Mikä haastaa sosialidemokratian?

Veikko Räntilä ja Reino Seppänen ovat tehneet yhteistyötä ja saaneet aikaan jokaista sosialidemokratiaa pohtivan ja siitä kiinnostuneen luettavaksi merkittävän asiakirjan:

Sosialidemokratian  aateperusta ja sitä haastavat asiat

Lähestymistavat:

Pohdimme  Reino Seppäsen kanssa sitä, miten  lähestyä aatepoliittista aihetta. Yksi vaihtoehto olisi tiivis yhteenveto aatteellisista kysymyksistä.  Tähän on jo suurelta osin vastattu Tampere-ryhmän  ehdotuksessa periaateohjelmaksi ja sen oheisena olevassa keskusteluaineistossa.  Käytössämme on  sekä Labourin  että  Saksan ja Itävallan SPD:ein  ohjelmat.  Päädyimme kuitenkin ratkaisuun, että  emme  käy  näitä systemaatisesti vertaillen  läpi. Itävällan SPD:n ohjelman  keskusteluaineisto on  kuitenkin  siinä määrin  mielenkiintoinen, että referoin sen taloutta koskevat keskeiset ohjelmakohdat.
Ajattelimme,  että  jatkamme aiheen käsittelyä  dialogin merkeissä. Jatkamme keskustelua asiasta. Tuotamme lisää keskusteluaineistoa periaatteellista aatteellisista ja yhteiskuntapoliittisista  kysymyksistä. Lähestyisimme  lähinnä tällä tavalla tehtävää kuitenkin niin, että  käsittely sisältäisi  aatteelllisten lähtökohtien, aatteellisen kehityksen, jännitteiden ja muuttumisen ja näiden argumentoinnin dialogista kuvausta, analyysia ja arviointia. Sen lisäksi  käsittely  sisältäisi  ajankohtaisten  yhteiskunnallisten kysymysten aatteellista  arviointia. Yritämme tuoda  keskusteluun jotain, mitä ei vielä ole kirjoitettu  ryhmän käytössä oleviin papereihin.


Sosialidemokratian aateperusta ennen ja nyt

Reino Seppänen  tekee  selvityksen  aatehistoriallisesta kehityksestä. Hän  esittelee ja arvioi sosialismin  ajatusmuotojen  kehitystä ja vaikutusta  Suomeen ja Suomessa. Hän  käsittelee laajasti myös sosialidemokraattien  kartan ja kompassin menettämisen ongelmaa.  Veikko  Räntilä sivuaa  puolueen  ohjelmissa käsiteltyä  suhdetta vallitsevaan talousjärjestelmään, jota  vaihtelevasti kutsutaan  kapitalismin ja  markkinatalouden nimillä, myös välillä  niitä yhdistellen.  Sosialidemokratian  suurin haaste meidän ajassamme on päivittää suhtautumisensa vallalla olevaan talousjärjestelmään.  Sen lisäksi hän käsittelee eräitä yhteiskunnallisia  sekä puolueen identiteetin  ja toimintakäytäntöjen   kysymyksiä, joilla arvelemme olleen ja olevan merkitystä  puolueen suuntautumisessa ympäristönsä haasteisiin.





Miksi kapitalismi elää  ja voi hyvin ?

Usein kysytään  miksi kapitalismi voi  näin hyvin? Kysymys  sisältää  implikaation siitä, että se on itseasiassa voittanut kilpailun ja tähän on tyytyminen. Tästä seuraa, että sosialidemokratian on syytä ottaa asia tosiasiana ja  suhtautua sen mukaisesti  kapitalismiin.   Tämä suhtautuminen on yhteistyösuhteen  rakentamista, periaatteellisesta  arvostelusta pidättäytymistä  ja tarkemmasta asian tutkimisesta pidättäytymistä. Tarkempi  aiheen tarkastelu  osoittaa kapitalismin riittämättömyyden, vastakohtaisuuden ja jopa haluttomuuden demokraattisen sosialismin palvelukseen. Yhteistyötä voidaan  harjoittaa, mutta siinäkin on syytä katsoa sen historiaa ja sen kunkin hetkisiä ehtoja ja tuloksia. Osa kapitalismin  ”hyvinvoinnista” on näköharhaa ja osa meidän muiden  hyväntahtoisuutta  antaa sen porskuttaa omilla ehdoillaan.
Järjestelmän  joustavuus tulee esiin sen taipumisesta erilaisiin valtiomuotokehyksiin, niissäkin usein isännän roolin ottaneena. Markkinoiden dynamiikan  hyödyntämisessä se on onnistunut mitä erilaisempien  härpäkkeiden tuottajana maiden kehityseroja  hyväksikäyttäen. Kuluttajan kuninkuudesta ei tässäkään ole kysymys. Tuottajien  asema markkinoiden ohjaajina  perustuu kaikkialle tunkevaan  markkinointiin ja myyntiin. Teknisen  kehityksen ja innovaatioiden luojana se on onnistunut suhteellisen hyvin. Tässä kuitenkin unohdetaan, että useimmiten tutkimustyötä on tehty  ennen  ko tuotteen lanseeraamista yliopistoissa tai valtiollisissa tutkimuslaitoksissa, joiden kumppaneina tuotteen lanseerannut yritys on ollut.
Kapitalismin voimaksi on luettu  kilpailu ja  korkea tuottavuuden kehitys. Kilpailu on kaksijakoinen ja kapitalismin omat liikelait  pyrkivät sen tuhoamaan. Aito kilpailu on omiaan lisäämään  yrityksen tehokkuutta.  Yritys voi kuitenkin vastata kilpailuun monin tavoin, joista kaikki eivät ole sidosryhmien etuja huomioivia.  Paljon pääomaa vaativilla aloilla ei toimivaa  kilpailua  monikertaisine tuotantokapasiteetteineen ole  käytännössä ajateltavissa eikä olemassakaan. Työvoimavaraus täydelliseen kilpailuun on  mahdoton ajatus. Hävinneiden yritysten työvoiman kohtalo on  työttömyys. Tuottavuuskehitys on perustunut viime vuosikymmeninä pääasiasisallisesti  työn korvaamiseen koneilla, automaatiolla, roboteilla ja tietotekniikalla. Sidosryhmien edut ovat kärsineet  tässäkin kehityksessä.  Keskeinen kysymys on, mihin tuottavuushyöty on mennyt. Se on valunut  pääomatulojen kasvuun ja lisännyt merkittävästi  tuloeroja. Mikään  kapitalismin hyväksi luettava asia ei ole ollut ongelmaton, vaan usein on luonut uusia  ja vielä kärkevämpiäkin ongelmia.  Puolueen pitäisi kysyä itseltään, onko kapitalismi  suoriutunut niistä tehtävistä, joita puolue on sille asettanut. Jollei sille ole asetettu mitään tehtäviä, sitä kiireellisempää on ryhtyä arvioimaan sen toimintaa. Jos sille on asetettu  tehtäviä työllisyyden, hyvinvoinnin, tasa-arvoisuuden, oikeudenmukaisuuden, positiivisten vapauksien, solidaarisuuden, hyvän elämän ja yhteiskunnan  tai maapallon elinpiirin turvaamisen suhteen, tulee näiden toteutumisesta  ryhtyä myös välittömiin  arviointeihin. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, tulisi  kai ryhtyä vaihtoehdon  suunnitteluun.


Kapitalismi ja markkinat puolueen periaatteellisessa keskustelussa

Historiallisesti kapitalismiin on sovellettu toisaalta järjestelmäkritiikkiä ja toisaalta  lähinnä se toimijoihin kohdistuvaa  moraalikrittiikkiä, jota on edustanut  arvoperustainen  tarkastelu. Sovellettuja arvoja ovat olleet  oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, solidaarisuus ja vähemmässä määrin vapaus.  Näiden soveltamistapa on ollut  varsin yleinen. Ei ole yksilöidysti osoitettu  jotakin talouden prosessia, jossa  ongelma ilmenee eikä kuvattu sitä, miten suuren poikkeaman se prosessi  aiheuttaa  arvon tarkoittaman tavoitetilan suhteen. Näin ei ole päässyt hahmottumaan  selkeitä poikkeamia, epäkohtia, jotka vaatisivat toimenpiteitä. Toki oikeudenmukaisuuden  arvo on ollut helppo  yleiselläkin tasolla suhteuttaa omaisuuden ja tulonjakoon ja todeta  karkealla tasolla ongelmia. Moraalikritiikissä kylläkin huomaamatta todetaan perustava tosiasia, jota ei kuitenkaan käsitellä  nimenomaisesti.  Kysymys on siitä, että järjestelmän  peruskivet  ovat pettäneet. Se mitä varten  talous toimii, millaisia tuloksia se synnyttää ja keitä se hyödyttää  ja keitä ei, ovat  olleet liikkeen  lähtökohtaisia  vaateita talouden suhteen.   Ne esitetään moraalisarvostelmina  kapitalismia kohtaan, viemättä  arvostelua  juuriin asti. Kritiikkiä on ollut lieventämässä  samanaikainen  hyvinvointivaltion  rakentaminen. On ajateltu  järjestelmän aiheuttamien  ongelmien  tulleen  riittävästi hoidetuiksi.  Kun  hyvinvoinvointivaltio korjaa jossain määrin  talousjärjestelmän  tuottamia eriarvoisuusongelmia,  jätetään eriarvoisuustarkastelu ja -moitteet puolitiehen. Samaan aikaan on luovuttu täystyöllisyyden tavoitteesta, suhteellisen köyhyyden   kasvua ei ole otettu myöskään järjestelmäpuutteeksi. Myös absoluuttinen  köyhyys on lisääntynyt monissa maissa. Kapitalismin moraalikritiikillä on oikeutuksensa. Harjoittihan sitä myös Adam Smith.  Siitä pitäisi tehdä terävämpi ja kohteellisempi  analyysin väline.  Se ei saisi  jäädä ohjelmaretoriikan keinoksi.  Se avulla pitäisi  kaivautua talouden  ja  yhteiskunnan  ilmiöiden luonteeseen, todelliseen olomuotoon ja  vaikutuksiin niin, että moitittavan ilmiön rajat ja luonne tulevat hahmotetuksi ja antavat  mahdollisuuden  tehdä päätelmiä  tarvittavista toimenpiteistä.

Varhaisissa periaatteelisessa keskustelussa harjoitettiin  järjestelmäkritiikkiä ja vaadittiin  vaihtoehtoa kapitalismille. Kapitalismin ajateltiin lähtökohtaisesti  aiheuttavan  tulo-ja omaisuuseroja, köyhyyttä,  tuottavan palkansaajan  elämälle sosiaalisia riskejä ja erottelevan ihmisiä omistaviin ja omistamattomiin sekä siten vallan alaisiin ja valtaapitäviin. Vaihtoehtona pidettiin  sosialistista suunnitelmataloutta ja tuotantovälineiden  yhteiskunnallista omistusta. Oli myös  lausumia  työn ja pääoman risitriidasta. Sitä ei kuitenkaan operationaalistettu kaikilta osin. Se mitä siitä johtui puolueen tavoitteisiin ja toimintaan jäi varsin vähäiseksi. Myöhemmin järjestelmäkritiikki  loivenee, sitä tosin esiintyy ja ratkaisuiksi  hahmotettiin kapitalistisen markkinatalouden sääntelypyrkimys, markkinoiden ylivallan  rajoittaminen ja markkinoiden  laimilyöntien  täydentäminen.  Näissä lauseissa on sisällä  merkittävää järjestelmäkritiikkiä. Sääntelyn kohdistumista ja keinoja ei  ole  tarkennettu,  markkinoiden ylivallan sisältö jo sinänsä vaatisi selvennystä saati sitten ne  keinot, joita  on ajateltu käyttää. Yksilöintiä ei ole myöskään  markkinoiden  laiminlyömistä asioista ja  vaadittavista korjauskeinoista. Jälkikäteistä arvioita tavoitteiden toteuttamisesta tuloksineen ja niistä tehtyine johtopäätöksineen  ei myöskään löydy. Lauseet ovat jääneet retooriseksi tyynnyttelyksi.

 Kapitalismin  vaihtoehtoa ei enää pyritty hahmottamaan. Kapitalismin vaihtoehdon  hahmottamisesta oli jo  luovuttu monen  yksittäisen  puolueen johtohenkilön  aivoituksissa ja toiminnassa aiemminkin. Tästä eräänä  esimerkkinä on  puheenjohtaja  Kalevi Sorsan  maininta,  että olemme jo  saavuttaneet  sosialismin. Tällä viitattiin  laajaan hyvinvointivaltion rakentamisprojektiin. Liitto kapitalismin kanssa ei kuitenkaan ollut tavoitteellinen ja vapaaehtoinen. Siihen ajauduttiin ja  kumppanissa nähtiin  paljon korjattavaa.  Reaktio oli pikemminkin  alistuva. Oliko siis kapitalismi  kesytetty? Eikö se enää aiheuttaisi ongelmia, eriarvoisuutta, epätasa-arvoa heikompien osattomaksi jäämistä?  Oliko markkinoiden ylivalta murskattu? Yleisemmin kapitalismin kehityksessä oli  nähtävissä tällöin  kiihtyvä tuotannon  keskittyminen ja  omistuksen kasaantuminen, laajeneva  finanssitalous sekä lisääntyvät omistukset salasatamataloudessa verojen kiertämiseksi. Markkinoiden  kaikkialle tunkeutuminen oli  jatkanut menestyskulkuaan kaiken aikaa. Samoin luonnon ja ympäristön ongelmien  kasvua ei ollut  vaikea huomata. Näiden kehityspiirteiden  havaitseminen ja  yhdistäminen  kapitalismiin  kohtasi kuitenkin  voittamattomia tiedollisia ja asenteellisia ongelmia.

