Kiinalainen filosofi Zhao suunnittelee uudenlaista maailmanjärjestystä. Läntinen maailma on joutunut omaan, egopohjaoiseen ansaansa. Tämä kirjoitus on referaatti toimittaja Bernhard Zandin kirjoituksesta der Spiegelissä 14. helmikuuta 2020, jossa hän avaa kiinalaisen filosofin Zhao Tingyangin Tianxia -maailmankuvaa ja sen merkitystä Kiinalle ja koko maailmalle.
Zhao Tingyang on yksi Kiinan tärkeimmistä ajattelijoista. Hän pitää maailmaa nykymuodossaan epäonnistuneena ja ennustaa uuden järjestyksen. Onko se propagandaa?
Filosofi Zhao Tingyangin Pekingin huoneisto on jaettu kahteen pallonpuoliskoon. Kiinan klassikoita on upean aurinkoisen salongin hyllyillä, Konfutse-luettelosta Lu Xuniin, klassisesta romaanista "Tieteellisen metsän epävirallinen historia" monikokoiseen historiaan Kiinan valtakunnan 24 dynastiasta. Kirjat, kuten Zhao sanoo, ovat "viihdettä varten".
Ludwig Wittgensteinin muotokuva roikkuu seinällä kaksi askelta korkeammassa, varjoisassa tutkimusnurkkauksessa, ja länsimaisten sinne on myös pinottu koko joukko filosofien teoksia: Hobbes, Kant, Rawls, Habermas ja Gadamer, jotkut englanniksi, monet kiinan käännöksinä.
Mutta nämä kaksi maailmaa ovat läheisemmässä yhteydessä kuin alun perin näyttää. Jokainen, joka seuraa Zhaoa kirjaston kautta, löytää myös kiinalaisten historioitsijoiden välillä Rilken ja Nerudan runoja sekä Sun Tsun ja Laotsen kirjoituksia muinaisten kreikkalaisten rinnalla. "Platon ja Konfutse," sanoo Zhao, "olisivat ymmärtäneet toisiaan hyvin".
Kukaann nykyinen ajattelija ei ole yhtä luettu kiinalaisessa ja länsimaisessa filosofiassa kuin Zhao Tingyang, syntynyt vuonna 1961, kohtelias, hoikka mies, jolla on vahvat lasit ja ohut harmaa parta. Zhao tulee Pearl River Delta -alueelta Etelä-Kiinassa ja opettaa yhteiskuntatieteiden akatemiassa Pekingissä.
Zhao kirjoittaa lyhyitä esseitä; vuonna 2014 ilmestyi äneltä yhdessä rankalaisen filosofin ja Che Guevara-ystävän Régis Debrayn kanssa Kiinaa koskeva kirjeenvaihtokokoelma. Ranskalainen kirjallisuuslehti "Nouveau Magazine Littéraire on kirjannut hänet yhdeksi maailman 35:stä vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Tammikuussa 2020 on ilmestynyt saksaksi hänen päätyönsä "Yhteisen taivaan alla - maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus" (Alles unter dem Himmel - Maailmanjärjestyksen menneisyys ja tulevaisuus) . Kirja on helppolukuinen filosofinen teos, joka vetää yhteen kaksi maailmanjärjestä ja ajallisesti jopa kolme vuosituhatta. Kirja uskaltautuu esittämään teorian, joka asettaa läntisen maailmanjärjestyksen tiukan kritiikin kohteeksi ja jonka nimi Tianxia viittaa yhteisen taivaan alla elämiseen. Kirja ei ole kriittisesti Kiinan autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään suhtautuva lähestymistapa. Tianxia filosofian juuret ovat syvällä Kiinan historiassa ja kulttuurissa. Tianxia -filosofia on jotakin täysin muuta kuin se länsimainen kilpailuun, omanvointonpyyntiin ja kilpaileviin kansallisvaltioihin perustuva arvojärjestelmä, johon me länsimaissa olemme saaneet tottua.
Kirja, jonka sisältö koostuu vsta 2005 lähtien kirjoitetuista esseistä, on varsinainen herätttäjä ja lietsoja; läntisten yhteiskuntien keskeiset arvot kyseenalaistetaan, niin yksilö, vapaus, demokratia kuin ihmisoikeudetkin. Se pitää ajattelijoita, jotka kuuluvat läntien kulttuurin keskeisiin vaikuttajiin, uneksijoina. Kirja puhuu kaksoismoraalista ja salaliittoteorioista, joihin lännessäkin törmää ja jotka kyseenalaistavat läntisten arvojen eheyden.
Kirjailija aloittaa kirjansa arvioimalla maailmaa ja sen valitettavaa tilaa, jota vaivaavat vuosikymmeniksi ratkaisematta jääneet ongelmat, alkaen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puutteesta, ilmastomuutoksesta, kansainvälisen finanssikapitalismin muodostamasta uhasta ja teknisistä innovaatioista joiden merkitystä kukaan ei osaa arvoida. Ongelmana ei ole pelkästään valtioiden epäonnistuminen, vaan epäonnistuminen koko maailman mittakaavassa.
Toisin kuin kansallisissa ja valtioidenvälisissä konflikteissa ei läntinen arvojärjestelmä tarjoa mitään käyttökelpoista, ongelmia ratkaisevaa työkalua. Läntiselle arvomaailmalle 'maailma'' ei ole mikään toimintakategoria. Läntistä arvoasetelmaa hallitsee edelleen valtio, joka syntyi Westfalenin rauhan yhteydessä 1648 30-vuotisen sodan päätteeksi. Valtio on edelleen korkein valtaa käyttävä 'läntinen instanssi'.
Zhaon mukaan kansallisvaltio on jäämässä taka-alalle - ja sen mukana koko läntinen arvojärjestelmä. Globalisaatio korostaa vallitsevan maailmanjärjestyksen vastakkainasetteluja. Yhteiselo ei kasva kansallisvaltioiden sisäisen olemuksen kautta - yhdessäeläminen perustuu yhä suuremmassa määrin globaaleihin mittasuhteisiin. Kansallisvaltioiden kautta tapahtuva vallankäyttö muuttuu näissä oloisa toissijaiseksi.
Ratkaisuksi Zhao tarjoaa "Tianxiaa", vanhan Kiinan kosmologista maailmanjärjestystä joka vaikuttaa koko ajan edelleen. Tianxia, "Yhteisen Taivaan alla" tarjoaa lähestymistavaksi fyysisen, henkisen, ja myös kokonaisvaltaisen poliittisen järjestelmän. Tainxia ei tunne valtioita, ei rajoja, ei mitään ulkopuolista, vaan pelkän sisäisen. Kysymyksessä on Zhaon mukaan joka suuntaan avoin elämänjärjestys, joka määrää alueiden, kansojen ja kulttuurien suhteen keskukseen, jota Tianxia-konseptissa edustaa taivas. Historiallisesti tämä keskus, 'taivaallinen aukio' on ollut Kiinan keisarillinen palatsi.
