Liberalismin legitimiteettikriisi

Keynesiläinen "Makroskop" ajatuspaja julkaisi tammikuun 2026 ensimmäisessä numerossaan mm. tämän näytteille asetetun artikkelin   johdanto-osan. Artikkeli ja muut julkaiset ovat tilattavissa maksullisina. Kysymyksessä on tärkeää uusliberalismin kritiikkiä, jonka merkitys tulevaisuuteen suuntautuvalle heterodoksiselle makrotaloussuuntautumiselle on enemmän kuin tarpeellista - se on elinehto:

"Hyvät lukijat, 

Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien liberalismi on ollut länsimaailman ja sen poliittisen koneiston voiteluaine. Vaihtoehtojen puutteessa se on viimeinen jäljellä oleva suuri narratiivi sosialististen ja fasististen yhteiskuntamallien epäonnistumisen jälkeen. Yhdysvalloissa ja (Länsi-)Euroopassa julistamme poliittiset järjestelmämme "liberaaleiksi demokratioiksi", talousjärjestyksemme "liberaaliksi markkinataloudeksi" ja lopuksi kulttuuriset ja sosiaaliset arvomme määritellään kansalaisen kuvalla vapaana kuluttajana, joka saavuttaa suurimman onnensa itsensä toteuttamisen ja yksilöllisen vapauden kautta.

Nämä liberaalin mallin kolme pilaria saavat oikeutuksensa utilitaristisesta lupauksesta onnellisuudesta kasvavan vaurauden ja yhä rajattomamman itsensä toteuttamisen kautta ilman puutetta.

Mutta tämä malli ei enää näytä kestävältä, koska kasvu on kyseenalaista ja puute on jälleen keskellämme. EU:n sopimusarkkitehtuuri rajoittaa ja tekee demokratiasta yhä enemmän voimattoman; markkinatalous on ollut pysähdyksissä lähes kaksi vuosikymmentä; ja hyperindividualismi ristiriitoineen heikentää yksilöllisyyden käsitettä jaettuna julkisena ulottuvuutena. Nämä kolme kriisiä kulkevat käsi kädessä, ovat vastavuoroisia ja pahentavat toisiaan. Heiner Flassbeck todistaa Euroopan talouspolitiikan "mentaaliseksi taantumaksi 1920-luvulle" – ironista kyllä, juuri siihen aikaan, jolloin liberalismi oli jo kerran romahtanut.

Toistaako historia itseään? Ainakin 2000-luvun alkupuoliskon puoliväliin mennessä liberalismi ei ole pystynyt täyttämään luomiaan odotuksia ja vaatimuksia eikä taata omia edellytyksiään. Yksi tämän monista oireista on se, että seksuaali-, sukupuoli- tai vähemmistöoikeuksien jatkuvasti kasvava laajeneminen korreloi sananvapauden asteittaisen rajoittamisen kanssa.

Liberalismin kritiikki tässä asiassa avautuu kahdelta puolelta, jotka tarkemmin tarkasteltuna ovat melkoisesti yhteydessä toisiinsa: Ernst Hillebrand näkee liberalismin legitimiteettikriisin johtuvan sekä panos- että tuotosongelmista. Toisaalta demokraattiset impulssit haihtuvat yhä enemmän järjestelmässä, jolle on ominaista "ylibyrokratisoituminen, ylioikeuttaminen ja EU:n sisämarkkinajärjestyksen uusliberalistinen perusta". Samaan aikaan tämä järjestelmä – kuten kaupunkisuunnittelukeskustelu antaa ymmärtää – pystyy yhä vähemmän takaamaan riittävästi olennaisia ​​hallinnollisia valtion toimintoja, kuten turvallisuutta, siisteyttä, terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Warwick Powell väittää, että liberalismi, Euroopan unionin muodossa, osoittaa yhä autoritaarisempia hallinnollisen vallan käytäntöjä rajoittamalla peräkkäin poliittisia vapauksia ja poliittista itsemääräämisoikeutta – siis pysyvää hätätilaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tahoa, jolla olisi täysi itsemääräämisoikeus ja siten valta luoda legitimiteettiä suorituskyvyn tai perustavanlaatuisten poliittisten päätösten ja suunnanmuutosten kautta. Tämä poliittisen kentän tahallinen estäminen, jota politiikan tutkija Philipp Manow kuvailee "toimeenpanovallan tehokkaiksi rajoituksiksi", asettaa EU:n toimielinten kautta pakotteita kaikille niille puolueille ja maille, jotka pyrkivät voittamaan nämä esteet.

Nämä kaksi ilmiötä näyttävät vahvistavan toisiaan. On esitetty, että hallinnollinen epäonnistuminen ja siitä johtuva järjestelmän legitimiteetin rapautuminen edellyttävät hallinnollista valtaa hätätilana itsensä ylläpitämiseksi. Liberalismi paljastaa näin todellisen luonteensa – se ei ole se pluralistisesti neutraali kokonaisuus, jota se väittää olevansa. Se haluaa puolustaa järjestystään, tarvittaessa omien "arvojensa" kustannuksella. Manowin osuvin sanoin: "Ihannetapauksessa kenenkään ei pitäisi voida hallita enemmistön haluamalla tavalla."

Juuri tästä syystä koulutukselliset varoitukset "oikeistopopulistisesta vastareaktiosta" – jotka yhä enemmän muuttuvat uhkauksiksi äänestäjille – kuulostavat ontolta ja johtavat päinvastaiseen kuin halutaan. Liberaalin arvojärjestelmän ja vakiintuneen puoluejärjestelmän puolustajilla ovat loppumassa argumentit. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa ja niiden ulkopuolella voimat valtaavat alaa, jotka tarjoavat vastanarratiivisen – joskus älyllisesti ylivoimaisen – narratiivin vanhentuneelle liberalismin mallille ja sen vasemmistolaisille ja oikeistolaisille muunnelmille. Haaste löytää uusi perusta politiikalle ja demokratialle liberaalin itsensä pelkistämisen tuolle puolen on sitäkin kiireellisempi. Jos itseään "demokraattisiksi toimijoiksi" julistautuneet eivät itse tartu tähän "systeemiseen kysymykseen", niin – Hillebrandin toteaa lopuksi – muut tekevät sen ennemmin tai myöhemmin."

---

(Artikkeli julkaistu ajatuspaja Makroskopin tammikuun 9. päivän 2026 julkaisun esittelyviestissä...)

