Seppo Tuovinen: Hajamietteitä?
Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?
Tästä oli Saksankin hallitusneuvotteluissa vuoden 2018 alkukuukausina lopulta kysymys. Nyt tiedämme vastauksen, kun katsomme, miten SPD:n kannatus on kehittynyt. SPD on gallupkannatukseltaan vasta neljänneksi suurin puolue n. 15 prosentin kannatuksella. Edellä ovat CDU/CSU, AFD ja vihreät. Linke on aivan SPD:n kannassa.
SPD on kokenut rökäletappiot kaksissa viime osavaltiovaaleissa. Puheenjohtaja Andrea Nahlesin vaihtoa povataan. Nahlesin seuraaja olisi jo 9. SPD:n puheenjohtaja vuoden 2004 jälkeen. Kuka uskaltaa ottaa puheenjohtajavastuun, kun kaksi viimeistä puheenjohtajaa ovat epäonnistuneet kahden vuoden sisällä - Martin Schulz ja Andrea Nahles.
SPD:n puoluejohtajalla Andrea Nahlesille Hessenin vaalitappio on vakava paikka. Nahles pitää selvänä, että Saksan hallituksen kompurointi ja jatkuva riitely vaikutti SPD:n kannatukseen Hessenissä. Hänen tavoitteenaan on pitää SPD hallituksessa, vaikka suuri osa puolueen jäsenistä sitä vastustaa. Uudet vaalit kävisivät kuitenkin demareille niin taloudellisesti kuin poliittisesti kalliiksi.
Nahlesilla on kova työ pitää omansa sen takana, ettei hallitusta hajoteta. ”Sitä, miten hallitus nyt toimii, ei voi hyväksyä”, Nahles sanoi sunnuntai-iltana ja vaati, että koalition työtapojen on muututtava. Nahles lupasi esitellä maanantaina oman ehdotuksensa hallituksen uudeksi työsuunnitelmaksi.
Toinen kannatustaan ja vaalitappioita kerännyt puolue päähallituspuolue CDU vaihtaa lähiaikoina johtajaa. Angela Merkel on ilmoittanut eroavansa, mutta haluaa jatkaa liittokanslerina. Onko näin? Uutiselle ei ole vielä täyttä varmuutta. Nyt jo kysytään: Miten käy suuren koalition?
Syitä Saksan SPD:n alamäelle tietysti monia. Väitän, että sen on ensijaisesesti kuitenkin aatepoliittinen. Mitä ajatuksia tämä herättää SDP:ssä Suomessa? Syntyykö SDP:n järjestöväen ja kaaderien piirissä aatteellista pohdintaa ja keskustelua? Millaista aatteellista linjaa SDP Suomessa ja Euroopan Unionissa tavoittelee?
Onko se markkinaliberaalinen vai demokraattiseen sosialismiin nojaava linja? Edellinen nostaa kilpailukyvyn ja yritysten menestyksen ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona. Vai jälkimmäinen, joka haluaa yhdistää kestävän kehityksen,sosiaalisuuden ja kansanvallan?
Pohjoismaissa olemme tottuneet siihen, että kansanvalta tarkoittaa myös sopimusyhteiskuntaa. Sopimusyhteiskunta nojaa yhteisiin sääntöihin ja lakien ja sopimusten kunnioittamiseen. Olof Palme korosti poliitikkona ja kansanvallan puolustajana, että sopimusyhteiskunta tarkoittaa vahvaa julkista toimintaa oikeudenmukaisuuden takeena, mutta se ei sulje pois kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää.
Mitä mieltä olette?
29.10. 2018 Ilpo Rossi:
Saksan tilannetta on ehdottoman tärkeää seurata myös Suomessa. Illan lähetyksessä Facebookissa 29.10. 2018 Andrea Nahles korosti koalitiohallituksen ohjelmallisten kysymysten esilläpitämistä, mutta valitteli hallituksen sisäisen etenemisen jumiutuneen yhtäällä CSU:n ja CDU:n väliseen ristiriitatilanteeseen ja koalitiohallituksen hallitusohjelmasta käydyn keskustelun reunailmiöiden puimiseen, mikä on häirinnyt ja viivästyttänyt eteenpäinmenoa. Saksan SPD haluaa jatkaa hallituksessa yhdessä CDU/CSU:n kanssa. Eurooppakysymyksissä hän edellytti koalitiohallituksen yhteistä linjaa ja esiintymistä. Se kertoo aika paljon tulevaisuuden suunnasta. Nuorsosialistien puheenjohtaja Kevin Kühnert on jo julistanut hallitusyhteistyön de facto päättyneeksi vaatien uusia vaaleja.
30.10. 2018 Reino Seppänen:
Sosialidemokraattisilla puolueilla on etenkin pohjoismaissa hieno menneisyys. Demokraattisen sosialismin aate on luonut hyvinvointiyhteiskunnan, aikaansaannos lienee parasta, mitä teollinen
aikakausi on saanut aikaan. Tuo saavutus on nyt joutunut uhanalaiseksi usliberalismin toimesta. Näyttää valitettavasti siltä, ettei sosialidemokratia ole vieläkään ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta on kyse.