Tämä konsepti maailmanjärjestyksestä palautuu Zhou-dynastiaan vuosiin 1046 - 256 ennen länstisen ajanlaskun alkua. Zhou-dynastian mukaan Kiinan keskusylänkö muodosti niin pienen maantieteellisen alueen että se ei olisi voinut perustua aseelliseen voimaan. Niinollen kehittivät he järjestyksen, joka perustui järjestelmän miellyttävyyteen aseellisen herruuden sijasta. Zhao ottaa esimerkiksi Euroopasta Svetisin, jonka järjestelmä voisi muodostua koko Euroopan yhtenäiseksi, taloudellisesti ja poliittisesti vakuuttavaksi malliksi.
Zhao toteaa että 'Tianxia-malli' ei ole totuetunut puhtaassa muodossaan vuosituhansiin, vaikka sen vaikutus näkyy kiinalaisessa ajattelussa ja toimintatavassa jatkuvasti. Vuonna 1912 syntyneen Kiinan kansallisvaltion perustujat torjuivat sekä Tianxia -mallin kuten myös eräät konfutselaisuuden traditiot. Perusajatus valtiottomasta maailmasta on kuitenkin elänyt Kiinassa läpi vuosisatojen. Globalisaation aikana Tianxia-malli on suhteessa kansallisvaltioperiaatteeseen ylivoimainen, koksa se hyväksyy globaalit mittasuhteet.
Zhaon kritiikki menee kuitenkin syvemmälle. Hän asettaa kyseenalaiseksi läntisen ajattelu peruslähtökohdat. Moderni poliittinen ajattelu palautuu rationaliteetin käsitteeseen, joka Zhaon mukaan on rajattu liian ahtaasti yksilöllisiin lähtökohtiin. Rationaalisuus läntisessä ajattelussa tarkoittaa yksilöllistä lähtökohtaa ja hänen etujensa maksimointia. Tämän tulkinnan Zhao asettaa omaa 'suhteellisen rationaliteetin' käsitteen vastakohdaksi. "Yksilöllinen rationaliteetti on kilpailun rationaliteettia", kirjoittaa hän. "Suhteellinen rationaliteetti on yhteiselon rationaliteettia."
Kiinalaisessa filosofiassa asettuu kaikkien olemassaolon ehdot yksilöllisen olemassaolon ehdoksi. Ei ole olemassa mittän Yingiä ilman Yangia. Rationaalista ei sen vuoksi ole se, mikä lisää yhden tai toisen etuja, vaan suhde joka parantaa molempien elämisen ehtoja - periaate jota Zhao kutsuu 'konfutselaiseksi optimiksi': Tavoitteena on annetuissa olosuhteissa mahdollisimman hedelmällinen suhde yksilön ja toisten välillä.
Tarkoittaako tämä, että kiinalaisessa kulttuurissa yksilö on todella vähempiarvoinen kuin läntisessä traditiossa? Zhao asettuu kiinalaisen arvojärjestelmän kannalle. Se tähtää enemmän yhteistyöhön ja mukaanottamiseen, kun läntinen lähestymistapa korostaa vastakohtaisuutta ja kilpailuasetelmaa. Tässä läntinen arvojärjestelmä putoaa oman ego-ansaansa.
Tämän argumentin nostaa Zhao keskeiseksi valtio-opiksi kiinalaisessa kulttuurissa ja torjuu samalla koko joukon filosofeja ja ajattelijoita alkaen valistuksen ajasta ja jatkuen tähän päivään. Immanuel Kant selviää tästä kritiikistä verrattain hyvin Zhaon nostaessa Kantin aikakausikuvauksen "Kohti ikuista rauhaa" vuodelta 1795 korkeaan arvoon. Kuitenkin Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta", joka sittemmin on noussut sekä Yhdistyneiden kansakuntien perusrakenteeseen ja tietyssä määrin myös Euroopan Unionin rakenteelliseksi lähtökohdaksi, joutuu Zhaon kritiikin kohteeksi. Joidenkin valtioiden kohdalla tämä saattaa toimia hyvinkin, mutta kulttuuristen ja poliittisten murtumien korjaamiseen globaalissa maailmassa tämä järjestelmä ei ole kasvanut. Kantin ajatus "vapaiden valtioiden liitosta" ei noussut koskaan kansallisvaltioon perustuvan politiikan yläpuolelle.
Karl Marx joutuu yllätäen myös Zhaon kritiikin kohteeksi. Hänen luokkataisteluhenkinen kansainvälisyytensä on Zhaon mukaan yksinkertaisesti liian epävakaa. Proletaaristen luokkien välinen taistelu ylittää aika-ajoin jopa kapitalististen luokkien vastakohtaisuudet. Tällä ilmaisulla Zhao viitannee 1960-luvun kiinalaisvenäläisissä suhteissa olleisiin ristiriitoihin ja vastakkaisuuksiin.
Nykyajan ydinkonflikti on Zhaon mukaan "sivilisaatioiden törmäyskurssi" (clash of sivilizations), jota amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut us-politologi Samuel P. Huntington on kuvannut.Tämän arvioita globalisoituvan maailman kulttuurisista, uskonnollisista ja poliitisista vastakohtaisuuksista Zhao arvostaa, vaikka ilmaisee myös Samuel Huntingtonin tehneen koko joukon virhearvioita.
Zhaon mukaan edes Yhdistyneet kansakunnat ei ole kasvanut tämän yksityisten jäsenvaltioiden erityisintressien yläpuolelle kasvaneeksi organisaatioksi. Lopulta aina viimekädessä vahvat yksittäisvaltiot saavat etunsa ja tahtonsa läpi. Britit ja ranskalaiset - sekä myös "USA:n uusimperialismi" edustavat tätä voittajavaltioiden ryhmää.
Zhaon kielenkäyttö on vihaista, USA-kriittistä ilmaisua, jonka hengen voi tunnistaa kiinalaisesta valtionmediasta. "Nykyinen maailmanjärjestys on USA:n johtamaa ja manipuloimaa, globaaliin poliittiseen voimaan ja ilmaisutapaan perustuvaa vallankäyttöä. Amerikan Yhdysvallat harjoittaa tätä hegemoniaa finanssitalouden ja valtiosuvereniteetin kautta ehdollistettujen ihmisoikeuslinjausten muodossa.
Tästä seuraa, että Zhaon konseptit edustavat vastakkaista näkemystä "Pax-americanasta", yhteiselosta USA:n kanssa: sellaiset käsitteet kuten harmonia, yhteistyö, yhteensopivuus - osuvat osittain yksiin kansojenvälistä keskinäistä ymmärrystä kuvattessa, mutta muodostavat samalla myös perustan kiinalaisen diplomatian yhä lisääntyvälle vaikutusvallalle ulkopolitiikan alueella.
"En voi tätä kiistää - mutta en myöskään selittää", sanoo Zhao tästä tutkimustuloksestaan. Hän kokee itsensä oppineeksi joka tutkii ja kirjoittaa. Kiinan poliittisiin päättäjiin hän ei pidä minkäänlaisia kontakteja. Zhao alkoi kirjoittaa vuosituhannen alussa Tianxia-järjestelmästään eli jo paljon ennen kuin nykyinen valtionjohtaja Xi Jinping tuli valtaan ja alkoi kuvata Kiinaa maailmantapahtumien ja -kehityken keskuksena. Jos siis halutaan pitää Zhaota Kiinan järjestelmäfilosofina, on hän ollut sitä enemmänkin löytäjänä kuin selittäjänä.
Vuoden 2019 marraskuussa Zhao vieraili Berliinin vapaassa yliopistossa esittelemässä Tianxia-konseptiaan. Samassa yhteydessä käytiin laaja kriittinen keskustelu, joka käsitteli hänen lähestymistapansa filosofista ulottuvuutta, esityksen loogista rakennetta, sen rationaliteettikäsitettä sekä myös konfutselasita hierarkiakäsitystä. Syvemmälle analyysissaan toimittaja ei mene, mutta kertoo keskustelun olleen täysipainoista, tieteellisten argumenttien varaan perustuvaa mielipiteenvaihtoa. Vasta illallisenyhteydessä Zhao ylsi länsimaisen arvojärjestelmän kovempaan kritiikkiin; omien etujen ja arvojen painottaminen ja kokonaisuuden harmonian sivuuttaminen johtaa todennäköisyyteen jatkuvasta vastakohtien törmäyskurssista. Zhao kertoo jälkeenpäin ehkä pilannensa kannanotoillaan illan viihtyisyyttä.
Toimittajan mukaan Zhaon teorian heikkoudet piilevät siinä, miten hän yhdistelee historiaa ja nykyaikaa, filosofiaa ja politiikkaa, kulttuuria ja sivilisaatiota ja samalla tulee lopputuloksiin, jotka aihettavat hämmennystä ja saattavat ymmälle.
Zhao sekoittaa siis lännen toimintatavan ja sen jatkuviin katastrofeihin johtavan taipumukseen ylistäen samalla Kiinan kaunista mutta uskallettua teoriaa ja sen mahdollisuuuksia. Hän kritisoi USA:ta vallitsevasta maailmanjärjestyksestä mutta aliarvioi sen saavutuksia, joihin toimittajan mukaan mm. globalisaatio kuuluu. Zhao siis ylistää Kiinan aikaisemman historian saavutuksia perustavanlatuisesta syvällisenä näkemyksenä maaimasta "yhteisen taivaan alla". Kiinan tekemiä virheitä hän joko vähättelee tai pitää niitä poikkeamina, joihin mm. lännen kova painostus on johtanut. Kiinasta itsestään on tullut suurvalta, jonka poliittinen ja taloudellinen valta muistuttaa kovin paljon sitä suurvaltojen poliittista arvopohjaa jota hän kirjassaan voimakkaasti arvostelee.
Zhaon kritiikki läntistä arvomaailmaan kohtaan saattaa muistuttaa jossakin määrin populistista lähestymistapaa, jossa hän väittää lännen käyttävän hyväkseen ihmisoikeuksia läntisen maailmanjärjestyksen pystyssäpitämiseksi. Tämäkin argumentti on monin tavoin ongelmallinen siitä näkökumasta, että Kiina itse on hyväksynyt ihmisoikeuksien yleismaailmalliset julistukset tullessaan mukaan vuonna 1971 Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.
Toimittajan mukaan olisi liian halpahintaista sijoittaa Zhao pelkästään Kiinan Kommunistisen puolueen käsikassaraksi, jota roolia hän ilmiselvästi pyrkii kirjassaan välttämään. Kirjan loppua kohden edetesssä Zhao varoittaa myös "yhteisen taivaan alla" mahdollisesta uudesta diktatuurista, dystopiasta, joka perustuu informaatioyhteiskunnan teknisiin mahdollisuuksiin kerätä tietoja kaikista ihmisistä ja käyttää niitä kansalaisten valvontaan. Tämä vaara on kirjassa muotoiltu varovasti, mutta toimittajan mukaan ei ole epäilystäkään siitä etteikö Zhao viittaa juuri Kiinan tapaan käyttää modernia tekniikkaa kasvotunnistusta myöten esimerkiksi maksuvälineiden yhteydessä.
Zhao edustaa siis mielenkiintoista, samalla sekä vanhaa mutta myös moderniin maailmaan sijoittuvaa Tianxia-teoriaa, joka on kestänyt lähes kolme vuosituhatta ja 20 dynastiaa kiinalaisessa lähestymistavassa. Ei liene epäilystäkään siitä etteikö Tianxia - "Yhteisen taivaan alla" ajattelu kestäisi myös Kiinan Kommunistisen Puolueen siihen liittyvät sovellutukset uusine silkkiteineen ja taloudellisesti lähes uskomatomine investoineen kaikkialla saman taivaan alla. Se tajoaa mahdollisuuden nähdä Kiina uudella tavalla ja nähdä myös paremmin toimiva maailma Tianxian mukaisena sovellutuksena maailman ymmärtämisestä.
28.5. 2020
Tässä linkki Markku Siiran blogikirjoituksiin Honkongin levottomuuksista ja siitä kuinka USA ja eräät muutkin länsimaat ovat omilla toimillaan heikentäneet v. 1996 tehtyä sopimusta Kiinan ja Honkongion rinnakkaiselosta rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin merkeissä. Anarkistisiksi ja tuhosuuntaisiksi muuttuneet mielenosoitukset kesällä 2019 ovat antaneet Kiinalle muodollisen oikeuden palauttaa järjestys Honkongiin - ja sen se näyttää myös tekevän.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Marx. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Marx. Näytä kaikki tekstit
lauantai 2. toukokuuta 2020
sunnuntai 8. maaliskuuta 2020
Mauno Koivisto visioi marxismia - entä nyky-SDP?
Seppo Tuovinen:
REFEROINTIA JA POHDISKELUA SEPPO LINDBLOMIN KANAVA-LEHDESSÄ JULKAISTUSTA KIRJOITUKSESTA: MAUNO KOIVISTO VISIOI MARXISMIA - ENTÄ NYKY- SDP?
Ministeri ja edesmenneen presidentti Mauno Koiviston läheinen ystävä Seppo Lindblom kirjoittaa Kanavassa 2/2020 otsakkeella "Mauno Koivisto visioi marxismia - entä nyky-sdp".
Seppo Lindblom kirjoittaa, että Mauno Koivisto muistetaan ennen muuta pragmaattisena ajattelijana ja toimijana sekä luottamusta herättäneenä valtiomiehenä.