Keskustelussa esitettiin   lausuma, jossa  todettiin, että liikkeen tavoitteet oli toteutettu  lukuunottamatta  taloudellista demokratiaa. Tässä maininnassa taloudellinen demokratia jää jonkinlaiseen marginaaliin, keskeisenä asiana sitä ei nähty. Kapitalismin analyysi olisi kuitenkin osoittanut, että taloudellinen valta perustuu pääoman omistukseen ja että pääoma sellaisenaan  on jo  valtasuhde  yli muiden tuotannontekijöiden. Jopa  pääoman vallan selvittäminen tuli vaikeaksi, kun varallisuusvero lopetettiin. Sama koski tosiasiallisia omaisuuseroja,  joita  synnyttävä dynamiikkaa kiihtyi samaan aikaan. Sama havainto olisi ollut tehtävissä tuloerojen kohdalla. Taloudellinen valta on  resurssien  hallintaa. Taloudellisten resurssien  jaon epätasa-arvoisuus on lisääntynyt ja  se johtuu  siitä, että ne, joilla on taloudellista valtaa  pitävät kiinni  jako-osuudestaan,  pyrkivät ja jopa onnistuvat  muuttamaan sitä entistä edullisemmaksi itselleen. Sama on koskenut  suurten tulojen ja omaisuuksien  verokohtelua. Valtiovallan kayttö ei ole  erillään  taloudellisen vallan käytöstä. Talouseliitti on  pystynyt lisäksi kahmimaan laajenevan finanssitalouden  turvaamien  finanssioperaatioiden  avulla  lisääntyvän osan kansantalouden  reaalisesta kasvusta ja tuloista. Sen lisäksi se on onnistunut  piilottamaan  omistuksensa ja osin valtansa pimeän talouden verokeitaisiin. Taloudellinen valta ilmenee myös ideologisena  valtana, uusliberalismin  voittokulkuna.  Taloudellinen valta tuossa mainitussa lausumassa ymmärrettiin ehkä tuotannon organisoinnin, johtamisen ja  sen  tuloksen käyttötarkoituksen  hallintana.  Tässäkään merkityksessä se ei ole  marginaalinen. Taloudellinen demokratia olisi julkilausuttuna  tässä yhteydessä  tarkoittanut  yritysdemokratiaa.  Tämänkään  vajeen poistamisesta yhteiskunnasta ei  tietoja löydy  käytetyistä keinoista yli sen mitä yhteistoimintalaki sisältää.  Kun on todettu  taloudellisen demokratian jääneen toteuttamatta, olisi otaksunut että päätelmän johdosta  tehdään selkeät tavoiteet ja keinot sen toteuttamiseksi.  Demokraattinen sosialismi ilman taloudellista demokratiaa kuullostaa kovin oudolta.

 Taloudellisen demokratian  laajemmat   taloudellisen vallan käytön muodot ja käytännöt eivät tuossa  muodossa  tule millään tavalla ilmi. Taloudellinen valta on  kaikkialle soluttautuva ja toisaalta yhä  keskitetymmin  ja tavoitteellisemmin  toimiva yhteiskunnallinen ilmiö.  Se myös määrää taloudelliset  realiteetit ja taloudelliset tosiasiat. Näiden suhteen   myöhemmin todettiin, että poliittiset asennoitumiset eivät  saa määrittää taloudellisia realiteetteja vaan päin vastoin poliittisen asennoitumisen tulee seurata näitä. Kanta merkitsi  antautumista  taloudelliselle vallalle ja siihen perustuvalle hegemonistiselle ideologialle.   Taloudellinen  vallan käyttö  on tapa, jolla pääoma toteuttaa luokkaintressiään. Pääoma ei ole  jättänyt  vallalla tavoiteltavia  intressipyyteitä piiloon. Näistä etupyyteistä on luotu kattava ideologia, uusliberalismi. Tätä taustaa vasta kapitalismin  ohjelmallinen käsittely on jäänyt  hyväuskoiseksi ja ymmärtämättömäksi.

Kun tarkastellaan talousjärjestelmää puolueen periaatteellisena kysymyksenä, on  tärkeää löytää keskeisiä arviointiperusteita, joilla sen  onnistuneisuutta yhteiskuntakokonaisuuden ja yhteisen edun kannalta voidaan  arvioida. Tällä tavoin  voi hakea vastauksia  kysymykseen, onko kapitalismi tullut säännellyksi,  onko markkinoiden ylivalta poistettu tai on järjestelmän  laiminlyönnit loppuneet. Demokraattiselle sosialismille on  tätä taustaa vasten vahvat perusteet.


Talousjärjestelmän toimivuuden arviointia

Seuraavassa   käsitellään eräitä tällaiseen arviointiin soveltuvia näkökulmia.
Toinen asia onkin  sitten  antaa sille  asianmukainen sisältö. Vaikka ei nähtäisikään mahdolliseksi  siirtymistä  johonkin  kokonaisvaltaisesti  toiseen talousjärjestelmään, on  varmaan hahmotettavissa keskeisiä vaatimuksia sille millainen talousjärjestelmän  tulisi olla. Taloudellisen vallan ja taloudellisten resurssien  tulee jakautua tuossa tavoitteellisessa yhteiskuntamuodossa  varsin tasaisesti, valtaa  käytetään sivistyneesti ja avoimesti sekä vallan tulee olla  myös sivistyneessä,  avoimessa, kansanvaltaisessa valvonnassa. Demokratian pitää toimia aidosti kaikkialla ja demokraattisten toimijoiden tulee ymmärtää  mistä ovat vastuussa.  Yhteiskunnan, talouden ja  ympäristön  keskinäissuhteiden tulee olla  tasapainossa. Johdon tilivelvollisuus täytyy olla ensisijassa yhteiskunnalle, kansalaisille. Suuryritysten  henkilöstöllä ei  voi olla omistajuuteen rinnastuvia  erityisoikeuksia.  Taloudellisiin asioihin kohdistuva sivistysharrastus on  voimissaan tuossa yhteiskuntamuodossa. Kansalaiset ovat  valveutuneita, aktiivisia  kiinostuneita yhteiskunnallisista ja taloudellisista asioista.  Tuossa yhteiskuntamuodossa täytyy esiintyä paljon nykyistä enemmän solidaarisuutta. Yhteisöllisen taloudellisen  toiminnan ohella kannustetaan  yksilölliseen yrittäjävastuun kantamiseen.  Nämä ovat demokraatiselle sosialismille  vain tästä asiayhteydestä johdettavia luonnospiirteitä. 

Realistista on epäilemättä myös se, että puhutaan  tässä vaiheessa puhutaan kapitalismin suitsimisesta. Arviointi  resurssien käytön tehokkuuden näkökulmasta jää vähemmälle muilta osin kuin  työvoiman  käytön osalta. Myös kasvun ja  vakauden näkökulmat  jäävät vähemmälle. Ekologisen kestävyyden  näkökulmaa kosketellaan. Demokratian ja kapitalismin yhteyttä myös sivutaan. Sitä on käsitelty myös toisaalla.  Ihmisen mahdollisuutta toteuttaa potentiaaliaan ja tavoitella ja  edetä onnillisuuden  pyrkimyksessä sivutaan  kevyesti.

Talousjärjestelmän tulisi turvata  kaikille mahdollisuus omalla työllään ansaita toimeentulonsa. Toinen taso toimeentulolle asetettavia vaatimuksia on se, missä työt tekee  pääasiallisesti robotit ja automatisoidut koneet. Tässä vaatimus toimeentulosta  kohdistuu   arvonlisän  verottamiseen  ja voittojen uusjakoon. Kapitalismi  ei nykyisellään edes  kehittyneisssä maissa  pyri  turvaamaan työpaikkoja kaikille. Uusliberalismin opin mukaan rakennetyöttömyyden  hyväksytty taso on se missä työllistäminen alkaa aiheuttamaan lisäkustannuksia työvoiman ja työpaikan kohtaamisen  järjestämisessä.  Samoin kilpailevaa työvoimaa tarvitaan  myös palkkakustannusten kurissa pitämiseksi. Näin opin mukaan ajatellaan. Tässä tilanteessa  julkisen vallan tehtäväksi jää  työhön perustuvien toimeentulon muotojen  luominen. Tämäkin  edellyttää  yritysten luoman arvonlisän  ja/tai  tuloksen  verotusta.  Verotuksen   keskeinen perusta on  yhteiskunnan yrityksille luoma  turvallinen, toimiva ja kehittyvä  liiketoimintaympäristö. Tästä  yritysten tulee maksaa korvausta.

Aatteellisista tavoitteista puhuttaessa voidaan yksikantaan todeta, että aiempien ohjelmien  järjestelmäkriittiset ja moraalikriittiset ajatukset ovat päteviä vielä tänäkin päivänä. Ne tulee päivittää  kapitalismin analyysin avulla ja viedä pitemmälle konkretiaan ja toimenpiteitä kohti. Aatteellisia järjestelmätavoitteita voi johtaa talousjärjestelmän toimivuusanalyysista. Seuraavassa tarjotaan eräitä arvioinnin tapoja ja niistä johdettavia tavoitteita.

Kapitalismia on arvioitava sen suhteen  missä määrin pääoman tuotto ylittää  kansantuotteen kasvun. Kansantuotteen kasvu pitäisi enemmistöisesti  suuntautua yhteiseksi hyväksi. Sen kasaantuminen pääoman tuottona   lähinnä  laajenevaan finanssitalouteen on pois  kansan hyvinvoinnista ja talouden kasvusta sekä paranevasta työllisyydestä.   Pikettyn arvion mukaan  pääoma kahmii suurimman osan  useimpien maiden  kansantuottteen kasvusta. Tämäkin oikeuttaa pääomatulojen  lisääntyvän verotuksen. Kapitalismin arvioinnin  keskeinen peruste on  funktionaalinen  tulonjako. Se on  viimevuosikymmenten aikana  kehittynyt  pääomatulojen eduksi. Tavoitteena on palauttaa se aiemmalle tasolle.  Tämä  edellyttää  palkkatulojen nykyistä  parempaa  reaalista kasvua. Se on samalla kilpailukykyretoriikan uhmausta.  Missä  todellinen  raja tulee vastaan, sitä pitää arvioida yritystasolla  oikeiden ja ajankohtaisten tietojen  perusteella. Suuryritysten voittotasot kestävät  nykyistä suuremmat palkankorotukset.

Valtiollisen  tuotantotoiminnan  tarve ja funktio monipuolisen, riitävän omavaraisen ja turvallisen elinkeinorakenteen ylläpitäjänä on  keskeinen edellytys  toimivalle  elinkeinoelämälle.  Arvioinnin kohteena on syytä pitää myös  innovaatiotoiminnan  vahvuutta. Tässä erityisen kysymyksen muodostaa julkisen tutkimistoiminnan piirissä  luotujen tulosten sovellus yritystoiminnassa. Miten on turvattu valtion korvaus omasta panoksesta  ja  kuluttajien edut yritysten  pyrkimystä vastaan omia nämä tulokset.

Tuloerot kertovat myös eriarvoisuuden asteesta ja kehityksestä.  Tuloerotarkastelu edellyttää  arviota siitä, missä määrin virallisen tilastoinnin ulkopuolelle jää tuloja ja millaisia tuloja.  Ainakin  myyntitulot suurelta osin, korkotulot ja holding-yhtiöiden avulla ketjutetut omistajatulot  jäävät tyypillisesti pois. Varsinaiset veroparatiisipimitykset tulevat tämän päälle. Tuloerojen kasvu on  jatkunut viimeiset  30 vuotta, viime lamassa vähän  tasoittuen.

Varallisuuserot ovat useimmiten suurempia kuin tuloerot. Niiden erojen  kasvudynamiikka on vahva. Kellä on suuria omaisuuksia, voi niitä myös lisätä. Lisäksi  eri maiden kohdalla   viidennes ja jopa komannes ihmisistä on vailla varallisuutta.
Tuloerojen  avulla  voidaan arvioida myös  suhteellisen köyhyyden  astetta ja kehitystä.  Jonkinlainen vertailu syventää tietojen tulkintaa.
Verotulojen kertymät eri tulonsaajatyyppien ja -ryhmien  tuloista kertoo osaltaan järjestelmänluonteesta, kuka maksaa  ja kuka hyötyy?  Suomen kohdalla  tuloerot  virallisen tilaston mukaan ovat lisääntyneet 1990-luvulta lähtien  voimakkaasti  ja loivemmin  finanssikriisin jälkeisinä vuosina. Tiedossa on  että osinkotulojen määrä on noin 18 mrd e ja valtionverotulokertymä osingoista on 0,5 mrd euroa. Niiden veroaste on  muutamia prosentteja tai ne karkaavat ulkomaille, jossa ne välttävät  verotuksen.  Vastaavanlainen arvio on  tehtävä kaikkien tulolajien  ja tulonsaajaryhmien osalta.  Verotuksen oikeudenmukaisuuden  vaatimukset tulee perustaa näihin arvioihin. Verovälttelystä ja veronkierrosta on tehtävä  uskottava selvitys ja suoritettava jatkuvaa seurantaa. Verovälttelystä saa jonkinlaista kuvaa sen perusteella  paljonko  verohallitus on vaatimassa  esim kuluvana vuonna  pörssiyhtiöiltä  jälkiveroja  aggressivisen  verosuunnittelun johdosta. MOT-ohjelman mukaan  summa liikkuu  yli 1,5 mrd euron tasolla.  Vuosittaisen verovälttelyn  Finnwatch arvioi olevan  yli 400 mrd euron. Veroviranomaisen tehtäviin pitää kuulua  tallaisen seurannnan suorittaminen. Arvioiden tulee olla julkisia.  Uskottavat arviot  kertovat, että  miljardi euroa  vuodessa olisi  Suomellekin saatavissa lisäverotuloa, jos  veroparatiisit lopetetaan. Suomen tulee  käynnistää kaikkien vuototietojen  avulla aktiivinen  veronperintä veronkiertäjiltä  rangaistusseuraamuksineen.  Suomen on  tehtävä aloitteita  EU:lle  veroparatiisien lopettamiseksi ja  yhteisten sanktioiden luomiseksi verokiertäjille.
Julkisten tukien määrä  ja kohtaanto  kertoo myös osaltaan, miten  talousjärjestelmä toimii  julkisen talouden kautta  tulojen  ja etujen uudelleen jakajana. Tärkeimpiä tässä ovat  elinkeinotuet ja myönnetyt  verotuet samoin kuin maatalouden tuet. Kapitalismi sinänsä  edellyttää  opillisen puhtauden nimissä   yritystoimintaa ilman julkista puuttumista  muodossa tai toisessa. Suomessa   suorat elinkeinotuet  ovat  yli yhden miljadin euron ja  yhdessä erilaisten veroetujen kanssa  yli  neljä mrd euroa.  Maatalouden tuki  on noin  viisi mrd euroa. Valtaosa verotuloista tulee  erilaisista palkkatuloista  ja välillisistä veroista. Jälkimmäisten  maksajat ovat pääasiassa samoja  palkansaajia.
Suomen rikkain  yksi prosentti omistaa arvion mukaan  12 % kaikesta omaisuudesta.  Varallisuusverotilastoja ei enää ole. Kyseenalaista on, että  kaikki  ketjutettu omaisuus on asianmukaisesti tilastoitu.  Holding-yhtiöiden ja säätiöiden hallitsemat omaisuusmassat ovat joidenkin käytössä. Ainakin veroparatiiseihin  piilotettu omaisuus puuttuu näistä luvuista. Nimenomaan suurituloismimmilla on  siellä omaisuuksia. Järjestelmän toimivuuden  seuranta ja arviointi edellyttää omaisuuden keskittymisen  seurannan. Pääoman käytön tehokkuusvaatimuksetkin  puoltavat kätketyn omaisuuden  ja tulojen  palauttamista  lähtökohtamaan talouteen.

Todellinen  tasa-arvoisuus edellyttää  perimällä saatujen  eriarvoisten lähtökohtien  tasoittamista.  Tavallisella palkkatyöllä  hankittu omaisuus ei muodosta  eriarvoisuuden kannalta ongelmaa. Suurten  ylisukupolvisten perittyjen  omaisuuksien  verottaminen  pitäisi olla  keskeinen  asia tässä suhteessa.  Veroasteen tulee olla sellainen, että se todella  vähitellen tasaa lähtökohtia. Tarkemman   verotettavan omaisuuden ja veroasteen pohdinnan  jätän yhteiseen harkintaan.

Työllisyys ja työttömyys ovat  järjestelmän  toimivuuden arviointiperusteita.  Yleensä niin finanssipiirien  kuin muutenkin yritysjohdon tekemät virheet maksatetaan  työntekijöillä  menetettyinä työpaikkoina ja -tuloina. Globalisaatio on  lisännyt tätä kurimusta. Eikä sitä ole mitenkään kahlehdittu. Yrittäjäriskiä pyritään siirtämään osa-aikaisuuden, määräaikaisuuden  ja nollatuntisopimusten muodossa  työntekijöille.  Liiketoiminnan tarkoitus ei ole työpaikkojen luonti  vaikka retoriikassa näin esitetään. Työtä pyritään korvaamaan   teknologisella  sovelluksilla yhä laajemmin.  Kapitalismi ei ole sydämmessään työntekijän ystävä.  Eri kysymys on, onko kapitalismilla sydäntä.

Absoluuttisen  köyhyyden  seuranta ja arviointi kuuluu myös järjestelmän toimivuuden  perusteisiin. Köyhyyden aste ja sen poistamiseen  käytetyt toimet mittaavat parhaiten talousjärjestelmän luonnetta. Varhaiseen kapitalismiin kuului laaja köyhyys. Euroopan mittakaavassa talouskuripolitikka on tuonut ilmiön keskuuteemme.  Euroopassa arvioidaan olevan 124 miljoonaa  köyhää ja  yli 30 miljoonaa köyhää lasta. Uusiberalismi  on tässäkin taustalla. Ns leipäjonot ja erilaisilla  köyhyystutkimuksilla saadut tiedot ovat tässä relevantteja kuten  erityisesti lapsiperheiden köyhyys ja vanhusten hoivan riittämättömyys.  Suomessa arvioidaan olevan 120 000 lasta köyhyydessa.

Uusliberalismi on oppi, jonka mukaan kapitalismia muotoillaan. Edellä käsiteltyjen arviointiulottuvuuksien suhteen. Uusliberalismi tähtää pääoman etujen kaikinpuoliseen toteuttamiseen.  On syytä myös arvioida, missä määrin se ohjaa tapahtumien kulkua ja muutoksia sekä  valtiovallan käyttöä. Yhtä tavoitteellista, voimakasta ja  kokonaisvaltaista yhteiskunnallista  muutosvoimaa ei ole vastaan hangoittelemassa.

Vieraantuneisuus ja syrjäytyneisuus on myös otettava  järjestelmän arviointiin mukaan. Viimevuosien suureksi ongelmaksi on muodostunut lisääntyvä  ihmisten luottokelvottomuus.  Maksuvaikeuksissa on yli 400 000 suomalaista ja yli  30  000 nuorta  on ulosotossa. Näissä on jos suuri ryhmä sellaisia, joiden velkaantuneisuus on niin suurta että heidän  ei kannatta mennä enää töihin.

Terveys- ja koulutuserojen taso ja lisääntyminen  ovat todettu myös yhteiskunta- ja talousjärjestelmän  haasteiksi. 600 000 ihmistä on vailla toisen asteen tutkintoa.

Onnellisuus, luottamus, yhteisöllisuus, solidaarisuus ovat  sosiologisia arviointiperusteita  elämän laadusta. Suomen kohdalla näiden mittareiden  tiedetään kertovan  asioiden olevan keskimääräisesti hyvin ja kansainvälisessä vertailussa  yksi parhaimmista. Subjektiiviset tuntemukset ovat kuitenkin eri asia kuin  talousjärjestelmän objektiivinen toiminta. Ihmiset  eivät peilaa omaa tilannettaan talousjärjestelmän dynamiikkaan vaan omaan välittömään tilanteeseensa. Ihmisellä on taipumus uskoa ja selittää tilanteensa parhain päin.  Puhutaan myös onnellisuuskuplasta.

Ihmisten valistuneisuutta, yhteiskunnallista aktiivisuutta ja  yhteiskunnan kokonaistilanteen  tuntemusta ja ymmärrystä voi pitää myös  yhteiskunnan laadun ja demokratian toimivuuden  mittareina.

Kaikkein kohtalokkain arvioinnin kohde on ympäristö, ilmasto ja maapallon elinpiiri. Talousjärjestelmä käyttää näitä  toiminta-alustanaan,  energian ja raaka-aineiden lähteenä ja jätteiden sijoituspaikkana. Ongelmat ovat voimakkaassa  kasvussa.

Kaikkia  edelläkuvattuja  arviointeja on tehtävä  oikeudenmukaisuuden,  tasa-arvon, vapauden ja solidaarisuuden kannalta. Toisena arviointikriteerien ryhmänä pitää käyttää ihmisen  oppimisen, kehittymisen, kasvun, osaamisen, asiantilojen ymmärryksen, vastuullisuuden, yhteisöllisyyden   ja aloitteellisuuden sekä toimeliaisuuden näkökulmia. Tärkeimmäksi nousee kuitenkin ympäristö- ja ilmasto muutoksen  hallinta sekä  maapallon elinpiirin turvaaminen.

Kaiken kaikkiaan  yhteiskunnan ja talousjärjestelmän kokonaisuudesta täytyy tehdä seurantaa ja arviointia ja  nostaa  näitä arvioita keskusteluun ja  sitä kautta poliittiseen prosessiin, jossa ihmiset tulkitsevat etujensa ja toiveidensa sekä näkemystensä kautta  tilannettaan, jossa elävät ja tarpeita   yhteiskunnan ja talouden paremmaksi  toimimiseksi. Edelläsanotun perusteella on välttämätöntä että puolueen ohjelmassa on sekä  osuvaa kapitalismin  järjestelmäkritiikkiä että purevaa moraalikritiikkiä ja tavoiteita näiden kritiikin kohteena olevien ilmiöiden  poistamiseksi, lieventämiseksi  tai ongelman kohteena olevien ihmisten  tilan hyvittämiseksi.
Mitä  selvemmin pyritään poistamaan kapitalismin   järjestelmällisten ongelmien aiheuttamista, sitä selvemmin on kysymys jo demokraattisen sosialismin hahmottamisesta.
Puolueen  ohjelman sille  kohdalle, missä  hahmotetaan demokraattista sosialismia, voi saada tästä arvioinnista täsmällistä  sisältöä. On selvää että tavoitteellisen  yhteiskuntamuodon  hahmottelu perustuu suurelta osin  nykyisen  ongelmien tuntemukseen ja  niiden  ratkaisujen  etsimiseen.


Talouskuriin kompastuminen

Ajatus siitä, että  talouden lama, vaihtotaseen vaje ja julkinen vaje ja velkaantuminen  olisivat parhaiten  korjattavissa  palkkoja  ja  julkista taloutta  ja erityisesti sosiaalisia tulonsiirtoja leikaamalla on levinnyt varsin laajalle.  Ajateltiin myös, että vakaa valuutta ja mieluummin kultakanta on hyvä kansainväliselle vaihdolle.  Kun valuuttavarannoissa  syntyi  tasapainottomuutta  oli silloinkin aika toteuttaa talouskuria. Myös finanssikriisin jälkihoidossa sitä on sovellettu täysin riippumatta siitä, mitkä tekijät aiheuttivat itse kriisin. Sen oppihistorialliset juuret ovat englantilaisessa talousfilosofiassa ja klassisessa liberalismissa. Taloudelliset  sovellutukset olivat vahvimmillaan  1920- ja 1930-lukujen  eurooppalaisessa  politiikassa. Ennen Keynesiä talouskuri oli valtavirtainen oppi  tasapainottomuuksien  korjaamiseksi.  Näin siitäkin huolimatta, että sen soveltaminen pahensi ongelmia. Työttömyys, köyhyys, suoranainen kurjuus lisääntyivät.  Kysyntä ja investoinnit lamaantuivat. Verotulot laskivat  ja leikkauksia lisättiin. Jopa Ruotsin  ja Saksan sosialidemokraatit sovelsivat sitä  1920-luvulla ja Saksassa vielä seuraavan vuosikymmenen alussa.  Ruotsin sosialidemokraatit omaksuivat keynesiläisen kysynnän laajentamisen ja vastasyklisen suhdannepolitikan 1930-luvulla, eikä talouskuriin harhauduttu  seuraavaan  50 vuoteen. Ruotsin kehitys oli  vakaata sen ajan. Saksan tilanne on niin merkillinen, että siitä enemmän.  Kun amerikkalaiset lopettivat sijoittamisen Saksaan 1929, luopui Saksan hallitus vastasyklisestä talouspolitiikasta ja käynnisti  talouskuripolitiikan. Sosialidemokraatit tukivat tätä hiljaisesti  hallituksen ulkopuolelta. Maassa oli vähemmistöhallitus. Kansallissosialistit olivat ainoa  talouskuria vastustava puolue ja se nosti kannatuksensa toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Saksalaiset sosialidemokraatit uskoivat kirjaimellisesti Marxin ennustuksiin  siitä, että suhdannekriisi  ajaisi kapitalismin kriisiin ja sen toisi  heille tilaisuuden  valtaan. Saksan ammattiyhdistysliike oli esittänyt  keynesiläisen ohjelman laman nujertamiseksi, jonka  puolue tyrmäsi.  Puolueen kannatus laski samaan aikaan kun  kansallissosialistien kasvoi.  Nämä tarjosivat  samansisältöisen vaaliohjelman kuin  ammattiyhdistysliike oli tarjonnut SPD:lle ja hallitukselle. Tuloksena  SPD:n kannatus romahti ja  natsipuolue keräsi  37,2 % äänistä. 1933 natsipuolue sai  43,9 % äänistä ja kaappasi vallan. Mitä tästä opimme? Populististen ja äärioikeistolaisten puolueiden  valtaan pääsy on mahdollista talouskriiseissä ja erityisesti   kun  hallitus soveltaa talouskuria. Pitää myös kysyä sosialidemokraattien  vastuuta historian kulusta. Väärä talousoppi  tuhoaa  puolueen omat mahdollisuudet ja lopulta  puolueen itsensä.  Nyky tilanteessa on vastaavia piirteitä. Sosialidemokraattisen ”normaalin” perään kysyjien  kannattaa  myös  huomioida tämä ennen kuin antavat tarkemman sisällön  ”normaalille”.

Tämän päivän tasolla merkittävin talouskurin harjoittaja Suomen  hallituksen ohella on  EU:n komissio. EU:n reunavaltiot ajettiin äärimmäisiin sopeutusohjelmiin, jotka aiheuttivat sosiaalista kurjuutta ja jopa Kreikassa  humanitaarisen kriisin. Työttömyys ja erityisesti nuorisotyöttömyys on korkea, jopa 50 %. Valtioiden velkakriisi on Euroopassa  suurimmalta osin  finanssikriisin aiheuttamaa. Velka-asteet olivat varsin kohtuullisia ennenkuin lama, laskeneet verotulot sekä  EU/EKP pakottivat valtiot pelastamaan pankkejaan  maksamalla ja takaamalla niiden velat. Monet kansalliset hallitukset  ovat omaksuneet talouskurin Saksan sitä vaatiessa. Vaihtotaseen aliäämiä sekä  valtioiden velkaantumista yritetään  hoitaa talouskurilla. Tuloksena oli lähes  kymmenen vuoden talouden lamaantuminen Euroopassa.  Vasta nyt on näkyvissä taloudellista kasvua.

Euroopan kaupan ali- ja ylijäämien syntymistä ja tasaamista  koskevaa taloudellista ohjelmaa ei ole olemassa.  Saksan myydessä korkealle jalostettuja tuotteitaan  muille maille, nämä ottavat velkaa  kaupan aiheuttaman  alijäämänsä rahoittamiseen.  Kaikki eivät voi olla ylijäämäisiä.  Jotakin tasoitusrahaston tapaisia järjestelyjä  tarvitaan.  On mahdoton ajatella, että Kreikka tai Espanja  saavat taloutensa sellaiseksi, että ne  pystyvät kilpailemaan Saksan kanssa. Talouskurin harjoittaminen reuna-alueilla  syö niiden hallitusten kannatusta ja samoin  koko  EU:n arvovaltaa. EU:n sisäisen  hajoamisen  suurin riski on tässä.  Yhtälailla  populisimin kasvu on kiinni talouskurin harjoittamisesta.  Vaikka natsien  valtaannousu oli  ainutkertainen tapahtuma, kannattaa se pitää mielessä, kun  arvioidaan  talouskuripolitiikan vaikutuksia. Sosialidemokraateille haaste on erityinen.  Kolmannen tien harhailijat  sortuivat myös talouskurin jonkinasteisiksi puoltajiksi. Talouskurin puoltajaksi ryhtyminen  merkitsee sosialidemokratialle aatteellista konkurssia. Talouskuripolitiikka   lähtee  sijoittajien, velkojien ja koroillaan eläjien eduista. Jos ja kun sosialidemokratia on  kansan ja työllään toimeentulevien puolue, sen tulee löytää  vaihtoehto talouskurille. Sellainen  löytyy Keynesin talousoppien soveltamisesta. Talouskurin vaihtoehto on nostaa rikkaiden veroja ja  pitää yllä valtiolainojen korkotason ylittävää  inflaatiota.  On syytä muistaa presidentti Rooseveltin  sanat vuodelta 1937 hänen syyttäessään lamasta  ostovoiman puutetta ja puolustaessaan uusia, yhteensä  3,5 miljardin  lisäyksiä julkisiin menoihin. Hän julisti: ” On yksimielisesti  tunnustettava -  että olipa  liittovaltion velka  sitten  25 tai 40 miljardia, niin sen maksaminen on mahdollista vain kansalaisten tulojen huomattavan kasvun kautta”.





Itävallan sosialidemokraattisen puolueohjelman peilaus


Itävallan  sosialidemokraattinen puolue on laatinut uuden puolueohjelmansa yhteyteen keskusteluaineiston, jonka avulla voi peilata  sitä, miten  ympäröivä yhteiskunta ja sen muutokset näkyvät  puolueen ohjelmassa.
Tässä käsitellään lähinnä ohjelman taloutta koskevia arvioita, pyrkimyksiä ja tavoitteita.

Lähtökohta on yhteiskunta-analyysi, jossa todetaan vanhan analyysin  paljolti  pitävän paikkansa, mutta vaativan uusia vastauksia. Tarvitaan uusia tavoitteita ja  näkemyksellistä  ja henkistä voimaa tulevaisuuden  hahmottamiseen.  Jo 1978  ohjelmassa puolue oli  nähnyt  kapitalismin kriisin ja varoitti massatyöttömyydestä, jota taantumukselliset voimat  käyttävät kapitalismin kriisin  esittämiseen   valtion kriisinä. Tähän ohjelma  pyrki vastaamaan   taloudellisen päätäntävallan ja omistussuhteiden  reformilla, poliittisen  demokratian  laajentamisella ja  hyvinvointivaltion  myötä toteutettavalla  sosiaalisella  demokratialla.

Viime vuosikymmeninä  sosialidemokratia on  käynyt lähinnä puolustustaistelua uusliberalistista  hyvinvointivaltion purkamishanketta kohtaan.
 Demokratiaa korostaneen ajan jälkeen  finanssikapitalismi on  ajanut syrjään sodanjälkeisen  konsensuksen ”sosiaalisen markkinatalouden”, ohjelma toteaa.
Työtätekevien osallisuus  talouteen  ja hyvinvointiin on heikentynyt ja tilalle on tullut  vahvenevat etuoikeudet. Talous on tullut  huomattavan epävakaaksi  ja ihmisten elämä vastaavasti turvattomammaksi. Henkeäsalpaava teknologinen murros on käynnissä, kasvava epätasa-arvo kansallisvaltioiden sisällä, ilmasto- ja ympäristöhaasteet samoin kuin  maahanmuutto ja sodat vaativat ratkaisuja. 

Ohjelmassa  yhteiskunnallista toimintaympäristöä ei  nimetä  vaan enimmäkseen käsitellään vain pyrkimyksiä ja tavoitteita. Ei todeta yksilöidysti  millainen vaje vallitsee asetetun tavoitteen ja  ympäröivän yhteiskunnan  suhteen. Tavoitteista voi kylläkin päätellä että kritisoidaan  kapitalismin toimintatapaa. Mitkä tekijät ovat tavoitteiden  uhkina ja vastavoimia  ei  käy  aina selville.

Esimerkiksi todetaan  tarpeelliseksi puolustaa  ja laajentaa  demokratiaa  ja poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia valtasuhteita siten että sosiaalinen tasa-arvo, ihmisarvo sekä luottamus palautetaan uudelleen   elämäämme ja sen suhteisiin.

Sosialidemokratia pyrkii jokaisen  ihmisen vapaan kehityksen mahdollistamiseen, luokkavastakohtaisuuksien ylittämiseen, kaikkien  elämän alueiden demokratisoimiseen sekä yhteiskunnallisen työn tuloksen oikeudenmukaiseen jakoon.

Puolue näkee yhteiset elämäolosuhteet muokattavina olevina, siis  parannettavissa olevina, sekä   kyseenalaistaa yksittäisten harvojen poliittisen ja taloudellisen  vallan  ja  haluaa mobilisoida  jokaisen  yksilön  tiedon ja luovuuden sekä tahdon ja ponnistelun.

Järkkynyt  talousjärjestelmä

 Viimeisinä  40 vuonna on  talousjärjestelmä muuttunut.  Tulojen, omaisuuden ja vallan keskittyminen on  käynyt  tasajalkaa   yksityistämisen,  palvelusten , tavaroiden ja  finanssimarkkinoiden sääntelyn purkamisen, yksityisen ja julkisen talouden lisääntyneen velkaantumisen, ammattiyhdistysliikkeen  aseman heikentymisen ja yhteiskunnan ja talouden  demokratian rapautumisen kanssa. Talous ja  sosiaalinen  elämä on tullut  eriarvoisemmaksi ja siten  alttiimmaksi kriiseille.
Mahtavat tulevat mahtavemmiksi.  Etuoikeutetut  käyttävät valtaa. Enemmän kuin koskaan omistajat ja suurten yritysten johtajat päättävät  tuotannosta, investoinneista ja työpaikoista. Enemmän kuin koskaan sivuutetaan päätöksenteossa  pidempiaikainen suunnittelu ja yhteiskunnallinen hyöty. Näiden sijaan  päätöksiä ohjaa kilpailun  paine lyhyen tähtäimen  voitontavoittelu. Enemmän kuin koskaan pystyy taloudellinen valta  vaikuttamaan  suoraan tai epäsuoraan politiikkaan ja  lainsäädäntöön ja näiden avulla  tuotantoelämään ja   talouden ja yhteiskunnan pelisääntöihin.

Me haluamme  näyttää, että löytyy vaihtoehtoinen talousjärjestys, jolle  myös kilpailukykyvaatimus alistetaan.  Tänään vaaditaan  talouden  ja yhteiskunnan vakaannuttamista ja tasapainottamista, rikkauksien ja vallan uusjakoa sekä yhteiskuntaelämän uutta  demokraattista itseymmärrystä.

Ekologinen eloonjäämiskysymys

Globaali ilmastomuutos uhkaa  miljoonien ihmisten elämisen perustaa jo nyt ja rasittaa miljoonien  ja taas miljoonien  elämän laatua. Tuotannon ja  elämäntavan  uudelleen muotoilu ei ole yksilöllinen moraalinen ratkaisu. Kysymys  on taloudellisen järjestelmän toimintatavasta. Se on seurausta  määrällisestä talouskasvusta, uusien   kulutustarpeiden  synnyttämisestä, resurssien ryöstöviljelystä ja pohjimmiltaan  lyhyen tähtäimen voiton tavoittelusta.
Kasvihuonekaasujen   kestävä vähentäminen vaatii ympäristön ja tilankäytön, liikenteen, energiatuotannon ja -kulutuksen  uudistamista.  Myös elintarviketuotannossa alueellisten tuottaja-  ja kuluttajarenkaiden  käyttö nousee esiin. Kehitys ei tapahdu ilman  valtion  markkinoiden  määrätietoista  ohjausta. Turvalliset ja  terveelliset  elintarvikkeet, puhdas ilma ja juomavesi sekä koskemattomat viheralueet ja  luonnontilaiset virkistysalueet ovat kiistämättömiä perustarpeita.

Teknisestä edistyksestä sosiaaliseen

Sosialidemokraatit  ymmärtävät itsensä  modernisaation, edistyksen  ja muutoksen  voimaksi ihmisen palveluksessa. Tuemme kaikkia voimia uuden teknologian käyttöönotossa, kun se avaa uusia mahdollisuuksia ja  helpottaa työtä. Se ei saa ensisijassa hyödyttää voittoja. ( kohdassa  ei käsitellä  tasapainoisen  muutoksen  yhteiskunnallisia ehtoja tarkemmin eikä sitä miten  teknologinen muutos on em tavoitteiden suhteen toteutunut  lähimenneisyydessä)

Solidaarisuus  globaalissa maailmassa

Voimakas verkostuneen   maailmantalouden  kasvu on nostanut   viime vuosikymmeninä  lukuisia ihmisiä köyhyydestä. Kaikki eivät ole kuitenkaan hyötyneet globalisaatiosta. Läntisten yhteiskuntien keskikerrokset esim Afrikan kaikkein köyhimmät eivät ole  kokeneet  elintasonssa paranemista. Teolisuusmaat ovat  omalla  maatalous- ja kauppapolitiikalla aiheuttaneet  köyhyyttä. Kaikkein eniten   on  globalisaatiosta hyötynyt  ylin prosentti tulonsaajista. Globalisaatio on aiheuttanut suunnatonta  eriarvoisuutta sekä kansakuntien  sisällä että välillä. Tavoitteemme on  globaali  hyvinvointi, ekologisesti kestävä ihmisarvoinen ja ihmisen itsemäärämisoikeutta kunnioittava elämä kaikille.

Uusi allianssi

Sosilaisdemokratia on ollut ja on   työtätekevien ihmisten puolue. Olemme perinteisen teollisuustyöntekijän  puolue, mutta  myös palveluproletariaatin puolue. Olemme itsensä työllistävien, virkamiesten, yhdenhengen yrittäjien, pienten ja keskisuurten yrittäjien puolue.  Olemme kaikkien niiden puolue, jotka tekevät työtä elättääkseen itsensä. Sosialidemokratia on  näiden ryhmien yhteisten intressien edustamista   taloudellisesti ja poliittisesti  etuoikeutetussa asemassa olevien etuja vastaan samoin kuin  suuren rahan etuja vastaan. Taistelemme   sen puolesta että työ ja suoritus ovat palkitsemisen peruste eikä peritty omaisuus. Taistelemme  sellaisen talousjärjestyksen puolesta, jossa aito yrittäjäaloiteellisuus toteuttaa uusia ideoita ja konsepteja. Sen vastakohtana näemme konsernivallan lisääntymisen  ja  kasvun. ( Miten tätä suhteutetaan nykymenoon ja kapitalismin kehitysdynamiikkaan jää vaille kommentteja)

Perusarvomme

Ohitan tämän kohdan koska se vastaa suurelta osin  keskustelua, joka on perinteistä Suomen  sosialidemokraattien keskuudessa.

Kohdassa käsitellään vapauden, tasa-arvoisuuden, oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja demokratian sisältöä yleisellä tasolla  suhteuttamatta näitä konkreettisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin tai  kehityskulkuihin.

Taistelemme reilumman kaupan puolesta

Vapaa kauppa ei ole itsetarkoitus. Olemme vakuuttuneet siitä, että  myös kauppa tarvitsee arvoja, kuten työ-, sosiaali- ja terveysoikeuksien huomiointia. Sama koskee  ihmisoikeuksia  sekä  ympäristön ja ilmastonsuojelua. Sen takia taistelemme oikeudenmukaisen  maailmankaupan säännöstön puolesta. Sitä ei saa hallita kilpailukykydogmi vaan sosiaaliset ja ympäristön suojelulliset tavoitteet. Vähemmän kehittyneillä alueilla on oltava oikeus suojelusäännöksiin. Vapaakauppa ei saa perustua  verovälttelyyn ja -kiertoon.
Kaupalle on sovittava vähimmäistyöoikeudet  ILO:n toimesta. Kaikissa  kauppasopimuksissa on oltava sitovat ympäristönormit. Kansainväliset konsernit on sidottava näihin normiehin.
  Kansainväliseksi  tehtävä hyvinvointivaltio on asetettava välttämättömäksi vastapainoksi  markkinoiden  kansainvälisyydelle. Yhdistyneiden kansakuntien kestävyystavoite edellyttää  yhteiskunnallisen  edistyksen määrittelyä   kauppaa ohjaavaksi periaatteeksi kapean talouskasvun sijaan.

Edistystä ja hyvinvointia kaikille  Euroopan unionissa

Euroopan talouspolitiikan täytyy olla  hyvinvointiin  tähtäävää. Siinä elämän laatu, työllisyys, taloudellisen hyvinvoinnin oikeudenmukainen jako ja ympäristön  turmelemattomuus ovat keskiössä. Palkkojen ja  sosiaalisten oikeuksien  heikentämispyrkimys on väärää politiikkaa. Se on tie, jonka lopussa kaikki ovat köyhempiä. Me haluamme selvemmät säännöt, korkeammat palkat, oikeudenmukaisen verotuksen, tavoitteellisen investointiohjelman. Tästä on myös eteläisen Euroopan maiden päästävä hyötymään. Vain koko Euroopan elintason nostaminen voi olla  EU:n toiminnan  kehittämisen  perusta.
Euroopan   tulee sulkea verotuksen porsaanreiät, sosiaalisten oikeuksien polkeminen ja lopettaa palkkauksen dumppaus. Emme tarvi kilpailua yhä alemmilla palkoilla ja sosiaalisilla oikeuksilla. Haluamme  eurooppalaisilta tuotteilta laatua, kestävyyttä, turvallisuutta ja aitoa innovatiivisuutta. Nämä täytyy huomioida  erilaisissa tarjouskilpailuissa ja niiden pelisäännöt muuttaa vastaavasti.
Yritysverotus tulee harmonisoida  yhtenäiselle tasolle, eikä verolla pidä kilpailla. Tarvitaan myös finanssitransaktiovero.
On välttämätöntä  nostaa sosiaalisen infrastruktuurin investoinnit etusijalle. Näitä ovat investoinnit lastenhoitoon, hoivaan, terveyteen ja koulutukseen ja kouluihin.

Sosialidemokratia näkee  Euroopan yhteisön  sellaisena, joka perustuu solidaarisuuteen, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin sekä oikeudenmukaisen  hyvinvoinnin turvaamiseen.

Talous ihmistä  varten

Ihminen ei saa olle markkinoiden heitelemä pallo. Markkinat voivat tuottaa hyötynsä, mutta radikaali markkinayhteiskunta alentaa ihmisen  tavaraksi. Haluamme vakaata yhteiskunnallista kehitystä ilman kriisejä.