Poliittinen aloite ja valta on siirtynyt oikeistolle lähes kaikkialla Euroopassa. Kyse on nyt siitä, onko sosialidemokratialla tahtoa ja löytääkö se keinot vastata uusliberalismin haasteeseen. Kysymys ei ole
pelkästään hyvinvoinnista ja sen tasaisesta jakautumisesta, asiasta joka kuului taannoiseen sosialidemokraattisen politiikan keskiöön.
Uusliberalismiin sisältyy myös poliittisia tavoitteita, joista oleellisin näyttää olevan länsimaisen, perinteisen demokratian aventaminen pääomalle ja eliitille myönteisesti. Oman vahvan haasteensa
antaa myös ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat.
Uusliberalismin menestyksellinen eteneminen on jo johtanut organisoiduilta vaikuttaviin hyökkäyksiin palkansaajien etuja ja ammattiliittoja vastaan. Samalla kun yhteiskunnassa varallisuus
keskittyy yhä pienemmälle omistajajoukolle, toimeentulomahdollisuudet kaventuvat etenkin heikoimman kansanosan keskuudessa. Taantumus repii yhteiskunnan turvaverkkoja. Vanhakantainen köyhyys on palannut ja tuolle auperismin kasvulle sekä syvenemiselle ei näytä löytyvän loppua.
Oleellista tässä tilanteessa on nyt kysyä, haluaako sosialidemokratia ottaa perinteisen paikkansa tässä muuttuvassa tilanteessa palkansaajien ja vähäosaisten puolustajana? Kyse ei ole mistään
"sosiaaliliberalismista" köyhäintalojen hoitajana ja nälkäisten ruokajonojen sopanjakajana toimimisesta. Demokraattisen sosialismin on kyettävä esittämään todellinen poliittinen ohjelma uusliberalismin uhrien organisoimiseksi yhteiskunnalliseen muutokseen.
Uusliberalismin aiheuttamat yhteiskunnalliset muutokset ovat aiheuttaneet ihmisissä syvää tyytymättömyyttä, yhteiskunnallista passivoitumista ja toisaalta myös halua etsiä apua koettuun
näköalattomuuteen Tämä on otollinen kasvupohja populismille ja epädemokraattisille liikkeille, kuten fasismille ja kommunismille. Toisaalta yhtenä vaihtoehtona on se, että perinteinen vasemmistolaisuus organisoituu uusilla tavoilla, kuten on käynyt jo Kreikassa ja Portugalissa.
Sosialidemokraattien on kyettävä nyt tekemään arviot ja päätökset poliittisesta suunnasta. Tärkeintä on kuitenkin asiasta käytettävä perusteellinen keskustelu.
30.10. 2018 Pentti Hämäläinen:
Nyt kun ehdin mukaan tähän viestiketjuun, voin sellaisenaan kuitata teidän analyysinne ja johtopäätöksenne tilanteesta. On osoitettava rohkeutta nostaa aateperusta selkeästi esiin poliittisissa vaatimuksissa. On asemoiduttava yhteiskunnan heikommin varustettujen puolustajaksi, ja on uskallettava vaatia siihen vahvaa valtiota toteuttajaksi. Vahva valtio tarvitaan myös markkinamenon suitsijaksi ja oikeudenmukaisuuden puolustajaksi uusliberalismin ja sosiaalidarvinismin vyörytyksen pysäyttäjäksi. Mutta sammutetuilla lampuilla ajaminen ja saksanmallin kopioimisella ei tavoitteisiin päästä. Portugalin suuntaan voi katsetta kohdistaa. Ja Britannian. Niissä selkeä aateprofiloituminen on nostattaja. Kaikkien syleily ei ole onnistunut missään vakiinnuttamaan vahvaa asemaa. Mutta kuka linjan julistaa? Ja minkälaisen?
31.10. 2018 Leena Heino: Lisää hajamietteitä
Kun mietitään missä me nyt oikeastaan olemme ja mikä on tilamme tai miksi sosialidemokratia ei myy? Yksi syy tuohon on se, että kaikki asiat pyritään yksinkertaistamaan yksilön ongelmiksi ja siirtämään kaikki vain yksilön vastuulle. Yhteiskunnan pienimmän ja heikoimman lenkin vastuulle. Lisäksi tuo kaikki puetaan "yksilönvapauden" nimiin. Kun puhutaan, että yhteiskunnan tulisi tukea heikommassa asemassa olevia, niin vastapuoli toteaa, että tuo on yksilönvapauden rajoittamista tai siihen puuttumista.
Meidän pitäisi vastata siihen, että tuet ovat itseasiassa yksilönvapauden mahdollistamista. Mitä se sosiaaliturva ja -tuki on, se on juuri mahdollistamista, yksilön mahdollistamista, yksilön riskien jakamista yhteisön kesken. Mitä on yleinen terveydenhuolto, se on yksilön riskien jakamista yhteisön kesken, se on yksilön mahdollistamista eikä rajoittamista.