 

Progressiivinen vaihtoehto äärioikeistolle 2000-luvulla

Kirjailija: Maria João Rodrigues

 

Elämme oudossa maailmassa. Ihmiskunnalta puuttuu globaalin hallinnan kapasiteetti selviytyäkseen nykyisistä globaaleista haasteista – erityisesti ilmastonmuutoksesta, sotilaallisista konflikteista, nälästä, köyhyydestä, terveysriskeistä ja digitaalisesta muutoksesta. Ja rehottava poliittinen liike väittää, että globaalia hallintaa tai kansainvälistä yhteistyötä ei enää tarvita. Tämä liike kannattaa irtautumista monenvälisestä järjestelmästä ja muista yhteistyöfoorumeista, kuten G20- ja jopa G7-maista. Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän keskeiset osat, kuten sen perustoimintabudjetti tai kehitysapu, ovat ehtymässä, ja viimeaikaiset kehitysaskeleet, kuten YK:n tulevaisuussopimus YK-järjestelmän päivittämiseksi, jätetään yksinkertaisesti huomiotta. Yhteisymmärrykseen perustuvia ohjelmia, kuten kestävän kehityksen tavoitteita, yksinkertaisesti halveksitaan.

 

Tämä uusi poliittinen liike, jonka tavoitteena on "tehdä kansakunnista jälleen suuria" ja laiminlyödä kansainvälinen yhteistyö, on levinnyt tasaisesti ympäri maailmaa ja saavuttanut laadullisen harppauksen astuessaan Yhdysvaltojen johtoon. Yhdysvallat on pystynyt säilyttämään globaalin roolinsa vertaansa vailla olevan sotilaallisen ja taloudellisen voimansa ansiosta huolimatta näkyvistä kilpailukyvyn vaikeuksista perinteisillä valmistussektoreilla – mistä on osoituksena nykyinen kauppasota. Olkoon kuitenkin selvää, että Yhdysvaltojen nykyinen johtajuus digitaalisessa transformaatiossa ja tekoälyssä voi antaa Yhdysvalloille mahdollisuuden jatkaa hallitsevaa rooliaan globaalin järjestyksen uudelleenjärjestelyssä, ei vain sen teknologisissa ja taloudellisissa ulottuvuuksissa, vaan myös sen kulttuurisissa ja poliittisissa ulottuvuuksissa. 

 

Tämä uusi poliittinen liike tuo mukanaan myös suuren muutoksen kotimaassa plutokratian heikentämän demokratian kautta.  Populistisen reseptin lisäksi, jolla suojellaan perinteisiä työväenluokan työpaikkoja korkeammilla tulleilla ja ankarilla maahanmuuton rajoituksilla, todellisuudessa tapahtuu työmarkkinoiden vapauttamista kollektiivisten neuvottelujen ja tekoälyyn perustuvan algoritmisen työvoimanhallinnan osalta. Lisäksi yleistä pääsyä terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan vähennetään, ja yritysten yhteiskuntavastuuta – eli ympäristö-, sosiaali- ja hallintotapaan (ESG) liittyviä standardeja sekä monimuotoisuuden, tasa-arvon ja osallisuuden standardeja (DEI) – heikennetään aktiivisesti.

 

Tämä uusi radikaali konservatismi, kuten liikettä kutsutaan, paljastaa myös huolestuttavia ideologisia perusteita. Sen johtavat äänet hyökkäävät avoimesti valistuksen kulttuurista ja poliittista perinnettä vastaan, joka on edelleen vahvasti juurtunut nykyaikaisiin yhteiskuntiin, ei vain Euroopassa, vaan eri sivilisaatioissa. Nämä johtavat äänet laittavat sosiaalidemokraatit, perinteiset konservatiivit, liberaalit ja uusliberaalit samaan pussiin, jota radikaalit konservatiivit kutsuvat "tuhoamisen puolueeksi". Sitä vastoin uudet radikaalit konservatiivit julistavat itsensä "luomisen puolueeksi", joka tulee muuttamaan yhteiskuntiamme radikaalisti tiettyjen perusperiaatteiden pohjalta: jumala, kansakunta, perhe ja rajoittamaton omistus. Kaikkia näitä periaatteita käytetään hyvin konservatiivisella, itse asiassa taantumuksellisella, tulkinnalla. Liikkeen päätavoitteisiin kuuluu valkoisen miehen ylivallan uudelleenluominen jumalan inspiroimana, joka on hyvin kaukana alkuperäisestä kristillisestä sanomasta, ja täysimittainen hyökkäys eurooppalaista sivilisaatiota ja sen parhaita tuloksia, mukaan lukien Euroopan yhdentymishankkeita, vastaan.

 

Miten tämä voi tapahtua 2000-luvulla? Jos tarkastelemme pitkän aikavälin historiallisia trendejä, on hyödyllistä muistaa Karl Polanyin hyvin analysoima "suuren muutoksen" tapahtumat, joissa alkukantaisen pääoman kasautumisen väkivalta tuhosi feodaalisen yhteiskunnan tarjoamat sosiaaliset siteet. Tämä synnytti kolme keskeistä ja toisistaan ​​poikkeavaa historiallista kehityskulkua: ensinnäkin kommunistis-neuvostovallankumouksen; toiseksi vapaiden markkinoiden agendan syvenemisen, joka johti taloudelliseen ja sosiaaliseen romahdukseen, jota seurasivat fasismin nousu ja toinen maailmansota; ja kolmanneksi Rooseveltin New Deal sekä sosiaalidemokraattinen agenda, joka keksittiin Euroopan pohjoismaissa ja joka sitten laajeni Länsi-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen.

 

Meidän tulisi vetää historiallinen rinnastus toiseen suureen muutokseen – globalisaation viimeaikaisen vaiheen synnyttämään muutokseen, joka ulottui 1900-luvun vaihteeseen ja 2000-luvun alkuun. Tuolloin systeeminen uusliberalistinen agenda määräsi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamista, standardoimatonta vapaakauppaa, ankaraa finanssipoliittista vakauttamista, sosiaalisia leikkauksia ja poliittisen hallinnon vaihtoa aina, kun demokraattista vastustusta ilmeni. Tämä on nykyisten äärioikeistolaisten liikkeiden ydin, ja olemme jälleen risteyksessä, jossa edistykselliset ja sosiaalidemokraatit voivat ja niiden pitäisi tarjota todellinen vaihtoehto. Heillä on erittäin haastava tehtävä edessään.

