Pilvikapitalismi - uusi versio feudalismista?

 Kreikkalainen taloustieteilijä ja Kreikan aikaisempi valtionvarainministeri Yanis Varoufakis on tässä haastateltava uuden kirjansa merkeissä. Siinä hän povaa vanhanmallisen kapitalismin olevan henkitoreissaan ja sen kuolema on lähempänä kuin osaamme arvatakaan. Tässä referointia hänen haastattelustaan Euronewsin ohjelmassa: 

Kysymys ei ole tässä kapitalismin uudessa vaiheessa produktiivisesta tuottamisesta vaan voiton ottamisesta yhdelle omistajalle tai pienelle omistajaryhmälle korkotyypisen välirahan muodossa.

Pilvikapitalismissa tekoäly ja algoritmit treenaavat tunteakseen Sinut paremmin ja tehdäkseen Sinulle yhä houkuttelevampia tarjouksia. Tämä on eri asia kuin perinteinen mainonta. 

Uudet "pilvipohatat" eivät tee rahaa niinkään uusilla tuotteilla, vaan paremmalla ja täsmällisemmällä tiedolla sinun mielihaluistasi. Tavaravarasto voiton tuottajana on muuttumassa tietovarastoksi, jolla tiedon omistaja kasvattaa lisääarvoaan.

Näissä oloissa opitimistinen suhtautuminen tulevaisuuteen edustaa enemmänkin naiviutta kuin todellista tietoa siitä mitä tapahtuu. Varoufakisin mielestä ei ainoastaan ilmaston muutos, vaan koko voitonmuodostustapa on viemässä maailmaa vakavalla tavalla huonompaan suuntaan. Hän sanoo olevansa pessimisti, mutta samalla toivorikas tulevaisuuden suhteen. Hänkin sanoo rakastavansa teknologian lähes uskomattomia saavutuksia, mutta on samalla äärimmäisen huolestunut siitä, että tietoteknologian keskittymisen myötä kaikki pääomat ovat kasautumassa muutaman harvan käsiin. Tätä,  vuoden 2008 jälkeen alkanutta muutosta Faroufakis kuvaa uudeksi pääomafeudalismiksi.

Vuoden 2008 jälkeen pankit ja vakuutuslaitokset pelastettiin ja niille kertyi valtavat pääomat, jotka eivät ole kuitenkaan heikon ostovoiman vuoksi siirtyneet investoinneiksi vaan pankkien omien osakkeiden ostoiksi ja oman pääoman lisäämiseksi. Ainoat läntiset investoijat ovat olleet tietotekniikkajättiläiset, jotka ovat luoneet oman rinnakkaisuniversuminsa digitaalisiin pilvimuodostelmiin valtavan tiedonkeruun muodossa .

Samalla myös raha, pääomat alkoivat kerääntyä pilvien kautta "pilvipohatoille", ei tuotannosta saadun voiton, vaan korkotyyppisen ylijäämän keruun muodossa.

Todellinen korko pysyi pitkään nollan vaiheilla, kun raha lisääntyi velanmuodostuksen kautta todelliseen teknomuutokseen kuten automaatioon, robotteihin ja parempaan logistiikkaan . Varoufakis sanoo ihailevansa uutta teknologiaa ja sen saavutuksia. Pilvipääoma muodostuu tekoälyn ja algoritmien avulla hankitusta käyttäytymistä koskevasta  tiedosta.

Pilvipohatat kuten Amazon ja Facebook eivät todellisuudessa tuota mitään uutta eikä niiden kanssa voi tehdä yrityspohjalta juurikaan yhteistyötä. Ne ohittavat perinteiset markkinat ja keräävät suvereeneilla tietopohjillaan valtavat määrät välirahaa tarjoamastaan palvelusta. Myös tuottava yritysmaailma on riippuvainen näistä pilvijättiläisistä. Varoufakis haluaa välttää näistä muodostelmista nimitystä monopoli, koska se hänen käsitteistössään liittyy nimenomaan markkinaan. Pilvijättiläisissä kuten Amazonissa tai Alibabassa algoritmit tietävät mitä Sinä haluat ja ne korvaavat Varoufakisin mukaan perinteisen markkinapaikan ja samalla yritysten välisen kilpailun.

Ratkaisua tähän suureen ongelmaan ei ole löydettävisä teknologian, vaan sosiaalisen ja poliittisen ohjauksen puolelta. Pilvijättiläiset omistavat meistä uskomattoman määrän tietoa ja hallitsevat ylivoimallaan elämäämme ilmeisesti yhä suuremmassa määrin. Varoufakisille sosialistina ratkaisu tähän tulevaisuuden suureen ongelmaan on tällaisen tuotannon sosialisointi, yhteisomitaminen.

Toimittajan ehdotukseen pilvijättiläisten ja muiden jättiläisyritysten demokratisoinnista Varoufakis toteaa toimittajan ja hänen elävän eri maailmoissa. Jos Adam Smith - "Kansojen vallisuuden" kirjoittaja 1700-luvulla - heräisi ja näkisi nyt tapahtumassaolevan muutoksen, hän kauhistuisi.

Tottakai, Amazon ja Facebook pilvijättiläisten tapaan tajoavat mahdollisuuksia yrityksille olla mukana busineksessa, mutta tavalla joka tekee heistä tämän modernin feudalismin torppareita, Vaikka nämä jättiläiset tarjoavat meille mahdollisuuden olla "pikku-BBC" -toimituksia, todellisuudessa tiedon yksipuolisuus on muodostunut valtavirraksi eikä meillä ole koskaan ollut niin yksipuolista mediaa kuin tämän päivän yhteiskunnassa. Ongelma on, että me elämme Huxleyn  vuoden 1984 "Uljaassa uudessa maailmassa", jossa me kaikki olemme valtavien pilvijättiläisten orjia. 

Varoufakis palauttaa mieleen taloustieteilijä Ricardon kritiikin vuodelta 1810 Napoleonin ajan viljakuninkaita (landsloords) kohtaaan, jotka rikastuivat valtavasti välittäessään pienten tuottajien viljaa armeijoille ja jotka "tienasivat omaisuuksia nukkuessaan". Samalla tavalla, nykypäivän taivasvarkaat vetävät vaihtoon tarkoitetut pääomat pois markkinoilta omiin pilvisäilöihinsä. 

Kansalaiset tekevät siis yhä suuremmassa määrin "paskatöitä" samalla kun pankit inflaation ja korkojen noston avulla keräävät pääomaa pois markkinoilta. Varoufakis ei usko Leninin tavoin siihen, että mitä huonommin menee, sitä vallankumouksellisemmaksi ja siinä suhteessa paremmaksi tilanne tulisi. Hän sanoo nähneensä, kuinka kansalaisten ostovoima laskee vuosi toisensa jälkeen eikä käännettä ole todellisuudessa nähtävissä.