Sosialidemokratia ei siis ole yksilön vapauden rajoittamista, vaan yksilön vapauden mahdollistamista ja riskien jakamista yhteisön kesken. Riskien jakaminen yhteisön kesken ei poista yksilön vastuuta päätöksistään tai valintojen seurauksista.
Neoliberalismi on vain institutionalisoitua ja tieteelliseen kaapuun puettua ahneuden ja eriarvoisuuden ylistämistä ja edistämistä. Neoliberalismi "toimii" siinä mielessä kun lasketaan vain kokonaistulosta, maailman bkt on lisääntynyt ja siihen puolustajat aina vetoavatkin. Neoliberalismi ei toimi kun katsotaan kokonaisuutta, jossa suurin osa kasvun hedelmistä valuu hyvin pienelle rahaeliitille ja yksilön kohdalle jää vain lähinnä kasvavat kustannukset. Neoliberalismi ja taloustiede eivät myöskään auta ilmaston muutoksessa, tai ylipäätään minkään konkreettisen asian ratkaisemisessa.
Ymmärtääkö ihmiset tämän kaiken? Kyllä. Mutta miksei tapahdu muutosta? Koska tavallinen ihminen on niin monessa mielessä köyhässä, tiukassa ja heikossa asemassa, että hyvätuloisellakin (mutta ei hyväosaisella) elämä menee suurimmaksi osaksi vain arjesta ja sen kustannuksista selviytymiseen.
Mikä minusta on neoliberalismin tai markkinoiden/pääoman vapauttamisen suurin synti? Siinä annetaan mahdollisimman paljon vapauksia entiteeteille, joita eivät rajoita luonnolliset rajoitteet (niillä ei ole asuinpaikkaa, sukulaisia, lapsia, ja niihin liittyviä velvotteita), joilla on käytännössä rajaton elinaika, jotka eivät tule vanhoiksi, joilla ei ole moraalia, jotka eivät välitä kuin oman arvonsa kasvattamisesta, jotka näkevät muut vain välineellisinä arvoina, joiden tehtävänä on siirtää kustannukset muiden harteille ja pitää voitot itsellään. Lyhyesti: kannustamme markkinoita käyttäytymään kuin se olisi pahin mahdollinen sosiopaatti.
4.11. 2018 Ilpo Rossi
Saksan SPD:n tilanteeseen vaikuttaa edelleen Saksan kahtiajakautuminen ja DDR:n puolella toteutettu "autoritaarinen monipuoluejärjestelmä". Siellähän ei kaikkia puolueita lakkautettu, vaan perustettiin vuonna 1949 DDR:n Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheispartei Deutschlands SED), johon kaikkien puolueiden piti kuulua. Itä-Saksan sosialidemokraattinen puolue liittyi siihen Otto Grotewohlin johdolla. Länsi-Saksan SPD ei koskaan hyväksynyt tätä alisteista asemaa Saksan Kommunistisen puolueen enemmistönä sanelemille "sosialistisille" päämäärille. Demokratiaan kuuluu poliittisesti itsenäisten puolueiden oikeus omaan ohjelmalliseen työhön ja myös vastuunottoon omien arvopäämäärien ja ohjelmallisten tavoitteiden toteuttamiseksi sitten kun poliittinen demolkratia antaa siihen mahdollisuuden.
Berliinin muurin murruttua Sosialistinen yhtenäisyysrintama hajosi ja sosialidemokraattiset yhdistykset perustettiin uudelleen SPD:n alaisuuteen. Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen raunioille syntyi vasemmistopuolue die Linke, jota Saksan liittopäivien muut puolueet eivät ole hyväksyneet hallituskumppaniksi - päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa Suomen Kansan Demokraattisen liiton jäsenenä olleet kommunistit ja kansandemokraatit otettiin mukaan Rafael Paasion vasemmistoenemmistöiseen hallitukseen jo 1960-luvulla.
Saksan SPD on sittemmin ollut mukana monissa hallituskoalitioissa, useita kertoja konservatiivisen pääpuolueyhdistelmän CDU:n ja CSU:n kanssa. Tämä DDR:n ajoista alkanut katkera risriita näkyy edelleen saksalaisen sosialidemokratian kielteisenä suhtautumisena Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen perilliseen die Linkeen. Hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa on puolestaan johtanut siihen, että die Linken riveissä luottamus SPD:hen on vähäistä ja vastakkainasettelu tästä johtuen pysyvää.