Talouskasvun ohella tarvitaan  erillistä hyvinvoinnin mittausta. Tässä on huomioitava elämän laatu, sosiaalinen osallisuus, terveys ja ekologiset näkökohdat.
Kaikkein   silmiinpistävin  epätasa-arvo koskee omaisuuden jakoa. Tavoittelemme  varallisuusveroa, joka  tasoittaa  näitä eroja. Ensimmäinen  toimenpide tulee olla  suurten perintöjen verotus.
Epäkohtana pidetään myös palkkaeroja. Parhaiten palkatut toimitusjohtajat voivat saada yli 250 kertaisesti  alimman tes-palkan suuruisia työtuloja. ( tavoitetta ei kuitenkaan aseteta palkkaeroille). Todetaan että tarvitaan huippupalkkojen säätelyä samoinkuin niiden perustana olevien incentiivien  järjellistämistä. Haluamme myös oikeudenmukaisen vähimmäispalkan.
Hyvinvointivaltiota tarvitaan  kriisien turvaksi, uudellenjaon välineeksi ja viimeiseksi turvaverkoksi.  Se tarjoaa mahdollisuuden kohdata riskejä mutta myös oman yksilöllisyyden kehittämiseen. Sosiaalivaltiota on  kehitettävä edelleen.
Ei ole samantekevää millaisen elämäntyylin rikkaat pystyvät mahdollistamaan itselleen verrattuna köyhiin.  Siinä on kysymys myös vallasta. Suurten  erojen yhteiskunnassa pystyvät rikkaat suoraan ja  lobbaamalla varmistamaan yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa  julkisuudessa ja  jopa päätöksentekijöiden kuuliaisuuden  itselleen. Ne pystyvät viimekädessä ostamaan politikan ja politiikot.
Finanssimarkkinoiden suitsimisessa tarvitaan  sääntelyä ja valvontaa. Pankkien tulee olla asianmukaisesti pääomitettuja eikä liian suuria. Kriisitilanteessa  tulee ensisijassa  omistajien, toiseksi  pankin velkojien ja kolmanneksi  pankkien itse rahoittamien  rahastojen maksaa tappiot.
Sisämarkkinoilla  maiden keskinäinen kilpailu estää  hyvinvoinnin nostamisen – kaikki köyhtyvät siitä. Kilpailu  alemmilla veroilla, palkoilla ja  sosiaalikustannuksilla johtaa  hyvinvoinnin  heikkenemiseen. Tuottavuushyötyjen kerääminen  edellä  käsitellyllä tavoilla ei ole hyväksyttävää. Vaihtotaseen  tasapainottomuudet ovat ratkaisua  vaativa ongelma.

Julkiset investoinnit toimivat  sekä  innovaatioiden  että suhdanteiden  tasauksen moottoreina. Infrastruktuuri on   yksityisen talouden tuottavuuden perusta. Julkiset investoinnit ovat myös aktiivisen suhdannepolitiikan väline. Laadukas infrastruktuuri on  toimivan arjen  edellytys. Julkisilla investoinneilla tulee olla  pelitilaa  hoitaa kasvua, työllisyyttä, uusia aloja ja tukea innovaatiota ja niiden käyttöön ottoa.

Haluamme voimakasta teollisuutta.  Sukupolvien mittaan  hankittu laaja  hyvinvointi ei ole mikään  yritysten sijaintipaikkahaitta. Haluamme olla  tutkimuksen kärkimaita, osaamiseen panostava ja estää kilpailun  avulla   etuuksien  ja palkkojen dumppauksen.

Kokonaisuutena ohjelma analysoi ja arvioi varsin terävästi ja osuvasti vallitsevan  talousjärjestelmän toimintaa ja sen tuottamia ongelmia. Se ei tohdi  nimetä  sitä kuin pari kertaa alussa  kapitalismiksi. Lähinnä käytetään  markkinat- käsitettä ja usein  ei anneta mitään nimeä kohteelle.  Lausumat esitetään tavoitteellisina pyrkimyksinä. Se missä määrin  aiemmat tavoitteet ja niiden taustalla ollut  talousjärjestelmän kritiikki  toteutetaan jää  osin auki. Ohjelmassa nähdään kuitenkin eriarvoisuutta  synnyttävät järjestelmän tendenssit voimakkaina ja yhtenäisinä. Vastakkaisia  tendenssejä ei tunnisteta. Puolue näkee itsensä  luokka- ja  intressipuolueena. Toisaalta  vastavoimana nähdään taloudellinen valta tai rikkaat. Pääomaa ei kiteytetysti tunnisteta vastavoimaksi.  Uusliberalismi nähtiin  aiempien  vuosikymmenien vastavoimana, sitä ei päivitetä tähän aikaan. Ideologinen ja hegemoninen  vallankäyttö tunnistetaan  ja samoin taloudellisen vallan kyky  vallata politiikan areenat ja ostaa politiikot. Kaikki  keskeiset talouden ilmiöt joita tarkasteltiin nähtiin uhkaavina ja ei toivotun suuntaisina. Toisissa kohdissa  ne  retorisesti käännettiin  haasteiksi. Yhteistyö konservatiivi- ja  populisitipuolueiden  kanssa  näyttäisi näiden  arvioiden perusteella vaikealta. Ohjelma on linjakas ja yhtenäinen. Ei siitä löydy  irrallisia heittoja  perusnäkemyksen ohi. Ohjelma käsittelee talouden lisäksi  kaikkia keskeisiä  yhteiskuntapolitiikan lohkoja. Tässä ne on jätetty tarkastelun ulkopuolelle.

Puolueen identiteetti ja toimintatapa

Kansanliike  ja vaalipuolue

Puolueen  alkuperäinen  luonne toimia  kansanosan  organisoimiseksi  ja valistamiseksi  toimimaan  yhteiskunnan  uudistamiseksi on muuttunut merkittävästi.  Tänä päivänä puolueen  toiminta keskittyy  vaaleihin ja kampanjointiin.  Suora yhteys kansalaisiin ja  kansalaistoimintaan on käynyt ohueksi.  Samaan aikaan puoluetta on vaadittu  tekemään eroa ammattiyhdistysliikkeeseen, ainoaan kansanliikkeeseen, mikä vielä on puolueen kyljessä.  Tässä  tapahtunut siirtymä on tarkoittanut  puolueen muuttumista  vaalipuolueeksi, joka  tavoittelee kannatusta  mediavälitteisesti luomalla ja puolustamalla tavoittelemiaan mielikuvia.  Siirtymä mielikuvien luontiin ja viestien välittämiseen kohderyhmälle on irrottanut puolueen myös politiikan todellisuudesta.  Ei ole  enää ensisijaista valistaa, väitellä, perustella, kuunnella  kansalaisia. Vaalitunnukset ovat tärkeitä.  Suunnatut viestit  seuraavat mediamyllytystä. Ne eivät kiinnity  yhteiskunnan ja talouden  suuriin kysymyksiin. Tämä puolueen luonteen kehitys on merkinnyt myös  lähtökohtaisen kytkennän  talousjärjestelmän arviointiin heikentyneen. Kehitys on yhteydessä politiikan pinnallistumiseen ja osin viihteellistymiseen.  Vaihtoehtoiset faktatkin ovat saaneet sijansa  poliittisessa retoriikassa. Tässä ilmapiirissä toimeentulokysymysten ensisijaisuus  politiikan asialistalla ei toteudu.

Puolueet olivat kansanliikkeitä,  kun suuret kansanjoukot kokivat  toimeentulon ehtojensa puolustamisen  olevan  yhteydessä johonkin puolueeseen. Kompromissipolitiikassa tämä toive ei voi kovin selvästi toteutua. Parhaat edellytykset siihen on  taloudellisella eliitillä, joka saa tulkintansa talouden  liiketoiminnalle välttämättömistä ratkaisuista  varsin laajasti läpi. Viimeaikojen  hallituksista on kuulunut  ääniä, jotka uskovat  uusien johtajakasvojen   vaikuttavan kannatukseen. Puhutaan  puolueen imagosta eli tarkoituksellisesti luoduista  uskomuksista ja käsityksistä, joita puolueen uskotellaan edustavan.  Henkilövaihdoksia tehdään mielenkiinnon suuntaamiseksi kriittisistä edullisempiin aiheisiin.  Mielikuva voi olla  irrallaan jopa harjoitetusta politiikasta. Politiikan « rytmin vaihdoksilla » pyritään ohjaamaan tätä mielikuvaa. Mielikuvaoperaatioilla on kuitenkin rajansa. Kun  kansanedustajan  tuomio valtakunnanoikeudessa, avoin kannanotto  olla noudattamatta lakia vaalirahoituksesta tai  tekstiviestittelyskandaalit eivät pudota  hänen  tai puolueen kannatusta,  joidenkin puolueiden ja ehdokkaiden  kannatuksella näyttää olevan kiinteä  alaraja, johon ei imagoheilahdukset vaikuta.  Mitä  sitten ovat ne  myönteiset imagon  rakennuskeinot, jotka tepsivät. Puoluekokousten luoma julkisuus  näyttää  nostavan  kannatusta. Onko siinä kysymys enemmästä kuin  vaahdosta olututuopin pinnalla ? Jotakin  isompaa pohjavirtausta  täytyy ottaa huomioon kun kannatusta selitetään. Suurin osa kannatuksesta näyttää olevan vakaata ja heilahdusten osuus vaihtelee puolueesta toiseen. Kannatuksen tason pudotus taas on yhteydessä  puolueen  kadottamaan  äänestäjien luottamukseen. Tällä taas on yhteys  puolueen harjoittamaan politiikkaan. Näin on käynyt  SDP:lle.

Hallituksen pakkolait ja kiky-sopimuksen läpiajo pudotti perussuomalaisten kannatukseen puoleen ja lisäsi demarien  kannatusta ilman, että puolueen tarvitsi tehdä itse mitään muuta kuin vastustaa hankkeita. Loppuvaiheissa  demarit hyväksyivät  kikyn ja kannatus putosi useita %-yksikköjä. Demarit eivät  onnistuneet toimimaan  pettyneiden turvasatamana. Puolueiden  epävakaus linjojensa pitämisessä vie  äänestäjiltä kuten sanotaan  kuluttajan suojaa. Ilmaisu ei ole kovin hyvä koska lähtökohtaisesti äänestäjä odottaa  monenlaisten asioiden  toteutumista puolueen toimesta ei vain yhden  päätöksen/tuotteen  kuluttajasuojaa.  Kuluttajan suojasta puhuminen tarkoittaa että vaalit ja demokratia ymmärretään  markkinatapahtumina.  Se on markkinaretoriikan ja  uusliberalismin  yhteisvaikutusta. Kun äänestyksessä on kysymys siitä että äänestäjän kannat ja edut näkyvät  kannatetun puolueen toiminnassa, ei sitä voi rinnastaa kulutukseen.  Olisiko parempi ilmaisu puhua  vakuutuksen ottamisesta sen varalle, että puolue ei pidä lupaustansa. Kysymys on eräänlaisesta  poliittisesta futuurista, jolla voi vakuuttua siitä, että hallituskauden loputtua sai mitä puolue lupasi. Eihän tallaisia futuureita vielä mikään myy, ei ainakan puolueet itse. Tässä on  kysymys  rahamarkkinoista ei demokratiasta. Politiikan ennakoitavuus on myös demokratian ydintä. Pitäisi voida luottaa.  Koko parlamentaarisen  demokratian legitimiteetti on yhteydessä puolueiden toimintapaan.  Se horjuessa vaihtoehtoa haetaan   suuresta johtajasta ja diktatuurista.

Kun rakennusfirmat asettavat hankkeilleen  vakuuksia, jotain vastaavaa tarvittaisiin politiikassakin. Tyypillinen politiikon lupaus : «  minä otan tästä vastuun » ei riitä. Se ei toimi  skandaaleissa tai kriiseissä sen vertaa, että poliitikko eroaisi. Useimmiten  poliitikko palkitaan pitkästä urasta  virkapaikalla ja eritoten  kokoomuslainen  poliitikko  elinkeinoelämän  johtotehtävällä.  Puoluetuki on etäännyttänyt puolueen ja kansan.  Kun valtiollista tukea maksetaan puolueille, pitää sillä olla edes jotain ehtoja. Puoluetuki pitäisi  sitoa  edes uskottavuuden vaatimuksen  täyttämiseen. Tämä taas olisi julkisen  arvioinnin tehtävä. Siis miten puolue on toiminut suhteessa lupauksiinsa.  Myös  edustajien  palkka, siitä superkertymällä  karttuva eläke ja ns sopeutumiseläke etäännyttää  edustajat  äänestäjistä.  Oma toimeentulo ei ole riippuvainen  kannattajista.  Samalla poikkeavien etuoikeuksien varassa toimiminen  synnyttää  poliittisesta eliitistä oman poliittisen luokkansa.  Murheet ja tarpeet eivät ole samat kuin  kansalaisten. Kun  aiemmissa fasistisissa  diktatuureissa  ammattijärjestöt olivat valtiollisia  korporaatioita, näyttää  nykyisissä kehittyneissä  demokratioissa  puolueet  asettuneen  valtion suojelukseen. Puolueiden tilivelvollisuus tulisi olla ensisijassa  äänestäjille ja  jäsenille. Suurinta huolta kannetaan  puoluetuen  määrästä.  Kannatuksen  hupeneminen  pudottaa puoluetukea. Näin kävi demareille ja  perussuomalaisille. Puolue-eliitin omalla elämän todellisuudella on oma vaikutuksensa  myös aatteelliseen  suuntautumiseen. Näistä asioista tulisi  keskustella puolueessa. Näin pysyttäisiin paremmin  valvomaan niitä edustuksellisen demokratian  käytäntöjä, jotka voivat suunnata puolue-eliitin  toimimaan toisin kun ohjelma ja lupaukset tarkoittivat.

Lisäksi tarvittaisiin julkista puolueetonta arviointia harjoitetun politiikan ja  annettujen lupausten  mukaisuudesta.  Puolueen oma arviointi olisi toki paikallaan. Sekin  pitäisi olla laajahkolla pohjalla. Yhtälailla  tarvittaisiin poliittisen retoriikan osaalta faktojen arviointia. Yleisempi  arviointi voisi toteutua jonkinlaisen  politiikan arviointineuvoston toimesta. Meillä on koulutuksen arviointineuvosto. Olemme ylpeitä demokratiastamme, emme kuitenkaan oikein tiedä miten se toimii.  Demokratian toimivuuden  arviointia  poliittisen julkisuuden  sisältönä täytyy kehittää. Yhtäkään työryhmää ei ole asettu tutkimaan  demokratian  kehittämistä, muuten  työryhmiä kyllä riittää.
Viimeinen oli Hyssälän ja Backmanin eduskuntatyön kehittämiseen kohdistuva selvitys. Se on kuitenkin kapeampi  tarkastelu kuin mitä tässä on tehty.