Koivisto oli kuitenkin myös teoreettinen aatteellinen pohdiskelija. Hän oli omaksunut poliittisen uransa alkutaipaleella kriittisen marxilaisen maailmankatsomuksen. Lindblom toteaa, että "kyllähän maailmassa marxilaisia ajattelijoita piisaa, mutta nyt on kyse henkilöstä, joka jo yhteiskunnallisiin asemiin hakeutuessaan oli innokas ideologinen pohtija ja taitava väittelijä. Hän ajoi avoimin valoin valtaan pyrkiessään.” Koivisto teki Lindblomin mukaan tarkoin rajatuissa konteksteissaan lukijoille tai kuulijoille selväksi teoreettisen ja ideologisen suuntautumisensa.
Seppo Lindblom sanoo pari vuotta sitten kahlanneensa läpi laajan aineiston, joka käsitteli hyvinvointivaltion haasteita globalisoituneessa maailmassa. Hän mainitsee Thomas Pikettyn, Dani Rodrikin ja Juha Siltalan teokset, joissa on käsitelty eriarvoisuuden lisääntymistä, ylikansallisia vaikutuksia ja uskoaan tulevaisuuteen kadottavaa keskiluokkaa.
Edellä kuvattua taustaa vasten Lindblomin lukema SDP:n uuden periaateohjelman varhainen versio näytti "väljähtäneeltä ja suorastaan epähistorialliselta muistuttaen enemmän ympäripyöreää vaalipuhetta kuin ideologista julistusta. Siitä puuttui teoreettinen käsitteistö ja sen myötä historiallinen sidos siihen aateperustaan, josta sosialidemokraattinen liike on ponnistanut.”
Lindblom kysyy, pitäisikö sdp:n luoda etsivä katse marxismiin?
”Neuvostoliiton sorruttua on entistä enemmän tilaa avarammalle keskustelulle.” Jos sdp kirjoittaisi uutta periaatejulistusta ideologisella otteella, kyseessä olisi Lindblomin mielestä yritys virittää aatteellista keskustelua.
Se ei ole helppoa nykyisessä viestinnän kvartaalikulttuurissa, jossa pitkäjänteisiä teemoja vierastetaan. Jos sdp hakisi selkänojaa marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä, se kuitenkin Lindblomin mielestä erottaisi puolueen selkeästi oikeistopopulistisesta nationalismista, jota hän pitää uhkana demokratialle.
Eikä se ollut helppoa Mauno Koivistollekaan hänen aktiivipoliitikan aikana. Mauno Koiviston pyrkiessä ensimmäistä kertaa presidentiksi, jolloin marxismin ja sosialismin käsitteet olivat Lindblomin mukaan institutionalisoituneet itäisen naapurimme kourissa. "Kun kotoisessa vuoden 1982 vaalikeskustelussa kysyttiin oliko Koivisto sosialisti, niin varsinaisesti tarkoitettiin, hyväksyikö hän Stalinin julmat tuhoteot."
Mauno Koiviston pragmaattinen toiminta on yksi pieni osa sitä rauhanomaista vallankumousta, jonka tuloksena hyvinvointivaltio askel askeleelta Suomessa kehittyi. Hän seurasi jo nuoruusvuosina julkituotua periaatettaan, että reformistinen poliittinen liike tarvitsee kivijalakseen kriittisen yhteiskuntateorian. Seppo Lindblom toteaa: "Olihan siinä sanomaa, kun sitä vertaa nykyiseen aatteelliseen tyhjyyteen."
Seppo Lindblom miettii sitä, jos SDP kirjoittaisi uutta periaatejulistusta häpeättömällä ideologisella otteella, kyse olisi samalla virittää aatteellista keskustelua ylimalkaan. Lindblom myöntää, ettei aatteellisen keskustelun vilkastaminen ole helppoa. Sosiaalinen mediasta hän sanoo: ”Sen teemat tahtovat kuitenkin olla päiväperhoja, kun ne aamulla lähtevät kiihkeään lentoon, mutta ovat jo illalla tuonen tuvilla.” ”Aatteellisella diskurssilla on puolestaan pitkä jänne, kun se katsoo tähän päivään, historiaan ja tulevaan yhtä aikaa.”
Seppo Lindblom ei kuitenkaan aliarvioi sosiaalisen median merkitystä aatteellisessa keskustelussa, päinvastoin. Lindblom kirjoittaa: "On haastavaa ajatella, että sosiaaliseen mediaan yhä enemmän nojaava päivänpolitiikka ottaisi sen omakseen juuria myöten."
Seppo Lindblomin Kanava-lehden artikkeli on juuri nyt kiinnostava, kun SDP valmistautuu Tampereen puoluekokoukseensa. Siellä on paljon pelissä nimenomaan SDP:n perimmäisten periaatteiden punninnassa. Juuri nykypäivän elämää hallitsevan moniarvoisuuden vieraantumisen problematiikan soisi tunkeutuvan SDP:n uuden ohjelmajulistuksen ytimeen.
Seppo Lindblom päättää artikkelinsa Kanava-lehdessä pohtimalla tilannetta yhteiskunnassa SDP:n näkökulmasta. Periaatejulistukseen selkänojaa voisi hänen mielestään hakea marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä. ”Näin sanoma kaikin tavoin erottuisi kovaa vauhtia etenevästä nationalismista, joka tukeutuu paljolti köyhyyden kasvuun. Vastatoimet ovat osoittautuneet odotettua vaikeammiksi. Euroopan yllä leijuu nyt fasismin aave.” Kuva-aukeama kirjasta: Mauno Koivisto historiantekijät (Juva 1995)
_______
Joonas Honkimaa: Koivisto, Marx ja periaatteet
Olen täysin samaa mieltä, sillä jos periaatejulistusta rakennetaan hyödyntämättä tätä “kapitalismille kriittistä työkalupakkia”, niin se on läpeensä porvarillinen. Miten kehtaan sanoa näin? Kehtaan sanoa sen ihan siitä syystä, että aate on ainoa asia mikä minulle politiikassa merkitsee. Minulta voi ottaa kaikki luottamustoimet pois ja silti minä en poliittisesti kuole, koska en ole itseäni “peliin” hirttänyt. Mutta itse ongelma porvarillisuuden suhteen juontuu seuraavasta. Taloustiede, sen kaikissa keynesiläisissä tyyleissäkin, on lopulta vallitsevan järjestyksen tieteellistä perustelua. Se on hallinnan tiede, kuten taisi Debord asian ilmaista, jos en väärin muista. Jos sosialidemokraattinen ajattelu ei aio edetä ohi tavaramuotoisen tuotannon sekä ylittää pääomaa, ei se silloin määritelmällisesti ole sosialidemokratiaa. Ainakaan se ei vastaa alkuperäistä päämäärää. Siksi varmaan olisi jotain hyvä sanoa tästä asiasta periaatejulistuksessa eikä “jeesustella kierron tasolla”? Tai sitten olen ymmärtänyt koko liikkeen aivan väärin. Toinen hyväkäs on taas sosiologia ja sille tyypillinen jähmettyminen. Otetaan kuva yhteiskunnan hetkestä ja pilkotaan sitä. Liikkeestä tai muutoksesta ei ole tietoakaan. Lopputulos: vallitsevan järjestyksen perustelu, kuten taloustieteen kohdalla. Mitä sitten tulee taas humanistisempiin otteisiin, kyse on valitettavan usein porvarillisten käsitysten tukemista viimeiseen asti näennäisen kriittisyyden suojasta. Kärjistänkö? Ehkä, mutta en jaksa pallotella tällä kertaa “toisaalta, toisaalta, toisaalta…”
