Eurooppalaisesta köyhyydestä

Michael Dauderstädt kirjoittaa 16.1. 2019 Social Europe -verkkolehdessä eurooppalaisesta köyhyydestä. 

EU: n virallinen tilasto peittää köyhyyden ja epätasa-arvon hälyttävän määrän Euroopassa. Heikosta hiljattain tapahtuneesta lieventämisestä huolimatta sen vaarallinen laajuus uhkaa Euroopan sosiaalista ja poliittista yhteenkuuluvuutta.

EU: n tilastotoimisto Eurostat on julkaissut viralliset luvut yleiseurooppalaisesta köyhyydestä ja epätasa-arvosta vuodesta 2005 köyhyysasteen ja S80 / S20-suhteen muodossa. Köyhyysaste on väestön osuus, joka ansaitsee alle 60 prosenttia mediaanitulosta; koska kyseessä on pikemminkin suhteellinen kuin absoluuttinen köyhyys, sitä kutsutaan myös köyhyysriskiksi. Koko EU: n Eurostatin luvut lasketaan kansallisten verokantojen keskiarvojen perusteella, jotka painotetaan väestömäärän mukaan.

Tämä laskentamenetelmä on metodologisesti puutteellinen ja aliarvioi massiivisesti köyhyyden ja eriarvoisuuden todellista laajuutta, koska siinä jätetään huomiotta valtavat erot jäsenvaltioiden tuloissa. Nämä erot ovat erityisen korkeat, jos tuloja verrataan käyttäen valuuttakursseja, vaikka ne olisivat kuitenkin huomattavasti alhaisempia, jos niitä verrataan ostovoimapariteetin (PPP) valuuttakursseihin, jotka tunnustavat, että samat tulot edustavat suurempaa ostovoimaa köyhissä maissa.

Lähes 142 miljoonaa eurooppalaista uhkaa köyhyys. Olemme jo useita vuosia julkaisseet realistisempia arvioita yleiseurooppalaisesta epätasa-arvosta, jossa otetaan huomioon sekä maiden sisäiset että maiden väliset tuloerot. Olemme täydentäneet tätä analyysia arvioimalla yleiseurooppalaisen köyhyysasteen, joka hyödyntää olennaisesti samaa menetelmää. Tällä menetelmällä lasketut arvot ovat huomattavasti suuremmat kuin viralliset luvut.

Voidaan väittää, että ei ole tarkoituksenmukaista luokitella ihmisiä, jotka ovat suhteellisen hyvässä asemassa omassa maassaan kuuluvan Euroopan köyhiin. Tämä kansakeskeinen näkemys kuitenkin aliarvioi, missä määrin eri maiden sosiaalinen tilanne on tullut eurooppalaistuneeksi, mikä vaikuttaa maahanmuuttoon ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. EU: n kansalliset köyhyysasteet vaihtelevat yli 25 prosentista Romaniassa ja alle 10 prosentilla Tšekin tasavallassa. Saksan osalta luku on 16,5 prosenttia (2016). EU: n koko virallinen virallinen Eurostatin luku on 17,3 prosenttia, mikä asettaa köyhyyden EU: ssa vain hieman korkeammaksi kuin Saksassa. Jos kuitenkin lasketaan asianmukaisesti EU: n köyhyysraja, luku on huomattavasti suurempi.

Arvioimme köyhyysriskin kynnysarvon koko EU: lle (60 prosenttia EU: n mediaanituloista) olevan noin 9 760 euroa, joka perustuu markkinakursseihin tai 9 780 euroon PPP-valuuttakurssien perusteella. Suurin osa köyhistä EU: n laajuisista vertailukelpoisista kotitalouksista, joiden tulot ovat alle kynnysarvon, ovat köyhemmissä jäsenvaltioissa, pääasiassa Bulgariassa ja Romaniassa, joilla ei ole vain alhaisin henkeä kohti laskettu tulo vaan myös korkeimmat köyhyysasteet. Käytännössä kaikki näissä jäsenvaltioissa olevat kotitaloudet ovat huonoja tässä yleiseurooppalaisessa vertailussa. Muissa jäsenvaltioissa tähän ryhmään kuuluu vastaavasti vähemmän kotitalouksia. Esimerkiksi Skandinavian maissa ei kvintilejä (viidenneksiä) ole kynnyksen alapuolella. Alla oleva kartta (kuva 1 alkuperäistekstissä) tarjoaa karkean yleiskuvan siitä, miten asiat ovat kunkin maan kannalta.

Arviomme mukaan, jos markkinakursseja käytetään, EU: n laajuinen köyhyysaste on 28,2 prosenttia (se vastaa noin 142 miljoonaa EU: n väestöstä mikä on noin 500 miljoonaa), mikä on suurempi kuin missään yksittäisessä jäsenvaltiossa. Jos sen sijaan käytetään PPP-valuuttakursseja, luku laskee 23,2 prosenttiin (noin 117 miljoonaan), mikä on suurempi kuin Bulgarian köyhyysaste. Eurostatin virallinen 17,3 prosentin köyhyysaste vastaa EU: ssa vajaata 87 miljoonaa köyhyysriskissä elävää. Tämä luku jättää siten joko 30 miljoonaa tai 55 miljoonaa köyhyyskynnyksen ulkopuolelle, riippuen siitä, mitataanko tämä kynnys markkina- tai PPP-valuuttakursseilla.

Köyhyysaste on laskenut hieman vuodesta 2015 lähtien, ja köyhyysriski EU: ssa on laskenut  noin 4 miljoonalla. Tämä lasku vastaa vain yhtä prosenttiyksikköä. Edistyminen voi johtua suhteellisen voimakkaasta kasvusta etenkin köyhemmissä maissa. Kuten kuvasta 2 käy ilmi, yleiseurooppalainen epätasa-arvo laski nopeasti vuoteen 2009 asti, nousi jälleen vuonna 2010 ja on laskenut vain hitaasti sen jälkeen. Kahden suhteellisen köyhän ja väestörikkaan maan, Bulgarian ja Romanian, jotka liittyivät EU: hun vuonna 2007, liittymisen seurauksena EU-27: n eriarvoisuus on huomattavasti korkeampi kuin EU-25: ssä. Ostovoimaeroavaisuuksilla on merkittävä vaikutus: eriarvoisuus on merkittävästi pienempää. Virallinen Eurostat-luku S80 / S20-suhdeluvusta, joka on laskettu metodologisesti virheelliseltä pohjalta, poikkeaa edelleen noin 5: n prosenttiyksikön verran, vaikka myös se on laskenut hieman (0,1).

Niin tervetullut kuin epätasa-arvon vähäinen lasku vuosien 2015 ja 2016 välillä onkin, väheneminen on edelleen paljon hitaampaa kuin vuosien 2005 ja 2009 välillä. Se merkitsee vain vähäistä muutosta vuoden 2011 jälkeen havaittavasta pysähtyneestä tasosta (etenkin kun käytetään markkinakursseja). Syyt löytyvät ensinnäkin maan sisäisen epätasa-arvon hieman vähenemisestä (kuten Eurostatin virallisesta laskutavasta ilmenee) ja toisaalta monien köyhempien jäsenvaltioiden jatkuvasta  menestyksekkäästä kasvusta.

Köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen
Kuten edellä todettiin, eriarvoisuus on yksi suurempia maahanmuuttoon vaikuttavista tekijöistä, mikä puolestaan lisää ahdistuneisuuden ja turvattomuuden tunteita ja populismin nousua. Maahanmuutto oli keskeinen tekijä Brexitin takana, ja se on keskeinen tekijä monien populistististen puolueiden nousulle kaikkialla Euroopassa, myös Skandinaviassa, Ranskassa, Alankomaissa, Saksassa, Italiassa ja Keski- ja Itä-Euroopassa. Suuret tuloerot maiden välillä, joilla on läheiset taloudelliset siteet, myötävaikuttavat myös työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden ulkoistamiseen, mikä puolestaan uhkaa palkkoja ja työllisyyttä alueilla, joilla oli aikaisemmin ollut suurempi taloudellinen hyvinvointi kuin matalampaa ammattitaitoa vaativassa teollisuudessa.

Nämä tekijät kaikkinensa antavat aiheen kiinnittää enemmän huomiota eriarvoisuuden vähentämiseen. EU: n laajuista eriarvoisuutta ja köyhyyttä voidaan vähentää kahdella tavalla: a) vähentämällä maiden välistä eriarvoisuutta tai b) vähentämällä maiden sisäistä eriarvoisuutta.

a) Maiden sisäistä epätasa-arvoa lisäävät hyvinvointiin kohdistuneet leikkaukset ja työmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, teknologinen muutos ja globalisaatio. Kaikkiin näihin syihin voidaan vaikuttaa ratkaisevasti hallitusten politiikalla. Esimerkiksi Saksassa vähimmäispalkan käyttöönotto on pysäyttänyt eriarvoisuuden nousua havaittavasti vuodesta 1995. EU: ssa tiukempi toiseen maahan  lähetettyjen työntekijöiden direktiivi voisi hillitä palkkakilpailua. Äskettäin julkaistussa kirjassaan edesmennyt Tony Atkinson esitteli lukuisia ehdotuksia siitä, miten maan sisäistä epätasa-arvoa voitaisiin vähentää kattaen kaikki olennaiset syyt. Valitettavasti EU: n talouspoliittiset neuvot ja velkaantuneille maille asettamat vaatimukset ovat pikemminkin lisänneet epätasa-arvoa.

b) Maiden välinen epätasa-arvo perustuu monimutkaisiin historiallisiin syihin, joilla on sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. Useat maat ovat kuitenkin kyenneet poistamaan historiallisen kuilun muiden maiden kanssa onnistuneen kasvupolitiikan avulla. Erityisen huomionarvoinen EU: ssa on Irlanti, joka nousi yhdestä EU-15: n köyhimmästä jäsenestä toiseksi rikkaimmaksi asukasta kohti, vaikka tämä saavutettiin osittain ongelmallisilla ja helposti yleistetyvillä menettelytvoilla (verokilpailu, siirtohinnoittelun manipulointi). Etelä- ja Keski-Eurooppa ovat kuitenkin saaneetpitkiä aikoja  korkeampaa kasvua kuin EU: n rikkaat  keskeiset maat. Vaikka EU tuki tätä kasvua aluepolitiikallaan, se heikensi sitä aliarvioimalla käyttämiensä  austerististen ratkaisumallien paniikinomaista vaikutusta.

Euroopan köyhyyden ja eriarvoisuuden viimeaikainen lasku on tervetullut tauko edellisten vuosien pysähtymiseen.  Kun otetaan huomioon, että virallisissa luvuissa aliarvioitu ongelma on suuri, se on aivan liian pieni askel oikeaan suuntaan. Tarvitaan voimakkaampaa edistystä ja päättäväisempää politiikkaa, jotta Euroopan hajoaminen estetään.

Tämä artikkeli perustuu FES: n (Friedrich Ebert Säätiö) julkaisemaan pidempään versioon.

Tietoa henkilöstä Michael Dauderstädt:
Michael Dauderstädt on freelance-konsultti ja toimitusjohtaja Dietz-kustantamossa ja Friedrich Ebert Säätiön entinen talous- ja sosiaalipolitiikan osaston johtaja.

Riiston lopettaminen: julkinen kuluttaminen avaimena vakauteen ja oikeudenmukaisuuteen

John Weeks:
Termi "verotuksellinen" tulee latinalaisesta "kukkarolle". Kun puhutaan finanssipolitiikasta - monet ihmiset ovat väärässä. Kun kyse on finanssipolitiikasta - siitä miten

hallitus hallinnoi maan taloutta - monet ihmiset vertaavat väärin maan rahavaroja  ja sitä, miten sitä ohjataan  hallitaan yksilön tai kodin taloudessa.

Hallituksen kukkaro on kuin mikääneroaa kaikesta muusta. Oikeasti hallinnoituna se voi lopettaa kurittamisen ja tehdä taloudesta vakaan ja oikeudenmukaisen.Yhdistyneen

Kuningaskunnan talous osoitti alun perin voimakasta  elpymistä vuoden 2008 rahoituskriisistä. Se alkoi vuoden 2009 lopulla ja jatkui vuonna 2010. Sitten kahdeksan vuotta kestäneen kuristamispolitiikan jälkeen konservatiivipoliitikot  lopettivat elvyttämiseen ja  saivat aikaan laman, pysähtyneisyyden ja kasvavan köyhyyden. Konservatiivisten poliitikkojen tarjoamat tekosyyt alkaen maailmanmarkkinoiden epävakaudesta aina Brexitin aiheuttamaan epävakauteen eivät onnistuneet  vakuuttelussaan taloudellisen suorituskyvyn heikkouden syistä laman jälkeisetä todellisuutta kuvatessaan.


Konservatiivinen hallitus kärsii alijäämäriippuvuudesta - jossa kaikki julkiset kulut pidetään vangittuna nollaan (tai ylijäämäisen) tai  tavoitellaan tasapainon saavuttamista menojen leikkausten avulla. Julkisten menojen valtavat leikkaukset eivät kuitenkaan ole toistuvista yrityksistä huolimatta  tuottaneet tasapainoista taloutta.  Sen sijaan suuri osa brittiläisestä väestöstä kärsii edelleen tästä epätarkoituksenmukaisesta julkisen talouden tavoitteesta, nimeltään alijäämän vähentäminen.

Perusongelmat
Talousarvion tasapainottamisen perusongelma kaikissa sen versioissa on sen saavuttamisen epätodennäköisyys. Otetaan esimerkki alijäämästä, negatiivisesta budjettitasapainosta ja jota alijäämää pääministeri on  sitoutunut vähentämään  nopeasti. Hän uskoo, että tapa vähentää alijäämää on joko  lisätä veroja tai vähentää menoja. Vuodesta 2010 lähtien konservatiivienpääministeri  on suosinut menojen leikkauksia.

Menojen leikkaukset kuitenkin vähentävät julkisen sektorin ostamien tavaroiden ja palvelujen, kuten lääkkeiden ja lääkinnällisten laitteiden, kysyntää. Tämän seurauksena näitä tavaroita ja palveluja tarjoavat yritykset vähentävät palkattujen henkilöiden määrää ja alentavat investointejaan. Näiden laskujen seurauksena yritysten ja kotitalouksien tulot laskevat. Sitten laskevat verotulot. Niinpä alijäämän  pieneneminen ja julkisen velan määrän  lasku on joka tapauksessa pienempi kuin leikkaukset itse.

Konservatiivisten hallitusten toistuvat epäonnistumiset  julkisen talouden tavoitteidensa saavuttamisessa vuodesta 2010 osoittaa selvästi, miten leikkaukset vaikuttavat yksityisiin tuloihin ja menoihin. Talouspolitiikan tasapainottamisen pyrkivä  lähestymistapa aiheuttaa pakonomaisesti  Britannian talouden epävakautta. Kun yksityinen kulutus  on heikkoa, budjetoinnin tasapainottamispyrkimykset heikentävät sitä edelleen ja suurentavat pieniä taantumia suuriksi. Taloustieteilijät kutsuvat tätä piirrettä  "myötäsykliseksi".



Budjettia tasapainottamaan pyrkivän pakkomielteisen asennoitumisen  sijastapääministerin pitäisi  pitäisi tehdä päinvastoin - käyttää finanssipolitiikkaa talouden epävakauden minimoimiseksi. Taloustieteilijät kutsuvat tätä "vastasykliseksi" lähestymistavaksi.

Valistunut pääministeri on hyvin tietoinen siitä, että verotulojen laskeminen  taantumassa on hyvä asia. Se jättää kotitalouksille enemmän ostovoimaa kuin mitä niillä muuten olisi. Liikevaihdon lasku tarkoittaa tietenkin kasvavaa alijäämää (tai ylijäämän supistumista). Jättäessään ihmisiä enemmän rahaa verojen jälkeen alijäämä ei ole ongelma, mutta kuitenkin,  se on osa ratkaisua.

Terve järki käyttöön
Aktiivisen vastasyklisen finanssipolitiikan suuntaviivat ovat tervettä järkeä:  julkisia investointeja käytetään keskipitkän ja pitkän aikavälin kasvun edistämiseen. Samaan aikaan nykyiset menot tarjoavat työkalun  pitämään taloutta vakaan ja korkean tuotannon ja työllisyyden tasolla. Seuraavat periaatteet auttavat hallitusta lopettamaan kurittamisen ja rakentamaan parempaa taloutta.

1) Julkiset investoinnit esimerkiksi koulutukseen ja liikenteeseen ovat keino edistää kasvua. Näiden menojen toteuttaminen ja vie aikaa saada myönteistä palautetta tuloksen muodossa, joten hankkeita ei pitäisi lopettaa puolitiehen. Se ei ole tehokas väline taloudellisen tuotannon ja työllisyyden lyhyen aikavälin hallinnoinnissa, vaikkakin se on erittäin tehokas talouden elvyttämisessä.

2) Vallitsevan kulutuksen mukauttaminen on keino vastata yksityisten investointien ja viennin vaimenemiseen ja vähenemiseen,  mikä muuten aiheuttaisi inflaatiopaineita tai laskusuhdanteen. Esimerkiksi, jos talous on taantumassa, eläkkeiden kasvu tai julkisille työntekijöille maksettava kertaluonteinen bonus nostaisi pikaisesti kotitalouksien kulutusta, mikä lisää yksityisten tavaroiden ja palvelujen kysyntää. Jos inflaatio uhkaa,pääministeri voisi ottaa käyttöön väliaikaisia veronkorotuksia yksityisten menojen hillitsemiseksi.

3) Julkinen talous voi näyttää  ylijäämää tai alijäämä tällaisen aktiivisen finanssipolitiikan seurauksena. Tämä riippuu ensisijaisesti yksityisen sektorin käyttäytymisestä. Joko voimakas yksityisen sektorin kysyntä suosii julkisen talouden ylijäämää, tai heikko yksityinen kulutus aiheuttaa julkisen talouden alijäämää. "Joko" on hieno ratkaisu.

4) Kulutuksen ja verotuksen välinen tasapaino on aktiivisen finanssipolitiikan tulos. Tämä tasapaino ei ole itsessään poliittinen tavoite. Tavoitteena olisi oltava edistyksellinen talous, jossa kaikki, jotka haluavat työtä, saavat sitä  ja sellaisissa työpaikoissa,  joissa maksetaan kunnollisia palkkoja ja huolehditaan asianmukaisesti  turvallisista työolosuhteisyta,  ja joissa julkiset palvelut menestyvät riittävän rahoituksen ansiosta, ja taloudelliset hyödyt jakautuvat tasaisesti koko maassa.
---
Tämä artikkeli on osa lyhyttä sarjaa keskusteluista , joita on julkaistu  yhdessä Progressive Economy Forumin kanssa, jossa taloustieteilijät esittävät elinkelpoisia vaihtoehtoja riistävälle säästöpolitiikalle.

Tietoja John Weeksistä
John Weeks on taloustieteilijä ja professori Emeritus Lontoon yliopistossa. John sai tohtorinarvonsa Michiganin yliopistosta Ann Arborista vuonna 1969. Hän on kirjoittanut uuden kirjan "1%: n taloustiede: Miten valtavirta taloustiede palvelee rikkaita, hämärtää todellisuutta ja vääristää politiikkaa". Tämä essee on julkaistu Social Europe -verkkolöehden numerossa 24.9. 2018.

Espanja ja velan paradoksi

”Velan paradoksi” - tai miten välttää riiston tuleminen uudelleen
Espanjan hallituksen talousarvioehdotukset osoittavat jonkin verran yritystä murtaa konservatiivisen edeltäjänsä ankara austeristinen politiikka. Muuta ohjelmassa on edelleen talousortodoksian mukainen finanssipolitiikan nopea vakauttaminen.

Makrotaloudellinen analyysi opettaa meille, että tietyillä yksilön kannalta järkevillä  päätöksillä voi olla vastakkaisia tuloksia, kun kaikki yksilöt toimivat samalla tavalla - tai kun  päätöksen tekijänä on maan hallitus. Yksi niistä on ”velan paradoksi”: talouspolitiikassa kaikki yritykset vähentää velan suhdetta bruttokansantuotteeseen (velka / bruttokansantuote) jäädyttämällä tai vähentämällä julkisia menoja voivat itse asiassa lopulta johtaa velan lisääntymiseen.

Tämä on paljon enemmän kuin outo teoreettinen ilmiö - se on tapahtunut viime aikoina Espanjassa, ja se voi tapahtua jälleen, jos noudatamme Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston tai Espanjan keskuspankin viime aikoina esittämiä suosituksia.

Velkasuhteen muutokset BKT:ssa  johtuvat kahdesta eri tekijästä. Ensimmäinen on suoraan sidoksissa hallituksen finanssipolitiikkaan, sillä valtion on talousarvion alijäämän vuoksi laskettava liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja (varsinkin jos keskuspankki ei voi lainata hallituksille suoraan), kun taas velka pienenee prosentuaalisesti ennenkaikkea talousarvion ylijäämän myötä.

Toinen on lumipallovaikutus: toisaalta hallituksen on maksettava jo olemassa olevan velan korkoja, mikä merkitsee suurempia menoja ja uutta velkaa; toisaalta, jos talous kasvaa, nämä maksut ovat laskeva prosenttiosuus BKT: stä. Lumipallovaikutus pyrkii näin ollen vähentämään julkisen velan painoa, kun kasvuvauhti on korkeampi ja päinvastoin.

Jos hallituksen tavoite on velan ja bruttokansantuotteen supistuminen, julkisten menojen rajoittaminen ensisijaisten ylijäämien saamiseksi ”näyttää” järkevältä suositukselta. Tämä pätee kuitenkin vain, jos finanssipoliittiset päätökset eivät vaikuta kasvuvauhtiin tai jos tämä vaikutus (verotuskerroin) on pieni. Jos näin ei ole, ja finanssipolitiikalla on vaikutusta taloudelliseen toimintaan, tiukemmasta finanssipolitiikasta johtuvat tappiot (heikentynyt talouskasvu ja negatiivinen lumipallovaikutus) saattavat kompensoida sen, mitä hallitus saa ensisijaisesta ylijäämästä (vähemmän otettua  uutta velkaa).

Jälkimmäinen on todellakin todennäköisin tulos. Tilanne, jossa ”velan paradoksi” ilmenee, on määritelty: Espanjan tapauksessa tämä johtuisi verotuskertoimesta, joka on yli 0,7, ja empiiriset todisteet osoittavat, että sen arvo on paljon suurempi.

Riiston umpikuja (Cul-De-Sac)
 Euroopassa sovellettavan säästöpolitiikan kielteiset seuraukset suuren taantuman aiheuttamien julkistalouden alijäämien ja velkojen kasvun muodossa  pitäisi varoittaa meitä siitä, että on olemassa suuri riski tehdä sama virhe uudelleen. Ne eivät vain syösseet meitä  "kadonneeseen vuosikymmeneen", vaan osoittivat myös erittäin huonoja tuloksia julkisen velan vähentämisessä. Kahden tutkijan, mukaan lukien entinen Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sihteeri, tekemä tutkimus ei jätä epäilystäkään: ”Yritysten pyrkimykset vähentää velkaa julkisen talouden vakauttamisen avulla ovat todennäköisesti johtaneet korkeampaan velan ja BKT: n suhteeseen ja kielteisiin vaikutuksiin pitkän aikavälin tuloksessa.

Euroopan komissio suosittelee kuitenkin edelleen julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen rajoituksia tulevina vuosina Espanjassa. Ensinnäkin, vaikka sen oma ennuste on, että velan ja BKT: n suhde Espanjassakin laskee, se katsoo, että tulosta tulee  liian hitaasti. Bryssel pelkää Espanjan talouden olevan haavoittuvainen korkotason mahdollisesti noustesssa (Euroopan keskuspankki vetäydyttyä  nopeasti rahapoliittisesta määrällisestä elvytyksestä) ja siksi se  kannustaa nopeampaan velan vähentämiseen. Ongelmana on, että todennäköinen tulos olisi täsmälleen päinvastainen: vähemmän kasvua ja siten myöshuonompaa velan ja BKT: n suhdetta. Tämä lähestymistapa on erityisen huonosti toimiva, koska useimmat tutkimuslaitokset ennakoivat kasvun hidastumista Espanjassa, samalla kun työttömyysaste vakiintuu noin 12–13 prosenttiin, mikä on selvästi yli kriisiä edeltävän tason. Tällainen "austerinen pakkomielle" ei saisi mitäänmuuta aikaan  kuin syöksykierteen pahenemisen.

Toiseksi komissio väittää, että lähes koko Espanjan alijäämä on ”rakenteellinen”, ei suhdanteista johtuva. Mutta kaikki ekonomistit, joilla on vähänkään taipumusta kriittisyyteen, tietävät, että "rakenteellisen alijäämän" arviot ovat metodologisesti kyseenalaisia - niiden käyttäminen ainoana tunnuksena finanssipoliittisissa päätöksissä on enemmän kuin riskialtista. Itse asiassa toteamus, jonka mukaan Espanjan alijäämä on pääasiassa ”rakenteellinen”, tarkoittaa sitä, että talous on saavuttanut potentiaalisen bruttokansantuotteensa ja että sen vuoksi tarjonnan puolella on tällä hetkellä tärkeintä kasvun rajoituttaminen (15 prosentin työttömyysasteella!). Tällaista ei voida perustella taloudellisesti, ja samalla se ilmaisee tällaisten rakenteellisten alijäämien arviointitavan käytännön hyödyttömyyden.

Toinen tapa
Meidän on luovuttava suurten ja pysyvien ensisijaisten ylijäämien tavoittelemisesta ja ohjattava finanssipolitiikkaa eri tavoitteisiin: ylläpidettävä talouskasvua koska työttömyys on niin suuri, saatava aikaan käänne peruspalvelujen supistamiseen ja kehitettävä  julkisen talouden investointiohjelma  todellisen muutoksen aikaansaamiseksi Espanjan tuotantorakenteessa. Jos finanssipolitiikalla pyritään aikaansaamaan myönteinen vaikutus talouskasvuun, nämä tavoitteet ovat täysin yhteensopivia  BKT: n velkasuhteen pienentämisen ja tämän tavoitteen  varmistamisen kanssa.

Espanjan hallitus on julkaissut vuoden 2019 talousarviota koskevan suunnitelmansa. Yleisesti ottaen se kuvastaa sen ja Podemosin välisen poliittisen sopimuksen tärkeimpiä linjoja, joissa korostetaan tilaisuutta edetä kohti uutta finanssipoliittista ohjelmaa. Jos se toteutetaan täysimääräisesti, se voisi poistaa joitakin viime vuosikymmenen aikana käyttöön otettuja austeristisia säästöpolitiikan muotoja,sekä  myös   ehdotettujen verouudistusten tuotantoa lisäävien vaikutuksien ansiosta.

Sen soveltamisalaa voi kuitenkin osittain rajoittaa  pakkopaita, josta hallitus ei halua vapautua: sen suunnittelee sinnikkäästi  jatkavansa virheelliseksi osoittautunutta menojen vähentämistä säilyttääkseen nopean alijäämän supistamispolitiikan tulevina vuosina, mikä perustuu pakkomielteiseen saksalaiseen tyyliin tasapainon saavuttamiseksi. Liian kauan keskustelut finanssipolitiikasta Euroopassa - myös Espanjassa - ovat pääsääntöisesti rajoittuneet tähän yksipuoliseen byrokraattiseen lähestymistapaan: sääntöjä on noudatetava eikä sittenh muuta. On aika avata kauaskantoisempi keskustelu, jossa keskitytään demokraattiseen keskusteluun parhaista talouspoliittisista vaihtoehdoista.

---
Tietoa henkilöistä Jorge Uxó ja Nacho Álvarez
Jorge Uxó on Castilla-La Manchan yliopiston dosentti. Hän kuuluu tällä hetkellä Podemoksen talousryhmään. Nacho Álvarez on Madridin autonomisen yliopiston apulaisprofessori ja Complutense International Institute of International Studiesin (ICEI) tutkija. Hän on tällä hetkellä Podemoksen pääekonomisti.

Velan paradoksi:
---
Kokemusperäinen tieto:

---
Kahden taloustutkijan tutkimus:

---
Dept sustainability Monitor 2019

---
Tämän tunnisteen  merkityksettömyys:

---
John Weeksin vaihtoehto:

---
Vaihtoehtoinen taloudellinen narratiivi (Piketty ja OECD):

Sosiaalinen Eurooppa on myytti

Kuva IPS:n sivuilta

Sosiaalinen Eurooppa on myytti?
Martin Höpner 5. marraskuuta 2018

Edistyksellinen keskustelu Euroopasta on täynnä tabuja ja myyttejä. Näiden keskustelujen käyminen edellyttää tiettyä varovaisuutta. On nimittäin haastavaa ilmaista selkeästi Euroopan yhdentymisen sosiaaliset seuraukset ja - niin tehdessään - joutua ristiriitaan ”sosiaalisen Euroopan” myytin kanssa. Ei ole kaukana jopa joutua leimatuksi euroskeptikoksi. Sosiaalidemokraattisen ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä  puheissa on lähes aina mukana myytti sosiaalisesta Euroopasta.

Tämä sosiaalinen Eurooppa voi olla empiirinen, kokemukseen perustuva tai vain odotusarvoinen, ennakoitu tulevaisuuden tila. Joka tapauksessa, olette luultavasti samaa mieltä kanssani siitä, että termi ei oikeastaan kuvaa Euroopan Unionin tilaa. Viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut liian paljon, alkaen Euroopan yhteisöjen tuomioistuimesta, joka puuttuu oikeuttuihin  työtaistelutoimiin (Viking ja Laval), ja jatkuen julkisten infrastruktuurialojen alistamisesta Euroopan kilpailulainsäädäntöön, troikan politiikkaan, joka merkitsee sosiaalisuuden romuttamista maanosan eteläosassa. EU: n molempia sukupuolia koskeva tasa-arvopolitiikka, jota usein kuvataan - eikä syyttä - esimerkkinä toivotun suuntaisesta EU: n sosiaalipolitiikasta, tuskin riittää edustamaan sosiaalisuuden kokonaiskuvaa.