 

Progressiivien ensimmäinen tehtävänsä on päivittää työmarkkinoiden, tuote- ja palvelumarkkinoiden sekä rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja samalla tukea oikeanlaisia ​​innovaatioita kestävän kehityksen edistämiseksi. Toinen tehtävä on rakentaa hyvinvointijärjestelmä 2.0, joka pystyy vastaamaan syvästi uudelleenjärjestyvän väestön uusiin tarpeisiin: nuoriin, joilla on uusia pyrkimyksiä, naisten emansipaatioon, kiihtyvän väestön ikääntymisen trendeihin ja muuttovirtoihin. Kolmas tehtävä on uudistaa julkisia budjetteja – oikeudenmukaisen vihreän ja digitaalisen muutoksen edellyttämä suuri investointi edellyttää verojärjestelmän uudelleenjärjestelyä nykyisen räikeän eriarvoisuuden vähentämiseksi. Neljäs tehtävä on uudistaa demokratia poliittisena järjestelmänä, jossa poliittisten päätösten on perustuttava järkevään keskusteluun ja säännölliseen keskusteluun kansalaisten ja heidän valitsemiensa edustajiensa välillä. Ja viides tehtävä edistyksellisille ja sosiaalidemokraateille on uudistaa globaalia hallintaa siten, että se edistää kansainvälistä yhteistyötä ja pyrkii uuteen globaaliin sopimukseen.

 

Mutta edistykselliset ja sosiaalidemokraatit voivat hoitaa näitä tehtäviä menestyksekkäästi vain, jos he kehittävät uutta poliittista osaamista – muuten he jäävät jumiin menneisyyteen ja heidän vaikutusvaltansa heikkenee.

 

Yksi näistä uusista poliittisista osaamisalueista on hallita meneillään olevaa digitaalista ja tekoälyyn perustuvaa murrosta. Tämä on epäilemättä elämämme merkittävin muutos, ja olemme vasta alussa. Sen vaikutukset ulottuvat laaja-alaisesti ja vaikuttavat arkeen, elinoloihin, työoloihin, työllisyyden kehitykseen, julkisten palvelujen saatavuuteen, liiketoimintamalleihin, arvoketjuihin ja alustoihin kaikilla sektoreilla, instituutioidemme toimintaan ja ennen kaikkea ajattelutapamme muokkaamiseen median, tieteen, kulttuurin ja koulutuksen kautta.

 

Toinen keskeinen poliittinen osaamisalue on monitasoisten poliittisten ratkaisujen kehittäminen. Älkäämme eläkö harhakuvitelmissa: aivan kuten paikallinen poliittinen toiminta on tehokkaampaa, jos se yhdistetään päättäväisempään kansalliseen poliittiseen toimintaan, se on myös tehokkaampaa, jos se voidaan yhdistää päättäväisempään poliittiseen toimintaan Euroopan ja kansainvälisellä tasolla . Tämä on erityisen ilmeistä käsiteltäessä esimerkiksi ilmastonmuutosta tai pandemioita. Monitasoisten poliittisten ratkaisujen tarve tuli erityisen ilmeiseksi kivuliaan finanssi- ja euroalueen kriisin jälkeen. Sen pitäisi olla ilmeistä myös esimerkiksi elinkustannusten, asuntokriisin, muuttoliikkeen hallinnan ja digitaalisen sosiaalisen polkumyynnin torjunnan aloilla.

 

Eurooppa-hankkeen osalta olemme saavuttaneet käännekohdan. Ilman vahvempaa eurooppalaista itsemääräämisoikeutta kansallinen demokraattinen itsemääräämisoikeus murenee. Lisäksi tämä tarkoittaa myös sitä, että edistyksellinen ohjelma on toteuttamiskelpoinen kansallisella tasolla vain paljon vahvemman eurooppalaisen demokraattisen itsemääräämisoikeuden avulla. Viime vuosina eurooppalaiset edistykselliset ovat olleet päättäväisiä muokkaamassa eurooppalaista hanketta Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin, Euroopan vihreän kehityksen ohjelman ja uudistetun talous- ja rahaliiton avulla. Nämä ovat kuitenkin tehtäviä, jotka on täytettävä samanaikaisesti kipeästi kaivattujen uusien tehtävien käynnistämisen kanssa: Euroopan digitaalinen unioni, vahvempi eurooppalainen ääni maailmassa ja todellinen poliittinen unioni, jolla on valta päättää tulevaisuudesta ja investoida siihen. Kansalaisten Euroopan tulevaisuutta käsittelevässä konferenssissa ilmaistuja pyrkimyksiä ei pidä unohtaa. 

 

Lopuksi on myös kolmas poliittinen kompetenssi, jota tulisi korostaa: uusi lähestymistapa politiikan tekemiseen, jossa on vahvemmat keinot kuunnella kansalaisia, tutkia uusia ideoita, edistää avointa sisäistä keskustelua ja kehittää multimediaviestintää, joka voidaan sitten keskittyä todellisten ratkaisujen tuottamiseen. Ihmisten ajattelutavat ja mielipiteet muuttuvat nopeasti, ja olemme risteyksessä joko syvemmän vieraantumisen ja nihilismin tai uuden valistuksen muodon välillä. Progressiivisten ja sosiaalidemokraattien on pyrittävä toiseen tiehen, jos he haluavat rakentaa ja johtaa laajaa voimien koalitiota nykyisen äärioikeiston vaikutuksen torjumiseksi. Tämän tulisi olla uuden demokraattisen vallankumouksen perusta, joka voimaannuttaa kansalaisia ​​tarjoamalla pääsyn totuuteen ja rehelliseen keskusteluun valeuutisten ja manipuloinnin sijaan.

 

Aivan kuten tämä uusi äärioikeistolainen liike organisoituu kansainvälisellä tasolla vahvojen taloudellisten, poliittisten ja mediavälineiden avulla, edistyksellisten voimiemme on edistettävä samaa laadullista harppausta. Motivaatiomme on tehtävä hyvin selväksi: meillä on kaunis planeetta, eikä maailmaamme saisi johtaa autokratiat, vaan demokratiat jotka pitävät huolta ihmisistämme ja planeetastamme.

