Veikko Räntilä:
Veroja kerätään julkisen vallan käyttöön yhteisten instituutioiden ja rakenteiden luontiin ja ylläpitoon. Oikeus- ja hyvinvointivaltioissa kansa yleensä kokee saavansa vastinetta veroilleen.
Verotuksen oikeudenmukaisuuteen on luettu aina viime aikoihin asti progressiivisuus, jonka mukaan suurituloinen maksaa prosentuaalisesti enemmän veroja tuloistaan. USA:sta ja Englannista levitettiin uusi talousoppi 1990-luvulla, uusliberalismi. Tämän opin mukaan valtio tuli pienentää minimiinsä, julkiset palvelut yksityistää, omistajan voitonmaksimointi tehdä kaiken kattavaksi ja yksinomaiseksi periaatteeksi, jokainen ihminen panna vastuuseen itsestään ilman yhteiskunnan turvaverkkoja ja verotus nähtiin ryöstönä, joka piti lopettaa.
Samassa hengessä verotuksessa eriytettiin ansio- ja pääomatulojen verotus. Pääomatulojen verokantoja laskettiin ja linjaksi tuli luoda verojen alennuksen kautta liiketoiminta-kiihokkeita. Luotiin oppi dynaamisista vaikutuksista.
Veronmaksajien keskusliittokin eräänä vuonna esitti huimia veronalennuksia väittäen, että näiden luoma lisääntynyt taloudellisen toimeliaisuus korvaa täysimääräisesti verotulovähennykset uusilla lisääntyvän taloudellisen toiminnan luomilla verotuloilla. Yhteisöveron alentamisen yhteydessä jopa silloinen ministeri Jutta Urpilainen käytti samaa perustelua.
Pitkässä rikkaiden ja pääomatulojen saajien verojen alennuskehityksessä kun ei vaan ole vuosien mittaan ollut mitään korvaavia verotuloja havaittavissa. Perustelut eivät ole kuolleet omaan pätemättömyyteensä. EVA perustelee tuoreessa yhteisöveron alennusesityksessään asiaa edelleen dynaamisten vaikutusten valtion tulon menetyksiä korvaavalla roolilla.
Näin väitetään siitä huolimatta, että ollaan syvässä taloudellisessa kriisissä, josta ulospääsy kestää hyvälläkin talouspolitiikalla ja onnella vuosia. Nykyisen taloudellisen toimeliaisuuden saavuttamiseen menee luultavasti lähemmäs kymmenen vuotta. Alennetut yritysverot eivät ole johtaneet toivottuihin reaalitalouden investointeihin. Vain näillä voitaisiin kuroa kiinni kriisin synnyttämää tuotantovajetta. Nyt pitäisi EVA:n mukaan yhteisöveroa laskea 15 prosenttiin. Pitkässä juoksussa se puolittaa ko. tulojen verokannan.
Samaan aikaan yhteisöveromäärät ovat laskeneet vastaavasti. Verotuksen rakenteessa on tapahtunut selvä muutos rikkaiden ja erityisesti pääomatuloja saavien osuudessa julkisten palvelujen rahoituksessa. Hyvinvointivaltion rahoitus lepää entistä vahvemmin keskiluokkaisen väestön verotulojen ja veronmaksuhalun varassa.
Monikansalliset ja suuryritykset kilpailuttavat valtioita niiden tarjoamien etujen suhteen. Näistä keskeisiksi ovat muodostuneet verotasot siksi, että kasvanut joukko erilaisia omaisuuden ja tulojen vapaasatamia tarjoaa vaihtoehtoja valtioiden kilpailuttamiseen. Veroparatiiseiksi luokiteltavien valtioiden ja ja niiden osien määrä ylittää nykyään jo sadan. Puolet tällä tavoin menetetyistä verotuloista on OECD-maiden varassa ja tapahtuu niiden suostumuksella. Kilpailu veroeduilla on kilpailua kohti nollaa. Sen jälkeen ei ole mitä tarjota.
Paitsi voidaanhan yritystukia laajentaa. Koronakriisin aikana on tapahtunut yleinen, jopa IMF:n politiikkaa koskeva kurssin tarkistus. Kun Kreikkaa vielä kohdeltiin vanhatestamentillisen rankaisu- ja kostonhaluisesti, tarjotaan nyt kepin sijaan porkkanaa. Valtavat yritystukien määrät ovat tarjolla kaikkialla läntisessä maailmassa. Kapitalismin opin mukaan voittojen oikeutus tulee riskin kannosta. Nyt riskin kantaa valtio ja veronmaksajat.
Oikeutusta voittoon ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Valtiovarainministeri Matti Vanhanenkinperusteli pääomatulojen alempaa verokantaa nimenomaan näiden tulojen saajien kantamalla riskillä. Yritystukien käytön vaikuttavuutta ei selvitetä asianmukaisesti. Niille ei ole asetetttu voitonmaksimointia rajoittavia yhteiskunnallisia ehtoja. Niiden takaisin maksusta ei puhuta. Pankkikriisin aikaan 1990-luvulla myönnettyihin pankkitukiin sentään kytkettiin jonkin asteinen takaisinmaksuvelvoite.
Nyt puhutaan ikäänkuin talouspolitiikassa olisi tapahtunut syväkin paradigmallinen muutos. Puhutaan jopa paluusta Keynesin oppeihin. Keynesin ajatus oli korjata laman synkentämiä näkymiä julkisin investoinnein. Näitä taas uusliberalismi vierastaa eikä näille näy varatun osaa koronan kukistamisessa. Yritystuet voivat toimia samansuuntaisesti, mutta ne rikkovat talousjärjestelmän perusperiaatetta niin perusteellisesti, että nyt voi puhua tappioiden sosialisoinnista, kun taas voitot jätetään yksityisiksi.
Tämäkään ei näytä horjuttavan eliitin ja laajemmin ihmisten skoa markkinafundamentalismiin. Talousjärjestelmän korjaamisen tarpeista ei puhuta hallituksessa eikä julkisilla foorumeilla.
Yritykset saavat kehittyneissä yhteiskunnissa olennaisesti paremmat edellytykset toiminnalleen. Tästä jo pitäisi syntyä velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Nämä velvollisuudet lunastetaan asian- ja oikeudenmukaisella verojen maksulla. Vallitseva vero-oppi ei puhu tästä puolesta verojen oikeutusta. Verotus nähdään taakkana ja sen helpotukset incentiiveinä yrityksille ja ihmisille. Talouspolitiikan jatkuvasti esiin nousevina kysymyksinä ovat yritysten ja rikkaiden verotuksen löysentäminen ja uskottelut siitä, että tällä tavoin saadaan aikaan korjaus koko kansantalouden alakierteeseen.
Ongelmana on puolittunut investointiaste, pitkään laskussa ollut yritysten oma tutkimus-, kehittämis- ja innovointirahoitus, pitkään pysähtyneenä ollut tuottavuuden kehitys, täysin olematon valtion teollisten investointien käyttötapa strategisten alojen perustan vahvistamiseen sekä vanha alistussuhteeseen perustuva tuotannon järjestämistapa, jossa työntekijöiden oikeus osallisuuteen ja päätöksentekoon jää tunnustamatta, vaikka heidän tuotantoon sijoittamansa työn pitäisi olla oikeutus tähän.
Näiden ongelmien ratkaisuilla voidaan luoda talouteen uutta dynaamisuutta. Tämä ei ole spekulatiivista vaan reaalisesti suoraan tuotantoon suuntautuvaa toimintaa.
26.11.2020 Veikko Räntilä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti