Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä srateginen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.

Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa. Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollsimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Davosin talousfoorumi: kohti kestävyyttä uusliberalistisilla resepteillä?

Davosin Maailman talousfoorumista kirjoittaa Gerhard Bosch,  27. tammikuuta 2020 Social Europe -verkkolehdessä.

Maailman talousfoorumi on tunnustanut älyllisesti, että Skandinavian sosiaaliset mallit tarjoavat vaihtoehdon kasvavalle eriarvoisuudelle. Se ei vain voi hyväksyä tätä ideologisesti.

Viime viikolla Davosissa kokoontunut Maailman talousfoorumi (WEF) on nostanut moraalitasonsa yhä korkeammalle viime vuosina. Uudessa Davosin manifestissa todetaan, että yritysten on maksettava kohtuullinen osuus veroista, se osoittaa suvaitsemattomuutta korruptiolle, puolustaa ihmisoikeuksia; kaikissa maailmanlaajuisissa toimitusketjuissa on puolustettava tasavertaisia ​​kilpailuedellytyksiä. Ja WEF: n globaalissa kilpailukykyraportissa 2019 kasvavaa sosiaalista eriarvoisuutta kritisoidaan voimakkaasti.

Samalla kuitenkin korostetaan, että eriarvoisuus ei ole globalisaation tai  uuden tekniikan kohtalokas seuraus, vaan sitä voidaan torjua poliittisesti. Skandinavian maita kutsutaan malleiksi, koska niistä "ei ole vain tullut maailman teknologisesti edistyneimpiä, innovatiivisimpia ja dynaamisimpia talouksien joukossa, vaan ne tarjoavat myös paremmat elinolosuhteet ja parempaa sosiaalista suojelua, ovat yhtenäisempiä ja kestävämpiä kuin muut maat.

Tietenkin pitää heti kysyä itseltään, kuinka vakaviksi tällaiset lausunnot todella on tarkoitettu? Loppujen lopuksi WEF pyrkii sulkemaan vaikuttamisen pois politiikan ja maailman miljardöörien välillä. Juuri suuret kansainväliset yritykset siirtävät voittojaan veroparatiiseihin eivätkä ole ollenkaan valmiita maksamaan kohtuullista osuutta veroista. Kuinka sitten pitäisi rahoittaa osallistavia hyvinvointivaltioita, kuten tapahtuu Skandinavian maissa?

Lisäksi nämä yritykset alentavat työvoimakustannuksiaan ulkoistamalla monia toimintoja sääntelemättömille alihankintaketjuille kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Huono palkka ja epävarma työllisyys ovat heidän liiketoimintamalliensa keskeinen pylväs ja siten ne vastaavat lisääntyvästä sosiaalisesta eriarvoisuudesta .

Ammottava kuilu
Miljardöörien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan siitä, että WEF todella vahvistaisi vastuutaan yleisten julistusten ulkopuolella. Se, kuinka kaukana kuilu sunnuntapuheiden ja päivittäisten toiminnan välillä on. selviäää raportista, joka on julkaistu ​​vuoden 2019 globaalissa kilpailukykyraportissa muutama sivu sen jälkeen kun on tehty yhteenveto Skandinavian hyvinvointivaltioiden erillisten työmarkkinalaitosten arvioinnissa.

Kilpailukykyindikaattorissa ”Palkkojen määrittämisen joustavuus” Suomi, Ruotsi, Tanska ja Norja lasketaan sijoille 118-133 yhteensä 141 maasta - kaukana Yhdysvalloista, Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Qatarista tai Saudi-Arabiasta. Korkeinta kilpailukykyä edustavat ylimmät sijoitukset annetaan maille, joissa ammattiliitot ovat heikot, palkkaneuvottelut ovat hajanaisia ja työehtosopimukset vähäisiä.

Kilpailukykyindikaattori ”Työn veroaste” näyttää samanlaiselta. Tämä indikaattori, sellaisena kuin se on määritelty raportissa, kattaa kaikki yrityksen pakolliset maksut ja verot bruttopalkan lisäksi, mukaan lukien sosiaaliturvamaksut. Kehitysmaat, joilla ei ole hyvinvointivaltiota, saavuttavat täällä korkeimmat arvot. Kehittyneistä maista Yhdysvallat on eturintamassa  (29. sija), kun taas Skandinavian maat ovat selvästi jäljessä (Ruotsi 132., Suomi 104. ja Norja 67.). 13. sijalla oleva Tanska on ulkopuolinen, mutta vain siksi, että sen hyvinvointivaltiota rahoitetaan suurelta osin progressiivisilla veroilla, ei sosiaaliturvamaksuilla, jotka ovat yrityksissä vastaavasti epäsuosittuja.

Katsotaan lopuksi indikaattoria 'Palkkaaminen ja irtisanomistoimenpiteet'. Täältä löytyy kärkipaikoista Yhdysvallat (5. sija) ja Yhdistynyt kuningaskunta (11.), kun taas Suomi, Norja ja Ruotsi, joilla on hyvä suoja irtisanomiselta, siirretään ala-arvoisimmille sijoille välillä 85–97.


Ohjelmoitu sääntelyn purku
Viesti, jonka WEF  välittää tällä arvioinnilla keskeisistä työmarkkinasuhteista, on selkeä: hyvä suoja irtisanomisilta, suuri sitoutuminen työehtosopimuksiin ja korkeat sosiaaliturvamaksut - esimerkiksi yleisen sairausvakuutusjärjestelmän tai pakollinen vanhojen työntekijöiden eläkejärjestelmän rahoittaminen - ovat kilpailun esteitä. Jos maat haluavat menestyä, niiden on päästävä eroon tällaisista kilpailun esteistä. WEF noudattaa siten väitteillään tarkalleen Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan komission linjaa, joka velvoitti velkaantuneissa maissa, kuten Kreikassa purkamaan työmarkkinoiden sääntelyn lisäämällä dramaattisesti sosiaalista eriarvoisuutta.

Globaalien yritysten kannalta tällaiset arviot ovat tietysti järkeviä. Jos alan suuriin ja pieniin yrityksiin sovellettavat palkkatason sopimukset saadaan läpi vahvojen ammattiliittojen kautta, tämä vaikeuttaa toivotun palkkaan perustuvan kilpailukyvyn saavuttamista alihankintaketjuissa. Heikko suoja irtisanomiselta siirtää riskit yrittäjiltä työntekijöille ja helpottaa suurten sijoittajien mahdollisuuksia nostaa pääomaansa nopeasti ja siirtää se muihin maihin. Korkeat sosiaaliturvamaksut ovat kustannusrasitus, joka tulisi pikemminkin siirtää valtiolle, joilla on kuitenkin samaan lähestymistapaan pohjautuva  taloudellinen perusta.

Nämä niin väheksytyt työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin nimenomaan edellytys erittäin kiitetylle sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle Skandinavian maissa. Vain suurella sitoutumisella työehtosopimuksiin voidaan selittää esimerkiksi alhaisen tulotason työntekijöiden erittäin pieni osuus ja erityisen vahva keskiluokka kansainvälisessä vertailussa juuri Skandinavian maissa.

Ideologia ja kiinnostus
Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Vahvat työmarkkinatoimijat saattavat todennäköisesti lisätä kustannuksia lyhyellä aikavälillä, mutta samalla velvoittaa yrityksiä ottamaan huomioon pidemmän aikavälin vaikutukset. Ne joutuvat panostamaan enemmän oppisopimuskoulutukseen ja jatkokoulutukseen sekä tuotteidensa laatuun. Työntekijät ovat motivoituneempia ja heillä on enemmän ostovoimaa ja talous kehittyy paremmin ja kestävämmin kuin maissa, joissa työntekijät ovat enimmäkseen heikosti palkattuja.

Jopa IMF: n äskettäiset tutkimukset osoittavat nykyään että vahvoilla työmarkkinarakenteilla on myönteisiä vaikutuksia. Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa tehtiin selväksi, että maissa, joissa palkkatulot olivat suuria, kasvu ei ollut vain nopeampaa, vaan myös voimakkaampaa kuin maissa, joissa eriarvoisuus oli suurempi. Toinen tutkimus osoittaa lisääntyvät  eriarvoisuuden johtavan työmarkkinapolitiikan rapautumiseen ja löytää samalla vähimmäispalkoista ja ammattiliittojen aktiivisuudesta myönteisiä vaikutuksia työllisyyteen. Näillä uusilla havainnoilla ei kuitenkaan ole ollut lainkaan vaikutusta IMF: n politiikkaan, joka vastoin tutkimustuloksia ehdottaa partnereilleen edelleen ja sinnikkäästi  uusliberalistisia parannusvaatimuksia.

Myös OECD on tarkistanut perusteellisesti kantaansa. Vuonna 1994 Jobs Study -tutkimuksessa se kannatti edelleen radikaalia sääntelyn purkamista, mutta sen viimeisimmät empiiriset tutkimukset osoittavat päinvastaista. Esimerkiksi OECD Employment Outlook 2018 osoittaa, että maissa, joissa koordinoidaan palkkapolitiikkaa, on korkeampi työllisyys  kuin maissa joissa on hajautettu, pirstaleinen palkkausjärjestelmiä, jotka saavat niin myönteisiä arvioita Maailman talousfoorumilta.

Davosin ongelma
Globaali kilpailukykyraportti 2019   osoittaa maailman talousfoorumin edessä olevan ristiriidan. Tiedämme tarkkaan, että kasvava sosiaalinen eriarvoisuus on tärkein perusta sosiaaliselle polarisaatiolle ja globalisaatiolle vihamielisille virtauksille. Ilmastomuutoksen lisäksi nämä uhkaavat kapitalistisen talouden vakautta pitkällä aikavälillä ja vaarantavat siten koko järjestelmän. Tärkeää olisi silloin vahvojen työmarkkinalaitosten rakentaminen. Samanaikaisesti ei kuitenkaan haluta satuttaa omaa asiakaskuntaa, joka maksaa paljon rahaa konferensseihin osallistumisesta ja asettaa siten foorumin itsensä puolustamaan näiden lyhyen tähtäimen voittoja ja etuja.

Älyllinen ristiriita, johon tämä jakomielisyys johtaa, käy ilmi esimerkeistä Skandinavian sosiaalisten mallien arvioinnissa. Maailman talousfoorumi vastaa näihin ristiriitoihin samoin kuin katolinen kirkko: sunnuntaisin saarnataan vedestä ja viikon aikana juovutaan viinistä.
---
Tietoja Gerhard Boschista
Gerhard Bosch on Duisburg-Essenin yliopiston työ- ja taitoinstituutin (IAQ) professori. Hänen tärkeimmät tutkimusaiheensa ovat palkat, työaika, hyvinvointivaltiot ja työsuhteet.

(Käännös IR)
---
Ilpo Rossi 29.1. 2020:
Korruptoitunut tutkimus valtavirran ideologisena tukena?
Blogissa kirjoitetaan: "Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Blogissaan 29.1. 2020 Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) kehittäjä Bill Mitchell kiinnittää huomiota talouspoliittisen tutkimuksen korruptoitumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yritykset ja niiden tukemat 'ajatuspajat' voivat ostaa toivomiaan tutkimustuloksia esittäviä tutkimuksia ja esittää niitä edelleen 'tieteellisesti pätevinä' lähestymistapoina. Blogin otsikko on "Ole varovainen akateemisen tutkimuksen parissa (Uber)"; Uber tässä yhteydessä viittaa tähän globaalisti tunnettuun lähiliikenneyritykseen, jonka Mitchell väittää käyttävän tutkimusta ja sen tuloksia tällä valtavirtaisen talouspolitiikan tueksi kehitetyllä tavalla: "Se osoittaa, kuinka korruptio toimii syvällä taloustieteen ammatissa seuraten sitä  epäpätevyyttä, jota valtavirran makroekonomistit osoittavat. No, olen seurannut  tarinaa siitä, kuinka Uber on päättänyt käyttää tätä korruptoitunutta taipumusta omiin tarkoituksiinsa.  Se ei ole hieno tarina. -Yhtiö palkkasi tutkimuksen suorittamaan ”hyvin tunnettuja, usein tuotenimillä toimivia taloustieteilijöitä". - Samoin finanssiala palkkasi korkean profiilin akateemisia taloustieteilijöitä tutkimaan alaansa tietäen täysin, että tutkimus ei ole koskaan ollut riippumatonta eikä oikeastaan ​​tutkimusta ollenkaan.
Uber on sittemmin pitänyt tätä ns. 'riippumatonta tutkimusta' puolueettomana todisteena sen tehokkuudesta."

Globalisaatio ja Näätänen

Globalisaatiosta ja sen vaikutuksista


Ari-Matti Näätänen on kirjoittanut globalisaatiosta ja hyvinvointivaltiosta. Hänen  tekstiään referoi Rane Aunimo Demokraatissa. Näätänen tarkastelee globalisaatiota lähinnä kauppavaihdon kasvuilmiönä. Hän perkaa havaintoja useista tutkimuksista näiden kahden yhteyden ja kehityksen kuvaamiseksi. Havainnoistaan hän päätyy varsin kummallisiin lopputulemiin. Täsmentämättä jäävät mekanismit tai talouden toimintadynamiikat, joiden hän arvioi tuottavan kuvaamansa asiayhteydet. Varsinaisista syy- ja seuraussuhteista ei näin ollen ole kysymys. Tässä esitetään muutamia kommentteja kirjoittajan pääväittämiin.



Mitä globalisaatio on?


Kuvaavaa on, että Martti Häikiö Nokia Oyj:n historiassaan 1992-2000 nimeää aiheen globalisaatioksi, jolla hän tarkoittaa telekommunikaation maailmanvalloitusta. Käsite saa tässä tarkastelutavassa relevantimman merkityksen verrattuna Näätäsen käyttämään merkitykseen. Toimintojen laajentuminen yli rajojen aina kaukaisimpia paikkoja toisiinsa kytkien on globalisaation perusta. Historiallisesti Silkkitie oli varsin vaikuttava globaalin yhteistyön, kauppavaihdon, kulttuurivaikutteiden, uskontojen kulkeutumisen, tiedustelun, tietojen, taitojen ja teknologioiden kulkeutumisen, valtapyrkimysten ja vaikutusvallan levittämisen sidos.


Nykyisen kaltaisen globalisaation on mahdollistanut liikenteen ja logistiikan kehitys ja kustannusten aleneminen. Toinen keskeinen osa-alue on tietoliikenteen kehitys. Laajennamme käsitteen sisältöä edelleen. Kaiken taustalla on valtavasti kasvaneet suurten voittojen synnyttämät rahoitusvarallisuuden määrä, joka etsii helppoja tuottoja ja pyrki ja onnistui purkamaan omaa toimintaansa rajaavan sääntelyn. Globalisaatio itsessään on monitahoinen ilmiö. Siinä on kysymys tavaratuotannon siirtymisestä halpamaihin, arvoketjujen maailmanlaajuistumisesta, maailmanmittakaavan logistisista järjestelmistä, informaatioteknologian mahdollistamista digijättien palvelualustamonopoleista, kulttuurin ja viihteen ylikansallisesta tarjonnasta sekä ennen kaikkea finanssitalouden kasvusta ylikansalliseksi reaalitalouksien tuotot imeväksi jättiläiseksi.


Pääomalla ei ole mitään rajoitteita rajojen ylittämisessä. Ns. vapaakauppasopimuksilla on voimistettu suuryritysten asemaa maailmankaupassa. Maailmankauppa on suuryritysten hallussa ja enenevästi niitä omistavat finanssiyhtiöt. Maailman yritysomaisuudesta 149 finanssilaitosta omistaa 40 %. Ajatukset siitä, että kilpailu olisi avointa ja markkinamallin mukaista, ei toimi. Suuryhtiöiden markkinavoima näkyy korkeampina hintoina, pienten tuottajien syrjäytymisenä ja jopa työllisyyden alhaisempana tasona. Niiden poliittinen voima näkyy vapaakauppasopimusten sisällöissä ja poliittisen eliitin suopeutena niitä kohtaan päätöksenteossa. Suurytiysten taloudellinen ja politiittinen voima riittää kilpailuttamaan valtioita purkamaan sääntelyään, laskemaan yritysten veroja ja lupaamaan niile etuja ja tukita. Seuraukset ilmenevät mm julkisen talouden alijääminä. Vapaakauppasopimuksin on pääoman intressit suojattu erillisellä investointien suojalausekkeilla, jotka estävät julkisen vallan muuttamasta liiketoimintaympäristöä.


Näätänen toteaa globaalilla kilpailulla olleen vaihtelevia vaikutuksia hyvinvointivaltioon. Tällöin globaalin kilpailun väitetyt vaikutukset hyvinvointivaltioihin voivatkin olla vääristyneen kilpailun vaikutuksia eivätkä tule kuvatuiksi Näätäsen väitteillä. Kun kirjoittaja näkee sosiaalivaltioiden jopa kasvaneen globalisaation aikakaudella, kysymys voi olla globalisaation aiheuttamien ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden, synnyttämistä sosiaalimenoista.


Kysymyshän on lähtökohtaisesti pääoman rajoituksettomasta toimintaoikeudesta tehdä voittoa yhteiskuntien kehityseroilla. Pääoman siirto halpojen työvoimakustannusten ja heikon yhteiskunnallisen sääntelyn perässä tuottaa työttömyyttä, lisää sosiaalimenoja  ja laskee verotuloja sekä vähentää tulomenetysten kautta kokonaiskysyntää kehittyneissä maissa. Alikysynnästä on tullut kapitalisimin pysyvä rakenneongelma. Lisääntyvät ympäristöongelmat ovat myös tämän kehityksen seurausta. Kehitysmaissa myrkyt voi huoletta pumpata luontoon.


Suurin eriarvoisuuden syy on finanssitalouden yhä voimistuva valmistavan ja tuotannollisen talouden tuottojen ja varallisuduen louhinta. Eriarvoisuus ja terveyserotkin lähtevät kasvuun joukkotyöttömyyden vallitessa ja köyhyyden lisääntyessä. Köyhyyden kasvu on ollut finanssikriisien kärjistämä ja senkin jälkeen kasvava ilmiö. Pääoman liikkuminen yli rajojen panee työvoiman liikkumaan työn perässä. Kulkemisen helpottuminen tarjoaa työvoimalle mahdollisuuden liikkua työn perässä ja toisaalta myös pakottaa siihen. Tämä on osa globalisaation aiheuttamaa maasta- ja maahanmuuttoa. Se johtaa myös juurettomuuden lisääntymiseen ja pitkäaikaiseen puutteellisesta yhteiskunnallisesta integraatiosta johtuviin sosiaalisiin kustannuksiin sekä sosiaalisiin ja poliittisiin jännitteisiin.


Kuljetuskustannusten aleneminen tarjoaa mahdollisuuden tuotannon ja markkinoiden eriyttämiseen ja em. kehityseroista hyötymiseen. Sijoituksillaan alhaisemman kehityksen maihin voi pääoma ulkoistaa ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Näin markkinalous toimii. Yhteiskuntien kustannuksina ne tulevat tulevaisuudessa maksuun.  Globaaleita ovat myös ympäristö- ja ilmastokriisit kuin myös useat poliittiset ja sotilaalliset kriisit kerrannaisvaikutuksineen. Näistä esimerkkejä löytyy latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.





Mihin markkinatalous tarvitsee hyvinvointivaltiota?


Markkinatalous ei synnytä hyvinvointivaltioita vaikka se luo tarpeen siihen. Se ei ole sitä luonut Intiaan eikä Kiinaankaan. Jos Intiassa olisi sosiaalivaltio, olisivat siellä terveydenhoidon ja koulutuksen sekä työttömyyden sosiaalivaltiolliset menot suuret puhumattakaan ympäristövahinkojen kustannuksista. Intia on mukana globalisaatiossa. Kun siellä ei ole sosiaalivaltiollisia kasvaneita kuluja tai näiden menojen viime rippieden alasajoa, mitä tutkijamme päättelisi näistä seikoista. Ehkäpä sen, että kovin on neutraali tuo globalisaation vaikutus hyvinvointitalouteen. Globalisaation neuraalisuudesta hyvinvointivaltion olemassaololle voi toki puhua siinä merkityksessä, että se ei ole vielä pystynyt kehittyneissä valtioissa viemään täysin tämän rahoituspohjaa, mutta ei ole myöskään synnyttänyt yhtään uutta sosiaalivaltiota vaikka on lisännyt tämänkaltaisten yhteiskunnallisten toimien tarvetta. Tällaisia vaikutuksia aikaansaadakseen sen olisi tarvinnut täysin ohjelmoida eri maiden poliittiset koneistot.


Väite sosiaalivaltion menojen kasvun ja globalisaation voimistumisen yhdenaikaisuuden tarkoittamasta poliittisesta neutraalisuudesta on epämääräinen. Näätäselle se näyttää merkitsevän globalisaation neutraalisuutta sosiaalivaltion olemassaololle. Kuitenkin se on ensisijassa aiheuttanut tarvetta sosiaalimenojen lisäykseen. Sosiaalimenojen kasvu voi olla juuri globaalin kehityksen pakottamaa, mutta ilman sen tarjoamaa rahoitusta aiheuttamiensa yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon kehittyneissä maissa. Kaikki globaalit ilmiöt vaikuttavat yhteiskuntiin ja niiden valtasuhteisiin. Kysymys vallasta on keskeisin asia globalisaatiossa. Rajoitukseton ja usein yhteiskunnallisesta vastuusta irrallaan oleva globaali liiketoiminta kasvattaa voittoja ja lisää pääoman valtaa. Viestinnän rajoituksettomuus globaalina ilmiönä on monitahoinen. Ensisijaisen merkityksensä sekin saa internetjättien markkina-aseman ylivertaisuudesta. Ne harjoittavat kaupallista ja poliittista manipulaatiota. Jos globalisaatiota tarkastellaan näiden vaikutussuuntien avulla, keskeistä on ollut suuryritysten vallan kasvu ja työn ja sitä edustavan ay- ja työväenliikkeen aseman heikentyminen. Näiden internetyhtiöiden täysimittainen veropakoilu on globaalia veroparatiisien hyväksikäyttöä ja kehittyneiden valtioiden hyvinvoinnin kalvamista.


Pääoman yhteiskunnallisten velvoitteiden karsiutuminen ja verotusasteen huomattava lasku on globalisaation ytimessä. Kehittyneissä maissa on myös tapahtunut teollisuuden alasajo ja teollisten investointien pitkäaikainen väheneminen. Tästä on seurannut työttömyyttä ja samanaikainen palvelusektorin prekaarien töiden lisääntyminen. Kehittyneiden maiden koko laajuudessa työntekijöiden asema on heikentynyt ja ansiokehitys jäänyt heikoksi. Keskiluokan tulokehitys on myös jäätynyt näissä maissa. Pääoman kiihko rahan tekemiseen rahasta on tarkoittanut tuotannollisten investointien olennaista vähenemistä. Yhteiskuntien tuotantopotentiaalit ovat jääneet käyttämättä. Tuottavuus ei ole kehittynyt eikä talous kasvanut, työtä ei ole syntynyt eikä tuloja, ei myöskään ole ollut uutta verotettavaa. Hyvinvointivaltion palveluksien tarvetta on lisätty ilman samanaikaista rahoituspohjan kasvua.


Kirjoittajan väite siitä, että markkinatalous ei ole johtanut hyvinvointivaltioiden alasajoon länsimaissa on hämärä. Ensinnäkin hyvinvointivaltiot luotiin kapitalismin vastavoimien toimesta lievittämään kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Alunperin pääoman omistajat osallistuivat yhteiskunnallisen konsensuksen hengessä sen kustannuksiin. Myöhäiskapitalismin ja uusliberalismin kärjistämä voiton tavoittelu on samalla merkinnyt tällaisen yhteiskuntasopimuksen irtisanomista pääoman taholta. Palkansaajista ja keskiluokasta on tullut hyvinvointivaltion rahoittajia. Veroin rahoitetuista hyvinvointipalveluista rahapiirit ovat onnistuneet tekemään markkinat, joilla kansainvälisten sijoittajien omistamat firmat hallitsevat ja tekevät voittoa. Ilman julkista rahoitusta kyseiset markkinat olisivat olennaisesti pienemmät, joten ei pääoman intressi tässä ole niiden alasajo vaan tehoka lypsy. Markkinatalouden ja rahavallan ohjauskeskusten ei näin ollen tarvitse alasajaa hyvinvointivaltiota, se ei maksa heille mitään ja toisaalta viisaimmat siellä ymmärtävät makrotaloutta siinä määrin, että tajuavat hyvinvointivaltion toimivan automaattisena vakauttajana kapitalismin ja ennenkaikkea finanssikapitalismin synnyttämissä kriiseissä sekä lievittävän kapitalismin luomaa eriarvoisuutta ja siten takaavan järjestelmän legitiimisyyden.

Sen lisäksi pääoma on onnistunut porvaripuolueiden ja osin sosialidemokratiankin tuella yksityistämään terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotannon. Hoivasta, jota liiketoiminta lähtökohdiltaan jo turmelee, on myös tehty voiton keruun tanner. Kun enenevä osa hyvinvointipalveluja on liiketoimintaa, ei pääomalla ole suurempaa intressiä hyvinvointivaltion alasajoon.



Lisääntyvätkö tuloerot ilman yhteyttä talousjärjestelmään?


Kirjoittaja väittää, että markkinatalouden kehitys länsimaissa ei ole yhteydessä näiden maiden tuloeroihin. Matti Tuomala on tutkinut tulo- ja omaisuuseroja Suomessa. Hänen tutkimustuloksensa tuovat yksiselitteisesti esiin tulo- ja varallisuuserojen kasvun 1990-luvulta lähtien. Josef Stiglitz todistaa palkansaajien ja keskiluokan tulojen jäätyneen 1980-luvulle samaan aikaan kun rikkaimmat ovat rikastuneet. Yhä pienempi joukko saa yhä suuremman tulo-osuuden ja vastaavasti omistaa yhä suurempaa varallisuusosuutta. Tässä on kysymys kaikissa länsimaissa ylimmän 10 %:n ja ylimmän 1% :n ja vielä rajummin ylimmän promillen tulo- ja varallisuusosuuksien ryöstäytymisestä irti yleisestä kehityksestä.


Funktionaalisen tulonjaon kehitys on tapahtunut pääoman hyväksi; Suomessa yli 10 %-yksikön siirtymä pääoman hyväksi 1980-luvulta alkaen. Rikkauksien keskittymisen myötä myös valta on keskittynyt. Sijoittajat muodostavat ns. markkinavoimat, joita julkisten budjettien laadinnassa kuunnellaan. Tämäkin on toisin kuin kirjoittaja väittää, että omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähenemisestä ei ole merkkejä tilastoissa. Tätä ilmiötä tuskin on tilastoitu. Valtavasta lobbauskoneistosta toki jo jotain virallistakin tietoa on. Tällä elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät tekemään hallitukset ja parlamentit heille suosiollisiksi. Tästä ilmiöstä on jopa tutkimustakin sekä USA:ssa että Suomessa. Hyväveliverkostot ja korruptio kuuluvat myös keinovalikoimaan, joita tutkimus ei tavoita. Stiglitz dokumentoi tätä ilmiötä USA:n lailla, joka kieltää julkisen vallan suuret lääkkeiden tukkuostokset, joilla lääkkeiden hintoja voitaisiin laskea. Näin siis valtiovalta taipuu suuryritysten tahtoon. Finanssipolitiikan rajoja asettaa myös EU perussopimuksellaan sekä vakaus- ja kasvusopimuksellaan sekä budjettilausunnoillaan. Samanlaisia interventioita harjoittaa OECD ja IMF. Molemmat ovat useamman kerran ottaneet kantaa Suomen finanssipolitiikkaan. Kysymys on globaaleista toimijoista, globaalin kehityksen luomista instituutioista. Se, missä määrin näiden interventioiden lähtökohdat ovat kiinni ns. markkinatalouden osapuolien intresseissä ja globaalin kehityksen paineissa, jääköön toiseen keskusteluun.


Tulokehityksen arviointi tulonsaajadesiilien avulla kertoo ylimmän osan irtiotosta. Vuosien 1990-2007 ylimmän prosentin ja ylimmän promillen osuudet tulojen kasvusta Suomessa ovat olleet useampikertaisia muihin nähden ja OECD-maiden huippua. Globalisaatiolla on ollut erilaisia tulovaikutuksia riippuen siitä, mitä halutaan mitata. Alvaredon ja kumppanien mukaan maailman pienituloisin 50% sai kokonaistulojen kasvusta 12% aikavälillä 1980-2016. Vastaavasti suurituloisin prosentti vei kokonaistulojen kasvusta 27%, eli yli kaksi kertaa sen mitä pienituloisin puolikas tulonsaajista.


Suomessa henkilökohtaiset tuloerot ovat olleet kasvussa 1990-luvulta lähtien. Eriarvoisuus on siis kasvussa globalisaation aikana toisin kuin kirjoittaja uskoo. Väite, että asialla ei ole yhteyttä globalisaatioon vaan kansallisiin valintoihin, on harhaanjohtava. Globalisaatio jo sinänsä lisäsi pääoman rajoituksettomia liiketoimintamahdollisuuksia ja voittoja. Markkinafundamentalistinen virtaus, jota globaalisti ajettiin, sai aikaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen rikkaita ja pääoman omistajia suosivaan suuntaan kaikissa kehittyneissä maissa viimeistään 1990-luvulla. Sen johdosta pääoman verotusta kevennettiin yhdenmukaisesti kaikkialla kehittyneissä maissa. Se tarkoitti liiketuloksen verotuksen alentamista, pääomaverotuksen ja tuloverotuksen erottamista toisistaan ja progressiosta luopumista pääomatulojen osalta. Tämä sai rikkaat muuttamaan palkkatulonsa pääomatuloiksi. Veromenetykset ovat tässäkin huomattavat. Tässä ei nähdä markkinataloutta ja valtioiden verotusta erillisinä. Kaikissa maissa pääomapiirit ovat pyrkineet ja saaneet verotuksen haluamakseen. Suomessa vain muutamia esimerkkejä ovat osinkojen olematon verotus kokonaisuudessaan, listaamattomien yritysten kohtuutomat veroedut, hallintarekisterien läpiajot eduskunnassa, työnantajien kela-maksun poisto, yhteisöveron alentamiset, eläkevakuutusmaksujen siirto palkansaajien maksettavaksi ja Sipilän hallituksen tekemä yrittäjävähennys.


Globalisaatiota on muovannut 1960-luvulta lähtien yhä voimmakkaammin kehittynyt finanssiala; varjopankit, omaisuuden hoitoyhtiöt, sijoitusyhtiöt, hedge-rahastot ja kuumimman ja yhteiskunnallisia velvoitteita avoimimmin pakenenevat sijoitukset veroparatiiseihin. Näissä liikkuvan rahoitusvarallisuuden, tulojen ja transaktoiden määrä kasvaa yhä. Maailman rikkaille ja suuryrityksille on luotu mahdollisuus välttää verot, lait ja yhteiskunnalliset velvoitteet. Sijoittajatahot ostavat yrityksiä ja hallintoja. Julkistaloudet on sidottu velalla sijoittajien valtaan. Rahoitusalasta on kasvanut liian suuri, kokonaistuottavuudeltaan olematon ja sijoitusriskien ja suunnattoman luototuksen kautta suurin riski aiheutuu yhteiskunnille. Se muodostaa systeemisen riskin koko maailmantaloudelle, se tietää sen voi ottaa suurempia riskejä, koska veronmaksajat hoitavat vauriot.

Tuloeroihin ja hyvinvointivaltion rahoitusperustaan vaikuttavat globaalit rahoitusalan kehityssuunnat. Sijotustoiminnan tuloja saadaan mm yritysostoista, niiden pilkkomisesta ja myynnistä sekä fuusiosiosta. Jäljelle jäävät ovat monopoliyrityksiä, jotka keräävät ylivoittoja. Esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen rahoitusalan voittojen massiivinen kasvu vähän yli kuudesosasta vuonna 1960 finansssikriisin alla 45 prosenttiin kaikista amerikkalaisyhtiöiden voitoista. Finanssivallan otteet lujittumisesta kertoo kolmen yrityksen - Blackrock, State street ja Capital group – on omistuksessaan 10-20 % useimmista merkittävistä amerikkalaisyrityksistä. Samat yhtiöt taitavat myös pöytälaatikkofirmojen perustamisen veroparatiiseihin ja siten tulojen suojaamisen julkisten palvelujen tuottamiseen tarvittavilta veroilta. Sama kehitys käy läpi kehittyneen maailman.

Veroparatiisit ja rahoituspääomien vapauttaminen sääntelystä ovat myös globaaleja ilmiöitä. Veroparatiisit ovat ns. markkinatalouden ytimessä. Maailman rikkaat ja suuryritykset käyttävät niitä säännönmukaisesti. Niillä horjutetaan hyvinvointivaltion perustaa. Viisi tietovuotoa antaa asiasta yhdenmukaisen kuvan. Nämä takaavat maailman rikkaille ja pääomien omistajille ylivertaiset keinot verojen välttelyyn samoin kansallisten lakien kiertoon. Ne horjuttavat markkinatalouden oikeusvaltioperustaa, uskoa sen tasapuolisuuteen, reiluuteen ja luottamukseen. Globaalit talouden ja politiikan suuntaukset ovat samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaen lisänneet tulo- ja omaisuuseroja. Globaalilla tasolla 26 henkilöä omistaa yhtä paljon kuin vähemmän omistava puolisko maapallon ihmisistä. Tämä puolet maailman varallisuudesta omistava superrikkaiden ihmisten määrä on pienentynyt kaiken aikaa.


Nykyaikana kaikki tärkeimmät poliittiset virtaukset ja niiden johdolla tehtävät valinnat ovat globaaleja ja määrätietoisesti ajettuja elinkeinoelämän ja rikkaiden pyrkimyksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on uusliberalismin läpiajo länsimaissa. Tämän Paavo Löppönen on dokumentoinut ao. kirjassaan. Lobbauksesta tehty suomalainenkin tutkimus vahvistaa tätä. Samaa kertoo rikkaiden ajattelusta tehty tutkimus. Se kertoo poliittisen ja taloudellisen eliitin tiiviistä suhteista. Näiden asiantilojen todeksi uskomistahan kirjoittaja väitti naiviksi.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat organisoituneet kansainvälisesti. Ne hyödyntävät globalisaation synnyttämää turvattomuutta, epävarmuutta ja toimeentuloehtojen heikkenemisen synnyttämää katkeruutta oman yhteiskunnallisen aseman luhistumisesta. Samaan aikaan tapahtuu muutos arvoissa; demokratian arvostus, solidaarisuuden tunnot ja humaani suhtautuminen kanssaihmisiin ovat heikentyneet. Netti ja sosiaalinen media toimii vihalinkona ja algoritmit vahvistavat ennakkoluuuloja ja eettisiä rajanylityksiä sekä ajatushautomot kykenevät luomaan poliittista tulevaisuutta. Vaalituloksista tulee kauko-ohjattuja. Halveksunnasta ja vihasta tulee kollektiivinen omanarvon nostamiskeino, näin on käynyt vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin suhtautumisessa. Globaalien talouskriisien aiheuttamat epäoikeudenmukaisuustunnot ja asemansa uhatuksi kokevien tarve hakea syntipukki, johon vihan voi kohdistaa, luovat keskeisiä poliittisia jännitteitä yhteiskuntiin. Samanaikaisesti finanssisektori ja matalapalkkasektori kasvavat, yhteiskunnan taloudellinen ja polittiinen eliitti sanoutuvat irti solidaarisuudesta heikompia kohtaan. Globalisaatio on ytimeltään eliittien ja huippurikkaiden projekti.


Globaali ilmiö on myös erilaisten liikekirjanpidon keinojen käyttö yritysten verojen minimointiin. Näitä ovat mm. siirtohinnoittelu, konsernilainat ja -avustukset jne. Näillä horjutetaan hyvinvointivaltion rahoitusta. Suomen kohdalla näiden vaikutus on miljardiluokkaa. Veroparatiisien aiheuttama verotulomenetys Suomelle on ollut EU:n jo vanhan arvion mukaan miljardi euroa vuodessa. SDP:n veroryhmän arvio vakuutuskirjekuorien aiheuttamasta verotulomenetyksestä liikkui 400 miljoonan tasolla vuosittain. Näillähän on yhteys hyvinvointivaltion kehitykseen ja laajuuteen. Ei kansainvälisen pääoman ole tarvinnut tavoitella hyvinvointivaltion alasajoa. Sillä on ollut keinot omien vastuidensa vähentämiseen. Keskiluokasta on tehty hyvinvointivaltion maksumies. Sen asema taas on jäätynyt ja tulokehitys polkee paikallaan. Tämä taas synnyttää markkinafundamentalisteille tukijoukon, joka vaatii julkisten menojen leikkausta, ei pääoman yhteiskuntavastuun lisäämistä. Edes sellaista vaatimusliikettä ei esiinny, että viimevuosien huimasta voittojen kertymästä verotettaisiin enemmän. Vuosittaiset osinkotulot ovat noin 18 - 23 miljardia euroa. Näistä valtion verotuloiksi päätyy noin puoli miljardia euroa.

Keinoina näiden tulojen verovälttelyyn ovat holding-yhtiöt, säätiöt ja hallintarekisterit sekä veroparatiisit. Ruotsalainen arvio veroparatiiseissa olevan omaisuuden määrästä on 10% bkt:sta. Pohjoismaiset taloustieteilijät ovat arvioineet viidessä eri tietovuodossa esiintyneiden ko. maiden rikkaiden paratiisisijoittajien ilmoittaneen tulonsa verotukseen kolmanneksen pienempinä kuin heidän todelliset tulonsa olivat. Tämä ilmeni kun on verrattu heidän ilmoittamiaan tuloja veroparatiisitilien tietoihin. Kaiken kaikkiaan on synnytetty globaali verorälssi. Suomen rikkaat eivät poikkea kuvasta. Pörssin ulkopuolisten yritysten osinkojen erityishelpotusten purkaminenkin on tabu.


Globaalilla toimintatavalla maailman mahtavat ovat luoneet kansallisvaltioiden toimintapakot. Markkinoiden reaktioita pelätään ja ne otetaan etukäteen huomioon talouspoliittisessa päätöksenteossa. Valtasuhteiden muutos kansainvälisen rahavallan hyväksi uhkaa kansallista itsemääräämistä ja demokraattisten valtioelinten toimivaltaa, siten demokratiaa kokonaisuudessaan. Kun ei ole rahaa hyvinvointivaltioon, tulee talouskuripolitiikan esiin nostaminen helpoksi. Nykyhallituskin on lukinnut finanssipolitiikan mahdollisuudet työllisyysastetavoitteeseen. Pääomatuloihin ei uskalleta kajota. Pakot tulevat ulkoa, mutta niillä on aina kansalliset edustajansa, kuten nykyhallituksessa Kepu. Hiljaisesti demaritkin unohtivat Lauri Finerin veropoliittiset arviot pääomatulojen verotusmahdollisuuksista. Valtioiden omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähentymistä ei näkynyt Näätäsen mukaan tilastoissa. Se näkyy kuitenkin tarkkaavaiselle huomioitsijalle monin eri tavoin. Hän esittää mm. julkisen talouden velkaantumisen erillisenä hyvinvointivaltion kehitykseen vaikuttavana tekijänä.


Valtioiden velkaantumisen näkeminen globalisaation ohella vaikuttavana tekijänä, ei itse globalisaatioon kuuluvana, pelastaa globalisaation hyvinvointivaltion rahoitusongelman aiheuttajan syyllisyydestä. Kehittyneiden valtioiden velkaantuminen syntyi ja laajeni nykyisiin mittasuhteisiin finanssikriisin jälkeen. Sen aiheuttama taloudellinen lama heikensi valtioiden ja julkistalouksien rahoitusperustaa dramaattisesti ja useampikertaisti niiden velkaantuneisuuden. Hyvinvointivaltion rahoitusongelmien ja legitimiteetin huojuttamispyrkimysten erottaminen globalisaatiosta kertoo ilmiöiden rajoittuneesta ymmärryksestä ja/tai tarkoituksellisesta harhautuksesta. Ihmetystä herättää se, että tämä tapahtuu Sorsa-säätiön toimesta.


Tampereella 15.12.2019


Veikko Räntilä

Taitekohta ilmastomuutoksessa jo ylitetty?

Frakfurter Rundschau kirjoittaa 24.1. 2020

Vuonna 2015 kansainvälinen yhteisö päätti Pariisin sopimuksessa: ilmaston lämpeneminen olisi pidettävä kahdessa asteessa, mutta mieluummin 1,5 asteessa. Tätä rajaa ei ole valittu mielivaltaisesti, mutta syyt siihen ovat vain vähän kansalaisten tiedossa.

Jos se ylitetään, ilmastokriisi uhkaa laajentua, mistä tutkijat varoittavat. Ongelma: Jos ilmasto- ja maajärjestelmässä laukeaa ​​tiettyjä "käänne-elementtejä", voi tapahtua ketjureaktioita, jotka nostavat lämpötilaa hallitsemattomasti. Sitten uhkaa ”kuuma ajanjakso”, jonka aikana maa lämpenee neljästä viiteen astetta ja joka lopettaa nykypäivän ihmisen sivilisaation.

16 käänne-elementtiä voisi nopeuttaa ilmastonmuutosta
Tutkijat ovat tunnistaneet 16 näistä käänne-elementeistä, jotka laukeavat ​​eri lämpötilan kynnysarvoilla. Paletti vaihtelee Grönlannin ja Antarktiksen  valtavista jäälevyistä maapallon ikiroutaiseen maaperään, Amazonin sademetsään ja Golf-virrasta Intian monsuuniin.

Nämä käänne-elementit ovat "planeettamme Akilleen kantapää", sanoi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen (PIK) entinen johtaja ja hallituksen neuvonantaja, professori Hans-Joachim Schellnhuber. Hän varoittaa: "Meidän ei pitäisi aktivoida näitä käännemekanismeja ollenkaan." Jos järjestelmät kaatuvat, suurinta osaa niistä ei voida enää palauttaa vanhaan tilaansa, vaikka ihmiskunta eläisi yhtäkkiä ilman päästöjä.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka käänteen tapahtuminen voi lisätä ilmaston lämpenemistä, on esimerkiksi ikiroudan sulaminen, ikiroudan joka kattaa yhden kuudesosan maapallon pinta-alasta - Siperiassa, Alaskassa ja Pohjois-Kanadassa. Lämpeneminen, joka on ollut keskimäärin 1,1 astetta globaalisti, on jo käynnistänyt tämän prosessin. Sulatus ei vahingoita vain rakennuksia ja teitä, se myös vapauttaa suuria määriä kasvihuonekaasuja, CO2: ta ja metaania. Pelkästään ikiroutaisten maa-alueiden pinta-ala sisältää noin 1500 miljardia tonnia hiiltä, ​​mikä on noin kaksi kertaa enemmän kuin koko maan ilmakehässä. Käynnistyksen jälkeen itsevahvistuvaa sulamisprosessia ei voida pysäyttää - ja valtavia määriä kasvihuonekaasuja vapautuu. Se johtaisi "turbolämpenemiseen".

Varoitukset käänne-elementeistä eivät ole uusia
Samoin vakavat seuraukset kasvihuonekaasujen tasapainolle uhkaavat, jos Amazonin sademetsät kuivuvat ja boreaaliset metsät pohjoisessa, esimerkiksi Pohjois-Kanadassa ja Venäjän taigassa, tuhoutuvat edelleen. He myös varastoivat valtavia määriä hiiltä, ​​joka sitten pääsee ilmakehään ja antaa planeetan lämpiämiselle vauhtia. Sitten metsä muuttuu hiilidioksidivarastosta hiilidioksidilähteeksi.

Käännekohtavaroitukset eivät ole uusia. Ilmastotieteilijät tiesivät jo 1980-luvulla, että jos päästöt kasvavat loputtomiin, ilmastojärjestelmässä tapahtuu perusteellisia muutoksia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että aika, jolloin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei voida enää åysäyttää, voitaisiin saavuttaa odotettua nopeammin.

Viime vuoden lopulla ryhmä johtavia tutkijoita varoitti tunnetussa lehdessä "Nature", että yli puolet 16 käännekomponentista oli jo vaarallisen lähellä. Kommentin pääkirjoittaja Timothy Lenton varoitti "planeettahätätilanteesta". Maapallon järjestelmän kaatuminen uuteen tilaan ei ehkä enää ole meidän käsissämme, sanoo Ison-Britannian Exeterin yliopiston globaalijärjestelmien instituutin johtaja.

Ihmiskunnan voidaan sallia päästää vain 500 miljardia tonnia kasvihuonekaasuja
Tutkijat laskivat, kuinka paljon kasvihuonekaasuja globaali yhteisö voi edelleen päästää ilmakehään voidakseen ylläpitää turvallisuusrajaa 1,5 astetta  50 prosentin todennäköisyydellä. Se on noin 500 miljardia tonnia.

Tämä määrä loppuisi, jos vain nykyiset yli 40 miljardin tonnin hiilidioksidipäästöt pysyisivät tällä tasolla 12 vuoden ajan. Lenton-tutkijaryhmän mukaan ikiroudan ja metsien hävittämisen aiheuttamat lisäpäästöt voivat olla jopa 300 miljardia tonnia, jos kaatopaikat ovat tosiasiassa välittömässä läheisyydessä - 100 miljardia ikiroudan äkillisestä sulamisesta ja 200 miljardia metsien kuolemasta tai palamisesta  Amazonissa ja pohjoisilla leveysasteilla. Luonto-kommentissa todetaan: yhdessä muiden päästöjen kanssa "jäljellä oleva talousarvio on jo ylitetty." Tämä tarkoittaa, että 1,5 asteen raja tulisi käytännössä jo unohtaa.

Ihmiskunta on menettämässä hallinnan ilmastomuutoksesta
Toistaiseksi maailman hallitukset ovat kuitenkin vielä kaukana pysähtymisestä kahteen asteeseen,  puhumattakaan 1,5 asteesta. YK: n ympäristöohjelman Unep mukaan maapallon suunta on plus 3,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos valtiot saavuttavat aiemmin sovitun hiilidioksiditavoitteensa. Jos he eivät tee niin, maapallo voi lämmetä jopa 3,9 asteeseen. Molemmissa tapauksissa laukeaisi joukko käännettä kiihdyttäviä elementtejä.

Hallitusten odotetaan esittävän parempia ilmastotavoitteita tänä vuonna. Ei ole selvää, ovatko ne riittäviä hidastamaan ilmastokriisiä.

Maan jään sulaa, valtameret nousevat - ilmastonmuutos on kiihtymässä. Tutkijat olettavat, että käännekohta on jo saavutettu.

---
Ilmastomuutoksen uhasta tullaan vielä kirjoittamaan niin paljon, että joudun omalta osltani pysäyttämään julkisen pohdiskelun tähän linkittämääni Frankfurter Rundschaun artikkeliin. Suuria käänteitä on ilmeisesti tapahtumassa - ja ne edellyttäisivät samantasoista tiedostamisen vallankumousta ja heräämistä kansojen ja kansalaisten mielissä. Ilmeisesti se on jo kuitenkin liian myöhäistä...

28.1. 2020 Standard

Ilmastomuutoksen vaikutuksia vuoteen 2050 mennessä

Ilmastomuutoksen seurauksena nouseva merenpinta voi tulla taloudellisesti vahvoille G20-maille kalliisti tämän vuosisadan aikana. Itävallan tutkijoiden tutkimuksen mukaan "Research Research Communication" -lehdessä eniten bruttokansantuotteen (BKT) menetyksiä odotetaan Kiinassa, Intiassa ja Kanadassa.

Tutkimuksensa aikana tutkijat tarkastelivat kysymystä siitä, miten tietyillä oletuksilla valtamerten nousu vaikuttaa maailman 20 taloudellisesti tärkeimmän maan (G20) infrastruktuuriin ja taloudelliseen suorituskykyyn. Näin tehdessään he joko olettavat, saavutetaanko Pariisin ilmastosopimuksen tavoite rajoittaa ilmaston lämpeneminen alle kahteen celsiusasteeseen ennen teollistumista edeltäneen vuosisadan loppuun mennessä.

Tätä tarkoitusta varten Thomas Schinkon johtamat Laxenburgin lähellä Wienin lähellä sijaitsevaa kansainvälistä soveltuvien järjestelmien analyysin instituutiota (IIASA) laskivat erilaiset skenaariot perustuen siihen, kuinka paljon valtiot pyrkivät suojelemaan rannikkoalueitaanan merenpinnan nousulta ja vastaavasti korkeammalta tulvariskiltä.

Tappiot vuoteen 2050 mennessä

Kaiken kaikkiaan kielteinen vaikutus BKT: hen vuoteen 2050 mennessä on jo merkittävä. "Ilman lämpenemistä hillitsemättä, sopeutumistoimenpiteiden toteuttamista ja olettaen, että merenpinta nousee edelleen, globaalit BKT: n menetykset voivat olla yli neljä prosenttia vuoteen 2100 mennessä", Schinko sanoi. Toisaalta, jos lämpeneminen pysyisi vähäisenä ja rannikkojen suojelua edistettäisiin, vaikutus voitaisiin vähentää alle 0,5 prosenttiin.

Negatiiviset taloudelliset vaikutukset vaikuttavat eniten Kiinaan. Jos maa ei enää sitoutu sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, se vähentäisi bruttokansantuotetta 0,8-1 prosentilla vuonna 2050. Intiassa (0,5–0,6 prosenttia) ja Kanadassa (0,3–0,4 prosenttia) taloudellinen tuotanto kärsisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä.

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki...

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.
On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.
Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.
Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.
Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.
Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.
Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.
Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.
Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.
Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.
Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.
Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.
Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.
Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.
Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.

Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.

Sosten periaatteet joustavan perusturva toteuttamiseksi

Soste on julkaissut sosiaali- ja terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteiset tavoitteet perusturvan joustavaksi toteuttamiseksi.

Tiivistelmä
"Perusturvan tehtävänä on taata kaikille ihmisille oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään. Elämisen perusedellytysten turvaaminen kuuluu yhteiskunnan perustehtäviin aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi omistusoikeuksien turvaaminen. Ihmiset haluavat olla aktiivisia yhteiskunnallisia toimijoita ja heillä on oltava riittävät edellytykset siihen. Riittävä perusturva edistää ihmisten toimintakykyä ja hyvinvoinnin mahdollisuuksia. Se luo yhteiskunnallista vakautta esimerkiksi vahvistamalla tasa-arvoa, tasaamalla erilaisia yhteiskunnallisia riskejä ja ehkäisemällä ylisukupolvista köyhyyttä. Eriarvoisuuden vähentäminen ja mahdollisuuksien sekä riskien tasaaminen tukevat yhteiskuntarauhaa sekä vakautta synnyttämällä kansalaisten keskinäistä luottamusta ja luottamusta yhteiskunnan instituutioihin.

Suomalainen sosiaaliturva on monimutkainen etuuksien, verotuksen ja palvelujen sekä niihin liittyvien asiakasmaksujen muodostama kokonaisuus. Nykyinen perusturva ei kaikin osin vastaa ihmisten vaihtuviin ja moninaisiin elämäntilanteisiin eikä työmarkkinoiden muutokseen. Se näyttäytyy ihmisille vaikeasti ymmärrettävänä ja byrokraattisena. Perusturvan taso on matala ja sitä on entisestään leikattu viime vuosina erityisesti indeksileikkausten ja -jäädytysten kautta. Ensisijaisten etuuksien matalan tason vuoksi ihmiset joutuvat turvautumaan pitkäaikaisesti toimeentulotukeen.

Sosiaali- ja terveysalan järjestöt haluavat olla kehittämässä perusturvajärjestelmää sellaiseksi, että se huomioi mahdollisimman hyvin ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja joustaa tilanteiden muuttuessa. Ehdotusten lähtökohtana on luottamus ihmiseen: hänen haluunsa ja kykyynsä tehdä elämäänsä eteenpäin vieviä ratkaisuja, jotka järjestelmä mahdollistaa."

Keskuspankkitalous - rahapolitiikan uusi ilmiö

Keskuspankkitalous

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, 'Rahatalous haltuun' kirjan kirjoittajat (2014 Like) keskustelevat Podcast -lähetyksessä aiheesta nimeltä "Kohden keskuspankkikapitalismia".

Jussi Ahokas on työskennellyt viime aikoina kirjaprojektin partissa. Tulossa on  tietokirja John  Maynaard Keynesistä: Lauri Holappa toteaa Rahatalous haltuun -blogin olleen kolme ja puoli vuotta tauolla - lopetettu sitä ei ole. Seuraavassa yhteenveto Ahokkaan ja Holapan Podcast -keskustelusta keskuspankkitaloudesta. Mukana on allekirjoittaneen muutama kuuntelun lomassa mieleen noussut ajatus IR:n kommentin muodossa.

Finanssikriisin aikana ja jälkeen keskuspankkien rooli talouden vakaajana on kasvanut huomattavasti. Tästä kertoo EKP:n pääjohtajan Draghin kommentti vuonna 2012 siitä, että 'tehdään kaikki mahdollinen' euron vakauden ylläpitämiseksi.

Mitä tämä kertoo kapitalismin muodonmuutoksesta? Mitä tämä merkitsee Euroopan Unionin jäsenvaltioiden taloudelle? Keskuspankin rooli on perinteisesti ollut toimia viimekäden lainaajana. Keskuspankki on pitänyt kriisien aikana kapitalismin jollakin tavalla pystyssä. Nykyään ymmärretään keskuspankin tehtävä olla ennen kaikkea hintavakauden turvaajana. Rahapolitiikan sijasta voitaisiin käyttää myös finanssipolitiikkaa. 'Volcker shock' ( (Paul Adolph Volcker toimi Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtajana Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin presidenttikausilla vuosina 1979−1987) merkitsi sitä, että korot nousivat USA:ssa Fedin toimesta pilviin - se oli luonteeltaan  monetaristinen linjaus, ylikireä rahapolitiikka johti yritysten ongelmiin ja deindustrialismiin, teollisuuden alasajoon. Endogeenin tearianmuodostus - poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon pohjautuva 'rahanteko' lähti tästä liikkeelle.

Finanssikriisin jälkeen on päädytty keskuspankkitalouteen täysin uutena ilmiönä. Rahapolitiikan pienellä justeeraamisella pidetään mm. inflaatiota kurissa. Finanssipolitiikka tehokkaimmassa muodossaan edellyttäisi kuitenkin julkisen talouden vahvistamista. Poliittinen järjestelmä ei ole ollut millään tavalla valmis ekspansiivisempaan finanssipolitiikkaan. Sitä on hyväksytty vain lyhyinä, väliaikaisina toimenpiteinä, kuten korkopolitiikalla kohden nollakorkoja ja jopa negatiivisiin korkoihin suuntautumisena, määrällisenä elvyttämisenä ja erityisohjelmina pankeille. Kukaan ei olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että jotain tällaista voisi olla olemassa.

Tärkeänä seikkana on huomattava rahapoliittisen suvereniteetin puuttuminen Euroopan Valuuttaunionin jäsenmailta. Julkisen velkaantumisen kasvu aiheutti kriisin oikeastaan vain euroalueella. Pelastusta voitiin tarjota vain  ostamalla jonkin maan velkakirjoja määrättömästi ja painamalla tällä tavalla korkotason siedettävälle tasolle.

Kyse on siis 'keskuspankkikapitalismista. Mikä näiden toimien vaikutus oli rahoitusmarkkinoilla? Sillä vältettiin puuttumasta riskipitoisiin lainarakenteisiin. Minsky nimitti tätä 'moneymanagerkapitalismiksi'.  Ilman likviditeettiruisketta monet pankit kaatuisivat. Nykyoloissa emme tiedä, milloin laskukausi loppuu ja seuraava nousukausi alkaa. Kapitalismin nousu on yleensä perustunut jonkinlaiseen boomin, jonka perusteita ei ole koskaan selvitetty. Esimerkiksi valtion julkiset investoinnit valtionyhtiöiden toimesta ovat luoneet ankkurin nousulle. Keskuspankin elvytystoiminta pitää yllä 'uutta luottamusta'.  Esimerkiksi Fed on luvannut vuoroin korkojen kiristämistä ja vuoroin elvytystä.

Millainen linkki on rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden välillä? Miten se on vaikuttanut nousukauteen, Jollakin tavalla nämä toimet ovat valuneet reaalitalouteen. Lauri Holappa ei ole kohdannut vakuuttavaa selvitystä. Mikä tämän kuvion oikein selvittää? Nollakorolla jää tietenkin velanmaksajalle rahaa käteen enemmän kuin muuten olisi.

Ahokkaan mukaan tässä tarvittaisiin lisäksi finanssipolitiikkaa, eli valtion roolin vahvistamista talouspoliittisten päätösten muodossa.
Mikä rooli arvopaperien osto-ohjelmilla on, ovatko ne tuoneet jotakin hyvää tänne reaalitalouteen?  'Animal-spirit' pitää hyvää odotusmieltä yllä. Reaaliset vaikutukset ovat olleet suhteellisen pieniä. Osakekurssien indeksit ovat nousseet, riskien oton mahdollista lisääntymistä on saattanut tapahtua. Rahoituksen saatavuus ei ole ongelma endogeenisen rahan maailmassa. Ehkä se on estänyt ajautumisen uuteen kriisiin. Tässä joudutaan menemään spekulatiiviselle kentälle, jolla ei Ahokkaan mukaan  "twitterissä paljon  pisteitä kerätä".

Finanssipolitiikan tulevaisuuden mahdollisuudet?
Ahokas: seuraava vaihe kapitalismin kehityksessä lienee finanssipolitiikan jonkin asteinen takaisintuleminen. Bernie Sanders postkeyseniläisyyden edustaja  oli laittanut Twitteriin uskontunnustuksen, jonka mukaan keskuspankkien rahapolitiikalla ei päästä pidemmälle, vaan kuvaan mukaan tulee väistämättä ennen pitkää talouspolitiikka . Tarvitaan fundamentalistisempaa tukea kokonaiskysynnälle.

Holappa ei usko kuitenkaan finanssipolitiikan nopeaan tulemiseen. Kriisin torjumista tapahtuu vain  lisäämällä löpöä koneeseen - sen varassa kapitalismi elää. Ekspansiivisen talouspolitiikan torjuminen merkitsee sitä, että keskuspankin koneen öljyäminen riittää sen käynnissä pitämiseksi, vaikka tehoja ei suuremmin olekaan.

Ahokas: Trump lähtenyt haastamaan voimakkaasti Fedin toimintaa. Tästä voisi seurata heilahdus, joka avaisi tietä 'toisesta suunnasta' finanssipolitiikalle. Poliittista taloutta tarvitaan, koska ilman sitä rahamarkkinoita ei voida ymmärtää, Paineita voi tulla (esim. Italia) kovan suunsoiton kuittaamiseksi finanssipoliittisilla toimilla.

Holappa: Voiko tälle kuviolle, siis keskuspankkivetoiselle rahapolitiikalle  tulla päätöspiste? Kuinka pitkään voidaan tätä ruiskuttamista jatkaa ja minkälaisia esteitä sille voi tulla?

Ahokas: Jos 1,3 prosentin kasvu riittää, niin aika maltillisilla ohjelmilla pärjätään. Ostettavaa ilmeisesti riittää. (IR:Siksi uusia valtioiden velkakirjoja lasketaan liikkeelle). Valtioiden kohdalla alkavat jo rajat paukkua.

Holappa: Sisälle on luotu markkinakurin järjestelmä jonka mukaan ostamisesta päätetään aina erikseen. Mitä muuta ostettavaa on kuin velkakirjoja? Missä vaiheessa ollaan jo finanssipolitiikan puolella? Helikopteriraha tai keskuspankin suorat investoinnit? (IR: esimerkiksi Euroopan Investointipankin ilmastosatsaukset 1000 mrd  hiilen käytöstä luopumiseksi).

Holappa: Missä kulkee finanssipolitiikan ja rahapolitiikan raja? Ei ole olemassa mitään selvää rajaa. Voitaisiinko helikopteriraha nimetä Drohnerahaksi - uusi brändäys? Markkinakuri, onko se kokonaan häviämässä rahamarkkinoilta?

 Ahokas: Keskuspankkien väliintulon laajeneminen, korkojen negatiivisuus, merkitsee sitä  että markkinakuri on korvautunut markkinavapaudella. Italia on joutunut ottamaan tosissaan  EKP:n uhkauksen rahahanojen kiinnipanoista. Holappa: tässä tullaan poliittisiin kysymyksiin, josta voi seurata kriisiin reaalitaloudessa. OMT-ohjelman mielenkiintoisuus. Keskuspankkiohjelmien vastapainoksi vaaditaan tiukkoja reaalitalouden toimenpiteitä, jolloin reaalitalous ajautuu ideologisperäiseen kriisiin. Poliittisen kiristyksen uhka on näistä suurimpia 'oikeusavaltioperiaatteen' (IR) muodossa. Mikä OMT-ohjelman merkitys finanssipolitiikan rajoittajana, vaikka sitä ei ole aktivoitu. (IR: merkille kannattaa kuitenkin panna se, että EKP ei ole ryhtynyt vaatimaan valtioiden velkakirjojen lunastusta niiden maturiteetin puitteissa, mikä viittaa siihen että niiden OMT-ohjelman mukaisesta steriloinnin periaatteesta pidetään kiinni)


Kuinka pitkään tämä määrällinen elvyttäminen voi jatkua? Jälkikeynesiläiset eivät ajattele että se voisi kriisiytyä. Myös valtavirtaiset poliitikot ovat turvautuneet QE:hen. (IR: määrällinen elvytys endogeenisena modernina taloudellisten voimavarojen luontina on mm. Bill Mitchellin mukaan sinänsä poliittisesti neutraalia eli sitä voidaan käyttää minkä hyvänsä ideologisen tavoitteen toteuttamiseen).

Itävallan koulukunnan kovan linjan hayekilaiset ovat esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan keskuspankit ovat tuhonneet kapitalismin. Jälkikeynesiläiset näkevät tilanteen huonona välivaiheena, josta voidaan edetä finanssipoliittisiin ratkaisuihin eli demokraattisen valtion vahvistamiseen.

Pitävätkö keskuspankit pitävät yllä zombiyrityksiä? Virtuaalisia yrityksiä, jotka olisivat syntyneet määrällisen elvytyksen tuloksena? Ahokas: Kun likviditeettiä on lisätty, voidaan kysyä, onko se aiheuttanut markkinoilla lisääntynyttä riskinottoa. Miten tästä edetään joutumatta totaaliseen tuhoon, sitä ei Ahokas pysty hahmottamaan. (IR: Vapaakaupan yhteydessä luodut ja luotavat erityistuomioistuimet jo aiheuttaneet Martti Koskenniemen mukaan myös zombiyritysten muodossa suuria menetyksiä valtioille).

Keskuspankkien maksuvalmiuden lisääminen on laskenut rimaa myös huonoille yrityksille päästä markkinoille. Onko tätä seurauksena  'luova tuho'  tai onko se tietoisena pyrkimyksenä hayekilaisella koulukunnalla? Näkymättömän käden hintasignaalit? Onko tällainen olemassa tai voidaanko sellaiseen palata? Voidaanko rahahanat pistää todella kiinni?

Holappa: Siinä ei ole mukana mitään yhteiskunta-analyysia.
----
Tämä oli sitä poliittista taloutta...

Ilpo Rossi: 
Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

21.1. 2020

Ilpo Rossi
Davosissa on juuri alkanut Maailman Talousfoorumi ja keskeiseksi teemaksi näyttää nousevat ilmastokysymykset. Mm. Greta Thunberg puhuu tänään tiistaina Foorumissa, Suomen pääministeri Sanna Marin on myös paikalla. Näyttäisi siltä, että 'mahdollisimman kilpailukykyinen markkina' haluaisi ottaa vetovastuun ilmastomuutoksen torjunnasta teknisen muodonvaihdoksen merkeissä, jossa hiilipohjaiset polttoaineet korvataan sähkömoottoreilla. Ne puolestaan edellyttävät valtavaa akkuteollisuuden lisäämistä. Myös Suomen valtio on valtio-omisteisten sijoitusyhtiöiden kautta lisäämässä satsauksiaan tähän uudenlaista jäteongelmaa muodostavaan ja nopeasti kasvavaan teoillisuudenhaaraan. Saksassa - jossa ei ole kaikkia akuissa tarvittavia alkuaineita kuten kobolttia - on alettu puhua myös nousevin äänenpainoin vetyvoiman puolesta, jonka jätepäästönä muodostuu - vettä! Vedyn käyttöönotto laajamittaisesti on kuitenkin huikaisevan vaativa tehtäväi. Nämä muutosprosessit ovat äärimmäisiä ja myös riskialttiita, joten ne edellyttävät yritysvastuun lisäksi mitä vakavinta yhteiskuntavastuuta sanan globaalissa merkityksessä.. Keskuspankkitalouden kannalta pitäisi tässä yhteydessä nostaa esiin kysymys: miksi ei käytetä finanssipolitiikkaa ja mahdollisteta EU:n itsensä ja jäsenvaltioiden dynaaminen ote näihin suuriin prosesseihin?

Eläkerahastot ja eläkkeiden maksu

TULISIKO suomalaisten yhteisiä eläkerahastoja käyttää eläkkeiden maksamiseen niiden jatkuvan kerryttämisen sijaan?

Kysymys nousi kuumaksi poliittiseksi kiistanaiheeksi viimeksi viikolla, kun pääministeri Antti Rinne (sd) yllätti eduskunnan kyselytunnilla omansakin.

Rinne esitti, että naisten pieniä työeläkkeitä voidaan korottaa ”irrottamalla” eläkerahastoista 200–300 miljoonaa euroa vuodessa. Hallitus on käynnistämässä asiasta selvitystä.


Pääministeri Antti Rinteen (sd) eläkeavaus 7.11. tuli puun takaa. (KUVA: HEIKKI SAUKKOMAA)

Eläke­ala nousi välit­tömästi Rinteen avauksen jälkeen vasta­rintaan. Työmarkkina­järjestöjen yhtenäinen ja jyrkkä viesti oli, ettei eläke­rahastoissa ole ”senttiäkään ylimääräistä”.

Matala korkotaso rahastojen uhkana?
Matalalla korkotasolla on vaikutuksia myös Suomeen. Yhteisten eläkerahastojen koko on kasvanut vauhdilla yli 200 miljardiin euroon, mutta tulevaisuudessa sijoitustuottojen saaminen näyttää vaikeutuvan.

Ratkaisua ongelmaan etsii päättyneellä viikolla julkaistussa esiselvityksessään Eläketurvakeskuksen entinen toimitusjohtaja Jukka Rantala. Rantala selvitti työmarkkinajärjestöjen pyynnöstä keinoja yksityisen sektorin eläkeyhtiöiden sijoitustuottojen kohentamiseen.
https://www.hs.fi/paivanlehti/20012020/art-2000006378035.html

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.