 

Henkilökohtaisesti synnyin kotimaassani Portugalissa demokraattisen vallankumouksen aikana ja näin omin silmin, kuinka voimakas tällainen vallankumous voi olla. Haluaisin, että tämä sama tilaisuus annettaisiin monille muille kansalaisille, miehille ja naisille, kaikkialla Euroopassa ja maailmassa. Tämä on todellakin kaunis tehtävä edistyksellisille tulevina vuosina.

 

Koska tämä on viimeinen panokseni FEPS:n puheenjohtajan tärkeässä virassa, haluan ilmaista kiitollisuuteni tästä merkittävästä julkaisusta, jonka eurooppalaiset progressiivisetovat tuottaneet edistyksellisille maailmanlaajuisesti.

---

(Euroopan edistyksellisten tutkimusten säätiö FEPS julkaisee "Edistyksellistä Postia" (Progressive Post), jossa Euroopan Unionin progressiivisten puolueiden nyt eroamassaolevan puheenjohtajan kirjailija Maria João Rodriguesin kirjoitus on julkaistu)

Järjestyksen etsintä globaalissa myrskyssä

Keynesiläinen talousjulkaisu Makroskop, 12, joulukuuta 2025

Hyvät lukijat,

Juuri ennen kuin 2000-luku on astunut ensimmäiseen neljännekseensä, maailmantalous muistuttaa järjestelmää, joka on asentanut liikaa päivityksiä ja on nyt jumissa jatkuvassa uudelleenkäynnistyssyklissä. Valtiot pystyttävät esteitä suojellakseen teollisuuttaan. Yritykset siirtävät toimitusketjujaan kuin shakkinappuloita. Ja vaikka Kiina on pitkään asettanut suunnan keskeisille teknologioille, länsi yrittää vallata jalansijaa poissulkemisten, vientirajoitusten ja pakotteiden avulla. Yhtäkkiä Huawei, joka vuonna 1990 työllisti vain 100 ihmistä, on paitsi nopeasti kasvava yritys, myös symboli tästä vallan tektonisesta muutoksesta.

Tässä monimutkaisessa tilanteessa nousee uudelleen pintaan kysymys, jonka luultiin ratkenneen globalisaation aikakaudella: Kuinka paljon suojaa avoin talous todella tarvitsee? Keskustelu tulleista ja teollisuuspolitiikasta, jonka Keynes aloitti jo 1930-luvun alun suuren laman aikana, on jälleen kerran erittäin ajankohtainen. Se heijastaa epävarmuutta, joka syntyy, kun globaalit markkinat muuttuvat arvaamattomiksi. Ja se on myönnettävä: Ilman aktiivisen valtion strategisia kaiteita menetetään sekä globaali kilpailu että kotimainen poliittinen vakaus.

Kotimaassa ennustettavuuden ja turvallisuuden lupaus – minkä tahansa demokratian perusta – on murenemassa. Eläkepolitiikka on tästä loistava esimerkki. Itävalta osoittaa, miten järjestelmä voi toimia, kun se ymmärretään yhteisenä vastuuna. Saksa sitä vastoin kompuroi komissioiden ja osittaisten uudistusten kanssa, jotka välttävät ydinkysymyksen: tuottavuuden roolin lakisääteisen eläkejärjestelmän rahoituksessa. Viime vuosikymmeninä globalisaatio on irrottanut monien työntekijäryhmien palkkatason kokonaistaloudellisesta tuottavuudesta. Tämän seurauksena jakojärjestelmän rahoituspohja on supistunut suhteellisesti ikääntyvän väestön myötä. Mutta kun eläketurvasta tulee lottoa, yhteiskunta menettää sisäisen yhtenäisyytensä nopeammin kuin mitkään taloustilastot pystyisivät koskaan kuvaamaan.

Ja sitten on turvallisuuspolitiikka. Yhdysvaltojen uusi strateginen suunta pakottaa Euroopan löytämään tiensä huomattavasti ankarammassa maailmassa. Geopoliittisella vakaudella on yhtäkkiä jälleen huomattava hintansa; hyvää tarkoittava suojeluvalta ei ole enää valmiudessa. Tämä jättää EU:n kohtaamaan aiemman ulkopolitiikkansa rauniot. Samaan aikaan kasvavat systeemiset riskit, joita tuskin kukaan on ajatellut: varjopankit, joiden koko ja keskinäiset yhteydet tekevät valtion valvonnasta riittämätöntä, voisivat kriisissä toimia katalysaattorina globaalille rahoitusjärjestelmälle, joka on edelleen epävakaa vuoden 2008/9 romahduksen jälkeen.

Kaikki nämä kehityskulut kertovat samaa tarinaa: Viime vuosikymmenten sääntöihin perustuva järjestys oli hauraampi kuin aiemmin ajateltiin. Nyt on syntymässä uusi rakenne – eikä kukaan voi olla varma, onko se lopulta vakaampi, oikeudenmukaisempi vai rauhanomaisempi. Mutta yksi asia on selvä: Niiden, jotka haluavat selvitä näistä mullistuksista, on oltava rohkeita asettamaan prioriteettejaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei saa eksyä symboliseen politiikkaan, vaan kokonaiskuvaa on tarkasteltava johdonmukaisesti – teknologisesti, sosiaalisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Maailma on järjestäytymässä uudelleen. Euroopalle tämä tarkoittaa, että jos se ei aseta omia viitekehyksiään, sen on lopulta elettävä niiden puitteissa, jotka muut sille rakentavat.

https://mailchi.mp/makroskop/ordnungssuche-im-globalen-gewitter?e=f556496d46

"Olkaamme tarpeeksi voimakkaita"

 Jacques Delors -instituutti

Jacques Delors instituutin uutiskirje joulukuussa 2025 

"Olkaamme tarpeeksi voimakkaita herättääksemme kunnioitusta ja edistääksemme vapauden ja solidaarisuuden arvojamme." Uutiskirje lainaa Jacques Delorsin puhetta 17. lokakuulta 1989.

Puhe, joka pidettiin College of Europen 40. lukuvuoden kunniaksi Bruggessa 17. lokakuuta 1989. Koko puhe täällä .

2025: Vaihtelevia tuloksia ja raaka geopoliittinen todellisuus 

Vuosi 2025 on päättymässä. Eurooppalaisille se on ollut monella tapaa kiireinen ja tapahtumarikas, ja on selvää, että tämän oudon vuoden lopussa vallitsee hämmennyksen tunne. Harva vuosi on nähnyt eurooppalaisten joutuvan niin perusteellisesti koetukselle kriisien ja haasteiden runsauden myötä. Suuret aloitteet, kuten puhtaan teollisuuden laki, kilpailukykykompassi ja valkoinen kirja Euroopan puolustuksesta, sekä kiistattomat tavoitteet, joita osoittavat sitoutuminen sisämarkkinoiden viimeistelyyn vuoteen 2028 mennessä ja heinäkuussa esitetty ehdotus seuraavaksi monivuotiseksi rahoituskehykseksi, viittaavat siihen, että meneillään olevien haasteiden laajuus on täysin ymmärretty. Samoin eurooppalaiset näyttävät pyrkivän vahvistamaan globaalia vaikutusvaltaansa lisäämällä neuvotteluja kauppasopimuksista, mukaan lukien Mercosurin kanssa tehty sopimus, ja puolustuskumppanuuksista, kuten strateginen kumppanuus Ukrainan kanssa, sekä järjestämällä kansainvälisiä huippukokouksia (Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maiden kanssa marraskuussa).

Ja silti kollektiivisessa alitajunnassamme tämä todellinen institutionaalinen aktivismi on suurelta osin pyyhkiytynyt pois niiden sudenkuoppien ja epäonnistumisten vuoksi, joita eurooppalaiset ovat kohdanneet tänä vuonna.

Donald Trumpin viime heinäkuussa pakottama kauppasopimus jää todennäköisesti silmiinpistävimmäksi kuvaksi. Tämä episodi paljasti eurooppalaisten vaikeudet voimatasapainon luomisessa Yhdysvaltoihin nähden ja vahvisti sen, minkä Daniel Debomy on analysoinut vuosikymmenten ajan kyselyissä * European Citizens and the European Union 1985–2025* : odotuksen EU:n suojelusta, mutta myös jatkuvan epäilyn sen todellisesta kyvystä puolustaa etujaan. Vain muutama viikko aiemmin, kesäkuun lopussa, Naton huippukokous Haagissa oli jo luonut tietynlaista levottomuutta. Vaikka eurooppalaisten pyrkimyksen vahvistaminen jatkaa sotilasmenojensa lisäämistä oli välttämätöntä, mikään, yhteisten heikkouksiemme lisäksi, ei oikeuttanut imartelua, joka hallitsi keskusteluja Yhdysvaltain presidentin kanssa. Thierry Tardy muistuttaa meitä oikeutetusti äskettäin verkkosivuillamme julkaistussa politiikka-asiakirjassaan , että liittokunnan eurooppalainen pilari on ainoa uskottava – kapea, mutta välttämätön – tie sekä transatlanttisen solidaarisuuden että eurooppalaisen autonomian säilyttämiseen. Samoin Guillaume Duval kyseenalaistaa Euroopan ja Etelä-Amerikan välisen suhteen: menetetty tilaisuus, joka on kiireellisesti tartuttava, kun otetaan huomioon eurooppalaisten heikko edustus viimeisimmässä EU:n ja CELACin huippukokouksessa marraskuussa.

Epäröinnit ja takaiskut ovat huolestuttavia jopa Euroopan sisällä. Euroopan parlamentti koki todellisen uudelleenjärjestelyn vuonna 2025, kun vaihtoehtoinen enemmistö (EPP – radikaalioikeisto – äärioikeisto) nousi esiin, mikä merkitsee irtiottoa edellisestä kaudesta. Vihreän kehityksen ohjelma, nykyinen puhtaan teollisuuden laki, asettaa etusijalle kilpailukyvyn ja yksinkertaistamisen, joskus ilmastotavoitteiden kustannuksella. CSRD:n ja CS3D:n hylkääminen voisi merkitä laajemman purkamisen alkua. Phuc-Vinh Nguyen on käsitellyt näitä huolenaiheita ja käsitellyt niitä tarkemmin toimintapoliittisessa asiakirjassaan ETS2: Cornerstone of the European Green Deal or First Domino ?

Berliiniläinen kollegamme Philipp Jäger kyseenalaistaa Saksan uudet teollisuussähkön tuet poliittisessa tiedotteessaan "Varoittava tarina vai malli Euroopalle? Miten jäsenvaltioiden tulisi reagoida Saksan uuteen sähkötukeen ". Nämä tuet, jotka ovat tulleet mahdolliseksi eurooppalaisten valtiontukisääntöjen lieventämisen ansiosta, eivät ole merkittävä uhka muiden jäsenvaltioiden kilpailukyvylle, mutta heikentämällä hintasignaaleja ja jättämällä huomiotta strategiset sektorit tai todelliset hiilestä irtautumisen tarpeet, ne vaikuttavat tehottomilta.

Toinen aihe oli Euroopan unionin laajentuminen ja sen mukanaan tuomat uudistukset . Lukáš Macek, Thierry Chopin ja Christian Lequesne kuvaavat politiikka-asiakirjassaan monimutkaista yhtälöä, jonka eurooppalaiset kohtaavat integraatioprosessissa, ottaen huomioon ehdokasmaiden radikaalisti erilaiset tilanteet ja EU:n sisäisen yleisen mielipiteen, joka ei aina ole suotuisa tälle prosessille. Samaan aikaan Brysselissä pidetty ensimmäinen laajentumisfoorumi vahvisti tätä "monimutkaisen yhtälön" tunnetta.

Vuosi 2025 ei siis ollut menetetty, vaan käänteentekevä. Vuosi, jolloin unioni, ankaramman maailman paineen alla, moninkertaisti vastauksensa onnistumatta aina toteuttamaan niitä strategisesti tai poliittisesti. Vuosi, jolloin Eurooppa oppi – joskus tuskallisesti – ettei valtaa voi määrätä: sitä rakennetaan, rahoitetaan ja puolustetaan. Vuosi 2026 näyttää, pystyykö Eurooppa ottamaan tämän askeleen. Koska pelkän aloitteellisuuden aika on ohi – nyt on johdonmukaisuuden, rohkeuden ja kyvyn muuttaa tavoitteet todelliseksi vallaksi.

 

Nauti lukemisesta.

Sylvie Matelly

Jacques Delors -instituutin johtaja

Mustasta nollasta huimaan velanottoon

Saksan liittovaltion budjetti vuodelle 2026 

Saksan liittovaltion ensi vuoden budjetti vuodelle 2026 on valmis lopulliseen hyväksyntään parlamentissa. Asiasta vastaava budjettivaliokunta hyväksyi ministeriöiden budjettien lopulliset muutokset eilen illalla yli 15 tuntia kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Budjetissa ennakoidaan liittotasavallan historian toiseksi suurinta uutta velkaa – ja se koostuu seuraavasti:

Perusbudjetin menot ovat 524,54 miljardia euroa .

Tästä noin 58,3 miljardia euroa on varattu investointeihin .

Uuden velan arvioidaan olevan 97,965 miljardia euroa - ilman ydinbudjetin ulkopuolella olevia erityismenoja infrastruktuuriin, ilmastoneutraaliuteen sekä asevoimiin.

Tämä tarkoittaa noin kahdeksan miljardin euron lisäystä perusbudjettiin hallituksen luonnokseen verrattuna.

Miljardeja lainoja erityisrahastoista

Tämän lisäksi  tulee kuitenkin myös lainanotto infrastruktuuriin ja ilmastoneutraaliuden erityisbudjetteihin sekä Saksan asevoimille. Aiempien lausuntojen mukaan uuden velan kokonaismäärän odotetaan siis olevan reilusti yli 170 miljardia euroa. Se oli korkeampi vain koronaviruspandemian aikana vuonna 2021.

Liittopäivien parlamenttiryhmät selittivät yksityiskohtia useissa lehdistötilaisuuksissa tänä aamuna. Budjetti on määrä hyväksyä virallisesti marraskuun viimeisellä viikolla

 Yli 30 prosentin velkasuhte kokonaistaloudesta vuositasolla - eikö se ole mitä jyrkimmässä ristiriidassa Euroopan Komission Kasvu- ja Vakaussopimuksen tiukkojen rajojen kanssa, erityisesti 3%:n alijäämätavoitteen kanssa? Keinoksi on valikoitunut talouden jakaminen ydinbudjettiin ja erityisbudjetteihin, mikä on tietenkin pahassa ristiriidassa sen periaatteen kanssa, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen kertomus koko taloudesta ja jonka sisällä kaikki tapahtumat ja toiminnot kuvataan. Suomalaisen kirjanpitolainsäädännön mukaan tällainen varsinaisen budjetin ulkopuolisten erityiskassojen pito on jyrkästi kiellettyä. Koskahan tähän epäkohtaan puututaan - vai puututaanko ollenkaan? Meillä tietynlaista erityisbudjettia edustavat työeläkerahastot, joita ei lasketa julkiseksi omaisuudeksi mutta joilla kuitenkin on valtion vastuuta kantava lakisääteinen tehtävä - pitää huolta siitä, että kansalaiset sasvat eläkkeensä myös tulevaisuudessa. Työeläkerahastot on tavallaan valtion lakisääteistä tehtäväää hoitava erityisvaluutta, jonka sellaiseksi tekee sen itsenäinen rooli ja pyrkimys sijoittamalla tapahtuvaan kartuttamiseen...

Tänään 15.11. 2025 SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa puheenjohtaja Lindtman nosti puheenvuorossaan keskusteluun SDP:n ja Vasemmistoliittoa lukuunottamatta kaikkien puolueiden hyväksymän sitoutumisen yli vaalikausien ulottuvaan sopeutusohjelmaan tavoitteena velkasuhteen palauttaminen Euroopan Komission asettamiin velkaantumis- ja alijäämärajoihin. Saksan ratkaisu näyttää tässä suhteessa täysin erilaiselta. Yli kolmasosan velkamäärä ydinbudjetin ja erityisbudjettien kokonaisuudessa tarkoittaa tarkoittaa siirtymistä "mustasta nollasta" vahvaan elvytyspolitiikkaan ja samalla Kasvu- ja Vakaussopimuksen rajoitusten täydellistä sivuuttamista.

Jos Saksan liittovaltion budjettia verrattaisiin Suomen vuoden 2026 talousarvioon ja toimittasiin samassa hengessä, se tarkoittaisi nykyisen, n. 9 mrd:n velanoton kasvattamista voin 30:een miljardiin erityisbudjetin muodossa. Sillä voitaisiin rahoittaa ensiksikin koko SOTE-uudistus Marinin hallituksen päätösten tasolla, vahvistaa nopeasti kuntien mahdollisuuksia saada työttömät työsuhteisiin joko julkiselle sektorille tai jopa yleistä hyvää toteuttaviin yrityksiin, rahoittaa ympäristöhankkeita, lupaavia startup-yrityksiä sekä kattaa kansallisen puolustuksen kuluja. Painopisteen tulisi kuitenkin olla kaikkien kynnelle kykenevien saaminen kokopäiväisiin, työehtosopimusten mukaisiin työsuhteisiin. Tämä käynnistäisi sellaisia moninkertaistajia, jotka mahdollistaisivat nopeasti myös velkarahan takaisinmaksun. Erityinen valtti Suomelle olisi se, että tarvittava velka otettaisiin suomalaisilta työeläkerahastoilta ja niille maksettaisiin keskimääräistä osaketuottoa vastaava korko. Tällöin velka hyödyttäisi työeläkejärjestelmää ja vähentäisi nopeasti paineita ryöeläkemaksujen korottamiseen.

Koen tämän muutoksen Saksan makrotalouspolitiikassa monella tapaa kääntentekeväksi. Se on ristiriidassa - itse asiassa täysin vastakkaista - Kasvu- ja Vakaussopimuksen suhteen ja kirjanpidollisestikin se rikkoo periaatetta, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen narratiivi valtion talouspolitiikasta - siis mitään erityiskassoja tai sitä tarkoittavia rahastoja/rakenteita ei pitäisi olla olemassa. Kaiken pitäisi oikeusvaltioperiaatteen mukaan olla avointa ja näkyä sekä talousarviossa että tilinpäätöksessä. Kokonaisuudessaan Saksan sinipunahallituksen ratkaisu on endogeeninen, omapäätöksinen ja mahdollistaa sekä konservatiivisen että sosialidemokraattisen politiikan ohjelmallisia tavoitteita. Valtavat satsaukset aseteollisuuteen tähtäävät ilmeisesti siihen, että Saksa kaappaa europpalaisen synkronisaation nimissä valtaosan suurista aseteollisista hankkeista ja tekee tästä teollisuudenhaarasta uuden saksalaisen menestystarinan  - selkeästi hallituksen konservatiivisia tavoitteita. Tosin suuren ongelman aiheuttavat Kiinan asettamat rajotukset harvinaisten maametallien ja niistä tehtyjen jalosteiden ja tuotteiden saatavuuteen - Kiina on kyseenalaistamissa niiden käyttämisen militaristisiin tarkoituksiin. Satsaukset ympäristö- ja infrahankkeisiin ovat Saksan hallituksessa ilmeisen selvästi sosialidemokraattisia painotuksia. Ratkaisu osoittaa endogeenisen makrotalouspolitiikan ideologisen neutraaliuden - se itsessään ei aseta rajotuksia fiat-henkiselle monetaristiselle resurssienkäytölle. Näistä syistä olen tallentanut tämän päivityksen ja sen kommentit tähän blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" - siitähän tässä nimenomaan makrotalouden kannalta on  kysymys.

Yksi varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Euromaiden velkaantuminen tapahtuu vieraassa valuutassa, jota koskeva päätösvalta ei ole niiden omissa käsissä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, euron rahapolitiikasta päättää perustuslaillisilla valtuuksilla Euroopan Keskuspankki ja finanssipolitiikasta samanlaisilla valtuuksilla Euroopan Komissio. Ulkopuoliset eksogeeniset tahot voivat siten vaikuttaa euromaiden talouden tilaan ja sen arviointiin. Vaikka EKP:n rahapolitiikka on itsenäistä ja poliittisen vaikuttamisen ulkopuolella, ei liene kuitenkaan liian rohkeaa väittää, että tietynlainen lojaliteetti eurojärjestelmää ja jäsenvaltioita kohtaan vallitsee ilmeisesti kaikissa olosiuhteissa. 

Dollarin loppu? Mitä jos kukaan ei osta Yhdysvaltain velkaa?

 

USA:n valtionvelka on runsaat 34 000 miljardia dollaria: tätä valtionvelkaa rahoitetaan joukkovelkirjalainoilla, "bondeilla"  joita myydään ja joihin yritykset, kansalaiset ja jopa valtiot sijoittavat varojaan, onhan USA:n dollari tunnetusti kansainvälinen, turvalliseksi sijoituskohteeksi koettu  reservivaluutta. Dollariin ja USA:n talouteen kohdistuvia paineita ja pakoa joukkovelkakirjalainoista avataan linkkinä olevalla videolla, jonka pohjalta tässä avaan amerikkalaista makrotalouspolitiikkaa.

Nyt tilanne on - USA:n repivän ja rankaisevan tariffipolitiikan myötä selvästi muuttumassa. Sellaiset suuret kansantaloudet kuin Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka ovat joutuneet näiden tullien kohteeksi. Vastatoimena - yhtenä monista - ne ovat alkaneet vähentää USA:n joukkovelkakirjalainoitusta. Ensimmäistä kerta pitkiin aikoihin kaikki tarjolla olleet  bondit eivät olekaan käyneet kaupaksi.

Kysymys kuuluu, miten USA rahoittaa tästä eteenpäin valtavan velkataakkansa ja niihin liittyvän valtavan korkojen maksun. Jos valtiot lakkaavat rahottamasta USA:n taloutta, voidaanko vaje korvata yritysten ja kansalaisten bondiostoilla? COVID19-kriisin aikaan keskuspankki Fed teki poikkeuksen ja osti linkin takana olevan videon mukaan Yhdysvaltain velkoja miljarditolkulla omiin taseisiinsa. Tämä toimi on tunnetusti valtavirtataloudessa ollut pitkään pannassa siksi, että sen perätään herättävän julkisen sektorin voimistuessa ahneutta, ylilyöntejä ja aiheuttavan inflaatiota. Toisaalta juuri keskuspankkirahoitus on Modernin Monetaarisen Teorian mukaan oman valuutan omaavalle valtiolle täysin laillinen ja toimiva vaihtoehto menojensa rahoittamiseen ja budjettinsa tasaåainoittamiseen, tarvitaan vain taitavaa julkisen sektorin ja valtion vahvistamista ja tarvittaessa verotuksen avulla tapahtuvaa liiaksi kasvaneiden kulutusmahdollisuuksien rajoittamista. Investoinnit julkisiin palveluihin, infrastruktuuriin ja ja uusiin visioihin kuten kansalaisjärjestöihin ja yteiskuntapolitiikkaa tukevaan yritystoimintaan tulevat kysymykseen.

Videolla varoitellaan juuri keskuspankkirahoituksen inflaatiota kiihdyttävästä vaarasta. Muistan tunnetun MMT:n esittelijän ja puolustajan Lauri Holapan väitelleen muutama vuosi sitten tohtoriksi juuri tällä aihealueella.Väitöskirjan mukaan  keskuspankkirahoitusta oikein käytettynä ei tarvitse olla seurauksena inflaation kiihtyminen.

Yhdysvallat on ajautumassa suurten velkojen, jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan haavoittuvuuksien ja yltiöpäisen politiikan seurauksena kriisiin, joka pakottaa tarkistamaan valtavirtatalouden epätarkkaa ja pelokasta suhtautumista Moderniin Monetaariseen Teoriaan. Itsenäisen keskuspankin ja oman valuutan omaavan maan ei tarvitse koskaa ajautua selvitystilaan, Murtuvatko jatkossa tabut myös vahvaa valtiota tukevan raha- ja finanssipolitiikan avautumisen muodossa?

Eurooppa antautuu...

Taas kerran joudun lainaamaan Brysselissä toimivaa lehtimiestä Eric Bonsea, joka on muutamassa vuodessa ja omastakin mielestään aivan sattumalta kohonnut blogillaan LOST IN EUROPE merkittäväksi Eurooppa-analyytikoksi. Vastoin nykyisen median yleiseurooppalaista tapaa hän ei suostu pelkkään eurooppapolitiikan hymistelyyn eikä varsinkaan menossa olevaan sotahenkiseen, vihanpitoa ja sotilaallista uhkaa ratkaisumallina korostavaan ilmapiiriin. Hän esittää yksityiskohtaista ja dokumentteihin perustuvaa kritiikkiä tavalla, jota Suomessa ei juurikaan kuule mutta joka muhii meilläkin nyt esillä pidettyjen patologisten ja sodanuhkaa enteilevien asenteiden takana. "Rauhan erakkona" (vrt. Juhani Ahon samanniminen novelli) kauhistelen  totaalisesti muuttunutta yleistä ilmapiiriä, joka on nostanut aikaisemmin peiteltynä ja alitajunnassa piilossa olleen patologisen eurooppalaisen luonteenpiirteen  aikaisemman rauhaa ja luottamuksen rakentamista korostaneen ilmapiirin tilalle. Boncen kooste on erinomainen; se sisältää runsaasti linkkejä tausta-aineistoihin ja on siksi tärkeä dokumentti täälläkin tallennettavaksi tulevaisuuden tapahtumia ajatellen.