Puolueen ohjelmallinen  arviointi  pitää osaltaan koskea sitä, mitä aiemmilla ohjelmilla on tarkoitettu ja miten ne istuvat tähän päivään sekä onko niiden mukaiset linjaukset toteutettu ja mihin määrään. Talousjärjestelmää koskien voi edellä käsitellyn perusteella todeta, että ollaan jotakuinkin samoissa jalansijoissa, joista  puolueen toiminnan alussa  tehtävä nähtiin. Ero on siinä että talousjärjestelmä, kapitalismi on jatkanut kehitystään yhä villimpään suuntaan ilman lisääntynyttä yhteiskunnallista sääntelyä. Voimasuhde työn ja pääoman välillä on muuttunut pääoman eduksi.  Omaisuus- ja tuloerot ovat kasvaneet ja kasvavat edelleen. Pääoman toiminta on globaalia ja puolueet toimivat kansallisesti. Kansainväliset taloudelliset instituutiot toimivat etupäässä suuryritysten etujen ajamiseksi.  Finanssikapitalismi ja   rikkaiden valtavirtainen  veroparatiisien käyttö omaisuuden ja tulojen piilottamiseen ovat muuttaneet  tilannetta ratkaisevasti. Finanssikriisi kärjisti tilannetta ja toi Eurooppaan  talouskuripolitiikan, jossa  kärsijöinä ovat tavalliset veronmaksajat ja palkansaajat. Sen laskua maksetaan edelleen valtioiden velkaantumisena ja hyvinvointivaltion  alasajona. Kaiken lisäksi  pääoma on  tullut rohkeammin, avoimemmin esiin uusien vaatimusten kanssa. Nämä koskevat työehtoja, pääoman verotusta, julkisia tukia ja liikekirjanpidon  tarjoamia etuja.  Myös julkisten elinkeinotukien puolustamiseen  keskeiset elinkeinoelämän järjestöt ovat  käyttäneet useita julkisia puheenvuoroja valtamedioissa.  Nämä ovat koskeneet varustamojen tukia, teollisuuden  sähköveron palautuksia ja energiatukia ja jopa kaikkien tukien säilymistä uhalla  muuttaa toimipaikkaa muussa tapuksessa. Tämän  julkeuden takana on yhtenäinen uusliberalistinen  talousoppi, jossa  julkinen on pahaa ja yksityinen hyvää, mutta julkinen tuki kelpaa. Ohjelmallisissa kannanotoissa ei ole viittauksiakaan  näihin  uusiin kehityspiirteisiin. Voidaan todeta, että  kapitalismin kehitys nykyiselleen on jättänyt puolueen ohjelmallisen todellisuuden  jättiaskeleilla jälkeensä.  Puolueen poliittinen käytäntö ei ole  kulkenut ainakaan ohjelmien ohi, eikä kapitalismin kehitys tähän pysähdy joten eroa todellisuuden ja ohjelman kesken  riittää.

Puolueen integriteetti- monipuoluehallitusyhteistyö

Jos puolueella ei ole  päivitettyä ohjelmaa, jolla on poliittista relevanssia, arvostusta ja vetovoimaa, on vaara että poliittinen arki ja puoluekäytännöt ohjaavat  myös puolueen suuntautumista. Sosialidemokraattisen puolueen kohdalla näin on. Kuten aiemmin todettiin keskeisimmässä ohjelmakohdassa ei ole edetty, vain verbaliikkaa on muutettu. Organisaatio pyrkii jatkamaan olemassaoloaan, eikä kaipaa lyhyellä tähtäimellä  ravistelua. Puolue-eliitin  vallan turvaamisesta tulee ideologia. Pidemmälllä tähtäimellä  organisaation perusta pettää. Jäseniä ei tule, kannatus häviää, puolueen kosketus ympäristöön, uskottavuus ja vetovoima häviää. Sosialidemokratia  Suomessa on tullut tähän vaiheeseen.  Puolueen yhteiskunnallinen asemointi ja ohjelmallinen syväluotaus ovat tulleet ajankohtaisiksi. Seuraavassa tarkastellaan joitakin poliittisen käytännön ja puolue-elämän  ilmiöitä, joilla  näyttää olleen ja olevan merkitystä puolueen suuntautumisessa ja  itseymmärryksessä ohjelmallisen ymmärryksen korvikkeena.

Koalitiohallitusten vääjäämätön  logiikka on,  että yksittäinen puolue ei juurikaan pidä eikä voi pitää  kaikkia lupauksiaan. Hallitusohjelma on  kompromissi.  Sen  talouspoliittisen sisällön  näyttää sanelevan  valtionvarainministeriö  hallituksen kokoonpanosta riippumatta. Hallitusohjelma ei silti estä etteikö hallituskaudella  tule suuria kysymyksiä päätettäväksi etujärjestöjen  lobbaamina. Näinhän  kävi  aiempien  hallitusten  kohdalla yhteisöveron,  yritysten kansaneläkemaksu, hallintarekisterin ja  pakkolakien  osalta.

Puolueita on toisaalta vaikea erottaa toisistaan ainakaan  hallitustyöskentelyssä eikä  yksittäisen puolueen antamat lupaukset  luonnehdi  puolueen todellista toimintaa. Isoissa asioissa äänestäjä on ikään kuin  arpajaisissa, harva voittaa mutta joku  aina. Olennaisen ja kokonaisuuden  hallinta on vaikeaa. Kokoomuksen  valtiovarainministeri saattoi väittää  kritiikin kohteena ollessaan esim  hallitukseen politiikkaa kokoomuslaisemmaksi kuin mitään aiempaa.  Keskustalaisesta pääministeristä väitteen  täytyy kuulostaa oman hännän nostamiselta. Perussuomalaisista  sen täytyy olla  vähintäänkin noloa. He eivät lähde korjaamaan  väitettä.  Hallituksen yhtenäisyyden  kuva ja illuusio halutaan säilyttää. Puolueet taiteilevat oman profiilin nostamisen ja  hallitusyhtenäisyyden välillä.  Minkä puolueen  tavoitteet ovat  toteutuneet   hallitustyössä  missäkin määrin jää  arvoitukseksi, jos pitää uskoa vain puoluejohdon luomaa poliittista julkisuutta.  Näin olennaisesta asiasta ei uskottavaa puolueetonta arviota ole helpolla  saatavissa. Poliittinen kommentointi mediassa on usein  puolueiden näykkimistä  tai muuten pinnallista puhetta.  Poliittiset kommentaattoritkin  varovat paljastamasta  puolueiden  kasvoja. Oikean kuvan syntyminen on kuitenkin demokratian ydintä. Vaikka mainitut esimerkit ovat muista puolueista, joukossa voisi olla yhtä lailla  SDP.

Se millä tavalla puolue toimii ja millaisten ehtojen  ja etujen  varassa se edustajta  elävät on aatteellispoliittinen  kysymys.  Elämän olosuhteet vaikuttavat tajuntaan ja asioiden  merkityksen kokemiseen  ja siten toimintaan. Puoluelaitoksen  kehitys nykyisen kaltaiseksi  on ollut omiaan  vaikuttamaan myös sosialidemokraattisen puolueen  suuntautumiseen  kolmannen tien kulkijoiksi.

Eliitin keskinäinen samaistuminen- ja puoluejohdon ja jäsenten suhde, etujen artikuloituminen alhaalta ovat asioita, joita pitää pohtia. Näillä kaikilla on vaikutus puolueen  suuntautumiseen.


Poliittinen kontrolli puoluetoiminnassa

Kontrollin  näkökulmasta katsottuna  puolueen historia on  ollut vuosikymmeniä vasemmistopoikkeamien valvontaa, eristämistä ja erottamista.  Kommunistien ottaessa käskynsä  Moskovasta  ja valitessaan  sosialidemokraatit päävastustajakseen  toimille  on ollut  tiettyä oikeutusta. Samoina vuosikymmeninä  on harjoitettu kommunismin suitsimisen merkeissä  aktiivista yhteistyötä työnantajien kanssa ja vieläpä CIA:n  kanssa. Rahoitusta  tähän toimintaan saatiin myös mainituista lähteistä.  Oikeaa sivustaa ei ole valvottu vaan siellä on voinut toimia hyväksytysti. Ketään ei ole virallisesti moitittu tai erotettu  liiasta oikeistolaisuudesta. Tällainen toispuoleisuus on  omiaan jäämään  poliittiseksi refleksiksi ilman että sen  perusteita  ajatellaan uusiksi. Missä määrin näin on, on  pääteltävä  harjoitetusta politiikasta ja  kontrollin  tavoista puoluetoiminnassa. Nähtäväksi jää  pystyykö puolue uudistumaan ja siirtymään  kommunismin suitsimisesta  kapitalismin suitsimiseen.

Samalla kun puolue on  ollut työväen vapauttaja sorrosta ja oikeudettomuudesta sen toimintaan on aina liittynyt kontrollimekanismeja. Näin on kaikkien organisaatioiden laita. Keskenään kilpailevien ja jopa taistelevien puolueiden kohdalla kontrollikäytännöt jopa korostuvat. Ne voisi  ryhmitellä seuraavasti:

1. Työväenliikken ja puolueen  sisäisiin ja sisäistettyihin  normeihin   perustuva kontrolli. Tällä  tarkoitetaan mm periaattteita meidän kanssa vai meitä vastaan  tai ei anneta viholliselle aseita arvostelmalla liikettä. Tällaiset normit liittyvät joukon koossa pitämiseen. Toisenlaisesta normista on kysymys kun ihailevan pidättyvästi suhtaudutaan  tavallisen jäsenen  tai työntekijän tuntoihin, kantoihin ja  arvosteluun. Ajatellaan ikään kuin työntekijän arjesta nousisi tarvittava viisaus ja moraali  toimia oikein.  Jäsenellä ei ole erityistä tarvetta sivistää itseään, soveltaa moraalisia arvosteluperusteita  itseensä tai ottaa erityistä vastuuta. Johdolta voidaan näitä ainakin edellyttää.

2. Liikkeen toimintatapoihin  ja -keinoihin  liittyvä kontrolli. Tämä pitää sisällään mm  ryhmäpäätösten velvoittavuuden, enemmistödemokratian ymmärrys vähemmistön tyytymiseksi  päätökseen ilman oikeutta sen  arvosteluun, moittteita, varoituksia ja eristämistä ryhmästä erimielisen toiminnan johdosta.

3. Liikkeen  tekemiin sopimuksiin  tai sitoumuksiin perustuva kontrolli, joka usein johtaa politiikot suurempaan vastuunottoon kuin sopimukset sinänsä edellyttävät. Tämä tulee vastaan vaaliliitoissa, hallitusyhteistyössä, kunnallispolitiikan sopimuksissa vaikka esim pormestarisopimuksessa.

4. Työväenliikkeen ja puolueen kinnittymisestä valtioon, kuntaan  tai toiseen työväenliikkeen  organisatioon  syntyvä kontrolli. Tämä taas koskee mm hallitusvastuun myötä syntyvää valtionhoitajuutta, kolmikannan velvoitteita, monipuoluehallituksen ohjelman sopimista  ja sitoumuksia sekä kokonaisuudessaan paljon puhuttua  sopimusyhteiskuntaa.

5. Liikkeen johdon ja  jäsenistön välisen suhteen  ylläpitämiseen liittyvä kontrolli, joka usein edellyttää   jäsenten tiukkaan ruodussa pysymistä. Tästä esimerkkinä  on  ristiriidat puolueenohjelmien ja tavoitteiden   merkityksestä. Vaikea kuvitella että jäsenryhmä tai jäsen olisi oikeassa yli puoluejohdon. Menneisyydessä  jäsenen vasemmistolaisista mielipiteistä saatettiin jopa harjoittaa puolueurkintaa. Kilpailu ja taistelutilanne voimistaa puoluekontrollia ja SDP on  elänyt menneet vuosikymmenet tällaisessa tilanteessa.

Puolueen ulkoinen kilpailuasetelma on muuttunut merkittävästi.  Puolue on selvinnyt työväenliikkeen  keskinäisestä taistelusta, jota enää ei ole, ja suuntautunut keskiryhmien keskeiseen poliittiseen kilpaan. Tämä siirtymä on tehty ilman kapitalismin tilanne- ja kehitysarvioita.
Puolueen sisäisen jaon aikaan saatettiin kontrollissa mennä soveltamaan jopa demokraattisen sentralismin tapaisia keinoja.

Edellä käsiteltyjen puoluekontrollin muotojen kriittinen  käsittely ja toimintatapojen  kehittäminen  nykyisten edellytysten mukaisiksi olisi paikallaan.  Jäsenhankinnassa  toimiva viesti tänä päivänä on  avoimuus ja kannustavuus.  Sillä taattaisiin  uudelleen avoimen, kansanvaltaisen, keskustelevan ja alhaalta ylös etuja ja pyrkimyksiä artikuloivan puolueen käytännöt.  Käsittelemättömänä nuo piilossa olevat valvonnan mekanismit pullahtavat esiin sopivissa tilanteissa.  Nykykansalaiset vierastavat  kontrollin  käytäntöjä. SDP:n imagossa on tässä mielessä  parannettavaa. Niiden kontrollimuotojen, joita viimekädessä arvioidaan tarvittavan, tulisi myös käydä läpi yhteisen  arvioinnin seula.

Kaiken kaikkiaan  työväen liikkeen  yhteiskunnallinen funktio on siirtynyt  vapauttavasta, valistavasta toimintaan kannustavasta tehtävästä  selittävään  ja  valvovaan tehtävään. Kun organisaatio on  suorittanut tehtävänsä siitä tulee olemassaolonsa säilyttämiseen  keskittyvä. Aiemmin jo totesin ohjelmissa ja johdon puheissa esiintyneen tulkintoja tämän tilan saavuttamisesta.
Puolueen  toimihenkilöiden tehtävissä tämä siirtymä näkyy siinä, että suora agitaatio/ vuorovaikutus ei ole  todellisuutta.  Yhteiskunnallisiin kysymyksiin suuntautuvat ohjaus, opinnot, tiedotus, valistus, koulutustoiminta puuttuvat lähes kokonaan puolueen tehtävistä.  Toimitsijoiden tehtävä oli alun peri  kertoa yhteiskunnan kokonaistilanteesta, valistaa, innosta, rohkaista utopioihin , kuunnella ihmisten toiveita ja mielipiteitä, nyt se on enemmän  selittää  johdon tekemisiä, sopimuksia, ohjeita  ja välittää  toiveita ja pyyntöjä  jäsenille. Onneksi poikkeuksikin on.  Puolueen pitäisi käydä sisäinen keskustelu  siitä, miten se parhaiten turvaa avoimen, uudistavan,  keskustelvan, vapauttavan ja valistavan tehtävän sortumatta  hallinolliseen tai muuhunkaan korostuneeseen valvontaan  jäsentensä suhteen.