Algoritmit tekevät omalla tavallaan rakastettavan hienoa työtä ja periaatteessa sitä voidaan käyttää myös yhteisen hyvän tuottamiseen. Algoritmit opettavat meitä ja korvaavat opettajia, mutta lisäksi tarvitaan opettajia jotka opettavat meitä ymmärtämään niiden toimintaa ja kehittämään niitä toivottuun suuntaan. Juuri tästä syystä meidän tulisi olla kiinnstuneita siitä, millaista yhteiskunnallista arkkitehtuuria niiden avulla luodaan. Pilvipalvelut voivat optimoida ilmastomuutoksen hallintaan liittyvää raaka-aineiden ja teknologian käyttöä ja palvella monella tapaa älykkäästi kansalaisia sen sijasta että ne kiihdyttävät kansalaisten raivoa ja vihamielisyyttä ja sopeuttavat kuluttamaan yhä enemmän ja etenkin sellaista mitä he eivät koskaan todellisuudessa tarvitse. Algoritmit, tekoäly ja pilviteknologia voivat olla hyvä renki mutta huono isäntä, kuten tilanne tällä hetkellä on.

Mitä voidaan tehdä? Varoufakisin mielestä meidän lopetettavat ns. vapaat palvelut. Hän ehdottaa "mikromaksua palveluista" ja irtipääsemistä tarpeita ja elämäntapaa vääristävistä ilmoituksista. Toinen hänen muutosehdotuksistaan koskee yritys- tai korporaatiolainsäädäntöä siten, että jokaisella mukanaolijalla on yksi osuus, joka on voimassa niin kauan kuin hän on työssä, jäsenenä tai asiakkaana yrityksessä samaan tapaan kuin yliopiston kirjastokortti joka oikeuttaa lainaamisiin ja palvelihin niin kauan kuin hän on yliopiston kirjoissa. Tämä merkitsisi Varoufakisin mielestä rauhan ja oikeudenmukaisuuden kunnianpalautusta.

Algoritmit tekevät omalla tavallaan rakastettavan hienoa työtä ja periaatteessa sitä voidaan käyttää myös yhteisen hyvän tuottamiseen. Algoritmit opettavat meitä ja korvaavat opettajia, mutta lisäksi tarvitaan opettajia jotka opettavat meitä ymmärtämään niiden toimintaa ja kehittämään niitä toivottuun suuntaan. Juuri tästä syystä meidän tulisi olla kiinnstuneita siitä, millaista yhteiskunnallista arkkitehtuuria niiden avulla luodaan. Pilvipalvelut voivat optimoida ilmastomuutoksen hallintaan liittyvää raaka-aineiden ja teknologian käyttöä ja palvella monella tapaa älykkäästi kansalaisia sen sijasta että ne kiihdyttävät kansalaisten raivoa ja vihamielisyyttä ja sopeuttavat kuluttamaan yhä enemmän ja etenkin sellaista mitä he eivät koskaan todellisuudessa tarvitse. Algoritmit, tekoäly ja pilviteknologia voi olla hyvä renki mutta huono isäntä, kuten se tällä hetkellä on.

Mitä voidaan tehdä? Varoufakisin mielestä meidän lopetettavat ns. vapaat palvelut. Hän ehdottaa "mikromaksua palveluista" ja irtipääsemistä tarpeita ja elämäntapaa vääristävistä ilmoituksista. Toinen hänen muutosehdotuksistaan koskee yritys- tai korporaatiolainsäädäntöä siten, että jokaisella mukanaolijalla on yksi osuus, joka on voimassa niin kauan kuin hän on työssä, jäsenenä tai asiakkaana yrityksessä samaan tapaan kuin yliopiston kirjastokortti joka oikeuttaa lainaamisiin ja palvelihin niin kauan kuin hän on yliopiston kirjoissa. Tämä merkitsisi Varoufakisin mielestä rauhan ja oikeudenmukaisuuden kunnianpalautusta.

Toimittaja kysyy, voisiko ns. lohkoketjutekniikka (blockchain) palvella näitä samoja päämääriä. Varoufakisin käsityksen mukaan lohkoketjutekniikka on vain tekniikkaa, jota esimerkiksi uskonnolliset suuntaukset voisivat käyttää hyväkseen vastoin muiden kansalaisten ja vähemmistöjen oikeuksia. Muutokset joita hän ehdottaa ovat yksinkertaisia: "ne voidaan kirjoittaa paperinpalaselle". Hän on toivorikas eikä halua taipua mukaan pelkäämään "tuhosuuntaista evidenssiä".

Demokraattinen sosialismi ja osallistava yritystoiminta

Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sopimustoimintaa ei ole syytä rajata pelkkiin palkkavaatimuksiin, vaan sopimus (contract) voi pitää sisällään muitakin ulottuvuuksia. Tällaisia ovatr mm. yrityksen voiton jakaminen omistajan lisäksi myös niille jotka työllään ovat olleet tulosta tekemässä. Yritysten omat eläkerahastot voisivat tuoda tuntuvaa lisää selvästi haperoitumassa olevaan eläkejärjestelmään. Myös palkansaajarahasto yrityksen sisällä voisi mahdollistaa monenlaista uutta ulottuvuutta yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kun puhutaan paikallisesta sopimisesta, ei ole syytä takertua pelkkiin vanhoihin sopimuksiin, vaan tarkastella sopimista laajemmasta näkökulmasta. Ei kaikilla omistajilla ole pelkkä henkilökohtaisen voiton tavoittelu ainoana motiivina. Hyvinvoinnille voitaisiin tätä kautta rakentaa vahvan valtion ruinnalle toista tukijalkaa. Tämä on tärkeää myös siksi, että Euroopan Unionin ideologinen rakenne ei suosi valtion voimistamista ja tätä kautta tapahtuvaa kuntoutumista.

 

Kolme selitystä esitetään: vähäinen kiinnostus yhteisorganisaatioita kohtaan, ammattiyhdistysten merkitys organisaation oppimisessa, vastakkainasettelu kapitalismin ja markkinoiden poliittisen vasemmiston kanssa  ja  ”palkansaajien varojen” eli palkansaajarahastojen politiikan epäonnistuminen."

 Miksi taloudellinen demokratia ei ole edennyt yrityksiin Ruotsissa, vaikka maa on tunnetusti maailman johtava sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio? Göteborgin yliopiston poliittisten tieteiden professori Bo Rothstein pohtii tätä kysymystä Social Europe -verkkolehden julkaisemassa artikkelissa. "Yritykset, jotka ovat niiden työntekijöiden  omistuksessa ja / tai hallitsemia työntekijöiden osuuskunnan, optio-ohjelman tai työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän

henkilöstön vaihtuvuutta ja työntekijät ovat tyytyväisempiä

heidän työoloihinsa. Monissa tapauksissa tällaiset yritykset voivat

myötävaikuttaa taloudellisen eriarvoisuuden vähenemiseen, koska

palkkojensa lisäksi työntekijät hyötyvät myös pyhtiön pääomasta yleensä huomattavasti korkeampien eläkkeiden muodossa. Tällaisissa yrityksissä työskentelevät ihmiset ovat

demokraattisempia ja kansalanläheisempiä. Kun otetaan huomioon nämä monet myönteiset tulokset, tämä artikkeli esittää vastakohtaisen kysymyksen: miksi taloudellinen demokratia tässä  työntekijöiden omistamissa muodossa ja / tai  hallinotoon osallistamisen mahdollistavissa yrityksissä, ei ole ollut Ruotsin poliittisella asialistalla?

