Paluu juurisyihin Ukrainan sodassa

Hannu Ikonen välitti Facebookissa Atte Blomin linkittämän ja alunperin Petteri Hiienkosken julkaiseman ja kääntämän Kupermanin kirjoituksen , jonka perusväittämä on se että presidentti Donald Trump on  oikeassa asettuessaan Venäjän puolelle Venäjän ja Ukrainan aseellisessa konfliktissa, jonka juurisyy on NATOn laajentumispyrkimys ja erityisesti kysymys Ukrainan NATO-jäsenyydestä, josta ehdottomasta vaatimuksesta USA on nyt presidentti Trumpin johdolla luopumassa. 

Tämä Kupermanin "narratiivi" on tärkeä siksi, että se kertoo mielestäni oikein tapahtumien kulun ja tukee myös omia muistikuviani tapahtumiin liittyvillä faktoilla täydennettynä. Vastassa on mm. Euroopan Unionin salaliittoteoriaan perustuva ja viimeisimpien varustelupäätösten perustana oleva narratiivi, jonka mukaan Venäjä muodostaa valloituspyrkimykjsineen uhan koko Euroopalle. Mitään todisteita Ukrainan NATO-jäsenyyspyrkimyksiin liittyvän konfliktin lisäksi ei tietääkseni ole olemassa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen täällä ei tarkoita sitä, että olisin erityisen ihastunut Trumpin "MAGA"-politiikkaan sen muilla sektoreilla.

"TRUMP ON VALITETTAVASTI OIKEASSA UKRAINAN SUHTEEN"

The Hill julkaisi 18.3.2025 professori Alan J. Kupermanin kirjoituksen, joka käsittelee Ukrainan konfliktin taustoja ja sitä, miten Kiovan hallitus on suhtautunut sitoumuksiinsa. Kuperman toimii professorina Texasin yliopistossa Austinissa, jossa hän opettaa sotastrategiaa ja konfliktinhallintaa.

"Olen harvoin samaa mieltä presidentti Trumpin kanssa, mutta hänen viimeisimmät kiistanalaiset lausuntonsa Ukrainasta ovat enimmäkseen totta. Ne vaikuttavat järjettömiltä vain sen takia, että länsimaista yleisöä on ruokittu jatkuvalla disinformaatiolla Ukrainasta yli vuosikymmenen ajan. On aika korjata tämä asia kolmessa keskeisessä kohdassa, jotka valaisevat, miksi ukrainalaiset ja entinen presidentti Joe Biden – ei pelkästään Venäjän presidentti Vladimir Putin – ovat merkittävässä vastuussa sodan puhkeamisesta ja sen jatkumisesta Ukrainassa.

[1] Ensinnäkin – kuten äskettäin on dokumentoitu vastaansanomattomilla rikosoikeudellisilla todisteilla ja jopa Kiovan tuomioistuimen vahvistamana – Ukrainan oikeistomilitantit aloittivat väkivallan vuonna 2014. Tämä provosoi Venäjän ensimmäisen invaasion maan kaakkoisosaan, mukaan lukien Krimille. Ukrainalla oli tuolloin Venäjä-mielinen presidentti Viktor Janukovits, joka oli voittanut vapaat ja rehelliset vaalit vuonna 2010 maan kaakkoisosan etnisten venäläisten vahvalla tuella.

Vuonna 2013 hän päätti jatkaa taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa aiemmin suunnitellun Euroopan sijaan. Länsimieliset aktivistit vastasivat tähän pääkaupungin Maidan-aukion ja hallintorakennusten pääosin rauhanomaisella miehittämisellä, kunnes presidentti lopulta tarjosi huomattavia myönnytyksiä helmikuun 2014 puolivälissä. Tämän jälkeen he pääsääntöisesti vetäytyivät.

Silloin oikeistomilitantit alkoivat kuitenkin ampua aukiolla olevia Ukrainan poliiseja ja jäljellä olevia mielenosoittajia. Poliisi vastasi tulittamalla militantteja, jotka sen jälkeen väittivät valheellisesti, että poliisi olisi tappanut aseettomia mielenosoittajia. Tästä näennäisestä hallituksen tekemästä joukkomurhasta raivoissaan ukrainalaiset menivät pääkaupunkiin ja syrjäyttivät presidentin, joka pakeni Venäjälle saadakseen suojelua.

Putin vastasi tähän lähettämällä joukkoja Krimille ja aseita Kaakkois-Donbasin alueen etnisille venäläisille, jotka kokivat, että heidän maansa presidentti oli epädemokraattisesti syrjäytetty. Vaikka nämä taustatapahtumat eivät oikeuta Venäjän invaasiota, ne selittävät sen, että se tuskin oli "provosoimaton".

[2] Toiseksi, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelensky osallistui laajempaan sotaan rikkomalla Venäjän kanssa tehtyjä rauhansopimuksia ja hakemalla Naton sotilaallista apua ja jäsenyyttä. Sopimukset, jotka tunnetaan nimellä Minsk 1 ja 2, oli neuvoteltu hänen edeltäjänsä presidentti Petro Poroshenkon aikana vuosina 2014 ja 2015 taistelujen lopettamiseksi maan kaakkoisosassa ja uhanalaisten joukkojen suojelemiseksi.

Ukrainan oli määrä taata Donbasille rajoitettu poliittinen autonomia vuoden 2015 loppuun mennessä. Putin uskoi sen riittävän estämään Ukrainaa liittymästä Natoon tai toimimasta sen sotilastukikohtana. Valitettavasti Ukraina kieltäytyi seitsemän vuoden ajan täyttämästä tätä sitoumusta.

Zelenski jopa kampanjoi [presidentinvaaleissa] vuonna 2019 lupaamalla vihdoinkin panna sopimukset täytäntöön estääkseen uuden sodan. Voitettuaan vaalit hän kuitenkin luopui lupauksistaan. Hän oli ilmeisesti vähemmän huolissaan sodan riskistä kuin siitä, että näytti heikolta Venäjää kohtaan.

Zelenski sen sijaan lisäsi aseiden tuontia Nato-maista, mikä oli viimeinen pisara Putinille. Niinpä Venäjä tunnusti 21.2.2022 Donbasin itsenäisyyden, sijoitti sinne joukkoja "rauhanturvaamiseen" ja vaati Zelenskia luopumaan pyrkimyksestään saada Naton sotilaallista apua ja jäsenyyttä.

Kun Zelenski jälleen kieltäytyi, Putin laajensi sotilaallista hyökkäystään massiivisesti 24.2. Zelenski provosoi – tahallaan tai ei – Venäjän aggression, vaikka se ei tietenkään oikeuta Moskovan myöhempiä sotarikoksia.

[3] Kolmanneksi, myös Joe Biden vaikutti ratkaisevasti taistelujen kärjistymiseen ja jatkumiseen. Vuoden 2021 lopulla, kun Putin mobilisoi joukkoja Ukrainan rajalle ja vaati Minskin sopimusten toimeenpanoa, näytti ilmeiseltä, että ellei Zelenski anna periksi, Venäjä hyökkää ja muodostaisi ainakin maasillan Donbasin ja Krimin välille.

Ottaen huomioon, että Ukraina oli jo eksistentiaalisesti riippuvainen Yhdysvaltain sotilaallisesta avusta, jos presidentti Biden olisi vaatinut Zelenskia noudattamaan Putinin pyyntöä, näin olisi tapahtunut. Valitettavasti Biden sen sijaan jätti päätöksen Zelenskille ja lupasi, että jos Venäjä hyökkää, Yhdysvallat reagoisi "nopeasti ja päättäväisesti". Zelenski piti sitä vihreänä valona uhmata Putinia.

Jos Trump olisi ollut presidentti, hän ei todennäköisesti olisi antanut tällaista avointa shekkiä, eikä Zelenskillä ​​olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin panna Minskin sopimukset täytäntöön sodan estämiseksi. Vaikka Zelenski olisi edelleen kieltäytynyt ja provosoinut Venäjän hyökkäämään, Trump olisi evännyt häneltä rauhanneuvotteluja koskevan veto-oikeuden, jonka Biden piittaamattomasti hänelle antoi julistaessaan: "Ei ole mitään Ukrainaa koskevaa ilman Ukrainaa".

Tämä lupaus traagisesti rohkaisi Ukrainaa pitkittämään sotaa odottaen lopulta ratkaisevaa Yhdysvaltain sotilaallista apua, jota Biden kieltäytyi toimittamasta peläten sen eskaloituvan ydintuhoksi. Tällä tavoin Biden herätti vääriä toiveita Ukrainassa, turhaan jatkaen sotaa, jossa on kuollut tai haavoittunut satoja tuhansia pelkästään viimeisen kahden vuoden aikana ja jonka aikana rintamalinjat ovat siirtyneet alle prosentilla Ukrainan alueesta.

Rauhansopimuksen peruslinjat taisteluiden lopettamiseksi ovat ilmeiset, vaikka yksityiskohdista on vielä neuvoteltava. Trump ja Putin aloittivat neuvottelut tänään [18.3.2025] käymässään puhelinkeskustelussa. Venäjä jatkaa Krimin ja muiden kaakkoisten osien miehitystä, kun taas muu Ukraina ei liity Natoon, mutta saa turvallisuustakuut joiltakin länsimailta. Surullista on, että tällainen suunnitelma olisi voitu toteuttaa ainakin kaksi vuotta sitten, jos presidentti Biden olisi asettanut sotilaallisen avun ehdoksi sen, että Zelenski neuvottelee tulitauosta.

Sitäkin traagisempaa on se, että syntyipä sodan jälkeen millainen rauhansopimus tahansa, on se Ukrainalle huonompi kuin Minskin sopimukset, jotka Zelenski tyhmästi hylkäsi johtuen poliittisista ambitioistaan ja naiivista odotuksestaan, että Yhdysvaltain tuki jatkuisi pohjattomasti."

Atte Blomin kommentti

KOMMENTTI: Kuperman näyttää esittävän historialliset tapahtumat ainakin pääsääntöisesti oikein. Käsitykseni mukaan väitettä Venäjän sotarikoksista ei kuitenkaan ole voitu näyttää toteen. Myös näkemys, jonka mukaan Ukraina saisi lopullisessa rauhansopimuksessa "joiltain länsimailta" turvallisuustakuut, on erikoinen. En näe perusteita tälle oletukselle. 

Kupermanin näkemyksestä, jonka mukaan Biden kieltäytyi toimittamasta Kiovan hallitukselle "ratkaisevaa sotilaallista apua", saa sen käsityksen, että Yhdysvalloilla olisi ollut vielä jotain, minkä avulla Venäjä olisi ollut mahdollista voittaa. Mielestäni tällaista "ratkaisevaa apua" ei ole olemassa.

Kuperman sivuuttaa sen, että Yhdysvaltain tavoite on ollut laajentaa Nato Ukrainaan, jota se on varustanut sotaa varten vuodesta 2014 lähtien. Ellei Biden olisi itsepintaisesti pitänyt kiinni Naton huippukokouksessa huhtikuussa 2008 tehdystä päätöksestä, että Ukrainasta tulee sotilasliiton jäsen, Venäjä tuskin olisi aloittanut sotilaallista erikoisoperaatiota.

Lisäisin Kupermanin kuvaukseen sen, että sotilaallisen erikoisoperaation alkamista edeltävinä päivinä Kiovan hallitus kiihdytti Itä-Ukrainan ns. separatistialueiden pommituksia. Se oli välitön syy operaation alkamiselle.

Käsitykseni mukaan sitä tuskin kuitenkaan voi kutsua "massiiviseksi". Siihen osallistui arvioiden mukaan vain noin 40 000 sotilasta. Tarkoitus oli painostaa Kiovan hallitus neuvotteluratkaisuun. Se toteutuikin Istabulin sopimuksessa, mutta Zelenski vetäytyi siitä Bidenin ja brittipääministeri Boris Johnsonin  vaatimuksesta.

Kupermanin kirjoitus muistuttaa siitä, että Kiovan hallitus on se, joka on rikkonut tulitaukosopimuksia, vaikka Zelenski on syyttänyt siitä Putinia. Venäjällä ei tämän takia ole halua suostua tulitaukoon, jota Kiovan hallitus voisi käyttää varustautumiseen.

"Trumpismi, vuosisadan uusi revisionistinen ideologia"

Gnesotto, N. , Blogpost Notre Europe -julkaisussa, Jacques Delors Institute, helmikuu 2025

Euroopan unioni voi yrittää rauhoittaa itseään parhaansa mukaan, mutta Trumpin maailma tulee olemaan dramaattinen testi itselleen, Atlantin liitolle, kansainväliselle järjestelmälle. Tiesimme venäläisestä revisionismista: Putin haluaa tuhota Neuvostoliiton lopulla luodun eurooppalaisen järjestyksen. Tiesimme aasialaisesta revisionismista: Xi Jin Pin haluaa tarkistaa Aasian järjestystä kieltämällä amerikkalaisen läsnäolon legitiimiyden vyöhykkeellä. Aiomme löytää globaalin revisionismin: Donald Trump ja Elon Musk haluavat vain kumota kansainvälisen järjestyksen, jonka heidän esi-isänsä perustivat vuonna 1945.

Tämä perustui kolmeen pilariin: taloudellinen liberalismi, demokratia ja laki. He haluavat korvata ne protektionismilla, autoritaarisella puuttumisella ja kaikkien sellaisten sääntöjen poistamisella, jotka saattavat haitata Amerikan vallan vapautta. Elon Muskin tuki Saksan ja Ison-Britannian äärioikeistolle, natsien tervehdys, jonka hän uskalsi esittää Donald Trumpin virkaanastujaisissa, samaa kuin Putinin ja Kiinan sekaantuminen eurooppalaisiin vaaliprosesseihin: Elon Musk on sitäkin vaarallisempi, koska hänen puuttumisensa on suoraa, julmaa, provosoivaa verrattuna kahden muun mainitun johtajan salaisiin toimiin. Miksi Eurooppa ei tuomitse sitä juhlallisesti, kuten se tekee muitakin ulkomaisia ​​häiriöitä demokratiaamme vastaan?

Mitä tulee lain ensisijaisuuteen yhden henkilön mielivaltaisuuteen, oli kyse sitten kansainvälisestä oikeudesta, liikeoikeudesta tai yksityisoikeudesta, sen haaste on mahtava. Donald Trump haluaa kaapata Panaman kanavan tai Grönlannin mineraalivarat tallaten samalla valtion suvereniteetin ja kansallisten rajojen loukkaamattomuuden periaatteet. Elon Muskin tehtävänä on vapauttaa Yhdysvaltojen ja maailmantalouden sääntely ja poistaa kaikki teknologista innovaatiota rajoittavat säännöt. 

Yksityishenkilöille on varattu asema, jossa hänet tallataan kansalaisna maahan varastamalla tuhansia tietoja Yhdysvaltain hallinnolta. Muutamien etuoikeutettujen amerikkalaisten etujen ja toimintavapauden nimissä yhden ihmisen mielivalta, valta ja tahto saattavat voittaa. Jos tämä kaikki ei käynnistä globaalia, ideologista, voimakasta vallankumousta, joka tuhoaa demokratian ja kansainvälisen oikeuden, voidaan ihmetellä, mitä muuta se voisi olla.

Ei todellakaan missään tapauksessa perinteisen Atlantin liittoutumamme jatkoa. Uudella Yhdysvaltain presidentillä ei ole kiinnostusta periaatteisiin, liittoutumiin tai arvoihin: Nato selviää vain, jos se palvelee sen etuja, toisin sanoen, jos eurooppalaiset suostuvat kaikkiin Washingtonin toiveisiin. Kaikki ei ole enää yhden ja yksi kaikkien puolesta, kuten Naton sopimus ehdottaa, kaikki on yhden puolesta ja yksi ei kenenkään muun kuin itsensä puolesta.

Koska Donald Trumpin strategia on yhtä yksinkertainen kuin se on yksinkertaistettu: se alkaa eräänlaisena perheenpäänä, liittolaisten ja naapureiden keskuudessa, saamalla heiltä epäystävällisen tai jopa väkivaltaisen kiristyksen avulla sitä, mitä presidentti pitää tarpeellisena Yhdysvaltain vallan vahvistamiseksi. Toiseksi sen on kuitenkin kohdattava ainoa todellinen Amerikan vastainen haaste: Kiinan valta. Liittolaiset voivat siksi odottaa toistuvan Donald Rumsfeldin, silloinen puolustusministerin George Bushin nuoremman johtaman kaavan vuonna 2003 Irakin sodan aikana: "joko olet meidän puolellamme tai olet meitä vastaan."

Olemme kuitenkin edelleen hämmästyneitä yhden jos toisenkin eurooppalaisen johtajan naiiveista tai kauhuista julistuksista allianssin lujuudesta ja Euroopan luottamuksesta amerikkalaisiin liittolaisiin. On totta, että Eurooppa kohtaa haavoittuvuuksia, jollaisia se ei ole koskaan kokenut 70-vuotisen historiansa aikana: Venäjän aggression uhka idässä, uhka Amerikan hylkäämisestä lännessä, äärioikeiston uhka kotimaassa massiivisen taloudellisen taantuman taustalla. Tämä Euroopan turvallisuuteen ja demokratiaan kohdistuvien elintärkeiden riskien kasautuminen halvaannuttaa eurooppalaiset ja johtaa luonnollisesti jakautumiseen. 

Euroopan unionin käytettävissä olevista kolmesta skenaariosta välittömin on alistuminen: toimielimet, jäseninään useimmat Euroopan johtajat, odottavat näkevänsä rauhoittumisen, mutta ovat valmiita hyväksymään Yhdysvaltojen määräykset yhteisen puolustuksensa nimissä. Venäjän pelossa ostamme amerikkalaista liuskekaasua (vihreän sopimuksen kustannuksella); Kauppapakotteiden pelossa ostamme amerikkalaisia ​​aseita (Euroopan puolustuksen kustannuksella) ja luovumme kaikesta mikä oli alku Euroopan johtajuudelle ilmaston tai Internetin käyttäjien suojelun alalla. 

Samaan aikaan on syntymässä toinen skenaario, joka ei ole ristiriidassa edellisen kanssa: neuvottelut erilaisissa yhdistelmissä suosituimmuuskohtelusta tälle tai toiselle valtiolle, joka uskoo olevansa Amerikan vielä parempi liittolainen. Italia, Unkari ja Slovakia viljelevät tätä illuusiota. 

Kolmatta skenaarioa, vastarintaa, odotetaan. Mutta se on syntymässä. Donald Tuskin Puola kantaa tänään taakkanaan  kaikkien todellisten eurooppalaisten toiveita. Antonio Costan kanssa Puolan pääministerillä on enää neljä ja puoli kuukautta aikaa saada unioni vastustamaan sitä, mitä kukaan, ei edes Tocqueville, uskaltanut kun hän analysoi diktatuurin siemeniä itse demokratiassa, hän eiuskaltanut kuvitella  Amerikasta:tulevan fasistisen imperialismin uutta muotoa. Tämä eurooppalainen vastarinta on välttämätöntä ja kiireellistä. Amerikkalaisten tuotteiden tulleja koskeviin reaktioihin, teollisuuden ja puolustusbudjettien kiihotuksiin ja komission puheenjohtajan ehdottamiin kilpailukykykompasseihin nähden kysymys ei ole muusta kuin unionin ja itse demokratian selviytymisestä.

Kuinka rahoittaa Euroopan puolustusta?

Andris Šuvajevs julkaisee otsikon aihetta käsittelevän kirjoituksen 21. helmikuuta 2025 Social Europe verkkolehdessä.  Aiheen ajankohtaisuuden lisäksi pidän tärkeänä julkaista koko kirjoitus suomeksi siksi, että Andris Šuvajevs näyttää olevan yksi ensimmäisiä Euroopan Progressiivisten joukossa, joka ymmärtää, että voidakseen kohdata ajan suuret haasteet Euroopan Unionin on kyettävä murtautumaan ulos vanhentuneesta ja tähän aikaan täysin sopimattomasta, ideologisesti muotoillusta makrotaloudellisesta perusrakenteestaan.

Euroopan on tasapainotettava kasvavat puolustustarpeet sosiaalimenojen kanssa tai kohdattava poliittinen myllerrys ja äärioikeiston voitto

Miten Euroopan puolustus rahoitetaan? Tämä on miljoonan – tai ehkä miljardin – dollarin kysymys. Jos siihen ei vastata paljon pidempään, se uhkaa kaataa hallitukset, syventää sosiaalisia jännitteitä ja antaa lisävauhtia äärioikeistolle.

Euroopassa jakolinjat ovat erehtymättömät. Lännessä olevat jäsenvaltiot ovat haluttomia lisäämään sotilasbudjetteja, koska niiden julkinen talous on jo nyt tiukalla ja viime vuosien hidas talouskasvu on kaventanut entisestään niiden finanssipoliittista liikkumavaraa. Länsi-Euroopassa Ukrainan sota on kirjaimellisesti kaukaisempi todellisuus, mikä tekee poliitikkojen paljon vaikeammaksi saada vaalitukea korkeampiin puolustusmenoihin.

Samaan aikaan Koillis-Euroopan jäsenvaltioissa Suomesta Puolaan poliittinen peruste sotilasmenojen lisäämisestä – jopa viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta – kohtaa vain vähän vastustusta. Siellä olevat yhteiskunnat eivät vaadi vakuuttamista Venäjän todellisesta uhkasta, vaikka Ukrainassa saavutettaisiin tulitauko tai kun tulitauko saavutettaisiin. Näille maille uusi poliittinen todellisuus on selvä: Venäjä on pitkän aikavälin turvallisuusriski, ja yhteiskuntien on aseistauduttava sen mukaisesti.

Poliittinen haaste on mobilisoida resurssit tämän tavoitteen saavuttamiseksi tinkimättä tarpeesta investoida sosiaaliseen infrastruktuuriin ja suojeluun. Puolustuksen rahoittaminen ei ole vain valintakysymys lisääntyneen lainanoton, nopeamman kasvun tai veronkorotusten välillä. Kyse on kestävän tasapainon varmistamisesta sosiaalisten ja sotilaallisten investointien välillä. Jos puolustusmenot toteutetaan yhteiskunnan haavoittuvimpien kustannuksella, hallitukset kohtaavat paradoksin: vaikka sotilaallinen turvallisuus tulee poliittiseksi prioriteetiksi, ihmisten arki tuntuu yhä epävarmemmalta.

On valitettavaa, että Euroopan unionin viime vuonna sopimat uudet talouden ohjauskehykset todella pakottavat esiin tämän ongelman. Se oli poikkeuksellinen hukattu tilaisuus luoda aikamme vaatimuksiin sopiva finanssiarkkitehtuuri. Ranskan ja Saksan poliittiset kriisit ovat selvä osoitus tämän kehyksen lyhytnäköisyydestä – kilpailevien taloudellisten etujen tasapainottaminen yhteiskunnassa näyttää nyt lähes mahdottomalta. Covid-19-pandemia yhdistettynä sodan aiheuttamaan inflaatioon on horjuttanut jokaisen suuren talouden toimijan taloudellista asemaa. Tasapainon palauttaminen vaatii joustavuutta, mutta joustavuus on juuri sitä, mitä uusista finanssisäännöistä puuttuu.

Latvia käyttää tänä vuonna noin kolme ja puoli prosenttia bruttokansantuotteestaan ​​puolustukseen. Se on jo nyt suurimman puolustusbudjetin toteuttaja  sekä Euroopan unionissa että NATOssa. Latvia onnistui kasvattamaan sotilasbudjettiaan, vaikka uusi finanssikehys pakotti hallitukset takaisin budjettikuriin. Sotilasmenot eivät vain nousseet – useimpien pieni- ja keskituloisten tuloveroja alennettiin. Tämän teki mahdolliseksi rahoitussektorin satunnainen vero, joka on tosiasiallisesti lainattu naapurimaalta Liettualta. Tuloksena oli budjetti, joka onnistui sovittamaan yhteen tämän hetken kilpailevat vaatimukset – lisäsi sotilasmenoja kotitalouksien lisätuen ohella.

Nyt tarvitaan uutta lähestymistapaa. Sotilasmenojen vaatimukset kasvavat edelleen, ja Donald Trumpin presidenttikausi Yhdysvalloissa lisää geopoliittista epävarmuutta. Silti yleiset veronkorotukset – joko tulo- tai arvonlisäveroon (ALV) – eivät vain pahentaisi sosiaalisia jännitteitä, vaan myös vaimentaisivat kasvua, joka on tällä hetkellä pitkälti yksityisen kulutuksen varassa. Viro, joka on päättänyt korottaa sekä tuloveroa että arvonlisäveroa, paljastaa pian tämän lähestymistavan seuraukset. Tämän ei pitäisi toimia mallina sosiaalisesti vastuullisille hallituksille.

Yleisesti hyväksyttävä ratkaisu olisi voimakkaampi talouskasvu. Euroopan unioni on kuitenkin samanaikaisesti kohtaamassa kasvumallinsa kriisiä. Saksan vientivetoinen strategia ei enää toimi kiihtyvien kauppajännitteiden ja Kiinan teknologisen valtakauden aikakaudella. Ei ole vain aika suunnata kasvua kotimarkkinoille, vaan myös edistää maanosan laajuista teollisuutta julkisilla investoinneilla. Puolustusteollisuus on ilmeinen ehdokas.

Tällaisen kapasiteetin kehittäminen edellyttää kuitenkin suurempaa verotuksen joustavuutta. Siksi on huomionarvoista – ja rohkaisevaa – että Euroopan johtajat keskustelevat verotussäännöistä myönnettävistä poikkeuksista. Tässä vaiheessa tämä on ainoa elinkelpoinen tie eteenpäin, jos tavoitteena on luoda poliittinen ratkaisu, joka täyttää sekä sotilaalliset että sosiaaliset tarpeet. Edistyksellisille ja vasemmistolaisille voimille tämä tarjoaa myös mahdollisuuden kyseenalaistaa itse finanssipolitiikan säännöt. Jos nämä säännöt osoittautuvat sopimattomiksi vastaamaan eksistentiaalisiin haasteisiin, kuten sotaan – kuten ne tekivät pandemian aikana – on täysin järkevää kysyä: mitä tarkoitusta ne todella palvelevat?

Puolustusrahoitus ei ole poliittiselle vasemmistolle tuttu eikä se miellytä. Historiallisesti sotateollisuuden laajentumista on pidetty yhteiskunnan vaarana ja ei-toivottavana kehityksenä. Geopoliittinen maisema on kuitenkin muuttumassa. Venäjä on todellinen turvallisuusuhka koko Euroopan unionille. Tämän seurauksena edistysmielisten on otettava johtoasema puolustusmenoja koskevan kysymyksen ratkaisemisessa – muuten äärioikeisto täyttää tyhjiön tekemällä niin vähällä huomiolla sosiaalisiin huolenaiheisiin.

Edistyksisten on vastustettava keskustaoikeiston nollasummapolitiikkaa, joka pakottaa yhteiskunnat valitsemaan sosiaalisen hyvinvoinnin ja puolustuksen välillä. Se voi saavuttaa tämän kannattamalla yhteistä eurooppalaista lähestymistapaa yhteisiin puolustusmenoihin. Puolustusmenoja koskevat poikkeukset verotuksellisista säännöistä olisi askel oikeaan suuntaan. Ennakkotapaus on jo olemassa: tällaisia ​​poikkeuksia otettiin käyttöön Covid-19-pandemian aikana, ja kansallinen lainsäädäntö heijastelee tätä. Lopulta kestävä pitkän aikavälin ratkaisu kuitenkin viittaa Euroopan yhteiseen velkaan. Vain yhdistämällä riskejä ja pääomaa Euroopan unioni voi selviytyä nykyisestä kriisistään vahvempana.

Jos tämä osoittautuu poliittisesti mahdottomaksi, alueelliset liitot voivat tarjota pienemmän, mutta realistisemman ensimmäisen askeleen. Eurooppa tarvitsee edelläkävijöitä viedäkseen sitä eteenpäin. Jos tällaisia ​​liittoutumia harkitaan pääomamarkkinaunionin kaltaisissa hankkeissa, ei ole mitään syytä, miksi niitä ei voitaisi soveltaa puolustusmenoihin. Tämä on haaste, joka voi kaataa hallitukset – ja edistyksellisten on varmistettava, että he ovat edelläkävijöitä.

-------

Andris Šuvajevs on Latvian parlamentin jäsen, joka edustaa Progressives-puoluetta, vihreää vasemmistopuoluetta. Hänen poliittinen työnsä keskittyy finanssi- ja veropolitiikkaan sekä julkisiin menoihin. Hän on aiemmin työskennellyt taloustoimittajana, politiikan analyytikkona ja sosiaaliantropologian luennoitsijana.

Uudelleen yhteys Jacques Delorsin sosiaaliseen kunnianhimoon

 Fernandes, S. kirjoittaa Jacques Delors Instituutin "Meidän Eurooppamme"  uutiskirjeessä Jacques Delorsin sosiaalisesta kunnianhimosta. Delorsin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. 

Institute, tammikuu 2025

Vuoden 2025 alussa Euroopan unionille alkaa vuosi täynnä symboleja ja haasteita. Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Jacques Delorsin syntymästä. Hänen perintönsä on edelleen arvokas inspiraation lähde syvällisten muutosten ja kasvavan epävarmuuden aikakaudella.

40 vuotta sitten Jacques Delors aloitti Euroopan komission puheenjohtajana. Yksi sen ensimmäisistä suurista aloitteista oli Val Duchessen huippukokous, joka kokosi työmarkkinaosapuolet yhteen 31. tammikuuta 1985 tavoitteenaan luoda perusta Euroopan laajuiselle jäsennellylle työmarkkinaosapuolten vuoropuhelulle. Tämän 40-vuotispäivän on oltava tilaisuus uudistaa EU:n sosiaalinen kunnianhimo Jacques Delorsin hengessä. Tämän kuun lopussa odotettavissa olevan uuden eurooppalaisen sosiaalisen vuoropuhelun sopimuksen on ilmennettävä tätä kunnianhimoa ja käynnistettävä uudelleen eurooppalainen työmarkkinaosapuolten vuoropuhelu vastaamaan nykyisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin haasteisiin.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteenkuuluvuuden vahvistasinen tarve EU:ssa ei ole koskaan ollut suurempaa. Vaikka poliittiset kriisit kaikkialla Euroopassa tekevät jo ennestään vahvoja sosiaalisia jännitteitä käsinkosketeltavaksi, ekologiset, digitaaliset ja demografiset muutokset muuttavat yhteiskuntiamme perusteellisesti ja luovat ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, mutta myös riskin lisääntyvästä eriarvoisuudesta. 

Nämä muutokset häiritsevät olemassa olevia työpaikkoja, luovat uusia ja pidentävät ammattiuria, jotka ovat nyt hajanaisempia. Tämä tuo mukanaan uusia riskejä ja uusia tarpeita, mukaan lukien elinikäisen oppimisen tarve. Jacques Delors puolusti jo 1990-luvulla "aitoa oikeutta jatkokoulutukseen" kaikille. Koska komissio suunnittelee ehdotusta "taitojen unioniksi", EU:n ja sen jäsenvaltioiden on ehdottomasti otettava käyttöön tarvittavat resurssit tämän delorialaisen tavoitteen toteuttamiseksi.

Lähikuukausina komissio esittää uuden toimintasuunnitelman sosiaalisten oikeuksien eurooppalaisen pilarin toteuttamiseksi. Tämä suunnitelma sisältää aloitteita, kuten eurooppalaisen strategian köyhyyden torjumiseksi, suunnitelman kohtuuhintaisten asuntojen rakentamiseksi, toimenpiteitä laadukkaiden työpaikkojen luomiseksi, naisten oikeuksia koskevan etenemissuunnitelman ja koheesiopolitiikan vahvistamisen todellisen "oikeuden jäämiseen" takaamiseksi, Enrico Lettan sanoin sisämarkkinoiden tulevaisuutta koskevassa mietinnössään. 

Nämä ehdotetut aloitteet ovat osa Delorin visiota sosiaalisesta Euroopasta. Tämän kunnianhimoisen tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin välttämätöntä paitsi toteuttaa nämä hankkeet, myös sisällyttää sosiaaliset näkökohdat kaikkiin Euroopan unionin politiikkoihin, olipa kyse sitten kaupallisesta, teollisesta tai maataloudesta.

Tänä vuonna alkavat neuvottelut EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä vuosille 2028–2034 ovat ratkaisevan tärkeitä tämän tavoitteen muuttamisessa konkreettisiksi keinoiksi. Rohkea sosiaalipolitiikka ei ole vain moraalinen vaatimus, vaan myös keino vahvistaa kansalaisten tukea Eurooppa-hankkeelle tilanteessa, jota leimaa populismi. Vuoden 2024 Eurobarometri-tutkimuksen mukaan yhdeksän kymmenestä eurooppalaisesta uskoo, että sosiaalinen Eurooppa on heille henkilökohtaisesti tärkeä. EU:n kansalaiset odottavat EU:n myötävaikuttavan heidän elin- ja työolojensa parantamiseen konkreettisella tavalla. EU:n on täytettävä nämä odotukset.

https://institutdelors.eu/publications/2025-renouer-avec-lambition-sociale-de-jacques-delors/

Populistit pääsevät valtaan – tässä on syy, miksi demokratia epäonnistuu

Tyytymättömät äänestäjät ja vanhentuneet järjestelmät ruokkivat populismin nousua. Voivatko rohkeat uudistukset palauttaa luottamuksen liberaaliin demokratiaan? Aikaisempi Social Europen päätoimittaja  Henning Meyer keskustelee Mark Blythin kanssa 17 tammikuuta 2025

Henning Meyer:  Mark Blyth, kiitos paljon, että liityit seuraani tänään. Olemme täällä keskustelemassa Trumpin toisen puheenjohtajuuden maailmanlaajuisista seurauksista, erityisesti Euroopan unionin kannalta, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa olemme – tai kohtaamme itsemme pian. Aloitetaan Trumpin "Amerikka ensin" -agendasta. Miten näet tämän kauppapolitiikan kannalta ja mitä häiriöitä tämä voi aiheuttaa EU:lle? Vielä tärkeämpää on, miten EU:n pitäisi toimia näiden riskien vähentämiseksi?

Mark Blyth:  Kiitos, Henning. No, EU:lla on ollut neljä vuotta aikaa valmistautua tällaiseen – tai ainakin laatia valmiussuunnitelmia. Mutta tämä on nyt tilanne: monet näyttivät olettavan, että Trumpin valinta vuonna 2016 oli poikkeama. Tämä oletus oli virhe. Trumpismi ei ole sattuma; se on uusi normaali.

Näen tämän heijastuvan myös Euroopassa. Isossa-Britanniassa Brexitin arkkitehdin johtama Reform on saamassa vauhtia. Ranskassa Marine Le Penin National Rally voisi hyvinkin nousta johtavaksi puolueeksi. Itävallan politiikka on muuttumassa, ja jopa Saksan AfD, vaikka se on maantieteellisesti rajoitettu, korostaa laajempia suuntauksia. Silti Euroopassa vallitsee jatkuva kieltäminen – uskomus, että populismi on ohimenevä vaihe. Tämä omahyväisyys on jättänyt EU:n huonosti valmistautumaan siihen mitä seuraa.

Haastetta pahentaa Trumpin presidentinkauden pelkkä arvaamattomuus. Hänen hallintonsa on täynnä henkilöitä, jotka suoraan sanottuna näyttävät aikovan vastustaa Eurooppaa. Ja sitten on Trump itse – jokerimerkki. Ei ole mielikuvituksen yläpuolella, että hän voisi julistaa kansallisen hätätilan kyseenalaisin perustein tai ryhtyä rajuihin toimiin, joita emme voi vielä ennakoida.

Henning Meyer:  Tämä arvaamattomuus on hämmentävää. Näyttää siltä, ​​​​että jopa Yhdysvalloissa on vähän selvyyttä siitä, mitkä Trumpin prioriteetit ovat ensimmäisenä päivänä.

Mark Blyth:  Aivan. Kukaan ei tiedä. Ensimmäiset päivät voivat tuoda toimeenpanomääräysten myrskyn, luoden kaaoksen, jonka selvittäminen kestää viikkoja tai kuukausia. Pahimmassa tapauksessa voisimme nähdä hänen horjuttavan instituutioita, kuten Natoa tai ryhtyvän yksipuolisiin toimiin Ukrainan sodan lopettamiseksi. Miten se kävisi – varsinkin ilman Natoa – se jää arvattavaksi.

Kauppa on toinen alue, jota kannattaa seurata. Aikaisemmin Trumpin suuttumus kohdistui Saksan autojen vientiin. Mutta koska Euroopan autoteollisuus on nyt Kiinan kilpailun ja sähköajoneuvoihin siirtymisen paineen alaisena, se on vähemmän huolestuttava. Tariffit kuitenkin? Ne voivat kohdistaa keheen tahansa mistä tahansa syystä. Täällä ollaan kartoittamattomilla vesillä.

Henning Meyer:  Entä Trumpin kotimainen koalitio? Se vaikuttaa hauraalta, varsinkin kun otetaan huomioon jännitteet MAGA-liikkeen ja teknologiamiljardöörien välillä – kaksi ryhmittymää, jotka auttoivat hänet palaamaan virkaan. Voivatko nämä jakautumiset suistaa hänen agendansa?

Mark Blyth:  Se on mielenkiintoinen dynamiikka. Tarvitseeko Trump todella vakaata koalitiota? Hän on osoittautunut taitavaksi väistämään vastuullisuutta ja pelaamaan takaisin tukikohtaansa. Hänen mielestään hänen uudelleenvalintansa on mandaatti, ja hän on ollut avoin tavoitteistaan: joukkokarkotukset ja tullit.

Jos yritämme ymmärtää näitä käytäntöjä, on olemassa teoreettinen kehys, johon tämä sopii. Ote Michael Pettisin ja Matthew Kleinin argumentti kirjassaan  Trade Wars Are Class Wars ; he väittävät, että globalisaatio hyödyttää suhteettomasti suuria yrityksiä samalla kun heikentää työntekijöiden toimeentuloa. Trumpin tiimille Yhdysvallat rakenteellisena maahantuojana – rakentuen Itä-Aasiasta, Saksasta ja Euroopasta peräisin oleviin tuotteisiin – edustaa strategista heikkoutta. Talouden tasapainottaminen vähentämällä tuontia, kannustamalla kotimaista tuotantoa ja kiristämällä työmarkkinoita maahanmuuttorajoituksilla voisi teoriassa luoda omavaraisemman USA:n.

Mutta tässä on ongelma: vaikka näitä ideoita on esitetty, niiden takana ei ole johdonmukaista strategiaa. Se kaikki on improvisaatiota, mikä tekee tulosten ennustamisesta entistä vaikeampaa.

Henning Meyer:  Mitä EU:n johtajien pitäisi tehdä valmistautuakseen? Ursula von der Leyenin toinen komissio on juuri aloittanut toimikautensa, eikä panokset voisi olla suuremmat.

Mark Blyth:  EU:n on ajateltava strategisesti. Se ei voi eristää itseään Yhdysvalloista, mutta sen on valmistauduttava vastakkaisempaan transatlanttiseen suhteeseen. Tämä tarkoittaa investoimista kestävyyteen – olipa kyse puolustuksesta, energiasta tai kaupasta. Suhteiden vahvistaminen muiden globaalien kumppaneiden kanssa, erityisesti Aasiassa, voisi myös auttaa monipuolistamaan Euroopan taloudellisia yhteyksiä.

Ennen kaikkea EU:n on voitettava sisäiset jakautumisensa. Trumpin arvaamattomuus koettelee Euroopan yhtenäisyyttä. Jos jäsenvaltiot eivät pysty muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ne ovat haavoittuvia suhteessa "hajota ja hallitse" -taktiikkaan. EU:n ei pitäisi ajatella pelkästään riskien lieventämistä, vaan myös itsensä vahvistamista omana geopoliittisena toimijana.

Henning Meyer:  Ja mitä tulee ajoitukseen, milloin luulet saavamme selkeämmän kuvan siitä, mitä tämä puheenjohtajakausi merkitsee EU:lle ja maailmalle?

Mark Blyth:  Odotan USA:n uuden hallinnon ensimmäisen viikon tuovan tulvan toimeenpanomääräyksiä. Tammikuun loppuun mennessä meillä on parempi käsitys Trumpin prioriteeteista ja siitä, kuinka pitkälle hän on valmis menemään. Mutta todellinen testi tulee seuraavien kuukausien aikana, kun EU arvioi, pystyykö se sopeutumaan ja reagoimaan tehokkaasti – vai jääkö se umpikujaan, jossa se oli vuonna 2016.

Henning Meyer:  Mitä EU:n pitäisi mielestänne tehdä valmistautuakseen strategisesti ja suojellakseen etujaan?

Mark Blyth:  Ensimmäinen asia olisi kaksinkertaistaa EU:n budjetti – vaikka se olisi tietysti hyvin epäsuosittua. EU tarvitsee kuitenkin verotuksellista liikkumavaraa, panostaa tiettyihin toimiin ja vahvistaa yhtenäisyyttään. Esimerkiksi Italiaa ja Unkaria on estettävä tekemästä sivusopimuksia. On oltava yksimielinen kanta esimerkiksi seuraamuksiin. Jos pakotteet ovat käytössä, on välttämätöntä arvioida niiden tarkoitus ja tavoite. Jos ne vaarantavat esimerkiksi Euroopan autoteollisuuden, voidaan harkita vastavuoroisia toimenpiteitä Yhdysvaltoja vastaan, vaikka tehokkaiden kohteiden löytäminen onkin hankalaa.

EU on nyt voimakkaasti riippuvainen amerikkalaisesta nesteytetyn maakaasun tuonnista Ukrainan kriisin vuoksi, mikä antaa Yhdysvalloille nostavan vipuvaikutuksen. Painopiste olisi oltava sellaisten strategisten alojen tunnistamisessa, jotka ovat kriittisiä Euroopan pitkän aikavälin etujen kannalta. Kestääkö Eurooppa mahdolliset tullit? Olisiko autotuotannon siirtäminen Yhdysvaltoihin todella haitallista vai voisiko se luoda mahdollisuuksia? Ehkä tämä on Euroopalle tilaisuus tasapainottaa omaa talouttaan ja vähentää liiallista riippuvuutta viennistä.

Henning Meyer:  Mainitsitte aiemmin EU:n sisäiset jaot. Unkarin Orbánin ja Italian Melonin kaltaisten johtajien kanssa on vaikea löyutää tietä, miten EU voi yhdistyä. Miten tämä vaikuttaa laajempaan turvallisuus- ja puolustusintegraatioon?

Mark Blyth:  Vahvempi keskittyminen turvallisuuteen ja puolustukseen on sekä tarpeellista että myöhässä. Haasteena on kuitenkin määritellä, mitä vastaan ​​Eurooppa puolustaa. Onko se vain venäläistä revansismia? Ihan perusteltua. Mutta suuri osa tästä liittyy myös Kiinaan liittyviin huolenaiheisiin. Samanaikaisesti Eurooppa ei halua, että Yhdysvallat pakottaa sen omaksumaan liian haukkamaisen asenteen Kiinaa kohtaan. Tämä jättää EU:n epävarmaan asemaan, sillä se rapauttaa sisäistä voimaa samalla kun se navigoi yhä haurastuneemmissa ulkosuhteissa. Eurooppa joutuu neuvottelemaan "penkin ja seinän"  välissä.

 Henning Meyer:  Monet ihmiset uskoivat virheellisesti, että vuosi 2016 oli poikkeama. Mutta tämä on perustuslaillisesti Trumpin toinen ja viimeinen kausi. Mitä tapahtuu MAGAlle Trumpin ulkopuolella?

Mark Blyth:  MAGA ei ole vain Trumpista lähtöisin; se on osa laajempaa luottamuksen romahdusta keskustan puolueita ja perinteisiä instituutioita kohtaan. Vuosikymmeniä kestänyt huono taloushallinto rahoituskriisistä säästöpolitiikkaan on murentanut uskoa järjestelmään. Esimerkiksi maahanmuutto on ollut valtava huolenaihe Euroopan väestölle. Vuosien ajan politiikan eliitti hylkäsi nämä huolenaiheet ja leimaa jokaisen ne esiin nostaneen rasisteiksi. Tuo ylimielisyys lisäsi vastareaktiota oikealta.

Tämä tyytymättömyys ei myöskään rajoitu Yhdysvaltoihin; se on globaalia. Vierailin äskettäin kotikaupungissani Dundeessa Skotlannissa. 1980-luvulla se oli vaikeuksissa, mutta pääkadulla oli edelleen vaurauden tunne. Nykyään kolmasosa keskustan myymälöistä on laudoitettu. Tällaisissa paikoissa ihmiset tuntevat itsensä hylätyiksi. Poliittiset johtajat ilmestyvät joka neljäs vuosi lupausten kanssa, mutta heidän todellisuutensa pysyy ennallaan. Tämä ahdinko - mitä NHS:ssä kutsutaan "paskaelämän syndroomaksi" - tukee populistisia hahmoja, kuten Nigel Faragea, jotka tunnustavat nämä turhautumiset, vaikka heidän ratkaisunsa olisivat virheellisiä.

Henning Meyer:  Onko kaikkien näiden haasteiden keskellä mitään syytä olla toiveikas?

Mark Blyth:  Tällä hetkellä on vaikea löytää optimismia. Mutta tässä on pitkän aikavälin näkemys: Amerikka on tekemässä suuren virheen kaksinkertaistamalla hiilen käytön. Ilmastonmuutos on fysiikan, ei politiikan ongelma. Joistakin takaiskuista huolimatta Eurooppa on siirtymässä kohti vihreää siirtymää. Tanskan ja Norjan kaltaiset maat osoittavat, että vihreää taloutta voidaan rakentaa myös hiilidioksidin varassa lyhyellä aikavälillä. Myös Kiina suhtautuu vakavasti vihreän teknologian hallitsemiseen.

Amerikan nykyinen tie saattaa tuoda lyhyellä aikavälillä voittoja, mutta pitkällä aikavälillä muu maailma siirtyy toiseen suuntaan. Euroopalla on tässä mahdollisuus. Jos se pystyy pitämään yllä tasapainoa – kuluttamaan enemmän, investoimaan infrastruktuuriin ja olemaan vähemmän riippuvainen viennistä – se voisi luoda kestävämmän talousmallin. Seuraava vuosikymmen tulee olemaan raastava, mutta jos haluamme selviytyä lajina, tämä on suunta, jota meidän on valittava.

Henning Meyer:  Mark, kiitos vielä kerran, että liitit kanssani keskustelemaan näistä kriittisistä asioista. Tämä keskustelu vaatii varmasti jatkoa lähitulevaisuudessa.

Tämä artikkeli on osa  ”EU Forward”  Social Europe -projektia, jota toteutetaan yhteistyössä Friedrich-Ebert-Stiftungin kanssa.

----

Mark Blyth on William R. Rhodes '57 kansainvälisen talouden professori ja kansainvälisten ja julkisten asioiden professori Watson Institute for International and Public Affairs -instituutissa, Brownin yliopistossa.

Miksi demokratia ei toimi minun kohdallani?

 Bernie Sanders on 83-vuotias poliitikko ja senaattori, jolla oli merkittävä asema Demokraattien ollessa poliittisessa vastuussa presidenti Bidenin hallituskaudella. Tässä  "jäähyväishaastattelussa´  vastailee toimittajan kysymyksiin ja tekee analyysia amerikkalaisten tunteista ja Bidenin hallituksen kyvystä vastata niihin.

"Olen otimistinen Amerikan ammattiyhdistysliikken nousun suhteen. Siellä on kasvamassa uusi sukupolvi, jolla on radikaaleja ajatuksia talouden suhteen.

"Puhumme ylipäätään liian vähän Yhdysvaltojen poliittisesta järjestelmästä ja sen sisälle kasvaneesta biljonäärien vallasta suhteessa demokratiaan. Tämä pieni vähemmistö kontrolloi mediaa, taloutta ja poliittista järjestelmää. "Kansalainen ja ääni" -periaate ei ole enää voimassa. Päinvastoin, valta kulkee nyt ylhäältä alaspäin, ei alhaalta ylös.

Superrikkaiden pieni joukko elää uskomattomassa yltäkylläisyydessä ja heillä on käytössään tekniikan ja tekoälyn kaikki sovellutukset ylivoimaisen vallassapysymisensä tueksi.

Mikä on työväestön tilanne? Viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut valtava teknologinen murros, mutta työväestön tilanne on pysy nyt muuttumattomana. Palkkataso ei ole kohonnut. Palkansaajaperheen nuoren on lähes mahdotonta hankkia itselleen asuntoa niiden korkeiden hintojen vuoksi.Oikeutetusti he kysyvät: miksi demokratia ei toimi minun suhteeni? Meidän - siis demokraattien - on yksinkertaisesti rakennettava uudestaan koko järjestelmä.

Tavallinen kansalainen on väsynyt pysähtyneisyyden tilaan. Kun muutosta ei ole tullut, on tartuttu median tarjoamiin radikaaleihin vaihtoehtoihin, joita Trumpin villit lupaukset ovat tarjonneet. Lukemattomat asunnottomat, terveydenhoitoa vailla olevat, työttömät tai heikossa taloudellisessa asemassa olevat ovat lakanneet uskomasta hallintobyrokratian kykyyn muuttaa maata paremmaksi. 

Toimittaja kysyy, onko Demokraattisella puolueella ylipäätään voimaa muuttaa lähestymistapaansa valtavirran myötäilystä suuntaan, joka toisi todellisia muutoksia parempaan tavallisen kansalaisen elämässä

Amerikkalaisessa vaalijärjestelmässä sponsoreilla on suuri merkitys myös Demokraattien vaalikoneistossa ja siksi joudutaan aina kysymään, ovatko tukijamme valmiita radikaaleihin muutoksiin. Niitä joka tapauksessa tarvittaisiin. Kun 85 miljoonaa kansalaista ei saa terveydenhuoltojärjestelmältä tukea sitä tarvitessaan, on kysyttävä, onko terveydenhuoltojärjestelmämme jo romahtanut?

Ilmeisesti demokaatit ovat käsittämässä, että he ovat menettäneet suuren osan työväestön, värillisten ja latinalaisamerikkalaistausttaisten tuesta . Olisiko demokraateilla pitänyt olla nuorempi ja populaarimpi nuori ehdokas prersidentiksi jo alunperin?

 Sanders ei näytä uskovan tässä yhteydessä nuoruuteen, vaan sosiaalisin uudistuksiin. Ensimmäisinä toimintakuukausinaan demoraattinen hallitus teki koko joukon terveyteen ja sosiaaliseen liittyviä uudistuksia ja silloin oli myös demokraattien kannatus korkeimmillaan. Sitten tämä ulottuvuus työnnettiin sivuun muiden kysymysten (Ukraina, IRA-lainsäädäntö)  noustessa kärkitilalle. Tämä ei kuitenkaan auttanut kannatusta kasvuun.

Mitä mieltä Sanders on Bidenin onnistumisesta presidenttinä? J

Sanders:"os katsellaan presidentti Bidenin kauden saavutuksia infrastruktuurin ja työllisyyden kehittämisessä, ne ovat parhaita tässä maassa kolmeenkymmeneen vuoteen. Ongelma oli ehkä kyvyssä kommunikoida ja välittää nämä tulokset ymmärrettävästi ja elävästi kansalle. Toinen ongelma oli se, että se mitä saavutettiin, ei ollut tavalliselle työtätekevälle amerikkalaiselle tarpeeksi. He kysyvät edelleen, miksi minun palkkani on edelleen samalla tasolla kuin viisikymmentä vuotta sitten. Olisi voitu tehdä vielä enemmän terveydenhoidon ja sosiaalisen tuen alueella. Ihmiset kuitenkin edelleen kysyvät: miksi minun tilanteeni ei ole parantunut?"

Keskustelu siirtyy sitten ympäristönsuojeluun, "vihreään sopimukseen" (Green Deal) ja ja Bidenin hallituksen aikana tapahtuneisiin suuriin metsäpaloihin. Miten Bidenin hallitus onnistui näissä asioissa?

Sanders vastaa että tulipalojen aiheuttamat tuhot ja kärsimys ovat valtavia ja niiden paikkaaminen kestää enemmän kuin sukupolven. Ilmastomuutos on tosiasia, vaikka tuleva presidentti pyrkii sen kieltämään. Viime vuosi oli kuumin maailmassa koko  mittaushistorian aikana. Globaalin kansalaisyhteisön on tultava tässä yhteen ja torjuttava öljy- ja muun teollisuuden ahneet vaatimukset - ja me voimme tehdä sen. Poliittisen pelin ympäristöasioissa on loputtava, kysymys on koko ihmiskunnasta ja ympäristömuutoksista koko maapallolla. Kysymys ei ole tällä kertaa pelkästään osavaltio Kaliforniasta, koska vastaavanlaisia tuhoja voi tulevaisuudessa esiintyä missä tahansa territoriossa. 

Nyt Bernie Sanders palaa takaisin kotikulmilleen Vermontiin, jossa hän aikoo vielä tehdä jonkin verran yhteisöllistä työtä ja harrastaa politiikan ulkopuolella.

Oikeudenmukaisemman ja yhtenäisemmän Euroopan puolesta

Jacques Delors Institute Uutiskirje tammikuu 2025 

 "Tänään meidän on aloitettava maailmasta puhuaksemme Euroopasta." Jacques Delors, 2022 Vuosi 2025: yhdistyminen Jacques Delorsin sosiaaliseen kunnianhimoon

 Vuoden 2025 alussa Euroopan unionille alkaa symbolien ja haasteiden vuosi.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Jacques Delorsin syntymästä. Hänen perintönsä on edelleen arvokas inspiraation lähde syvällisten muutosten ja kasvavan epävarmuuden aikakaudella. 40 vuotta sitten Jacques Delors aloitti Euroopan komission puheenjohtajana. Yksi sen ensimmäisistä suurista aloitteista oli Val Duchessen huippukokous, joka kokosi työmarkkinaosapuolet yhteen 31. tammikuuta 1985 tavoitteenaan luoda perusta Euroopan laajuiselle jäsennellylle työmarkkinaosapuolten vuoropuhelulle. Tämän 40-vuotispäivän on oltava tilaisuus uudistaa EU:n sosiaalinen kunnianhimo Jacques Delorsin hengessä. Tämän kuun lopussa odotettavissa olevan uuden eurooppalaisen sosiaalisen vuoropuhelun sopimuksen on ilmennettävä tätä kunnianhimoa ja käynnistettävä uudelleen eurooppalainen työmarkkinaosapuolten vuoropuhelu vastaamaan nykyisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin haasteisiin. 

 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteenkuuluvuuden vahvistamisen tarve EU:ssa ei ole koskaan ollut suurempaa. Samalla kun poliittiset kriisit kaikkialla Euroopassa tekevät jo ennestään vahvoista sosiaalisista jännitteistä käsinkosketeltavan, ekologiset, digitaaliset ja demografiset muutokset muuttavat yhteiskuntiamme perusteellisesti ja luovat ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, mutta myös riskin lisääntyvästä eriarvoisuudesta. Nämä muutokset häiritsevät olemassa olevia työpaikkoja, luovat uusia ja lyhentävät ammattiuria, jotka ovat nyt myös hajanaisempia. Tämä tuo mukanaan uusia riskejä ja uusia tarpeita, mukaan lukien elinikäisen oppimisen. Jacques Delors vetosi jo 1990-luvulla "todellista oikeutta jatkokoulutukseen" kaikille. Kun komissio suunnittelee ehdotusta "taitojen unioniksi", EU:n ja sen jäsenvaltioiden on ehdottomasti otettava käyttöön tarvittavat keinot tämän delorialaisen tavoitteen toteuttamiseksi. Lähikuukausina komissio esittää uuden toimintasuunnitelman sosiaalisten oikeuksien eurooppalaisen pilarin toteuttamiseksi. 

Tämä suunnitelma sisältää aloitteita, kuten eurooppalaisen köyhyyden torjuntastrategian, kohtuuhintaisia ​​asuntoja koskevan suunnitelman, toimenpiteitä laadukkaiden työpaikkojen luomiseksi, naisten oikeuksia koskevan etenemissuunnitelman ja koheesiopolitiikan vahvistamisen todellisen "oikeuden jäämiseen" takaamiseksi. Näin totesi Enrico Letta mietinnössään sisämarkkinoiden tulevaisuudesta. Nämä ehdotetut aloitteet ovat osa Delorian visiota sosiaalisesta Euroopasta. Tämän kunnianhimoisen tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin välttämätöntä paitsi toteuttaa nämä hankkeet, myös sisällyttää sosiaaliset näkökohdat kaikkiin Euroopan unionin politiikkoihin, olipa kyse sitten kaupallisesta, teollisesta tai maataloudesta. 

 Tänä vuonna alkavat neuvottelut EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä vuosille 2028–2034 ovat ratkaisevia tämän tavoitteen muuttamisessa konkreettisiksi keinoiksi. Rohkea sosiaalipolitiikka ei ole vain moraalinen vaatimus, vaan myös keino vahvistaa kansalaisten tukea Eurooppa-hankkeelle tilanteessa, jota leimaa populismi. Vuoden 2024 Eurobarometri-tutkimuksen mukaan yhdeksän kymmenestä eurooppalaisesta uskoo, että sosiaalinen Eurooppa on heille henkilökohtaisesti tärkeä. EU:n kansalaiset odottavat EU:n myötävaikuttavan heidän elin- ja työolojensa parantamiseen konkreettisella tavalla. EU:n on täytettävä nämä odotukset. 

 Viime joulukuussa julkaisimme kaksi asiakirjaa, jotka selventävät toisaalta Jacques Delorsin näkemystä ja toisaalta sosiaalisen Euroopan nykytilaa ja sen näkymiä. Pascal Lamy muistelee Agora Jacques Delorsissa pitämässään puheessa, että Delorsin henkisen perinnön keskiössä on edistyksen avainkäsite, jonka hän yhdistää ihmisarvon jatkuvaan parantamiseen ja joka perustuu hänen mukaansa kolmeen erottamattomaan ulottuvuuteen. : taloudellinen vauraus, sosiaalinen kehitys ja ympäristön kestävyys. Samaan aikaan Philippe Pochet ehdottaa uusimmassa politiikka-asiakirjassaan sosioekologista agendaa uudistetulle sosiaalipolitiikalle. Voit syventää vauraan Euroopan politiikkaa ja rahoitusta koskevaa kysymystä katsomalla viime joulukuussa pidetyn instituutin tälle teemalle omistetun vuosikonferenssin toiston.

 Kun komissio valmistautuu esittelemään Clean Industrial Deal -sopimuksensa, pyydän sinua kuuntelemaan uusimman jakson Re-Thinking Europe podcastista Europe Jacques Delorsista, joka analysoi eurooppalaisen teollisuuden tarpeita ja odotuksia vihreän siirtymän edessä ja tutkii. kauppapolitiikan rooli EU:n teollisuuden kilpailukyvyn varmistamisessa. European Green Dealin tulevaisuus on myös instituutin seuraavan konferenssin, joka järjestetään yhteistyössä La Macifin kanssa, ytimessä 27. tammikuuta.

 Vuoden alkua leimaa väistämättä myös presidentti Donald Trumpin virkaanastuminen. Hänen paluunsa aiheuttaa suuria taloudellisia ja poliittisia haasteita EU:lle. Yksipuolinen ja aggressiivinen Yhdysvaltain kauppapolitiikka voi jakaa jäsenmaita ja heikentää Euroopan etuja. Berliinissä sijaitseva Jacques Delors Centre on julkaissut Arthur Leichthammerin ja Elvire Fabryn analyysin EU:n käytettävissä olevista keinoista vastata tähän uhkaan, ja samalla vaaditaan Euroopan kauppasuhteiden rakenteellista monipuolistamista. Lisäksi Yhdysvaltojen Naton irtautumisen riski korostaa tarvetta lisätä Euroopan autonomiaa puolustusasioissa. Bertrand de Cordoba tarjoaa infografiassa yleiskatsauksen Euroopan puolustusteollisuudesta. Lopuksi Lukas Macek, Sébastien Maillard ja Pierre Mirel ehdottavat viimeisimmässä julkaisussaan vuoden 2030 laajentumisohjelmaa, joka perustuu ajatukseen ehdokasmaiden asteittaisesta yhdentymisestä. 

 Paras kunnianosoitus, jonka voimme osoittaa Jacques Delorsille tänä hänen syntymänsä satavuotispäivänä, on jatkaa hänen näkemyksensä ja ajatustensa kantamista erityisesti oikeudenmukaisemman ja yhtenäisemmän Euroopan puolesta. Toivon, että tämä visio muuttuu todellisuudeksi tuleville sukupolville. 

 Onnea kaikille vuodelle 2025! 

 Sofia Fernandes 

 Jacques Delors Institute 

 apulaisjohtaja