Veikko Räntilä on kirjoittanut ajankohtaisen analyysin Euroopan Unionista ja eurosta. Lyhyesti: Euroopan Unionin on muututtava vastaamaan sekä ajankohtaisiin suuriin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin - eli palattava sille alunperin tarkoitettuun tehtävään:
EU:n ja Euron tulevaisuus perustuu sille, missä määrin Unionissa voidaan kehittää taloudellista, poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. EU:ta tarvittaisiin monien globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Näitä ovat mm. ympäristö- ja ilmastokriisit, maahanmuutto- ja pakolaisuusongelmat, pandemiat ja globaalit terveysongelmat, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustamisen ongelmat sekä varustelun purkamisen ja sodan uhkien vähentämisen haasteet. Kaiken kaikkiaan Eu:n pitäisi toimia kansalaistensa oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustajan roolinsa ohella globaalina toimijana maapallon elonkehän turvaajana. Välittömänä tarpeena nousee esiin vastapoolina toimiminen suurvaltojen imperialistisille pyrkimyksille ja yhteisen puolustuksen kehittäminen.
Tätä taustaa vasten joutuu kysymään, missä ovat Unionin tavoitteet ja toimintaohjelmat näiden tehtävien hoitamiseksi. Poliittista yhtenäisyyttä ei ole saavutettu eikä sitä kohti ole edes kuljettu. Unioni on kaukana siitä, että se hoitaisi näitä välttämättömiä ylikansallisia tehtäviä. Se painii nykyhetkeä koskevien poliittisten erimielisyyksien kimpussa. Poliittiset jännitteet EU:ssa ovat kasvaneet. Kamppaillaan nettomaksujen minimoinnista ja tukien maksimoinnista. Pohjoinen ei luota etelän kykyyn hoitaa talouttaan tai varmistaa pankkien riittävä vakavaraisuus. Etelä vaatii yhteisvastuullisuutta talousongelmien ja erityisesti pandemian kustannusten kattamisessa. Talouksien rakenteiden ja suorituskykyjen erot eivät ole tasoittuneet. Saksan ylijäämien käytöstä alijäämämaiden tuotantorakenteen kehittämiseen ei uskalleta keskustella. Pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aiheuttamien ongelmien käsittelyssä ei ole federatiivista solidaarisuutta. Tämä ongelma ei poistu näköpiiristä ajateltavissa olevassa tulevaisuudessa.
Demokratian kehdossa, Euroopassa, on syntynyt uudelleen autoritaarisia valtioita ja kansojen kaipuuta suurten johtajien perään. Näin jopa itse Unionissa. Laman syvetessä ja suoranaisen kurjuuden ja toivottomuuden kohdatessa ihmisiä, voi ilmiö laajeta ja paheta. Keskustelu asiasta vain oikeusvaltion nimellä on riittämätön. Saksa ohjattiin pois natsismin ideologiasta monipuolisella poliittisella kasvatuksella ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakenteiden demokratisoinnilla. Tästä ei uskalleta keskustella Unkarin tai Puolan kohdalla.
Brexit mallitti sen, että Unionista voi erota. Asia, jota ei edes oltu otettu huomioon perustamisasiakirjassa. Kriisien syvetessä tämä tie on tarjolla muillekin. EU:n harjoittama, Saksan dominoima talouspolitiikka on leikannut Unionin maiden tuotantopotentiaaleista merkittävän osan. Finanssikriisin jälkeinen talouskuriin perustuva ohjelma loi lisääntyviä eroja jäsenvaltioiden välille ja erityistä katkeruutta Kreikkaan. Pandemian hoidosta puuttuva solidaarisuus tekee samaa Italiassa. EU:n laajenemishankkeet eivät ota riittävästi huomioon paljon puhuttuja lähestymiskriteereitä. Tämä tarkoittaa, että uusien jäsenvaltioiden myötä eriparisuus lisääntyy. Kaivatun yhtenäisyyden sijaan Unionissa tapahtuu hajoamista ennustavia kehityskulkuja.
Alunperin Unioni oli tarkoitettu liiketoiminnan esteettömään edistämiseen perustamalla se ns. neljän vapauden varaan. Kaikissa niissä pääasiallinen hyötyjä on ollut pääoma ja yritysten omistajat. Kansalaisten Eurooppaa ei voi perustaa näiden varaan. Jäsenvaltioiden piirissä ei myöskään ole tapahtunut kehitystä eurooppalaisen kansalaisidentiteetin suuntaan, mikä olisi välttämätöntä Unionin säilymiselle.Kansalaiset eivät juurikaan motivoidu edes äänestämään EU:n parlamentin vaaleissa ja vaativat kansallisten etujen ajamista EU:ssa. Yhteisiä tavoitteita ei juurikaan ole. Unionin ylärakenteessa oikeusvaltiosta käytävät teoreettiset puheet eivät kohtaa kansalaisten intressejä. Sosiaalisen Euroopan diskurssi on loppunut. Se olisi voinut tarjota kehittyessään ja konkretisoituessaan aineksia tähän suuntaan.
Nykymuotoinen arvoretoriikka kansalaisten mukaanotossa yhteiskunnalliseen kehitykseen ei riitä. Tarvitaan oikeudenmukaista talous- ja veropolitiikkaa, ihmisten osallistamista tuotannon ja liiketoiminnan luontiin ja ohjaukseen. Yhteiskunnallinen yritystoiminta ja laaja myötämäärääminen ovat välttämättömiä osallisuuden kokemuksen vahvistamisessa. Unionin tulee julkisesti sitoutua hyvinvointivaltiomalliin, jolla turvataan kaikkien mukanaolo ja selviytyminen. Ei siis ole kysymys vain ns. Unionin arvoista nykyisen kaltaisina vaan niitä on uudistettava demokratian ja osallisuuden suuntaan. Oikeusvaltio-oppia on sovellettava niihin poikkeamiin, joita epäoikeudenmukaisen verotuksen alueella edustavat veroparatiisikäytännöt Unionin sisällä ja ulkona.
Korruption, laajan lobbauksen ja mafian aiheuttamat yhteiskunnalliset vääristymät on otettava oikeusvaltio-opin sisään ja ryhdyttävä karsimaan niitä ja niiden vaikutusta. Sosiaaliset oikeudet tulee sisällyttää ihmisoikeuksien alaan. Näistä keskeisenä on oikeudet hyvinvointivaltion turvaamiin oikeuksiin. Erikseen on vahvistettava työntekijän oikeudet, järjestäytymisen ja sopimisen oikeus, osallisuus työpaikan ja yrityksen päätöksentekoon. Samalla kun tarvitaan oikeutta perussivistävään ja ammatilliseen koulutukseen, tarvitaan myös riittävän laajaa yhteiskunnallista kasvatusta ja sivistystä valveutuneena ja vastuullisena kansalaisena toimimiseen.
Näiden uudistusten myötä Unionin kosketuspinta kansalaisiin syvenisi siinä määrin, että poliittiset edellytykset yhtenäisyyden kasvattamisella kasvaisivat merkittävästi. Edustavathan nämä toimet polittista yhtenäisyyttä sinänsäkin.
Tämän hetken suurimpana Unionin hajoamisen uhkana on finanssitalouden viime vuosien toiminta. EKP:n, keskuspankkien ja muidenkin Unionin finanssi-instituutioiden toimet ovat lisänneet finanssitalouden piirissä liikkuvien eurojen määrää tuhansilla miljardeilla euroilla ilman, että reaalitaloudessa on tapahtunut vastaavaa kehitystä tai sen johdosta toivottua vaikutusta. Italian pankkien vakavaraisuus ei ole parantunut eikä mitään vastaavaa ole tapahtunut muuallakaan. Kaikki tahot yhteiskunnissa ovat velkaantuneet ennätysmäärin. Julkinen velka kasvaa pandemian johdosta kaikissa jäsenmaissa 20-30 %-yksikköä. EKP lisää yrityslainojen ostoja ja kohteiksi kelpaa lähes kaikki. Valtava yhteisvastuun taakka on kertynyt ja kertyy keskuspankkeihin. Kestävätkö ne niiden laukeamista pandemialaman pyörteissä? Tullaanko niitä antamaan anteeksi ja millä tavoin? Pannaanko myös luotonantajat maksumiehiksi?Tämän kuorman purkaminen tulee koettelemaan Unionin yhtenäisyyttä. Unionin normit ovat jo joustaneet velkaantumisessa, alijäämissä sekä yritysten ja valtioiden tukemisessa. Samanlaista tulemme näkemään lisää. Ordoliberaali talouspolitiikka osoittautuu mahdottomaksi kriisiytyvän Unionin talouden hoidossa. On luotava uusi oppi. Sama koskee inflaation ja deflaation sekä korkojen sääntelyä ja vaikutuksia. Hintojen yllättävä vakaus EKP:n rahanjaosta huolimatta ei sovi aiempiin oppeihin. Arvopapereiden ja varallisuusesineiden hintojen nosto tällä rahanpumppauksella taas on vaarallista arvostuskuplien luontia, mikä voi kostautua milloin tahansa. EKP on luonut finanssiaikapommin pyrkiessään hoitamaan valtioiden velkaantumista ja toivotuksi kuviteltua talouskasvua osto-ohjelmillaan. Repiikö tämä aikapommi luojansa, jää nähtäväksi.
Raaseporissa 27.4.2020 Veikko Räntilä
Hyvää kuvausta EU:n nykytilanteesta!
VastaaPoista