Karl Renner instituutti ja Sosialidemokratian tehtävä (1)

 Itävaltalainen Karl Renner instituutti on järjestänyt keskustelutilaisuuden Sosialidemokratian tehtävästä. Talouspoliittisena luennoitisijana tilaisuudessa puhuu  Stephan Schulmeister, joka on varsin tunnettu uusliberaalin talous-ja rahapolitiikan arvostelija Itävallassa. Linkin takana on video ja  sen alussa Stephan Schulmeisterin alustus sosialidemokratian tehtävästä työväenliikkeen historian valossa. Tässä pääkohtia hänen alustuksestaan:

Sosialidemokratialle Itävallassa on ollut tyypillistä sitten Viktor Adlerin ajoista analysoida yhteiskunnallista tilannetta kolmen tärkeän tekijän puitteissa: 1) Ihmisen tilanne kriisitilanteessa ja sen näkeminen; 2) Kriisin analysointi, siis tehtävän määrittely kriisin poistamiseksi ja 3) organisaation luominen tehtävän hoitamiseksi.

Tällainen tilanne syntyi jo 1870-luvulla ja se johti työväestöm vahvojen organisaatioiden syntymiseen. Keskeiset ideat sosiaalisesti tietoisen valtion luomiseksi syntyivät jo 1890-1915 välisenä aikana.

Toinen suuri kriisi sattui 1930-luvulle ja se vaati uudenlaista navigointikarttaa. Sen kehittäjäksi nousi John Maynard Keynes, joka ei ollut sosialisti vaan liberaali, mutta joka oli huolissaan kapitalismin kyvystä ratkaista suuria kansantaloudellisia ongelmia. Lähtökohtana ei ollut sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaan sen havaitseminen, että sosiaalivaltiota tarvittiin puskuroimaan ja tasoittamaan kapitalistisen talouden epävakautta.

Sosialidemokratian lähestymistapaan kuului patriarkaalinen asennoituminen, jonka mukaan
kriisien uhrien pitää tulla tietoiseksi vallitsevasta kurjuudesta ja mahdollisuudesta voittaa kurjuus ja vastoinkäymiset omin voimin, tietoisuudellaan .

Sodan jälkeen, 1950 ja -60 luvuilla tultiin jo johtopäätökseen, että lakkoja ja taistelua ei enää tarvita. Oli syntynyt suorastaan uskomaton luottamus sosiaalivaltion kykyyn lyödä itsensä läpi yleisenä ratkaisumallina. Sosialidemokratialta näyttää unohtuneen sen oma arvoperinne, joka Karl Marxin mukaan on jatkuvaa vastakkainasettelua pääoman omistajien ja sitä omistamattomien välillä ja että vastaliike oli koska hyvänsä odotettavissa.

Sosiaalivaltion vastustajilla, esimerkiksi Milton Friedmannilla ja Friedrich Hayekillä oli neroutta nähdä, että taistelussa sosiaalivaltiota vastaan tarvitaan pidempiä ajanjaksoja kuin vain kolmen-neljän vuoden kamppailuja. Hayekin  mukaan suunnanmuutokseen tarvitaan  pari-kolme sukupolvea, jona aikana sosiaalivaltiota voidaan massiivisesti rajata. Heidän mukaansa oli kehitettävä tietyissä pesäkkeissä (Chigago, Virginia, Freiburg) sosiaalivaltiota vastaan toimiva teoria. Sitä alettiin kehittämään jo 1950-luvulla, kun suuri pörssiromahdus oli jo painunut ihmisten mielissä unholaan.

Teorian lähtökohtana oli,  että kriisiä eivät aiheuta finanssimarkkinat vaan tuhlaileva ja liian antelias valtio, johon keynesiläinen antisyklinen talous- ja rahapolitiikka tulisi valtion johtamaan. Porvaristo hyljeksi sosiaalisesti anteliasta valtiota ja ajatteli sen pysyvän pystyssä heidän varoillaan ja aiheuttavan taloudellisia taantumia, vaikka todellisuudessa 1930-luvun kriisin aiheutti USA:ssa alkanut pörssikeinottelu.

Keynesiläinen politiikka saavutti 1950-ja 60-luvuilla hyviä tuloksia menestyen erityisesti täystyöllisyystavoitteen toteuttamisessa. Samaan aikaan alkoi kuitenkin uusliberaali strategia onnistua monitahoisessa hyvinvointivaltion kritiikissään, joka sitten johti kriiseihin ja niiden voimistumiseen aina vuoden 2008 suureen odotusarvoisen raha- ja finanssipolitiikan romahdukseen saakka. Tähän neljänkymmenen vuoden aikaan sattuu vasemmiston näköalattomuus, jota voi pitää tragediana. Vasemmistolla olisi ollut käytettävissään edelleen Keynesin luoma ja toimiva teoria, mutta poliittiseksi työvälineeksi se ei kuitenkaan ole onnistunut nousemaan.

Palaten alussa esitettyyn kolmen lähtökohdan tiekarttaan voidaan todeta, että kriisi ja suurten väestönosien kurjistuminen on havaittu, mutta analyysissa ja toimintaohjelmassa uusliberaalin linjan korvaamiseksi keynesiläisessä, valtionvaraan rakentuvassa antisyklisessä politiikassa on epäonnistuttu.

Kun halutaan käydä vastaiskuun uusliberaalia politiikkaa vastaan, pitää osata oivaltaa missä ja koska ratkaiseva taistelu käydään. Tähän tarvitaan riittävän pitkäjänteinen ja uskottava ohjelma, projekti, joka on samalla sosialidemokraattisen liikkeen tuleva tehtävä.