Mustasta nollasta huimaan velanottoon

Saksan liittovaltion budjetti vuodelle 2026 

Saksan liittovaltion ensi vuoden budjetti vuodelle 2026 on valmis lopulliseen hyväksyntään parlamentissa. Asiasta vastaava budjettivaliokunta hyväksyi ministeriöiden budjettien lopulliset muutokset eilen illalla yli 15 tuntia kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Budjetissa ennakoidaan liittotasavallan historian toiseksi suurinta uutta velkaa – ja se koostuu seuraavasti:

Perusbudjetin menot ovat 524,54 miljardia euroa .

Tästä noin 58,3 miljardia euroa on varattu investointeihin .

Uuden velan arvioidaan olevan 97,965 miljardia euroa - ilman ydinbudjetin ulkopuolella olevia erityismenoja infrastruktuuriin, ilmastoneutraaliuteen sekä asevoimiin.

Tämä tarkoittaa noin kahdeksan miljardin euron lisäystä perusbudjettiin hallituksen luonnokseen verrattuna.

Miljardeja lainoja erityisrahastoista

Tämän lisäksi  tulee kuitenkin myös lainanotto infrastruktuuriin ja ilmastoneutraaliuden erityisbudjetteihin sekä Saksan asevoimille. Aiempien lausuntojen mukaan uuden velan kokonaismäärän odotetaan siis olevan reilusti yli 170 miljardia euroa. Se oli korkeampi vain koronaviruspandemian aikana vuonna 2021.

Liittopäivien parlamenttiryhmät selittivät yksityiskohtia useissa lehdistötilaisuuksissa tänä aamuna. Budjetti on määrä hyväksyä virallisesti marraskuun viimeisellä viikolla

 Yli 30 prosentin velkasuhte kokonaistaloudesta vuositasolla - eikö se ole mitä jyrkimmässä ristiriidassa Euroopan Komission Kasvu- ja Vakaussopimuksen tiukkojen rajojen kanssa, erityisesti 3%:n alijäämätavoitteen kanssa? Keinoksi on valikoitunut talouden jakaminen ydinbudjettiin ja erityisbudjetteihin, mikä on tietenkin pahassa ristiriidassa sen periaatteen kanssa, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen kertomus koko taloudesta ja jonka sisällä kaikki tapahtumat ja toiminnot kuvataan. Suomalaisen kirjanpitolainsäädännön mukaan tällainen varsinaisen budjetin ulkopuolisten erityiskassojen pito on jyrkästi kiellettyä. Koskahan tähän epäkohtaan puututaan - vai puututaanko ollenkaan? Meillä tietynlaista erityisbudjettia edustavat työeläkerahastot, joita ei lasketa julkiseksi omaisuudeksi mutta joilla kuitenkin on valtion vastuuta kantava lakisääteinen tehtävä - pitää huolta siitä, että kansalaiset sasvat eläkkeensä myös tulevaisuudessa. Työeläkerahastot on tavallaan valtion lakisääteistä tehtäväää hoitava erityisvaluutta, jonka sellaiseksi tekee sen itsenäinen rooli ja pyrkimys sijoittamalla tapahtuvaan kartuttamiseen...

Tänään 15.11. 2025 SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa puheenjohtaja Lindtman nosti puheenvuorossaan keskusteluun SDP:n ja Vasemmistoliittoa lukuunottamatta kaikkien puolueiden hyväksymän sitoutumisen yli vaalikausien ulottuvaan sopeutusohjelmaan tavoitteena velkasuhteen palauttaminen Euroopan Komission asettamiin velkaantumis- ja alijäämärajoihin. Saksan ratkaisu näyttää tässä suhteessa täysin erilaiselta. Yli kolmasosan velkamäärä ydinbudjetin ja erityisbudjettien kokonaisuudessa tarkoittaa tarkoittaa siirtymistä "mustasta nollasta" vahvaan elvytyspolitiikkaan ja samalla Kasvu- ja Vakaussopimuksen rajoitusten täydellistä sivuuttamista.

Jos Saksan liittovaltion budjettia verrattaisiin Suomen vuoden 2026 talousarvioon ja toimittasiin samassa hengessä, se tarkoittaisi nykyisen, n. 9 mrd:n velanoton kasvattamista voin 30:een miljardiin erityisbudjetin muodossa. Sillä voitaisiin rahoittaa ensiksikin koko SOTE-uudistus Marinin hallituksen päätösten tasolla, vahvistaa nopeasti kuntien mahdollisuuksia saada työttömät työsuhteisiin joko julkiselle sektorille tai jopa yleistä hyvää toteuttaviin yrityksiin, rahoittaa ympäristöhankkeita, lupaavia startup-yrityksiä sekä kattaa kansallisen puolustuksen kuluja. Painopisteen tulisi kuitenkin olla kaikkien kynnelle kykenevien saaminen kokopäiväisiin, työehtosopimusten mukaisiin työsuhteisiin. Tämä käynnistäisi sellaisia moninkertaistajia, jotka mahdollistaisivat nopeasti myös velkarahan takaisinmaksun. Erityinen valtti Suomelle olisi se, että tarvittava velka otettaisiin suomalaisilta työeläkerahastoilta ja niille maksettaisiin keskimääräistä osaketuottoa vastaava korko. Tällöin velka hyödyttäisi työeläkejärjestelmää ja vähentäisi nopeasti paineita ryöeläkemaksujen korottamiseen.

