sfäärin rakenteellisessa muutoksessa" suoraviivaista propagandaa on välitetty "sosiaalisen median" ja internetin kautta yleensä, iltapäivälehtien otsikkokulttuurin ja mediasensaatiohakuisuuden kautta.

Äärioikeisto toimii käyttäen liioittelua, yksinkertaistamista ja kuviteltujen vihollisten esiinloihtimista. Vaikka se on rikkaiden suojelijoidensa omistuksessa, se tyylittelee itsensä tavallisten miesten puolestapuhujaksi "ylhäällä olevia", "eliittiä" ja poliitikkoja vastaan: kaikkia kuvataan ostetuiksi, korruptoituneiksi, epäpäteviksi, syrjäisiksi, "kansan vastustajiksi", todellakin "järjestelmän" agenteiksi.

Perverssi kapina

Tässä on kuitenkin hyvyyden ydin – kaipuu johonkin täysin erilaiseen, politiikkaan, joka ei tyydy pelkkään olemassa olevan hallintoon ja yksityiskohtien hallintaan. Se on eräänlainen kapina perverssissä muodoissa, halu todelliseen muutokseen järjestelmässä.

Tästä johtuu väite, että maltillisen vasemmiston laajat osat ovat jättäneet nämä kapinalliset energiat äärioikeistolle. Tähän kritiikkiin liittyy toisinaan vetoomus "vasemmiston" populismista. Se, mitä tämän pitäisi olla, ei kuitenkaan usein ole niin selvää.

Muutama vuosi sitten kuollut brittiläis-argentiinalainen filosofi Ernesto Laclau'ta pidettiin yhtenä vasemmistopopulismin älykkäimmistä puolustajista. Laclaun mukaan vasemmiston täytyi vedota vähäosaisiin – vastustuskykyisenä "meinä", "heitä", vakiintuneita, rikkaita, voittajia vastaan, niitä, jotka loivat järjestelmän pelkästään omaksi edukseen.

Toiset yhdistävät vasemmiston populismin yksinkertaisesti radikalismiin tai helposti ymmärrettäviin vaatimuksiin. Tässä mielessä tällaiset vaatimukset tulisi muotoilla voimakkaalla, kaikuvalla kielellä, joka ei katoa elottomaan  "toisaalta" ... "toisaalta" -pohdiskeluun hallinnossa paikkansa löytäneiden kesken.

Masentavia yksinkertaistuksia

Monet tällaiset väitteet eivät ainoastaan kuulosta uskottavilta, vaan niillä on paljon kannatusta. Silti vasemmistopopulismi johtaa hyvin usein umpikujaan, jossa regressiivinen vasemmisto esittelee argumenttinsa vasaroimalla ajatuksensa mustaan ​​ja valkoiseen, hyvään ja pahaan jakautuneeseen maailmaan.

Tällainen manikealaisuus jättää huomiotta todellisuuden moniselitteisyyden ja jokaisen kysymyksen monimutkaisuuden. Eivätkä nämä masentavat yksinkertaistukset, jotka liittyvät pseudo-leninistiseen tulkintaan, edes johda menestykseen. Vasemmistopuolueiden varsin heterogeenisen potentiaalisen äänestäjäkunnan joukossa järjetön voimakasäänisyys pelottaa vähintään yhtä monta kuin se saattaisi houkutella – erityisesti niitä, jotka eivät ideologisesti ole sitoutuneet poliittisen kirjon vasemmalle puolelle, mutta jotka ovat vakuuttuneita kritiikin ja muutoksen tarpeellisuudesta.

Se, mitä Manner-Euroopassa joskus kutsutaan vasemmistoliberalismiksi, on aina ollut vastareaktio vasemmistolle, joka luuli voivansa johtaa konflikteja modernissa maailmassa kadonneen menneisyyden hengessä. Mutta kuten vasemmistopopulismissa, myös siinä on sudenkuoppansa.

Vasemmistoliberalismi löystyy helposti sellaiseksi maltillisuudeksi, joka ei se enää saavuta yhtään mitään. Mikä pahempaa, se usein yksinkertaisesti antautuu "todellisuuksille", nykyisen kapitalismin hyväksymiselle. Ja hyvin usein se on järkevää tylsyyteen asti. Jos se ei voi herättää intohimoja reaalipolitiikkansa vuoksi, kova vasemmisto voi esittää tietyn "epärealismin" välttämättömäksi taistelussa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta sekä sosiaalista ja taloudellista eriarvoisuutta vastaan (kuten menossa olevat poliittiset lakot Suomessa, IR).

Mutta vasemmistoliberalismilla on edelleen yksi suuri etu verrattuna (verbaalisesti) radikaaliin vasemmistopopulismiin. Diskurssin typistäminen – röyhkeys, kuluneet lauseet, kaikkialla läsnä oleva propaganda –, joka kulkee käsi kädessä äärioikeiston kanssa, käy todella monen hermoille. Yrittäessään kilpailla äärioikeistopopulistien kanssa tässä maastossa, tämä taktiikka on käytännössä tie tyhjään.

Sanan voima

Demokraattisen vasemmiston tulisi luottaa sanan voimaan – hiljaisen pohdiskelun ja pohdiskelun voimaan, mutta myös vuoropuhelun voimaan, joka sisältää väittelyn ja vastustamisen sekä kuuntelemisen. "Älyn ääni on pehmeä, mutta se ei lepää ennen kuin se on saanut kuulonsa", Sigmund Freud ehdotti kerran legendaarisessa kaavassa.

Jotkut saattavat vastustaa sitä, että on romanttista, jopa naiivia, luottaa järjen hiljaiseen vastarintaan, siihen, mitä Habermas kutsui "paremman argumentin pakottomaksi voimaksi". Sen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla romanttisempia. Koska ei ole muuta hyvää tapaa parantaa yhteiskuntiamme kuin - Immanuel Kantin mukaan - käyttää omaa järkeämme julkisesti ja tuoda sanan voima kantavaksi ääneksi.

Ihanteellinen tie olisi luultavasti jotain "radikaalivasemmistoliberalismia". Tällä vältettäisiin paitsi taaksepäin katsovan vasemmiston autoritaariset kiusaukset, myös niihin sisältyvä maltillisuuden ansa, joka ei enää kykene määrittelemään kunnianhimoisia tavoitteita.

"Vallankumouksellinen reformismi", voisi sanoa. Radikaali sisällöltään, mutta hengeltään ja sävyltään kohtuullinen."

Robert Misik

Robert Misik on kirjailija ja esseisti Wienissä. Hänen viimeisin kirjansa on  Politik von unten: Gelingt das Comeback der Sozialdemokratie? (Politriikkaa alhaalta:Onnistuuko sosialidemokratian takaisinpaluu?) (Picus Verlag). Hän julkaisee  monissa j

Pääoma ja ideologia; osallistava sosialismi: Thomas Pikettyn haastattelu

 Thomas Piketty 23. joulukuuta 2020 

Thomas Piketty kertoo Robin Wilsonille, kuinka varallisuus ja voima voidaan siirtää pääomasta työntekijöille ja kansalaisille.

Robin Wilson: 

Jos "Pääoma 2000-luvulla" teki sinusta kuuluisan yhdestä asiasta, ja se oli yhtälö 'r> g': viime vuosikymmenien epätasa-arvon kasvu on liittynyt voittojen kertymiseen talouskasvuun verrattuna ja sen seurauksena  aikaansaanut valtavat voitot osakkeenomistajille ja toimitusjohtajille. Tällaisen eriarvoisuuden korjaaminen tarkoittaa tällöin runsaiden pääomien ja korkeiden tulojen verottamista. Mutta "Pääomassa ja ideologiassa" nostat esiin ongelman: globalisaation piirre on ollut vaurauden kansainvälistyminen ja kansallisvaltioiden kyvyttömyys pysyä mukana - jopa suhteessa tietojen saamiseen. Joten mitä on tehtävä?

Thomas Piketty:

Meidän on mietittävä tapaa, jolla järjestämme globalisaation. Vapaa pääoman virtaus ei ole jotain joka tuli taivaalta - sen olemme me itse luoneet. Se järjestettiin tiettyjen kansainvälisten sopimusten kautta, ja meidän on kirjoitettava nämä sopimukset uudelleen. Sijoitusten liikkuvuus ei tietenkään ole itsessään huono asia, mutta sen on tapahduttava automaattisella tiedonsiirrolla siitä, kukaa omistaa, mitä ja missä.  Sen on sisällettävä jokin yhteinen verojärjestelmä, koska liikkuvimpien ja tehokkaimpien taloudellisten toimijoiden on osallistuttava yhteiseen hyvään - ainakin yhtä suurella osuudella varallisuudestaan ​​ja tuloistaan ​​kuin keskiluokka ja  yhteiskunnan alemmat taloudelliset ryhmät.

Muuten olemme luoneet erittäin vaarallisen järjestelmän, jossa suuri osa väestöstä kokee, että he eivät saa hyötyä globalisaatiosta - he eivät saa sitä etenkään Euroopan integraatiosta - ja että huipulla olevat ihmiset, suuret yritykset tai korkean varallisuuden ja korkeat tulot omaavat saavat paremmat edut, koska järjestelmä on järjestetty siten, että he voivat vain napsauttaa painiketta ja siirtää varallisuutensa toiselle lainkäyttöalueelle, eikä kukaan voi seurata niitä. Asioiden ei tarvitse olla tällä tavalla.

Tämä on erittäin hienostunut kansainvälinen oikeusjärjestelmä, etenkin Euroopassa, mikä on mahdollistanut varallisuuden keräämisen käyttämällä tosiasiallisesti jonkin maan julkista infrastruktuuria - julkista koulutusjärjestelmää ja kaikkea - ja sitten voit mennä muualle eikä mitään ole suunniteltu niin, että voimme seurata sinua. Tätä on muutettava.

Äänestin kyllä ​​Maastrichtin sopimuksen puolesta kansanäänestyksessä vuonna 1992. Olin hyvin nuori, mutta olen silti osa niitä joukkoja, jotka ehkä eivät tienneet tuolloin, että tämä johtaisi meidät erittäin epäoikeudenmukaiseen järjestelmään. Jotkut muut ihmiset tajusivat hyvin, mihin he pyrkivät: Sen mukaan pitäisi olla enemmän kilpailua maiden välillä, jotta maat pyrkivät olemaan "tehokkaampia" eivätkä verota liikaa.

Jossakin määrin voin ymmärtää tätä lähestymistapaa. Paitsi siinä suhteessa että loppujen lopuksi tässä on kysymyksessä epäluottamus demokratiaan - että tämä on yritys kiertää demokraattisia valintoja pakottamalla pelisäännöt tuottamaan tietyntyyppisiä jakelutuloksia, pääasiassa mahdollistamalla liikkuvimmat ja kaikkein vilkkaimmat taloudelliset toimijat välttämään verotusta. Tämä on erittäin vaarallinen valinta globalisaation ja demokratian kannalta, ja se aiheuttaa yhteiskuntien sosiaaliselle perussopimukselle erittäin vaarallisen uhan.

Keskitymme Euroopan unioniin. Olemme vastustamassa kilpailua pohjamutiin saakka yritysverotuksessa Euroopassa, kun yksittäiset osavaltiot ovat noudattaneet "kerjää naapuriltasi" -lähestymistapoja sen sijaan, että tekisivät yhteistyötä pääoman voimien sovittamiseksi yhteen. Yksi tämänhetkisen EU: n arkkitehtuurin piirteistä, johon olet viitannut, on yksimielisyyden vaatimuksen asettama rajoitus, joka on tähän asti on toiminut EU: n tason pyrkimyksiä vastaan ​​ kilpailun viemiseksi äärirajoille, pohjaan. Joten miten tämä voidaan kääntää?

Emme voi odottaa, että löytyy yksimielisyyttä muuttaa yksimielisyyttä koskevaa sääntöä. Joten jossakin vaiheessa meillä on oltava joukko maita, mieluiten mukaan lukien suurimmat maat - Saksa, Ranska, Italia, Espanja, siis mahdollisimman monet maat - jotka päättävät allekirjoittaa keskenään uuden sopimuksen, jossa he ottavat enemmistösäännön käyttöön tietyissä veropäätöksissä: yhteisen veron luominen suuryritysten voitoille, suurille hiilidioksidipäästöille ja korkean tulotason omaaville ja varakkaille veronmaksajille.

Tämä tapahtuu näiden maiden enemmistösäännöllä. Ihannetapauksessa haluaisin, että tämä toteutettaisiin uuden Euroopan edustajakokouksen kautta, joka koostuisi kansallisten parlamentin jäsenistä - vähän samaan tapaan kuin Saksan ja Ranskan parlamentaarinen edustajakokous, joka pidettiin viime vuonna osana uutta kahdenvälistä sopimusta Ranskan ja Saksan välillä. Tämä muuten osoittaa, että kahden tai useamman maan on täysin mahdollista pysyä Euroopan unionissa - Ranska ja Saksa ovat tietysti edelleen EU: ssa - ja että heillä on kahden- tai kolmenkeskinen sopimus tai mikä tahansa sopimus luodakseen erityistä yhteistyötä maille, jotka haluavat siirtyä kohti syvempää poliittista ja verotuksellista yhdentymistä.

Toivon kovasti, että joukko maita tulee nostamaan tämän ulottuvuuden keskusteluun - eikä vain tee ehdotusta, vaan toteaa: "Okei, kuuden kuukauden päästä, 12 kuukauden päästä, tämä tulee voimaan ja me teemme enemmistöpäätöksen elvytyssuunnitelmasta uuden yhteisen verojärjestelmän aikaansaamiseksi  ja niin edelleen. Toivon kovasti, että suurin osa EU: n nykyisistä 27 maasta liittyy, mutta luultavasti tapahtuu, että ainakin joiksikin vuosiksi jotkut maat päättävät jäädä tämän mekanismin ulkopuolelle.

Näin tapahtui tietenkin jo euron luomisen yhteydessä. En sano, että tämä on täydellistä - haluaisin, että kaikki 27 maata olisivat osa koko integraatioprosessia. Haluaisin myös Britannian palaavan mukaan ja uskon, että jossain vaiheessa tämä tapahtuu. Mutta jos odotamme kaikkien maiden sopivan ennen siirtymistä tähän suuntaan, joudumme odottamaan ikuisesti. Joten on erittäin tärkeää, että osa maista liikkuu tähän suuntaan - jos odotamme aina yksimielisyyttä edistymisessä, yksimielisyyden kustannukset tulevat jossain vaiheessa olemaan valtavat.

Olemme nähneet sen äskettäin uuden elvytyssuunnitelman kanssa, joka on vihdoin hyväksytty. Mutta kuten me kaikki tiedämme, se on hyväksytty uhalla, että jos jotkut maat asettavat veto-oikeuden, niin että 25 maan välillä on erillinen sopimus 27 sijasta. Suurta federaatiota ikuisesti tällä tavalla ei voi hallita. Se ei toimi, koska käytännössä se vie liian paljon aikaa.

Jos päätämme kolmen tai kuuden kuukauden kuluessa, että elvytyssuunnitelma oli liian pieni - mikä todennäköisesti onkin asianlaita - mitä aiomme tehdä? Pelaammeko tätä peliä vielä uuden kierroksen pakottaen maat yksimielisyyteen suljettujen ovien takana ilman julkista parlamentaarista käsittelyä, ilman enemmistösääntöjen tekemistä? Meidän on siirryttävä johonkin muuhun.

Teoksessa Pääoma ja ideologia maalaat melko anteeksiantamattoman kuvan EU: n kehityksestä, joka on maailman ainoa lähes liittovaltion tasoinen yksikkö, joka määrittelee itsensä niin suppeasti markkinapohjaisten selvitystoimien kautta eikä sosiaalipolitiikan tai poliittisen yhteisönlähtökohdista. Tämä on väitetty lisänneen vieraantumista eurooppalaiseen hankkeeseen laajojen kansalaisryhmien keskuudessa, koska heidän sosiaalipoliittisia pyrkimyksiään ei ole käsitelty - kuten osoittavat Brexit-kansanäänestys, aikaisempi tappio ehdotetusta EU: n tasoisesta kansanäänestyksestä koskien perustuslakia tai kiistaa.Maastrichtin sopimuksesta, jonka mainitsit. Kuinka kansalaisten luottamus Eurooppaan voidaan palauttaa?

Sallikaa minun ensin sanoa, että olen eurooppalainen federalisti - uskon Eurooppaan. Ennen kuin kuvataan kaikkea, mitä pitäisi parantaa, on tärkeää muistaa, että Euroopan kansallisvaltiot ovat kyenneet rakentamaan, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, maailman parhaan sosiaaliturvajärjestelmän, vähiten epätasa-arvoisen, sosiaalisen markkinatalouden järjestelmän maailmassa. Tämä on hieno saavutus. En ole täällä sanomassa, että kaikki on pahaa Euroopassa - se olisi naurettavaa. Olemme rakentaneet sosiaalisen järjestelmän, joka on yleisesti ottaen vähiten epätasa-arvoinen historiassa, ja tämä on valtava saavutus, mutta tämä saavutus on hauras.

Pitkään ajattelimme, että jokaisessa kansallisvaltiossa on mahdollista saada aikaan hyvinvointivaltio, ja sitten EU on vain vastuussa yhteismarkkinoiden ja tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapauksien valvonnasta. Ymmärrämme tänään, että tämä ei riitä, ja jos emme yhdenmukaistaa verolainsäädäntöä - ja yleisemmin, jos meillä ei ole yhteistä julkista politiikkaa kapitalismin sääntelemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi, - on todellakin olemassa vaara, että eroon johtava ristiriita  Eurooppalaisen projektin ja kansallisten enemmistöjen  välillä tuhoaa itse projektin.

Olen hyvin järkyttynyt siitä, että kuten "Pääomassa ja ideologiassa" osoitan, että kansanäänestys kansanäänestyksen jälkeen - olipa kyse Iso-Britanniasta, Ranskasta tai Tanskasta - missä tahansa Euroopassa järjestetään kansanäänestys, niin aina 50 tai 60 prosenttia alimmasta tulotasoa, varallisuutta tai koulutusta edustavista ryhmistä, äänestävät Eurooppaa vastaan, ja vain 10, 20 tai 30 prosenttia äänestäjistä Euroopan puolesta. Tämä ei voi olla sattumaa.

Selitys, jonka mukaan alin 50 tai 60 prosentin ryhmä on niin nationalista tai he eivät pidä internationalistisista ideoista, on aivan väärä. Historiasta löytyy monia esimerkkejä, joissa huonommassa asemassa olevat sosioekonomiset ryhmät ovat itse asiassa kansainvälisempiä kuin eliitti.

Tulos riippuu kokonaan esitetystä poliittisesta projektista - jonka edellä esititte -poliittisesta mobilisoinnista kansainvälistyvien ideoiden ympärillä. Ongelmana on, että ajan mittaan eurooppalaisen projektin on katsottu olevan yhä enemmän rakennettu kaikkein liikkuvimpien ja tehokkaimpien taloudellisten toimijoiden edun mukaisesti. Tämä on todellakin erittäin vaarallista.

Covid-kriisin myötä meillä on mahdollisuus yrittää osoittaa Euroopan kansalaisille, että Eurooppa voi olla täällä eriarvoisuuden vähentämiseksi. Mutta tämä vaatii syvällistä muutosta tavassamme harjoittaa talous- ja veropolitiikkaa.

Kuka maksaa suuren julkisen velan takaisin? Toistaiseksi laitamme kaiken Euroopan keskuspankin taseeseen, mutta jossain vaiheessa meidän on keskusteltava siitä, kuka sen maksaa. On ratkaisuja, jotka itse asiassa tulevat myös itse Euroopan historiasta. Sallikaa minun muistuttaa teitä siitä, että toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvulla, monet maat - erityisesti Saksa - keksivät joitain erittäin innovatiivisia tapoja vähentää suurta julkista velkaa, mukaan lukien erittäin edistyksellinen veron erittäin rikkaille henkilöille.

Saksa otti vuonna 1952 käyttöön erittäin kunnianhimoisen, poikkeuksellisen progressiivisen varallisuusveron, jota sovellettiin vuodesta 1952 aina vuoteen 1960: todella varakkaiden veronmaksajien oli maksettava erittäin suuri määrä rahaa Saksan valtiovarainministeriöön. Tämä oli hyvin onnistunutta siinä mielessä, että tämä politiikka ei vain auttanut vähentämään julkista velkaa - sillä maksettiin julkiset investoinnit, julkinen infrastruktuuri ja se oli osa erittäin onnistunutta sodanjälkeistä kasvumallia.

Meidän on löydettävä jotain vastaavaa tulevaisuudessa, paitsi että nyt emme voi tehdä sitä yksin. Se ei voi olla vain Saksa, Ranska tai Italia. Meillä on oltava jonkinlainen yhteinen veropolitiikka.

Euroopan on osoitettava kansalaisilleen, että Eurooppa voi tarkoittaa solidaarisuutta - Eurooppa voi tarkoittaa sitä, että odotetaan enemmän niiltä, ​​joilla on enemmän, ja etenkin hyvin varakkailta henkilöiltä, ​​joilla on yli miljoona tai 2 miljoonaa euroa varoja. Heidän pitäisi antaa poikkeuksellinen rahoitus lähivuosina palauttaakseen osan Covid-velasta. Joitakin ehdotuksia on jätetty käsiteltäväksi eri maissa, myös Saksassa - tosiasiallisesti hyvin samankaltaisia ​​kuin mitä Saksassa tehtiin vuonna 1952, mikä oli suuri menestys.

Jossain vaiheessa meidän on toteutettava   tämä  lisäksi valtioiden välisellä tasolla. Sellaisen eurooppalaisen kokouksen kautta, jota kuvailin aiemmin - se voi olla Saksa ja Ranska, mutta olisi parempi, jos mukana olisi Saksa, Ranska, Italia, Espanja, Belgia, niin monta maata kuin mahdollista - meidän on muutettava Euroopan kurssia ja vakuutettava Euroopan keskiluokka ja alemmat sosioekonomiset ryhmät siitä, että Eurooppa voi työskennellä heidän hyväkseen ja että Eurooppa voi olla täällä vähentääkseen eriarvoisuutta eikä vain toteuttamassa rikkaimpien kansalaisten etuja.

Jatkamalla tätä kohtaa kansan suurista enemmistöistä (les classes populaires), sinulla on joitain hyvin silmiinpistäviä sosiologisia kaavioita "Pääomassa ja ideologiassa", joissa näytät, kuinka historiallisesti suurten enemmistöjen (les class populaires ) ryhmässä ollut Euroopan vasemmistopuolueiden tuki on muuttunut dramaattisesti viime vuosikymmeninä, niin että mukaan on tullut edustajia paremmin koulutetuista ja jopa jossain määrin myös Euroopassa muita paremmin toimeentulevista. Ja sanotte, että  on tapahtumassa prosessi, jossa menneisyyden "klassisseksi" kutsuttu politiikka sisältää riskin korvauta nativististen liikkeiden identiteettiin perustuvalla  politiikalla nykypäivän Euroopassa. Kuinka tällainen dramaattinen muutos on tapahtunut ja voidaanko se korjata?

Suurin osa selityksestä liittyy siihen, että olemme lopettaneet keskustelun talousjärjestelmän muutoksesta. Olemme lopettaneet keskustelun sosiaaliluokkien välisen eriarvoisuuden vähentämisestä. Olemme jo vuosikymmenien ajan sanoneet yleisölle, että on olemassa vain yksi mahdollinen talousjärjestelmä ja yksi mahdollinen talouspolitiikka, että hallitukset eivät todellakaan voi tehdä mitään muuttaakseen tulojen ja vaurauden jakautumista sosiaaliluokkien välillä - ja että ainoa asia, jonka hallitukset voivat tehdä, on  valvoa rajoja, hallita identiteettiä.      

Meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, että nyt, 20 tai 30 vuotta myöhemmin koko poliittinen keskustelu koskee rajavalvontaa ja identiteettiä. Tämä on suurelta osin seurausta siitä, että olemme lopettaneet keskustelun talousjärjestelmän muutoksesta.

Tämä johtuu osittain tietenkin kommunismin jättimäisestä historiallisesta epäonnistumisesta, mikä on osaltaan johtanut yleiseen pettymykseen ajatuksesta muuttaa talousjärjestelmää. Olin 18-vuotias, kun Berliinin muuri kaatui vuonna 1989, ja muistan, että 1990-luvulla olin paljon enemmän markkinoiden kannattaja kuin nykyään, joten voin hyvin ymmärtää tunteen, joka tuli kommunismin kaatumisen jälkeen .

Mutta tämä ei ole vain mennyt riittävän pitkälle. Olemme unohtaneet, että toisaalta meillä on kaikki sosiaalidemokratian monet saavutukset, mukaan lukien tulojen ja varallisuuden asteittainen verotus, mukaan lukien yhteistyö yrityksissä, mukaan lukien sosiaaliturvajärjestelmät. Tätä 1900-luvun suurta menestystä voidaan viedä eteenpäin tulevaisuudessa. Uusi ajattelu uudesta talousjärjestelmän muodosta - oikeudenmukaisemmasta, kestävämmästä - on se josta nyt on käytävä keskustelua.

Kirjassa teet lopuksi vaihtoehtosi version, jota kuvailet  "osallistavaksi sosialismiksi''.  Siihen sisältyy progressiivinen vero kaikesta varallisuudesta - jonka tuotto, sinun mielestäsi, tulisi käyttää pääomarahastoon jokaiselle 25-vuotiaalle, sekä voimassa olevien yhteistoimintamenettelyjen jatkamisella Saksan tapaan myös muualla tasapainon muuttamiseksi koskien yrityksen vallankäyttöä. Sanot, että tämä olisi tapa ylittää kapitalismi toistamatta Neuvostoliiton painajaista, joten voitko vihdoinkin kertoa siitä tarkemmin?

"Osallistavan sosialismin" järjestelmää, jota kuvaan pääoman ja ideologian lopussa, jotkut haluaisivat kutsua sosiaalidemokratian päivittämiseksi 2000-luvulle. Minulla ei ole mitään ongelmaa tässä, mutta puhun mieluummin "osallistavasta sosialismista". Itse asiassa tämä on jatkoa 1900-luvulla tehdylle ja saavutetuille onnistumisille. Tähän sisältyy yhdenvertainen pääsy koulutukseen, terveydenhuoltoon ja perustulojärjestelmään, joka on jossain määrin jo olemassa, mutta siitä on tehtävä automaattisempi; koulutuksen oikeudenmukaisuuden on oltava todellisempaa ja vähemmän teoreettista, kuten liian usein tapahtuu.

Omistusjärjestelmän osalta, joka on aina ollut keskeinen keskustelu sosialismista ja kapitalismista puhuttaessa, tekemäni ehdotus perustuu kahteen pääpylvääseen: yksi on yhteistoimintamenettely, muuttamalla oikeusjärjestelmää ja yritysten hallintojärjestelmää, ja toinen osa on progressiivinen verotus ja varallisuuden pysyvä kierto.

Haluaisin muistuttaa teitä yhteispäätösmenettelystä, siitä että monissa Euroopan maissa - myös Saksassa ja Ruotsissa, noin 1950-luvulta lähtien -  on ollut järjestelmä, jossa 50 prosenttia suuryritysten hallitusten paikoista kuuluu valituille henkilöstön, siis työntekijöiden edustajille, vaikka heillä ei ole osuutta yrityksen pääomasta, ja loput 50 prosenttia äänimäärästä menevät osakkeenomistajille.

Se tarkoittaa, että jos lisäksi yrityksen työntekijöillä ja työntekijöillä on pääoman osuus esimerkiksi 10 tai 20 prosenttia tai jos jollakin paikallis- tai aluehallinnolla, kuten Saksassa toisinaan tapahtuu, on 10 tai 20 prosenttia yhtiön osakekannasta, se tosiasiallisesti siirtää enemmistön, vaikka yrityksessä  olisi yksityinen osakkeenomistaja, jolla on 70, 80 tai 90 prosenttia pääomasta. Joten tämä on melko iso muutos verrattuna tavanomaiseen yhden osakkeen, yhden äänen sääntöön, jonka oletetaan olevan osakkeenomistajien rooli kapitalismin perusmääritelmässä. Ranskassa, Isossa-Britanniassa tai Yhdysvalloissa tai muissa maissa, joissa tätä järjestelmää ei ole otetu käyttöön, osakkeenomistajat eivät pidä tästä ideasta lainkaan.

Mutta lopulta se oli melko onnistunut Saksassa ja Ruotsissa. En halua idealisoida järjestelmää, mutta se on jossain määrin mahdollistanut työntekijöiden ottamisen mukaan yritysten pitkän aikavälin strategiaan tavalla, joka ei ole yhtä täydellinen kuin Saksassa tai Ruotsissa, mutta on ainakin hieman parempi kuin Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Voimme mennä pidemmälle tähän suuntaan, joten ehdotan osallistavan sosialismin ensimmäistä pilaria sanomalla: "Okei, laajennetaan tämä yhteistoimintajärjestelmä kaikkiin maihin" - aluksi kaikkiin Euroopan maihin, mutta ihanteellisesti kaikkiin maailman maihin . Laajennetaan sitä myös pieniin yrityksiin eikä vain suuriin yrityksiin Saksassa. Ruotsissa sitä sovelletaan vähän pienempiinkin yrityksiin, mutta hyvin pienet yritykset jätetään pois. Sovelletaan sitä kaikkiin yrityksiin riippumatta koosta, ja mennään pidemmälle olettaen esimerkiksi, että kun 50 prosenttia äänistä menee osakkeenomistajille, yhdellä osakkeenomistajalla voi olla enintään 10 prosenttia äänistä yrityksssä - sanotaan yli 100 työntekijän kokoisista.

Yleinen ajatus on, että meidän on jaettava valtaa. Tarvitsemme enemmän kaikkien osallistumista. Asumme hyvin koulutetuissa yhteiskunnissa, joissa monilla ihmisillä - monilla palkansaajilla, insinööreillä, johtajilla, teknikoilla - on jotain myötävaikuttavaa annettavaa yrityksen päätöksentekoon.

Kun olet hyvin pienessä yrityksessä, jossa on vain yksi henkilö, joka sijoittaa pienen pääoman yrityksen luomiseen ja palkkaa yhden tai kaksi henkilöä, voit nähdä, mihin haluat enemmistön äänistä yhden henkilön, yhtiön perustajan kanssa suuntautuvan. Mutta kun yritys kasvaa ja kasvaa, tarvitset enemmän harkintaa, etkä voi olla järjestelmässä, jossa yksi henkilö, koska hänellä oli hyvä idea tai hänellä oli suuri onni 30-vuotiaana, voi keskittää kaiken päätöksentekovallan pysyvästi pois 50, 70, 90 määräiseltä henkilöstöltä - puhumattakaan valtavasta yrityksestä, jossa on tuhansia tai kymmeniä tuhansia työntekijöitä.

Joten se on osallistavan sosialismin ensimmäinen pilari. Lähdemme yhteispäätösjärjestelmästä, sellaisena kuin sitä on sovellettu, ja yritämme laajentaa sitä.

Toinen pilari on progressiivinen verotus. Jälleen aloitamme siitä, mitä on jo kokeiltu 1900-luvulla. Jotkut maat, kuten USA, menivät melko pitkälle progressiivisen verotuksen suuntaan: ylin tuloverokanta Rooseveltin aikaan oli 91 prosenttia ja vuosina 1930–1980 keskimäärin yli 80 prosenttia.

Itse asiassa se oli erittäin onnistunut kokeilu siinä mielessä, että tuottavuuden kasvu oli tuolloin paljon nopeampaa kuin se on ollut 1980-luvulta lähtien. Joten Reaganin aikaan esitetty näkemys - jonka mukaan tarvitaan enemmän ja enemmän epätasa-arvoa ylhäältä jotta saataisiin enemmän innovaatioita ja enemmän kasvua - on yksinkertaisesti väärä, jos tarkastellaan historiallisia todisteita.

Suuri historian oppitunti, jonka tarjoan kirjassani, on se, että taloudellinen vauraus syntyy historiallisesti tasa-arvosta ja erityisesti tasa-arvosta koulutuksessa. Yhdysvallat oli maailman koulutetuin maa 1900-luvun puolivälissä, 80-90 prosenttia sukupolvesta kävi lukiossa, kun se oli ehkä 20-30 prosenttia Saksassa, Ranskassa tai Japanissa. Tämä oli valtava koulutuksen edistysaskel ja Yhdysvallat oli myös tuottavin talous.

Reagan jakoi korkeimmat tuloverot ja perintöveroprosentit kahdella, mutta itse asiassa myös kansallisen tulon asukaskohtainen kasvuvauhti jaettiin kahdella Reaganin uudistuksen jälkeisenä kolmen vuosikymmenen aikana. Joten ehdotan laajamittaista progressiivista verotusta - paitsi tulojen ja perittyjen varojen lisäksi myös itse varallisuuden osalta ja vuosittain, jotta vältetään varallisuuden liiallinen keskittyminen huipulle.

Ja ehdotan todellakin maksamaan vähimmäisperinnön kaikille: ehdotan 120 000 euroa 25-vuotiaana. Tämä on vielä melko kaukana täydellisestä tasa-arvosta. Ehdotettavassa järjestelmässä ihmiset, jotka tänään saavat nolla euroa, edustaen pohjimmiltaan 50 tai jopa 60 prosenttia yhteiskunnasta, saisivat 120 000 euroa, ja ihmiset, jotka tänään saavat miljoonan euron verojen ja kaiken jälkeen, saisivat saavat edelleen 600 000 euroa - mikä on alle miljoona euroa, mutta paljon enemmän kuin 120 000 euroa.

Joten olemme edelleen kaukana yhtäläisistä mahdollisuuksista, mikä on teoreettinen periaate, josta ihmiset teeskentelevät pitävänsä, mutta käytännössä - kun kyse on konkreettisista ehdotuksista - monilla ihmisillä se muodostuu ongelmaksi. Meidän on kuitenkin mentävä tähän suuntaan. Tämä ehdotus on itse asiassa hyvin maltillinen - voimme mennä pidemmälle.

En sano, että tätä alustaa olisi sovellettava ensi viikolla kaikissa maissa. Tämä on yleiskuva siitä, miten talousjärjestelmää tulisi muuttaa pitkällä aikavälillä. Kuvaamani järjestelmä, jota kutsun "osallistuvaksi sosialismiksi", on tietysti erilainen kuin nykyinen hyvinvointi tai sosiaalidemokraattinen kapitalismi. Mutta se on paljolti jatkoa muutokselle, joka tapahtui jo viime vuosisadan aikana.

Hyvinvointi tai sosiaalidemokraattinen kapitalismi, joka meillä on tänään, eroaa hyvin paljon siirtomaa-kapitalismista, joka meillä oli vuonna 1900 tai 1910, jossa kiinteistönomistajien oikeudet - maailman tasolla, siirtomaa-tasolla, ja myös kotimaisella tasolla - olivat paljon, paljon vahvempia. Voit irtisanoa työntekijän, kun halusit, syrjäyttää vuokralaisen, kun halusit. Tällä ei ole mitään tekemistä nykyisen järjestelmän kanssa. Joten menossa on pitkäaikainen prosessi kohti tasa-arvoa, kohti oikeudenmukaisuutta. Ja tämä johtaa taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien tasapainoisempaan jakautumiseen omistajien ja muiden kuin omistajien välillä, omaisuuden sääntelyn ja omaisuuden suhteiden muutoksen kanssa.

Tämä kehitys jatkuu. Se on ollut erittäin vahva jo viime vuosisadalla ja jatkuu myös tulevaisuudessa. Tämä on keskustelu, joka meidän on aloitettava uudelleen - siirtääksemme poliittisen keskustelun identiteettipolitiikasta ja rajavalvonnasta kohti taloudellista ja sosiaalista kehitystä ja muutosta.

---

Tämä on osa sarjaa Yritysverotusta globalisoituneella aikakaudella, jota tukee Hans Böckler Stiftung.

Tietoja Thomas Pikettystä:

Thomas Piketty on Pariisin kauppakorkeakoulun taloustieteen professori ja kirjojen "Pääoma ja ideologia" ja "Pääoma 2000-luvulla" kirjoittaja  (molemmat Belknap Press).

17.1. 2021

Thomas Pikettyn haastattelu Social Europe -verkklehden Podcastissa pari päivää aiemmin: "Samanmielisten alustan luominen Euroopan Unioniin...

Thomas Piketty on Social Europe -verkkolehden Podcast-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmassa keskustellaan mm. verotuksen merkityksestä tulonmuodostuksessa. Piketty näkee verotusjärjestelmän muotoillun erittäin taitavasti sellaiseksi että yrityksistä huolimatta kaikkein rikkaimmat hyötyvät siitä ja tuloerot kasvavat ja polarisoituvat edelleen. Nämä pelisäännöt johtavat modernin valtion kriisiin, josta on niin paljon merkkejä nähtävissä.

Professori Piketty näkee tarpeelliseksi verottaa suuryrityksiä nykyistä huomattavasti voimakkaammin. Kun tiedossa on että vaadittua yksimielisyyttä ei tässä suhteessa ole Euroopan Unionissa saavutettavissa, hän suosittelee Saksan ja Ranskan jo käyttöönottaman yhteiskokouksen (assembly) toteuttamista, jossa samanmieliset päättävät toimia yhdessä. Samanmielisten eurooppalainen kokous (European Assembly) voisi toimia verotuksen uudistamiseksi, julkisten hankkeiden ja kansalaisten osallistamisen vahvistamiseksi. Ongelmat eivät todellakaan anna aikaa odottaa yksimielisyyden saavuttamista Unionin päätöksenteossa. On lähdettävä liikkeelle "samanmielisten yhteistyöllä".

Kuinka sitten päästä eroon EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen aiheuttamista ristiriidoista ja Brexit-tyyppisistä irtautumisista Unionista? Vaarana on koko nykyisen Eurooppa-projektin tuhoutuminen. Ongelmana on se, että Eurooppa-projekti on rakennettu kaikkein aktiivisimpien ja iskukykyisimpien kansalaisten ja yhteisöjen ehdoilla. Piketty viittaa Saksan nopeaan elpymiseen toisen maailmansodan jälkeen vahvan julkisen investointipolitiikan avulla. Nyt ei ole kysymys kuitenkaan pelkästään Saksasta vaan koko Euroopan Unionista. Juuri näihin tarkoituksiin tarvitaan samanmielisten eurooppalaista kokousta (European Assembly).

Mitä vasemmistoon tulee, olemme lopettaneet keskustelun yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja sen edellyttämästä talouspolitiikasta. Muutostarvetta - suurta sellaista - todellakin on mutta siitä ei keskustella. Eurooppalaisen assemblyn yhteydessä voitaisiin keskustella myös uudenmuotoisesta taloudellisesta suuntautumisesta.

Pikettyn korostaa sosialidemokraattisen osallistavan demokratian rakentamista, joka on erityisesti pohjoismaissa tuottanut takavuosina niin loistavia tuloksia kansanvaltaisen hyvinvointivaltion muodossa. Tarvitsemme siis 'osallistavaa sosialismia', joka mahdollistaa työntekijöiden nykyistä huomattavasti vahvemman myötämääräämisen ja osallistumisen markkinapohjaisten yritysten toimintaan. Tämä osallistuminen tulisi yltää myös pieniin, esimerkiksi yli viidenkymmenen työntekijän yrityksiin, ei ainoastaan suuriin konserneihin. Yhdessä edistyksellisen verotuksen kanssa tällä olisi paljon merkitystä. Näitä ulottuvuuksia hän kuvaa uudessa kirjassaan "Pääoma ja ideologia". Siis kohden syvempää tasa-arvoa ja suurempaa oikeudenmukaisuutta evolutiivisen prosessin muodossa...

Oikeusvaltion päivittäminen

 Valtio-oikeusasiantuntija Prof. Dr. Hans-Jürgen Papier luennoi 3Sat-televisio-ohjelman "Teleakatemiassa" 13.9. 2020 oikeusvaltion eroosiosta ja sen ilmeisestä kyvyttömyydestä ratkaista uusia aikaan liittyviä ilmiöitä. Tämä on referaatti tämän luennon keskeisistä teemoista. 

Onko Saksa hyvä oikeusvaltio?

Mitä tulee muutoksiin eurooppalaisesa politiikassa, ei Saksa ole näihin muutoksiin oikein valmistautunut.

"Ilman oikeusvaltioperiaatetta henkilökohtaiset mieltymykset ja moraaliset olettamukset tulevat ailahteleviksi suunnannäyttäjiksi poliittisia ratkaisuja tehtäessä. Se johtaa radikalisoitumiseen ja keskitien katoamiseen. Pakolaispolitiikassa tulisi jo ennen maahantuloa voida varmistaa ne syyt, joiden perusteella maahan ollaan tulossa. Migraation myötä syntyneet parallellimaailmat, rinnakkaiskulttuurit ovat usein ristiriidassa maan perustuslain ja samalla oikeusvaltioperiaatteen kanssa..

Oikeusvaltioon kuuluu sille ominainen kaksijakoinen lähestymistatapa: mahdollisimman suuri vapaus kansalaisille ja toisaalta tiukat rajat turvallisuudelle ja sen vaalimisille.

Ilmastokysymys on myös oikeusvaltiokysymys - luonnollisten elinolosuhteiden säilyttäminen on lisäksi  myös sukupolvikysymys. Voitaisiin  laajentaa perustuslakia niin, että se velvoittaa kestävään ja  maltilliseen taloudellisten resurssien käyttöön. Kysymys on järjestyneen yhteiskunnan herruudesta myös aikaulottuvuudessa. Tämä ei ole ainoastaan talouspoliitinen vaan myös sosiaalipoliittinen kysymys. Juuri perustuslain pitää tarjota pohja elämän suojelemiseen myös tulevaisuudessa. Nuorempi sukupolvi on tämän selvästi havainnut ja tämä on sen taholta johtanut laajoihin ja näyttäviin protesteihin. Tätä seikkaa ei pidä jättää huomiotta puhuttaessa demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Asetetuista raja-arvoista on pidettävä kiinni ja ne on vahvistettava euroopanlaajuisesti.

On erittäin huolestuttava piirre, jos perustuslakia aletaan käyttämään poliittisena painostuskeinona. Abortti, eläintensuojelu ja moraali tai henkilökohtainen asennoituminen ulkopuolisiin tarvitsevat perustuslain kehyksen, jolla on etusija laillisessa yhteiskunnassa. Perustuslakimme eivät ole täysin valmistautuneet näihin ilmiöihin, puhumattakaan taloudellisista pyrkimyksistä jotka luovat vaaratekijöitä ei ainoastaan omassa maassa vaan myös koko maailmassa. Globaalisti toimivat yritykset käyttävät asiakkaidensa tietoja digitaalisesti ja samalla hallinnoivat niitä kontrolloimattomalla tavalla. Tämä vaarantaa kansalaisten perusoikeuksia.

Saksan tietoverkkolainsäädäntö velvoittaa digitaalisia alustoja valvomaan, että kansalaisia ei sorreta tietoverkoissa ja että nämä alustat suojaavat myös kansalaisten yksityisyyttä. Demokraattisessa yhteiskunnassa on erotettava, mitä yksilön yksityisyyden suhteen voidaan julkisesti tehdä ja miten digitalisaatiossa toisaalta kommunikaation vapautta suojellaan.

Kuten olemme huomanneet, kansalaisten luottamusta oikeusvaltioon on näissä suhteissa vakavasti horjutettu ja voidaan jopa puhua oikeusvaltion eroosiosta.

"Lisää lakeja" ei välttämättä merkitse oikeusvaltion tilan paranemista. Byrokratia suurine vaatimuksineen demokraattisten oikeuksien saamisessa yksilön turvaksi yhtäällä, ja toisaalta suuryritysten lobbaus lakien avulla omien asemiensa suojaamiseksi aiheuttavat omalla tavallaan nekin oikeusvaltion eroosiota. Normitulva heikentää täten oikeusjärjestystä kansalaisten kannalta. Lopulta nämä muutokset merkitsevät vapauden, itsemääräämisoikeuden ja henkilökohtaisen vapauden kannalta menetyksiä. Samalla ne horjuttavat luottamusta oikeusvaltioon ja demokratiaan.

Kaikista pilvistä huolimatta parlamentaarinen demokratia ja oikeusvaltio osoittavat edelleen korkeaa stabiliteettia, pysyvyyttä. Siksi ei kysymys ole perustuslain muuttamisen välttämättömyydestä vaan siitä että tätä gravitaatiovoimaa on käytettävä hyväksi. Kysymys on perustuslain arvopohjan pitämisestä toimintakykyisenä, vapauden ja toimintakykyisyyden arvostettuna vartijana. Kansalaisen kannalta tämä merkitsee myös vastuullisuutta omasta toiminnasta. Perustuslakimme voivat edelleen pitää yllä moniarvoista, pluralistista yhteiskuntaa. Se tarkoittaa edustuksellisen demokratian, kansan valitsemien edustajien johdolla tapahtuvaa yhteiskunnan kehittämistä. Tämän vuoksi meidän tulisi rohkeasti asettua vastustamaan kaikkia populistisia pyrkimyksiä systeemivaihdokseen, eli luopumiseen parlamentaarisesta demokratiasta ja sen taustalla olevasta oikeusvaltioperiaatteesta.

(Referaattikäännös IR)

Toukokuun ensimmäisen päivän painotuksia

Poimintoja vappupuheista vuonna 2019

Tytti Tuppurainen Siikajoella

"Sosialidemokraattien osalta kyse on ainakin seuraavista asioista: eläkkeensaajien toimeentuloa tulee vahvistaa ja vanhuspalvelulakiin on kirjattava 0.7 hoitajamitoitus, subjektiivinen oikeus kokoaikaiseen varhaiskasvatukseen on palautettava kaikille lapsille ja koulutukseen on investoitava muun muassa toteuttamalla oppivelvollisuuden laajennus ja maksuton toinen aste. Työmarkkinoiden sopimuskulttuuria on vahvistettava ja työttömien kohtelua on parannettava kumoamalla epäoikeudenmukainen aktiivimalli, Tuppurainen summaa."


Merja Mäkisalo-Ropponen Tohmajärvellä

"Esimerkiksi eläkeläisten köyhyyteen on puututtava konkreettisilla parannuksilla. Inhimillinen yhteiskunta ei voi sivusta seurata ikäihmistensä ahdinkoa. Siksi olemme vaatineet 100 euron tasokorotusta kaikkein pienimpiin eläkkeisiin useamman vuoden ohjelmalla. Pienten eläkkeiden korotuksen lisäksi edellytämme, että kansaneläkeindeksiin sidottujen etuuksien indeksitarkistukset tehdään lainsäädännön mukaisesti. Arvioiden mukaan näillä toimilla on mahdollista nostaa yli 50 000 ihmistä köyhyysrajan yläpuolelle ja parantaa satojen tuhansien pienituloisten eläkeläisten arkea.

Toiseksi olemme vaatineet, että vanhustenhoidon palvelut on viimein laitettava kuntoon. Siksi tarvitsemme vanhustenhoitoon 0,7 minimi hoitajamitoituksen. Johdollani puolueessa valmisteltiin uusi ikäpoliittinen ohjelma, jonka otsikkona on: Oikeus oman näköiseen ja hyvään elämään – myös ikääntyneenä. Tämä asiakirja antaa hyvät eväät ikäihmisten palvelujen kehittämiseen."


Tuula Haatainen Kirkkonummella

"Ikäihmisten keskeinen huolenaihe liittyy toimeentuloon.

SDP haluaa parantaa kansaneläkettä ja pientä työeläkettä saavien toimeentuloa. Tavoitteenamme on nostaa alle 1400 euroa ansaitsevien eläkkeitä taloudellisen tilanteen salliessa kaikkiaan sadalla eurolla. Lisäksi indeksijäädytysten on loputtava. Neljässä vuodessa jäädytyksillä on syöty merkittävästi kansaneläkkeen ostovoimaa. Jatkossa indeksikorotukset on tehtävä eläkkeisiin vuosittain. Näissä toimenpiteissä on kyse ennen kaikkea oikeudenmukaisuudesta ja köyhyyden vähentämisestä. Olemme arvioineet, että näillä toimilla voidaan nostaa yli 50 000 eläkeläistä köyhyysrajan yläpuolelle.
---
Julkisuudessa on viime aikoina ollut esillä vaikeasti sairaiden vanhusten kotihoito. Vastenmielisintä on ollut lukea uutisointia, miten yksityinen voitontavoittelu ja ahneus ovat ajaneet vanhusten inhimillisen kohtelun ylitse. Näin ei voi jatkua. Vanhukset ja lapset eivät ole kauppatavaraa!

Tällä hetkellä kotona asuu aivan liian huonokuntoisia ikäihmisiä. Tämä johtuu siitä, että laitoshoitoa on vähennetty liikaa. Me tarvitsemme riittävästi kodinomaisia ympärivuorokautisia hoitopaikkoja sekä muistisairaiden ryhmäkoteja ja palveluasumista. Jokaisella vanhuksella on oikeus turvalliseen arkeen hänen yksilöllisten tarpeidensa mukaisesti.

Siksi tarvitaan lakiin selkä määräys vähimmäishoitajamitoituksesta ympärivuorokautisessa hoidossa. SDP esittää, että 0,7 vähimmäistaso tulee lakiin."


Erkki Tuomioja Kuusakoskella

"Näkemys työväenliikkeen hiipumisesta seurauksena sen menestyksestä luokkayhteiskunnan hävittämisessä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päivittäin yhteiskuntaamme ja ympäristöämme tarkkailemalla voimme havaita.

Tänään voimme nähdä miten tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, miten sivuun syrjäytettyjen ihmisten määrä on lisääntynyt, miten heikommassa asemassa olevien ihmisten tarvitsemia tulonsiirtoja ja palveluja on leikattu ja ajettu alas, ja miten varallisuus maailmanlaajuisesti on keskittynyt niin että kahdeksan (8) rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta, kuin koko maapallon asukkaiden köyhempi puolisko eli 3.7 miljardia ihmistä.

Kaikki tämä kertoo sen luokkayhteiskunnan paluusta, jonka toivoimme ja kuvittelimme parhaimmillaan pohjoismaiden kaltaisissa hyvinvointivaltioissa jo hävittäneemme. Siten esimerkiksi pohjoismaita leimannut voimakas sosiaalinen liikkuvuus on jälleen vähentynyt. Yhä useampi suomalainenkin pysyy koko elämänsä ajan siinä sosiaaliryhmässä johon on syntynyt.

Eriarvoisuuden kasvu näkyy monin tavoin, kuten esimerkiksi kansanterveydessä. Pitkään jatkunut terveyserojen kaventuminen on taas kääntynyt niiden kasvuksi niin, että alimpaan sosiaaliryhmään syntyvän miehen elinikäodote on kaksitoista vuotta lyhyempi kuin ylimpään syntyneen.

Tässä ei kyse ole paluusta vanhaan työväenliikkeen synnyttäneeseen luokkayhteiskuntaan, vaan sen uuteen 2.0 versioon, jota voi kutsua luokkayhteiskunnaksi ilman luokkatietoisuutta."



Piritta Rantanen Koskenpäällä

"Eläkeläisten köyhyyteen on puututtava konkreettisilla parannuksilla. Siksi olemme vaatineet mm. sadan euron tasokorotusta kaikkein pienimpiin eläkkeisiin useamman vuoden ohjelmalla. Tavoitteenamme on, että terveyskeskuslääkärin- ja hoitajan vastaanottomaksuista voitaisiin luopua ja jokaisella on oltava oikeus laadukkaaseen hoitoon. Tänä keväänä olemme myös saaneet lukea toinen toistaan järkyttävämpiä uutisia vanhusten hoivalaitoksista ja niissä ilmenneistä laiminlyönneistä, on arvovalinta, että bisnes ei ohita ihmisoikeutta!

Hyvät ystävät,

Me sosialidemokraatit haluamme turvata vanhuksille hyvän ja turvallisen hoidon myös silloin, kun omat voimavarat eivät riitä!

Suomalainen erikoissairaanhoito on maailmallakin arvostettua ja tuotamme huipputuloksia pienin kustannuksin. Palveluntarve tulee kuitenkin kasvamaan ja sote-palveluiden uudistaminen on välttämätöntä. Haasteena on, että samaan aikaan kun väestö ikääntyy ja palveluntarve kasvaa myös sote-alan ammattilaiset ikääntyvät ja jäävät eläkkeelle. Terveydenhuoltoalalla vuosia vellonut myllerrys on myös vähentänyt kiinnostusta hoitoalan töihin. Tarvitsemme hoitotyön arvostuksen palautusta, työolojen kehittämistä ja riittävää palkkaa myös näistä töistä."

Nina Malm Simpeleellä

"Eläkeläisten köyhyys oli teema, johon vaalikentällä törmäsi useasti. SDP on ollut tästä ajan hermolla jo ohjelmatyötä tehdessään, ja meidän ratkaisumme on 100 euron tasokorotus kaikkein pienimpiin eläkkeisiin. Me emme halua seurata sivusta ikäihmisten ahdinkoa. Lisäksi olemme vaatineet 0,7 hoitajamitoituksen kirjattavaksi lakiin. Markkinat eivät ole pystyneet ilman velvoittavaa lainsäädäntöä hoitamaan asiaa niin, että hoitajilla olisi jokaiselle vanhukselle riittävästi aikaa tai, että valvonta olisi riittävää. Tämän takia hoitajamitoituksesta on sädettävä laissa."


Antti Rinne Helsingissä

"Mitä vähemmän eriarvoisuutta, sitä parempi ja menestyvämpi yhteiskunta. Tästä Suomi ja muut pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat eläviä esimerkkejä.

Yksi eriarvoisuuden räikeimmistä osoituksista on pitkän työuran tehneiden suomalaisten köyhyys. Ei ole mitenkään hyväksyttävää, että vuonna 2019 – Suomen ollessa yksi maailman rikkaimmista valtioista – maamme rakentaneet ihmiset joutuvat miettimään, ostavatko he ruokaa vai lääkkeitä. Sivistyneeseen valtioon ja hyvinvointivaltioon ei kuulu se, että pitkän työuran ja maamme rakentaneet ihmiset joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa kanssa.

Kyse on vanhemmistamme ja isovanhemmistamme.

Selitysten ja tekosyiden aika on kerta kaikkiaan nyt ohi.

Eläkeläisten köyhyyteen on viimein puututtava konkreettisilla parannuksilla. Inhimillinen yhteiskunta ei voi sivusta seurata ikäihmistensä ahdinkoa. Siksi olemme vaatineet 100 euron tasokorotusta alle 1400 euron eläkkeisiin useamman vuoden ohjelmalla. Asiantuntijoiden mukaan tämä yksittäinen esitys nostaa 55 000 eläkeläistä pois köyhyydestä.

Toinen luottamusta lisäävä parannus on se, että vanhustenhoidon palvelut laitetaan viimein kuntoon. Vanhusten hoivapalveluissa selville tulleet törkeydet ovat saaneet monet ikäihmiset jopa pelkäämään vanhenemista."

Eveliina Heinäluoma Lohjalla

"Myös ikäihmisten turvaa pitää vahvistaa. Tarvitsemme vanhustenhoitoon 0,7 hoitajamitoituksen.”

Antti Lindman Tikkurilassa

"Suomen sivistyksen mitta on, miten huolehdimme heistä, jotka tämän maan ovat meille rakentaneet. Ikäihmisten hoivan epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Riittävä hoitajien määrä on kirjattava lakiin ja kotihoitoon tarvitaan lisää aikaa ja ihmisiä.

Jokaisella on oikeus arvokkaaseen ja inhimilliseen ikääntymiseen ja siksi pienituloisten eläkeläisten toimeentuloa on parannettava. Hallitusohjelmaan on kirjattava suuntaviivat tälle tavoitteelle."

Hallitus Ruotsiin Stefan Löfvenin johdolla

Hallitus Ruotsiin Stephan Löfvenin johdolla

- Stefan Löfvenin ensimmäinen puhe uutena pääministerinä

Kuva Seppo Tuovisen allaolevasta Fb-julkaisusta

Seppo Tuovinen:

METALLIDUUNARISTA RUOTSIN POLITIIKAN HUIPULLE. STEFAN LÖFVENISTÄ JÄLLEEN RUOTSIN PÄÄMINISTERI !

Ruotsi sai tänään uuden Stefan Löfvenin ( SAP) johtaman hallituksen. Hallitus on vähemmistöhallitus niin kuin Ruotsissa on viimeisten vuosien aikana ollut tapana. Nyt aloittavassa hallituksessa ovat mukana sosialidemokraatit ja ympäristöpuolue. Ruotsissa hallituksen ovat muodostaneet välistä porvarillinen ja punavihreä blokki lähes vuorotellen.Tilanne on kuitenkin historiallinen, sillä Ruotsissa ei ole ollut tapana tehdä yhteistyötä punavihreän ja porvarillisen blokin välisen rajan yli.

Hallitusta ei olisi syntynyt ilman kompromisseja. Sen ohjelmassa on sosialidemokraateille karvaita ehtoja, mutta karvaampi se taitaa olla oppositioon jääneelle Ruotsin oikeistolle varsinkin Moderaateille. Hallituksen pohja on äärimmäisen kapea, mutta hallitusvastuuseen SAP:ssa päätettiin mennä.

Stefan Löfveniä on syytetty suostumisesta, liiallista alistumisesta keskustapuolueen ja liberaalien vaatimuksiin, mutta hänen mukaansa uuden hallituksen politiikassa on myös paljon sosiaalidemokraattisia piirteitä, kuten lisää rahaa kunnille ja ilmastotoimiin. Hallitusratkaisu pitää sisällään myös sen, että Ruotsi pysyy sotilasliittojen ulkopuolella.

– Joko tehdään kompromisseja tai sitten jokainen pysyy omassa nurkassaan eikä hallitusta saada aikaiseksi, Löfven perusteli hallitusratkaisua.

Hänen mukaansa Ruotsi valitsi nyt toisen tien kuin ne eurooppalaiset maat, jotka ovat sallineet äärioikeiston esiinmarssin. Mielestäni Löfvenin piikki taitaa osua myös Suomen nykyiseen hallitukseen, joka on ollut täysin riippuvainen ensin perussuomalaisten ja sitten puolueen hajottua sinisten tuesta.

– Meillä on toimintakykyinen hallitus, joka ei ole riippuvainen ruotsidemokraateista, Löfven totesi. Tulevaisuus näyttää oliko SAP:n ja Löfvenin ratkaisu oikea?

Duunari ja ay-taustaisen Stefan Löfvenin tie politiikan huipulle on pitkä ja ainulaatuinenkin Ruotsin poliittisessa historiassa. Kielitaitoinen ja oman tiensä kulkija ja kasvattilapsena Melanderin perheessä Sollefteån kunnassa varttuneen Löfvenin luonne osoittaa peräänantamattomuutta, sitkeyttä ja rohkeutta.

Tässä alla on historiallinen kuvakulma vuodelta 1985. Kuvassa kaksi Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen SAP:n puheenjohtajaa ja pääministeriä - silloinen Olof Palme ( 1927-1986 ) ja nykyinen Stefan Löfven ( s. 1957 ) Palmen takana vasemmalla. Olof Palme vieraili pääministerinä Löfvenin työpaikalla.

Metallityöläinen Stefan Löfven kuului Palmen seurueeseen ammattiosastonsa edustajana. Hänestä tuli myöhemmin Ruotsin Metalliliiton puheenjohtaja. Stefan Löfven sanoi kuvasta: "En unohda koskaan Olof Palmen työpaikkakäyntiä Hägglunds Örnsköldsvikin tehtaalla. Olin silloin nuori osastoni edustaja. Te ymmärrätte varmasti, kuinka ylpeä olin, kun hän tarttui käteeni".

Stefan Löfven on ylpeä duunaritaustaan eikä hän ole mitenkään peitellyt ay-uraansa. Paljon Löfvenistä poliitikkona kertoo se, että hän on pystynyt yhdistämään noustuaan puolueeensa johtoon v. 2012 aiemmin hajanaisen puolueensa yhtenäiseksi. Puolueen kannatus nousi parissa vuodessa gallupeissa hieman runsaasta 20 prosentista yli 30 prosenttiin. Stefan Löfven nousi ensimmäisen kerran pääministeriksi syksyllä 2014 valtiopäivävaalien jälkeen.

Stefan Löfven sanoi yli neljä vuotta sitten vaalituloksen selvittyä, että Ruotsilla on edessään isot haasteet muun muassa korkean työttömyyden ja laskevien koulutulosten vuoksi. - Olemme vakavassa tilanteessa. Meillä on tuhansia työttömiä. Koulutuloksemme laskevat enemmän kuin missään OECD-maassa. Ruotsi on vastannut, että tarvitsemme muutoksen,hän sanoi.

Nyt on hänellä taas uusi haaste toistamiseen pääministerinä edessään. Tilanne on jopa haastavampi kuin ensimmäisellä kerralla. Sanomme hänelle: Grattis och lycka till Stefan och Sverige!


Ilpo Rossi
Löfven otti ensimmäisessä kannanotossaan historiallisen tiukan kannan ruotsidemokraatteja vastaan puhuessaan demokratian puolustamisesta. Mitähän meidän pääministerimme tästä tuumaa?

Seppo Tuovinen:
Nyt näyttää siltä, että päinvastoin kuin Ruotsissa, niin Suomessa otetaan käyttöön bloggipolitiikka. Kun kokoomuslaisilta kysyttiin Iltalehden kyselyssä, kumpi puolueista olisi mieluisampi hallituskumppani, valitsi noin 87 prosenttia keskustan ja vain 13 prosenttia gallupeja johtavan SDP:n. Tähän ovat liittymässä perussuomalaiset, sillä 61 % kokoomuseliitistä haastattelututkimuksen mukaan hyväksyy perussuomalaiset hallituskumppaniksi. Vielä vajaa kaksi vuotta sitten Petteri Orpo sanoi, ettei Halla-ahon puolueen kanssa voi tehdä yhteistyötä, koska kokoomuksen arvot ovat niin erilaiset. Nyt näemmä voidaan. Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies hahmotteli jo marraskuussa tulevia hallitusvaihtoehtoja. Tekniikka ja Talous -lehti kertoi Häkämiehen esiintymisestä Hyvinkäällä EK:n seminaarissa.
Jos maahan tulee uusi porvarihallitus, se olisi Häkämiehen mukaan vastuullisen talouden ja korkean työllisyyden hallitus. Hallitus tekisi päätökset työmarkkinauudistuksista ja ay-liike vikisisi. Häkämiehen mukaan työmarkkinauudistukset kannattaisi tehdä heti kärkeen, eikä vasta vaalikauden lopussa.
– Matsi kannattaa ottaa alussa, Häkämies sanoi. Tässä vastaus Ilpo Rossille. Vastaus ei tullut Sipilältä, vaan kokoomukselta kysymykseesi. Tuskin pm. Sipiläkään on erilinjoilla Petteri Orpon kokoomuksen kanssa. Tulossa on siis mitä todennäköisemmin bloggivaalit.Periaatteilla ei ole enää väliä ainakaan Suomen oikeistopolitiikassa. Takki näyttää kääntyvän tarvittaessa tilanteen mukaan. Hyvää tässä on se, että kansalaiset näkevät, mistä on kysymys. Ruotsi valitsi toisin. Eikä päästänyt äärioikeistoa määräämään maan tulevasta linjasta.

Ilpo Rossi:
Kokoomuksen uudet askelmerkit ja Häkämiehen kannanotot suunnannäyttäjänä tarkoittavat sitä, että sosialidemokratian on varauduttava jo nyt seuraavaan neljän vuoden oppositiokauteen, ehkä pidempäänkin. Euroopan Unionin tasolla yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointia tavoittelevat voimat on ajettu nurkkaan konsolidoitujen peruskirjojen ja sitä nouttavan politiikan voimin. Onko nyt on vuorossa kansallinen sosialidemokratian illegalisointi? On olemassa vaara että suurelta kansanosalta menee usko kokonaan vaikuttaa kansanvaltaisesti päätöksiin. Kadulle meno Ranskan keltaliivien tapaan tukahdutetaan nopeasti ja tuomitaan ankarasti. Miten toimia? Silloin ollaankin voimavaroinemme samassa tilanteessa nukkuvien puolueen kanssa...

Rationaalisen ajattelun loppu?

Javier López, Espanjan Sosialistipuoluetta edustava europarlamentaarikko kirjoittaa Social Europe -verkkolehden 12.11. 2018 numerossa tekijöistä, jotka näyttävät muodostavan vuosisadan uhkan perinteiselle demokratialle. Hän kirjoittaa "vaaliautoritaarisuudesta" (electoral authoritarianism), siitä kuinka ennenkaikkea keskiluokka näyttää vaalitilanteissa kääntyvän jopa äärimmäisen autoritaaristen ja taantumuksellisten ehdokkaiden kannattajaksi - kuten kävi äskettäin Brasiliassa; kansa antoi tukensa kovan linjan ratkaisuille pohjautuen uskontoon, järjestäytyneen työväestön vihaamiseen, poliisin ja sotilasvoimien kasvattamiseen ja valtavirtaiselle taloudelliselle ortodoksialle. Näitä arvoja uusi presidentti Bolsonaro edustaa.

Tällaisia autoritaarisia vaalituloksia näkyy toteutuvan eri puolilla maailmaa. Javier López mainitsee Trumpin valtaanpääsyn USA:ssa, hindulaisen Narenda Mondin voiton Intiassa ja Rodrigo Duterten menestyksen Filippiineillä. Näyttää siltä, että ne jotka ovat vapaita valitsemaan mutta sopivien välineiden puuttuessa voimattomia, ovat valmiita uhraamaan demokratian sensaatiohakuiselle kontrollille. Voimaton vapaus hakee ratkaisua voimakkailta tuntuvista, autoritaarisista johtajista.

Kirjoittaja kiinnittää huomiota myös sosiaalisen mediaan ja sen olemukseen muodostaa samanmielisten "heimokammareita", joissa koetaan yksilötasolla oltavan voimakkaita, mutta jotka murtavat perinteisiä tiedottamisen rakenteita. Ne ovat kirjoittajan mukaan voimakkaita välineitä vakuuttamaan omissa yhteisöissään, ruokkimaan vastakkainasettelua ja ohittamaan tiedotukseen tähän saakka liittyneen toimittamisen, sisällöllisen kontrollin. Niistä muodostuu koneita joista voi väärinkäytettynä muodostua massaharhautuksen välineitä.

Tähän liittyy myös digitaalisen, audiovisuaalisen informaation massakulutus, viestittäminen kyllästymiseen saakka ja vahingon aiheutaminen lyhytjännitteisyyden muodossa: mikään ei ole totta mutta kaikki on mahdollista. Lyhytjännitteinen viihde yhtyneenä autoritaarisuuteen, siinä uuden radikaalin oikeiston kaksi piirrettä. Tämä aave vaeltaa nyt Roomassa, Budapestissa, Varsovassa, Britanniassakin.

Kirjoittajan mukaan Euroopalla, demokratian viimeisellä linnakkeella on edessään vuosisadan taistelu.

13.11. 2018
Jan Hurri, Taloussanomien kolumnisti näkee tilanteen samalla tavalla kuin Javier López:

"VYÖNKIRISTYKSET ovat varsin yleisesti rasittaneet eniten pieni- ja keskituloisia kansalaisia. Heille julkisen talouden vyönkiristykset ovat merkinneet joko tulojen supistumista tai verorasituksen kasvamista ja joka tapauksessa käytettävissä olevien tulojen heikkenemistä ja elintason laskua.

Keskuspankkien viime vuosina toteen panemat erittäin suurisuuntaiset rahapolitiikan elvytysohjelmat ovat epäsuorasti voimistaneet eriarvoisuuden ja ärtymyksenkin tunteita.

Rahaelvytys on kasvattanut ennestäänkin vauraimman kansanosan hallussa olevan finanssi- ja kiinteistövarallisuuden arvoa ja pääomatuloja radikaalisti. Suurin osa kansasta ei kuitenkaan omista finanssi- tai kiinteistövarallisuutta, joten enemmistölle rahaelvytyksestä on koitunut entistä kalliimman asumisen ja yhä raskaamman velkaantumisen kaltaisia haittoja."

Aufstehen - nouskaa!

Aufstehen - nouskaa!
Onko Saksassa nousemassa uusi poliittista vasemmistoa kokoava liike? Lähinnä sosiaalisen mediaan on noussut 3. syyskuuta 2018 lähtien vasemmistolainen, yli puoluerajojen yhteyksiä hakeva ja liikettä kokoava voima nimeltä "Aufstehen" - nouskaa! Manés Weisskirchner esittelee tätä liikettä ja sen yhteyksiä Social Europe -verkkolehden  13.9. 2018 numerossa. Miksi tällainen liike on syntymässä?

Yhtenä suurena syynä on Saksan poliittisen vasemmiston välirikko. Sikäläinen "vasemmistoliitto" die Linke on kannatukseltaan liikkunut jo kymmenisen vuotta 10 prosentin tuntumassa, mutta toivoa hallitukseen pääsystä ei ole olemassa - Saksan SPD ei hyväksy tätä DDR:n Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen juurille syntynyttä liikettä yhteistyökumppaniksi.

Gerhard Schröderin Harz IV hallituksesta valtionvarainministerin paikalta eronnut Oskar Lafontaine, Saarin osavaltion entinen sosialidemokraattinen pääministeri hyppäsi tämän jälkeen mukaan die Linke puolueeseen ja nousi siellä nopeasti vaikutusvaltaiseksi toimijaksi. Hän on yksi Aufstehen ryhmän toimijoista ja hänen rinnallaan die Linken liittopäiväedustajana toimiva valovoimainen Sahra Wagenknecht, jota on välillä nimitetty jopa uudeksi Rosa Luxemburgiksi, sosialistiseksi naisjohtajaksi. Hän julkaisi viime vuonna erinomaisen talouspolitiikkaa käsittelevän kirjan "Reichtum ohne Gier" - rikkautta ilman ahneutta, Campus Verlag.

Ryhmän teemat ovat niitä, jotka sekä jakavat että yhdistävät vasemmistoa. Keskeisesiä teemoja näyttäisi olevan Saksan "Vaihtoehto Saksalle" (AfD-oikeistoryhmän) vastavoimaksi pyrkiminen. Mukana on takarivin vaikuttajia SPD:stä (Wolfgang Streeck ja Marco Bülow)) ja Vihreistä (Antja Vollmer) die Linken kärkinimien lisäksi. Yhteyksiä näytetään hakevan eri puolilla Eurooppaa. Mukana on myös Ranskan Sosialistipuolueen nopeasti vaaleissa noussut Jean-Luc Mélenchon, joka on "frankofiili" Oskar Lafontainen hyvä ystävä ja hengenheimolainen. Muodollisena johtajana toimii Bernd Stegemann, joka on kirjoittanut kirjan populismista.

SPD:n kriittiset voimat, kuten Jungsozialistenien Kevin Kühnert näyttävät suhtautuvan kriittisesti tähänkin ryhmään.

Eurooppavaalit ovat tulossa ja juuri Euroopan Unionin uusliberalistinen,  markkina-alisteinen suuntautuminen sekä kalvaa että haastaa vasemmistoa uusien vastausten löytämiseksi eurooppalaiseen politiikkaan. Jossakin määrin tätä keskustelua käydään Suomessakin, tosin valitettavan myöhään. Ehdokkaita eurovaaleihin nimetään jo, mutta siitä mitä politiikkaa nämä ryhtyvät Sosialistien ja Demokraattien ryhmässä ajamaan, ei ole tietoa. Juuri tämä sammutetuin lyhdyin tapahtuva toiminta vaalien yhteydessä muodostaa tekijän, joka saattaa nostaa "Aufstehen" -liikkeen eurooppalaiseksi vasemmistolaiseksi keihäänkärjeksi - yli ja ohi puoluerajojen.