Kuitenkin itäisellä puolella Thüringenin osavaltiossa harrastetaan jo puna-puna-vihreää (R2G) yhteistyötä ja Berliinissä on periaatteessa yhteistoiminta etenemässä yhteisen hallituspolitiikan toteuttamiseen vapaavaltio Berliiniä vahvistamalla, ei äärimmäisen raskaalla ja ahdistavalla säästäpolitiikalla ja valtion heikentämisellä - joka on konservatiivileirin ideologinen pääsanoma. Tämä kysymys hallitusyhteistyöstä osavaltioissa jakaa sisäisesti myös Saksan SPD:tä. Hallitusyhteistyössä seura tekee kaltaisekseen ja niinpä esimerkiksi puolustusyhteistyössä tai Eurooppakysymyksissä SPD ei ole kyseenalaistanut "läntisen arvoyhteisön" politiikkaa NATOssa tai Euroopan Unionin peruskirjan konsolidoitua periaatetta markkinoiden vahvasta, jopa etuoikeutetusta asemasta suhteessa demokraattiseen valtioon.
Sosialidemokratian alisteinen asema DDR:ssä suhteessa Saksan Kommunistisen Puolueen sanelemaan linjaan SED:ssa aiheuttti siis pysyvän vamman länsisaksalaisen sosialidemokratian sieluun, mutta vastaavanlainen ehdoton alistuminen markkina-arvojen ehdoilla toimivaan Euroopan Unioniin - joka sekin on saksalaisen ideologisen ajattelutavan ilmentymä - ei ole sitä ainakaan toistaiseksi aiheuttanut. Tosin ei myöskään SPD:n vasemmalta laidalta eikä myöskään die Linken piiristä ole kuulunut Euroopan Unionin peruskirjaan kohdistuvaa kritiikkiä, mikä sekin puhuu jonkinlaisesta historiallisesta sokeudesta saksalaisessa mielenlaadussa.
Seuraukset ovat saksalaisen vasemmiston kannalta olleet kohtalokkaita. Molemminpuolinen epäluottamus on poikinut lisää epäluottamusta myös omia johtajia kohtaan niin SPD:ssä kuin myös die Linken piirissä. Sen ytimeen kuuluu myös Oscar Lafontaine, entinen sosialidemokraattinen Saarbrückenin pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka sitten erosi SPD:stä ja liittyi die Linken riveihin. Hän on löytänyt henegenheimolaisen ja rakastetun die Linken sosialistista arvoperintöä jatkavasta Sahra Wagenknechtistä, Rosa Luxemburgin manttelinperijästä. Oscar Lafontaine ja Sahra Wagenknecht ovat äskettäin perustaneet kokoomaliikkeen nimeltä "Aufstehen", joka kokoaa sekä die Linken että SDP:n riveistä vallitsevaan menoon tyytymättömiä voimia yhteen. Mukana on myös Nuorsosialistien Kevin Kühnert, joka kuitenkin näyttää odottavan vanhan polven väistymistä SPD:n johdiosta enemmän kuin yhteistä vasemmistorintamaa. SPD:n puolella pelätään tämän kokoomaliikkeen edustavan vanhaa DDR:n kommunistista yhtenäisyyspuolueen perintöä, mikä siten muodostaa uuden mielipiteitä jakavan ja mahdollista yhteistyötä vaikeuttavan ongelman.
Erikoista SPD:ssä on puolueen kokouksissa on siellä käytettävä voimakkaan retoorinen, vanhaa sosialidemokraattista traditiota painottava esiintyminen - ja sen jälkeinen palaaminen perinteiseen koalitiohallitusten yhteistyöhön, enimmäkseen konservatiivien kanssa. Tätä ristiriitaa on ulkopuolisen vaikea ymmärtää - eikä sitä näy oikein ymmärtävän Saksan kansakaan.
Vihreiden suhtautuminen yhteistyöhön vasemmiston kanssa on liittotasavallan tasolla ollut ristiriitaista. He ovat solmineen koalitiohallituksia sekä punaisten että mustien kanssa, välillä onnistuen, välillä turpiinsa saaden. Kaikesta tästä neuvottomuudesta on seurannut - taas kerran - äärioikeiston muukalaisvihaan ja myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vihapuheen ja -toimien voimakas vahvistuminen. Äärikoikeiston nousu on puolestaan vetämässä CDU:ta ja CSU:ta poliittisesti yhä muukalaisvihamielisemmälle linjalle, josta osoituksena on Baijerin pääministerin Markus Söderin ja koalitiohallituksessa sisäministerinä olevan Horst Seehoferin jyrkät, liittokansleri Angela Merkeliä syvästi vahingoittaneet irtiotot.
Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?
Tästä oli Saksankin hallitusneuvotteluissa vuoden 2018 alkukuukausina lopulta kysymys. Nyt tiedämme vastauksen, kun katsomme, miten SPD:n kannatus on kehittynyt. SPD on gallupkannatukseltaan vasta neljänneksi suurin puolue n. 15 prosentin kannatuksella. Edellä ovat CDU/CSU, AFD ja vihreät. Linke on aivan SPD:n kannassa.
SPD on kokenut rökäletappiot kaksissa viime osavaltiovaaleissa. Puheenjohtaja Andrea Nahlesin vaihtoa povataan. Nahlesin seuraaja olisi jo 9. SPD:n puheenjohtaja vuoden 2004 jälkeen. Kuka uskaltaa ottaa puheenjohtajavastuun, kun kaksi viimeistä puheenjohtajaa ovat epäonnistuneet kahden vuoden sisällä - Martin Schulz ja Andrea Nahles.