Syitä on monia. Meidän olisi itse asiassa pitänyt kokea tällaisten yritysten suorastaan hyökkäävän sisään Ruotsiin, kun otetaan huomioon sen voimakas työväenliike ja sosialidemokraattinen puolue, mutta maassa on tällaisen kehitykseen kuitenkin kiinnostusta suhteellisen vähän.

 

Tämä analyysi on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se näyttäisi tarjoavan vahvan hyvinvointivaltion varaan rakentavalle sosialidemokratialle 'toisen tien' eli markkinan ja erityisesti yritystoiminnan demokratisoimisen ja osallistamisen kautta. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sopimustoimintaa ei ole syytä rajata pelkkiin palkkavaatimuksiin, vaan sopimus (contract) voi pitää sisällään muitakin ulottuvuuksia. Tällaisia ovatr mm. yrityksen voiton jakaminen omistajan lisäksi myös niille jotka työllään ovat olleet tulosta tekemässä. Yritysten omat eläkerahastot voisivat tuoda tuntuvaa lisää selvästi haperoitumassa olevaan eläkejärjestelmään. Myös palkansaajarahasto yrityksen sisällä voisi mahdollistaa monenlaista uutta ulottuvuutta yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kun puhutaan paikallisesta sopimisesta, ei ole syytä takertua pelkkiin vanhoihin sopimuksiin, vaan tarkastella sopimista laajemmasta näkökulmasta. Ei kaikilla omistajilla ole pelkkä henkilökohtaisen voiton tavoittelu ainoana motiivina. Hyvinvoinnille voitaisiin tätä kautta rakentaa vahvan valtion ruinnalle toista tukijalkaa. Tämä on tärkeää myös siksi, että Euroopan Unionin ideologinen rakenne ei suosi valtion voimistamista ja tätä kautta tapahtuvaa kuntoutumista.

"Yritykset, jotka ovat niiden työntekijöiden  omistuksessa ja / tai hallitsemia työntekijöiden osuuskunnan, optio-ohjelman tai

työntekijöiden muutoin saavuttaman luottamuksen kautta, on tutkittu empiirisesti melkein neljä vuosikymmenien ajan. Tulokset osoittavat, että tällaiset yritykset menestyvät ovat keskimäärin parempia ja tuottavampia kuin yritykset jonka omistavat ulkopuoliset kapitalistit / omistajat / sijoittajat ja ne maksavat myös jonkin verran korkeampia palkkoja. Lisäksi heillä on paljon vähemmän

henkilöstön vaihtuvuutta ja työntekijät ovat tyytyväisempiä

heidän työoloihinsa. Monissa tapauksissa tällaiset yritykset voivat

myötävaikuttaa taloudellisen eriarvoisuuden vähenemiseen, koska

palkkojensa lisäksi työntekijät hyötyvät myös pyhtiön pääomasta yleensä huomattavasti korkeampien eläkkeiden muodossa. Tällaisissa yrityksissä työskentelevät ihmiset ovat

demokraattisempia ja kansalanläheisempiä. Kun otetaan huomioon nämä monet myönteiset tulokset, tämä artikkeli esittää vastakohtaisen kysymyksen: miksi taloudellinen demokratia tässä  työntekijöiden omistamissa muodossa ja / tai  hallinotoon osallistamisen mahdollistavissa yrityksissä, ei ole ollut Ruotsin poliittisella asialistalla?

Syitä on monia. Meidän olisi itse asiassa pitänyt kokea tällaisten yritysten suorastaan hyökkäävän sisään Ruotsiin, kun otetaan huomioon sen voimakas työväenliike ja sosialidemokraattinen puolue, mutta maassa on tällaisen kehitykseen kuitenkin kiinnostusta suhteellisen vähän.

Kolme selitystä esitetään: vähäinen kiinnostus yhteisorganisaatioita kohtaan, ammattiyhdistysten merkitys organisaation oppimisessa, vastakkainasettelu kapitalismin ja markkinoiden poliittisen vasemmiston kanssa  ja  ”palkansaajien varojen” eli palkansaajarahastojen politiikan epäonnistuminen."

 

 

Tämä analyysi on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se näyttäisi tarjoavan vahvan hyvinvointivaltion varaan rakentavalle sosialidemokratialle 'toisen tien' eli markkinan ja erityisesti yritystoiminnan demokratisoimisen ja osallistamisen kautta. 

Kapitalismi prekariaatin ja epäproduktiivisen kilpailullisuuden tuottajana

 Social Europe -verkkolehti haastattelee Podcast-ohjelmassaan Brysselin yliopiston professoria  Albena Azmanovaa; hän on julkaissut kirjan "Capitalism on Edge". Siinä hän tuo uutta näkökulmaa modernin kapitalismin suuriin taloudellisiin ja sosiaalipsykologisiin heikkouksiin.

Albena Azmanova: Capitalism on Edge - kapitalismi prekariaatin ja epäproduktiivisen kilpailullisuuden tuottajana

Kapitalismi ei ole kriisissä, mutta on ajautumassa nurkkaan; taloudellisesti motivoitu kilpailu on tuottanut valtavan taloudellisen polarisaation. Mutta se on tuottanut myös sosiaalipsykologisesti vaikuttavan kilpailuhengen, 'kilpailullisuuden', joka on johtanut yhä laajenevan prekariaatin, nykyajan proletariaatin syntymiseen.

Uusliberalismin tuotteena on syntynyt kilpailuhenkinen hyvinvoinnin tavoittelu taloudellisesti yhä alhaisemmalla tasolla. Kun ihminen ajautuu sosiaalisen turvallisuuden saavuttamisessa epävarmaan tilaan, nousevat alkukantaiset, pohjimmiltaan konservatiiviset, vaistopohjaiset ratkaisumallit keskiöön. Näitä ratkaisumalleja ovat  itsekkyys, yritys pelaustautua muista piittaamatta ja täydellinen kyynisyys, solidaarisuuden puute.

Käy kuuntelemassa Podcast "Capitalism on the Edge"

Kärjistyvä kilpailullisuus lisääntyvän eriarvoisuuden oloissa tuottaa nöyryytetyn, vihaisen prekariaatin joka näkyy epäsolidaarisuutena,  äärioikeistolaisuutena ja pakona sulkeutuneeseen kansallismielisyyteen, 'America first' henkiseen oman nahan pelastamiseen. Brysselin yliopiston professori  Albena Azmanova näkee vastauksena olevan korkeammalla hyvinvoinnin tasolla olevan tasa-arvoisen yhteiskunnnan tavoittelun.

Käy kuuntelemasa Social Europe -verkkolehden Albena Azmanovan Podcast-haastattelu!

Tuottavuus on erilaista yksityisellä ja julkisella sektorilla

 

MMT-professori William Mitchell on juuri julkaissut Podcast-puheenvuoron (nro 13 sarjassa), jossa hän nostaa esiin japanilaisen, uusliberalistisesta näkökulmasta poikkeavan   tehokkuskjäsityksen käyttäen esimerkkinä japanilaisia markettien sinipukuisia ohjaajia ja liikenteen valvojia vilkkaiden suojateiden läheisyydessä. Hän osoittaa, että julkisen sektorin tuottavuuskäsite on kokonaan toisenlainen kuin uusliberaalin, valtavirtaisen - ja vallassa olevan - markkinanäkemyksen taloudelle asettamat ehdot. Tässä oleva teksti on osin suoraa käännöstä kyseisen Podcastin transkriptistä.