9.3. 2020 Ilpo Rossi:
Kun tapasimme Seppo Tuovisen ja Pentti Hämäläisen kanssa lähes kuukausi sitten Työväenliikkeen kirjastossa muissa merkeissä, otin sieltä lainaan Marxin ja Engelsin Koottujen teosten ensimmäisen osan, tarkoitus oli tutustua nuoren Marxin tohtorinväitöskirjaan - minkä teinkin. Olen jatkanut nuoren Marxin varhaisten kirjoitusten lukemista ja heti alkajaisiksi hän kirjoittaa 1800-luvun alun Saksan sensuurista, joka ei pysähdy pelkkiin kirjoituksiin, vaan pyrkii sulkemaan tiettyjä arvopohjaan liittyviä tendenssejä kokonaan julkisen sanan ulkopuolelle. Karl Marx piti tätä piirrettä sensuurissa mitä tuomittavimpana. Demokratia edellyttää ihmisen ja kansalaisen oikeutta vapaasen ja omaehtoiseen mielipiteenmuodostukseen. Karl Marxin kohdalla noiden tendenssien tuomitseminen kirjoitusten sensuroinnin lisäksi johti lopulta elinikäiseen maanpakolaisuuteen. Mainitsen tämän seikan sen vuoksi, että myös näinä päivinä tietyt ajattelu- ja lähestymistavat näyttävät edustavan torjuttua tendenssiä, johon liittyviä kannanottoja ja poliittisia johtopäätöksiä tendenssinomaisesti sensuroidaan ja torjutaan. Tähän nurjaan lähestymistapaan syyllistyy meidän puolueeton, porvarillinen ja markkinoiden ilmoitustuloilla elävä lehdistömme. Tämä taloudelliseen perusrakenteeseen nojaava ideologinen asenne näkyy vaikuttavan myös poliittiseen ilmapiiriin ja ajattelutapoihin myös sosialidemokratian puolella, kuten Lindblom kirjoituksessaan toteaa. Tendenssinomainen arvolähtökohtien jatkuva torjunta on paitsi ilmeistä sensuuria, myös pysyvä osoitus mielipitenvapauteen kohdistuvasta uhasta aikamme autoritaaristen asenteiden tunnusmerkkinä.
Seppo Tuovinen:
Ilpo Rossi. Olen samaa mieltä sinun ja Seppo Lindblomin kanssa. SDP:ssäkin pelätään leimautumista, jos käsittelee Karl Marxin ajattelua. Mauno Koivisto uskalsi. Myös Sanna Marin uskaltaa, kun hän esitti työajan lyhentämisteemaa. Siitä nousi poliittisissa ja talouden piireissä kauhea vastalausemyrsky, mutta monissa euroopalaisissa puheenvuoroissa siihen tartuttiin.. Sanna on siis ajan hermolla. On sanottu, että Thomas Piketty, jonka ajatuksiin Mauno Koivistokin ehti tutustua, jatkaa siitä mihin Karl Marx jäi. Monet suomalaiset taloustietelijät ovat viime aikoina kiinnostuneet Karl Marxista. Muun muassa Sixten Korkman on julkaissut kirjoituksen " Näkökohtia Marxin ajankohtaisuudesta". ( 2015)
Marx kirjoitti vapaasti tulkiten: "Se, joka hallitsee talouden tuotantovälineitä, hallitsee myös henkistä käsitemaailmaa, ja siten myös ymmärrystä, millä taloudellista todellisuutta tulkitaan." Tämä on mielestäni täysin totta nykyäänkin.
Pentti Hämäläinen:
Ilpo Rossi. Vielä sentään joissakuissa elää kriittinen asenne nykyistä uusliberalismin läpitunkemaa talouden, ja sitä kautta määräävästi muidenkin yhteiskunnan sektoreiden, mallia kohtaan. Vaihtoehto voi nousta vain ideologisesta perustasta lähtevillä argumenteilla, niiden sovittamisella tosiasioihin, joiden paljastamiseen antaa perustan tieteen käytäntö. Tämän ideologian terävöittämisestä on kyse, kun puoluekokouksessa julistusta ja ohjelmia käsitellään. Jos siinä ei ole riittävää perustaa aatteellisesti ja kiinnitystä tosiasioihin sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisuutta vaativaa asennetta, ollaan kaltevalla pinnalla, etten sanoisi heikolla jäällä, mikä sulaa nopeasti. Kaipaan myös mukaan työn arvon palauttamista kaiken edistyksen perimmäisenä realisaationa. Siitä lähtee kaikki, minkä päälle muu rakentuu. Tyhjän päälle rakentuu vain yltiöpäinen finanssikapitalismi, mikä elää omassa sfäärissään irti reaalitaloudesta. Mutta kaipaa reaalia, kun kupla puhkeaa. Eikö tälle haluta asettaa mitään rajaa?
Joonas Honkimaa:
Seppo Tuovinen Karl Marxin ajattelun esiin tuomisessa vaikeinta on varmaan se, että saa kuulijan ymmärtämään, mitä Marx todella sanoi ja kirjoitti. Kasoittain kummallisia myyttejä yhä liikenteessä. Pahin on se, missä Marxille mukamas halutaan antaa tunnustusta, mutta sitten tulee merkittävä "mutta..." Usein tällaisella tapauksella on hyvinkin vääristynyt kuva Marxista. Marx nimenomaan taisteli utopisteja vastaan eikä luonut reseptejä tulevaisuuden keittiöön, mitä moni luulee hänen jopa ensisijaisesti tehneen.
Seppo Tuovinen: Sixten Korkman: "On useita syitä ajatella, että Karl Marx on nyt ja ikuisesti ajankohtainen. Hän kehitti kokonaisvaltaisen, koko yhteiskuntaa ja sen historiaa kattavan tarkastelun ja vision. (Ruotsiksi sanottuna hän oli ”systembyggare”.) Tällaisia teorioita ei enää kehitetä, yhteiskuntatieteet ovat eriytyneet ja erikoistuneet. Marx oli filosofi, historioitsija, sosiologi, taloustieteilijä, lehtimies, poliittinen agitaattori ja suuri kirjallisuuden tuntija.
Materialismi ja idealismi
Materialistinen historiakäsitys on erityinen tulkinta historiallisen kehityksen kausaliteetista. Äärimmilleen pelkistettynä se sanoo, että teknologia ja tuotantorakenne määrittävät yhteiskunnalliset suhteet, joista tuotantovälineiden omistuksella on erityinen merkitys. Nämä suhteet heijastuvat vuorostaan yhteiskunnan ”ylärakenteeseen”, instituutioihin ja poliittiseen järjestelmään sekä viime kädessä ideologiaan, siihen miten maailma mielletään.
Klassisen taloustieteen edustajat ja heidän seuraajansa näkevät asian toisin. Valistusajan filosofian sisällään pitämä mullistus on heidän mukaansa siinä, että ihminen voi ajattelullaan muuttaa maailmaa. Ihmisen ei tarvitse elää jumalan tai luonnon armoilla. Hän voi teknologialla alistaa luonnon palvelemaan itseään. Hän voi kehittää instituutioita ja niiden myötä yhteiskuntaa paremmaksi. Tämä idealistinen näkemys oli myös John Maynard Keynesin lähtökohta.
Näkemykset ovat melkein vastakkaisia ja molemmat ovat tänäkin päivänä kiinnostavia. Voi viitata vaikkapa siihen, että kehittyvät taloudet ovat osin informaatioteknologian ja siihen liittyvän globalisaation ansiosta ottamassa uuden ja paljon merkittävämmän roolin maailmantaloudessa. Tämä mullistus johtaa kehittyvissä maissa tarpeeseen koko yhteiskunnan uudistamiseen, niin kuin jo kauan sitten tapahtui teollistumisen ja kaupungistumisen kautta Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samalla tämä kehitys johtaa globaalin työnjaon nopeaan muuttumiseen, mikä heijastuu myös Suomen talouden murroksena. Näitä prosesseja voi hedelmällisesti tarkastella Marxin materialistisen historiakäsityksen näkökulmasta." Näin siis Sixten Korkman. Joonas Honkimaa toteaa sivuillaan: "Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” – Engels Werner Sombartille 11.3.1895.
Ilpo Rossi:
Mielenkiintoinen lisäys - erityisesti sen vuoksi että kirjoitus pitää sisällään oikeansuuntaisen - ja porvarillisesta materialismikäsityksestä täysin poikkeavan - sosiaalipsykologisen tulkinnan talouden perusrakenteen vaikutuksesta kaikkeen erityisrakenteeseen joka sen päällä lepää. Lyhyesti, tämä on se suuri syy, miksi rakentaessamme hyvinvointivaltiota jaksamme uskoa siihen, että sen myötä syntyy myös uusi tietoisuus, jos ei välittömästi niin aikojen saatossa ja ennen pitkää rakenteiden ja kansalaisen välisen vuorovaikutuksen kautta. Tämä materialismi, josta Korkman puhuu, on juuri sitä idealistisen hierarkian kyseenalaistamista ja kansan, kansanvallan nostamista etusijalle, yhteiskuntasuhteita määrääväksi tekijäksi. Tältä samalta perustalta kasvaa myös sosialidemokratian suhde materialistiseen historiankäsitykseen...Kuten Joonas Honkimaa näyttää edellä todenneen, kysymys on dialektisesta metodista, vuorovaikutuksesta menetelmänä, liikkeestä kohden vastakohtien tunnistamista ja vapauttavaa yhteiskunnallisten jännitteiden purkamista...
REFEROINTIA JA POHDISKELUA SEPPO LINDBLOMIN KANAVA-LEHDESSÄ JULKAISTUSTA KIRJOITUKSESTA: MAUNO KOIVISTO VISIOI MARXISMIA - ENTÄ NYKY- SDP?
Seppo Lindblom kirjoittaa, että Mauno Koivisto muistetaan ennen muuta pragmaattisena ajattelijana ja toimijana sekä luottamusta herättäneenä valtiomiehenä.
Koivisto oli kuitenkin myös teoreettinen aatteellinen pohdiskelija. Hän oli omaksunut poliittisen uransa alkutaipaleella kriittisen marxilaisen maailmankatsomuksen. Lindblom toteaa, että "kyllähän maailmassa marxilaisia ajattelijoita piisaa, mutta nyt on kyse henkilöstä, joka jo yhteiskunnallisiin asemiin hakeutuessaan oli innokas ideologinen pohtija ja taitava väittelijä. Hän ajoi avoimin valoin valtaan pyrkiessään.” Koivisto teki Lindblomin mukaan tarkoin rajatuissa konteksteissaan lukijoille tai kuulijoille selväksi teoreettisen ja ideologisen suuntautumisensa.
Seppo Lindblom sanoo pari vuotta sitten kahlanneensa läpi laajan aineiston, joka käsitteli hyvinvointivaltion haasteita globalisoituneessa maailmassa. Hän mainitsee Thomas Pikettyn, Dani Rodrikin ja Juha Siltalan teokset, joissa on käsitelty eriarvoisuuden lisääntymistä, ylikansallisia vaikutuksia ja uskoaan tulevaisuuteen kadottavaa keskiluokkaa.
Edellä kuvattua taustaa vasten Lindblomin lukema SDP:n uuden periaateohjelman varhainen versio näytti "väljähtäneeltä ja suorastaan epähistorialliselta muistuttaen enemmän ympäripyöreää vaalipuhetta kuin ideologista julistusta. Siitä puuttui teoreettinen käsitteistö ja sen myötä historiallinen sidos siihen aateperustaan, josta sosialidemokraattinen liike on ponnistanut.”
Lindblom kysyy, pitäisikö sdp:n luoda etsivä katse marxismiin?
”Neuvostoliiton sorruttua on entistä enemmän tilaa avarammalle keskustelulle.” Jos sdp kirjoittaisi uutta periaatejulistusta ideologisella otteella, kyseessä olisi Lindblomin mielestä yritys virittää aatteellista keskustelua.
Se ei ole helppoa nykyisessä viestinnän kvartaalikulttuurissa, jossa pitkäjänteisiä teemoja vierastetaan. Jos sdp hakisi selkänojaa marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä, se kuitenkin Lindblomin mielestä erottaisi puolueen selkeästi oikeistopopulistisesta nationalismista, jota hän pitää uhkana demokratialle.
Eikä se ollut helppoa Mauno Koivistollekaan hänen aktiivipoliitikan aikana. Mauno Koiviston pyrkiessä ensimmäistä kertaa presidentiksi, jolloin marxismin ja sosialismin käsitteet olivat Lindblomin mukaan institutionalisoituneet itäisen naapurimme kourissa. "Kun kotoisessa vuoden 1982 vaalikeskustelussa kysyttiin oliko Koivisto sosialisti, niin varsinaisesti tarkoitettiin, hyväksyikö hän Stalinin julmat tuhoteot."
Mauno Koiviston pragmaattinen toiminta on yksi pieni osa sitä rauhanomaista vallankumousta, jonka tuloksena hyvinvointivaltio askel askeleelta Suomessa kehittyi. Hän seurasi jo nuoruusvuosina julkituotua periaatettaan, että reformistinen poliittinen liike tarvitsee kivijalakseen kriittisen yhteiskuntateorian. Seppo Lindblom toteaa: "Olihan siinä sanomaa, kun sitä vertaa nykyiseen aatteelliseen tyhjyyteen."
Seppo Lindblom miettii sitä, jos SDP kirjoittaisi uutta periaatejulistusta häpeättömällä ideologisella otteella, kyse olisi samalla virittää aatteellista keskustelua ylimalkaan. Lindblom myöntää, ettei aatteellisen keskustelun vilkastaminen ole helppoa. Sosiaalinen mediasta hän sanoo: ”Sen teemat tahtovat kuitenkin olla päiväperhoja, kun ne aamulla lähtevät kiihkeään lentoon, mutta ovat jo illalla tuonen tuvilla.” ”Aatteellisella diskurssilla on puolestaan pitkä jänne, kun se katsoo tähän päivään, historiaan ja tulevaan yhtä aikaa.”
Seppo Lindblom ei kuitenkaan aliarvioi sosiaalisen median merkitystä aatteellisessa keskustelussa, päinvastoin. Lindblom kirjoittaa: "On haastavaa ajatella, että sosiaaliseen mediaan yhä enemmän nojaava päivänpolitiikka ottaisi sen omakseen juuria myöten."
Seppo Lindblomin Kanava-lehden artikkeli on juuri nyt kiinnostava, kun SDP valmistautuu Tampereen puoluekokoukseensa. Siellä on paljon pelissä nimenomaan SDP:n perimmäisten periaatteiden punninnassa. Juuri nykypäivän elämää hallitsevan moniarvoisuuden vieraantumisen problematiikan soisi tunkeutuvan SDP:n uuden ohjelmajulistuksen ytimeen.
Seppo Lindblom päättää artikkelinsa Kanava-lehdessä pohtimalla tilannetta yhteiskunnassa SDP:n näkökulmasta. Periaatejulistukseen selkänojaa voisi hänen mielestään hakea marxilaisesta reformistisesta aateperinnöstä. ”Näin sanoma kaikin tavoin erottuisi kovaa vauhtia etenevästä nationalismista, joka tukeutuu paljolti köyhyyden kasvuun. Vastatoimet ovat osoittautuneet odotettua vaikeammiksi. Euroopan yllä leijuu nyt fasismin aave.” Kuva-aukeama kirjasta: Mauno Koivisto historiantekijät (Juva 1995)
_______
Joonas Honkimaa: Koivisto, Marx ja periaatteet
Olen täysin samaa mieltä, sillä jos periaatejulistusta rakennetaan hyödyntämättä tätä “kapitalismille kriittistä työkalupakkia”, niin se on läpeensä porvarillinen. Miten kehtaan sanoa näin? Kehtaan sanoa sen ihan siitä syystä, että aate on ainoa asia mikä minulle politiikassa merkitsee. Minulta voi ottaa kaikki luottamustoimet pois ja silti minä en poliittisesti kuole, koska en ole itseäni “peliin” hirttänyt. Mutta itse ongelma porvarillisuuden suhteen juontuu seuraavasta. Taloustiede, sen kaikissa keynesiläisissä tyyleissäkin, on lopulta vallitsevan järjestyksen tieteellistä perustelua. Se on hallinnan tiede, kuten taisi Debord asian ilmaista, jos en väärin muista. Jos sosialidemokraattinen ajattelu ei aio edetä ohi tavaramuotoisen tuotannon sekä ylittää pääomaa, ei se silloin määritelmällisesti ole sosialidemokratiaa. Ainakaan se ei vastaa alkuperäistä päämäärää. Siksi varmaan olisi jotain hyvä sanoa tästä asiasta periaatejulistuksessa eikä “jeesustella kierron tasolla”? Tai sitten olen ymmärtänyt koko liikkeen aivan väärin. Toinen hyväkäs on taas sosiologia ja sille tyypillinen jähmettyminen. Otetaan kuva yhteiskunnan hetkestä ja pilkotaan sitä. Liikkeestä tai muutoksesta ei ole tietoakaan. Lopputulos: vallitsevan järjestyksen perustelu, kuten taloustieteen kohdalla. Mitä sitten tulee taas humanistisempiin otteisiin, kyse on valitettavan usein porvarillisten käsitysten tukemista viimeiseen asti näennäisen kriittisyyden suojasta. Kärjistänkö? Ehkä, mutta en jaksa pallotella tällä kertaa “toisaalta, toisaalta, toisaalta…”
9.3. 2020 Ilpo Rossi:
Kun tapasimme Seppo Tuovisen ja Pentti Hämäläisen kanssa lähes kuukausi sitten Työväenliikkeen kirjastossa muissa merkeissä, otin sieltä lainaan Marxin ja Engelsin Koottujen teosten ensimmäisen osan, tarkoitus oli tutustua nuoren Marxin tohtorinväitöskirjaan - minkä teinkin. Olen jatkanut nuoren Marxin varhaisten kirjoitusten lukemista ja heti alkajaisiksi hän kirjoittaa 1800-luvun alun Saksan sensuurista, joka ei pysähdy pelkkiin kirjoituksiin, vaan pyrkii sulkemaan tiettyjä arvopohjaan liittyviä tendenssejä kokonaan julkisen sanan ulkopuolelle. Karl Marx piti tätä piirrettä sensuurissa mitä tuomittavimpana. Demokratia edellyttää ihmisen ja kansalaisen oikeutta vapaasen ja omaehtoiseen mielipiteenmuodostukseen. Karl Marxin kohdalla noiden tendenssien tuomitseminen kirjoitusten sensuroinnin lisäksi johti lopulta elinikäiseen maanpakolaisuuteen. Mainitsen tämän seikan sen vuoksi, että myös näinä päivinä tietyt ajattelu- ja lähestymistavat näyttävät edustavan torjuttua tendenssiä, johon liittyviä kannanottoja ja poliittisia johtopäätöksiä tendenssinomaisesti sensuroidaan ja torjutaan. Tähän nurjaan lähestymistapaan syyllistyy meidän puolueeton, porvarillinen ja markkinoiden ilmoitustuloilla elävä lehdistömme. Tämä taloudelliseen perusrakenteeseen nojaava ideologinen asenne näkyy vaikuttavan myös poliittiseen ilmapiiriin ja ajattelutapoihin myös sosialidemokratian puolella, kuten Lindblom kirjoituksessaan toteaa. Tendenssinomainen arvolähtökohtien jatkuva torjunta on paitsi ilmeistä sensuuria, myös pysyvä osoitus mielipitenvapauteen kohdistuvasta uhasta aikamme autoritaaristen asenteiden tunnusmerkkinä.
Seppo Tuovinen:
Ilpo Rossi. Olen samaa mieltä sinun ja Seppo Lindblomin kanssa. SDP:ssäkin pelätään leimautumista, jos käsittelee Karl Marxin ajattelua. Mauno Koivisto uskalsi. Myös Sanna Marin uskaltaa, kun hän esitti työajan lyhentämisteemaa. Siitä nousi poliittisissa ja talouden piireissä kauhea vastalausemyrsky, mutta monissa euroopalaisissa puheenvuoroissa siihen tartuttiin.. Sanna on siis ajan hermolla. On sanottu, että Thomas Piketty, jonka ajatuksiin Mauno Koivistokin ehti tutustua, jatkaa siitä mihin Karl Marx jäi. Monet suomalaiset taloustietelijät ovat viime aikoina kiinnostuneet Karl Marxista. Muun muassa Sixten Korkman on julkaissut kirjoituksen " Näkökohtia Marxin ajankohtaisuudesta". ( 2015)
Marx kirjoitti vapaasti tulkiten: "Se, joka hallitsee talouden tuotantovälineitä, hallitsee myös henkistä käsitemaailmaa, ja siten myös ymmärrystä, millä taloudellista todellisuutta tulkitaan." Tämä on mielestäni täysin totta nykyäänkin.
Pentti Hämäläinen:
Ilpo Rossi. Vielä sentään joissakuissa elää kriittinen asenne nykyistä uusliberalismin läpitunkemaa talouden, ja sitä kautta määräävästi muidenkin yhteiskunnan sektoreiden, mallia kohtaan. Vaihtoehto voi nousta vain ideologisesta perustasta lähtevillä argumenteilla, niiden sovittamisella tosiasioihin, joiden paljastamiseen antaa perustan tieteen käytäntö. Tämän ideologian terävöittämisestä on kyse, kun puoluekokouksessa julistusta ja ohjelmia käsitellään. Jos siinä ei ole riittävää perustaa aatteellisesti ja kiinnitystä tosiasioihin sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisuutta vaativaa asennetta, ollaan kaltevalla pinnalla, etten sanoisi heikolla jäällä, mikä sulaa nopeasti. Kaipaan myös mukaan työn arvon palauttamista kaiken edistyksen perimmäisenä realisaationa. Siitä lähtee kaikki, minkä päälle muu rakentuu. Tyhjän päälle rakentuu vain yltiöpäinen finanssikapitalismi, mikä elää omassa sfäärissään irti reaalitaloudesta. Mutta kaipaa reaalia, kun kupla puhkeaa. Eikö tälle haluta asettaa mitään rajaa?
Joonas Honkimaa:
Seppo Tuovinen Karl Marxin ajattelun esiin tuomisessa vaikeinta on varmaan se, että saa kuulijan ymmärtämään, mitä Marx todella sanoi ja kirjoitti. Kasoittain kummallisia myyttejä yhä liikenteessä. Pahin on se, missä Marxille mukamas halutaan antaa tunnustusta, mutta sitten tulee merkittävä "mutta..." Usein tällaisella tapauksella on hyvinkin vääristynyt kuva Marxista. Marx nimenomaan taisteli utopisteja vastaan eikä luonut reseptejä tulevaisuuden keittiöön, mitä moni luulee hänen jopa ensisijaisesti tehneen.
Seppo Tuovinen: Sixten Korkman: "On useita syitä ajatella, että Karl Marx on nyt ja ikuisesti ajankohtainen. Hän kehitti kokonaisvaltaisen, koko yhteiskuntaa ja sen historiaa kattavan tarkastelun ja vision. (Ruotsiksi sanottuna hän oli ”systembyggare”.) Tällaisia teorioita ei enää kehitetä, yhteiskuntatieteet ovat eriytyneet ja erikoistuneet. Marx oli filosofi, historioitsija, sosiologi, taloustieteilijä, lehtimies, poliittinen agitaattori ja suuri kirjallisuuden tuntija.
Materialismi ja idealismi
Materialistinen historiakäsitys on erityinen tulkinta historiallisen kehityksen kausaliteetista. Äärimmilleen pelkistettynä se sanoo, että teknologia ja tuotantorakenne määrittävät yhteiskunnalliset suhteet, joista tuotantovälineiden omistuksella on erityinen merkitys. Nämä suhteet heijastuvat vuorostaan yhteiskunnan ”ylärakenteeseen”, instituutioihin ja poliittiseen järjestelmään sekä viime kädessä ideologiaan, siihen miten maailma mielletään.
Klassisen taloustieteen edustajat ja heidän seuraajansa näkevät asian toisin. Valistusajan filosofian sisällään pitämä mullistus on heidän mukaansa siinä, että ihminen voi ajattelullaan muuttaa maailmaa. Ihmisen ei tarvitse elää jumalan tai luonnon armoilla. Hän voi teknologialla alistaa luonnon palvelemaan itseään. Hän voi kehittää instituutioita ja niiden myötä yhteiskuntaa paremmaksi. Tämä idealistinen näkemys oli myös John Maynard Keynesin lähtökohta.
Näkemykset ovat melkein vastakkaisia ja molemmat ovat tänäkin päivänä kiinnostavia. Voi viitata vaikkapa siihen, että kehittyvät taloudet ovat osin informaatioteknologian ja siihen liittyvän globalisaation ansiosta ottamassa uuden ja paljon merkittävämmän roolin maailmantaloudessa. Tämä mullistus johtaa kehittyvissä maissa tarpeeseen koko yhteiskunnan uudistamiseen, niin kuin jo kauan sitten tapahtui teollistumisen ja kaupungistumisen kautta Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samalla tämä kehitys johtaa globaalin työnjaon nopeaan muuttumiseen, mikä heijastuu myös Suomen talouden murroksena. Näitä prosesseja voi hedelmällisesti tarkastella Marxin materialistisen historiakäsityksen näkökulmasta." Näin siis Sixten Korkman. Joonas Honkimaa toteaa sivuillaan: "Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” – Engels Werner Sombartille 11.3.1895.
Ilpo Rossi:
Mielenkiintoinen lisäys - erityisesti sen vuoksi että kirjoitus pitää sisällään oikeansuuntaisen - ja porvarillisesta materialismikäsityksestä täysin poikkeavan - sosiaalipsykologisen tulkinnan talouden perusrakenteen vaikutuksesta kaikkeen erityisrakenteeseen joka sen päällä lepää. Lyhyesti, tämä on se suuri syy, miksi rakentaessamme hyvinvointivaltiota jaksamme uskoa siihen, että sen myötä syntyy myös uusi tietoisuus, jos ei välittömästi niin aikojen saatossa ja ennen pitkää rakenteiden ja kansalaisen välisen vuorovaikutuksen kautta. Tämä materialismi, josta Korkman puhuu, on juuri sitä idealistisen hierarkian kyseenalaistamista ja kansan, kansanvallan nostamista etusijalle, yhteiskuntasuhteita määrääväksi tekijäksi. Tältä samalta perustalta kasvaa myös sosialidemokratian suhde materialistiseen historiankäsitykseen...Kuten Joonas Honkimaa näyttää edellä todenneen, kysymys on dialektisesta metodista, vuorovaikutuksesta menetelmänä, liikkeestä kohden vastakohtien tunnistamista ja vapauttavaa yhteiskunnallisten jännitteiden purkamista...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)