SPD:n puoluejohtajalla Andrea Nahlesille Hessenin vaalitappio on vakava paikka. Nahles pitää selvänä, että Saksan hallituksen kompurointi ja jatkuva riitely vaikutti SPD:n kannatukseen Hessenissä. Hänen tavoitteenaan on pitää SPD hallituksessa, vaikka suuri osa puolueen jäsenistä sitä vastustaa. Uudet vaalit kävisivät kuitenkin demareille niin taloudellisesti kuin poliittisesti kalliiksi.
Nahlesilla on kova työ pitää omansa sen takana, ettei hallitusta hajoteta. ”Sitä, miten hallitus nyt toimii, ei voi hyväksyä”, Nahles sanoi sunnuntai-iltana ja vaati, että koalition työtapojen on muututtava. Nahles lupasi esitellä maanantaina oman ehdotuksensa hallituksen uudeksi työsuunnitelmaksi.
Toinen kannatustaan ja vaalitappioita kerännyt puolue päähallituspuolue CDU vaihtaa lähiaikoina johtajaa. Angela Merkel on ilmoittanut eroavansa, mutta haluaa jatkaa liittokanslerina. Onko näin? Uutiselle ei ole vielä täyttä varmuutta. Nyt jo kysytään: Miten käy suuren koalition?
Syitä Saksan SPD:n alamäelle tietysti monia. Väitän, että sen on ensijaisesesti kuitenkin aatepoliittinen. Mitä ajatuksia tämä herättää SDP:ssä Suomessa? Syntyykö SDP:n järjestöväen ja kaaderien piirissä aatteellista pohdintaa ja keskustelua? Millaista aatteellista linjaa SDP Suomessa ja Euroopan Unionissa tavoittelee?
Onko se markkinaliberaalinen vai demokraattiseen sosialismiin nojaava linja? Edellinen nostaa kilpailukyvyn ja yritysten menestyksen ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona. Vai jälkimmäinen, joka haluaa yhdistää kestävän kehityksen,sosiaalisuuden ja kansanvallan?
Pohjoismaissa olemme tottuneet siihen, että kansanvalta tarkoittaa myös sopimusyhteiskuntaa. Sopimusyhteiskunta nojaa yhteisiin sääntöihin ja lakien ja sopimusten kunnioittamiseen. Olof Palme korosti poliitikkona ja kansanvallan puolustajana, että sopimusyhteiskunta tarkoittaa vahvaa julkista toimintaa oikeudenmukaisuuden takeena, mutta se ei sulje pois kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää.
Mitä mieltä olette?
29.10. 2018 Ilpo Rossi:
Saksan tilannetta on ehdottoman tärkeää seurata myös Suomessa. Illan lähetyksessä Facebookissa 29.10. 2018 Andrea Nahles korosti koalitiohallituksen ohjelmallisten kysymysten esilläpitämistä, mutta valitteli hallituksen sisäisen etenemisen jumiutuneen yhtäällä CSU:n ja CDU:n väliseen ristiriitatilanteeseen ja koalitiohallituksen hallitusohjelmasta käydyn keskustelun reunailmiöiden puimiseen, mikä on häirinnyt ja viivästyttänyt eteenpäinmenoa. Saksan SPD haluaa jatkaa hallituksessa yhdessä CDU/CSU:n kanssa. Eurooppakysymyksissä hän edellytti koalitiohallituksen yhteistä linjaa ja esiintymistä. Se kertoo aika paljon tulevaisuuden suunnasta. Nuorsosialistien puheenjohtaja Kevin Kühnert on jo julistanut hallitusyhteistyön de facto päättyneeksi vaatien uusia vaaleja.
30.10. 2018 Reino Seppänen:
Sosialidemokraattisilla puolueilla on etenkin pohjoismaissa hieno menneisyys. Demokraattisen sosialismin aate on luonut hyvinvointiyhteiskunnan, aikaansaannos lienee parasta, mitä teollinen
aikakausi on saanut aikaan. Tuo saavutus on nyt joutunut uhanalaiseksi usliberalismin toimesta. Näyttää valitettavasti siltä, ettei sosialidemokratia ole vieläkään ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta on kyse.
Poliittinen aloite ja valta on siirtynyt oikeistolle lähes kaikkialla Euroopassa. Kyse on nyt siitä, onko sosialidemokratialla tahtoa ja löytääkö se keinot vastata uusliberalismin haasteeseen. Kysymys ei ole
pelkästään hyvinvoinnista ja sen tasaisesta jakautumisesta, asiasta joka kuului taannoiseen sosialidemokraattisen politiikan keskiöön.
Uusliberalismiin sisältyy myös poliittisia tavoitteita, joista oleellisin näyttää olevan länsimaisen, perinteisen demokratian aventaminen pääomalle ja eliitille myönteisesti. Oman vahvan haasteensa
antaa myös ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat.
Uusliberalismin menestyksellinen eteneminen on jo johtanut organisoiduilta vaikuttaviin hyökkäyksiin palkansaajien etuja ja ammattiliittoja vastaan. Samalla kun yhteiskunnassa varallisuus
keskittyy yhä pienemmälle omistajajoukolle, toimeentulomahdollisuudet kaventuvat etenkin heikoimman kansanosan keskuudessa. Taantumus repii yhteiskunnan turvaverkkoja. Vanhakantainen köyhyys on palannut ja tuolle auperismin kasvulle sekä syvenemiselle ei näytä löytyvän loppua.
Oleellista tässä tilanteessa on nyt kysyä, haluaako sosialidemokratia ottaa perinteisen paikkansa tässä muuttuvassa tilanteessa palkansaajien ja vähäosaisten puolustajana? Kyse ei ole mistään
"sosiaaliliberalismista" köyhäintalojen hoitajana ja nälkäisten ruokajonojen sopanjakajana toimimisesta. Demokraattisen sosialismin on kyettävä esittämään todellinen poliittinen ohjelma uusliberalismin uhrien organisoimiseksi yhteiskunnalliseen muutokseen.
Uusliberalismin aiheuttamat yhteiskunnalliset muutokset ovat aiheuttaneet ihmisissä syvää tyytymättömyyttä, yhteiskunnallista passivoitumista ja toisaalta myös halua etsiä apua koettuun
näköalattomuuteen Tämä on otollinen kasvupohja populismille ja epädemokraattisille liikkeille, kuten fasismille ja kommunismille. Toisaalta yhtenä vaihtoehtona on se, että perinteinen vasemmistolaisuus organisoituu uusilla tavoilla, kuten on käynyt jo Kreikassa ja Portugalissa.
Sosialidemokraattien on kyettävä nyt tekemään arviot ja päätökset poliittisesta suunnasta. Tärkeintä on kuitenkin asiasta käytettävä perusteellinen keskustelu.
30.10. 2018 Pentti Hämäläinen:
Nyt kun ehdin mukaan tähän viestiketjuun, voin sellaisenaan kuitata teidän analyysinne ja johtopäätöksenne tilanteesta. On osoitettava rohkeutta nostaa aateperusta selkeästi esiin poliittisissa vaatimuksissa. On asemoiduttava yhteiskunnan heikommin varustettujen puolustajaksi, ja on uskallettava vaatia siihen vahvaa valtiota toteuttajaksi. Vahva valtio tarvitaan myös markkinamenon suitsijaksi ja oikeudenmukaisuuden puolustajaksi uusliberalismin ja sosiaalidarvinismin vyörytyksen pysäyttäjäksi. Mutta sammutetuilla lampuilla ajaminen ja saksanmallin kopioimisella ei tavoitteisiin päästä. Portugalin suuntaan voi katsetta kohdistaa. Ja Britannian. Niissä selkeä aateprofiloituminen on nostattaja. Kaikkien syleily ei ole onnistunut missään vakiinnuttamaan vahvaa asemaa. Mutta kuka linjan julistaa? Ja minkälaisen?
31.10. 2018 Leena Heino: Lisää hajamietteitä
Kun mietitään missä me nyt oikeastaan olemme ja mikä on tilamme tai miksi sosialidemokratia ei myy? Yksi syy tuohon on se, että kaikki asiat pyritään yksinkertaistamaan yksilön ongelmiksi ja siirtämään kaikki vain yksilön vastuulle. Yhteiskunnan pienimmän ja heikoimman lenkin vastuulle. Lisäksi tuo kaikki puetaan "yksilönvapauden" nimiin. Kun puhutaan, että yhteiskunnan tulisi tukea heikommassa asemassa olevia, niin vastapuoli toteaa, että tuo on yksilönvapauden rajoittamista tai siihen puuttumista.
Meidän pitäisi vastata siihen, että tuet ovat itseasiassa yksilönvapauden mahdollistamista. Mitä se sosiaaliturva ja -tuki on, se on juuri mahdollistamista, yksilön mahdollistamista, yksilön riskien jakamista yhteisön kesken. Mitä on yleinen terveydenhuolto, se on yksilön riskien jakamista yhteisön kesken, se on yksilön mahdollistamista eikä rajoittamista.
Sosialidemokratia ei siis ole yksilön vapauden rajoittamista, vaan yksilön vapauden mahdollistamista ja riskien jakamista yhteisön kesken. Riskien jakaminen yhteisön kesken ei poista yksilön vastuuta päätöksistään tai valintojen seurauksista.
Neoliberalismi on vain institutionalisoitua ja tieteelliseen kaapuun puettua ahneuden ja eriarvoisuuden ylistämistä ja edistämistä. Neoliberalismi "toimii" siinä mielessä kun lasketaan vain kokonaistulosta, maailman bkt on lisääntynyt ja siihen puolustajat aina vetoavatkin. Neoliberalismi ei toimi kun katsotaan kokonaisuutta, jossa suurin osa kasvun hedelmistä valuu hyvin pienelle rahaeliitille ja yksilön kohdalle jää vain lähinnä kasvavat kustannukset. Neoliberalismi ja taloustiede eivät myöskään auta ilmaston muutoksessa, tai ylipäätään minkään konkreettisen asian ratkaisemisessa.
Ymmärtääkö ihmiset tämän kaiken? Kyllä. Mutta miksei tapahdu muutosta? Koska tavallinen ihminen on niin monessa mielessä köyhässä, tiukassa ja heikossa asemassa, että hyvätuloisellakin (mutta ei hyväosaisella) elämä menee suurimmaksi osaksi vain arjesta ja sen kustannuksista selviytymiseen.
Mikä minusta on neoliberalismin tai markkinoiden/pääoman vapauttamisen suurin synti? Siinä annetaan mahdollisimman paljon vapauksia entiteeteille, joita eivät rajoita luonnolliset rajoitteet (niillä ei ole asuinpaikkaa, sukulaisia, lapsia, ja niihin liittyviä velvotteita), joilla on käytännössä rajaton elinaika, jotka eivät tule vanhoiksi, joilla ei ole moraalia, jotka eivät välitä kuin oman arvonsa kasvattamisesta, jotka näkevät muut vain välineellisinä arvoina, joiden tehtävänä on siirtää kustannukset muiden harteille ja pitää voitot itsellään. Lyhyesti: kannustamme markkinoita käyttäytymään kuin se olisi pahin mahdollinen sosiopaatti.
4.11. 2018 Ilpo Rossi
Saksan SPD:n tilanteeseen vaikuttaa edelleen Saksan kahtiajakautuminen ja DDR:n puolella toteutettu "autoritaarinen monipuoluejärjestelmä". Siellähän ei kaikkia puolueita lakkautettu, vaan perustettiin vuonna 1949 DDR:n Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheispartei Deutschlands SED), johon kaikkien puolueiden piti kuulua. Itä-Saksan sosialidemokraattinen puolue liittyi siihen Otto Grotewohlin johdolla. Länsi-Saksan SPD ei koskaan hyväksynyt tätä alisteista asemaa Saksan Kommunistisen puolueen enemmistönä sanelemille "sosialistisille" päämäärille. Demokratiaan kuuluu poliittisesti itsenäisten puolueiden oikeus omaan ohjelmalliseen työhön ja myös vastuunottoon omien arvopäämäärien ja ohjelmallisten tavoitteiden toteuttamiseksi sitten kun poliittinen demolkratia antaa siihen mahdollisuuden.
Berliinin muurin murruttua Sosialistinen yhtenäisyysrintama hajosi ja sosialidemokraattiset yhdistykset perustettiin uudelleen SPD:n alaisuuteen. Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen raunioille syntyi vasemmistopuolue die Linke, jota Saksan liittopäivien muut puolueet eivät ole hyväksyneet hallituskumppaniksi - päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa Suomen Kansan Demokraattisen liiton jäsenenä olleet kommunistit ja kansandemokraatit otettiin mukaan Rafael Paasion vasemmistoenemmistöiseen hallitukseen jo 1960-luvulla.
Saksan SPD on sittemmin ollut mukana monissa hallituskoalitioissa, useita kertoja konservatiivisen pääpuolueyhdistelmän CDU:n ja CSU:n kanssa. Tämä DDR:n ajoista alkanut katkera risriita näkyy edelleen saksalaisen sosialidemokratian kielteisenä suhtautumisena Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen perilliseen die Linkeen. Hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa on puolestaan johtanut siihen, että die Linken riveissä luottamus SPD:hen on vähäistä ja vastakkainasettelu tästä johtuen pysyvää.
Kuitenkin itäisellä puolella Thüringenin osavaltiossa harrastetaan jo puna-puna-vihreää (R2G) yhteistyötä ja Berliinissä on periaatteessa yhteistoiminta etenemässä yhteisen hallituspolitiikan toteuttamiseen vapaavaltio Berliiniä vahvistamalla, ei äärimmäisen raskaalla ja ahdistavalla säästäpolitiikalla ja valtion heikentämisellä - joka on konservatiivileirin ideologinen pääsanoma. Tämä kysymys hallitusyhteistyöstä osavaltioissa jakaa sisäisesti myös Saksan SPD:tä. Hallitusyhteistyössä seura tekee kaltaisekseen ja niinpä esimerkiksi puolustusyhteistyössä tai Eurooppakysymyksissä SPD ei ole kyseenalaistanut "läntisen arvoyhteisön" politiikkaa NATOssa tai Euroopan Unionin peruskirjan konsolidoitua periaatetta markkinoiden vahvasta, jopa etuoikeutetusta asemasta suhteessa demokraattiseen valtioon.
Sosialidemokratian alisteinen asema DDR:ssä suhteessa Saksan Kommunistisen Puolueen sanelemaan linjaan SED:ssa aiheuttti siis pysyvän vamman länsisaksalaisen sosialidemokratian sieluun, mutta vastaavanlainen ehdoton alistuminen markkina-arvojen ehdoilla toimivaan Euroopan Unioniin - joka sekin on saksalaisen ideologisen ajattelutavan ilmentymä - ei ole sitä ainakaan toistaiseksi aiheuttanut. Tosin ei myöskään SPD:n vasemmalta laidalta eikä myöskään die Linken piiristä ole kuulunut Euroopan Unionin peruskirjaan kohdistuvaa kritiikkiä, mikä sekin puhuu jonkinlaisesta historiallisesta sokeudesta saksalaisessa mielenlaadussa.
Seuraukset ovat saksalaisen vasemmiston kannalta olleet kohtalokkaita. Molemminpuolinen epäluottamus on poikinut lisää epäluottamusta myös omia johtajia kohtaan niin SPD:ssä kuin myös die Linken piirissä. Sen ytimeen kuuluu myös Oscar Lafontaine, entinen sosialidemokraattinen Saarbrückenin pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka sitten erosi SPD:stä ja liittyi die Linken riveihin. Hän on löytänyt henegenheimolaisen ja rakastetun die Linken sosialistista arvoperintöä jatkavasta Sahra Wagenknechtistä, Rosa Luxemburgin manttelinperijästä. Oscar Lafontaine ja Sahra Wagenknecht ovat äskettäin perustaneet kokoomaliikkeen nimeltä "Aufstehen", joka kokoaa sekä die Linken että SDP:n riveistä vallitsevaan menoon tyytymättömiä voimia yhteen. Mukana on myös Nuorsosialistien Kevin Kühnert, joka kuitenkin näyttää odottavan vanhan polven väistymistä SPD:n johdiosta enemmän kuin yhteistä vasemmistorintamaa. SPD:n puolella pelätään tämän kokoomaliikkeen edustavan vanhaa DDR:n kommunistista yhtenäisyyspuolueen perintöä, mikä siten muodostaa uuden mielipiteitä jakavan ja mahdollista yhteistyötä vaikeuttavan ongelman.
Erikoista SPD:ssä on puolueen kokouksissa on siellä käytettävä voimakkaan retoorinen, vanhaa sosialidemokraattista traditiota painottava esiintyminen - ja sen jälkeinen palaaminen perinteiseen koalitiohallitusten yhteistyöhön, enimmäkseen konservatiivien kanssa. Tätä ristiriitaa on ulkopuolisen vaikea ymmärtää - eikä sitä näy oikein ymmärtävän Saksan kansakaan.
Vihreiden suhtautuminen yhteistyöhön vasemmiston kanssa on liittotasavallan tasolla ollut ristiriitaista. He ovat solmineen koalitiohallituksia sekä punaisten että mustien kanssa, välillä onnistuen, välillä turpiinsa saaden. Kaikesta tästä neuvottomuudesta on seurannut - taas kerran - äärioikeiston muukalaisvihaan ja myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vihapuheen ja -toimien voimakas vahvistuminen. Äärikoikeiston nousu on puolestaan vetämässä CDU:ta ja CSU:ta poliittisesti yhä muukalaisvihamielisemmälle linjalle, josta osoituksena on Baijerin pääministerin Markus Söderin ja koalitiohallituksessa sisäministerinä olevan Horst Seehoferin jyrkät, liittokansleri Angela Merkeliä syvästi vahingoittaneet irtiotot.
Kuka luottaa kehenkin Saksassa? Kun katsellee Saksan puoluekenttää, retoorisesti kiivasta ja voimakkaan värittynyttä kielenkäyttöä, näyttää siltä että kukaan ei luota enää kehenkään: kaikilla puolueilla on sisäiset oppositionsa ja puolueiden yhteistyö on enemmän tai vähemmän pakkoavioliittoja, joissa yritetään saada yliote vastapuolesta. SPD näyttää tarrautuvan hallitusohjelman mukaiseen koalitioyhteistyöhön CDU/CSU:n kanssa, joka näyttää puolestaan olevan henkisesti irtautumassa yhteisesti sovitusta.
Ilpo Rossi: Saksan tilannetta on ehdottoman tärkeää seurata myös Suomessa. Illan lähetyksessä Facebookissa 29.10. 2018 SPD:n puheenjohtaja Andrea Nahles korosti koalitiohallituksen ohjelmallisten kysymysten esilläpitämistä, mutta valitteli hallituksen sisäisen etenemisen jumiutuneen yhtäällä CSU:n ja CDU:n väliseen ristiriitatilanteeseen ja koalitiohallituksen hallitusohjelmasta käydyn keskustelun levinneen reunailmiöiden puimiseen, mikä on häirinnyt ja viivästyttänyt eteenpäinmenoa. Saksan SPD haluaa jatkaa hallituksessa yhdessä CDU/CSU:n kanssa. Eurooppakysymyksissä hän edellytti koalitiohallituksen yhteistä linjaa ja esiintymistä. Se kertoo aika paljon tulevaisuuden suunnasta. Nuorsosialistien puheenjohtaja Kevin Kühnert on jo julistanut hallitusyhteistyön de facto päättyneeksi vaatien uusia vaaleja.
VastaaPoista