Rakenteellinen muutos ja ihmisten kehittyminen

Sosialidemokratian perinteinen  ajatustapa on ollut  yhteiskunnan uudistamisessa että  samanaikaisesti tehdään sekä rakenteellisia uudistuksia ja   kehitetään ihmistä. Yhteiskuntatodellisuuden toimivuuden  ehto on  että ihmiset toisiinsa sitovat  moraaliset säännöt  ja niistä johdetut suhtautumistavat ja normit  sisäistyvät.  Pelkkä  rakenteellinen uudistus ei tuo tarvittavaa vastuullisuutta, solidaarisuutta ja omaa pyrkimystä sekä itsenäistä moraalis-eettistä suhtautumista asioihin ja ihmisiin, tapahtumiin sekä omaan että toisten toimintaan. Vain näiden arvostelmien myötä  yhteiskunnalliset käytännöt voivat muuttua sisäistyneeksi ja ihmiset  oppia ja kehittyä.   Otetaan esimerkki.Veron kanto ei onnistu, jos  ihmiset pakoilevat veroa ja siirtävät  omaisuutensa ja tulonsa  veroparatiiseihin. Tarvitaan siis veromoraalia ja hyvinvointivaltiota arvostavia ihmisiä veron kannon onnistumiseksi. Työttömäksi  tai syrjäytyneeksi joutuminen voi passivoida  ihmisen ja  viedä oma-aloitteisuutta. Tässäkin  muutokseen  tarvitaan  työpaikkojen  luomisen lisäksi oman mielen  ja katsomusten  rakentumisen tukea ja oman itsen rohkaisua mahdollisuuksien käyttämiseen.

Tämä tarkoitttaa sitä, että  kaikki  yhteiskunnalliset muutokset vaativat koulutusta, kasvatusta ja toimijoiden omaa tavoitteellista  käytäntöjen muutosta. Käytäntöjen  sisältämä ja edellyttämä arvo- ja asennemuutos täytyy tehdä tietoiseksi ja omaksua  vaadittavat arvot. Toisin päin  voidaan ajatella, että kaikkein  toimivimpia muutoksia ja  käytäntöjä  saadaan aikaan, kun ihmiset ovat ikään kuin kasvaneet niihin  etukäteen sisään ja haluavat niitä ja ymmärtävät mitä ne  tarkoittavat ja edellyttävät itseltä ja muilta.  Jonkinasteinen yleinen ymmärrys ja tuki vaaditaan että mikään uudistus voi toteutua. Parlamentin enemmistöpäätöksien  tulisi panna muutos ikään kuin kansalaisten  arjen koetukselle ennen  suurten muutosten tekoa. Tässä suhteessa kaavailtu SOTE-muutos on  hyvä esimerkki.  Erilaisten toimijoiden  ja kansalaisten käyttäytymistä ennakoidaan ja arvioidaan onnistuuko se ja ennenkaikkea  sille asetetut tavoitteet. Tässä kokeilu  ja siihen  tietoinen valmentaminen  olisi sitä että  yhdistetäään rakenteellisen ja käyttäytymisen tason muutosvoimat. Erilaiset utopiahankkeet ovat sortuneet  vastaaviin ongelmiin. Ihmisen ja toimijoiden  käyttäymisen vaikuttimia ja niiden muutoksen edellyttämää valmennusta ei ole tehty.
Aatteelllisesti tämä on ensiarvoisen tärkeää. Kaikissa muutoksissa pitää voida vastuuttaa  sen toimijat  asianmukaisella eettisellä ja tiedollisella katsomuksilla ja valmennuksella. Pelkkä lupaus rahan, oikeuksien tai resurssien uudelleen jaosta ei johda tavoiteltuihin tuloksiin ilman toimijoiden arvojen ja pyrkimysten vastaavaa muutosta. On uskallettava esittää  avun ja tuen tai lisääntyvien oikeuksien   saajille, mitä  ne   heille mahdollistavat ja mitä  ne heiltä vaativat.  Tämä  nousee esiin mm äänestysoikeuden käyttämättömyyden kohdalla. Tai jos joidenkin edellytetään  luopuvan käytössään olevista resursseista  pitää  siinäkin tuoda esiin  asiaan liittyvät  moraaliset  ja yhteiskunnan toimivuuteen  liittyvät perustelut ja haastaa  etuoikeutetut  käsittelemään  näitä. Tämä on teoreettinen  asettamus, käytännössä  tällaisten tilanteiden luonti aitoina oppimistilanteina on äärimmäisen vaikeaa. Yleisemmällä  tasolla  niitä voi luoda kuitenkin yhteiskunnallisen keskustelun tilanteina suorina  ja/tai mediavälitteisinä kohtaamisina.   Puolue ei omassa käytännössään edellytä  jäseniltään ja kannattajiltaan erityisiä  moraalis-eettisiä valmiuksia. Sosialidemokratian  arvojen  ajatellaan enimmäkseen kohdistuvan  yhteiskuntaan sen  rakennusaineksina ei koskevan sen rakentajia.  Vaikka ei itse julistauduttaisi  jumalan  valituiksi, toisi  moraalinen  näkökulma uskottavuutta  puolueeseen ja sen  toimijoihin, jos se itse otettaisiin jollakin  vakavuudella erehtyvyyttä  oppivasti ja jos edellytykset on  myös armollisesti käsitellen.

 Populismin  ideologinen haaste

Viiime vuosikymmenten aikana on kehittynyt poliittista liikettä, jota kutsutaan populistiseksi. Käsite on jossain määrin epämääräinen ja leimaava.  Populisimi on jotain kansanomaisuuden ja  kansanmielisyyden väliltä.  Mutta tällä käsitteellä halutaan sanoa, että katseen kääntäminen kansaan on arveluttavaa. Se tarkoittaa myös kansan pinninmaisten ennakkoluulojen ja  asenteiden myötäilyä.
Mistä tähän on tultu. Pääasiallinen tausta on poliittisen  järjestelmän kyvyttömyys edustaa ja  toteuttaa  tavallisen ihmisen  etuja, käsityksiä ja toiveita. Ihmiset eivät luota perinteisiin puolueisiin, epäilevät edustajia tai eliittiä oman edun ajamisesta ja taloudellista väärinkäytöksistä. Monet ovat kyllästyneet vakanssilta toiselle loikkiviin  urapoliitikkoihin, jotka eivät muuta ammattia tunne. Samoin poliittisen luokan suojautuminen etuoikeuksin  nostaa kapinamieltä. Pettyneet vetäytyjät ovat vielä oma lukunsa.

Sosialidemokraattiset puolueet ovat menettäneet asemiaan Euroopassa populistisille liikkeille. Äänestäjäkunnassa on tapahtunut myös erilaistumista ja pirstoutumista. Ihmisten ajatuksiin on ollut vaikeampi vastata. Sosialidemokratian erityisongelma on ollut kansanliikeluonteen kadottaminen ja samalla yhteyden kadottaminen suureen osaan  palkansaajia. Yhteiskunnalliset tavoitteet  tai aatteellinen ohjelma  ovat  jääneet  vaille kosketusta ihmisten arkeen ja todellisuuteen. Puolueen toimintatavassa on korostunut  askarointi  yläkerroksessa, katu-, koti-, kortteli ja työtupalähetystyö on puuttunut. Puolueen suuntautuminen  puoluekentän keskustaan ja jotkut arveluttavat poliitiset kompromissit ovat  osaltaan vierottaneet työväestöä puolueesta. Voimattomuus omien etujen puolustamiseen  työpaikkojen alasajossa globalisaation paineessa on  saanut myös  kaikki poliittiset puolueet näyttämään keinottomilta puolustamaan palkansaajia.

Finanssikriisin tarjoama kurjuus  ja kuripolitiikka on koettu nöyryytykseksi. Se loi  joukkotyöttömyyden ja laajan nuorisotyöttömyyden samoin kuin  köyhyyden lisääntymisen koko Eurooppaan. Osattomuudesta ja merkityksettömyydestä  kumpuaa piittaamattomuus ja osin kapina.  Laaja maahanmuutto on koettu uhkaksi omille eduille ja asemalle. Osa populistista liikettä on  kytkeytynyt  pienporvaristoon, pienyrittäjiin ja  toimihenkilöryhmään. Näiden antama leima populismille on  voimakas nationalismi ja myös maahanmuuton vastaisuus.
Populististen puolueiden tai liikkeiden toiminta suhteessa valtaan vaihtelee. Siellä missä ne ovat päässeet hallitusvaltaa käyttämään on tapahtunut   poliittisia täyskäännöksiä luvatuista  tavoitteista.  Näin Suomessa, USA:ssa ja  Ranskassa. Italiassa  yksi populistipuolue, Viiden tähden liike saa  32 %:n kannatuksen ja toisen  Pohjoisen liiton kanssa lähes puolet. Nämä kyseenalaistavat  EU-instituutioita. Itä-euroopan maissa  kansallinen uho on pitänyt liikkeitä koossa. Kaikkialle niitä ei edes päästetä valtaa käyttämään. Tällainen puoluesyrjintä voi lisätä niiden kannatusta ja tehdä niistä entistä ärhäkämpiä. Populismin yksi kärki on ollut äärioikeistolaisuus ja natsisimi.  Halutaan vaihtoehtoa parlamentaariselle demokratialle. Se tarkoittaa voimakasta johtaja ja jopa diktaattoria  aiempia esikuvia matkien.
Populismi on  yksi suurimpia haasteita  sosialidemokratialle.  Ne ovat pyyhkineet  useasta Euroopan maasta sosialistit  ja sosialisdemokraaattiset puolueet puoluekartalta. Suomessa tuhon tiellä ei olla vielä niin pitkällä.Tiettävästi siihen vastaamisen  strategiaa ei ole olemassa. Lähtökohtana tulee olla väkevä julistautuminen  syvien kansanosien asian ajamiselle. Se vaatii vastaamista sosiaalisen kurjuuden ja osattomuuden kysymyksiin. Tällöin ei voi välttää kapitalismin  kriittiistä tarkastelua ja sen suitsimisen  välttämättömyyttä. Tarvitaan myös selvä sosiaalinen ja sosiaalipoliittinen ohjelma. Entisen kannatuspohjan muodostaneen kansanosan kannatuksesta  kuitenkin kamppaillaan. Palkansaajien luottamuksen ja  kannatuksen  palauttaminen on puolueen suurin aatteellinen haaste. Tässä kamppailu populismia vastaan on otollista kun  perusuomalainen liike itse on menettänyt palkkatyöläisten luottamuksen  petettyään täysin vaalilupauksensa.

Maahanmuuton vastaisuus on yhteydessä  omaan turvattomuuteen ja osattomuuteen. Tarvitaan myös tiedollisen ja arvoja koskevan keskusteluyhteyden avaamista  populismia kannattaviin ihmisiin. Itse maahanmuutto on jo nyt  hallinnassa.  Suomen maahanmuuton on oltava  tavoitteellista ja suunnitelmallista. 

Kolmasosa äänestäjistä ei enää vaivaudu äänestämään Suomessa.  Kansalaisuuden itseymmärrys on rapautunut suurella osalla väestöä. Tiedollisen ja näkemyksellisen   valistuksen välttämättömyys on ilmeinen. Kansalaiskasvatuksen  tarve on ilmeinen. Miten sille löydätään  sopivat muodot? Kokoomus ei ole kiinnostuntu syrjäytyneiden  poliittisesta heräämisestä. Sosialidemokraattien tulisi olla. Jos poliittinen järjestelmä tuottaa   muita kuin talouskuripäätöksiä  luottamus järjestelmään voi syntyä.  Jos puolue tuottaa sellaisen  syviä kansanosia koskevan ohjelman, jonka takana se johdonmukaisesti on, luottamus puolueeseen voi  syntyä. Jollei palkkatyöläisillä ole muuta saatavaa globalisaatiosta kuin työttömyys, ei  ohjelmatkaan riitä. Jotain todellisia  valtaoikeuksia yritysten päätöksentekoon tarvitaan tasapainoisempien yritysstrategisten päätösten aikaansaamiseen. Kansainvälisen kaupan ehtoja on muutettava siten, että teollinen toiminta on mahdollista ja kannattavaa myös kehittyneissä maissa.  Kapitalismin sääntelyä ja suitsimista tarvitaan eri tasoilla. Tytti Tuppurainen kirjoitti Demokraatissa  13.3. 2018, että huutokauppaan ryhtyminen populistien kanssa estää toteuttamasta sosialidemokraattista ”normaalia”. Retorisen kielikuvan käyttö ei tuo informaatiota asiaan.  Mahtaneeko olla kysymys entisen ja korkeamman kannatuksen palauttamisesta? Populismin lannistaminen vaati uudenlaista sosialidemokratiaa. Menetetyn kannatuksen  palauttamiseksi on laadittava asiamukainen strategia. Työn, toimeentulon, koulutuksen, asumisen  ja yhteiskunnan eheyden kysymyksiin  pitää löytää poliittiset ohjelmat.  Edustuksellisen demokratian toimintatapojen tulee  uudistua niin että ihmiset voivat luottaa annettujen  lupausten pitoon. Täytyy luoda  uudenlainen yhteys äänestäjien  toisaalta ja  toisaalta   puolueen  johdon ja kansanedustajien välille. Vaikeusasteen korkeus tässä tehtävässä  varmistaa onnistuessaan laajemminkin palkansaajakunnan  luottamuksen  saavuttamisen. Tämän strategian pitäisi  käsitellä asianmukaisesti poliittisen sosialisaation  nykyisiä tapoja.

Luokkatietoisuus, luokkarakenne, luokkapuolue

 Keiden puolue sosialidemokratia on? Perinteisesti se on ollut  työväestön  luokkapuolue. Välillä se on yrittänyt karata tästä roolistaan keskiluokan puolueeksi, kuitenkaan onnistumatta tässä pyrkimyksessä. Aatepoliittinen suuntautuminen on perusteltava  nykyisen ja/tai tavoiteltavan kannattajakunnan  eduilla, asemalla ja  toiveilla. Viimeaikaiset kannattajatutkimukset kertovat että eläkeläiset ja työssäkäyvät ovat keskeisiä äänestäjiä. Yrittäjiä, toimihenkilöitä ja opiskelijoita löytyy myös merkittäviä ryhmiä. Kaiken kaikkiaan palkallaan eläviä  tai palkastaan eläkkeitään maksaneita on valtaosa.  Puolueen kannattajakunnan luonne ei ole muuttunut. Se että palkansaajakunta on erilaistunut ei tarkoita etteivätkö he ymmärrä asemaansa liittyvää riipuvuutta pääomasta. Henkisen työn tekijöillä on jopa mahdollisuus ymmärtää kykyjään ja tietojaan käyttäen asia monipuolisesti. Ihmisillä on toisaalta pyrkimys erottua toisista. Tämä  orientaatio johtaa toimihenkilöitä samaistumaan yrityksen  omistajiin. Järjestelmän tason toimivuusongelmat voivat tuottaa palkansaajatietoisuutta.  Toisaalta jopa lähes kaikki ylemmätkin toimihenkilöt ovat ammatillisesti järjestäytyneitä.  Palkallaan elämisen todellisuus on  tiedostettu.Valistuksella tässäkin on tehtävänsä.

 Palkansaajan  aseman ja toimeentulon kysymykset ovat puolueen pyrkimysten keskiössä. Nämä taas ovat muuttuneet huomattavasti  viime vuosikymmenien  kapitalismin muutosten johdosta. Pääsääntöisesti meidän elämään on tullut  uhkia, vähemmän  mahdollisuuksia. SWOT-analyysiä jatkaakseni, voin todeta lisäksi palkallaan elävien asemaan tulleen heikentäviä tekijöitä eikä vahvuuksia. Uusliberalisimi uhkaa tuoda  näitä heikennyksiä lisää. Yrittäjäriskiä itsenäisesti kantavien  henkilöiden asema on myös vaikeampi  suuryritysten ja  monopolien  hallitessa markkinoita. Jos sosialidemokratia pyrkii  ja onnistuu pyrkimyksessään henkilöstöön sitoutuneen yrittäjän ja  yritykseen sitoutuvan  työntekijän  yhteistyöhön  yrityksen menestyksen  suhteen, ei välitöntä  etujen törmäämistä ole odotettavissa. Kapitalismin tasa-arvolle aiheuttamien kolhujen korjaaminen voi hyvinkin olla näiden  molempien ryhmien tavoitteena. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on myös liiketoimintaympäristönä turvallisempi ja ostovoimaisempi. Puhumattakaan siitä, että se on parempi yhteiskunta kuin uusiliberalismin  tavoittelema, jossa jokainen on  vastuussa vain itsestään eikä kasvavia yhteiskunnallisia eroja mitenkään tasoiteta. Valistuneelle kansalaiselle voi laajemminkin tarjota kapitalismin suitsimista.

Pääoma on luokkatietoinen. Tästä todistaa uusliberalismin oppi ehdottomuuksineen.  Olisi varsin tervetullutta synnyttää  palkkatyöllään elävien keskuudesssa edes jonkinasteista tietoisuutta  oman luokkansa etupyrkimyksistä. Pääoma on valtasuhde työvoimaan nähden ja muodostaa yhteiskunnallisen jakoperusteen. Ihminen pääoman takana on vallankäyttäjä. Ihminen  työvoiman takana on riippuvainen työvoiman myynnistä pääoman omistajalle. Tämä jako ei ole mihinkään muuttunut vaikka se kovin on pyritty  unohtamaan. Erilaistumista siinä on kylläkin tapahtunut. Työn ja pääoman ristiriita on  keskeinen jakaja taloudessa  ja politiikassa. Työvoimansa myynnillä elävät ihmiset eivät lopu, vaikka työ kuinka muuttuisi. Mikäli työ loppuu, edellyttää yhteiskunnan tuotannontekijätulojen  uudelleenjakoa.  Mikäli joskus saadaan aikaan yritysten jalostusarvosta  tai voitoista  jaettavaa toimeentuloa työtä tekemättömille, voidaan elää vähemmälläkin työn teolla. Olipa kysymys siitä, että teknologinen kehitys on korvannut ihmisten työn tai että ihminen ei ole koskaan työtä saanutkaan, riippuvuus työstä toimeentulon lähteenä on  näiden ihmisten  tunnuspiirre, puhumattakaan työstä elämän sisältönä, mitä se monille on. Ennenkuin yritysten jalostusarvon uudelleenjako on mahdollinen, tarvitaan  palkallaan elävien ja eläneiden laajaa poliittista vaatimusliikettä yritysten voittojen uudelleen jakamiseksi. Kysymys on siis  kapitalismin muotoilemisesta yhteisvastuullisemmaksi.

Palkkatyöläisyys on tässä poliittiinen  jäsentäjä. Tulevaisuuttakin voi  jäsentää samalla jakoperiaatteella.  Kannattajakunnan jakaminen uskollisiin, kodinturvajoukkoihin ja uuteen SDP:een, niin kuin eräässä kannatustutkimuksessa tehdään, on perusteetonta. Siinä ajatellaan, että näiden ihmisten elämäntavan ja asennoitumiserojen perusteella  heidän lähestymisensä  tulisi olla erilaista. Selkeällä, positiivisella ja voitontahtoisella sekä vahvaa johtajuutta edustavalla viestinnällä voitetaan vaalit tässä mielipideilmastossa. Näin sanotaan. Viestin sisältö on  toissijainen  ja eikä puhuta sen kytkennästä tämän tai näiden ryhmien toimeentulon ehtoihin, tulevaisuuden uhkiiin  tai välttämättömiin korjaaviin toimiin. Politiikka on sisällyksetöntä, mielikuva-viestintää.  Tällaista ajatusleikkiä saattaa harjoittaa puolueen  nykyjohtokin.
Tämä viestinnällinen lähestymistapa jättää huomiotta poliittisen sosialisaation.  Ennen se tapahtui kodeissa ja työpaikoilla. Nyt samassa merkityksessä ei ole enää  poliittista sosialisaatiota, jossa kasvetaan sisään johonkin aatteelliseen katsomukseen ja sen muodostamiin ihmisiin sekä jopa poliittisen toiminnan arkeen. Vanhassa sosialisaation mallissa oli sosialidemokratian voima. Nyt tarjolla on pinnallisempi, hetkellinen,  puoluekannatuksen minimimuoto - äänestyspäätös. Äänestyspäätökset muuttuvat. Tässä mediavälitteisessä  äänestyspäätösten kalastuksessa  todella määrätynlaiset mielikuvat ovat toistaan parempia.  Sitoutuneisuus puolueeseen ei ole kuitenkaan kovin kummoinnen. Syvällisemmän yhteyden tavoittelu on sosialidemokratian etu. Pitää löytää   ne tavat, jotka mahdollistavat sen.

Elämäntavan uudistaminen,  maapallon elinpiirin turvaaminen

Koko meidän ajanjaksosta on käytetty nimeä kapitaloseeni. Tällä tarkoitetaan aikaa, jolloin  brittiläinen pääoma aloitti 1700-luvulla  fossiilisten energialähteiden  hyödyntämisen  teollistamisen muodossa ja joka jatkuu. Olemme siis määritelmällisesti kiinni  elämänmuotomme osalta kapitalismissa. Se on kuitenkin johtanut meidät  totaaliseen ympäristö- ja ilmastokriisiin. Näiden kysymysten ratkaisu on ihmiskunnan kohtalon kysymys.
Nykyinen kiihtyvään ja kasvavaan kulutuksen perustuva elämäntapa  joudutaan  uudistamaan paremmin  maapallon elämismahdollisuudet turvaavammaksi.   Nykyinen kulutukseen suuntautuva elämäntapa on mahdoton pidemmällä aikavälillä. Tässä on kysymys kapitalismin suitsimisesta. Kapitalismi pyrkii  tuottamaan lisää, ottamaan kayttöön kaikki luonnonvarat,  näin kulutuksen pitää myös kasvaa.  Lisääntyvä tuotanto vaatiii lisää energiaa. Energiakulutus ei voi koko ajan kasvaa.   Ympäristö- ja ilmastokriisin  pysäyttäminen tulee olemaan  vaikeaa nykyisessä  talousjärjestelmässä.  Edes parlamentaarinen  demokratia ei takaa päätöksiä, joissa ihmiset joutuvat rajoittamaan  resurssien käyttöään. 
Kriisitietoisuuden lisääntyessä mahdollisuudet talousjärjestelmän muutokseen lisääntyvät ja samalla myös ympäristö- ja ilmastokriisin hallintaan. Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus nousevat keskeisiksi arvoiksi  resurssien käytön uusia periaatteita luotaessa.  Kärjistyvä kriisi  näyttää myös keiden hallussa valtiovalta viimekädessä on. Kriisiä pitää välttää, koska niissä valtaan pääsee arvaamattomimmat ja  armottomimmat. Uusien  elämäntapojen ja tuotantotapojen käyttöön ottoa on tarpeen tukea. Sosialidemokratian tulisi  aloittaa hahmottamaan  tarvittavan elämän muodon sisältöä ja  tapaa siirtyä siihen.  Se on suuri aatteellinen kysymys, miten turvaamme olemassaolomme  jatkuvuuden.



Liikkeen oma  liike- ja tuotantotoiminta  sekä ”punapääoman” tuho

Työväenliikkeellä oli aikanaan laaja kulutusosuuskunta, vakuutuslaitos Kansa,          työväensäästöpankki  STS ja osuuspankki Yhteistuki. Alkuvaiheessa asiakaskunta oli aatteellisesti sitoutunutta ja keskitti kulutuksensa, vakuutuksensa ja  pankkiasiointinsa näihin laitoksiin.  Niillä oli myös yleisemmässä mielessä taloudellista merkitystä. Jossain määrin ne myös valmensivat  työväestöä liiketoiminnan harjoittamiseen ja johtamiseen samoin kuin  työnantajuuteen. Ero valtavirtaan ei näyttänyt suurelta näissä kysymyksissä.  Aatteellinen sitoutuminen  löyheni  ajanmyötä  ja tarvitiin  lisää erilaisia asiakasetuja.  Tradeka ja Turva ovat tyytyneet tähän ja profiloituvat neutraaleiksi.  Ne ovat selviytyneet mutta eivät innoita työväestöä kokemaan niitä omikseen.  Työväen oman  liiketoiminnan  ja tuotannon  oikeutus oli siinä, että jäsenistö koki saavansa muita tuottajia  edullisemmin  omat tuotteensa ja palvelunsa. Kilpailussa pärjääminen  kutisti tätä edullisuutta. Samaan aikaan  näiden  yritysten ja liikkeiden  johto suuntautui suurempien voittojen tavoitteluun ja sitä kautta suuremman riskin ottamiseen. Kansasta tuli jälleenvakuuttaja ja STS:stä liikepankki  ja yritysten luotottaja ja E-liike törsäsi jopa  jäsentensä talletuksia. Näitä  liiketoimintoja  ei osattu ja pankkikriisin kupeessa  koko korttitalo romahti.   ”Punapääoman” konkurssi ei ole kirvoittanut  sen vertaa tutkimusta,  että osuustoiminnan  historiallinen  merkitys olisi arvioitu ja luotu jotakin suunnitelmia sen varalle miten  tavaroiden ja palveluiden tuotanto osuuskuntamuotoisesti  liittyy demokraattisen sosialismin  tuotantoelämän malliin.  Ei  myöskään ole  selvitetty, mitkä tekijät, päätökset ja kehityskulut johtivat siihen, että kokonainen pääomarypäs tuhoutui  ja tuhottiin. Ei myöskään ole selvitetty mitä oppia ja käytäntöjä kulutusosuuskunnista, pankki- ja vakuutustoiminnasta  jäi elämään ja mitä pitäisi jäädä elämään.  Ei myöskään ole selvitetty  mitä mahdollisuuksia olisi  käynnistää uudelta pohjalta osuuskuntamuotoisesti näitä tai vastaavia liiketoimintoja. Ei myöskään ole selvitetty millainen vastuu näiden pääomien hallinnossa ja johdossa  olevilla ihmisillä tulisi olla ja oli käytännössä. Tähän liittyy näiden toimintojen  ja toimijoiden liiketoiminnallisen osaamisen samoin kuin  hallinnon   osaamisen ja vastuiden   selvittäminen.  Onko konkurssiseuraamukset työväen liiketoiminnassa mahdollisesti erilaiset kuin  osakeyhtiössä? Ollaanko tilivelvollisia koko liikeelle?  Jos sosialidemokratia tavoittelee taloudellista demokratiaa  tulee sen  tietää siitä, mitä sen omilla pääomilla on tehty ja kuinka niitä on hoidettu sekä miten niitä pitäisi hoitaa. Millainen on demokraattisen osallisuuden, valvonnan  ja päätöksenteon suhde toimitusjohtajaperiaatteella toimivaan liiketoimintaan. Millainen  tulee olla aitoa osallisuutta kannustava  uusi  osuustoiminta. Mitä tuotteiden ja palveluiden  edullisuus käytännössä tarkoittaa?  Mistä ja miten  rakennetaan aatteellinen sidos osuuskunnan  jäsenten kesken? Miten tulevaisuudessa luotaisiin tarvittavia alkupääomia? Työväenliike ei ole laisinkaan mukana  jakamistalouden  ilmiöissä.  Myös joukkorahoituksen  kokemuksia  pitäisi hankkia. Niistäkin voi periaatteessa  rakentaa joukkoliikettä. On löydettävä yhteinen etu ja tapa, jolla se organisoidaan liiketoiminnaksi. On suuri  häpeä, että merkittävä pääomarypäs tuhottiin ja tuhoutui. Toinen  häpeän syy on se, että kokemuksista ei näytetä mitään opitun eikä opiksi rakennettavan. Kolmas häpeän syy on se, että liikkeen piirissä ei esiinny  minkäänlaista tavoitteellisuutta  uusien osuustoiminnallisten hankkeiden käynnistämiseksi. Kysymys on mitä syvällisimmin aatteellinen.  Miten talous organisoidaan omaehtoisesti, yhteistoiminnallisesti, eettisesti motivoivasti, tehokkaasti, kannattavasti  ja mukana toimijoita aidosti tuloksiltaan tyydyttävällä tavalla, mikä voisi olla  osaltaan vaihtoehtoa kapitalismille?

Demokraattisen sosialismin  aikaperspektiivi

Sosialidemokratia toteutti Suomessa laajan uudistusohjelman Forssan ohjelman. Vuosikymmenten varrella rakennettiin laaja  hyvinvointivaltio. Samaan aikaan työnantajan mielivaltaa rajoitettiin laein ja työehtosopimuksin. Kuluttajan oikeudet vahvistuivat, ympäristön suojelua käynnistettiin. Kaikilla näillä keinoin rajoitettiin pääoman voitontavoittelun tapoja. Kapitalismin suitsimisessa päästiin alkuun. Kapitalismi kuitenkin karkasi tästä ohjastuksesta. Tätä ei huomattu tai oltu huomaavinaan. Nyt tilanne vaatii laajaa  monitahoista  finanssi- ja liiketoiminnan  yhteiskunnallista sääntelyä. Tämän onnistuessa demokraattinen sosialismi on onnistunut myös kansanvaltaistamaan taloudellisten resurssien ja tulosten käyttöä  koko yhteiskunnassa sekä    luomaan yritystasolla toimivan yhteispäätösmenettelyn omistajien ja henkilöstön kesken.  Suitsitun kapitalismin myötä voi käynnistyä yhteiskunnallinen kehitys kokonaisvaltaisesti   uuteen muotoon. Pääoman toivottu suopeus kansanvallan päätöksiin alistumisen suhteen voi osoittautua riittämättömäksi. Tämä voi synnyttää myös tarpeen ja liikkeen  järjestelmän vaihtoehdon kehittelemiseen.

Tällä hetkellä sosialidemokratialla ei ole ohjelmallista näköalaa yli nykyisyyden.