Viimeinen mahdollisuus talouspolitiikassa: Von der Leyen antautuu

Eric Bonse blogissaan LOSTINEUROPE, kesäsarjassaan

22. elokuuta 2025

"Miten Saksa ja EU käyttävät "viimeistä tilaisuuttaan"? – Talouspolitiikassa EU:n puheenjohtaja von der Leyen on antautunut Yhdysvaltain presidentille Trumpille. Asiat eivät näytä hyvältä muuallakaan. Kesäsarjan osa 9/10

Aloitetaan yhteenvedolla tärkeimmistä trendeistä viime lainsäädäntökaudelta:

Yhteys katkennut ja teollistuminen alas: Saksan ja Euroopan taloudet ovat menettäneet yhteyden Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Eurooppaa uhkaavat teollistumisen alasajo ja "hidas tuska", varoittaa EKP:n entinen pääjohtaja Draghi.

Draghin "Marshall-suunnitelma": Draghi varoittaa, että ilman uutta "Marshall-suunnitelmaa" Eurooppa ei enää pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Hän vaatii 750–800 miljardin euron lisäinvestointeja vuodessa .

Venäjän vastainen pakotepolitiikka: Uusien pakotteiden  jatkuvasta asettamisesta huolimatta ei ole näyttöä siitä, että rankaisevilla toimenpiteillä olisi ollut toivottu vaikutus . Ne ovat kuitenkin johtaneet korkeampiin energian hintoihin, mikä on vakauttanut Venäjän tuloja, kun taas Saksa ja EU kärsivät energian hintakriisistä.

"Strategisen autonomian" puute: EU on menettänyt itsenäisyytensä Ukrainan sodan jälkeen . "Strategisen autonomian" diskurssista huolimatta EU:n strategiat ovat epäselviä, erityisesti sen suhteissa Yhdysvaltoihin. EU ei ole valmistautunut mahdolliseen kauppasotaan Yhdysvaltojen kanssa.

Taloudelliset rajoitteet: Saksalla ja EU:lla ei ole tarvittavia resursseja selvitäkseen kauppasodasta Yhdysvaltojen kanssa tai tukeakseen Ukrainaa. EU:n uudet velkasäännöt ja Saksan velkajarru estävät ratkaisun löytämisen talousongelmiin.

Tämä on löydös tammikuussa 2025 julkaistusta e-kirjasta "The Commission of Last Chance". Kuusi kuukautta myöhemmin analyysi on pysynyt muuttumattomana. Mutta tilanne on muuttunut entistä vakavammaksi.

Uusi EU-komissio on esitellyt "kilpailukykykompassin" , jolla se aikoo toteuttaa Draghin suositukset. Painopiste on byrokratian vähentämisessä, mikä on tarkoitus saavuttaa niin sanotuilla "omnibus"-paketeilla.

Mutta eurooppalainen "Marshall-suunnitelma" puuttuu, ja investoinnit ovat edelleen huomattavasti kysyntää alhaisemmat. Siksi tie "hitaaseen tuskaan" todennäköisesti jatkuu. Vain Saksa antaa uutta vauhtia (lisää tästä seuraavassa jaksossa).

Uusi, odottamaton ongelma kuitenkin ilmenee: Von der Leyen on antautunut kauppasodassa Yhdysvaltain presidentti Trumpia vastaan. Hän ei ainoastaan ​​hyväksynyt korkeampia Yhdysvaltojen tulleja eurooppalaisille viennille, vaan myös lupasi investointeja Yhdysvaltoihin!

EU-komissio epäonnistuu

Tämä on talouspoliittinen tappio ensiluokkaisesti. EU, ylpeä ja oletettavasti maailman suurin kauppamahti, taipuu Yhdysvaltojen painostukseen – mikä tarkoittaa, että EU-komissio epäonnistuu tärkeimmällä vastuualueellaan – ulkomaankaupassa.

Paljon ylistetty "strateginen autonomia" on typistetty absurdiuteen. Von der Leyen on tehnyt merkittäviä myönnytyksiä Trumpille strategisesti tärkeillä energian ja asevarustelun aloilla, joilla EU:sta tulee tulevaisuudessa entistä riippuvaisempi.

Tämä koskee myös niin kutsuttua "tekoälyä". Yhdysvallat on jopa ottanut sen käytön hallintaansa. Lisäksi joitakin EU-säännöksiä, kuten eurooppalaista toimitusketjulakia (European Supply Chain Act), on tarkoitus mukauttaa Trumpin hallinnon toiveiden mukaisiksi.

Saksan EU-johtaja vastasi lopulta "viimeiseen mahdollisuuteensa" talouspolitiikassa julistamalla riippuvuuden . Lyhyellä aikavälillä tämä voi auttaa lieventämään Trumpin luomaa epävarmuutta – mutta pitkällä aikavälillä se on kohtalokasta.

Koska tätä huonoa "sopimusta" (jota ei ole vieläkään täysin neuvoteltu) seuraavat todennäköisesti Yhdysvaltojen lisävaatimukset. Tämä on ilmeistä Ukrainan politiikassa, ja se on jo käymässä ilmeiseksi Kiinan politiikassa...

Kesäsarjan seuraava jakso esitetään maanantaina 25.8. -25. Kaikki jaksot  ovat katsottavissa täältä . Katso myös Kolme (kehnoa) perustelua antautua Trumpille.

PS: EU-komissio esitteli 21. elokuuta puitesopimuksen, jossa on uusia yksityiskohtia kauppasopimuksesta. Se osoittaa, että EU alistuu Yhdysvalloille entistä voimakkaammin kuin aiemmin tiedettiin. Katso raporttini "taz"-lehdessä!