"Luin viime viikolla australialaisesta sanomalehdestä matka-asiantuntijan kirjoittaman jutun, jonka otsikkona oli "10 asiaa, joita emme koskaan ymmärrä Japanista".

Se kiinnitti huomioni, koska yritän aina saada syvempää ymmärrystä Japanin asioista.

Kaksi Japanin salaperäistä "asiaa", jotka matkakirjoittaja mainitsi, olivat: (1) ylihuolto ja (2) turhat liikenteenohjaajat.

Ensimmäinen väitti, että japanilaiset olivat "yllättävän tehottomia", koska kun astut sisään suureen myymälään Japanissa, siellä on aina useita univormupukuisia ihmisiä valmiina tervehtimään ja toivottamaan sinut tervetulleeksi. Lehti ihmetteli "miten heillä on siihen varaa".

Toinen mysteeri liittyy ihmisiin, joita näet enimmäkseen sinisissä univormuissa, joissa on välkkyvä sauva ja jotka ilmestyvät tieristeyksissä ja ostoskeskusten ulkopuolella.

Niiden tehtävänä on ohjata liikennettä tai jalankulkijoita turvallisesti.

Toimittaja sanoi melko ylimielisesti, että he ovat siellä "vain jos ihmettelet, mitä varten seepraraitat ovat".

Uusliberalistisesta englanninkielisestä näkökulmasta katsottuna ymmärrän, miksi tämä toimittaja on hämmentynyt ja ankarasti tuomitseva, vaikka "matkakirjailijana" pitäisi odottaa heidän näkevän asiat kulttuurisesti sopivammalla tavalla.

Australiassa olemme valmiita ajattelemaan tuottavuutta - joka on tuotetun tuotannon määrä panosyksikköä kohti - hyvin kapealla tavalla.

Uskomme, että "tuottava" toiminta minimoi panokset halutun tuotoksen saamiseksi, mikä tarkoittaa, että se minimoi "yksityiset" kustannukset.

Huomaa yksityinen tässä yhteydessä.

Tuottava työntekijä on tässä näkökulmassa sellainen, joka maksimoi kapitalistisen yrityksen yksityiset voitot.

Tässä lasketaan vain "yksityiset" kustannukset ja hyödyt.

Ja tämä rajoittunut näkemys läpäisee sen, miten määrittelemme "tehokkuutta".

Minkä tarkpoituksena on puolestaan vastustaa monia toimintoja, joita pidämme tuottamattomina tai tuhlaavina.

Tästä syystä olemme puolueellisia ja  hylkäämme julkisen sektorin työpaikkojen luomisohjelmat "tee mitä hyvänsä työtä", "maalaa kiviä" ja muita kielteisiä kuvauksia.

Puhun lisää näistä ohjelmista toisessa jaksossa.

Mutta jos todella haluamme nähdä asioiden todellisen olemuksen edessämme, meidän on otettava laajempi näkökulma siihen, mikä on tuottavaa.

Tehdas, jota pidetään erittäin tuottavana suppeassa valtavirran merkityksessä, saattaa vuotaa pohjaveteen vaarallisia jätevesiä, jotka eivät ole hinnoiteltuja.

On merkittävä ero yksityisten ja sosiaalisten asioiden välillä.

Ja yksityiselle kapitalistiselle yritykselle, joka harkitsee vain omaa tulostaan, Japanin liikenteenohjaajat, jotka ohjaavat ihmisiä suojaristeyksien yli tai heiluttavat pyöräilijöitä kauppakeskusten pysäköintialueiden edustalla, nämä työntekijät ovat tuhlausta ja tarpeettomia.

Mutta yhteiskunnan näkökulmasta meidän ei pitäisi tehdä  sellaista johtopäätöstä.

Nämä työntekijät ovat töissä.

He tienaavat tuloja.

He voivat ottaa riskejä ja  hallita perheensä elämää.

He ovat edelleen yhteydessä yhteisöön.

He tuntevat omanarvontuntoa - edistävät naapurustojensa yhteydenpitoa.

He "heittävät toisinaan huulta" ja kertovat vitsejä, jotka keventävät päivää ja lisäävät lämpöä henkilökohtaiseen kokemukseen.

He ovat arvokkaita yhteiskunnan tekijöitä.

Nämä elementit ovat mielestäni tärkeitä osia tuottavuuden mittaamisessa - sen sosiaalisessa merkityksessä

Viime vuonna puhuin erään Kiotossa toimivan yrityksen "pomon" kanssa, ja hän kertoi minulle, että japanilaiset työnantajat vihaavat ihmisten irtisanomista ja tekevät kaikkensa välttääkseen tähän joutumista.

Vaikka Japani on omaksunut monia länsimaisia käytäntöjä, erityisesti amerikkalaisia piirteitä, se on edelleen hyvin osallistava ja solidaarinen yhteiskunta.

Se arvostaa ihmisten työllisyyttä ja pitää työttömyyden erittäin alhaisena.

Sen valmistussektori on erittäin tuottava siinä kapeassa mielessä, kuin meillä on tapana ajatella sitä - ja japanilaiset insinöörit jopa määrittävät parhaita käytänntöjä monilla teollisuuden aloilla.

Sen palvelusektori on erittäin "tuottamaton" tässä suppeassa mielessä, mutta sillä on ratkaiseva rooli yhteiskunnan yhdistämisessä ja sen varmistamisessa, että työntekijöillä on työpaikka ja tulot ja että he voivat välttää köyhyyden.

Tämä rooli tekee näistä työntekijöistä, jotka tervehtivät ostajia ovella tai heiluttavat sauvaa parkkipaikalla, erittäin tuottavia yhteiskunnallisesta näkökulmasta."

Puhe uusille ylioppilaille

Juhani Räsäsen puhe uusille ylioppilaille; tässä loistava esimerkki siitä, miten Juhani kuvaa - mielestäni ansiokkaasti - demokratiuaa elämäntapana, etsimistä elämässä ja ehkä jopa tietynlaisten totuuksien löytämistä vanhoilla päivillään - olisi vain löydettävä ne kokeneet ja tietävät vanhukset vanhainkodeista, hoitolaitoksista tai omista, usein aika yksinäisistä kodeistaan... 

"Onnea valmistumisestanne ylioppilaaksi!  Tämä on tärkeä virstanpylväs elämässänne ja saavutus, josta voitte olla ylpeitä, olettehan tehnyt töitä saavutuksenne eteen.  Koulu on antanut teille paljon. Koulu ei kuitenkaan ole kertonut teille, että älä  koskaan kysy elämältä elämän tarkoitusta, koska elämä kysyy sitä sinulta. Tämä ohje on peräisin keskitysleiriltä selvinneeltä neurologi psykiatri Viktor Frankilta, joka loi omanlaisensa filosofian  elämän tarkoituksen etsimisestä, Keskitysleireillä hän huomasi, että vangit joilla oli jotain merkitystä elämässään selvisivät todennäköisimmin kuin ne jotka olivat menettäneet kaiken toivon.

Monet suuret ajattelijat ja filosofit ovat askarrelleet kysellen mitä on toivo, joka vaikeissakin elämän kohtaloissa kantaa. Aristoteles sanoi, että toivo on valvovan uni. Arthur Schopenhauer, oli eräs 1800-luvun merkittävimpiä filosofeja. ja pidettiin  pessimistinä – elämä sinänsä oli hänen mielestään julmaa ja tarkoituksetonta – mutta toisaalta hänen kirjoituksensa käsittelevät usein toivoa. Hän sanoi, että täyttyneen toiveen sijalle astuu aina uusi. Hän tahtoi sanoi, että toivo on tunne siitä, ettei kokemasi koskaan ole pysyvää.

Toivo kannustaa elämää jatkumaan, kasvamaan, laajentumaan ja menemään eteenpäin. Toivominen merkitsee sitä, että on joka hetki valmis sille, joka ei ole vielä syntynyt. Ei ole olemassa toivottomia asioita, mutta joukossamme on ihmisiä, jotka ovat luopuneet toivosta sen suhteen. .  Jos sinulla on vain yksi toivomus, olkoon se usko tulevaan käy kuinka käy. Toivo on hyveistä ja vahvuuksista voimakkain, sillä mikään hyvä asia ei kuole koskaan. Toiveeni on, että tyydy vähään, mutta toivo silti aina enemmän.

Tänään maailman tulevaisuutta kutsutaan hämäräksi, koska maailmassa tapahtuu asioita, jotka koko ajan muuttuvat ja herättävät suurta epävarmuutta.   Yksi filosofi oli antiikin kreikkalainen Herakleito, jonka filosofian  näkemysten monitulkintaisuuden vuoksi aikalaiset antoivat hänelle lempinimen Skoteinos eli ”Hämärä”. Herakleitos katsoi, ettei aineellisessa todellisuudessa voi olla mitään pysyvää. Siksi hän ajatteli, että muutos on todellista ja pysyväisyys vain harha. Hänelle kaikki oli liikkeessä, kuten hänen tunnetuimmassa aforismissaan Panta rhei kai ouden menei. eli  Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.» Hänet tunnetaan myös siitä, että hän sanoi, ettei kukaan voi astua kahdesti samaan virtaan, sillä sen enempää astuja kuin virtakaan ei ole sama: ”Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen. Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.»

Herakleitos käytti tiettävästi myös länsimaisen filosofian historiassa ensimmäisenä kreikan logos-sanaa, jota arkimerkitykseltään puhutaan  ”maailman” järjeksi. Tänään joudumme kysymään, että tuleeko tekoälystä muodostumaan Herakleitoksen tarkoittama ”maailman” järki. Tänään emme tiedä mikä loppujen lopuksi tulee olemaan tekoälyn   ”maailman” järki. Sen me tiedämme, että tekoälyn suurimmat riskit liittyvät siihen, miten sitä käytetään, mutta autoritaarisille maille tekoäly antaa tehokkaita työkaluja ihmisten alistamiseen. Teidän suureksi tehtäväksenne tulee muodostumaan, että maailmassa säilyy demokratia ja ihmisen kunnioitus .

Ystävyyden Majatalon isäntä Daniel Nylund kirjoittaa ansioikkaissa blogeissaan: ”Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että jos haluamme mitata sisäistä eheytymistä, ehjäksi tulemista ja kykyämme elää nykyhetken todellisuudessa yhdellä mittarilla, tämä mittari on kunnioitus. Se on kunnioitus itseämme kohtaan, ruumiimme jokaista osaa kohtaan, jokaista ajatustamme, kaipaustamme, tunnettamme ja reaktiotamme kohtaan. Se on kunnioitus muita ihmisiä kohtaan, heidän ruumiitaan, vaatteitaan, mielipiteitään, uskomuksiaan, tunteitaan ja heidän käyttäytymistään kohtaan. Se on kunnioitus maailmaa kohtaan, sen jokaista esinettä, kasvia ja eläintä kohtaan. Se on kunnioitus omaa kotiamme kohtaan ja muiden ihmisten koteja kohtaan.

Niin kauan kuin jokin herättää meissä reaktioita, pelkoa, levottomuutta, ahdistusta, vihaa, unelmia tai kaipauksia, me emme kykene kunnioittamaan sitä. Sen sijaan me haluamme kontrolloida, ohjailla ja rajoittaa sitä, jotta kokisimme turvallisemmaksi tai onnellisemmaksi. Se kunnioitus, josta tässä artikkelissa kirjoitan, on levollista arvostamista, olemassaolon oikeutuksen antamista ja halua hoitaa sitä minkä me kohtaamme. Me kykenemme tähän silloin, kun mielemme on vapaa niistä asioista joihin me törmäämme. Silloin sisältämme nouseva kunnioitus tuntuu ainoalta oikealta asenteelta. Pidän sitä yhtenä tärkeimmistä ehjäksi tulemisen mittareista. Mutta samalla se on eheytymisen väline.”

Lopuksi vielä muutama ajatus, jota sana kunnioitus johtaa miettimään.  Sukupolvien historia rakentuu muistoista. Nyky-yhteiskunta on haudannut tärkeimmät muistonsa vanhainkoteihin, eikä niitä kukaan halua kuulla. Teidänkin elämänne tulee rakentumaan  muistoista. Hyvistä muistoista valikoituu elämänne albumiin kuvia, joista kehkeytyy laatuelämä. Huonoista muistoista rakentuu kuvia, jotka lisäävät pahoinvoinnin  kuvia kaikkialle elämässänne. Teidän tehtäväksenne jää selvittää, mittaisista tekijöistä edellisen sukupolven tärkeät muistot muodostuivat. Niiden kysyminen vanhemmilta ikäpolvilta on kunniatehtävä. Kysy siis vanhemmilta, sillä näitä kysymyksiä koulu ei ole tehnyt, etkä näihin ole vastausta saanut.

Mikä on ollut tärkein elämänneuvosi? Mikä on ollut suurin haaveesi tai unelmasi? Mitkä ovat elämäsi suurimmat saavutukset? Mikä on ollut rakkain muistosi? Mikä on ollut elämäsi suurin pettymys? Mitä olet tehnyt elämäsi varrella? Mitkä olivat elämäsi suurimmat haasteet ja miten kohtasit ne? Mitä elämä on opettanut sinulle? Mitä neuvoja annat minulle tulevaisuuttani varten? Mikä on ollut rakkain harrastuksesi tai intohimosi? Mitä olet oppinut rakkaudesta ja ihmissuhteesta? Mikä on ollut elämäsi vastaavan kokemus? Mitkä ovat tärkeitä tärkeimmät arvosi elämääsi? Mikä on ollut elämäsi suurin ilo?

Kiitollisuus on sydämen muisti. Kiitollisuus vaientaa sisäiset nalkuttajat. Voit keskittyä asioihin, joista olet kiitollinen, ja tulla paremmaksi ihmiseksi tai voit keskittyä asioihin, joihin olet pettynyt ja tulla katkerammaksi ihmiseksi. Olkaa avoimia uusille kokemuksille, ihmisille ja kulttuureille. Olkaa rohkeita etsimään tapoja, jolla voitte tehdä maailmasta paremman paikan. Valinta on teidän.  Olkaa  siis kiitollisia siitä, että teidän  täytyy siivota juhlien jälkeen, sillä se merkitsee sitä, että sinulla on  ystäviä, sillä ystävyyttä ei osteta markkinoilta."

On aika miettiä uudelleen rahapolitiikan perustaa ja viitekehystä

(Käännös International Monetary Foundin julkaisusta)

MASAAKI SHIRAKAWA:

Vuonna 2008 kuningatar Elizabeth II kuului London School of Economicsin (LSE) professorien kysymistä maailmanlaajuisesta finanssikriisistä: "Miksi kukaan ei nähnyt sen tulevan?" Jos Charles III seuraisi äitinsä jalanjälkiä, hän varmasti esittäisi samanlaisen kysymyksen tänään, mutta korkeasta inflaatiosta.

Tämä kysymys on vakuuttavampi kahdesta syystä. Ensinnäkin ennen äskettäistä inflaatiopiikkiä tasolle, jota ei ole nähty 40 vuoteen, monet kehittyneiden talouksien keskuspankit olivat ylivoimaisesti huolissaan alhaisesta inflaatiosta. Toiseksi he väittivät luottavaisesti, että inflaatio oli ohimenevää, eivätkä pystyneet hillitsemään sitä, vaikka hinnat nousivat nopeasti. Laukaisevat tapahtumat, erityisesti pandemian ja Ukrainan sodan aiheuttamat kaupan ja tuotannon häiriöt, olivat tarjontapuolen tapahtumia. Näitä pidettiin rahapolitiikan ulkopuolella. Mutta laukaisevien tapahtumien vaikutus inflaatioon vaihtelee olemassa olevien rahoitusolosuhteiden mukaan, joita puolestaan ​​muokkaa rahapolitiikka. Keskuspankkiirit eivät siis ole täysin syyttömiä.

Aivan kuten kun kuningatar esitti kysymyksensä LSE:n professoreille, on jälleen aika tutkia akateemikkjen ja keskuspankkiirien syvällistä sielua vallitsevasta rahapolitiikan viitekehyksestä ja, mikä olennaisempaa, sitä tukevasta älyllisestä mallista.

Perusteeton pelko

Perinteinen pelko deflaation ja korkojen putoamisesta alimmalle mahdolliselle tasolle (ns. nolla-alaraja) ilmaisi hyvin puheessaan, jonka keskuspankin puheenjohtaja Jay Powell piti elokuussa 2020 Jackson Hole -konferenssissa: "Jos inflaatio-odotukset jäävät alle 2 prosentin tavoitteemme, korot laskisivat samanaikaisesti. Meillä puolestaan ​​olisi vähemmän mahdollisuuksia laskea korkoja työllisyyden lisäämiseksi talouden taantuman aikana, mikä heikentäisi kykyämme vakauttaa taloutta korkoja leikkaamalla. Olemme nähneet tämän kielteisen dynamiikan esiintyvän muissa suurissa talouksissa ympäri maailmaa, ja olemme oppineet, että kun se alkaa, sitä voi olla erittäin vaikea hallita. Haluamme tehdä kaikkemme estääksemme tällaista dynamiikkaa tapahtumasta täällä."

Tämä on keskuspankkien argumentin ydin perusteltaessa aggressiivista rahapolitiikan keventämistä vastauksena inflaation hidastumiseen. Kuulostaa uskottavalta, mutta se on todistettava tosiasioilla. Ja "muiden suurten talouksien" kokemukset, joilla Powell ilmeisesti tarkoitti Japania, herättivät epäilyksiä narratiivin pätevyydestä.

Japani todellakin saavutti korkotason nolla-alarajan kauan ennen muita talouksia. Mutta jos tämä olisi ollut vakava rajoite politiikalle, Japanin kasvuvauhdin olisi pitänyt olla alhaisempi kuin sen seitsemän ryhmän (G7) kasvuvauhti. Silti Japanin BKT:n kasvu henkeä kohden oli G7-maiden keskiarvon mukaista vuodesta 2000 (noin silloin, kun Japanin keskuspankin korot saavuttivat nollaan ja keskuspankki aloitti epätavanomaisen rahapolitiikan) vuoteen 2012 (juuri ennen kuin keskuspankin tase alkoi nousta ilmapalloon). ). Japanin BKT:n kasvu työikäistä henkilöä kohti oli G7-maiden suurin samalla ajanjaksolla.

Hyvänlaatuisia tarjontapuolen tekijöitä edistänyt ympäristö on uhattuna monelta suunnalta: lisääntynyt geopoliittinen riski, lisääntyvä populismi ja pandemia ovat häirinneet maailmanlaajuisia toimitusketjuja.  

Japanin keskuspankin "suuri rahakokeilu" vuoden 2013 jälkeisinä vuosina, jonka aikana keskuspankin tase kasvoi 30 prosentista 120 prosenttiin bruttokansantuotteesta, on jälleen puhutteleva. Inflaatiorintamalla vaikutus oli vaatimaton. Ja kasvurintamalla sen vaikutus oli myös vaatimaton. Näin ei ollut vain Japanissa vaan myös monissa muissa maissa, jotka seurasivat sitä noudattamalla epätavanomaista politiikkaa vuoden 2008 jälkeen.

Tämä ei tarkoita, etteikö epätavanomaisella rahapolitiikalla olisi koskaan mitään vaikutusta. Siitä voi tulla erittäin voimakas – ajastuksesta riippuen. Esimerkkinä tästä on ennakoiva ohjaus, keskuspankin vahva signaali markkinoille sen ohjauskoron suunnitellusta tiestä, jotta se voi vaikuttaa pitkiin korkoihin. Kun talous on heikko, eteenpäin suuntautuva ohjaus ei ole kovin tehokasta, koska markkinaosapuolet odottavat korkojen pysyvän joka tapauksessa alhaisina. Mutta kun taloutta kohtaa yllättävä kysynnän tai tarjonnan shokki, alhaisten korkojen jatkuvasta ohjauksesta voi yhtäkkiä tulla liian ekspansiivinen ja inflaatoorinen. Tämä saattaa osittain selittää sen, mitä nyt näemme.

Poliittista naivismia

Joustavan keskimääräisen inflaatiotavoitteen laaja ottaminen käyttöön – mikä nimenomaisesti salli inflaation ylittää tavoitteen – vaikutti myös siihen, että keskuspankkiirit eivät tiukentaneet politiikkaa aikaisemmin. Kun keskuspankkiirit päättivät sallia ylilyönnin, he unohtivat rahanlyöntikulhon poistamisen luontaisen vaikeuden – vaikka heidän edeltäjänsä olivat kohdanneet samanlaisia ​​vaikeuksia monta vuotta aikaisemmin. Kysy itseltäsi kysymys: Onko demokraattisessa yhteiskunnassa mahdollista pyytää hallitusta ja lainsäätäjiä leikkaamaan inflaatiosuunnitelmia, joiden perusteella heidät valittiin?

Ehkä keskuspankkiireillä oli liian helppoa "suuren maltillisuuden" aikana, noin 20 vuoden tasaisen kasvun ja vakaan inflaation aikana, joka alkoi 1980-luvun puolivälissä. Vallitseva narratiivi riippumattomien keskuspankkien tuona aikana harjoittamasta onnistuneesta rahapolitiikasta saattoi johtua onnesta ja sattumanvaraisista olosuhteista. Maailmantalous hyötyi suotuisista tarjontapuolen tekijöistä, kuten kehittyvien ja entisten sosialististen talouksien liittymisestä globaaliin markkinatalouteen, tietotekniikan nopeasta kehityksestä ja suhteellisen vakaasta geopoliittisesta ympäristöstä. Nämä tekijät mahdollistivat alhaisen inflaation ja suhteellisen nopean kasvun rinnakkaiselon. Keskuspankkien työ ei vaatinut paljon poliittista mandaattia.

Rauhanomaisten aikojen jälkeen, jolloin keskuspankkien riippumattomuus hyväksyttiin laajalti, keskuspankit alkoivat harjoittaa epätavanomaista rahapolitiikkaa. Oli hieman naiivi oletus, että politiikkaa voitaisiin tarvittaessa purkaa riittävän helposti. Valitettavasti maailma on muuttunut. Hyvänlaatuisia tarjontapuolen tekijöitä edistänyt ympäristö on uhattuna monelta suunnalta: lisääntynyt geopoliittinen riski, lisääntyvä populismi ja pandemia ovat häirinneet maailmanlaajuisia toimitusketjuja. Keskuspankit kohtaavat nyt inflaation ja työllisyyden välisen kompromissin, mikä tekee rentoutumisesta erittäin haastavaa.

Kehyksen uudelleen miettiminen

Kun pohdimme sitä, miksi keskuspankkiirit missasivat inflaatioaallon, meidän on harkittava uudelleen älyllistä mallia, johon olemme luottaneet – ja päivitettävä rahapolitiikkamme sen mukaisesti. Korostan kolmea seikkaa, jotka on otettava huomioon.

Ensinnäkin meidän on arvioitava uudelleen, pitäisikö meidän edelleen keskittyä deflaation vaaroihin ja korkotason nolla-alarajaan. Tämä vaatii kiireellistä harkintaa, koska se vaikuttaa nykyisen kiristyssyklin loppupisteeseen. Kun USA:n inflaatio näyttää merkkejä huipunsa ylittämisestä, jotkut taloustieteilijät vaativat jo korkeampaa inflaatiotavoitetta ja siten vähemmän lisäkiristystä, jotta säilytetään riittävä turvamarginaali eikä vaaranneta deflaatiota.

Olen skeptinen tämän väitteen suhteen. Vaikka olisimme lähteneet globaaliin finanssikriisiin korkeammalla inflaatiotavoitteella ja lisävaralla koronlaskuille, maailmantalous ei olisi ottanut olennaisesti erilaista kurssia. Olen samaa mieltä Paul Volckerin, entisen Federal Reserve -pankin puheenjohtajan kanssa, jonka ansiota 1970-luvun ja 1980-luvun alun korkean inflaation lopettamisesta Yhdysvalloissa: "deflaatio on uhka, jonka aiheuttaa rahoitusjärjestelmän kriittinen hajoaminen." Juuri näin tapahtui 1930-luvulla, mutta ei tapahtunut vuonna 2008, vaikka tulimmekin partaalle. Keskeinen ero oli, että vuonna 2008 ponnistelut rahoitusjärjestelmän hajoamisen estämiseksi olivat tehokkaampia.

Lisävara koronlaskuille ei tarjoaisi lohtua, jos taloudellinen epätasapaino ilmenisi velkaantuneina omaisuuskuplina ja finanssikriiseinä. Näin ollen keskuspankit eivät voi olla tarkkaavaisia ​​vain makrotalouden kehitykseen, kuten inflaatioon ja tuotantokuiluun. Heidän on myös kiinnitettävä huomiota siihen, mitä rahoituslaitoksissa ja rahoitusmarkkinoilla tapahtuu.

Toiseksi meidän on pohdittava, miksi keskuspankit pakotettiin pitkäkestoiseen rahapolitiikan keventämiseen ja mitä seurauksia siitä oli. Esimerkkinä tästä on Japani, jossa rakenteellisista tekijöistä – erityisesti nopeasti ikääntyvästä ja kutistuvasta väestöstä – johtuva kasvun pysähtyminen tulkittiin väärin suhdanneheikkoudeksi. Tämä johti vuosikymmeniä kestäneeseen rahapolitiikan keventämiseen. Tämä ei ole sama asia kuin sanoa, että koron lasku on vastaus luonnollisen koron laskuun. Rahapolitiikasta tuli pikemminkin nopea ratkaisu rakenteellisiin ongelmiin, jotka vaativat radikaalimpaa uudistusta.

Kummallista kyllä, rahapolitiikasta käytävässä keskustelussa oletetaan usein, että rahapolitiikan keventäminen ja kiristäminen saapuvat vuorotellen suhteellisen lyhyessä ajassa. Jos näin olisi, se oikeuttaisi perinteisen näkemyksen, jonka mukaan rahapolitiikan keventäminen vaikuttaa vain kysyntäpuolelle. Mutta jos rahapolitiikan keventäminen tapahtuu pidemmällä aikavälillä, esimerkiksi 10 vuotta tai kauemmin, resurssien väärin kohdentamisen aiheuttamat kielteiset vaikutukset tuottavuuden kasvuun muuttuvat vakaviksi. Rahapolitiikkaa ei saa ohjata tarjontapuolen näkökulmasta, mutta se ei myöskään saa jättää niitä huomiotta.

Kansalliset erot

Lopuksi meidän on kiinnitettävä huomiota kansallisiin eroihin siinä, miten kukin maa suunnittelee rahapolitiikan puitteita. Esimerkiksi erilaiset työllistämiskäytännöt synnyttävät erilaista palkkadynamiikkaa ja siten erilaista inflaatiodynamiikkaa. Japanissa kuluttajainflaatio kiihtyy, mutta paljon hitaammin kuin muissa kehittyneissä talouksissa. Tämä johtuu pääasiassa ainutlaatuisesta "pitkäaikaisen työsuhteen" käytännöstä: japanilaisia ​​työntekijöitä, erityisesti suurissa yrityksissä, suojellaan implisiittisellä sopimuksella, jonka mukaan pomot yrittävät välttää irtisanomisia hinnalla millä hyvänsä. Tämä tekee heistä varovaisia ​​pysyvien palkankorotusten tarjoamisessa, elleivät he ole aidosti varmoja tulevasta kasvusta. Se tarkoittaa alhaisempaa inflaatiota.

Myös globalisoituneessa taloudessa erot yhteiskuntasopimuksessa tai taloudellisessa rakenteessa ovat tärkeitä. Tämä heikentää "yksi koko sopii kaikille" inflaatiotavoitteen strategiaa. Meidän on muistettava, miksi emme löydä hyvää vaihtoehtoa joustavien valuuttakurssien järjestelmälle: mailla on erilaiset makrotaloudelliset mieltymykset, ja siitä johtuvat maiden väliset erot näkyvät valuuttojen nousuna ja laskuna. Valuutan ankkuri (jos sellaista koskaan on ollut) voidaan vahvistaa vain keskuspankin lujalla sitoumuksella hillitä inflaatiota rahapolitiikan kiristämisellä ja olla viimeisenä lainanantajana – ei yksinkertaisella inflaatiotavoitteen asettamisella.

Itse inflaatiotavoite oli innovaatio, joka syntyi vastauksena 1970-luvun ja 1980-luvun alun vakavaan stagflaatioon. Ei ole mitään syytä uskoa, että se on kiveen hakattu. Nyt kun tiedämme sen rajoitukset, on aika harkita uudelleen henkistä perustaa, johon olemme tukeneet viimeiset 30 vuotta, ja uudistaa rahapolitiikkamme puitteet.

---

MASAAKI SHIRAKAWA toimi Japanin keskuspankin pääjohtajana vuosina 2008–2013 ja on kirjoittanut kirjan Tumultuous Times: Central Banking in an Era of Crisis.

Kuinka Kiinan poliittinen järjestelmä toimii?

Kuinka Kiinan 1,4 miljardin asukkaan poliittinen järjestelmä toimii. Läntinen arvoyhteisö arvostelee Kiinaa ja sen poliittista järjestelmää, joka kuitenkin nostanut tämän valtavan maan nopeaan taloudelliseen nousuun.  Onko perusteltua pyrkiä tuhoamaan Kiinan kansandemokratia? Onko kiinalaisessa järjestelmässä kansalaisilla osallistumisoikeuksia, mahdollisuuksia kasvaa yhteistoimintaan, olla aktiivisia ja ottaa vastuuta yhteiskunnastaan? Tietoa on vähän ja siksi olen kääntänyt "Chiuna Today" -lehden artikkelin tästä ulottuvuudesta jonkinlaiseksi avaukseksi kuvaamaan sitä, miten kiinalainen "kansandemokratia" heidän omasta mielestään toimii.

Koko kansandemokratian prosessi palvelee parhaiten Kiinan 1,4 miljardin ihmisen todellisia etuja ja optimoi päätöksenteon ja valvonnan maailman toiseksi suurimmassa taloudessa Manilassa asuvan akateemikon mukaan.

Filippiinien yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian korkeakoulun apulaisprofessori ja apulaisdekaani Jan Robert Go sanoi, että Kiinan koko prosessin kansandemokratia sisältää vaaliprosessin, mutta se ulottuu myös politiikanteon, täytäntöönpanon ja valvonnan kautta.  Kiinalaisessa järjestelmässä "ihmiset ovat osa hallintoa", filippiiniläinen professori sanoo.

Tämä johtuu siitä, että Kiinan kommunistinen puolue asettaa "preemion koko demokraattiselle prosessille". Hän sanoo, että Kiina edistää "konsultatiivista demokratiaa" ja rohkaisee yleisöä osallistumaan päätöksiin ja päätöksentekoon.

Go, jolla on tohtorintutkinto poliittisesta teoriasta Keski-Kiinan normaaliyliopistosta Wuhanissa Hubein maakunnassa, on nähnyt Kiinan "kaksiosaisen" demokraattisen hallintojärjestelmän.

Hän sanoi, että Kiina harjoittaa "suoraa demokratiaa", jossa kansalaiset valitsevat paikalliset johtajat, jotka edustavat heitä lähiöissään tai kyläkomiteoissa. Samaan aikaan Kiinassa on myös "epäsuora demokratia", jossa valitut edustajat valitsevat myöhemmin johtajia ylemmiltä hallintotasoilta – alapiiristä keskushallintoon – kun taas valitut johtajat pitävät yhteyttä kansaan politiikan ja ohjelmien suunnittelussa.

Hän sanoo, että "ihmiset ovat osa hallintoa" maailman väkirikkaimmassa maassa suoran tai epäsuoran demokratian kautta.

Kansallisen kansankongressin ja Kiinan kansanpuolueen poliittisen neuvoa-antavan konferenssin kansallisen komitean kaksi istuntoa osoittavat, kuinka kansandemokratian  koko prosessi toimii maan ja sen kansan hyväksi, hän sanoo

NPC, Kiinan ylin lainsäätäjä, "voi määritellä hallituksen työn, asettaa standardit ja laatia suunnitelman niin, että paikalliset johtajat saavat opastusta alimmalle tasolle asti", Go sanoi ja lisäsi. että NPC noudattaa alhaalta ylös -lähestymistapaa.

Se on vastuussa "konsolidoinnista riippumatta siitä, mikä neuvottelutulos on tai mitä tahansa politiikkaa on luotu alimmilla tasoilla, jotta ne pystyvät näkemään kattavasti tilan eri osissa Kiinaa ja esittämään myöhemmin seuraavan viiden vuoden suunnitelman". .

Tämän vuoden kahdella istunnolla on vielä suurempi merkitys, koska se on ensimmäinen kerta, kun Kiina muutti COVID-19-strategiaansa. "Näissä kahdessa istunnossa on mielenkiintoista löytää toimintasuunnitelma NPC:lle ja siten Kiinan hallitukselle eteenpäin", Go sanoi.

CPPCC:llä, Kiinan korkeimmalla poliittisella neuvoa-antavalla elimellä, on myös "ratkaiseva rooli" koko prosessin kattavan kansandemokratian saavuttamisessa neuvoa-antavilla keinoilla." Jos tavoitteena on olla toimiva demokratia, jossa ihmiset ovat suoraan mukana ja kuullaan, vastuu tämä tavoite on suurelta osin CPPCC:n käsissä", hän sanoi.

Poliittiset neuvonantajat kaikilla yhteiskunnan sektoreilla pystyvät kehittämään suunnitelmia, "jotka mahdollistavat tehokkaan ja tehokkaan kuulemisen hallinnon eri tasoilla", hän sanoi. "CPPCC täydentää "demokratiasykliä" ohjaamalla kuulemisten tulokset NPC:lle päätöksenteon ja päätöksenteon ohjaamiseksi."

Lisäksi Go sanoi, että Kiina on laajentanut ja parantanut neuvoa-antavan demokratiansa järjestelmää  pyrkien koordinoidusti edistämään poliittisten voimien, kansankongressien, CPPCC:n jäsenten, kansanjärjestöjen, yhteisöjen ja sosiaalisten järjestöjen kuulemista – ja parantamaan institutionaalisia neuvoa-antavia foorumeja edistääkseen neuvoa-antavan demokratian laaja, monitasoista ja institutionalisoitua kehittämistä.

Go sanoi myös, että liberaalidemokraattinen kehys on hallinnut modernia länsimaista keskustelua, usein muiden demokratian muotojen kustannuksella. Hän uskoo, että useamman ihmisten pitäisi saada tietoa Kiinan kaltaisista sosialistisista demokratioista, jotta he ymmärtäisivät, kuinka järjestelmä on auttanut kansakuntaa toteuttamaan kansalaistensa toiveet.

"Koska demokratian pitäisi loppujen lopuksi toimia kansalaistensa, kansansa hyväksi", hän sanoi ja lisäsi, että Kiinan osalta  kansandemokratian koko prosessi toimii heidän hyväkseen.

"Tämä johtuu siitä, että he tietävät, kuinka heidän kulttuurinsa toimii, kuinka heidän yhteiskuntansa on konfiguroitu, ja he pystyvät ohjaamaan ja toteuttamaan kiinalaisten ominaisuuksien mukaisia ​​politiikkoja, mikä on herkempää sille, mitä he tarvitsevat."