BKT:n mittaristo joutaa eläkkeelle

Joseph Stiglitz
Tapa, jolla arvioimme taloudellista suorituskykyä ja sosiaalista kehitystä, on pohjimmiltaan väärä, ja ilmastokriisi on nostanut nämä huolenaiheet esiin

Joseph Stiglitz,Sunnuntaina  24.11.2019

"Pitäisi olla selvää, että BKT: n kasvusta huolimatta siitä, että vuoden 2008 kriisi on selvästi takana, kaikki ei ole kunnossa."

Tämän ajan maailmalla on edessään kolme eksistentiaalista kriisiä: ilmastokriisi, epäoikeudenmukaisuuden kriisi ja  demokratian kriisi. Pystymmekö menestymään planeettamme reunaehdoilla? Voiko moderni talous tuottaa jaettua vaurautta? Ja voivatko demokratiat menestyä, jos kansantaloutemme eivät pysty tarjoamaan yhteistä vaurautta? Nämä ovat kriittisiä kysymyksiä, mutta hyväksytyt tavat, joilla mitataan taloudellista suorituskykyä, eivät anna mitään vihjettä siitä, että voisimme kohdata nämä ongelmat. Jokainen näistä kriiseistä on vahvistanut sitä tosiasiaa, että tarvitsemme parempia välineitä taloudellisen suorituskyvyn ja sosiaalisen kehityksen arvioimiseksi.

Taloudellisen suorituskyvyn standardimitta on bruttokansantuote (BKT), joka on tietyn ajanjakson aikana maassa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvon summa. Bruttokansantuote kehittyi hienosti ja nousi vuosi toisensa jälkeen, kunnes vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi pamahti päälle. Globaali finanssikriisi oli viimeinen esimerkki yleisesti käytettyjen mittareiden puutteista. Mikään näistä mittareista ei antanut päätöksentekijöille tai markkinoille riittävää varoitusta siitä, että jotain oli väärin. Vaikka muutama kohtelias taloustieteilijä oli antanut hälytyksen, vakiotoimenpiteet näyttivät viittaavan siihen, että kaikki oli hyvin.

Sittemmin BKT-mittarin mukaan Yhdysvallat on kasvanut hiukan hitaammin kuin aikaisempina vuosina, mutta siitä ei tarvitse huolehtia. Poliitikot tarkastelevat näitä mittareita ehdottaen vähäisiä uudistuksia talousjärjestelmään ja lupaavat, että kaikki tulee olemaan hyvin.

Euroopassa vuoden 2008 vaikutus oli vakavampi, etenkin maissa, joissa eurokriisistä kärsittiin eniten. Mutta jopa niissä maissa, korkeaa työttömyyttä lukuun ottamatta, standardimittarit eivät heijasta täysin säästötoimenpiteiden kielteisiä vaikutuksia, ei ihmisten kärsimysten laajuutta tai vaikutuksia pitkäaikaiseen elintasoon.

Myöskään tavanomaiset BKT-toimenpiteemme eivät anna meille ohjeita, joita tarvitsisimme eriarvoisuuskriisin ratkaisemiseksi. Entä jos BKT kasvaa, mutta suurin osa kansalaisista on yhä huonommassa asemassa? Niin kutsutun finanssikriisistä toipumisen kolmen ensimmäisen vuoden aikana noin 91% voitoista meni  1%: n vähemmistölle. Ei ihme, että monet ihmiset epäilivät niiden poliitikkojen väitteitä, jotka sanoivat silloin, että talous oli hyvällä vauhdissa kohti vahvaa elpymistä.

Olen jo pitkään ollut huolissani tästä ongelmasta - kuilusta sen välillä, mitä mittarimme osoittavat ja mitä niiden olisi näytettävä. Clintonin hallinnon aikana, kun toimin talousneuvojien neuvoston jäsenenä ja sen jälkeen puheenjohtajana, olin yhä huolestunut siitä, kuinka tärkeimmissä taloudellisissa toimenpiteissämme ei otettu huomioon ympäristön pilaantumista ja luonnonvarojen ehtymistä. Jos taloutemme näyttää kasvavan, mutta kasvu ei ole kestävää, koska tuhoamme ympäristöä ja käytämme niukkoja luonnonvaroja, tilastoidemme pitäisi varoittaa meitä. Mutta koska BKT: hen ei sisältynyt luonnonvarojen ehtymistä ja ympäristön pilaantumista, saadaan tyypillisesti liian ruusuinen kuva.

Nämä huolenaiheet on nyt nostettu esiin ilmastokriisin myötä. On kulunut kolme vuosikymmentä siitä, kun ilmastomuutoksen uhka todettiin ensimmäisen kerran laajalti, ja ongelmat ovat kasvaneet entistäkin  pahemmiksi kuin mitä alun perin odotettiin. Äärimmäisiä ilmiöitä on tapahtunut, jäätikköjen sulaminen on lisääntynyt ja luontotyyppien luontaiset tuhot ovat lisääntyneet.

Jos toimenpiteemme kertovat meille, että kaikki on hyvin,vaikka todella niin ei todella ole, olemme silti tyytyväisiä?

On selvää, että jotain on pohjimmiltaan väärin tavassa, jolla arvioimme taloudellista suorituskykyä ja sosiaalista kehitystä. Vielä pahempaa, mittarimme antavat usein harhaanjohtavaa vaikutelmaa siitä, että näiden kahden välillä on kompromissi; että esimerkiksi muutokset, jotka parantavat ihmisten taloudellista turvallisuutta, parantavat eläkkeitä tai toteuttavat parempaa hyvinvointivaltiota, tapahtuvat kansallisen taloudellisen suorituskyvyn kustannuksella.

Mittaus oikein - tai ainakin paljon paremmin - on erittäin tärkeää, etenkin mittareihin ja suorituskykyyn tähtäävässä yhteiskunnassamme. Jos mittaamme väärin, teemme vääriä johtopäätöksiä. Jos toimenpiteemme kertovat meille, että kaikki on hyvin, vaikka niin ei todella ole, olemme väärin perustein tyytyväisiä.

Ja pitäisi olla selvää, että huolimatta BKT: n kasvusta vuoden 2008 kriisistä, joka on selvästi takana, kaikki ei ole kunnossa. Näemme tämän poliittisen tyytymättömyyden saavan ilmauksia kaikkialla edistyneissä maissa läpi; näemme sen demagoogien laajassa tuessa, joiden menestys riippuu taloudellisen tyytymättömyyden hyödyntämisestä; ja näemme sen ympärillämme olevassa todellisuudessa, jossa tulipalot raivoavat ja tulvat ja kuivuudet esiintyvät jatkuvasti kasvavin väliajoin.

Onneksi erilaiset menetelmien ja tekniikan edistysaskeleet ovat tarjonneet meille parempia mittausvälineitä, ja kansainvälinen yhteisö on alkanut omaksua ne. Se, mitä olemme tähän mennessä saavuttaneet, on vakuuttanut minut ja monet muut taloustieteilijät kahdesta asiasta: ensinnäkin, että on mahdollista rakentaa paljon parempia mittareita terveelle taloudelle. Hallitusten on voitava ja niiden pitäisi mennä selvästi BKT:tä pidemmälle. Toistaiseksi on vielä paljon tehtävää.

Kuten Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön pääsihteeri Angel Gurría on kirjoittanut: "Vain paremmilla mittareilla, jotka todella kuvaavat ihmisten elämää ja toiveita, pystymme suunnittelemaan ja panemaan täytäntöön parempaa politiikkaa paremman elämän hyväksi ". ”

---
Joseph E Stiglitz on taloustieteen Nobel-palkinnon saaja ja artikkelin Measuring What Counts: Globaalinen hyvinvointiliike, kirjoittaja