Koen tämän muutoksen Saksan makrotalouspolitiikassa monella tapaa kääntentekeväksi. Se on ristiriidassa - itse asiassa täysin vastakkaista - Kasvu- ja Vakaussopimuksen suhteen ja kirjanpidollisestikin se rikkoo periaatetta, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen narratiivi valtion talouspolitiikasta - siis mitään erityiskassoja tai sitä tarkoittavia rahastoja/rakenteita ei pitäisi olla olemassa. Kaiken pitäisi oikeusvaltioperiaatteen mukaan olla avointa ja näkyä sekä talousarviossa että tilinpäätöksessä. Kokonaisuudessaan Saksan sinipunahallituksen ratkaisu on endogeeninen, omapäätöksinen ja mahdollistaa sekä konservatiivisen että sosialidemokraattisen politiikan ohjelmallisia tavoitteita. Valtavat satsaukset aseteollisuuteen tähtäävät ilmeisesti siihen, että Saksa kaappaa europpalaisen synkronisaation nimissä valtaosan suurista aseteollisista hankkeista ja tekee tästä teollisuudenhaarasta uuden saksalaisen menestystarinan  - selkeästi hallituksen konservatiivisia tavoitteita. Tosin suuren ongelman aiheuttavat Kiinan asettamat rajotukset harvinaisten maametallien ja niistä tehtyjen jalosteiden ja tuotteiden saatavuuteen - Kiina on kyseenalaistamissa niiden käyttämisen militaristisiin tarkoituksiin. Satsaukset ympäristö- ja infrahankkeisiin ovat Saksan hallituksessa ilmeisen selvästi sosialidemokraattisia painotuksia. Ratkaisu osoittaa endogeenisen makrotalouspolitiikan ideologisen neutraaliuden - se itsessään ei aseta rajotuksia fiat-henkiselle monetaristiselle resurssienkäytölle. Näistä syistä olen tallentanut tämän päivityksen ja sen kommentit tähän blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" - siitähän tässä nimenomaan makrotalouden kannalta on  kysymys.

Yksi varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Euromaiden velkaantuminen tapahtuu vieraassa valuutassa, jota koskeva päätösvalta ei ole niiden omissa käsissä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, euron rahapolitiikasta päättää perustuslaillisilla valtuuksilla Euroopan Keskuspankki ja finanssipolitiikasta samanlaisilla valtuuksilla Euroopan Komissio. Ulkopuoliset eksogeeniset tahot voivat siten vaikuttaa euromaiden talouden tilaan ja sen arviointiin. Vaikka EKP:n rahapolitiikka on itsenäistä ja poliittisen vaikuttamisen ulkopuolella, ei liene kuitenkaan liian rohkeaa väittää, että tietynlainen lojaliteetti eurojärjestelmää ja jäsenvaltioita kohtaan vallitsee ilmeisesti kaikissa olosiuhteissa. 

Dollarin loppu? Mitä jos kukaan ei osta Yhdysvaltain velkaa?

 

USA:n valtionvelka on runsaat 34 000 miljardia dollaria: tätä valtionvelkaa rahoitetaan joukkovelkirjalainoilla, "bondeilla"  joita myydään ja joihin yritykset, kansalaiset ja jopa valtiot sijoittavat varojaan, onhan USA:n dollari tunnetusti kansainvälinen, turvalliseksi sijoituskohteeksi koettu  reservivaluutta. Dollariin ja USA:n talouteen kohdistuvia paineita ja pakoa joukkovelkakirjalainoista avataan linkkinä olevalla videolla, jonka pohjalta tässä avaan amerikkalaista makrotalouspolitiikkaa.

Nyt tilanne on - USA:n repivän ja rankaisevan tariffipolitiikan myötä selvästi muuttumassa. Sellaiset suuret kansantaloudet kuin Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka ovat joutuneet näiden tullien kohteeksi. Vastatoimena - yhtenä monista - ne ovat alkaneet vähentää USA:n joukkovelkakirjalainoitusta. Ensimmäistä kerta pitkiin aikoihin kaikki tarjolla olleet  bondit eivät olekaan käyneet kaupaksi.

Kysymys kuuluu, miten USA rahoittaa tästä eteenpäin valtavan velkataakkansa ja niihin liittyvän valtavan korkojen maksun. Jos valtiot lakkaavat rahottamasta USA:n taloutta, voidaanko vaje korvata yritysten ja kansalaisten bondiostoilla? COVID19-kriisin aikaan keskuspankki Fed teki poikkeuksen ja osti linkin takana olevan videon mukaan Yhdysvaltain velkoja miljarditolkulla omiin taseisiinsa. Tämä toimi on tunnetusti valtavirtataloudessa ollut pitkään pannassa siksi, että sen perätään herättävän julkisen sektorin voimistuessa ahneutta, ylilyöntejä ja aiheuttavan inflaatiota. Toisaalta juuri keskuspankkirahoitus on Modernin Monetaarisen Teorian mukaan oman valuutan omaavalle valtiolle täysin laillinen ja toimiva vaihtoehto menojensa rahoittamiseen ja budjettinsa tasaåainoittamiseen, tarvitaan vain taitavaa julkisen sektorin ja valtion vahvistamista ja tarvittaessa verotuksen avulla tapahtuvaa liiaksi kasvaneiden kulutusmahdollisuuksien rajoittamista. Investoinnit julkisiin palveluihin, infrastruktuuriin ja ja uusiin visioihin kuten kansalaisjärjestöihin ja yteiskuntapolitiikkaa tukevaan yritystoimintaan tulevat kysymykseen.

Videolla varoitellaan juuri keskuspankkirahoituksen inflaatiota kiihdyttävästä vaarasta. Muistan tunnetun MMT:n esittelijän ja puolustajan Lauri Holapan väitelleen muutama vuosi sitten tohtoriksi juuri tällä aihealueella.Väitöskirjan mukaan  keskuspankkirahoitusta oikein käytettynä ei tarvitse olla seurauksena inflaation kiihtyminen.

Yhdysvallat on ajautumassa suurten velkojen, jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan haavoittuvuuksien ja yltiöpäisen politiikan seurauksena kriisiin, joka pakottaa tarkistamaan valtavirtatalouden epätarkkaa ja pelokasta suhtautumista Moderniin Monetaariseen Teoriaan. Itsenäisen keskuspankin ja oman valuutan omaavan maan ei tarvitse koskaa ajautua selvitystilaan, Murtuvatko jatkossa tabut myös vahvaa valtiota tukevan raha- ja finanssipolitiikan avautumisen muodossa?

Eurooppa antautuu...

Taas kerran joudun lainaamaan Brysselissä toimivaa lehtimiestä Eric Bonsea, joka on muutamassa vuodessa ja omastakin mielestään aivan sattumalta kohonnut blogillaan LOST IN EUROPE merkittäväksi Eurooppa-analyytikoksi. Vastoin nykyisen median yleiseurooppalaista tapaa hän ei suostu pelkkään eurooppapolitiikan hymistelyyn eikä varsinkaan menossa olevaan sotahenkiseen, vihanpitoa ja sotilaallista uhkaa ratkaisumallina korostavaan ilmapiiriin. Hän esittää yksityiskohtaista ja dokumentteihin perustuvaa kritiikkiä tavalla, jota Suomessa ei juurikaan kuule mutta joka muhii meilläkin nyt esillä pidettyjen patologisten ja sodanuhkaa enteilevien asenteiden takana. "Rauhan erakkona" (vrt. Juhani Ahon samanniminen novelli) kauhistelen  totaalisesti muuttunutta yleistä ilmapiiriä, joka on nostanut aikaisemmin peiteltynä ja alitajunnassa piilossa olleen patologisen eurooppalaisen luonteenpiirteen  aikaisemman rauhaa ja luottamuksen rakentamista korostaneen ilmapiirin tilalle. Boncen kooste on erinomainen; se sisältää runsaasti linkkejä tausta-aineistoihin ja on siksi tärkeä dokumentti täälläkin tallennettavaksi tulevaisuuden tapahtumia ajatellen.

Viimeinen mahdollisuus talouspolitiikassa: Von der Leyen antautuu

Eric Bonse blogissaan LOSTINEUROPE, kesäsarjassaan

22. elokuuta 2025

"Miten Saksa ja EU käyttävät "viimeistä tilaisuuttaan"? – Talouspolitiikassa EU:n puheenjohtaja von der Leyen on antautunut Yhdysvaltain presidentille Trumpille. Asiat eivät näytä hyvältä muuallakaan. Kesäsarjan osa 9/10

Aloitetaan yhteenvedolla tärkeimmistä trendeistä viime lainsäädäntökaudelta:

Yhteys katkennut ja teollistuminen alas: Saksan ja Euroopan taloudet ovat menettäneet yhteyden Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Eurooppaa uhkaavat teollistumisen alasajo ja "hidas tuska", varoittaa EKP:n entinen pääjohtaja Draghi.

Draghin "Marshall-suunnitelma": Draghi varoittaa, että ilman uutta "Marshall-suunnitelmaa" Eurooppa ei enää pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Hän vaatii 750–800 miljardin euron lisäinvestointeja vuodessa .

Venäjän vastainen pakotepolitiikka: Uusien pakotteiden  jatkuvasta asettamisesta huolimatta ei ole näyttöä siitä, että rankaisevilla toimenpiteillä olisi ollut toivottu vaikutus . Ne ovat kuitenkin johtaneet korkeampiin energian hintoihin, mikä on vakauttanut Venäjän tuloja, kun taas Saksa ja EU kärsivät energian hintakriisistä.

"Strategisen autonomian" puute: EU on menettänyt itsenäisyytensä Ukrainan sodan jälkeen . "Strategisen autonomian" diskurssista huolimatta EU:n strategiat ovat epäselviä, erityisesti sen suhteissa Yhdysvaltoihin. EU ei ole valmistautunut mahdolliseen kauppasotaan Yhdysvaltojen kanssa.

Taloudelliset rajoitteet: Saksalla ja EU:lla ei ole tarvittavia resursseja selvitäkseen kauppasodasta Yhdysvaltojen kanssa tai tukeakseen Ukrainaa. EU:n uudet velkasäännöt ja Saksan velkajarru estävät ratkaisun löytämisen talousongelmiin.

Tämä on löydös tammikuussa 2025 julkaistusta e-kirjasta "The Commission of Last Chance". Kuusi kuukautta myöhemmin analyysi on pysynyt muuttumattomana. Mutta tilanne on muuttunut entistä vakavammaksi.

Uusi EU-komissio on esitellyt "kilpailukykykompassin" , jolla se aikoo toteuttaa Draghin suositukset. Painopiste on byrokratian vähentämisessä, mikä on tarkoitus saavuttaa niin sanotuilla "omnibus"-paketeilla.

Mutta eurooppalainen "Marshall-suunnitelma" puuttuu, ja investoinnit ovat edelleen huomattavasti kysyntää alhaisemmat. Siksi tie "hitaaseen tuskaan" todennäköisesti jatkuu. Vain Saksa antaa uutta vauhtia (lisää tästä seuraavassa jaksossa).

Uusi, odottamaton ongelma kuitenkin ilmenee: Von der Leyen on antautunut kauppasodassa Yhdysvaltain presidentti Trumpia vastaan. Hän ei ainoastaan ​​hyväksynyt korkeampia Yhdysvaltojen tulleja eurooppalaisille viennille, vaan myös lupasi investointeja Yhdysvaltoihin!

EU-komissio epäonnistuu

Tämä on talouspoliittinen tappio ensiluokkaisesti. EU, ylpeä ja oletettavasti maailman suurin kauppamahti, taipuu Yhdysvaltojen painostukseen – mikä tarkoittaa, että EU-komissio epäonnistuu tärkeimmällä vastuualueellaan – ulkomaankaupassa.

Paljon ylistetty "strateginen autonomia" on typistetty absurdiuteen. Von der Leyen on tehnyt merkittäviä myönnytyksiä Trumpille strategisesti tärkeillä energian ja asevarustelun aloilla, joilla EU:sta tulee tulevaisuudessa entistä riippuvaisempi.

Tämä koskee myös niin kutsuttua "tekoälyä". Yhdysvallat on jopa ottanut sen käytön hallintaansa. Lisäksi joitakin EU-säännöksiä, kuten eurooppalaista toimitusketjulakia (European Supply Chain Act), on tarkoitus mukauttaa Trumpin hallinnon toiveiden mukaisiksi.

Saksan EU-johtaja vastasi lopulta "viimeiseen mahdollisuuteensa" talouspolitiikassa julistamalla riippuvuuden . Lyhyellä aikavälillä tämä voi auttaa lieventämään Trumpin luomaa epävarmuutta – mutta pitkällä aikavälillä se on kohtalokasta.

Koska tätä huonoa "sopimusta" (jota ei ole vieläkään täysin neuvoteltu) seuraavat todennäköisesti Yhdysvaltojen lisävaatimukset. Tämä on ilmeistä Ukrainan politiikassa, ja se on jo käymässä ilmeiseksi Kiinan politiikassa...

Kesäsarjan seuraava jakso esitetään maanantaina 25.8. -25. Kaikki jaksot  ovat katsottavissa täältä . Katso myös Kolme (kehnoa) perustelua antautua Trumpille.

PS: EU-komissio esitteli 21. elokuuta puitesopimuksen, jossa on uusia yksityiskohtia kauppasopimuksesta. Se osoittaa, että EU alistuu Yhdysvalloille entistä voimakkaammin kuin aiemmin tiedettiin. Katso raporttini "taz"-lehdessä!

Kriisien ja tavoitteiden välillä: EU:n budjetin uudelleenarviointi

Jaques Delors Instituutti lähettää kuukausittain uutiskirjeitä. Viimeisin niistä kertoo Instituutin johtajan Sylvie Matellyn näkemyksiä Euroopan Unionin mahdollisuuksista selvitä kyisen kaltaisen budjettikehyksen  kaltaisissa puitteissa suurten tehtävien, entisten ja uusien asettamista vaatimuksista ja haasteista.

Kriisien ja tavoitteiden välillä: EU:n budjetin uudelleenarviointi

Euroopan komission odotetaan esittelevän 16. heinäkuuta ehdotuksensa seuraavaksi rahoituskehykseksi vuosille 2028–2034. Tämä yleensä seitsemän vuoden ajaksi hyväksytty väline asettaa Euroopan unionin pitkän aikavälin tulo- ja menokehyksen. Edellinen hyväksyttiin vuonna 2020 vuosille 2021–2027. Sitä täydennettiin vuonna 2020 Next Generation EU -elpymissuunnitelmalla ja tarkistettiin vuonna 2024 sisällyttämällä siihen muun muassa Ukrainan tukiväline, mikä lähes kaksinkertaisti alun perin suunnitellun summan. Euroopan unioni ei ole luultavasti koskaan aiemmin viime vuosina kohdannut niin monta kriisiä samanaikaisesti, vuoden 2020 Covid-pandemiasta Ukrainan sotaan vuonna 2022, mukaan lukien energia- ja maatalouskriisit. Vuonna 2020 sovittu 750 miljardin euron yhteinen laina helpotti sen sopeutumista näihin epävarmuustekijöihin.

Kansainvälinen konteksti, jossa uutta rahoituskehystä kehitetään, ja eurooppalaisten kohtaamat haasteet eivät ennusta hyvää odottamattomien tapahtumien ja taloudellisten tarpeiden vähenemiselle. Ilmastonmuutoksen voimistuminen, talouden ja teknologian taantuma, väestön ikääntyminen – lista on pitkä, ja Enrico Lettan ja Mario Draghin raporttien ansiosta diagnoosi on hyvin tiedossa. Yhteinen budjetti edustaa kuitenkin vain 1,02 prosenttia Euroopan bruttokansantuotteesta – se on lähes olematonta, ja seuraavan rahoituskehyksen yhtälöä on lähes mahdotonta ratkaista.

Resurssipuolella valtiot ovat haluttomia lisäämään kansallisia maksuosuuksiaan, budjettiin odotetaan vain vähän uusia omia varoja ja uuden yhteislainan mahdollisuus on edelleen epävarma, vaikka vuodesta 2028 alkaen EU:n budjetin on sisällytettävä menoihinsa Covid-pandemian aikana otetun lainan takaisinmaksu, eli 25–30 miljoonaa vuodessa (lähes 20 % alkuperäisestä budjetista). Tämän edessä välimiesmenettelyt voivat olla valtavia menopuolella ja vaikeita valintoja täynnä merkitystä ja seurauksia. Mitä nuoret eurooppalaiset ajattelisivat, jos Erasmus-ohjelmalle, EU:n suosituimmalle ohjelmalle, osoitettua budjettia leikattaisiin osalla sen budjetista? Mitä Euroopan kansalaiset ajattelisivat, jos Euroopan unionin ilmastotavoitteita leikattaisiin, vaikka he ovat tämän paahtavan kesän alussa tietoisempia kuin koskaan ilmaston lämpenemisestä? Mitä maaseudun ja syrjäseutujen asukkaat, jotka ovat jo valmiiksi skeptisiä Euroopan hankkeen suhteen, ajattelisivat, jos he saisivat vähemmän taloudellista tukea alueidensa kehittämiseen? Ja samaan aikaan, miten voimme rahoittaa turvallisuutta ja puolustusta, innovaatioita ja kilpailukyvyn elvyttämistä ilman tiettyjen resurssien uudelleenohjausta?

Edellisellä varainhoitovuodella 90 prosenttia vuosien 2021–2027 monivuotisen rahoituskehyksen ja Next Generation EU -elpymisvälineen yli kahdesta biljoonasta eurosta oli ennalta kohdennettu tiettyihin tavoitteisiin, ohjelmiin tai kansallisiin määrärahoihin. Tämä jättää vain vähän varoja ennakoimattomiin menoihin. Tämä ei todennäköisesti muutu paljoakaan, joten se tarjoaa vain vähän joustavuutta ja reagointikykyä yhteisen budjetin ennakoimattomiin olosuhteisiin tulevina vuosina. Lisäksi merkittävä osa näistä summista on kohdennettu jäsenvaltioille, ja niiden nykyinen määräraha toimii pohjana tuleville neuvotteluille. Vähentyneiden resurssien seurauksena yhteistä budjettia kansallisistetaan entisestään, mikä tarkoittaa vähemmän resursseja monialaisiin ja eurooppalaisiin investointeihin. Siksi on suuri riski, että monialaiset hankkeet toimivat mukautusmuuttujina. Kuka tässä yhteydessä rahoittaa energiamurroksen, puolustusteollisuuden eurooppalaistamisen tai Euroopan suurnopeusjunaverkon laajentamisen edellyttämien sähköyhteyksien kehittämisen, ellei yhteinen budjetti? Ja silti nämä aloitteet voivat tuottaa merkittävää lisäarvoa kaikille maille, ensinnäkin siksi, että ne auttavat vähentämään kalliita ja pirstaloitunutta prosessia, joka jatkuu tai jopa lisääntyy, mutta myös siksi, että ne ovat olennainen edellytys Euroopan unionin, globaalin suurvallan, nousulle. Eurooppalaiset eivät ole väärässä, sillä eurobarometri toisensa jälkeen he ovat suosineet Euroopan yhdentymistä ainoana sopivana tasona kohtaamiinsa haasteisiin vastaamiseksi. Kunnianhimottomuus vahvistaisi varmasti kansalaisten luottamusta eliittiinsä ja euroskeptisyyttä.

Euroopan komission 16. heinäkuuta esittelemä teksti on vasta ensimmäinen luonnos tulevasta rahoituskehyksestä vuosille 2028/2034. Neuvostossa jäsenvaltiot ja sitten Euroopan parlamentin jäsenet neuvottelevat kuukausia, ja sen jälkeen Euroopan parlamentin on hyväksyttävä teksti. Keskustelut ovat väistämättä vilkkaita ja tie sopimukseen on kapea. Aiheen teknisestä luonteesta huolimatta keskustelujen on oltava tietoon perustuvia ja ymmärrettäviä, jotta kansalaiset saadaan mukaan ja vältetään haitalliset vastakkainasettelut. Prioriteettien on oltava selkeitä ja niiden on ehkä johdettava menotavoitteisiin, kuten nykyisessä budjetissa, jossa esimerkiksi 30 % määrärahoista oli tarkoitettu energiamurroksen tukemiseen. Ehdotettujen hankkeiden on oltava konkreettisia ja korostettava EU-rahoituksen tuomaa lisäarvoa. Panokset ovat valtavat ja palauttavat meidät mieleen Jacques Delorsin usein esittämän havainnon: selviytymisen ja taantumisen.

Joten meidän täytyy vain odottaa 16. heinäkuuta asti. Hyvää lomaa kaikille.

Sylvie Matelly

Jacques Delors -instituutin johtaja

----

"Euroopan yhteisö rakennettiin vuonna 1957 kaksoispelon pohjalta: pelon Neuvostoliiton imperialismia kohtaan ja pelon uudesta vastakkainasettelusta Länsi-Euroopan maiden välillä. Nykyään tätä ei enää ole. Emme voi enää rakentaa Eurooppaa pelon, vaan järjen varaan."

Maanpuolustuksellinen päiväkäsky

Ilpo Rossi: 

Millä tavalla maanpuolustuksen rahoitus olisi nostettavissa tasolle, jota NATO ja Euroopan Unioni ovat nyt edellyttämässä? Veroilla, säästöillä vai talouskasvulla? Uskon jokaisen ymmärtävän, että tässä ollaan uusien, vakavien ratkaisujen edessä. Uutta näkemystä ja uusia ratkaisuja tarvitaan sekä maanpuolustukseen että siihen millä tavalla se toteutetaan. 

Kun maanpuolustus on nousemassa äärimmäisen tärkeäksi ykkösluokan prioriteetiksi, sillä on aivan erityinen merkitys maan työvoiman - siis palkansaajien - elämäntilanteeseen ja heidän aktiviteettinsa käyttöön. Perinteisen työn tilalle ja rinnalle nousee  maanpuolustuksen nouseminen niin keskeiseksi, että työvoimaa on irroitettava sotilaallisen voimaan, asevelvollisten kertausharjoituksiin, uuden tekniikan ja sotilaallisen teknologia edellyttämään jatkuvaan koulutukseen ja työtehtäviin kasvavan sotilaallisen strategiakokonaisuuden toiminnallisissa tehtävissä.

Ajatus, että työikäistä väestöä makuutettaisiin vähänevien työttömyyskorvausten varassa kotisohvilla tai lomautettuina, ei voi näissä oloissa enää tulla kysymykseen. Työvoimaa on voitava vapauttaa myös tarpeettomaksi tai toisarvoiseksi katsotusta tuotannosta tärkeämpiin maanpuolustuskoneiston tehtäviin. 

Maksetaanko maanpuolustustehtävissäoloajalta päivärahaa tai palkkaa, on yksi ratkaistavia asioita. Sotamoodiin valmistautuminen tarkoittaa koko kansan osalta paluuta toisenmaailmansodan aikaiseen kokonaisvaltaiseen kansanhuoltoon. Tältä osin nykyinen ja vaivoin pystyynsaatu SOTE-rakenne muodostaa oivallisen pohjan siihen sosiaaliseen vastuun ottoon, jota sodanaikainen yhteiskuntarakenne edellyttää. Sirä ei voida jättää markkinoiden ratkaistavaksi, koska koko aktiiviväestön tulee olla pysyvässä valmiustilassa sotatilan edellyttämiin kutsuntoihin.

Väestönsuojelu, yhteiskuntasuunnittelussa suhteellisen hyvin huomioitu valmiustila edellyttää myös aivan uudenlaista valmiustilaa koko kansan  osalta, josta mm. emerituspresidentti Niinistö kävi pitämässä erityisalustuksen Euroopan Komissipon puheenjohtajan Ursula von der Layenin kutsumana. Tämä edellyttää laajaa, koko kansaan ulottuvaa peruskoulutusta, säännöllisiä harjoituksia sekä tilojen ja logistiikan koeponnistuksia sotatilan edellyttämässä laajuuessa ja oletetuissa olosuhteissa. Näihin tehtäviin tarvitaan nyt lomautetuina, työttöminä ja prioriteettien ulkopuolista työvoimaa.

Kuinka kaikki tämä resurssoidaan ja rahoitetaan? Ajatus taloudellisen kasvun varaan rakentamisesta on täysin epärealistinen, koska koko työvoima on priorisoitava sotilaalliseen moodiin. Näissä oloissa kasvusta puhuminen tai sen aikaansaaminen on alisteista sotaolosuhteiden suurille epävarmuuksille. Kasvua voi syntyä vain sotaolosuhteita vahvistavan teollisuuden ja palveluiden piirissä, jonka toimintaa rajoittaa sotatilan edellyttämä keskitetty ja hierarkinen toimintajärjestrelmä, josta päätöksiä ei tehdä markkinoilla vaan maanpuolustuskoneiston  lineaarisissa järjestelmissä.

On myös varauduttava laajamittaiseen säännöstelytalouteen toisen maailmansodan korttiannosten ja kulutusta muutenkin rajoittavien päätösten muodossa, koska kaikki olennainen voima on suunnattava maanpuolustukseen satunnaistan mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Varautuminen sotaan tarkoittaa talousratkaisujen, sosiaalitoimen ja sota-aikaisen koneiston osalta paluuta kansalliseen, nationalistiseen toimintatapaan. Ajatus siitä että Euroopan Komissio voisi Maastrichtin sopimuksen tapaan asettaa rajoituksia kulutukselle tai kasvulle tunnettujen prosenttirajoitusten mukaan, on myös täysin epärealistista ja naivia, sodanaikaisiin olosuhteisiin täysin sopimatonta puuhastelua. Resursseja on oltava silloin kun niitä tarvitaan. 

Se että Euroopan Unioni ei ole makrotalouspolitiikassaan varautunut sotatilan mahdollisuuteen, on johtanut sen sulkemaan fiskaalisesta toiminnastaan pois kaikki suurelle, päätöksentekotavaltaan yhtenäiselle hallintoalueelle mahdolliset  modernit monetaariset, ns. endogeeniset rakenneratkaisut. Yksistään jo tämä puute voi pohjimmiltaan johtaa siihen, että Euroopan Unioni ei kykene puolustamaan itseään tai jäsenmaitaan. Voimistunut taipumus yrittää ratkoa suuria asioita kansallisin keinoin johtaa puolestaan pirstaleisuuteen ja toimimattomaan koneistoon koko yhteisön tasolla. Tällaisella koneistolla ei johdeta sotaa käyvää yhteisöä tai sen maanpuolustusta, sotatilasta puhumattakaan. Vaatimus nykyaikaisesta resurssistrategiasta on tähän saakka kaikunut kuuroille korville markkinaunessa elävässä yhteisössä. Jopa oppositiota edustava vasemmistolainen parlamenttisiipi on taipunut kasvavan oikeistopaineen alla sen edellyttämään nationalistiseen lähestymistapaan. Ylpeyteen ja rankaisumentaliteettiin  taipunut ja huonosti perusteltuja  tulevaisuuskuvia rakentava Euroopan Yhteisö on alueen maanpuolustukselle enemmän taakka kuin se tuki ja turva, jota aikanaan Euroopan Unioniin liittyessämme haaveilimme. 

Kun maanpuolusruksessa on suurelta osin kysymys myös omaisuuden suojelemisesta, NATOn vaatima viiden prosentin taso voitaisiin rahoittaa pääomaverolla ja erityisesti myös saattamalla  listaamattomien yritysten verotusta samalle tasolle muun pääomaverotuksen kanssa. Työvoiman verotuksen varaan rakentaminen ei ole realistista, koska työvoima on viimeistä miestä ja naista myöten sotatilan edellyttämissä tehtävissä.  Mikä olisi työntekijöiden ja palkansaajien osuus? He maksavat osuutensa hengellään ja verellään - sataprosenttisesti.

Onko Euroopan Unionilla NATOlla ja yksittäisillä valtioilla todellista halua ja voimaa vastata modernin teknologian mukanaan tuomaan hirvittävään, yli rintamalinjojen, siviiliasutukseen ja kaikkeen infrastruktuuriin jinhimilliseen elämänmenoon yltävään  sodankäyntiin?

Jos vastaus edellä esittämääni kykymykseen on vähänkään epäröivä ja kansan yhteistä vastaustahtoa ehdollistava, viimeistään silloin on myös kansalliseen maanpuolustukseen sisällytettävä aktiivinen ponnistelu rauhan ja edes tyydyttävän väkivallattoman yhteiskunnallisen tilanteen  saavuttamiseen. Euroopassa on jo olemassa valmis institutionaalinen rakenne ETYJ:n muodossa. Suomalaisia velvoittaa edelleenkin vuoden 1975 ETYK-kokouksen "Helsingin henki", jonka suuri saavutus oli luottamusta, yhteistä turvallisuutta ja rauhanomaisen konfliktien ratkaisun   näkeminen ainoana realistisena ratkaisuna korkean teknologian ja keinoaälyn maailmassa.   Pragmaattisen neuvottelun ja diplomatian kokeminen ainoana mahdollisuutena johtuu ihmisen suuresta sosiaalisesta ja psykologisesta riippuvuus omasta esihistoriastaan ja kyvyttömyystä irtautua keinotekoisen moraalisen kompanssinsa väärää suuntaan osoittavista olettamuksista.

Eli joka leikkiin ryhtyy - se leikin kestäköön. Jos on pakko taistella, niin taistellaan, mutta koneistpon pitää myös olla sitä edellyttävässä kunnossa.

Lisäys 27.6. 2025:

Näihin puolustukseen liittyviin menoihin on erityisesti Saksa kehittänyt ison paketin erilaisia liepeillä olevia menoja. Saksan sotilastehtäviin kuuluvien sosiaali- ja eläkemenot. Saksan sotilashautausmaiden hoito eri puolilla toisen maailmansodan rintamia, ym- Tällä tavalla Saksa ylsi lopulta 1,5, %:n menoihin. Oletukseni on, että sama meno jatkuu tulevaisuudessakin. Meillä ei haluttaisi ottaa mukaan varusmieskoulutustakaan, mutta toisaalta työnantajat vaativat varusmiesajan menetettyjen palkka,ustanniusten huomioimista puolustiuskuluissa. Mielikuvitus ei näytä asetttavan rajoja näiden kulujen määrittämiselle. Kirjoitukseni yritti osoittaa, että todellinen isänmaan puolustustahto työllistää työttömät, lomautetut ja varmistaa koko kansan huollon samaan tapaan kuin toisen maailmansodan aikaan, laadukkaasti ja määrällisesti päivitettynä nykyisen SOTE-järjestelmän osana ja että niitä voidaan arhoittaa osana puolustukseen varattavia määrärahoja. Puolustus on paitisi aseita ja sotilastekniikkaa, myös sosiaalista vastuunotoa kansasta ja kaikkien käytettävissä olevien inhimillisten resurssien aktivointia. Markkinapohjainen lähestymistapa vaarantaa sekä Suomessa että koko Euroopassa maanpuolutustehtävässä onnistumisen niin sisältöjen kuin arvojenkin osalta.

Suomen säästöstrategia: Veronalennuksia rikkaille, tuskaa köyhille

Jussi Systä 13. kesäkuuta 2025

- käännös alkuperäisestä artikkelista Social Europe verkkolehdessä 12.6. 2025 

Oikeistolaisen hallituksen finanssipolitiikka, jota markkinoidaan kestävän kehityksen keinona, näyttää suosivan yrityksiä ja varakkaita, kun taas työssäkäyvä enemmistö kohtaa ankaria leikkauksia.

Huhtikuussa pääministeri Petteri Orpon keskustaoikeistolainen kokoomus, joka johtaa Suomen hallitusta, kokoontui kriittisiin keskipitkän aikavälin talouspoliittisiin neuvotteluihin. Keväällä 2023 valtaannousustaan ​​lähtien koalitio on ajanut tiukkoja finanssipoliittisia vakauttamistoimia näennäisesti saavuttaakseen finanssipoliittisen kestävyyden. Huhtikuun neuvottelujen tulokset, joihin sisältyi merkittäviä veronalennuksia suurituloisille yksityishenkilöille ja yrityksille, ovat kuitenkin herättäneet kysymyksiä hallituksen todellisista tavoitteista. Kriitikot ovat väittäneet, että finanssipoliittinen kestävyys on vain tekosyy järjestäytyneen työväenliikkeen heikentämiselle ja hyvinvointivaltion purkamiselle.

Hallituksen säästötoimet ovat ilmenneet rajuina menoleikkauksina kriittisillä aloilla, kuten terveydenhuollossa, sosiaalietuuksissa, valtion virastoissa ja kansalaisyhteiskunnassa. Lisäksi regressiiviset veronkorotukset, erityisesti arvonlisäveron perusprosentin 1,5 prosenttiyksikön nousu 25,5 prosenttiin, ovat rasittaneet väestöä entisestään.

Vaikka hallitus väittää näiden toimien vauhdittavan talouskasvua, odotettua elpymistä ei ole vielä tapahtunut. Vuonna 2023 alkanut talouden taantuma jatkuu. Hallituksen työllisyysstrategiat, jotka keskittyvät pääasiassa sosiaaliturvaetuuksien leikkauksiin, tähtäsivät työllisyyden kannustimien lisäämiseen ja 100 000 uuden työpaikan luomiseen. Tämä strategia on kuitenkin osoittautunut tehottomaksi, sillä avoimien työpaikkojen puute on johtanut yli 50 000 henkilön työttömyyden kasvuun hallituksen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Nykyinen työttömyysaste on 9,2 prosenttia.

Vaikka hallitus selittää kasvun ja työllisyyden palauttamisen epäonnistumista epäsuotuisilla taloudellisilla olosuhteilla, kriitikot väittävät, että säästötoimet ovat pahentaneet tilannetta tukahduttamalla kotimaista kysyntää. Keynesiläinen ajatushautomo, Suomen uuden talousanalyysin keskus on esittänyt, että nämä toimet ovat saattaneet olla haitallisia velkasuhteen vakauttamisessa, koska ne ovat vaikuttaneet haitallisesti kysyntään.

Kyseenalaisten taloudellisten tulosten lisäksi sosiaaliset kustannukset ovat yhä ilmeisempiä. Ennusteiden mukaan köyhyys kasvaa 9,2 prosenttia ja lapsiköyhyys 13,6 prosenttia. Laskukauden jälkeen kodittomuus on jälleen nousussa sosiaalietuuksien ja asumispalvelujen leikkausten vetämänä. Hallituksen sosiaalisen asuntotuotannon purkamisen odotetaan myös nostavan asumiskustannuksia.

Hallitus toteutti tänä keväänä merkittävän finanssipoliittisen muutoksen. Kahden vuoden säästötoimien jälkeen se päätti höllentää finanssipoliittisia rajoituksia tarjotakseen verohelpotuksia varakkaille yksityishenkilöille ja yrityksille. Vaikka menoleikkauksia tehtiinkin lisää, ne korvasivat vain noin puolet menetetyistä verotuloista.

Hallituksen toimet ovat linjassa yritysmaailman etujärjestöjen vaatimusten kanssa, jotka ovat viime aikoina ajaneet merkittäviä veronalennuksia, vaikka aiemmin hyvinvointivaltion veronalennuksia perusteltiin finanssipoliittisella kestävyydellä. Merkittävimpiin veronalennuksiin kuuluvat yritysverokannan kahden prosenttiyksikön alentaminen 20 prosentista 18 prosenttiin ja korkeimman marginaaliverokannan kuuden prosenttiyksikön alentaminen 58 prosentista 52 prosenttiin. Tämä hyödyttää ensisijaisesti yli 9 000 euroa kuukaudessa ansaitsevia.

Näiden veronalennusten ennustetaan lisäävän vuosittaisia ​​alijäämiä lähes prosentilla suhteessa BKT:hen. Vaikka tuloveronalennuksia on pantu täytäntöön kaikissa tuloluokissa, tiettyjen verovähennysten, kuten ammattiliittojen jäsenmaksujen, poistaminen on johtanut vain vähäisiin veromuutoksiin alle 9 000 euroa ansaitseville.Hallituksen siirtyminen kohti veronalennuksia viittaa poikkeamiseen aiemmin ilmoitetuista finanssipoliittisista tavoitteista. Ennen tätä kevättä hallitus pyrki vakauttamaan julkista taloutta yhdeksällä miljardilla eurolla vuodessa. Toteutunut sopeutus oli kuitenkin noin puolet tästä summasta. Uudet poliittiset päätökset ovat supistaneet sopeutuksen edelleen vain puoleen miljardiin euroon.

Lisäksi hallitus ei ole saavuttanut tavoitettaan vakauttaa velkasuhdetta suhteessa BKT:hen. Ennusteiden mukaan suhde jatkaa nousuaan ja lähestyy 90 prosenttia BKT:stä vuoteen 2029 mennessä. Myös julkisen talouden alijäämien odotetaan ylittävän EU:n finanssipolitiikan säännön mukaisen kolmen prosentin vuosittaisen BKT:hen suhteutetun alijäämän vuoteen 2029 asti.

Kuten Clara Mattei on väittänyt, oikeistolainen säästöpolitiikka ei ensisijaisesti tähtää finanssipoliittiseen kestävyyteen, vaan pikemminkin voittomarginaalien kasvattamiseen ja työntekijöiden pakottamiseen hyväksymään kapitalismin taloudelliset välttämättömyydet. Samoin Orpon hallitus parantaa yritysten voittomarginaaleja ja siirtää voimatasapainoa työvoimasta pääomaan 

Nämä politiikat ovat merkittävästi heikentäneet hallituksen suosiota, erityisesti oikeistopopulistisen Perussuomalaisen, joka on koalition toiseksi suurin puolue, suosiota. Puolue kärsi merkittäviä tappioita viimeaikaisissa alue- ja kunnallisvaaleissa ja sen kannatus on tällä hetkellä 10,5 prosenttia, mikä on merkittävä lasku kahden vuoden takaisten parlamenttivaalien 20,1 prosentista.

Tämä lasku voi johtua hallituksen politiikan ja Perussuomalaisten vaaleja edeltävien lupausten välisistä räikeistä ristiriidoista. Esimerkiksi puoluejohtaja ja nykyinen valtiovarainministeri Riikka Purra lupasi, ettei puolue hyväksy pienituloisten etuuksien leikkauksia, mikä on hallituksen toimien suoranainen ristiriita. Suomen tilanne viittaa siihen, että populistisen ohjelman yhdistäminen säästöpolitiikkaan on osoittautumassa vaikeaksi hankkeeksi

--

Jussi Systä työskentelee talouspolitiikan asiantuntijana Kalevi Sorsa -säätiössä, sosiaalidemokraattisessa ajatushautomossa. Hän on myös politiikan tutkimuksen tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa ja viimeistelee parhaillaan väitöskirjaa finanssipoliittisen kestävyyden teorioista.

Eurooppa ja Keynesiläisyys

 EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN

Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica