22.11. 2018 Hannu Ikonen:
KANSALAINEN VALTIO JA KANSALAISYHTEISKUNTA
Kansalaisten kyky muodostaa demokraattisesti toimiva kansalaisyhteiskunta on riippuvainen valtiosta, lainsäädännöstä ja rahoituksesta. Kansalaisyhteiskunta ( ns kolmas sektori) alkaa kompuroimaan, jos lainsäädännöllä tehtäviä sille työnnetään yli sen fyysisten ja henkisten edellytysten, sitä resurssoimatta ja kansalaisten taloudellisia sekä ajallisia edellytyksiä toimintaan heikentämällä. Tästä meillä on kokemuksia työ-, ympäristö- ja sosiaalilainsäädännön alueilla, kolmatta sektoria kuormitetaan liikaa valtion paetessa vastuutaan. Näin on synnytetty eriarvoinen yhteiskunta, jossa varakkaiden ”anekauppana”, suovat sosiaallisen ”hyvän mielen” antajina, ”Nenäpäivät” ja muut saman vetovoiman omaavat projektit yksilöille ja yhteisöille. Lisäävätkö ne eriarvoisuuden tunnetta kansalaisissa?
Kansalaisyhteiskunta on abstrakti käsite, kansalaisen kokemukseen perustuva käsite, joka on riippuvainen kansallisesta kulttuurisesta kehityksestä. Suomen historiassa kansalaisyhteiskunnan suurina harppauksina voidaan pitää ”yleisen- ja yhtäläisen äänioikeuden saamista” ja 30-luvulla sosiaalilainsäädännön kehityksen ensiaskelia, jotka loivat kokemuksia vaikuttamisesta, kokemuksia yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta kansalaisina. Sota ja sodanjälkeinen aika hyvinvoinnin kehityksineen vahvisti yhteisöllisyyden-, osallisuuden tunnetta, kansalaisyhteiskuntaa. Valtio, lainsäädäntö tuki kehitystä koulutuksessa, ympäristöasioissa, SOTE-alueella ja kansalaisten yhdenvertaisten, taloudellisten edellytysten kehityksenä, tulo- ja varallisuuserojen kaventamisena.
80-luvun puolivälin jälkeen siirryimme monetaristiseen, uusliberaaliin aikaan, joka alkoi kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja, jota EU jäsenyys vauhditti entisestään. Vuosituhannen vaihteen tietämissä olimme OECD:n kärkimaa funktionaalisen tulonjaon muuttuessa pääomatulojen eduksi, palkkatulojen siivun kavetessa. Kehitys on näkynyt yhteisöllisyyden rapautumisena, kansalaisyhteiskunnan koettuna heikkenemisenä, lainsäätäjän, valtion käyttäessä hyväkseen kansalaisyhteiskunnan heikkouden tilaa ”kikyttämällä”, siirtämällä tehtäviä ”kolmannelle sektorille”, kansalaisten valvonnan tiukentamisella, kansalaisten vapaus-oikeuksien rajoituksilla ja kasvattamalla edelleen tulo- ja varallisuuseroja. Yhteisöllisyys, kansalaisyhteiskunta on saatettu kaaoksen tilaan ja yhä useampi haluaa siitä ”syrjäytyä” voimattomana, mikä näkyy äänestysaktiivisuuden- ja yleensä osallistumisen heikkenemisenä, harvenevan aktiivijoukon kuormituksena.
Onko meillä oikeus arvostella yhteiskuntia, joissa kansalaisoikeudet ovat olleet aina valtion rajoittamia, joissa oikeudet eivät ole kasvaneet ”läntisiin” mittoihin kun meillä niitä on ryhdytty kaventamaan, eriarvoisuutta kasvattamaan? Ulottaako globalisaatio vaikutuksensa, kulttuuriset piirteensä talouden myötä kansalaisten vapausoikeuksiin, toisaalla niitä laventaen ja toisaalla supistaen, valvontaa tiukentaen kilpailukyvyn nimissä?
Suomessa on pidennetty työaikaa, niin elinikäistä, viikottaista kuin vuotuistakin ja kasvatettu työntekijöiden omavastuuta. Ympäristö- ja maankäyttö kysymyksissä virallista valvontamenettelyä on ”kevennetty” ja kansalaisten osallistumisoikeutta rajattu. Kasvatuksessa (ml. liikunta) ja koulutuksessa sekä SOTE-sektorilla on kansalaisten omavastuita lisätty pisteeseen, jossa ei voida puhua perustuslaillisesta ”yhdenvertaisuudesta”.
Kansalaisyhteiskunnan yhteisiä arvoja ylläpitää tasasempi tulojen- ja varallisuuksien jako, mikä edellyttää lainsäädännöllistä tahtoa toteuttaa tasa-arvoon-, yhteisöllisyyteen- ja yhdenvertaisuuteen tähtääviä toimia, tahtoa asettaa tarvittaessa”yhteisöllisyys” globalisaation edelle.
Hannu Ikonen sd
Lieksa
KANSALAINEN VALTIO JA KANSALAISYHTEISKUNTA
Kansalaisten kyky muodostaa demokraattisesti toimiva kansalaisyhteiskunta on riippuvainen valtiosta, lainsäädännöstä ja rahoituksesta. Kansalaisyhteiskunta ( ns kolmas sektori) alkaa kompuroimaan, jos lainsäädännöllä tehtäviä sille työnnetään yli sen fyysisten ja henkisten edellytysten, sitä resurssoimatta ja kansalaisten taloudellisia sekä ajallisia edellytyksiä toimintaan heikentämällä. Tästä meillä on kokemuksia työ-, ympäristö- ja sosiaalilainsäädännön alueilla, kolmatta sektoria kuormitetaan liikaa valtion paetessa vastuutaan. Näin on synnytetty eriarvoinen yhteiskunta, jossa varakkaiden ”anekauppana”, suovat sosiaallisen ”hyvän mielen” antajina, ”Nenäpäivät” ja muut saman vetovoiman omaavat projektit yksilöille ja yhteisöille. Lisäävätkö ne eriarvoisuuden tunnetta kansalaisissa?
Kansalaisyhteiskunta on abstrakti käsite, kansalaisen kokemukseen perustuva käsite, joka on riippuvainen kansallisesta kulttuurisesta kehityksestä. Suomen historiassa kansalaisyhteiskunnan suurina harppauksina voidaan pitää ”yleisen- ja yhtäläisen äänioikeuden saamista” ja 30-luvulla sosiaalilainsäädännön kehityksen ensiaskelia, jotka loivat kokemuksia vaikuttamisesta, kokemuksia yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta kansalaisina. Sota ja sodanjälkeinen aika hyvinvoinnin kehityksineen vahvisti yhteisöllisyyden-, osallisuuden tunnetta, kansalaisyhteiskuntaa. Valtio, lainsäädäntö tuki kehitystä koulutuksessa, ympäristöasioissa, SOTE-alueella ja kansalaisten yhdenvertaisten, taloudellisten edellytysten kehityksenä, tulo- ja varallisuuserojen kaventamisena.
80-luvun puolivälin jälkeen siirryimme monetaristiseen, uusliberaaliin aikaan, joka alkoi kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja, jota EU jäsenyys vauhditti entisestään. Vuosituhannen vaihteen tietämissä olimme OECD:n kärkimaa funktionaalisen tulonjaon muuttuessa pääomatulojen eduksi, palkkatulojen siivun kavetessa. Kehitys on näkynyt yhteisöllisyyden rapautumisena, kansalaisyhteiskunnan koettuna heikkenemisenä, lainsäätäjän, valtion käyttäessä hyväkseen kansalaisyhteiskunnan heikkouden tilaa ”kikyttämällä”, siirtämällä tehtäviä ”kolmannelle sektorille”, kansalaisten valvonnan tiukentamisella, kansalaisten vapaus-oikeuksien rajoituksilla ja kasvattamalla edelleen tulo- ja varallisuuseroja. Yhteisöllisyys, kansalaisyhteiskunta on saatettu kaaoksen tilaan ja yhä useampi haluaa siitä ”syrjäytyä” voimattomana, mikä näkyy äänestysaktiivisuuden- ja yleensä osallistumisen heikkenemisenä, harvenevan aktiivijoukon kuormituksena.
Onko meillä oikeus arvostella yhteiskuntia, joissa kansalaisoikeudet ovat olleet aina valtion rajoittamia, joissa oikeudet eivät ole kasvaneet ”läntisiin” mittoihin kun meillä niitä on ryhdytty kaventamaan, eriarvoisuutta kasvattamaan? Ulottaako globalisaatio vaikutuksensa, kulttuuriset piirteensä talouden myötä kansalaisten vapausoikeuksiin, toisaalla niitä laventaen ja toisaalla supistaen, valvontaa tiukentaen kilpailukyvyn nimissä?
Suomessa on pidennetty työaikaa, niin elinikäistä, viikottaista kuin vuotuistakin ja kasvatettu työntekijöiden omavastuuta. Ympäristö- ja maankäyttö kysymyksissä virallista valvontamenettelyä on ”kevennetty” ja kansalaisten osallistumisoikeutta rajattu. Kasvatuksessa (ml. liikunta) ja koulutuksessa sekä SOTE-sektorilla on kansalaisten omavastuita lisätty pisteeseen, jossa ei voida puhua perustuslaillisesta ”yhdenvertaisuudesta”.
Kansalaisyhteiskunnan yhteisiä arvoja ylläpitää tasasempi tulojen- ja varallisuuksien jako, mikä edellyttää lainsäädännöllistä tahtoa toteuttaa tasa-arvoon-, yhteisöllisyyteen- ja yhdenvertaisuuteen tähtääviä toimia, tahtoa asettaa tarvittaessa”yhteisöllisyys” globalisaation edelle.
Hannu Ikonen sd
Lieksa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti