Erkki Tuomioja ja turvallisuus Itämeren piirissä

Erkki Tuomioja:
Olin tänään Paraisilla Geopoliittisen seuran Louhisaari seminaarissa puhumassa turvallisuudesta Itämeren piirissä:

Itämeren yhteistyönäkymät
Suomen Geopoliittisen seuran Louhisaari seminaari 25.8. 2018 Parainen

Kiitän kutsusta seminaariinne puhujaksi. Tämä on juuri oikea foorumi ja yleisö käsitellä
turvallisuuspolitiikan peruskysymyksiä ja Suomen asemaa Venäjän ja lännen saumakohdassa,
johon myös koko Itämeren alue kuuluu.

Kolmesta käsitteestä Suomi, Venäjä ja länsi, on viimemainittu hyvin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Se kattaa sekä Naton että Euroopan Unionin, mutta ei ole kumpaankaan suoraan samastettavissa. Joidenkin mielestä se tarkoittaa transatlanttista arvoyhteisöä, johon Suomikin katsoo kuuluvansa.
Nykypäivän maailmassa käsite länsi on yhtä tulkinnanvarainen maantieteellinen määrite kuin pohjoinen, etelä tai itä. Useimmiten sillä tarkoitetaan sitä piiriä, joka soveltaa ja puolustaa ns. läntisiksi määriteltyjä liberaalin demokratian arvoja, kuten demokratiaa, sananvapautta, tasa-arvoa, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja oikeusvaltioperiaatetta, joita myös Suomi haluaa kunnioittaa ja puolustaa. Huomattakoon että en lue markkinataloutta näihin arvoihin, sillä vaikka se voi olla oikein hallittuna näiden toteutumista tukeva väline, niin mikään arvo se itsessään ei kuitenkaan ole.
Minusta on selvää että me haluamme kuulua ja kuulumme siihen joukkoon, joka näitä Suomenkin jo itsenäisyytensä alusta alkaen – ehkä eri aikoina ja eri syistä vähän haparoiden, mutta kuitenkin – tunnustamia arvoja edustaa. Näin oli myös kylmän sodan ja YYA-kauden vuosina, joskin lännestä puhuminen oli silloin ulkopoliittisista syistä säästeliästä.

Itse kuulun niihin, jotka eivät pidä näiden arvojen hehkuttamisesta juuri ”läntisinä” arvoina. Ensimmäinen syy on se, että nämä ovat mielestäni universaaleja arvoja eikä ole viisasta omia niitä tällaisen leiman alle. Toinen syy on se, että ”länsi” yleiskäsitteenä ei sen enempää historiassa kuin tämän päivän maailmassa ole suinkaan näitä arvoja kovin johdonmukaisesti ja uskottavasti edustanut.

Tänä päivänä esim. Yhdysvaltain poliittinen johto on joutunut Donald Trumpin ja häntä tukevien, aiemmat periaatteensa nielleiden republikaanien käsiin, ja sen arvot suhteessa kansainvälisen oikeuden, oikeusvaltion, naisten oikeuksien, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteisiin ovat kaukana siitä mitä me Suomessa ja laajemmin Euroopassa haluamme pitää ohjenuoranamme.
Yhdysvallat tänään on syvästi kahtia jaettu maa, jossa demokraattinen oppositio kuitenkin edelleen pääsääntöisesti jakaa samat arvot kanssamme. Siksi vaikeneminen Trumpin ja republikaanien näiden arvojen loukkaamisen edessä tarkoittaa myös näiden arvojen amerikkalaisten puolustajien pettämistä.
Euroopan Unioni on selvemmin näihin arvoihin sitoutunut, mutta senkin piirissä ovat nousussa sitä haastavat liberaalin demokratian periaatteita rikkovat nationalistiset ja populistiset voimat ”rajat kiinni” vaatimuksineen.
Jos siten arvot eivät riitä määrittelemään länttä niin riittävätkö yhteiset intressit?

Yhteiset intressit on usein ymmärretty negatiivisesti siten, että ne syntyvät silloin kun osapuolet uskovat voivansa yhdessä edistää omia etujaan kolmansien osapuolten kustannuksella. Tämä on kuitenkin dramaattisesti kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa enää harvinaista, tai oikeammin mahdotonta.

Suurin yhteinen intressi, eikä vain kaikilla tähän ”läntiseen” arvoyhteisöön kuuluvilla mailla vaan laajemmin koko maailmalla, on vaivoin toisen maailmansodan jälkeen rakennetun monenkeskisen sääntöpohjaisen, kansainvälistä kauppaa ja taloudellista yhteistyötä sekä laajemminkin maitten välistä vuorovaikutusta säätelevän järjestelmän kehittäminen ja syventäminen.

Joka kuvittelee ajavansa omaa etuaan ”America First” tai muun vastaavan nationalistisen iskulauseensa mukaisesti muiden maiden kustannuksella, voi toki aiheuttaa muille suuria vahinkoja, mutta ampuu samalla myös itseään jalkaan.

Jos arvot ja intressit eivät enää yksiselitteisesti käy ”lännen” liimaksi, niin jäljelle näyttäisi silloin jäävän pelko.
Täsmällisemmin siis aggressiiviseksi ja laajentumishaluiseksi ”lännen” haastajaksi mielletyn Venäjän pelko, jonka vuoksi Nato jo kylmän sodan alkaessa perustettiin, mutta myös kasvavassa määrin taloutensa dynaamisuuden ja siihen perustuvan suorituskyvyn vuoksi pelottavaksi mielletyn Kiinan pelko. Jälkimmäistä en kuitenkaan tässä enempää käsittele.
Tällaisen Venäjään liitetyn pelkomotiivin olemassaolo on realiteetti täysin riippumatta siitä, onko
siihen ja kuinka paljon todellista aihetta vai ei. Kiistämätön tosiasia on, että Venäjä on käyttänyt
voimapolitiikkaa Ukrainassa ja Krimillä kansainvälisen oikeuden vastaisesti ja harjoittanut
vaarallista ydinaseuhoilua. Jännittyneeseen kansainvälisen vastakkainasetteluun kuuluu sekin, että
myös Venäjällä on aitoa pelkoa Naton mahdollisten hyökkäysaikeiden suhteen, vaikka se
olisi pitkälti sen oman propagandan synnyttämää ja vaikka me emme tällaista uhkaa realiteettina
näekään.

Tällaisessa tilanteessa ei sotilaallisen konfliktin mahdollisuutta voi kokonaan sulkea pois. Silloin sellaiseen ei ole ainoastaan varauduttava vaan vielä enemmän koetettava vaikuttaa niin, että konfliktin mahdollisuutta pienennetään.

Tämä on merkittävin kysymys ottaessamme kantaa siihen, tuleeko meidän jatkaa sotilaallisesti liittoutumattomana vai hakeutua Naton jäseneksi.

Tähän liittyy myös kysymys, onko ylipäätään mahdollista jatkaa sotilaallisesti liittoutumattomana vai onko syvenevä kumppanuusyhteistyömme Nato kanssa ja/tai EU:n puolustusulottuvuuden kehittäminen tehnyt tämän jo mahdottomaksi.

Ensimmäiseen kysymykseen on kenties helpompi vastata. Liittoutuminen voisi olla perusteltua jos tietäisimme varmuudella sen olevan tapa – ja vielä ainoa sellainen – jolla voimme estää joutumisen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi tai muulla tavoin joutumisen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi ja maaperäksi.

Liittoutuminen on tietenkin sataprosenttisen varma tapa päästä sotilaalliseen konfliktiin mukaan, jos sellainen täysin meistä riippumattomista syistä alkaisi. Voi toki olla, kuten Suomessa useimmiten on myönnetty, että kylmän sodan aikana Naton olemassaolo konfliktia ennaltaehkäisevä ja tasapainottava tekijä. Jos näin on, se kuitenkin toimi niin ilman Suomen jäsenyyttä. Kysyä siis tulee, miksi Suomen jäsenyys nytkään olisi tarpeen yleisen konfliktin tai juuri Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi.

Suomen omaa puolustusta on myös merkittävästi kehitetty tavalla, joka liittoutumisesta riippumatta nostaa mahdollisen hyökkäyksen kynnystä. Jos hyökkäys kuitenkin tapahtuu, on se Suomelle ja suomalaisille aivan yhtä tuhoisa asia liittoutumisesta riippumatta – mahdollisesti paljon tuhoisampi liittoutumisen seurauksena – varsinkin, jos se johtaa ydinaseiden käyttöön.

Suomen liittoutumista tai liittoutumattomuutta koskeva keskustelu on viime vuosina saanut uusia piirteitä, kun yhä useammin liittoutumista perustellaan sillä, että nykyiset kumppanuussuhteemme Natoon, yhteistyö USA:n kanssa sekä laajentunut kansainvälinen harjoitustoiminta ovat jo käytännössä tehneet meistä Naton de facto jäsenen joka kantaa kaikki siitä koituvat seuraamukset kuitenkin ilman muodollista turvatakuuta, jota Naton 5. artiklan ulottaminen myös Suomea koskevaksi merkitsisi.

Jos näin olisi, antaisi se aiheen kysyä miten tällainen tilanne on ilman eduskunnan, hallituksen ja ulkopoliittisen johdon myötävaikutusta ja tahtoa päässyt syntymään. Ainakaan se ei ole sopusoinnussa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan yksimielisesti muotoileman ja koko eduskunnan hyväksymän ulko- ja turvallisuuspoliittisesta sekä puolustusselonteosta annetun vastauksen kanssa, jossa todetaan:

”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi. Muuttuvassa toimintaympäristössä Suomi pyrkii tavoitteeseen ylläpitämällä yhteiskunnan kriisinsietokykyä ja puolustuksen uskottavuutta. Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi.

Suomen puolustus perustuu kansalliseen puolustusratkaisuun ja sotilasliittoon kuulumattomuuteen. Sille tärkeä tuki on jäsenyys Euroopan unionissa, kehittyvä pohjoismainen yhteistyö ja hyvin toimiva kumppanuus Naton kanssa. Uskottava puolustus sekä mahdollisuus kriisitilanteessa ottaa vastaan ja antaa muille apua ovat sotilaallisen turvallisuutemme perusta. Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.”

Näiden avainkappaleiden viimeinen lause ei sisältynyt hallituksen selontekoihin. Ulko- ja puolustusministereille ja heidän ministeriöittensä virkamiehille näyttää edelleenkin olevan vaikeata ottaa tätä eduskunnan eli siis Suomen kantaa edustavaa määritystä mukaan kuvatessaan maamme turvallisuuspolitiikan linjaa. Ja vaikka eduskunta lopulta yksimielisesti hyväksyi tämän, ei se näyttänyt olevan helppoa kaikille kansanedustajillekaan – nimenomaan niille, jotka muissa yhteyksissä ovat haikailleet sotilaallisen liittoutumisen perään.

Lisätekijänä tähän haluttomuuteen voi myös olla vaikuttamassa sekin, että joillekin alueemme käytön estäminen muille vihamielisiin tarkoituksiin saattaa assosioitua tätä nimenomaisesti meiltä vaatineeseen YYA-sopimukseen.

YYA-sopimus oli aikanaan toimiva ja myös Suomelle silloisessa tilanteessa hyvä ratkaisu, mutta sen ongelmana oli Neuvostoliiton toistuva pyrkimys tulkita sitä laajentavasti niin, että se olisi tarkoittanut Suomen puolueettomuuspyrkimyksen kanssa ristiriidassa olevaa tosiasiallista sotilaallista liittosuhdetta.

Oma ironiansa on siinä, että Suomi irtaantui YYA-sopimuksesta juuri kun olimme lopulta saaneet kohta sen jälkeen katoavan Neuvostoliiton varauksettoman tunnustuksen puolueettomuusstatuksellemme, vain voidaksemme luopua siitä EU-jäsenyyden jo häämöttäessä.

Puolueettomuus on toki aina ja myös kylmän sodan aikana ollut tulkinnanvarainen käsite, ja Ruotsissahan se määriteltiin niin, että maa harjoittaa liittoutumatonta politiikkaa tavoitteenaan sodanaikainen puolueettomuus (alliansfrihet i fred syftande till neutralitet i krig).

Sitä että Suomi ei enää esiinny eikä EU:n jäsenmaana voisikaan esiintyä samalla tavoin puolueettomana kuin kylmän sodan aikana, ei tarvitse pahoitella. Olemme myös olleet valmiita kehittämään ja vahvistamaan EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, joka siihen toisinaan liitetystä ”Euroopan armeijaa” hehkuttavasta retoriikasta huolimatta edelleen tarkoittaa kriisinhallintayhteistyön valmiuksien kehittämistä, ei Naton artikla viiden tarkoittamaa sitoumusta korvaavaa yhteistä puolustusvelvollisuutta.

Vaikka niin sekä tietämättömyydestä että myös tarkoitushakuisesta liittoutumattomuuden ohentamispyrkimyksestä lähtien väitetään, ei tämän yhteistyön syventäminen ole edelleenkään johtamassa siihen, että sotilaallinen liittoutumattomuus olisi käynyt merkityksettömäksi.

Tulevaisuudessa saattaa toki tulla eteen EU:ssakin sellaisia ratkaisuja, jotka muuttavat tähänastisia sotilaallisen liittoutumattomuutemme premissejä. Näitä tosin on ennakoitu ainakin sen 23 vuoden ajan jonka olemme Unionin jäseninä olleet, ja tämä ennakointipuhe tulee varmasti myös jatkumaan myös seuraavan 23 vuoden ajan.

Tähän tietysti vaikuttaa se, mitä Natossa tapahtuu. On nyt jo selvää, että Naton päätöksentekoon liittyvät epävarmuudet ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että EU:ssa halutaan kehittää omaa riippumatonta kriisinhallintakapasiteettia myös sellaisia tilanteita varten, joissa Naton resurssit eivät olekaan EU:n käytössä esim. siksi että yksikin Nato-maa (Yhdysvallat, Turkki) sen estää.

Avoin kysymys on, millaiseksi ja kuinka vahvaksi Naton keskinäisen puolustuksen sitoumus tulevaisuudessa mielletään. Saattaa jopa olla, että Yhdysvaltain voimakas painostus eurooppalaisten puolustussatsausten lisäämiseksi johtaakin transatlanttisen linkin ja Natoon nojautumisen heikkenemiseen. Silloin toteutuu vanhan sanonnan ennakoima tilanne: The Americans want Europeans to do more – but not too much. Vaikka halusta vahvistaa EU:ta ja sen puolustuspoliittista ulottuvuutta Naton korvikkeena on vielä hyvin vähän merkkejä, saattaa se kuitenkin jatkossa nousta vahvemmaksi vaikuttimeksi.

Suomen linjauksen mukainen sotilaallinen liittoutumattomuus, lainsäädännössä toteutettu mahdollisuus ottaa vastaan ja antaa sotilaallista apua sekä osallistuminen Naton ja Nato-maiden kansainväliseen harjoitustoimintaan, on eduskunnassa yksimielisesti hyväksytty linjaus.

Otsikkotason jälkeen on kuitenkin erikseen arvioitava ja määriteltävä kunkin osalta mitä se on. Sotilaallinen liittoutumattomuus on nykyisin enemmän tilannekuvaus kuin ohjelmajulistus. Se tarkoittaa myös sitä, että Suomella on jokaiselle suvereenille valtioille kuuluva oikeus harkita myös siitä luopumista jos se Suomen turvallisuudelle katsotaan perustelluksi. Se ei ole mikään optio, joka velvoittaisi toista osapuolta, eikä sitä sellaisena tule hehkuttaa.

Avun vastaanottamis- ja antamismahdollisuus ei sisällä suuntaan eikä toiseen mitään automatiikkaa ja on tärkeätä että harkinta- ja päätösvalta kaikissa tilanteissa on Suomen hallituksen ja eduskunnan käsissä.

Harjoitusten osalta on pakko niiden käsittelyyn – tai ainakin seurantaan – niin hallituksessa kuin eduskunnassa osallistuneena todeta, että Suomen kv. harjoitustoimintaan osallistumista valmistelleet sotilaat ja muut virkamiehet ovat vedättäneet Suomea mukaan myös sellaiseen harjoitustoimintaan, jonka ensi sijaisena ellei ainoana tarkoituksena on liittokunnan voimannäyttö ja poliittisen viestin lähettäminen Venäjälle.

Kapeasta sotilaallisesta näkökulmasta katsoen on vaikea löytää sellaista kv. harjoitusta, joka ei antaisi jotain lisäarvoa kokemuksen, tiedon ja osaamisen kartuttamisen kannalta Suomen oman puolustuksen vahvistamiselle. Tämä on varmasti ollut riittävä peruste useille sotilaille ja muille valmistelijoille esittää osallistumista. Tällöin poliittinen harkinta harjoitusten muiden asiayhteyksien ja tarkoitusperien suhteen on joko kokonaan sivuutettu tai tehty virkamiesten toimesta tarkoittamatta tai tahallisesti poliittisten päättäjien ohitse. Tarkoittamaton tiedon salaaminen ja päättäjien harhaanjohtaminen on huolestuttavaa ja anteeksiantamatonta, tahallinen suorastaan rikollista.

Osallistuminen kansainväliseen sotilaallisen harjoitteluun on edelleen perusteltua sekä Suomen oman puolustusvalmiuden osaamisen kehittämiseksi että siksi, että voimme myös olla omaehtoisesti valmiita antamaan ja vastaanottamaan sotilaallistakin apua kriisitilanteissa. Se mikä ei ole perusteltua on osallistuminen sellaiseen harjoitustoimintaan, joka sisältää Naton artikla 5:n soveltamista, on jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen liittyvää sotilaallista voimannäyttöä ja/tai antaa sekä kotimaassa että ulkomailla väärän kuvan Suomen puolustuksen luonteesta ja siihen liittyvistä sitoumuksista.

Viime vuosina harjoituksia on selvästi käytetty vähintään yhtä paljon valmiuksien näyttämiseen kuin niiden kehittämiseen, eli niillä on, puolin ja toisin selvä poliittinen viesti. Jos ja kun niiden tarkoituksena ei kuitenkaan ole sotilaallisen hyökkäyksen valmistelu – millaisesta ei alarmistisesta kirjoittelusta huolimatta ole näyttöä - olisi myös mahdollista käyttää harjoitusten säätelyä jännitteiden ja vastakkaisuuksien vähentämiseen. Tämä on kysymys jossa Suomi voisi myös ottaa aktiivisen roolin.

Kun lopuksi palaan otsikkoon Itämeren yhteistyönäkymistä on todettava, että tarve todelliseen yhteistyöhön vastakkaisuuksien ja varautumisen korostamisen asemesta on huutava, ei vähiten itse Itämeren tämän koetun hellekesän esiin nostaman surkean ekologisen tilan vuoksi. Itämeren mailla on monia arvokasta työtä tekeviä yhteistyöfoorumeita, kuten Helcom, Itämeren maiden neuvosto CBSS sekä EU:n Itämeri-strategian puitteissa toteutettavat “kansalaisturvallisuuden” (civil security, civil protection) yhteistyöohjelmat, joita ei täysimääräisesti nyt pyritäkään käyttämään hyväksi.

On mielenkiintoista verrata tätä tilanteeseen arktisilla alueilla. Myös arktisilla alueilla on riittämiin haasteita, joihin ei ole suinkaan riittävästi vastattu, mutta oleellista on, että yhdelläkään arktisen neuvoston jäsenmaalla ei ole ollut tarvetta eikä halua antaa muualla vaivaavien vastakkaisuuksien vaikuttaa arktisen neuvoston työskentelyyn. Samaa rakentavuutta kaivattaisiin myös Itämeren piirissä.

---
26.8. 2018
Iltalehti näkee Tuomiojan Tuomiojan syyttävän sotilaita ja virkamiehiä  salaliittohankkeista eduskuntaa ja perustuslakia vastaan. Lehden mukaan Tuomioja näkee salaliittolaisia. Hän vihjasi, että sotilaiden ja virkamiesten toiminta on jopa voinut olla rikollista. Juttu on Iltalehden toimittajan Olli Ainolan laatima.Jutussa on kuvia myös itse tilaisuudesta.