Onko sosiaalinen Eurooppa todella kehittymässä? Ei, siitä ei ole merkkejä. Älä ymmärrä minua kuitenkaan väärin: EU: lla voisi olla enemmän sosiaalisia ulottuvuuksia kuin mitä sillä on tällä hetkellä. Tämä ei ole myytti, ja palaan aiheeseen jatkossa. On kuitenkin myyttistä uskotella, että - kuten puheenvuoro toisensa jälkeen tehdään -  että "enemmän Eurooppaa" tuo meidät lähemmäksi sosiaalista Eurooppaa. Tämä perinteinen kerronta on menettänyt merkityksensä vuosien varrella, ja silti se on edelleen  itsestään selvä osa sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeiden omaa tietoisuutta.

Taloudellinen yhdentyminen ei tuonut sosiaalista Eurooppaa
Ole hyvä ja palauta kanssani mieleesi EU: n yhdentymisprosessin vaiheet sellaisina kuin olet ne alun perin kokenut . Olet saattanut seurata keskusteluja sisämarkkinasuunnitelmista  1980-luvulla, tai saatat olla nuorempi, jolloin muistosi saattavat alkaa vasta rahaliitosta ja siihen liittyvistä uudistuksista. Kaikki nämä olivat vain askeleita kohti taloudellista yhdentymistä. Miksi sosiaalidemokraatit ja ammattiliitot tukivat niitä aina? Koska se heidän mielestään oli sosiaalinen lupaus - joskus epäsuorasti, joskus melko selkeästikin. Uskottiin, että taloudellinen yhdentyminen laajenisi naapureidenkin alueelle ja lopulta johtaisi sosiaaliseen Eurooppaan.

Kaikki täysin uskottavaa, ainakin teoriassa. Poliittiset tutkijat kannattivat myös ajatusta laajentumisesta, mikä näytti vahvistavan kertomuksen uskottavuutta. Mutta integraation tarina on osoittautunut erilaiseksi. Kunkin laajentumisen myötä EU on tullut yhä heterogeenisemmaksi. Mahdollisuudet toteuttaa kunnianhimoisia sosiaalisen yhdenmukaistamisen hankkeita ovat vähentyneet jatkuvasti - sen sijaan, että ne kasvaisivat taloudellisen yhdentymisen myötä. Ei ole enää mahdollista kuvitella sellaista eurooppalaista sosiaalista valtiorakennetta, joka soveltuisi sekä Bulgarialle että Tanskalle edes teoriassa, puhumattakaan käytännön sovellutuksista. Sama pätee myös toiveisiin, jotka koskevat kunnianhimoisia, yhtenäisiä, Euroopan laajuisia sääntöjä työntekijöiden myötämääräämisestä yritysten viidakossa. Monia muitakin esimerkkejä voitaisiin tässä mainita.

Mutta  ei tässä kaikki. Jäsenvaltioiden kasvava heterogeenisuus ei ole estänyt taloudellista yhdentymistä muuttumasta yhä radikaalimmaksi ja kattavammaksi kaikkiin mahdollisiin ajateltavissa oleviin toimintapolitiikan suuntiin. Itseasiassa se on pursunut yli laitojen. Sen vauhdittajana ei ole kuitenkaan ollut ylikansallinen sosiaalinen eetos,  vaan  tuhoava vapauttamisen dynamiikka, jossa sosiaalinen politiikka ilmenee vielä toistaiseksi, mutta vain  jäsenvaltioiden tasolla.

Liberalisoinnin tuhoava dynamiikka
Tähän liberalisoinnin dynamiikkaan on useita eri lähteitä: ensinnäkin Euroopan kilpailuoikeus, joka sisältää valtion tukien kiellon. Tämä aiheuttaa usein ongelmia julkiselle toiminnalle aloilla, joilla toimijoina on sekä julkinen sektori sekä yksityisiä toimijoita. On esimerkiksi kysymys siitä, onko Ala-Saksiin hyvinvointialan yhdistysten julkinen rahoitus Euroopan kilpailuoikeuden rikkomista, koska se saattaa  yksityiset hoitopalvelujen tarjoajat epäedullisempaan asemaan. Näitä konfliktitilanteita kohtaamme toistuvasti sekataloudessa, esimerkkinä jukisen sektorin liikelaitokset, radio- ja tv-yhtiöt ja kaikki infrastruktuurialat. Yksityiset palveluntarjoajat näkevät Euroopan kilpailuoikeuden keinona valvoa niiden etuja, jotka on tavoittelevat lisää liberalisointia.

Toiseksi yhtenäismarkkinoiden vapaudet, siis markkinatoimijain oikeudet liikkua vapaasti sisämarkkinoilla. Euroopan  Yhteisöjen tuomioistuin tulkitsee nämä oikeudet niin laajasti, että ne muistuttavat kansalaisten  vaatimuksia heidän omasta vapaudestaan. Erityisesti palvelujen  vapauttamisen vaikutukset ovat suuret, ja samaa voidaan sanoa esimerkiksi myös sijoittautumisvapaudesta. Tätä kuvaa hyvin linkin takana oleva tapaus.

Älä usko niitä, jotka väittävät, että Euroopan yhdentyminen on keino suojautua globalisaatiota vastaan. Ns. Polbudin tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin päätti, että - käyttääksemme teknisiä ilmaisuja - yksittäinen rajat ylittävä muutos kuuluu sijoittautumisvapauden tarjoamaan suojaan. Tulevaisuudessa tämä helpottaa yritysten nykyisen oikeudellisen muodonsa levittämistä ja erilaisten,  EU: n esittämien toimintamallien sivuuttamista. Niiden ei tarvitse siirtää hallinnollista päämajaansa tai muita toimintojaan toimiakseen myös EU:n alueella omilla säännöillään. Tämä on sosiaalisesta näkökulmasta räjähdysaltista toimintaa,  koska nyt on helpompaa kiertää työntekijöiden myötämääräämistä yritysten hallintoelimissä. Tällaisen kiertämisen uhka näyttää todennäköiseltä työntekijöiden edustajien kanssa käytävissä ristiriitatilanteissa ja niistä neuvoteltaessa. Tällaiset, aikaisemmin myötämääräämisen kautta saadut päätökset muuttuvat yhä enemmän velvoitteesta vapaaehtoisen järjestelyn suuntaan.

Kaikki tämä varjostaa edelleen euroalueen kriisin seurauksena toteutettuja  makrotalouden kautta vaikuttavia seuranta- ja sopeutumismekanismeja sekä troikan yhteiskunnallisesti erittäin tuhoisia toimia kattaen Euroopan turvallisuusverkoston  jäsenvaltioiden talous-, sosiaali- ja budjettipolitiikan. Sosiaalisten ohjelmien säästöjen ja leikkausten laajalti tunnettujen vaatimusten lisäksi näihin säännöksiin sisältyy ammattiliittojen tahallista heikentämistä, esim. toteuttamalla kohdennettuja toimia alueellisten työehtosopimusten oikeudellisesti sitovaan luonteeseen.

Euroopan sisäiset globalisaatioerot
Tämä luettelo rajoittuu ylikansallisten järjestöjen - Euroopan komission, Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen, Euroopan keskuspankin, Kansainvälisen valuuttarahaston - suoraan määräämään vapauttamisdynamiikkaan. Euroopan yhdentyminen luo lisää vauhtia vapauttamiselle tehostamalla taloudellista kilpailua EU: n jäsenvaltioiden välillä, ajatellaan vaikka verotusta. Sisämarkkinoiden tarkoituksena on tietenkin lisätä kilpailua Euroopassa - sitä ei voida kieltää. Älä kuitenkaan usko niitä, jotka väittävät, että Euroopan yhdentyminen on keino suojella globalisaatiota vastaan, toisin sanoen: kansainvälistä kilpailua vastaan. Myös tämä on myytti. Todellisuudessa Euroopan taloudellinen yhdentyminen auttaa vahvistamaan globalisaatioprosessia. EU puolestaan edustaa  jossain määrin eräänlaista  Euroopan sisäistä globalisaatiota.

Mitä tämä kaikki merkitsee toiveillemme EU: ta kohtaan? Jos ei mitään muuta, voisiko se olla vaikutuksiltaan sosiaalisesti myönteisempää kuin menneisyys? En halua ottaa kantaa hylkäämällä visionäärisiä hankkeita Euroopan tasolla. Yksi hyvä hanke olisi esimerkiksi  sosiaaliturvan vähimmäisvaatimusten vahvistaminen tukien muodossa köyhemmissä EU-maissa, joissa tällaista sosiaalista ulottuvuutta ei ole. Tämän ja samanlaisten ideoiden puolesta olisi syytä taistella - ja ne voitaisiin aivan oikeutetusti luokitella sisällöiksi teemaan   "enemmän Eurooppaa".

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että olisi vastuutonta herättää lähitulevaisuudessa vääriä toiveita yhdenmukaistamisesta eli sosiaalisesta yhdentymisestä kaikkialla Euroopassa. Tilanne voi  aikaa myöten muuttua edelleen, aikaisempaa linjaa seuraten huonompaan suuntaan, tottakai. Siihen saakka meidän on kuitenkin opittava hyväksymään tämä omalaatuinen, monitasoinen järjestelmä. Kilpailu, yhtenäismarkkinoiden vapaudet ja  euroon perustuvien tiettyjen lähentymisvaatimusten noudattaminen on suojattu Euroopan tasolla. Samaan aikaan sosiaalisten oikeuksien toteuttamiseksi vaadittavat määräykset ja uudelleen jakamismekanismit ovat edelleen hajautettu jäsenvaltioiden tasolle.

Myyttien loppu
Tämä näkemys on erittäin merkityksellinen johdonmukaisten strategioiden muotoilussa. Pelkästään tulevaisuuden eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa koskevien näkemysten esittäminen ei riitä. Näihin näkemyksiin on liitettävä toinen, täydentävä vaihtoehtoinen strategia, joka tarjoaa paremman suojan sosiaalisille kysymyksille jäsenvaltioiden tasolla, kun tavoitellaan  Euroopan vapauttamisen dynamiikkaa. Yksi keskeinen tekijä on käsite alakohtaisista poikkeuksista, jota eräät ammattiyhdistysliikkeeseen  kuuluvat asianajajat ovat kehittäneet. Niiden tavoitteena on poistaa jäsenvaltioiden työehtoja- ja hyvinvointia koskevat säännökset yhtenäismarkkinoiden vapauksien, Euroopan kilpailulainsäädännön ja korjaavien toimenpiteiden soveltamisalasta ja siihen liittyvistä seuraamuksista.

Ja tämä voidaan saavuttaa - tässä ympyrä sulkeutuu puhuttaessa myytistä Sosiaalisesta Euroopasta - nimenomaan  ”enemmän Euroopalla”. Kiireellistä tarvetta tarjota parempaa suojaa työehtoja  ja hyvinvointia koskevilla säännöksillä ja luoda vapauttavaa eurooppalaista dynamiikkaa ei voida sisällyttää perinteiseen, nyt tarjolla olevaan  kertomukseen. Se että sosiaalinen EU tarvitsee joskus ”enemmän Eurooppaa”, mutta joskus myös ”suojelua liian paljolta Euroopalta” on sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeiden keskuudessa edelleen käsittelemätön teema, tabu. Tuloksena on vaarallinen tyhjiö. On olemassa vaara, että vaatimukset laahaavat kaukana jäljessä siitä mitä todella voitaisiin saavuttaa. Elinkelpoisten ratkaisujen on vaikea päästä käsillä oleviin esityslistoihin, koska ne ovat ristiriidassa myyttien kanssa, jotka ovat käyneet käyttökelvottomiksi, mutta silti jatkuvat.

Myytit voivat olla välttämätön osa poliittista itsevarmuutta. Kuten olemme nähneet puhuttaessa sosiaalisen Euroopan myytistä, liian monet myytit voivat olla tuhoisia. Jos haluamme selvittää, miten EU voi tulla yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisemmaksi, meidän on oltava valmiita irrottamaan itsemme myytteistä ja tabuista. Tähän mennessä tällainen valmius on kuitenkin parhaimmillaankin ollut alkeellista. Meidän on kiinnitettävä huomiota siihen riskiin, että kokemusperäiset oivallukset pakotetaan pois Euroopasta käytävästä keskustelusta  - ja myytit jatkavat olemassaoloaan. Kokemukseni mukaan paras tapa on  kutsua myyttejä nimenomaan myyteiksi ja kyseenalaistaa niitä aktiivisesti.

Tämä artikkeli ilmestyi alun perin International Politics and Society (IPS)  lehdessä.
Social Europe - verkkolehti julkaisi artikkelin 5.11. 2018. (Käännös Ilpo Rossi)

Kysymys on syvemmästä kuin olemisesta Euroopan puolella tai sitä vastaan

Käydäänkö väärää taistelua:  Euroopan parlamentin vaalit
Peter Scherrer ja Wolfgang Kowalksy:

Tällä hetkellä keskustelu Euroopasta on hyvin yksipuolista - ”poliittisesti korrektia”. Euroopan kritiikki näyttää olevan kiellettyä tai ainakin siitä seuraa  paljon negatiivista palautetta. Kriittisyys mielletään  "nationalistiseksi" tai jopa "kansallissosialistiseksi", jotta se voidaan sulke pois poliittisesti korrektin ja hyväksyttävän keskustelun alueelta. Erityisesti nyt, neljä kuukautta ennen Euroopan parlamentin vaaleja, ”Sosiaalisesta Euroopasta” on tullut rituaalin tuntuinen loitsu, kuten pimeässä viheltäminen, jolla suojellaan jotakin epämiellyttävää - ”epäsosiaalista Eurooppaa” tai ”uusliberaalia Eurooppaa”.

Onko sosiaalinen Eurooppa pelkästään illuusio, saavuttamaton unelma, rakastettu myytti? Tähän kysymykseen ei voida vastata ennen kuin selvitetään muutakin. Mitä voimme odottaa sosiaaliselta Euroopalta? Jokainen näyttää tarkoittavan termiä käytettäessä jotain erilaista. Voiko kansakunta tai ylikansallinen toimielin olla ”sosiaalinen”? Ja jos se on mahdollista, mitkä ovat sosiaalisen Euroopan kriteerit? Entä jos emme vstaa tähän kysymykseen? Tässä tapauksessa meidän on myönnettävä, että käsitettä voidaan täyttää melko mielivaltaisesti sisällyttäen siihen kaikenlaisia illa mahdollisia merkityksiä.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen ammattiliitot ovat jääneet kiinni seuraavasta ongelmasta: sosiaalista Eurooppaa koskevat vaatimukset eivät vastaa EU: n uusliberaalista todellisuutta. On totta, että "sosiaalinen ulottuvuus" on epämääräinen. Se vain täydentää EU: n sisämarkkinoiden rakentamista, eikä sitä pidetä itse tavoitteena. Tavoitteena sosiaalinen Eurooppa on niin epäselvä, että monet poliittiset toimijat voivat helposti yhtyä siihen.

Sosialistiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet heräävät usein ennen Euroopan parlamentin vaaleja usein julistamaan  "sosiaalisen Euroopan" tavoitteeksi tai yksinkertaisesti vaalikampanjan haaleaksi iskulauseeksi. Se sallii heidän esiintyä eurooppalaisena ja sosiaalisena määrittelemättä sille erityisiä vaatimuksia tai poliittista sisältöä. Sosiaalisen Euroopan lupaus on säännöllisesti toistettu, mutta tähän mennessä sitä tuskin on  saavutettu.

Taisteluun työntekijöiden oikeuksien puolesta
Sosiaalinen Eurooppa” ei ole myytti: se on päämäärää edustava keino. Myös poliittisten johtajien valinnalla on tärkeä rooli. On esimerkiksi epäselvää, miten Frans Timmermans, yksi kärkiehdokas EU: n  Euroopan komission puheenjohtajaksi, joka on usein ollut enemmän oikealla kuin Jean-Claude Juncker sosiaalipolitiikassa ja joka on estänyt aktiivisesti sosiaalilainsäädäntöä, voisi auttaa luomaan  sosiaalinen Eurooppaa. Hän voisi esimerkiksi ehdottaa EU: n vähimmäiskokoa standardiksi pääsylle ministerineuvostoihin. Voiko puheenjohtajakandidaatti, joka herättää vain  vähän innostusta ammattiliittojen keskuudessa, odottaa näiltä arvokasta tukea? Voiko hän voittaa äänestyksiä tällaisella profiililla?

Tai kansallisella tasolla: saksalaisten sosiaalidemokraatittien pääehdokas Katarina Barley, joka haluaa nostaa sosiaalista Eurooppaa eteenpäin, pitää edelleen säilyttävät alhaista profiilia EU: n yhtiöoikeuspaketissa, josta neuvotellaan. Näin ollen hän näyttää hyväksyvän sen, että työntekijöiden osallistumisoikeudet vaarantuvat.

EU: n komission yhtiöoikeutta koskevissa ehdotusehdotuksissa työntekijöiden osallistumista koskevat säännöt ovat vakavassa vaarassa eri maissa. Myös hänen edeltäjänsä olisi pitänyt painottaa voimakkaasti komission ehdotusta sen sijaan, että se jäi toimettomaksi - ehdotettu yhden jäsenen yritys olisi varmasti ollut lopullinen naula Saksan työntekijöiden osallistumista oikeuksien romuttumiseen.

Siksi ei ole yllättävää, että jotkut ammattiliitot ovat taipuvaisia puolustamaan kansallisia instituutioita ja säännöksiä ennen kaikkea esimerkiksi suosimalla kotimaisten yritysten työntekijöiden osallistumista sen sijaan, että he kyseenalaistaisivat uusliberalistisia  hankkeia EU: n sisämarkkinoiden toteuttamiseksi. He eivät halua minkäänlaista uutta vapautettua yhtiöoikeutta, joka muodollisesti tarjoaa joustavia palveluja liike-elämälle, mutta vaarantaa samalla työntekijöiden osallistumisen.

Sosiaalisen Euroopan puolestapuhujien on kysyttävä itseltään keskeinen kysymys - voivatko ne saavuttaa todellista edistystä vai ovatko he jo pitkään olleet osa järjestelmää, joka mahdollistaa sosiaalisen ulottuvuuden pelkästään "kakun koristeena"? Ovatko ne edelleen osa ratkaisua vaiko jo  osa ongelmaa?

Hämärä iskulause "Sosiaalinen Eurooppa" pyrkii enemmän  kiillottamaan asioita kuin viemään niitä eteenpäin, vielä vuosikymmen finanssikriisin jälkeen. Saksan liittovaltion hallitus kantaa tästä suurelta osalta vastuuta. Se ei näytä antavan vastausta Macronin EU:n / euroalueen poliittisiin ehdotuksiin.

Jopa saksalaisen hallituksen sosiaalidemokraattiset koalitio-kumppanit eivät näytä tuntevan tarvetta kiirehtiä. Ranskan hallitus otti käyttöön digitaaliveron 1. tammikuuta tänä vuonna, joten miksi Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholz ei nosta esiin tätä ajatusta? Hän väittää edelleen, että meidän on ensin edettävä kansainvälisellä tasolla, ja ehkä edistystä voidaan saada aikaan vuonna 2020. Verotus on ratkaisevan tärkeää, koska verojen maksaminen on oikeudenmukaisuuskysymys. Toisin sanoen Euroopan jatkuva demokratisointi kulkee käsi kädessä verotuksen kanssa.

Eurooppalainen vaali - ei pelkästään Euroopan puolesta tai sitä vastaan 
Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onko "Sosiaalinen Eurooppa" vain jotakin synkkää ja kalvavaa, onko se asiaa syvemmin ajattelemattomien opportunistista väärinkäyttöä vai onko se valmiutta uuteen alkuun? Monet ihmiset ovat pettyneitä. Sosiaalisia lupauksia ei ole pidetty, ja tämä ei ole pelkästään väärinkäsitystä. Austeristinen, kurjistava politiikka, sosiaalinen polkumyynti ja sääntelyn purkaminen estävät vaihtoehtoisen kertomuksen. Macron halusi mobilisoida ihmisiä Euroopan parlamentin vaaleihin esittämällä yksinkertaisen kertomuksen: nodtsmslls eurooppamyönteisen taistelun euroskeptismiä vastaan. Parastaikaa Macron on kuitenkin polkee pedaleita taaksepäin.

Aikana, jolloin populistit ovat selvästi nousemassa,  Euroopan parlamenttivaali ei ole sopiva foorumi vastakkainasettelulle joko Euroopan puolesta tai sitä vastaan.  Nykyinen Eurooppa ei todellakaan anna tarpeeksi näyttöä sellaisesta sosiaalisesta kehityksestä / sosiaalisen säännöstön kehittämisestä, joka vakuuttaisi populistit tai euroskeptikot. Euroopan unioni varmistaa tietenkin rauhaa, mutta se samalla myös ylläpitää alikehittyttä sosiaalista ulottuvuutta ja pitkittää kriisiä, joka näkyy korkeana työttömyytenä syrjäisillä alueilla, ja aiheuttaa lähentymisen sijasta poikkeamisen U-käännökseen  (taloudelliset ja sosiaaliset pohjois-etelä-erot) ja paljon, paljon muuta.

Meidän on oltava kiitollisia Martin Höpnerille kannustavasta panoksesta keskusteluun sosiaalisesta Euroopasta! (Tässä linkki suomennokseen) Tyhjänä kuorena sosiaalisen Euroopan tyhjä kuori on täytettävä sisällöllä! Mitä ehdotuksia kannattaa erityisesti harkita? On muutamia asioita: ammattiliitot ovat toimittaneet osapuolille tarpeeksi ehdotuksia. Suuri askel eteenpäin olisi yrityksen työntekijöiden osallistuminen tai oikeudellisesti taattu pääsy sosiaaliturvajärjestelmiin, siis toimeentuloon, terveyteen ja työttömyystukeen. Siten ”sosiaalinen Eurooppa” olisi hyvin konkreettinen.

Nyt ja erityisesti Euroopan parlamentin vaalien jälkeen poliittisten puolueiden tehtävänä on luoda tämä sosiaalinen Eurooppa! Demokratia on yhtä tärkeää. Voidaanko demokratisoida Eurooppaa ja samalla vahvistaa demokratiaa työpaikalla? Uskalla saada enemmän demokratiaa! Kaikkialla Euroopassa! Vai onko Saksan filosofi Jürgen Habermas oikeassa, kun hän sanoo, että EU on muuttumassa kilpailuperiaateeseen perustuvaksi ”jälkidemokraattiseksi toimeenpanojärjestelmäksi”? Nämä molemmat kysymykset - sosiaalisuus ja demokraattisuus eurooppalaisina erityispiirteinä  - mikä voisi olla keskeisempää Euroopan parlamentin vaaleissa. Kysymys ei ole pelkästään Euroopan puolesta tai sitä vastaan.

Peter Scherrer on Euroopan Ammatillisen Keskusjärjestön EAY:n apulaispääsihteeri vuodesta 2015. Hän oli aiemmin Euroopan metalliteollisuuden liiton (EMF) pääsihteeri. Wolfgang Kowalsky on poliittinen neuvonantaja, joka työskentelee ammattiyhdistysliikkeessä Brysselissä.


Tämä artikkeli on lyhennetty / muokattu versio kirjoituksesta, joka alun perin ilmestyi IPS -International Politics and Society-julkaisussa

Vieläkö suuret joukkokolarit nostavat BKT:ta?

Talousnobelisti Joseph Stiglitz Social Europe -verkkolehdessä 7.11. 2019:
BKT mittaa vääriä asioita

"Juuri vähän vaille kymmenen vuotta sitten kansainvälisen taloudellisen suorituskyvyn ja sosiaalisen edistyksen mittauskomissio antoi raporttinsa: "Elämämme mitoittaminen: miksi BKT mittaa vääriä asioita". Se mitä mitä me mittaamme, vaikuttaa siihen, mitä teemme, ja jos mittaamme väärän asian, teemme väärän asian. Jos keskitymme vain aineelliseen hyvinvointiin, esimerkiksi tavaroiden tuotantoon, eikä terveyteen, koulutukseen ja ympäristöön, me vääristymme samalla tavalla kuin nämä toimenpiteet vääristyvät; meistä tulee materialistisempia.

Olimme enemmän kuin tyytyväisiä raporttimme vastaanottoon, joka vauhditti tutkijoiden kansainvälistä yhteisöä, kansalaisyhteiskuntaa ja hallituksia rakentamaan ja käyttämään mittareita, jotka heijastivat laajempaa hyvinvoinnin käsitystä. OECD on laatinut parempaa elämää koskevan indeksin, joka sisältää joukon mittareita, jotka heijastavat paremmin sitä, mikä muodostaa ja johtaa hyvinvointiin.

Uudessa raportissa tuodaan esiin useita aiheita, kuten luottamus ja epävarmuus, joita on aiemmin käsitelty lyhyen ajan haittatekijöinä elämässämme, ja samalla tutkitaan syvemmin useita muita ulottuvuuksia, kuten epätasa-arvoa ja ympäristön kestävyyttä. Raportissa osoitetaan, kuinka puutteelliset mittarit ovat johtaneet puutteelliseen politiikkaan monilla aloilla. Paremmat indikaattorit olisivat osoittaneet, että vuoden 2008 jälkeisen syvän taantuman vaikutukset tuottavuuteen ja hyvinvointiin ovat erittäin kielteisiä ja mahdollisesti pitkäaikaisia, jolloin poliittiset päättäjät eivät ehkä olisi olleet niin ihastuneita austerismiin (autoritaaroiseen pakottamiseen) mikä heikensi julkisen talouden alijäämää, mutta heikensi kansallista vaurautta, asianmukaisesti mitattuna jopa enemmän.

Yhdysvaltojen ja monien muiden maiden poliittiset lopputulemat ovat viime vuosina heijastaneet epävarmuustilannetta, jossa monet tavalliset kansalaiset elävät ja joihin BKTn ei kiinnitä huomiota. Joukko suppeasti BKT:hen ja finanssipolitiikkaan suuntautuneita toimia on lisännyt epävarmuutta. Liittyen "eläkeuudistusten" vaikutuksiin, jotka pakottavat ihmiset kantamaan enemmän riskiä, tai työmarkkinoiden ”uudistuksiin”, jotka "joustavuuden lisäämiseksi" heikentävät työntekijöiden neuvotteluasemaa antamalla työnantajille enemmän vapautta tulittaa heitä, johtaa puolestaan palkkojen alenemiseen ja lisää epävarmuutta. Paremmilla mittareilla punnittuna, huomioimalla vähintäänkin aiheutetut kustannukset hyötyihin nähden, mittaaminen pakottaisi poliittiset päättäjät mukaan sellaisiin muutoksiin, jotka muiden vastaavien toimien kanssa lisäävät turvallisuutta ja tasa-arvoa."

16.1. 2019
Kansanedustaja Ulla Mäkisalo-Ropponen on vaatinut myös Suomea uudistmaan BKT:ta kuvaavia mittareitaan.

150 vuotta Väinö Voionmaan syntymästä 12.2. 2019

Seppo Tuovinen 1.1. 2019:
- Seppo Tuovisen blogi 17.10. 2017
Professori Väinö Voionmaan ( 1869-1947) syntymästä tulee 12.2.2019 kuluneeksi 150 vuotta. Väinö Voionmaa oli historian professori - merkittävä historiantutkija, kansanedustaja, ministeri. Voionmaa on kolme kertaa toiminut rauhanneuvottelijana Suomen valtuuskunnissa:Tartossa, Moskovassa ja Pariisissa. Hänen syntymäänsä tullaan juhlimaan laajemminkin maassamme.

Väinö Voionmaahan oli Tampereen yliopiston edeltäjän Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansleri 1945–1947 ja Pirkanmaan silloisen Pohjois-Hämeen vaalipiirin kansanedustajana SDP:n riveistä vuosina 1923-1947.

Väinö Voionmaan arvo Suomelle ja SDP:lle oli suuri

Professori Maria Lähteenmäen tutkimus ”Väinö Voionmaa puolue- ja geopoliitikko”, SKS 2014 on viime vuosien yksi merkittävimmistä kirjalöydöistäni. Teoksesta on kirjoitettu lehdissä varsin niukasti, vaikka se valaisee Suomen valtiollista toimintaa ennen sotia ja sotien ajalta monipuolisten lähteiden kautta. Poliittisen historian tutkimusalaan kuuluva kirja ei ole perinteinen elämänkerta. Teos keskittyy esittelemään ja arvioimaan Väinö Voionmaan (1869-1947) poliittista ajattelua ja toimintaa hänen Suomen rajoja ja alueita koskevista näkemyksistään.




Hän on kirjoittanut myös ensimmäisen Tampereen kaupungin historiteoksen, jota pidetään yhä yhtenä parhaimmista kaupunkihistoriateoksista Suomessa. Kirjoitin runsas vuosi sitten artikkelin Väinö Voionmaasta TSL:n Aikamerkki-lehteen,

Tässä julkaisemani artikkeliblogini perustuu mm. professori Maria Lähteenmäen kirjaan "Väinö Voionmaa Puolue- ja geopoliitikko". Väinö Voionmaa on mielestäni huomionsa ja juhlavuotensa ansainnut. Historiantutkijalla, kasansivistäjällä ja valtiomiehellä Väinö Voionmaalla on oma tärkeä paikkansa Suomen poliittisessa historiassa, tiede-elämässä ja tietenkin SDP:n nuorison ja järjestöväen sivistäjänä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen.