Ilmastorahaston resurssit

Olisikohan niin, että hallituksen ilmastoseminaarin tiedotustilaisuuden yhteydessä 3.2. 2020 saatiin ensimmäisen kerran vihiä siitä, miten Euroopan Unionin määrällisen elvytyksen mukanaantuomia euromiljardeja käytetään? Tarkoitus näyttää olevan muuttaa Valtion Kehitysrahaston Vaken ilmettä niin, että se toimisi 'vastinkappaleena' Euroopan Unionin suuntaan ilmastopoliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi hallituksen ohjelman puitteissa, tavoitteena hiilineutraali Suomi vuonna 2035.

Vakehan syntyi oikeastaan yllättäen pääministeri Sipilän aloitteiden pohjalta; sitä on kritisoitu sekä oikealta että vasemmalta. Sille kertyi nopeasti 2,3 mrd:n omaisuuspohja jota se voi käyttää uuden yritystoiminnan luomiseen ja nyt, Ilmastorahaston muodossa yritystoiminnan hiilineutraaliutta tavoittelevaan muodonmuutokseen. Vaken perustamista koskevassa valtioneuvoston muistiossa todetaan, että kehitysyhtiö tulisi olemaan budjettitalouden ulkopuolinen toimija. Muistion mukaan eduskunnan suostumus Vaken yhtiöomistusten myynteihin tarvitaan vain, jos järjestelyn johdosta valtio lakkaa olemasta yhtiön ainoa omistaja tai luopuu enemmistöstään yhtiössä.

EKP:n määrällisen elvytyksen miljardit sopisivat erittäin hyvin tällaisen valtionyhtiön perustamisen motiiviksi. Sinne kertyviä varoja ei suoranaisesti käytetä hallituksen budjetin katteeksi, vaan yritysten tukemiseen ilmastorahaston muodossa tavalla, jolla ne voisivat kehittää tuotantoprosessejaan ja jopa tuotteitaan  - ajattelen tässä mm. turvevoimalla toimivia energialaitoksia - ilmastoystävälliseen suuntaan.

Miksi EKP:n määrällisen elvytyksen varoja on käytettävä nimenomaan valtion ulkopuolisten yksityisten yritysten kautta? Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen  125 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)  todetaan, että

 "Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Näitä resursseja ei siis voitaisi käyttää esimerkiksi kuntakeskusten energian ja lämmöntuotannon rakenteiden uusimiseen silloin kun ne toimivat kunnan tau kaupungin 'omana toimintana'. Jos ja kun näin on, tulee tässä näkyviin perussopimusten yksipuolinen markkinahenki ja torjuvan kielteinen suhtautuminen demokraattiseen valtioon toimijana. Voitaneen kuitenkin todeta, että jos edelläkuvaamani prosessi on sisällöltään oikea, voidaan sillä ohjata 'markkinaa' nopeaan uudistumiseen ilman että siihen joudutaan tuhottomasti uhraamaan suoranaisia veroeuroja. Samalla tässä tulee tulevaisuutta ennakoivan endogeenisen talouspolitiikan dynaaminen mahdollisuus markkinan osalta näkyviin.

Toisen suuren kysymyksen muodostaa valtion tuen merkitys mahdollisesti kilpailua vääristävänä ulottuvuutena. Perussopimuksen 107 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 87 artikla)  todetaan , että

"Jollei perussopimuksissa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan."

Millä tavalla tämä kilpailua vääristävä elementti eliminoidaan, siinä tulee ainakin osittain Ilmastorahastoksi muuttuvan Vaken osaaminen ja tasapainoilutaito käyttöön tavalla, jota on mielenkiintoista seurata. Ilmastorahaston kehittämisvaroja haluaa varmasti yksi ja toinen yrityssektori ja toimiala mieluusti myös omaan kehitystyöhönsä.

Omassa, jo tänään (3.2. 2020) antamassaan tiedotteessa Vake toteaa omasta roolistaan seuraavaa:

"Elämme poikkeuksellista ajanjaksoa seuraavan vuosikymmenen ajan. Konkreettisilla toimilla ilmastonmuutoksen torjumiseksi on kiire, mutta käynnissä oleva kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön perinpohjainen muuttaminen ja sitä kautta näkyvät tulokset vaativat aikansa. Julkisen pääoman on mahdollista kirittää investointeja tapahtumaan aikaisemmin ja laajempina kuin ne toistaiseksi puhtaasti yksityisin voimin tapahtuisivat”, toimitusjohtaja Paula Laine kommentoi julkistusta."

Vaken hallituksen puheenjohtaja Reijo Karhinen jatkaa:

"Vaken avulla valtion on mahdollista ohjata merkittävä panostus ilmastoinvestointeihin. Ilmastorahasto on konkreettinen teko kohti hallitusohjelman kunnianhimoisia tavoitteita. Ilmastorahaston painoarvo nojaa sen mittaviin pääomiin sekä ripeään toimeenpanoon."

Lisäksi kannanotossa todetaan, että

"Keskeinen pullonkaula ilmastoratkaisujen rahoituksessa liittyy teolliseen mittakaavaan skaalaavaan, markkinapuutetta korjaavaan rahoitukseen. Tässä roolissa Vake voisi toimia myös EU:n ilmastorahoituksen kansallisena vastinkappaleena. Yhtiö tarttuu tarkempaan valmisteluun osaltaan omistajan toiveiden mukaisesti."

Strateginen lähestymistapa näyttäisi siis olevan nopeasti löytymässä. Vaikka kukaan ei ole asiaa julkisesti todennut, täytyy näin suurten pääomien nopea irroittaminen ilmastomuutoksen kansalliseen torjuntaan olla ulkopuolelta saatavien resurssien suuntamisessa. EKP:n määrällinen elvytys tuntuisi sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti ilman että se  vaarantaa hallituksen budjettia ja sosiaalista  ilmettä.

Sipilän hallitus ei ehtinyt - eikä tavoitteistaan johtuen oikein osannutkaan ottaa mitään erityistä markkinan toimintamuotoa kehittämisen kohteeksi. Uuden Euroopan Komission asettuminen omalta osaltaan ilmastokriisin päättäväisen torjujan toteuttajaksi näyttäisi tarkoittavan sitä, että resursseista Ilmastorahastolla ei tule olemaan puutetta.

EKP:n määrällisen elvytyksen tuomaa taloudellista piristysruisketta on vaikeaa ohjata yritystukiin ja markkinan piristämiseen tavalla, joka ei loukkaa markkinakilpailua ja joka ei muodostu 'varjovaltion' kaltaiseksi hankkeeksi johtuen juuri peruskirjan strategisesta ohjauksesta, ohjauksesta joka ei Immanuel Kantin "kategorisen imperatiivin" mukaan  sinne todellisuudessa kuuluisikaan.

Ilmastorahasto ei olisi mikään huono - pikemminkin aitoa toivoa herättävä -  kohde Euroopan Keskuspankin määrälliselle elvytykselle. Yksi varoituksen lause on kuitenkin kirjoitettava tämän blogipäivityksen loppuun: sen enempää Suomen Pankki, hallitus, valtionvarainministeriö eikä mikään muukaan taho ole puhunut oikeastaan mitään EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jota tänäkin vuonna suunnataan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta ilmeisesti yli 3 miljardia euroa pelkästään Suomeen ja kokonaisuudessaan parisataa miljardia Euroopan Valuuttaunionin 342:n miljoonan kansalaisen yhteisöön.

Jos olen väärässä, niin ilmastorahasto on kova isku hallituksen sosiaalipoliittiselle ilmeelle.

Veronkierto Euroopassa - 1000 mrd vuosittain

Itävaltalainen Kontrast -lehti kirjoittaa veronkierrosta  Euroopassa - ja siitä mitä noilla menetetyillä veroeuroilla saataisiin aikaan.

Kaikki EU-maat käyttävät noin 1 150 miljardia euroa terveydenhuoltojärjestelmiinsä. Tämä on vain vähän enemmän kuin kaikki ne verorahat, joita yritykset ja miljoonat ovat salakuljettaneet veroviranomaisten ohi veropetoksilla tai verohuijauksilla.

Veronkierto ja budjettivajeet vuositasolla Euroopassa

Jos Euroopan unionin mailla olisi kaikki ne rahat, jotka ne menettävät veropetosten kautta, ne voisivat käyttää niitä rahoittamaan noin kolme neljäsosaa terveydenhuoltojärjestelmistään. Jos lisäätän laillisen veronkierron kautta menetetyt rahat, kaikkien terveys voitaisiin rahoittaa melkein kokonaan.

Voitaisiin sijoittaa rahaa väestön terveyteen: ratkaisemaan yhdellä kertaa kaikki terveydenhuollon taloudelliset ongelmat. Voitaisiin laajentaa sairaaloita ja torjua lääkäreiden pulaa. Ja  olisi vielä rahaa sairaaloiden kunnostamiseen, tutkimukseen sijoittamiseen ja hoitokriisin ratkaisemiseen. Kaikki tämä olisi mahdollista lisäämättä veroja tai alentamalla niitä toisella alueella - yksinkertaisesti silloin, kun yritykset ja miljonäärit maksaisivat verot kuten kaikki muut.

Kaksi miljoonaa euroa veronkiertoa - minuutissa
Veropetos ja veronkiertotaidot Euroopan unionissa ovat suuruudeltaan kokonaan mielikuvituksemme ulkopuolella. Brittiläinen taloustieteilijä Richard Murphy arvioi, että yli 800 miljardia euroa veroja vältetään vuosittain. Lisäksi on noin 50 - 190 miljardia euroa, joita yritykset laillisesti välttävät "verosuunnittelulla".

Yhteensä lähes 1 000 miljardia euroa. Se on noin 2 miljoonaa euroa minuutissa.

Temppujen muodossa tapahtuvasta veronkierrosta tulee pääasiassa suurista yrityksistä ja yhteisöistä. Ne käyttävät monimutkaisia ​​yritysrakenteita siirtääkseen voittonsa maihin, joissa heidän on maksettava vähän tai ei lainkaan veroja. Vain muutama päivä sitten tuli tieto, että Google- ryhmä oli siirtänyt noin 20 miljardin euron voitot Bermudaan - jossa sen ei tosiasiassa tarvitset maksaa veroja ollenkaan. Veropetokset puolestaan ​​koskevat rahaa: pimeää työtä rakennustyömaalla tai ravintoloita, jotka eivät maksa veroa voitoistaan.

Politiikka tekee liian vähän
Tutkimuksen tekijä Murphy syyttää poliitikkoja liian vähäisestä  tekemisestä veronkiertoa ja verotuksellista vehkeilyä vastaan. Itävalta, jossa veropetokset ovat perinteisesti olleet vähemmän ongelmallisia kuin monissa muissa EU-maissa, on kehittynyt yhä enemmän konservatiivisen kansanpuolueen ÖVP: n johdolla maaksi, joka hidastaa veronkierron ja veropetosten torjuntaa EU: ssa .

Vasta vuoden 2018 lopulla tuli julkisesti tietoon , että hallitus ei halunnut panna täytäntöön EU: n säännöksiä yritysveronkierron torjumiseksi . ÖVP-valtiovarainministeri esti myös avoimuusaloitteen, jonka mukaan yritysten on julkaistava raportti oman maansa ja toimintamaidensa voittojen ja verojen välillä ( maakohtainen raportti ). Ja EU: n neuvoston puheenjohtajakaudella veropetoksiin ja verotuksellisiin temppuihin ei juuri puututtu.

Ja siitä huolimatta, että se käsittää kokonaisuudessaan  noin 1000 miljardia euroa.

"Lapsi meni pesuveden mukana..."

"Lapsi meni pesuveden mukana" 
"Emmanuel Macron teki vakavia virheitä eläkeuudistuksessa. Voidaanko hänen kuvansa uudistajana edelleen pelastaa? Martial Foucaultin haastattelu . Haastattelun toteutti Benjamin Schreiber. 
(Frankfurter Rundschau 1.2. 2020)

Kuinka tärkeä eläkeuudistushanke on Emmanuel Macronin poliittiselle visiolle?

Niin sanotun yleisen eläkejärjestelmän tavoitteena oleva uudistushanke oli mukana  jo vuoden 2017 vaalikampanjassa. Joten ei ole yllättävää, että Emmanuel Macron vie eteenpäin tätä uudistusta. Alun perin oli tarkoitus - muistamme - oikaista kymmenien etuoikeutettujen ammattiryhmien (valtion rautatieyhtiön, Pariisin kuljetusyhtiön, kaasuyhtiö Gaz de Francen työntekijöiden, lakimiesten, notaarien ...) työntekijöiden erityisoikeudet. Tavoitteena oli luoda yhtenäinen eläkejärjestelmä Ranskaan vuoteen 2025 mennessä.

Pääministeri päätti kuitenkin yhdistää tämän uudistuksen tavoitteeseen tasapainottaa tulevaisuuden eläkejärjestelmää taloudellisesti. Se huipentui 11. joulukuuta 2019 ilmoitukseen, jonka mukaan eläkeikää nostetaan 64 vuoteen. Ammattiliitot reagoivat yllättyneinä ja vastustuksella, työntekijät tyytymättömyydellä ja torjumalla. Päätös yhdistää nämä kaksi kohtaa oli epäilemättä vakava virhe. Ei ole yllättävää, että hallitus pyrkimys romahti 12. tammikuuta 2020 ja keskeytti suunnitelmat eläkkeelle siirtymisiän ottamisesta mukaan eläkeuudistukseen. Mutta lapsi oli jo pudonnut kaivoon. Tämä antoi vaikutelman, että hallitus yritti vastustaa tärkeimpiä ammattiliittoja ja sivuuttaa siten sosiaalisen vuoropuhelun.


Miten eläkeuudistuksesta käytävä keskustelu vaikuttaa Macronin imagoon ”uudistusten presidenttinä”?Emmanuel Macronin ja hänen hallituksensa jatkuva pyrkimys tavoitteeseensa huolimatta satojen tuhansien työntekijöiden mielenosoituksista joulukuun alun 2019 jälkeen, on täysin Ranskan presidentin reformistisen tyylin mukainen. "Uuden maailman" ruumiillistuma - käyttäen Emmanuel Macronin sanontaa - ei ollut antaa asialistan ja uudistusten vauhdin tulla sanelluksi kadulta. Kun hän on onnistunut uudistamaan työlainsäädäntöä, työttömyysvakuutusta ja valtion rautatieyhtiö SNCF: ää toimikautensa ensimmäisinä kuukausina, mielenosoituksista huolimatta, eläkeongelmiin on nyt puututtava.

Siirtyminen sellaisessa tahdissa aiheutti riskin kutsua kaikkia ranskalaisia, jotka olivat tyytymättömiä presidentin vastauksiin pukeutua keltaisiin liiveihin talvikauden 2018-19 raivokkaiden yhteiskunnallisten ja poliittisten mielenosoitusten muodossa. 

Todellinen Macronin poliittinen dilemma siis on: eläkkeiden uudistaminen riskillä, että jotkut ranskalaiset huijataan jäämään pysyvästi vaatimattomiin eläkkeisiin tai luopua kokonaan eläkeuudistuksesta ja menettää asemiaan“uudistusmielisenä presidenttinä” .

Mistä johtuu ammattiliittojen ja kansan epäluottamus tätä uudistusta kohtaan?
Epäluottamus uudistushankkeeseen johtuu pääasiassa useista poliittisista ja rakenteellisista virheistä. Uudistuksesta tehtiin yhteenveto yksinkertaisella kaavalla "Jokainen eläkerahastoon maksettu euro tuo samat oikeudet kaikille". Olisi otettava käyttöön yhteinen järjestelmä ja erityiset säännökset olisi poistettava. Tässä hallitus oli onnistunut tekemään kansalaisille uskottavaksi pisteytysjärjestelmän, joka perustuu "pay-as-you-go" (maksa siihen saakka kun jäät eläkkeelle)-järjestelmään. Presidentti ja hänen hallituksensa käynnistivat neuvottelut ammattiliittojen ja neuvotteluasiantuntija Jean-Paul Delevoye kanssa toivoen saavansa kansalaiset vakuuttuneiksi tämän uuden työmarkkinain ja eläkeläisten välisen sopimuksen parannuksista.

Sosiaalisen konfliktin takana hallitus ja osa ammattiliittoja kilpailevat siitä, kuka voi väittää edustavansa yleistä etua paremmin. Mikä on vaarassa tässä poliittisessa taistelussa?

Emmanuel Macronin yhteiskunnallisten uudistusten vastustaminen on enemmän kuin Ranskan mallin kyseenalaistavien uudistusten hylkäämistä. Se perustuu työntekijöiden ja ranskalaisten yleiseen epäilyyn politiikan suhteen.

Poliittinen kriisi kertoo meille edustuksellisen demokratian, tarkemmin sanoen, hallitusten ja hallittavien välisen suhteen kriisistä. 
Samalla  on kyse myös sosiaalidemokratian toimintamallista. Nykyään sosiaalidemokratia on korvattu sosiaalisen vuoropuhelun käsitteellä. Tavoitteena on yhdistää paremmin valtion, työnantajien ja työntekijöiden väliset sosiaaliset suhteet. Konflikteihin tai valtaryhmien ja luokkien välisiin suhteisiin perustuvan alkuperäisen näkemyksen sijaan sosiaalidemokratia on nyt omaksunut uuden tavan käsitellä sitä sosiaalisen vuoropuhelun muodossa. Kompromissien hyväksyminen "anna ja ota" -periaatteella ja siirtyminen tulopoliittisiin neuvotteluihin  ei kuitenkaan ole sujunut täysin  ilman kitkaa.

Tämä poliittinen kamppailu koskee tärkeitä asioita. Toisaalta kyse on siitä, että kun tehtävän saaneet neuvottelijat toimivat tiukan käytännöllisesti, vaarana on  että laiminlyödään ammattiliitot, joita ranskalaiset pitävät liian politisoituneina. Toisaalta käydään keskustelua siitä, että hallitsevatko puhtaasti liiketaloudelliset näkökohdat  aikaisempien päivien radikalismin ja utopioiden kustannuksella. Tämä rajoittaisi sosiaalidemokratian toimimaan  puhtaasti paikallisisa olosuhteissa tapahtuvaksi  ja merkitsisi luopumista laajemmista työelämään vaikuttavista yhteiskunnallisista lisätavoitteista.

Mitä ovat ne haasteet, joita hallitus  - ja uudistaja- mielenosoittajajärjestöt kohtaavat löytääkseen ratkaisun kriisistä ja pelastaakseen samalla kasvonsa?

Tämä tilanne herättää epäilemättä uusia kysymyksiä, ja on olemassa lukuisia kommentteja, joista osa on tehty puoluepoliittisista ja ideologisista näkökohdista. Tosiasia, että Macronin taloudellinen liberalismia ei ole niinkään kyseenalaisteta, mutta että monien silmissä se on  pikemminkin liian orkesterinjohtomainen hallintotapa. Tämä on johtanut huomattaviin muutosilmiöihin yleisessä mielipiteessä ja työelämässä. Ranskalaisten keskuudessa on jatkunut pitkään se, mitä ranskalaiset kutsuvat "valtiovaatimuksiksi" tai "kehotukseksi yhä tehokkaampaan ohjaukseen".

Nykyään tämä vaatimus näyttää menettäneen suuren osan voimastaan. Ja se saattaa selittää työntekijöiden ja Emmanuel Macronin välisen kuilun, jonka politiikassa noudatetaan liberaalia lähestymistapaa, mutta joka muistuttaa toimintatavaltaan hyvin aktiivisessa vaiheessa olevaa de Gaullen linjaa. Hallituksen johdolle yksi asia vaikuttaa selvältä: kun otetaan huomioon Ranskan epäonnistuminen tavoitteissaan Euroopan tasolla, on toteutettava sosiaalisia uudistuksia. Siksi hänen pyyntönsä: Jotta uudistukset voidaan toteuttaa tehokkaasti, hallituksen väliintulon on oltava sosiaalisen vuoropuhelun yläpuolella, joka ei määritelmän mukaan voi olla osa "hätäohjelmaa" tai kompromissien etsintää.

Tämän uudistuksen poliittiset hyödyt vaikuttavat vähäisiltä, kun otetaan huomioon se riski, minkä se aiheuttaa hallituksen suosiolle yleisessä mielipiteessä. Onko tässä tehty virhelaskelmia vuoden 2022 presidentinvaaleja silmällä pitäen?

Uskon, että Emmanuel Macron ei voi saada mitään lyhytaikaista poliittista hyötyä tästä sosiaalisesta tapahtumasta. Yleinen mielipide on kääntynyt häntä vastaan  - eläkeuudistusta pidettiin laillisena niin kauan kuin sen tavoitteena oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Tuomalla mukaan ajatuksen  budjetin samanaikaisesta tasapainottamisesta muodosti se jälleen kuvan  Macronista presidenttinä joka ei välitä pienituloisten kansalaisten kohtalosta. Voidaan tietenkin väittää, että on poliittisesti viisasta jatkaa äänien kalastamista oikealta. Itse asiassa tämä äänestäjäryhmä suosii edelleen Emmanuel Macronia, joka arvostaa ja pitää kiinni vallitsevista taloudellisissa arvoista.

Vuonna 2022 pidettäviä presidentinvaaleja silmällä pitäen olisi tietenkin harkittava, onko Emmanuel Macronin aloittama vastakkainasettelu vasemmistolaisen valitsijakunnan kanssa uhkarohkeaa peliä: voisiko klassisen oikeiston (republikaanien) ja äärioikeiston (Rassemblement National) välinen kilpailu samalla valmistaa  tietä vasemmistolaisten ja edistyksellisten yhteenliittymiselle (kommunistisesta puolueesta sosialistiseen puolueeseen ja vihreihin)?

(Ranskasta saksaksi Claire Labigne ja Sabine Dörfler - ja edelleen suomeksi Ilpo Rossi)

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä srateginen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.

Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa. Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollsimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Davosin talousfoorumi: kohti kestävyyttä uusliberalistisilla resepteillä?

Davosin Maailman talousfoorumista kirjoittaa Gerhard Bosch,  27. tammikuuta 2020 Social Europe -verkkolehdessä.

Maailman talousfoorumi on tunnustanut älyllisesti, että Skandinavian sosiaaliset mallit tarjoavat vaihtoehdon kasvavalle eriarvoisuudelle. Se ei vain voi hyväksyä tätä ideologisesti.

Viime viikolla Davosissa kokoontunut Maailman talousfoorumi (WEF) on nostanut moraalitasonsa yhä korkeammalle viime vuosina. Uudessa Davosin manifestissa todetaan, että yritysten on maksettava kohtuullinen osuus veroista, se osoittaa suvaitsemattomuutta korruptiolle, puolustaa ihmisoikeuksia; kaikissa maailmanlaajuisissa toimitusketjuissa on puolustettava tasavertaisia ​​kilpailuedellytyksiä. Ja WEF: n globaalissa kilpailukykyraportissa 2019 kasvavaa sosiaalista eriarvoisuutta kritisoidaan voimakkaasti.

Samalla kuitenkin korostetaan, että eriarvoisuus ei ole globalisaation tai  uuden tekniikan kohtalokas seuraus, vaan sitä voidaan torjua poliittisesti. Skandinavian maita kutsutaan malleiksi, koska niistä "ei ole vain tullut maailman teknologisesti edistyneimpiä, innovatiivisimpia ja dynaamisimpia talouksien joukossa, vaan ne tarjoavat myös paremmat elinolosuhteet ja parempaa sosiaalista suojelua, ovat yhtenäisempiä ja kestävämpiä kuin muut maat.

Tietenkin pitää heti kysyä itseltään, kuinka vakaviksi tällaiset lausunnot todella on tarkoitettu? Loppujen lopuksi WEF pyrkii sulkemaan vaikuttamisen pois politiikan ja maailman miljardöörien välillä. Juuri suuret kansainväliset yritykset siirtävät voittojaan veroparatiiseihin eivätkä ole ollenkaan valmiita maksamaan kohtuullista osuutta veroista. Kuinka sitten pitäisi rahoittaa osallistavia hyvinvointivaltioita, kuten tapahtuu Skandinavian maissa?

Lisäksi nämä yritykset alentavat työvoimakustannuksiaan ulkoistamalla monia toimintoja sääntelemättömille alihankintaketjuille kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Huono palkka ja epävarma työllisyys ovat heidän liiketoimintamalliensa keskeinen pylväs ja siten ne vastaavat lisääntyvästä sosiaalisesta eriarvoisuudesta .

Ammottava kuilu
Miljardöörien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan siitä, että WEF todella vahvistaisi vastuutaan yleisten julistusten ulkopuolella. Se, kuinka kaukana kuilu sunnuntapuheiden ja päivittäisten toiminnan välillä on. selviäää raportista, joka on julkaistu ​​vuoden 2019 globaalissa kilpailukykyraportissa muutama sivu sen jälkeen kun on tehty yhteenveto Skandinavian hyvinvointivaltioiden erillisten työmarkkinalaitosten arvioinnissa.

Kilpailukykyindikaattorissa ”Palkkojen määrittämisen joustavuus” Suomi, Ruotsi, Tanska ja Norja lasketaan sijoille 118-133 yhteensä 141 maasta - kaukana Yhdysvalloista, Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Qatarista tai Saudi-Arabiasta. Korkeinta kilpailukykyä edustavat ylimmät sijoitukset annetaan maille, joissa ammattiliitot ovat heikot, palkkaneuvottelut ovat hajanaisia ja työehtosopimukset vähäisiä.

Kilpailukykyindikaattori ”Työn veroaste” näyttää samanlaiselta. Tämä indikaattori, sellaisena kuin se on määritelty raportissa, kattaa kaikki yrityksen pakolliset maksut ja verot bruttopalkan lisäksi, mukaan lukien sosiaaliturvamaksut. Kehitysmaat, joilla ei ole hyvinvointivaltiota, saavuttavat täällä korkeimmat arvot. Kehittyneistä maista Yhdysvallat on eturintamassa  (29. sija), kun taas Skandinavian maat ovat selvästi jäljessä (Ruotsi 132., Suomi 104. ja Norja 67.). 13. sijalla oleva Tanska on ulkopuolinen, mutta vain siksi, että sen hyvinvointivaltiota rahoitetaan suurelta osin progressiivisilla veroilla, ei sosiaaliturvamaksuilla, jotka ovat yrityksissä vastaavasti epäsuosittuja.

Katsotaan lopuksi indikaattoria 'Palkkaaminen ja irtisanomistoimenpiteet'. Täältä löytyy kärkipaikoista Yhdysvallat (5. sija) ja Yhdistynyt kuningaskunta (11.), kun taas Suomi, Norja ja Ruotsi, joilla on hyvä suoja irtisanomiselta, siirretään ala-arvoisimmille sijoille välillä 85–97.


Ohjelmoitu sääntelyn purku
Viesti, jonka WEF  välittää tällä arvioinnilla keskeisistä työmarkkinasuhteista, on selkeä: hyvä suoja irtisanomisilta, suuri sitoutuminen työehtosopimuksiin ja korkeat sosiaaliturvamaksut - esimerkiksi yleisen sairausvakuutusjärjestelmän tai pakollinen vanhojen työntekijöiden eläkejärjestelmän rahoittaminen - ovat kilpailun esteitä. Jos maat haluavat menestyä, niiden on päästävä eroon tällaisista kilpailun esteistä. WEF noudattaa siten väitteillään tarkalleen Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan komission linjaa, joka velvoitti velkaantuneissa maissa, kuten Kreikassa purkamaan työmarkkinoiden sääntelyn lisäämällä dramaattisesti sosiaalista eriarvoisuutta.

Globaalien yritysten kannalta tällaiset arviot ovat tietysti järkeviä. Jos alan suuriin ja pieniin yrityksiin sovellettavat palkkatason sopimukset saadaan läpi vahvojen ammattiliittojen kautta, tämä vaikeuttaa toivotun palkkaan perustuvan kilpailukyvyn saavuttamista alihankintaketjuissa. Heikko suoja irtisanomiselta siirtää riskit yrittäjiltä työntekijöille ja helpottaa suurten sijoittajien mahdollisuuksia nostaa pääomaansa nopeasti ja siirtää se muihin maihin. Korkeat sosiaaliturvamaksut ovat kustannusrasitus, joka tulisi pikemminkin siirtää valtiolle, joilla on kuitenkin samaan lähestymistapaan pohjautuva  taloudellinen perusta.

Nämä niin väheksytyt työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin nimenomaan edellytys erittäin kiitetylle sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle Skandinavian maissa. Vain suurella sitoutumisella työehtosopimuksiin voidaan selittää esimerkiksi alhaisen tulotason työntekijöiden erittäin pieni osuus ja erityisen vahva keskiluokka kansainvälisessä vertailussa juuri Skandinavian maissa.

Ideologia ja kiinnostus
Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Vahvat työmarkkinatoimijat saattavat todennäköisesti lisätä kustannuksia lyhyellä aikavälillä, mutta samalla velvoittaa yrityksiä ottamaan huomioon pidemmän aikavälin vaikutukset. Ne joutuvat panostamaan enemmän oppisopimuskoulutukseen ja jatkokoulutukseen sekä tuotteidensa laatuun. Työntekijät ovat motivoituneempia ja heillä on enemmän ostovoimaa ja talous kehittyy paremmin ja kestävämmin kuin maissa, joissa työntekijät ovat enimmäkseen heikosti palkattuja.

Jopa IMF: n äskettäiset tutkimukset osoittavat nykyään että vahvoilla työmarkkinarakenteilla on myönteisiä vaikutuksia. Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa tehtiin selväksi, että maissa, joissa palkkatulot olivat suuria, kasvu ei ollut vain nopeampaa, vaan myös voimakkaampaa kuin maissa, joissa eriarvoisuus oli suurempi. Toinen tutkimus osoittaa lisääntyvät  eriarvoisuuden johtavan työmarkkinapolitiikan rapautumiseen ja löytää samalla vähimmäispalkoista ja ammattiliittojen aktiivisuudesta myönteisiä vaikutuksia työllisyyteen. Näillä uusilla havainnoilla ei kuitenkaan ole ollut lainkaan vaikutusta IMF: n politiikkaan, joka vastoin tutkimustuloksia ehdottaa partnereilleen edelleen ja sinnikkäästi  uusliberalistisia parannusvaatimuksia.

Myös OECD on tarkistanut perusteellisesti kantaansa. Vuonna 1994 Jobs Study -tutkimuksessa se kannatti edelleen radikaalia sääntelyn purkamista, mutta sen viimeisimmät empiiriset tutkimukset osoittavat päinvastaista. Esimerkiksi OECD Employment Outlook 2018 osoittaa, että maissa, joissa koordinoidaan palkkapolitiikkaa, on korkeampi työllisyys  kuin maissa joissa on hajautettu, pirstaleinen palkkausjärjestelmiä, jotka saavat niin myönteisiä arvioita Maailman talousfoorumilta.

Davosin ongelma
Globaali kilpailukykyraportti 2019   osoittaa maailman talousfoorumin edessä olevan ristiriidan. Tiedämme tarkkaan, että kasvava sosiaalinen eriarvoisuus on tärkein perusta sosiaaliselle polarisaatiolle ja globalisaatiolle vihamielisille virtauksille. Ilmastomuutoksen lisäksi nämä uhkaavat kapitalistisen talouden vakautta pitkällä aikavälillä ja vaarantavat siten koko järjestelmän. Tärkeää olisi silloin vahvojen työmarkkinalaitosten rakentaminen. Samanaikaisesti ei kuitenkaan haluta satuttaa omaa asiakaskuntaa, joka maksaa paljon rahaa konferensseihin osallistumisesta ja asettaa siten foorumin itsensä puolustamaan näiden lyhyen tähtäimen voittoja ja etuja.

Älyllinen ristiriita, johon tämä jakomielisyys johtaa, käy ilmi esimerkeistä Skandinavian sosiaalisten mallien arvioinnissa. Maailman talousfoorumi vastaa näihin ristiriitoihin samoin kuin katolinen kirkko: sunnuntaisin saarnataan vedestä ja viikon aikana juovutaan viinistä.
---
Tietoja Gerhard Boschista
Gerhard Bosch on Duisburg-Essenin yliopiston työ- ja taitoinstituutin (IAQ) professori. Hänen tärkeimmät tutkimusaiheensa ovat palkat, työaika, hyvinvointivaltiot ja työsuhteet.

(Käännös IR)
---
Ilpo Rossi 29.1. 2020:
Korruptoitunut tutkimus valtavirran ideologisena tukena?
Blogissa kirjoitetaan: "Onko mahdollista löytää tieteellinen perusta WEF: n työmarkkinaindikaattoreille vai onko näiden lukujen takana puhdas ideologia ja yksipuolinen, intressipohjainen politiikka? Uusliberaaleissa tutkimusmalleissa, joissa tavoitellaan joustavia palkkkoja, ja tasapainotettua työllisyysastetta tähän voidaan tosiasiallisesti päätyä. Mutta todellisuus on kuitenkion monimutkaisempi.

Blogissaan 29.1. 2020 Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) kehittäjä Bill Mitchell kiinnittää huomiota talouspoliittisen tutkimuksen korruptoitumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yritykset ja niiden tukemat 'ajatuspajat' voivat ostaa toivomiaan tutkimustuloksia esittäviä tutkimuksia ja esittää niitä edelleen 'tieteellisesti pätevinä' lähestymistapoina. Blogin otsikko on "Ole varovainen akateemisen tutkimuksen parissa (Uber)"; Uber tässä yhteydessä viittaa tähän globaalisti tunnettuun lähiliikenneyritykseen, jonka Mitchell väittää käyttävän tutkimusta ja sen tuloksia tällä valtavirtaisen talouspolitiikan tueksi kehitetyllä tavalla: "Se osoittaa, kuinka korruptio toimii syvällä taloustieteen ammatissa seuraten sitä  epäpätevyyttä, jota valtavirran makroekonomistit osoittavat. No, olen seurannut  tarinaa siitä, kuinka Uber on päättänyt käyttää tätä korruptoitunutta taipumusta omiin tarkoituksiinsa.  Se ei ole hieno tarina. -Yhtiö palkkasi tutkimuksen suorittamaan ”hyvin tunnettuja, usein tuotenimillä toimivia taloustieteilijöitä". - Samoin finanssiala palkkasi korkean profiilin akateemisia taloustieteilijöitä tutkimaan alaansa tietäen täysin, että tutkimus ei ole koskaan ollut riippumatonta eikä oikeastaan ​​tutkimusta ollenkaan.
Uber on sittemmin pitänyt tätä ns. 'riippumatonta tutkimusta' puolueettomana todisteena sen tehokkuudesta."

Globalisaatio ja Näätänen

Globalisaatiosta ja sen vaikutuksista


Ari-Matti Näätänen on kirjoittanut globalisaatiosta ja hyvinvointivaltiosta. Hänen  tekstiään referoi Rane Aunimo Demokraatissa. Näätänen tarkastelee globalisaatiota lähinnä kauppavaihdon kasvuilmiönä. Hän perkaa havaintoja useista tutkimuksista näiden kahden yhteyden ja kehityksen kuvaamiseksi. Havainnoistaan hän päätyy varsin kummallisiin lopputulemiin. Täsmentämättä jäävät mekanismit tai talouden toimintadynamiikat, joiden hän arvioi tuottavan kuvaamansa asiayhteydet. Varsinaisista syy- ja seuraussuhteista ei näin ollen ole kysymys. Tässä esitetään muutamia kommentteja kirjoittajan pääväittämiin.



Mitä globalisaatio on?


Kuvaavaa on, että Martti Häikiö Nokia Oyj:n historiassaan 1992-2000 nimeää aiheen globalisaatioksi, jolla hän tarkoittaa telekommunikaation maailmanvalloitusta. Käsite saa tässä tarkastelutavassa relevantimman merkityksen verrattuna Näätäsen käyttämään merkitykseen. Toimintojen laajentuminen yli rajojen aina kaukaisimpia paikkoja toisiinsa kytkien on globalisaation perusta. Historiallisesti Silkkitie oli varsin vaikuttava globaalin yhteistyön, kauppavaihdon, kulttuurivaikutteiden, uskontojen kulkeutumisen, tiedustelun, tietojen, taitojen ja teknologioiden kulkeutumisen, valtapyrkimysten ja vaikutusvallan levittämisen sidos.


Nykyisen kaltaisen globalisaation on mahdollistanut liikenteen ja logistiikan kehitys ja kustannusten aleneminen. Toinen keskeinen osa-alue on tietoliikenteen kehitys. Laajennamme käsitteen sisältöä edelleen. Kaiken taustalla on valtavasti kasvaneet suurten voittojen synnyttämät rahoitusvarallisuuden määrä, joka etsii helppoja tuottoja ja pyrki ja onnistui purkamaan omaa toimintaansa rajaavan sääntelyn. Globalisaatio itsessään on monitahoinen ilmiö. Siinä on kysymys tavaratuotannon siirtymisestä halpamaihin, arvoketjujen maailmanlaajuistumisesta, maailmanmittakaavan logistisista järjestelmistä, informaatioteknologian mahdollistamista digijättien palvelualustamonopoleista, kulttuurin ja viihteen ylikansallisesta tarjonnasta sekä ennen kaikkea finanssitalouden kasvusta ylikansalliseksi reaalitalouksien tuotot imeväksi jättiläiseksi.


Pääomalla ei ole mitään rajoitteita rajojen ylittämisessä. Ns. vapaakauppasopimuksilla on voimistettu suuryritysten asemaa maailmankaupassa. Maailmankauppa on suuryritysten hallussa ja enenevästi niitä omistavat finanssiyhtiöt. Maailman yritysomaisuudesta 149 finanssilaitosta omistaa 40 %. Ajatukset siitä, että kilpailu olisi avointa ja markkinamallin mukaista, ei toimi. Suuryhtiöiden markkinavoima näkyy korkeampina hintoina, pienten tuottajien syrjäytymisenä ja jopa työllisyyden alhaisempana tasona. Niiden poliittinen voima näkyy vapaakauppasopimusten sisällöissä ja poliittisen eliitin suopeutena niitä kohtaan päätöksenteossa. Suurytiysten taloudellinen ja politiittinen voima riittää kilpailuttamaan valtioita purkamaan sääntelyään, laskemaan yritysten veroja ja lupaamaan niile etuja ja tukita. Seuraukset ilmenevät mm julkisen talouden alijääminä. Vapaakauppasopimuksin on pääoman intressit suojattu erillisellä investointien suojalausekkeilla, jotka estävät julkisen vallan muuttamasta liiketoimintaympäristöä.


Näätänen toteaa globaalilla kilpailulla olleen vaihtelevia vaikutuksia hyvinvointivaltioon. Tällöin globaalin kilpailun väitetyt vaikutukset hyvinvointivaltioihin voivatkin olla vääristyneen kilpailun vaikutuksia eivätkä tule kuvatuiksi Näätäsen väitteillä. Kun kirjoittaja näkee sosiaalivaltioiden jopa kasvaneen globalisaation aikakaudella, kysymys voi olla globalisaation aiheuttamien ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden, synnyttämistä sosiaalimenoista.


Kysymyshän on lähtökohtaisesti pääoman rajoituksettomasta toimintaoikeudesta tehdä voittoa yhteiskuntien kehityseroilla. Pääoman siirto halpojen työvoimakustannusten ja heikon yhteiskunnallisen sääntelyn perässä tuottaa työttömyyttä, lisää sosiaalimenoja  ja laskee verotuloja sekä vähentää tulomenetysten kautta kokonaiskysyntää kehittyneissä maissa. Alikysynnästä on tullut kapitalisimin pysyvä rakenneongelma. Lisääntyvät ympäristöongelmat ovat myös tämän kehityksen seurausta. Kehitysmaissa myrkyt voi huoletta pumpata luontoon.


Suurin eriarvoisuuden syy on finanssitalouden yhä voimistuva valmistavan ja tuotannollisen talouden tuottojen ja varallisuduen louhinta. Eriarvoisuus ja terveyserotkin lähtevät kasvuun joukkotyöttömyyden vallitessa ja köyhyyden lisääntyessä. Köyhyyden kasvu on ollut finanssikriisien kärjistämä ja senkin jälkeen kasvava ilmiö. Pääoman liikkuminen yli rajojen panee työvoiman liikkumaan työn perässä. Kulkemisen helpottuminen tarjoaa työvoimalle mahdollisuuden liikkua työn perässä ja toisaalta myös pakottaa siihen. Tämä on osa globalisaation aiheuttamaa maasta- ja maahanmuuttoa. Se johtaa myös juurettomuuden lisääntymiseen ja pitkäaikaiseen puutteellisesta yhteiskunnallisesta integraatiosta johtuviin sosiaalisiin kustannuksiin sekä sosiaalisiin ja poliittisiin jännitteisiin.


Kuljetuskustannusten aleneminen tarjoaa mahdollisuuden tuotannon ja markkinoiden eriyttämiseen ja em. kehityseroista hyötymiseen. Sijoituksillaan alhaisemman kehityksen maihin voi pääoma ulkoistaa ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Näin markkinalous toimii. Yhteiskuntien kustannuksina ne tulevat tulevaisuudessa maksuun.  Globaaleita ovat myös ympäristö- ja ilmastokriisit kuin myös useat poliittiset ja sotilaalliset kriisit kerrannaisvaikutuksineen. Näistä esimerkkejä löytyy latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.





Mihin markkinatalous tarvitsee hyvinvointivaltiota?


Markkinatalous ei synnytä hyvinvointivaltioita vaikka se luo tarpeen siihen. Se ei ole sitä luonut Intiaan eikä Kiinaankaan. Jos Intiassa olisi sosiaalivaltio, olisivat siellä terveydenhoidon ja koulutuksen sekä työttömyyden sosiaalivaltiolliset menot suuret puhumattakaan ympäristövahinkojen kustannuksista. Intia on mukana globalisaatiossa. Kun siellä ei ole sosiaalivaltiollisia kasvaneita kuluja tai näiden menojen viime rippieden alasajoa, mitä tutkijamme päättelisi näistä seikoista. Ehkäpä sen, että kovin on neutraali tuo globalisaation vaikutus hyvinvointitalouteen. Globalisaation neuraalisuudesta hyvinvointivaltion olemassaololle voi toki puhua siinä merkityksessä, että se ei ole vielä pystynyt kehittyneissä valtioissa viemään täysin tämän rahoituspohjaa, mutta ei ole myöskään synnyttänyt yhtään uutta sosiaalivaltiota vaikka on lisännyt tämänkaltaisten yhteiskunnallisten toimien tarvetta. Tällaisia vaikutuksia aikaansaadakseen sen olisi tarvinnut täysin ohjelmoida eri maiden poliittiset koneistot.


Väite sosiaalivaltion menojen kasvun ja globalisaation voimistumisen yhdenaikaisuuden tarkoittamasta poliittisesta neutraalisuudesta on epämääräinen. Näätäselle se näyttää merkitsevän globalisaation neutraalisuutta sosiaalivaltion olemassaololle. Kuitenkin se on ensisijassa aiheuttanut tarvetta sosiaalimenojen lisäykseen. Sosiaalimenojen kasvu voi olla juuri globaalin kehityksen pakottamaa, mutta ilman sen tarjoamaa rahoitusta aiheuttamiensa yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon kehittyneissä maissa. Kaikki globaalit ilmiöt vaikuttavat yhteiskuntiin ja niiden valtasuhteisiin. Kysymys vallasta on keskeisin asia globalisaatiossa. Rajoitukseton ja usein yhteiskunnallisesta vastuusta irrallaan oleva globaali liiketoiminta kasvattaa voittoja ja lisää pääoman valtaa. Viestinnän rajoituksettomuus globaalina ilmiönä on monitahoinen. Ensisijaisen merkityksensä sekin saa internetjättien markkina-aseman ylivertaisuudesta. Ne harjoittavat kaupallista ja poliittista manipulaatiota. Jos globalisaatiota tarkastellaan näiden vaikutussuuntien avulla, keskeistä on ollut suuryritysten vallan kasvu ja työn ja sitä edustavan ay- ja työväenliikkeen aseman heikentyminen. Näiden internetyhtiöiden täysimittainen veropakoilu on globaalia veroparatiisien hyväksikäyttöä ja kehittyneiden valtioiden hyvinvoinnin kalvamista.


Pääoman yhteiskunnallisten velvoitteiden karsiutuminen ja verotusasteen huomattava lasku on globalisaation ytimessä. Kehittyneissä maissa on myös tapahtunut teollisuuden alasajo ja teollisten investointien pitkäaikainen väheneminen. Tästä on seurannut työttömyyttä ja samanaikainen palvelusektorin prekaarien töiden lisääntyminen. Kehittyneiden maiden koko laajuudessa työntekijöiden asema on heikentynyt ja ansiokehitys jäänyt heikoksi. Keskiluokan tulokehitys on myös jäätynyt näissä maissa. Pääoman kiihko rahan tekemiseen rahasta on tarkoittanut tuotannollisten investointien olennaista vähenemistä. Yhteiskuntien tuotantopotentiaalit ovat jääneet käyttämättä. Tuottavuus ei ole kehittynyt eikä talous kasvanut, työtä ei ole syntynyt eikä tuloja, ei myöskään ole ollut uutta verotettavaa. Hyvinvointivaltion palveluksien tarvetta on lisätty ilman samanaikaista rahoituspohjan kasvua.


Kirjoittajan väite siitä, että markkinatalous ei ole johtanut hyvinvointivaltioiden alasajoon länsimaissa on hämärä. Ensinnäkin hyvinvointivaltiot luotiin kapitalismin vastavoimien toimesta lievittämään kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Alunperin pääoman omistajat osallistuivat yhteiskunnallisen konsensuksen hengessä sen kustannuksiin. Myöhäiskapitalismin ja uusliberalismin kärjistämä voiton tavoittelu on samalla merkinnyt tällaisen yhteiskuntasopimuksen irtisanomista pääoman taholta. Palkansaajista ja keskiluokasta on tullut hyvinvointivaltion rahoittajia. Veroin rahoitetuista hyvinvointipalveluista rahapiirit ovat onnistuneet tekemään markkinat, joilla kansainvälisten sijoittajien omistamat firmat hallitsevat ja tekevät voittoa. Ilman julkista rahoitusta kyseiset markkinat olisivat olennaisesti pienemmät, joten ei pääoman intressi tässä ole niiden alasajo vaan tehoka lypsy. Markkinatalouden ja rahavallan ohjauskeskusten ei näin ollen tarvitse alasajaa hyvinvointivaltiota, se ei maksa heille mitään ja toisaalta viisaimmat siellä ymmärtävät makrotaloutta siinä määrin, että tajuavat hyvinvointivaltion toimivan automaattisena vakauttajana kapitalismin ja ennenkaikkea finanssikapitalismin synnyttämissä kriiseissä sekä lievittävän kapitalismin luomaa eriarvoisuutta ja siten takaavan järjestelmän legitiimisyyden.

Sen lisäksi pääoma on onnistunut porvaripuolueiden ja osin sosialidemokratiankin tuella yksityistämään terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotannon. Hoivasta, jota liiketoiminta lähtökohdiltaan jo turmelee, on myös tehty voiton keruun tanner. Kun enenevä osa hyvinvointipalveluja on liiketoimintaa, ei pääomalla ole suurempaa intressiä hyvinvointivaltion alasajoon.



Lisääntyvätkö tuloerot ilman yhteyttä talousjärjestelmään?


Kirjoittaja väittää, että markkinatalouden kehitys länsimaissa ei ole yhteydessä näiden maiden tuloeroihin. Matti Tuomala on tutkinut tulo- ja omaisuuseroja Suomessa. Hänen tutkimustuloksensa tuovat yksiselitteisesti esiin tulo- ja varallisuuserojen kasvun 1990-luvulta lähtien. Josef Stiglitz todistaa palkansaajien ja keskiluokan tulojen jäätyneen 1980-luvulle samaan aikaan kun rikkaimmat ovat rikastuneet. Yhä pienempi joukko saa yhä suuremman tulo-osuuden ja vastaavasti omistaa yhä suurempaa varallisuusosuutta. Tässä on kysymys kaikissa länsimaissa ylimmän 10 %:n ja ylimmän 1% :n ja vielä rajummin ylimmän promillen tulo- ja varallisuusosuuksien ryöstäytymisestä irti yleisestä kehityksestä.


Funktionaalisen tulonjaon kehitys on tapahtunut pääoman hyväksi; Suomessa yli 10 %-yksikön siirtymä pääoman hyväksi 1980-luvulta alkaen. Rikkauksien keskittymisen myötä myös valta on keskittynyt. Sijoittajat muodostavat ns. markkinavoimat, joita julkisten budjettien laadinnassa kuunnellaan. Tämäkin on toisin kuin kirjoittaja väittää, että omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähenemisestä ei ole merkkejä tilastoissa. Tätä ilmiötä tuskin on tilastoitu. Valtavasta lobbauskoneistosta toki jo jotain virallistakin tietoa on. Tällä elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät tekemään hallitukset ja parlamentit heille suosiollisiksi. Tästä ilmiöstä on jopa tutkimustakin sekä USA:ssa että Suomessa. Hyväveliverkostot ja korruptio kuuluvat myös keinovalikoimaan, joita tutkimus ei tavoita. Stiglitz dokumentoi tätä ilmiötä USA:n lailla, joka kieltää julkisen vallan suuret lääkkeiden tukkuostokset, joilla lääkkeiden hintoja voitaisiin laskea. Näin siis valtiovalta taipuu suuryritysten tahtoon. Finanssipolitiikan rajoja asettaa myös EU perussopimuksellaan sekä vakaus- ja kasvusopimuksellaan sekä budjettilausunnoillaan. Samanlaisia interventioita harjoittaa OECD ja IMF. Molemmat ovat useamman kerran ottaneet kantaa Suomen finanssipolitiikkaan. Kysymys on globaaleista toimijoista, globaalin kehityksen luomista instituutioista. Se, missä määrin näiden interventioiden lähtökohdat ovat kiinni ns. markkinatalouden osapuolien intresseissä ja globaalin kehityksen paineissa, jääköön toiseen keskusteluun.


Tulokehityksen arviointi tulonsaajadesiilien avulla kertoo ylimmän osan irtiotosta. Vuosien 1990-2007 ylimmän prosentin ja ylimmän promillen osuudet tulojen kasvusta Suomessa ovat olleet useampikertaisia muihin nähden ja OECD-maiden huippua. Globalisaatiolla on ollut erilaisia tulovaikutuksia riippuen siitä, mitä halutaan mitata. Alvaredon ja kumppanien mukaan maailman pienituloisin 50% sai kokonaistulojen kasvusta 12% aikavälillä 1980-2016. Vastaavasti suurituloisin prosentti vei kokonaistulojen kasvusta 27%, eli yli kaksi kertaa sen mitä pienituloisin puolikas tulonsaajista.


Suomessa henkilökohtaiset tuloerot ovat olleet kasvussa 1990-luvulta lähtien. Eriarvoisuus on siis kasvussa globalisaation aikana toisin kuin kirjoittaja uskoo. Väite, että asialla ei ole yhteyttä globalisaatioon vaan kansallisiin valintoihin, on harhaanjohtava. Globalisaatio jo sinänsä lisäsi pääoman rajoituksettomia liiketoimintamahdollisuuksia ja voittoja. Markkinafundamentalistinen virtaus, jota globaalisti ajettiin, sai aikaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen rikkaita ja pääoman omistajia suosivaan suuntaan kaikissa kehittyneissä maissa viimeistään 1990-luvulla. Sen johdosta pääoman verotusta kevennettiin yhdenmukaisesti kaikkialla kehittyneissä maissa. Se tarkoitti liiketuloksen verotuksen alentamista, pääomaverotuksen ja tuloverotuksen erottamista toisistaan ja progressiosta luopumista pääomatulojen osalta. Tämä sai rikkaat muuttamaan palkkatulonsa pääomatuloiksi. Veromenetykset ovat tässäkin huomattavat. Tässä ei nähdä markkinataloutta ja valtioiden verotusta erillisinä. Kaikissa maissa pääomapiirit ovat pyrkineet ja saaneet verotuksen haluamakseen. Suomessa vain muutamia esimerkkejä ovat osinkojen olematon verotus kokonaisuudessaan, listaamattomien yritysten kohtuutomat veroedut, hallintarekisterien läpiajot eduskunnassa, työnantajien kela-maksun poisto, yhteisöveron alentamiset, eläkevakuutusmaksujen siirto palkansaajien maksettavaksi ja Sipilän hallituksen tekemä yrittäjävähennys.


Globalisaatiota on muovannut 1960-luvulta lähtien yhä voimmakkaammin kehittynyt finanssiala; varjopankit, omaisuuden hoitoyhtiöt, sijoitusyhtiöt, hedge-rahastot ja kuumimman ja yhteiskunnallisia velvoitteita avoimimmin pakenenevat sijoitukset veroparatiiseihin. Näissä liikkuvan rahoitusvarallisuuden, tulojen ja transaktoiden määrä kasvaa yhä. Maailman rikkaille ja suuryrityksille on luotu mahdollisuus välttää verot, lait ja yhteiskunnalliset velvoitteet. Sijoittajatahot ostavat yrityksiä ja hallintoja. Julkistaloudet on sidottu velalla sijoittajien valtaan. Rahoitusalasta on kasvanut liian suuri, kokonaistuottavuudeltaan olematon ja sijoitusriskien ja suunnattoman luototuksen kautta suurin riski aiheutuu yhteiskunnille. Se muodostaa systeemisen riskin koko maailmantaloudelle, se tietää sen voi ottaa suurempia riskejä, koska veronmaksajat hoitavat vauriot.

Tuloeroihin ja hyvinvointivaltion rahoitusperustaan vaikuttavat globaalit rahoitusalan kehityssuunnat. Sijotustoiminnan tuloja saadaan mm yritysostoista, niiden pilkkomisesta ja myynnistä sekä fuusiosiosta. Jäljelle jäävät ovat monopoliyrityksiä, jotka keräävät ylivoittoja. Esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen rahoitusalan voittojen massiivinen kasvu vähän yli kuudesosasta vuonna 1960 finansssikriisin alla 45 prosenttiin kaikista amerikkalaisyhtiöiden voitoista. Finanssivallan otteet lujittumisesta kertoo kolmen yrityksen - Blackrock, State street ja Capital group – on omistuksessaan 10-20 % useimmista merkittävistä amerikkalaisyrityksistä. Samat yhtiöt taitavat myös pöytälaatikkofirmojen perustamisen veroparatiiseihin ja siten tulojen suojaamisen julkisten palvelujen tuottamiseen tarvittavilta veroilta. Sama kehitys käy läpi kehittyneen maailman.

Veroparatiisit ja rahoituspääomien vapauttaminen sääntelystä ovat myös globaaleja ilmiöitä. Veroparatiisit ovat ns. markkinatalouden ytimessä. Maailman rikkaat ja suuryritykset käyttävät niitä säännönmukaisesti. Niillä horjutetaan hyvinvointivaltion perustaa. Viisi tietovuotoa antaa asiasta yhdenmukaisen kuvan. Nämä takaavat maailman rikkaille ja pääomien omistajille ylivertaiset keinot verojen välttelyyn samoin kansallisten lakien kiertoon. Ne horjuttavat markkinatalouden oikeusvaltioperustaa, uskoa sen tasapuolisuuteen, reiluuteen ja luottamukseen. Globaalit talouden ja politiikan suuntaukset ovat samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaen lisänneet tulo- ja omaisuuseroja. Globaalilla tasolla 26 henkilöä omistaa yhtä paljon kuin vähemmän omistava puolisko maapallon ihmisistä. Tämä puolet maailman varallisuudesta omistava superrikkaiden ihmisten määrä on pienentynyt kaiken aikaa.


Nykyaikana kaikki tärkeimmät poliittiset virtaukset ja niiden johdolla tehtävät valinnat ovat globaaleja ja määrätietoisesti ajettuja elinkeinoelämän ja rikkaiden pyrkimyksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on uusliberalismin läpiajo länsimaissa. Tämän Paavo Löppönen on dokumentoinut ao. kirjassaan. Lobbauksesta tehty suomalainenkin tutkimus vahvistaa tätä. Samaa kertoo rikkaiden ajattelusta tehty tutkimus. Se kertoo poliittisen ja taloudellisen eliitin tiiviistä suhteista. Näiden asiantilojen todeksi uskomistahan kirjoittaja väitti naiviksi.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat organisoituneet kansainvälisesti. Ne hyödyntävät globalisaation synnyttämää turvattomuutta, epävarmuutta ja toimeentuloehtojen heikkenemisen synnyttämää katkeruutta oman yhteiskunnallisen aseman luhistumisesta. Samaan aikaan tapahtuu muutos arvoissa; demokratian arvostus, solidaarisuuden tunnot ja humaani suhtautuminen kanssaihmisiin ovat heikentyneet. Netti ja sosiaalinen media toimii vihalinkona ja algoritmit vahvistavat ennakkoluuuloja ja eettisiä rajanylityksiä sekä ajatushautomot kykenevät luomaan poliittista tulevaisuutta. Vaalituloksista tulee kauko-ohjattuja. Halveksunnasta ja vihasta tulee kollektiivinen omanarvon nostamiskeino, näin on käynyt vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin suhtautumisessa. Globaalien talouskriisien aiheuttamat epäoikeudenmukaisuustunnot ja asemansa uhatuksi kokevien tarve hakea syntipukki, johon vihan voi kohdistaa, luovat keskeisiä poliittisia jännitteitä yhteiskuntiin. Samanaikaisesti finanssisektori ja matalapalkkasektori kasvavat, yhteiskunnan taloudellinen ja polittiinen eliitti sanoutuvat irti solidaarisuudesta heikompia kohtaan. Globalisaatio on ytimeltään eliittien ja huippurikkaiden projekti.


Globaali ilmiö on myös erilaisten liikekirjanpidon keinojen käyttö yritysten verojen minimointiin. Näitä ovat mm. siirtohinnoittelu, konsernilainat ja -avustukset jne. Näillä horjutetaan hyvinvointivaltion rahoitusta. Suomen kohdalla näiden vaikutus on miljardiluokkaa. Veroparatiisien aiheuttama verotulomenetys Suomelle on ollut EU:n jo vanhan arvion mukaan miljardi euroa vuodessa. SDP:n veroryhmän arvio vakuutuskirjekuorien aiheuttamasta verotulomenetyksestä liikkui 400 miljoonan tasolla vuosittain. Näillähän on yhteys hyvinvointivaltion kehitykseen ja laajuuteen. Ei kansainvälisen pääoman ole tarvinnut tavoitella hyvinvointivaltion alasajoa. Sillä on ollut keinot omien vastuidensa vähentämiseen. Keskiluokasta on tehty hyvinvointivaltion maksumies. Sen asema taas on jäätynyt ja tulokehitys polkee paikallaan. Tämä taas synnyttää markkinafundamentalisteille tukijoukon, joka vaatii julkisten menojen leikkausta, ei pääoman yhteiskuntavastuun lisäämistä. Edes sellaista vaatimusliikettä ei esiinny, että viimevuosien huimasta voittojen kertymästä verotettaisiin enemmän. Vuosittaiset osinkotulot ovat noin 18 - 23 miljardia euroa. Näistä valtion verotuloiksi päätyy noin puoli miljardia euroa.

Keinoina näiden tulojen verovälttelyyn ovat holding-yhtiöt, säätiöt ja hallintarekisterit sekä veroparatiisit. Ruotsalainen arvio veroparatiiseissa olevan omaisuuden määrästä on 10% bkt:sta. Pohjoismaiset taloustieteilijät ovat arvioineet viidessä eri tietovuodossa esiintyneiden ko. maiden rikkaiden paratiisisijoittajien ilmoittaneen tulonsa verotukseen kolmanneksen pienempinä kuin heidän todelliset tulonsa olivat. Tämä ilmeni kun on verrattu heidän ilmoittamiaan tuloja veroparatiisitilien tietoihin. Kaiken kaikkiaan on synnytetty globaali verorälssi. Suomen rikkaat eivät poikkea kuvasta. Pörssin ulkopuolisten yritysten osinkojen erityishelpotusten purkaminenkin on tabu.


Globaalilla toimintatavalla maailman mahtavat ovat luoneet kansallisvaltioiden toimintapakot. Markkinoiden reaktioita pelätään ja ne otetaan etukäteen huomioon talouspoliittisessa päätöksenteossa. Valtasuhteiden muutos kansainvälisen rahavallan hyväksi uhkaa kansallista itsemääräämistä ja demokraattisten valtioelinten toimivaltaa, siten demokratiaa kokonaisuudessaan. Kun ei ole rahaa hyvinvointivaltioon, tulee talouskuripolitiikan esiin nostaminen helpoksi. Nykyhallituskin on lukinnut finanssipolitiikan mahdollisuudet työllisyysastetavoitteeseen. Pääomatuloihin ei uskalleta kajota. Pakot tulevat ulkoa, mutta niillä on aina kansalliset edustajansa, kuten nykyhallituksessa Kepu. Hiljaisesti demaritkin unohtivat Lauri Finerin veropoliittiset arviot pääomatulojen verotusmahdollisuuksista. Valtioiden omaehtoisen finanssipolitiikan tilan vähentymistä ei näkynyt Näätäsen mukaan tilastoissa. Se näkyy kuitenkin tarkkaavaiselle huomioitsijalle monin eri tavoin. Hän esittää mm. julkisen talouden velkaantumisen erillisenä hyvinvointivaltion kehitykseen vaikuttavana tekijänä.


Valtioiden velkaantumisen näkeminen globalisaation ohella vaikuttavana tekijänä, ei itse globalisaatioon kuuluvana, pelastaa globalisaation hyvinvointivaltion rahoitusongelman aiheuttajan syyllisyydestä. Kehittyneiden valtioiden velkaantuminen syntyi ja laajeni nykyisiin mittasuhteisiin finanssikriisin jälkeen. Sen aiheuttama taloudellinen lama heikensi valtioiden ja julkistalouksien rahoitusperustaa dramaattisesti ja useampikertaisti niiden velkaantuneisuuden. Hyvinvointivaltion rahoitusongelmien ja legitimiteetin huojuttamispyrkimysten erottaminen globalisaatiosta kertoo ilmiöiden rajoittuneesta ymmärryksestä ja/tai tarkoituksellisesta harhautuksesta. Ihmetystä herättää se, että tämä tapahtuu Sorsa-säätiön toimesta.


Tampereella 15.12.2019


Veikko Räntilä

Taitekohta ilmastomuutoksessa jo ylitetty?

Frakfurter Rundschau kirjoittaa 24.1. 2020

Vuonna 2015 kansainvälinen yhteisö päätti Pariisin sopimuksessa: ilmaston lämpeneminen olisi pidettävä kahdessa asteessa, mutta mieluummin 1,5 asteessa. Tätä rajaa ei ole valittu mielivaltaisesti, mutta syyt siihen ovat vain vähän kansalaisten tiedossa.

Jos se ylitetään, ilmastokriisi uhkaa laajentua, mistä tutkijat varoittavat. Ongelma: Jos ilmasto- ja maajärjestelmässä laukeaa ​​tiettyjä "käänne-elementtejä", voi tapahtua ketjureaktioita, jotka nostavat lämpötilaa hallitsemattomasti. Sitten uhkaa ”kuuma ajanjakso”, jonka aikana maa lämpenee neljästä viiteen astetta ja joka lopettaa nykypäivän ihmisen sivilisaation.

16 käänne-elementtiä voisi nopeuttaa ilmastonmuutosta
Tutkijat ovat tunnistaneet 16 näistä käänne-elementeistä, jotka laukeavat ​​eri lämpötilan kynnysarvoilla. Paletti vaihtelee Grönlannin ja Antarktiksen  valtavista jäälevyistä maapallon ikiroutaiseen maaperään, Amazonin sademetsään ja Golf-virrasta Intian monsuuniin.

Nämä käänne-elementit ovat "planeettamme Akilleen kantapää", sanoi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen (PIK) entinen johtaja ja hallituksen neuvonantaja, professori Hans-Joachim Schellnhuber. Hän varoittaa: "Meidän ei pitäisi aktivoida näitä käännemekanismeja ollenkaan." Jos järjestelmät kaatuvat, suurinta osaa niistä ei voida enää palauttaa vanhaan tilaansa, vaikka ihmiskunta eläisi yhtäkkiä ilman päästöjä.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka käänteen tapahtuminen voi lisätä ilmaston lämpenemistä, on esimerkiksi ikiroudan sulaminen, ikiroudan joka kattaa yhden kuudesosan maapallon pinta-alasta - Siperiassa, Alaskassa ja Pohjois-Kanadassa. Lämpeneminen, joka on ollut keskimäärin 1,1 astetta globaalisti, on jo käynnistänyt tämän prosessin. Sulatus ei vahingoita vain rakennuksia ja teitä, se myös vapauttaa suuria määriä kasvihuonekaasuja, CO2: ta ja metaania. Pelkästään ikiroutaisten maa-alueiden pinta-ala sisältää noin 1500 miljardia tonnia hiiltä, ​​mikä on noin kaksi kertaa enemmän kuin koko maan ilmakehässä. Käynnistyksen jälkeen itsevahvistuvaa sulamisprosessia ei voida pysäyttää - ja valtavia määriä kasvihuonekaasuja vapautuu. Se johtaisi "turbolämpenemiseen".

Varoitukset käänne-elementeistä eivät ole uusia
Samoin vakavat seuraukset kasvihuonekaasujen tasapainolle uhkaavat, jos Amazonin sademetsät kuivuvat ja boreaaliset metsät pohjoisessa, esimerkiksi Pohjois-Kanadassa ja Venäjän taigassa, tuhoutuvat edelleen. He myös varastoivat valtavia määriä hiiltä, ​​joka sitten pääsee ilmakehään ja antaa planeetan lämpiämiselle vauhtia. Sitten metsä muuttuu hiilidioksidivarastosta hiilidioksidilähteeksi.

Käännekohtavaroitukset eivät ole uusia. Ilmastotieteilijät tiesivät jo 1980-luvulla, että jos päästöt kasvavat loputtomiin, ilmastojärjestelmässä tapahtuu perusteellisia muutoksia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että aika, jolloin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei voida enää åysäyttää, voitaisiin saavuttaa odotettua nopeammin.

Viime vuoden lopulla ryhmä johtavia tutkijoita varoitti tunnetussa lehdessä "Nature", että yli puolet 16 käännekomponentista oli jo vaarallisen lähellä. Kommentin pääkirjoittaja Timothy Lenton varoitti "planeettahätätilanteesta". Maapallon järjestelmän kaatuminen uuteen tilaan ei ehkä enää ole meidän käsissämme, sanoo Ison-Britannian Exeterin yliopiston globaalijärjestelmien instituutin johtaja.

Ihmiskunnan voidaan sallia päästää vain 500 miljardia tonnia kasvihuonekaasuja
Tutkijat laskivat, kuinka paljon kasvihuonekaasuja globaali yhteisö voi edelleen päästää ilmakehään voidakseen ylläpitää turvallisuusrajaa 1,5 astetta  50 prosentin todennäköisyydellä. Se on noin 500 miljardia tonnia.

Tämä määrä loppuisi, jos vain nykyiset yli 40 miljardin tonnin hiilidioksidipäästöt pysyisivät tällä tasolla 12 vuoden ajan. Lenton-tutkijaryhmän mukaan ikiroudan ja metsien hävittämisen aiheuttamat lisäpäästöt voivat olla jopa 300 miljardia tonnia, jos kaatopaikat ovat tosiasiassa välittömässä läheisyydessä - 100 miljardia ikiroudan äkillisestä sulamisesta ja 200 miljardia metsien kuolemasta tai palamisesta  Amazonissa ja pohjoisilla leveysasteilla. Luonto-kommentissa todetaan: yhdessä muiden päästöjen kanssa "jäljellä oleva talousarvio on jo ylitetty." Tämä tarkoittaa, että 1,5 asteen raja tulisi käytännössä jo unohtaa.

Ihmiskunta on menettämässä hallinnan ilmastomuutoksesta
Toistaiseksi maailman hallitukset ovat kuitenkin vielä kaukana pysähtymisestä kahteen asteeseen,  puhumattakaan 1,5 asteesta. YK: n ympäristöohjelman Unep mukaan maapallon suunta on plus 3,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos valtiot saavuttavat aiemmin sovitun hiilidioksiditavoitteensa. Jos he eivät tee niin, maapallo voi lämmetä jopa 3,9 asteeseen. Molemmissa tapauksissa laukeaisi joukko käännettä kiihdyttäviä elementtejä.

Hallitusten odotetaan esittävän parempia ilmastotavoitteita tänä vuonna. Ei ole selvää, ovatko ne riittäviä hidastamaan ilmastokriisiä.

Maan jään sulaa, valtameret nousevat - ilmastonmuutos on kiihtymässä. Tutkijat olettavat, että käännekohta on jo saavutettu.

---
Ilmastomuutoksen uhasta tullaan vielä kirjoittamaan niin paljon, että joudun omalta osltani pysäyttämään julkisen pohdiskelun tähän linkittämääni Frankfurter Rundschaun artikkeliin. Suuria käänteitä on ilmeisesti tapahtumassa - ja ne edellyttäisivät samantasoista tiedostamisen vallankumousta ja heräämistä kansojen ja kansalaisten mielissä. Ilmeisesti se on jo kuitenkin liian myöhäistä...

28.1. 2020 Standard

Ilmastomuutoksen vaikutuksia vuoteen 2050 mennessä

Ilmastomuutoksen seurauksena nouseva merenpinta voi tulla taloudellisesti vahvoille G20-maille kalliisti tämän vuosisadan aikana. Itävallan tutkijoiden tutkimuksen mukaan "Research Research Communication" -lehdessä eniten bruttokansantuotteen (BKT) menetyksiä odotetaan Kiinassa, Intiassa ja Kanadassa.

Tutkimuksensa aikana tutkijat tarkastelivat kysymystä siitä, miten tietyillä oletuksilla valtamerten nousu vaikuttaa maailman 20 taloudellisesti tärkeimmän maan (G20) infrastruktuuriin ja taloudelliseen suorituskykyyn. Näin tehdessään he joko olettavat, saavutetaanko Pariisin ilmastosopimuksen tavoite rajoittaa ilmaston lämpeneminen alle kahteen celsiusasteeseen ennen teollistumista edeltäneen vuosisadan loppuun mennessä.

Tätä tarkoitusta varten Thomas Schinkon johtamat Laxenburgin lähellä Wienin lähellä sijaitsevaa kansainvälistä soveltuvien järjestelmien analyysin instituutiota (IIASA) laskivat erilaiset skenaariot perustuen siihen, kuinka paljon valtiot pyrkivät suojelemaan rannikkoalueitaanan merenpinnan nousulta ja vastaavasti korkeammalta tulvariskiltä.

Tappiot vuoteen 2050 mennessä

Kaiken kaikkiaan kielteinen vaikutus BKT: hen vuoteen 2050 mennessä on jo merkittävä. "Ilman lämpenemistä hillitsemättä, sopeutumistoimenpiteiden toteuttamista ja olettaen, että merenpinta nousee edelleen, globaalit BKT: n menetykset voivat olla yli neljä prosenttia vuoteen 2100 mennessä", Schinko sanoi. Toisaalta, jos lämpeneminen pysyisi vähäisenä ja rannikkojen suojelua edistettäisiin, vaikutus voitaisiin vähentää alle 0,5 prosenttiin.

Negatiiviset taloudelliset vaikutukset vaikuttavat eniten Kiinaan. Jos maa ei enää sitoutu sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, se vähentäisi bruttokansantuotetta 0,8-1 prosentilla vuonna 2050. Intiassa (0,5–0,6 prosenttia) ja Kanadassa (0,3–0,4 prosenttia) taloudellinen tuotanto kärsisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä.