Miksi sosialidemokraattien on lopetettava puolustautuminen ja aloitettava muutos

 

Keskustavasemmiston puolustuskannalle asettuminen on saanut sen näyttämään epäreilun status quon vartijalta – radikaali reformismi tarjoaa pakopaikan.

Miguel Xavier - Social Europe -verkkolehdessä

12. tammikuuta 2026

Sosialidemokratia on alustaan, vuoden 1848 vallankumouksista lähtien, ollut poliittinen projekti, jota on määritellyt sen transformatiivinen luonne. Johtajien, kuten Harold Wilsonin, Willy Brandtin, Mário Soaresin ja François Mitterrandin, 1900-luvulla saavuttamasta edistyksestä lähtien sosiaalidemokraateille on aina ollut ominaista jatkuva haastava asenne vallitsevaa olotilaa kohtaan, olipa kyseinen "nykyinen aika" sitten milloin tahansa. Tämä kriittinen asenne yhteiskunnan rakenteeseen ja sen instituutioihin ei ainoastaan ​​johtanut yhteiskunnan muutokseen – saavutusten, kuten hyvinvointivaltion luomisen, kautta – vaan myös mahdollisti sosiaalidemokraateille keskeisten politiikkojensa toteuttamisen muuttamisen varmistaen, että ne aina heijastivat ajankohtaisia ​​tarpeita ja hyödyttivät edelleen tavallisia ihmisiä.

Joidenkin vuosien ajan tuo transformatiivinen ote – joka on aina määritellyt sosialidemokraattisen politiikan harjoittamisen tapaa – on kuitenkin murentunut. Oikeistopopulismin nousun ja sen demokratialle luontaisen uhan myötä keskustavasemmisto joutui puolustuskannalle. Vaikka sosiaalidemokraatit olivat hyvin tietoisia laajalle levinneestä tyytymättömyydestä nykytilaan ja kiireellisestä muutoksen tarpeesta yhteiskunnan eri osa-alueilla, he joutuivat kohtaamaan mahdollisuuden, että jotain paljon pahempaa nousisi valtaan, ja joutuivat tilanteeseen, jossa heidän oli puolustettava virheellistä status quoa kaikkine puutteineen sen sijaan, että he olisivat tarjonneet ihmisten vaatimaa rohkeaa muutosta.

Tämän seurauksena sosialidemokraatit ovat viime aikoina omaksuneet konservatiivisen asenteen politiikkaan. Eivät konservatiivisia politiikassaan, vaan konservatiivisia asenteessaan – heille ei ole enää ominaista perinteinen painotus yhteiskunnan asteittaiseen muutokseen, vaan puolustava halu säilyttää jo saavutetut, huolimatta tarpeesta päivittää näitä saavutuksia nykytarpeiden mukaan. Tämän konservatiivisen politiikantekotavan vuoksi sosialidemokraatit – joita aikoinaan pidettiin edistyksen ja uudistusten kannattajina kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa demokratian sisällä – on sen sijaan nähty sellaisen järjestelmän kannattajina, jota useimmat ihmiset pitävät epäoikeudenmukaisena. Tällä käsityksen muutoksella on ollut näkyviä ja tuskallisia vaaliseurauksia keskustavasemmistolle.

Sosialidemokratia ei ole koskaan ollut konservatiivinen voima. 

Sen tapa tehdä politiikkaa, toimia julkisissa asioissa, perustuu reformismin periaatteelle. Toisin sanoen se perustuu vakaumukseen, että olemassa olevien instituutioiden asteittaisen ja jatkuvan uudistamisen avulla niistä voidaan tehdä oikeudenmukaisempia ja siten yhteiskunnasta oikeudenmukaisempi, vapaampi ja tasa-arvoisempi. Sosiaalidemokraattien on siksi hylättävä tämä heitä viime vuosina vaivannut konservatiivinen asenne ja omaksuttava uudelleen lähestymistapa, joka teki heidän liikkeestään myönteisen, edistyksellisen ja transformatiivisen poliittisen voiman. Lyhyesti sanottuna heidän on omaksuttava uudelleen radikaali reformismi.

Mitä radikaali reformismi oikeastaan ​​vaatii

Mutta mitä radikaali reformismi on? Miten se voidaan kääntää yhtenäiseksi projektiksi? Kun puhumme radikaalista reformismista, puhumme toimintaperiaatteesta. Toisin sanoen puhumme asenteesta politiikkaa kohtaan – siitä, miten sosialidemokraattista politiikkaa tulisi harjoittaa.

Kyse ei ole pelkästään olemassa olevien instituutioiden sokean puolustamisen hylkäämisestä, vaan myös kriittisen näkökulman säilyttämisestä niitä kohtaan. Kyse on niiden keskeisten elementtien tunnistamisesta ja puolustamisesta samalla kun ollaan valmiita miettimään uudelleen, miten näitä samoja politiikkoja ja instituutioita tulisi toteuttaa ja soveltaa käytännössä. Radikaali reformismi tarkoittaa ensinnäkin sosialidemokraattisen reformismin viemistä liberalismin kielteisten näkökohtien ulkopuolelle ja sen kohdistamista itse sosialidemokratiaan ja sen omiin politiikkoihin. Se tarkoittaa rohkeutta ja halukkuutta muuttaa ja muokata tukemiamme instituutioita ja organisaatioita sekä nöyryyttä kuunnella niitä, jotka ovat tyytymättömiä ja kokevat tulleensa pettyneiksi.

Otetaan esimerkiksi hyvinvointivaltio. Vaikka onkin totta, että keskustavasemmiston tällä alueella saavuttamat uudistukset – kuten kansallisen vakuutuksen tai kansallisen terveyspalvelun perustaminen – ovat parantaneet ihmisten elämää ennennäkemättömällä vauhdilla, on yhtä lailla totta, että vallitsee laajalle levinnyt käsitys siitä, että hyvinvointivaltion muodostavat julkiset palvelut eivät täytä universaalista tarkoitustaan. Todellisuuden muuttuessa ja uusien ongelmien ja tarpeiden ilmaantuessa sosialidemokraattinen vastaus ei voi olla julkisten palvelujen sokea puolustaminen sellaisina kuin ne ovat nykyään. Sen sijaan tulisi tunnustaa, että vaikka niiden perusperiaatteet ovatkin edelleen oikein, niiden nykyinen organisaatio ja rahoitus ei vastaa ihmisten tarpeisiin – ja siksi niitä on uudistettava ja mukautettava. Tässä tapauksessa tällainen muutos tarkoittaa sekä julkisten palvelujen ylhäältä alas suuntautuvan, byrokraattisen ja keskitetyn rakenteen hylkäämistä – niiden uudelleenjärjestelyä niin, että ne toimivat yhteisötasolla, lähempänä käyttäjiään ja vastaavat paremmin heidän tarpeisiinsa – että ammattilaisten palkkausjärjestelmän uudistamista siten, että heidän palkkojaan korotetaan saavutettujen kuukausittaisten suorituskykytavoitteiden määrän mukaan.

Mutta entä radikaalin reformismin "radikaali" puoli? Mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se populistisemman retoriikan ja asenteen omaksumista? Kaukana siitä. Vaikka termi "radikaali" saattaa viitata äärimmäiseen kantaan, radikaali reformismi on kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen asenne. Sen sijaan se pyrkii edellä mainitusta nöyryydestä ammentaen välittämään, että tällä laajennetullä reformismilla on kiire – että tarvittavat muutokset on tehtävä mahdollisimman nopeasti ja että ne on toteutettava tavalla, joka varmistaa, että niiden vaikutukset tuntuvat mahdollisimman pian. Vaikka tämä saattaa aluksi ymmärrettävästi herättää jonkin verran huolta, radikalismi pyrkii vain vahvistamaan sosialidemokratian transformatiivista luonnetta ja sen kykyä parantaa ihmisten elämää.

Tätä radikalismia ei kuitenkaan voida osoittaa pelkästään poliittisilla toimilla. Ennen kaikkea se on näytettävä viestinnässä – kertomalla tarina yhteiskunnasta, jota hanke pyrkii rakentamaan, osoittamalla sekä muutoshalua että selkeää visiota siitä, mitä tämä muutos edellyttää. Muutostavoitteiden ja niihin liittyvien politiikkojen ohella sosialidemokraattien on kehitettävä energinen diskurssi, joka korostaa, että heidän projektinsa ei ole pelkästään yhteiskunnan hallinta, vaan sen uudistaminen olemassa olevien instituutioiden kautta. Poliittisena projektina, jonka mandaatin ovat antaneet kansa, sen viestintätavan on aina heijastettava äänestäjien mielialaa. Aikana, jolloin nopeatempoiseen ja energiseen muutokseen on laajalle levinnyt halu, sosiaalidemokraattinen diskurssi ei voi olla "tavanomaista toimintaa" – sen on oltava liikkeen kieltä, jota kehystää selkeä visio tarjottavan muutoksen ydinelementeistä.

Monille, jotka pysyvät kiinni tuossa konservatiivisessa ja teknokraattisessa poliittisessa lähestymistavassa, tämän asenteen omaksuminen puheessa ja julkisessa esiintymisessä voi johtaa populistiseen maaperään, saada sosiaalidemokraatit näyttämään vastuuttomilta ja menettää keskustalaisen äänestäjäkunnan. Tämä näkökulma on kuitenkin virheellinen. Meidän tarvitsee vain katsoa ympäröivää maailmaa nähdäksemme, että suuri yleisö kaipaa muutosta. Vaikka keskustavasemmisto on aina edustanut positiivista muutosta – varsinkin kolmannen tien hylkäämisen jälkeen – myös keskustelumme ja toimintatahtimme on heijastettava tätä identiteettiä. Muutoksen voiman ilmentämisen epäonnistumisen seuraukset ovat kaikkien nähtävissä: tämän roolin täyttävät väistämättä ne, jotka esiintyvät muutoksen tekijöinä, mutta tarjoavat meille vain pahimman mahdollisen version nykyhetkestä.

Periaatteesta transformatiiviseen käytäntöön

Nyt kun tiedämme, mitä radikaali reformismi tarkoittaa, herää kysymys: miten se muuttaa sosialidemokratiaa? Tähän yritän nyt vastata. Asenteena, joka pitää omien saavutustensa kriittistä tarkastelua positiivisena asiana – pyrkien aina valmistamaan niitä paremmin tehtävänsä täyttämiseen – sillä on varmasti vaikutusta siihen, miltä edistyksellisten ehdotusten tulisi näyttää. Kuten olen kuitenkin aiemmin sanonut, toisin kuin Anthony Giddensin kolmas tie tai trotskilainen entryismi, tämä asenne on vankasti demokraattissosialistinen. Se ei pyri muuttamaan sosialidemokratian perusperiaatteita, vaan mukauttamaan niitä nykyisiin tarpeisiin sekä toteutuksen että tyylin osalta.

Edellä ehdottamani muutokset julkisiin palveluihin – kuten niiden uudelleenjärjestely siten, että ne tuodaan lähemmäksi yhteisöjä, ja työntekijöiden palkkaustavan muuttaminen niin, että palkat indeksoidaan suorituskykytavoitteiden saavuttamisen mukaan – ovat esimerkkejä radikaalin reformismin vaikutuksesta sosialidemokraattisiin ehdotuksiin. Säilyttäen julkisten palvelujen periaatteet ja ydinelementit, nimittäin niiden valtion tarjoaman, tarveharkintaisen ja universalistisen luonteen, tämä lähestymistapa tarkastelee kriittisesti niiden nykyisiä puutteita ja muuttaa niitä sekä niiden organisaatiota että rahoituksen kohdentamista, jotta ne heijastaisivat paremmin nykyajan tarpeita. Sen sijaan, että se pysyisi puolustuskannalla ja pyrkisi vain säilyttämään olemassa olevan ihmisten kasvavasta turhautumisesta huolimatta, se pyrkii esittämään oikeudenmukaisemman mallin, joka heijastaa radikaalin reformismin jatkuvasti transformatiivista ja kriittistä luonnetta.

Tämä asenne ilmenee kuitenkin monilla muillakin tavoilla. Yksi niistä, joka on täysin väistämätön, koskee lähestymistapaamme talouteen. Vaikka sosialidemokraatit kaikkialla Euroopassa ovat kolmannen tien hylkäämisen jälkeen pysyneet uskollisina markkinanäkemyksilleen – tukemalla vahvempia työoikeuksia ja sääntelyä sekä suurempia julkisia investointeja talouskasvun keinoina – olemme laiminlyöneet monia välineitä, jotka voivat saavuttaa oikeudenmukaista talouskasvua tässä kehyksessä. Ideat, kuten aito teollisuuspolitiikka, joka toteutuu kansallisen varallisuusrahaston kautta, jonka avulla valtio voi tukea strategisesti korkean lisäarvon teollisuudenaloja, ansaitsevat vakavaa harkintaa. Samoin valtion ja paikallisviranomaisten väliset kehityskumppanuudet, joissa jälkimmäiset kertovat ensin mainituille, miten se haluaa sijoittaa käytettävissään olevat resurssit – jotta yhteisöt, joiden elinvoima on hiipunut, olipa kyse sitten globalisaatiosta tai nuorten muuttamisesta ulkomaille tai suurempiin kaupunkikeskuksiin, voivat saada takaisin taloudellisen ja sosiaalisen dynaamisuuden.

Toinen alue, jolla radikaalin reformismin on pakko näkyä, on elinkustannukset. Tässä on myönnettävä, että keskustavasemmistolla on aina ollut suurempia vaikeuksia käsitellä tätä ilmiötä kuin muita, kuten taloudellisia lamoja. Perinteisesti sen vastaus inflaatioon on ollut "sosiaalihuoltoon" perustuva lähestymistapa, jota ovat ajaneet johtajat, kuten Harold Wilson ja Shimon Peres. Tämä koostui kolmikantasopimuksesta, jonka mukaan palkkoja ei korotettaisi inflaation yläpuolelle – mikä lieventäisi, mutta ei poistaisi sen vaikutuksia – samalla kun hallitus tarjosi enemmän tukea, pääasiassa tukien ja jatkuvien julkisten palvelujen investointien kautta, ja puuttui markkinoihin sekä rajoittamalla välttämättömien hyödykkeiden hinnankorotuksia että ylijäämäveroilla. Vaikka tämä on edelleen toivottavaa politiikkaa ja varmasti vähemmän haitallista kuin keskustaoikeiston ja äärioikeiston tarjoamat käytännöt, sillä on yhteinen heikkous laajemman talouslähestymistapamme kanssa: se jättää huomiotta muut ratkaisut, jotka sopivat sosialidemokraattiseen kehykseen ja ovat välttämättömiä näiden ilmiöiden pitkän aikavälin ehkäisemiseksi.

Yksi tällainen laiminlyöty vaihtoehto on esimerkiksi kulutusosuuskuntarahaston perustaminen ansiotuloista saatavilla tuloilla – johon paikallisviranomaiset voisivat päästä käsiksi ja jonka jäsenyys olisi sidottu asuinpaikkaan. Maissa, joissa julkiset energiantoimittajat on yksityistetty, uuden julkisen energiayhtiön perustaminen, jolla vältetään täydellisen uudelleenkansallistamisen valtavat kustannukset, tarjoaa toisen tien eteenpäin. Nämä ajatukset sopivat täydellisesti sosialidemokraattiseen maailmankuvaan, mutta sosiaalidemokraatit ovat jättäneet ne huomiotta ja ovat tulleet liian varovaisiksi ja liian tottuneiksi tuttuihin poliittisiin välineisiin.

Kaikilla näillä alueilla, kuten aiemmin mainituissa hyvinvointivaltiouudistuksissa, sosialidemokratian ydinsitoumukset – vahvasti säännellyn markkinatalouden, julkisesti tarjotun yleisen hyvinvointivaltion ja progressiivisen verotusjärjestelmän olemassaolo – säilytetään ennallaan, ja aivan syystäkin. Silti tapa, jolla nämä sitoumukset toteutetaan, on erilainen: rohkeampi, mielikuvituksellisempi ja osoittaa kykyä ajatella kriittisesti sosialidemokratian omia saavutuksia ja soveltaa niitä nykyisiin olosuhteisiin.

Lyhyesti sanottuna tämä on se radikaali reformistinen asenne, joka demokraattisten sosialistien, sosialidemokraattien, työväenpuolustajien ja edistyksellisten tulisi omaksua. Se tarkoittaa ideologiansa reformistisen ytimen omaksumista ja sen soveltamista itse ideologiaan – sen saavutuksiin ja valloituksiin – samalla kun se tehdään kiireellisyyden ja nopean muutoksen tunteella, jota nykyaika vaatii. Kyse on puolustuskannan lopettamisesta ja lopulta hyökkäykseen siirtymisestä.

Tekemällä niin ja hylkäämällä konservatiivisen asenteen, joka on pitänyt keskustavasemmistoa takana, voi vielä olla toivoa oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta.

Liberalismin legitimiteettikriisi

Keynesiläinen "Makroskop" ajatuspaja julkaisi tammikuun 2026 ensimmäisessä numerossaan mm. tämän näytteille asetetun artikkelin   johdanto-osan. Artikkeli ja muut julkaiset ovat tilattavissa maksullisina. Kysymyksessä on tärkeää uusliberalismin kritiikkiä, jonka merkitys tulevaisuuteen suuntautuvalle heterodoksiselle makrotaloussuuntautumiselle on enemmän kuin tarpeellista - se on elinehto:

"Hyvät lukijat, 

Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien liberalismi on ollut länsimaailman ja sen poliittisen koneiston voiteluaine. Vaihtoehtojen puutteessa se on viimeinen jäljellä oleva suuri narratiivi sosialististen ja fasististen yhteiskuntamallien epäonnistumisen jälkeen. Yhdysvalloissa ja (Länsi-)Euroopassa julistamme poliittiset järjestelmämme "liberaaleiksi demokratioiksi", talousjärjestyksemme "liberaaliksi markkinataloudeksi" ja lopuksi kulttuuriset ja sosiaaliset arvomme määritellään kansalaisen kuvalla vapaana kuluttajana, joka saavuttaa suurimman onnensa itsensä toteuttamisen ja yksilöllisen vapauden kautta.

Nämä liberaalin mallin kolme pilaria saavat oikeutuksensa utilitaristisesta lupauksesta onnellisuudesta kasvavan vaurauden ja yhä rajattomamman itsensä toteuttamisen kautta ilman puutetta.

Mutta tämä malli ei enää näytä kestävältä, koska kasvu on kyseenalaista ja puute on jälleen keskellämme. EU:n sopimusarkkitehtuuri rajoittaa ja tekee demokratiasta yhä enemmän voimattoman; markkinatalous on ollut pysähdyksissä lähes kaksi vuosikymmentä; ja hyperindividualismi ristiriitoineen heikentää yksilöllisyyden käsitettä jaettuna julkisena ulottuvuutena. Nämä kolme kriisiä kulkevat käsi kädessä, ovat vastavuoroisia ja pahentavat toisiaan. Heiner Flassbeck todistaa Euroopan talouspolitiikan "mentaaliseksi taantumaksi 1920-luvulle" – ironista kyllä, juuri siihen aikaan, jolloin liberalismi oli jo kerran romahtanut.

Toistaako historia itseään? Ainakin 2000-luvun alkupuoliskon puoliväliin mennessä liberalismi ei ole pystynyt täyttämään luomiaan odotuksia ja vaatimuksia eikä taata omia edellytyksiään. Yksi tämän monista oireista on se, että seksuaali-, sukupuoli- tai vähemmistöoikeuksien jatkuvasti kasvava laajeneminen korreloi sananvapauden asteittaisen rajoittamisen kanssa.

Liberalismin kritiikki tässä asiassa avautuu kahdelta puolelta, jotka tarkemmin tarkasteltuna ovat melkoisesti yhteydessä toisiinsa: Ernst Hillebrand näkee liberalismin legitimiteettikriisin johtuvan sekä panos- että tuotosongelmista. Toisaalta demokraattiset impulssit haihtuvat yhä enemmän järjestelmässä, jolle on ominaista "ylibyrokratisoituminen, ylioikeuttaminen ja EU:n sisämarkkinajärjestyksen uusliberalistinen perusta". Samaan aikaan tämä järjestelmä – kuten kaupunkisuunnittelukeskustelu antaa ymmärtää – pystyy yhä vähemmän takaamaan riittävästi olennaisia ​​hallinnollisia valtion toimintoja, kuten turvallisuutta, siisteyttä, terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Warwick Powell väittää, että liberalismi, Euroopan unionin muodossa, osoittaa yhä autoritaarisempia hallinnollisen vallan käytäntöjä rajoittamalla peräkkäin poliittisia vapauksia ja poliittista itsemääräämisoikeutta – siis pysyvää hätätilaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tahoa, jolla olisi täysi itsemääräämisoikeus ja siten valta luoda legitimiteettiä suorituskyvyn tai perustavanlaatuisten poliittisten päätösten ja suunnanmuutosten kautta. Tämä poliittisen kentän tahallinen estäminen, jota politiikan tutkija Philipp Manow kuvailee "toimeenpanovallan tehokkaiksi rajoituksiksi", asettaa EU:n toimielinten kautta pakotteita kaikille niille puolueille ja maille, jotka pyrkivät voittamaan nämä esteet.

Nämä kaksi ilmiötä näyttävät vahvistavan toisiaan. On esitetty, että hallinnollinen epäonnistuminen ja siitä johtuva järjestelmän legitimiteetin rapautuminen edellyttävät hallinnollista valtaa hätätilana itsensä ylläpitämiseksi. Liberalismi paljastaa näin todellisen luonteensa – se ei ole se pluralistisesti neutraali kokonaisuus, jota se väittää olevansa. Se haluaa puolustaa järjestystään, tarvittaessa omien "arvojensa" kustannuksella. Manowin osuvin sanoin: "Ihannetapauksessa kenenkään ei pitäisi voida hallita enemmistön haluamalla tavalla."

Juuri tästä syystä koulutukselliset varoitukset "oikeistopopulistisesta vastareaktiosta" – jotka yhä enemmän muuttuvat uhkauksiksi äänestäjille – kuulostavat ontolta ja johtavat päinvastaiseen kuin halutaan. Liberaalin arvojärjestelmän ja vakiintuneen puoluejärjestelmän puolustajilla ovat loppumassa argumentit. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa ja niiden ulkopuolella voimat valtaavat alaa, jotka tarjoavat vastanarratiivisen – joskus älyllisesti ylivoimaisen – narratiivin vanhentuneelle liberalismin mallille ja sen vasemmistolaisille ja oikeistolaisille muunnelmille. Haaste löytää uusi perusta politiikalle ja demokratialle liberaalin itsensä pelkistämisen tuolle puolen on sitäkin kiireellisempi. Jos itseään "demokraattisiksi toimijoiksi" julistautuneet eivät itse tartu tähän "systeemiseen kysymykseen", niin – Hillebrandin toteaa lopuksi – muut tekevät sen ennemmin tai myöhemmin."

---

(Artikkeli julkaistu ajatuspaja Makroskopin tammikuun 9. päivän 2026 julkaisun esittelyviestissä...)

 

Progressiivinen vaihtoehto äärioikeistolle 2000-luvulla

Kirjailija: Maria João Rodrigues

 

Elämme oudossa maailmassa. Ihmiskunnalta puuttuu globaalin hallinnan kapasiteetti selviytyäkseen nykyisistä globaaleista haasteista – erityisesti ilmastonmuutoksesta, sotilaallisista konflikteista, nälästä, köyhyydestä, terveysriskeistä ja digitaalisesta muutoksesta. Ja rehottava poliittinen liike väittää, että globaalia hallintaa tai kansainvälistä yhteistyötä ei enää tarvita. Tämä liike kannattaa irtautumista monenvälisestä järjestelmästä ja muista yhteistyöfoorumeista, kuten G20- ja jopa G7-maista. Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän keskeiset osat, kuten sen perustoimintabudjetti tai kehitysapu, ovat ehtymässä, ja viimeaikaiset kehitysaskeleet, kuten YK:n tulevaisuussopimus YK-järjestelmän päivittämiseksi, jätetään yksinkertaisesti huomiotta. Yhteisymmärrykseen perustuvia ohjelmia, kuten kestävän kehityksen tavoitteita, yksinkertaisesti halveksitaan.

 

Tämä uusi poliittinen liike, jonka tavoitteena on "tehdä kansakunnista jälleen suuria" ja laiminlyödä kansainvälinen yhteistyö, on levinnyt tasaisesti ympäri maailmaa ja saavuttanut laadullisen harppauksen astuessaan Yhdysvaltojen johtoon. Yhdysvallat on pystynyt säilyttämään globaalin roolinsa vertaansa vailla olevan sotilaallisen ja taloudellisen voimansa ansiosta huolimatta näkyvistä kilpailukyvyn vaikeuksista perinteisillä valmistussektoreilla – mistä on osoituksena nykyinen kauppasota. Olkoon kuitenkin selvää, että Yhdysvaltojen nykyinen johtajuus digitaalisessa transformaatiossa ja tekoälyssä voi antaa Yhdysvalloille mahdollisuuden jatkaa hallitsevaa rooliaan globaalin järjestyksen uudelleenjärjestelyssä, ei vain sen teknologisissa ja taloudellisissa ulottuvuuksissa, vaan myös sen kulttuurisissa ja poliittisissa ulottuvuuksissa. 

 

Tämä uusi poliittinen liike tuo mukanaan myös suuren muutoksen kotimaassa plutokratian heikentämän demokratian kautta.  Populistisen reseptin lisäksi, jolla suojellaan perinteisiä työväenluokan työpaikkoja korkeammilla tulleilla ja ankarilla maahanmuuton rajoituksilla, todellisuudessa tapahtuu työmarkkinoiden vapauttamista kollektiivisten neuvottelujen ja tekoälyyn perustuvan algoritmisen työvoimanhallinnan osalta. Lisäksi yleistä pääsyä terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan vähennetään, ja yritysten yhteiskuntavastuuta – eli ympäristö-, sosiaali- ja hallintotapaan (ESG) liittyviä standardeja sekä monimuotoisuuden, tasa-arvon ja osallisuuden standardeja (DEI) – heikennetään aktiivisesti.

 

Tämä uusi radikaali konservatismi, kuten liikettä kutsutaan, paljastaa myös huolestuttavia ideologisia perusteita. Sen johtavat äänet hyökkäävät avoimesti valistuksen kulttuurista ja poliittista perinnettä vastaan, joka on edelleen vahvasti juurtunut nykyaikaisiin yhteiskuntiin, ei vain Euroopassa, vaan eri sivilisaatioissa. Nämä johtavat äänet laittavat sosiaalidemokraatit, perinteiset konservatiivit, liberaalit ja uusliberaalit samaan pussiin, jota radikaalit konservatiivit kutsuvat "tuhoamisen puolueeksi". Sitä vastoin uudet radikaalit konservatiivit julistavat itsensä "luomisen puolueeksi", joka tulee muuttamaan yhteiskuntiamme radikaalisti tiettyjen perusperiaatteiden pohjalta: jumala, kansakunta, perhe ja rajoittamaton omistus. Kaikkia näitä periaatteita käytetään hyvin konservatiivisella, itse asiassa taantumuksellisella, tulkinnalla. Liikkeen päätavoitteisiin kuuluu valkoisen miehen ylivallan uudelleenluominen jumalan inspiroimana, joka on hyvin kaukana alkuperäisestä kristillisestä sanomasta, ja täysimittainen hyökkäys eurooppalaista sivilisaatiota ja sen parhaita tuloksia, mukaan lukien Euroopan yhdentymishankkeita, vastaan.

 

Miten tämä voi tapahtua 2000-luvulla? Jos tarkastelemme pitkän aikavälin historiallisia trendejä, on hyödyllistä muistaa Karl Polanyin hyvin analysoima "suuren muutoksen" tapahtumat, joissa alkukantaisen pääoman kasautumisen väkivalta tuhosi feodaalisen yhteiskunnan tarjoamat sosiaaliset siteet. Tämä synnytti kolme keskeistä ja toisistaan ​​poikkeavaa historiallista kehityskulkua: ensinnäkin kommunistis-neuvostovallankumouksen; toiseksi vapaiden markkinoiden agendan syvenemisen, joka johti taloudelliseen ja sosiaaliseen romahdukseen, jota seurasivat fasismin nousu ja toinen maailmansota; ja kolmanneksi Rooseveltin New Deal sekä sosiaalidemokraattinen agenda, joka keksittiin Euroopan pohjoismaissa ja joka sitten laajeni Länsi-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen.

 

Meidän tulisi vetää historiallinen rinnastus toiseen suureen muutokseen – globalisaation viimeaikaisen vaiheen synnyttämään muutokseen, joka ulottui 1900-luvun vaihteeseen ja 2000-luvun alkuun. Tuolloin systeeminen uusliberalistinen agenda määräsi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamista, standardoimatonta vapaakauppaa, ankaraa finanssipoliittista vakauttamista, sosiaalisia leikkauksia ja poliittisen hallinnon vaihtoa aina, kun demokraattista vastustusta ilmeni. Tämä on nykyisten äärioikeistolaisten liikkeiden ydin, ja olemme jälleen risteyksessä, jossa edistykselliset ja sosiaalidemokraatit voivat ja niiden pitäisi tarjota todellinen vaihtoehto. Heillä on erittäin haastava tehtävä edessään.

 

Progressiivien ensimmäinen tehtävänsä on päivittää työmarkkinoiden, tuote- ja palvelumarkkinoiden sekä rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja samalla tukea oikeanlaisia ​​innovaatioita kestävän kehityksen edistämiseksi. Toinen tehtävä on rakentaa hyvinvointijärjestelmä 2.0, joka pystyy vastaamaan syvästi uudelleenjärjestyvän väestön uusiin tarpeisiin: nuoriin, joilla on uusia pyrkimyksiä, naisten emansipaatioon, kiihtyvän väestön ikääntymisen trendeihin ja muuttovirtoihin. Kolmas tehtävä on uudistaa julkisia budjetteja – oikeudenmukaisen vihreän ja digitaalisen muutoksen edellyttämä suuri investointi edellyttää verojärjestelmän uudelleenjärjestelyä nykyisen räikeän eriarvoisuuden vähentämiseksi. Neljäs tehtävä on uudistaa demokratia poliittisena järjestelmänä, jossa poliittisten päätösten on perustuttava järkevään keskusteluun ja säännölliseen keskusteluun kansalaisten ja heidän valitsemiensa edustajiensa välillä. Ja viides tehtävä edistyksellisille ja sosiaalidemokraateille on uudistaa globaalia hallintaa siten, että se edistää kansainvälistä yhteistyötä ja pyrkii uuteen globaaliin sopimukseen.

 

Mutta edistykselliset ja sosiaalidemokraatit voivat hoitaa näitä tehtäviä menestyksekkäästi vain, jos he kehittävät uutta poliittista osaamista – muuten he jäävät jumiin menneisyyteen ja heidän vaikutusvaltansa heikkenee.

 

Yksi näistä uusista poliittisista osaamisalueista on hallita meneillään olevaa digitaalista ja tekoälyyn perustuvaa murrosta. Tämä on epäilemättä elämämme merkittävin muutos, ja olemme vasta alussa. Sen vaikutukset ulottuvat laaja-alaisesti ja vaikuttavat arkeen, elinoloihin, työoloihin, työllisyyden kehitykseen, julkisten palvelujen saatavuuteen, liiketoimintamalleihin, arvoketjuihin ja alustoihin kaikilla sektoreilla, instituutioidemme toimintaan ja ennen kaikkea ajattelutapamme muokkaamiseen median, tieteen, kulttuurin ja koulutuksen kautta.

 

Toinen keskeinen poliittinen osaamisalue on monitasoisten poliittisten ratkaisujen kehittäminen. Älkäämme eläkö harhakuvitelmissa: aivan kuten paikallinen poliittinen toiminta on tehokkaampaa, jos se yhdistetään päättäväisempään kansalliseen poliittiseen toimintaan, se on myös tehokkaampaa, jos se voidaan yhdistää päättäväisempään poliittiseen toimintaan Euroopan ja kansainvälisellä tasolla . Tämä on erityisen ilmeistä käsiteltäessä esimerkiksi ilmastonmuutosta tai pandemioita. Monitasoisten poliittisten ratkaisujen tarve tuli erityisen ilmeiseksi kivuliaan finanssi- ja euroalueen kriisin jälkeen. Sen pitäisi olla ilmeistä myös esimerkiksi elinkustannusten, asuntokriisin, muuttoliikkeen hallinnan ja digitaalisen sosiaalisen polkumyynnin torjunnan aloilla.

 

Eurooppa-hankkeen osalta olemme saavuttaneet käännekohdan. Ilman vahvempaa eurooppalaista itsemääräämisoikeutta kansallinen demokraattinen itsemääräämisoikeus murenee. Lisäksi tämä tarkoittaa myös sitä, että edistyksellinen ohjelma on toteuttamiskelpoinen kansallisella tasolla vain paljon vahvemman eurooppalaisen demokraattisen itsemääräämisoikeuden avulla. Viime vuosina eurooppalaiset edistykselliset ovat olleet päättäväisiä muokkaamassa eurooppalaista hanketta Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin, Euroopan vihreän kehityksen ohjelman ja uudistetun talous- ja rahaliiton avulla. Nämä ovat kuitenkin tehtäviä, jotka on täytettävä samanaikaisesti kipeästi kaivattujen uusien tehtävien käynnistämisen kanssa: Euroopan digitaalinen unioni, vahvempi eurooppalainen ääni maailmassa ja todellinen poliittinen unioni, jolla on valta päättää tulevaisuudesta ja investoida siihen. Kansalaisten Euroopan tulevaisuutta käsittelevässä konferenssissa ilmaistuja pyrkimyksiä ei pidä unohtaa. 

 

Lopuksi on myös kolmas poliittinen kompetenssi, jota tulisi korostaa: uusi lähestymistapa politiikan tekemiseen, jossa on vahvemmat keinot kuunnella kansalaisia, tutkia uusia ideoita, edistää avointa sisäistä keskustelua ja kehittää multimediaviestintää, joka voidaan sitten keskittyä todellisten ratkaisujen tuottamiseen. Ihmisten ajattelutavat ja mielipiteet muuttuvat nopeasti, ja olemme risteyksessä joko syvemmän vieraantumisen ja nihilismin tai uuden valistuksen muodon välillä. Progressiivisten ja sosiaalidemokraattien on pyrittävä toiseen tiehen, jos he haluavat rakentaa ja johtaa laajaa voimien koalitiota nykyisen äärioikeiston vaikutuksen torjumiseksi. Tämän tulisi olla uuden demokraattisen vallankumouksen perusta, joka voimaannuttaa kansalaisia ​​tarjoamalla pääsyn totuuteen ja rehelliseen keskusteluun valeuutisten ja manipuloinnin sijaan.

 

Aivan kuten tämä uusi äärioikeistolainen liike organisoituu kansainvälisellä tasolla vahvojen taloudellisten, poliittisten ja mediavälineiden avulla, edistyksellisten voimiemme on edistettävä samaa laadullista harppausta. Motivaatiomme on tehtävä hyvin selväksi: meillä on kaunis planeetta, eikä maailmaamme saisi johtaa autokratiat, vaan demokratiat jotka pitävät huolta ihmisistämme ja planeetastamme.

 

Henkilökohtaisesti synnyin kotimaassani Portugalissa demokraattisen vallankumouksen aikana ja näin omin silmin, kuinka voimakas tällainen vallankumous voi olla. Haluaisin, että tämä sama tilaisuus annettaisiin monille muille kansalaisille, miehille ja naisille, kaikkialla Euroopassa ja maailmassa. Tämä on todellakin kaunis tehtävä edistyksellisille tulevina vuosina.

 

Koska tämä on viimeinen panokseni FEPS:n puheenjohtajan tärkeässä virassa, haluan ilmaista kiitollisuuteni tästä merkittävästä julkaisusta, jonka eurooppalaiset progressiivisetovat tuottaneet edistyksellisille maailmanlaajuisesti.

---

(Euroopan edistyksellisten tutkimusten säätiö FEPS julkaisee "Edistyksellistä Postia" (Progressive Post), jossa Euroopan Unionin progressiivisten puolueiden nyt eroamassaolevan puheenjohtajan kirjailija Maria João Rodriguesin kirjoitus on julkaistu)

Järjestyksen etsintä globaalissa myrskyssä

Keynesiläinen talousjulkaisu Makroskop, 12, joulukuuta 2025

Hyvät lukijat,

Juuri ennen kuin 2000-luku on astunut ensimmäiseen neljännekseensä, maailmantalous muistuttaa järjestelmää, joka on asentanut liikaa päivityksiä ja on nyt jumissa jatkuvassa uudelleenkäynnistyssyklissä. Valtiot pystyttävät esteitä suojellakseen teollisuuttaan. Yritykset siirtävät toimitusketjujaan kuin shakkinappuloita. Ja vaikka Kiina on pitkään asettanut suunnan keskeisille teknologioille, länsi yrittää vallata jalansijaa poissulkemisten, vientirajoitusten ja pakotteiden avulla. Yhtäkkiä Huawei, joka vuonna 1990 työllisti vain 100 ihmistä, on paitsi nopeasti kasvava yritys, myös symboli tästä vallan tektonisesta muutoksesta.

Tässä monimutkaisessa tilanteessa nousee uudelleen pintaan kysymys, jonka luultiin ratkenneen globalisaation aikakaudella: Kuinka paljon suojaa avoin talous todella tarvitsee? Keskustelu tulleista ja teollisuuspolitiikasta, jonka Keynes aloitti jo 1930-luvun alun suuren laman aikana, on jälleen kerran erittäin ajankohtainen. Se heijastaa epävarmuutta, joka syntyy, kun globaalit markkinat muuttuvat arvaamattomiksi. Ja se on myönnettävä: Ilman aktiivisen valtion strategisia kaiteita menetetään sekä globaali kilpailu että kotimainen poliittinen vakaus.

Kotimaassa ennustettavuuden ja turvallisuuden lupaus – minkä tahansa demokratian perusta – on murenemassa. Eläkepolitiikka on tästä loistava esimerkki. Itävalta osoittaa, miten järjestelmä voi toimia, kun se ymmärretään yhteisenä vastuuna. Saksa sitä vastoin kompuroi komissioiden ja osittaisten uudistusten kanssa, jotka välttävät ydinkysymyksen: tuottavuuden roolin lakisääteisen eläkejärjestelmän rahoituksessa. Viime vuosikymmeninä globalisaatio on irrottanut monien työntekijäryhmien palkkatason kokonaistaloudellisesta tuottavuudesta. Tämän seurauksena jakojärjestelmän rahoituspohja on supistunut suhteellisesti ikääntyvän väestön myötä. Mutta kun eläketurvasta tulee lottoa, yhteiskunta menettää sisäisen yhtenäisyytensä nopeammin kuin mitkään taloustilastot pystyisivät koskaan kuvaamaan.

Ja sitten on turvallisuuspolitiikka. Yhdysvaltojen uusi strateginen suunta pakottaa Euroopan löytämään tiensä huomattavasti ankarammassa maailmassa. Geopoliittisella vakaudella on yhtäkkiä jälleen huomattava hintansa; hyvää tarkoittava suojeluvalta ei ole enää valmiudessa. Tämä jättää EU:n kohtaamaan aiemman ulkopolitiikkansa rauniot. Samaan aikaan kasvavat systeemiset riskit, joita tuskin kukaan on ajatellut: varjopankit, joiden koko ja keskinäiset yhteydet tekevät valtion valvonnasta riittämätöntä, voisivat kriisissä toimia katalysaattorina globaalille rahoitusjärjestelmälle, joka on edelleen epävakaa vuoden 2008/9 romahduksen jälkeen.

Kaikki nämä kehityskulut kertovat samaa tarinaa: Viime vuosikymmenten sääntöihin perustuva järjestys oli hauraampi kuin aiemmin ajateltiin. Nyt on syntymässä uusi rakenne – eikä kukaan voi olla varma, onko se lopulta vakaampi, oikeudenmukaisempi vai rauhanomaisempi. Mutta yksi asia on selvä: Niiden, jotka haluavat selvitä näistä mullistuksista, on oltava rohkeita asettamaan prioriteettejaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei saa eksyä symboliseen politiikkaan, vaan kokonaiskuvaa on tarkasteltava johdonmukaisesti – teknologisesti, sosiaalisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Maailma on järjestäytymässä uudelleen. Euroopalle tämä tarkoittaa, että jos se ei aseta omia viitekehyksiään, sen on lopulta elettävä niiden puitteissa, jotka muut sille rakentavat.

https://mailchi.mp/makroskop/ordnungssuche-im-globalen-gewitter?e=f556496d46

"Olkaamme tarpeeksi voimakkaita"

 Jacques Delors -instituutti

Jacques Delors instituutin uutiskirje joulukuussa 2025 

"Olkaamme tarpeeksi voimakkaita herättääksemme kunnioitusta ja edistääksemme vapauden ja solidaarisuuden arvojamme." Uutiskirje lainaa Jacques Delorsin puhetta 17. lokakuulta 1989.

Puhe, joka pidettiin College of Europen 40. lukuvuoden kunniaksi Bruggessa 17. lokakuuta 1989. Koko puhe täällä .

2025: Vaihtelevia tuloksia ja raaka geopoliittinen todellisuus 

Vuosi 2025 on päättymässä. Eurooppalaisille se on ollut monella tapaa kiireinen ja tapahtumarikas, ja on selvää, että tämän oudon vuoden lopussa vallitsee hämmennyksen tunne. Harva vuosi on nähnyt eurooppalaisten joutuvan niin perusteellisesti koetukselle kriisien ja haasteiden runsauden myötä. Suuret aloitteet, kuten puhtaan teollisuuden laki, kilpailukykykompassi ja valkoinen kirja Euroopan puolustuksesta, sekä kiistattomat tavoitteet, joita osoittavat sitoutuminen sisämarkkinoiden viimeistelyyn vuoteen 2028 mennessä ja heinäkuussa esitetty ehdotus seuraavaksi monivuotiseksi rahoituskehykseksi, viittaavat siihen, että meneillään olevien haasteiden laajuus on täysin ymmärretty. Samoin eurooppalaiset näyttävät pyrkivän vahvistamaan globaalia vaikutusvaltaansa lisäämällä neuvotteluja kauppasopimuksista, mukaan lukien Mercosurin kanssa tehty sopimus, ja puolustuskumppanuuksista, kuten strateginen kumppanuus Ukrainan kanssa, sekä järjestämällä kansainvälisiä huippukokouksia (Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maiden kanssa marraskuussa).

Ja silti kollektiivisessa alitajunnassamme tämä todellinen institutionaalinen aktivismi on suurelta osin pyyhkiytynyt pois niiden sudenkuoppien ja epäonnistumisten vuoksi, joita eurooppalaiset ovat kohdanneet tänä vuonna.

Donald Trumpin viime heinäkuussa pakottama kauppasopimus jää todennäköisesti silmiinpistävimmäksi kuvaksi. Tämä episodi paljasti eurooppalaisten vaikeudet voimatasapainon luomisessa Yhdysvaltoihin nähden ja vahvisti sen, minkä Daniel Debomy on analysoinut vuosikymmenten ajan kyselyissä * European Citizens and the European Union 1985–2025* : odotuksen EU:n suojelusta, mutta myös jatkuvan epäilyn sen todellisesta kyvystä puolustaa etujaan. Vain muutama viikko aiemmin, kesäkuun lopussa, Naton huippukokous Haagissa oli jo luonut tietynlaista levottomuutta. Vaikka eurooppalaisten pyrkimyksen vahvistaminen jatkaa sotilasmenojensa lisäämistä oli välttämätöntä, mikään, yhteisten heikkouksiemme lisäksi, ei oikeuttanut imartelua, joka hallitsi keskusteluja Yhdysvaltain presidentin kanssa. Thierry Tardy muistuttaa meitä oikeutetusti äskettäin verkkosivuillamme julkaistussa politiikka-asiakirjassaan , että liittokunnan eurooppalainen pilari on ainoa uskottava – kapea, mutta välttämätön – tie sekä transatlanttisen solidaarisuuden että eurooppalaisen autonomian säilyttämiseen. Samoin Guillaume Duval kyseenalaistaa Euroopan ja Etelä-Amerikan välisen suhteen: menetetty tilaisuus, joka on kiireellisesti tartuttava, kun otetaan huomioon eurooppalaisten heikko edustus viimeisimmässä EU:n ja CELACin huippukokouksessa marraskuussa.

Epäröinnit ja takaiskut ovat huolestuttavia jopa Euroopan sisällä. Euroopan parlamentti koki todellisen uudelleenjärjestelyn vuonna 2025, kun vaihtoehtoinen enemmistö (EPP – radikaalioikeisto – äärioikeisto) nousi esiin, mikä merkitsee irtiottoa edellisestä kaudesta. Vihreän kehityksen ohjelma, nykyinen puhtaan teollisuuden laki, asettaa etusijalle kilpailukyvyn ja yksinkertaistamisen, joskus ilmastotavoitteiden kustannuksella. CSRD:n ja CS3D:n hylkääminen voisi merkitä laajemman purkamisen alkua. Phuc-Vinh Nguyen on käsitellyt näitä huolenaiheita ja käsitellyt niitä tarkemmin toimintapoliittisessa asiakirjassaan ETS2: Cornerstone of the European Green Deal or First Domino ?

Berliiniläinen kollegamme Philipp Jäger kyseenalaistaa Saksan uudet teollisuussähkön tuet poliittisessa tiedotteessaan "Varoittava tarina vai malli Euroopalle? Miten jäsenvaltioiden tulisi reagoida Saksan uuteen sähkötukeen ". Nämä tuet, jotka ovat tulleet mahdolliseksi eurooppalaisten valtiontukisääntöjen lieventämisen ansiosta, eivät ole merkittävä uhka muiden jäsenvaltioiden kilpailukyvylle, mutta heikentämällä hintasignaaleja ja jättämällä huomiotta strategiset sektorit tai todelliset hiilestä irtautumisen tarpeet, ne vaikuttavat tehottomilta.

Toinen aihe oli Euroopan unionin laajentuminen ja sen mukanaan tuomat uudistukset . Lukáš Macek, Thierry Chopin ja Christian Lequesne kuvaavat politiikka-asiakirjassaan monimutkaista yhtälöä, jonka eurooppalaiset kohtaavat integraatioprosessissa, ottaen huomioon ehdokasmaiden radikaalisti erilaiset tilanteet ja EU:n sisäisen yleisen mielipiteen, joka ei aina ole suotuisa tälle prosessille. Samaan aikaan Brysselissä pidetty ensimmäinen laajentumisfoorumi vahvisti tätä "monimutkaisen yhtälön" tunnetta.

Vuosi 2025 ei siis ollut menetetty, vaan käänteentekevä. Vuosi, jolloin unioni, ankaramman maailman paineen alla, moninkertaisti vastauksensa onnistumatta aina toteuttamaan niitä strategisesti tai poliittisesti. Vuosi, jolloin Eurooppa oppi – joskus tuskallisesti – ettei valtaa voi määrätä: sitä rakennetaan, rahoitetaan ja puolustetaan. Vuosi 2026 näyttää, pystyykö Eurooppa ottamaan tämän askeleen. Koska pelkän aloitteellisuuden aika on ohi – nyt on johdonmukaisuuden, rohkeuden ja kyvyn muuttaa tavoitteet todelliseksi vallaksi.

 

Nauti lukemisesta.

Sylvie Matelly

Jacques Delors -instituutin johtaja

Mustasta nollasta huimaan velanottoon

Saksan liittovaltion budjetti vuodelle 2026 

Saksan liittovaltion ensi vuoden budjetti vuodelle 2026 on valmis lopulliseen hyväksyntään parlamentissa. Asiasta vastaava budjettivaliokunta hyväksyi ministeriöiden budjettien lopulliset muutokset eilen illalla yli 15 tuntia kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Budjetissa ennakoidaan liittotasavallan historian toiseksi suurinta uutta velkaa – ja se koostuu seuraavasti:

Perusbudjetin menot ovat 524,54 miljardia euroa .

Tästä noin 58,3 miljardia euroa on varattu investointeihin .

Uuden velan arvioidaan olevan 97,965 miljardia euroa - ilman ydinbudjetin ulkopuolella olevia erityismenoja infrastruktuuriin, ilmastoneutraaliuteen sekä asevoimiin.

Tämä tarkoittaa noin kahdeksan miljardin euron lisäystä perusbudjettiin hallituksen luonnokseen verrattuna.

Miljardeja lainoja erityisrahastoista

Tämän lisäksi  tulee kuitenkin myös lainanotto infrastruktuuriin ja ilmastoneutraaliuden erityisbudjetteihin sekä Saksan asevoimille. Aiempien lausuntojen mukaan uuden velan kokonaismäärän odotetaan siis olevan reilusti yli 170 miljardia euroa. Se oli korkeampi vain koronaviruspandemian aikana vuonna 2021.

Liittopäivien parlamenttiryhmät selittivät yksityiskohtia useissa lehdistötilaisuuksissa tänä aamuna. Budjetti on määrä hyväksyä virallisesti marraskuun viimeisellä viikolla

 Yli 30 prosentin velkasuhte kokonaistaloudesta vuositasolla - eikö se ole mitä jyrkimmässä ristiriidassa Euroopan Komission Kasvu- ja Vakaussopimuksen tiukkojen rajojen kanssa, erityisesti 3%:n alijäämätavoitteen kanssa? Keinoksi on valikoitunut talouden jakaminen ydinbudjettiin ja erityisbudjetteihin, mikä on tietenkin pahassa ristiriidassa sen periaatteen kanssa, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen kertomus koko taloudesta ja jonka sisällä kaikki tapahtumat ja toiminnot kuvataan. Suomalaisen kirjanpitolainsäädännön mukaan tällainen varsinaisen budjetin ulkopuolisten erityiskassojen pito on jyrkästi kiellettyä. Koskahan tähän epäkohtaan puututaan - vai puututaanko ollenkaan? Meillä tietynlaista erityisbudjettia edustavat työeläkerahastot, joita ei lasketa julkiseksi omaisuudeksi mutta joilla kuitenkin on valtion vastuuta kantava lakisääteinen tehtävä - pitää huolta siitä, että kansalaiset sasvat eläkkeensä myös tulevaisuudessa. Työeläkerahastot on tavallaan valtion lakisääteistä tehtäväää hoitava erityisvaluutta, jonka sellaiseksi tekee sen itsenäinen rooli ja pyrkimys sijoittamalla tapahtuvaan kartuttamiseen...

Tänään 15.11. 2025 SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa puheenjohtaja Lindtman nosti puheenvuorossaan keskusteluun SDP:n ja Vasemmistoliittoa lukuunottamatta kaikkien puolueiden hyväksymän sitoutumisen yli vaalikausien ulottuvaan sopeutusohjelmaan tavoitteena velkasuhteen palauttaminen Euroopan Komission asettamiin velkaantumis- ja alijäämärajoihin. Saksan ratkaisu näyttää tässä suhteessa täysin erilaiselta. Yli kolmasosan velkamäärä ydinbudjetin ja erityisbudjettien kokonaisuudessa tarkoittaa tarkoittaa siirtymistä "mustasta nollasta" vahvaan elvytyspolitiikkaan ja samalla Kasvu- ja Vakaussopimuksen rajoitusten täydellistä sivuuttamista.

Jos Saksan liittovaltion budjettia verrattaisiin Suomen vuoden 2026 talousarvioon ja toimittasiin samassa hengessä, se tarkoittaisi nykyisen, n. 9 mrd:n velanoton kasvattamista voin 30:een miljardiin erityisbudjetin muodossa. Sillä voitaisiin rahoittaa ensiksikin koko SOTE-uudistus Marinin hallituksen päätösten tasolla, vahvistaa nopeasti kuntien mahdollisuuksia saada työttömät työsuhteisiin joko julkiselle sektorille tai jopa yleistä hyvää toteuttaviin yrityksiin, rahoittaa ympäristöhankkeita, lupaavia startup-yrityksiä sekä kattaa kansallisen puolustuksen kuluja. Painopisteen tulisi kuitenkin olla kaikkien kynnelle kykenevien saaminen kokopäiväisiin, työehtosopimusten mukaisiin työsuhteisiin. Tämä käynnistäisi sellaisia moninkertaistajia, jotka mahdollistaisivat nopeasti myös velkarahan takaisinmaksun. Erityinen valtti Suomelle olisi se, että tarvittava velka otettaisiin suomalaisilta työeläkerahastoilta ja niille maksettaisiin keskimääräistä osaketuottoa vastaava korko. Tällöin velka hyödyttäisi työeläkejärjestelmää ja vähentäisi nopeasti paineita ryöeläkemaksujen korottamiseen.

Koen tämän muutoksen Saksan makrotalouspolitiikassa monella tapaa kääntentekeväksi. Se on ristiriidassa - itse asiassa täysin vastakkaista - Kasvu- ja Vakaussopimuksen suhteen ja kirjanpidollisestikin se rikkoo periaatetta, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen narratiivi valtion talouspolitiikasta - siis mitään erityiskassoja tai sitä tarkoittavia rahastoja/rakenteita ei pitäisi olla olemassa. Kaiken pitäisi oikeusvaltioperiaatteen mukaan olla avointa ja näkyä sekä talousarviossa että tilinpäätöksessä. Kokonaisuudessaan Saksan sinipunahallituksen ratkaisu on endogeeninen, omapäätöksinen ja mahdollistaa sekä konservatiivisen että sosialidemokraattisen politiikan ohjelmallisia tavoitteita. Valtavat satsaukset aseteollisuuteen tähtäävät ilmeisesti siihen, että Saksa kaappaa europpalaisen synkronisaation nimissä valtaosan suurista aseteollisista hankkeista ja tekee tästä teollisuudenhaarasta uuden saksalaisen menestystarinan  - selkeästi hallituksen konservatiivisia tavoitteita. Tosin suuren ongelman aiheuttavat Kiinan asettamat rajotukset harvinaisten maametallien ja niistä tehtyjen jalosteiden ja tuotteiden saatavuuteen - Kiina on kyseenalaistamissa niiden käyttämisen militaristisiin tarkoituksiin. Satsaukset ympäristö- ja infrahankkeisiin ovat Saksan hallituksessa ilmeisen selvästi sosialidemokraattisia painotuksia. Ratkaisu osoittaa endogeenisen makrotalouspolitiikan ideologisen neutraaliuden - se itsessään ei aseta rajotuksia fiat-henkiselle monetaristiselle resurssienkäytölle. Näistä syistä olen tallentanut tämän päivityksen ja sen kommentit tähän blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" - siitähän tässä nimenomaan makrotalouden kannalta on  kysymys.

Yksi varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Euromaiden velkaantuminen tapahtuu vieraassa valuutassa, jota koskeva päätösvalta ei ole niiden omissa käsissä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, euron rahapolitiikasta päättää perustuslaillisilla valtuuksilla Euroopan Keskuspankki ja finanssipolitiikasta samanlaisilla valtuuksilla Euroopan Komissio. Ulkopuoliset eksogeeniset tahot voivat siten vaikuttaa euromaiden talouden tilaan ja sen arviointiin. Vaikka EKP:n rahapolitiikka on itsenäistä ja poliittisen vaikuttamisen ulkopuolella, ei liene kuitenkaan liian rohkeaa väittää, että tietynlainen lojaliteetti eurojärjestelmää ja jäsenvaltioita kohtaan vallitsee ilmeisesti kaikissa olosiuhteissa. 

Dollarin loppu? Mitä jos kukaan ei osta Yhdysvaltain velkaa?

 

USA:n valtionvelka on runsaat 34 000 miljardia dollaria: tätä valtionvelkaa rahoitetaan joukkovelkirjalainoilla, "bondeilla"  joita myydään ja joihin yritykset, kansalaiset ja jopa valtiot sijoittavat varojaan, onhan USA:n dollari tunnetusti kansainvälinen, turvalliseksi sijoituskohteeksi koettu  reservivaluutta. Dollariin ja USA:n talouteen kohdistuvia paineita ja pakoa joukkovelkakirjalainoista avataan linkkinä olevalla videolla, jonka pohjalta tässä avaan amerikkalaista makrotalouspolitiikkaa.

Nyt tilanne on - USA:n repivän ja rankaisevan tariffipolitiikan myötä selvästi muuttumassa. Sellaiset suuret kansantaloudet kuin Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka ovat joutuneet näiden tullien kohteeksi. Vastatoimena - yhtenä monista - ne ovat alkaneet vähentää USA:n joukkovelkakirjalainoitusta. Ensimmäistä kerta pitkiin aikoihin kaikki tarjolla olleet  bondit eivät olekaan käyneet kaupaksi.

Kysymys kuuluu, miten USA rahoittaa tästä eteenpäin valtavan velkataakkansa ja niihin liittyvän valtavan korkojen maksun. Jos valtiot lakkaavat rahottamasta USA:n taloutta, voidaanko vaje korvata yritysten ja kansalaisten bondiostoilla? COVID19-kriisin aikaan keskuspankki Fed teki poikkeuksen ja osti linkin takana olevan videon mukaan Yhdysvaltain velkoja miljarditolkulla omiin taseisiinsa. Tämä toimi on tunnetusti valtavirtataloudessa ollut pitkään pannassa siksi, että sen perätään herättävän julkisen sektorin voimistuessa ahneutta, ylilyöntejä ja aiheuttavan inflaatiota. Toisaalta juuri keskuspankkirahoitus on Modernin Monetaarisen Teorian mukaan oman valuutan omaavalle valtiolle täysin laillinen ja toimiva vaihtoehto menojensa rahoittamiseen ja budjettinsa tasaåainoittamiseen, tarvitaan vain taitavaa julkisen sektorin ja valtion vahvistamista ja tarvittaessa verotuksen avulla tapahtuvaa liiaksi kasvaneiden kulutusmahdollisuuksien rajoittamista. Investoinnit julkisiin palveluihin, infrastruktuuriin ja ja uusiin visioihin kuten kansalaisjärjestöihin ja yteiskuntapolitiikkaa tukevaan yritystoimintaan tulevat kysymykseen.

Videolla varoitellaan juuri keskuspankkirahoituksen inflaatiota kiihdyttävästä vaarasta. Muistan tunnetun MMT:n esittelijän ja puolustajan Lauri Holapan väitelleen muutama vuosi sitten tohtoriksi juuri tällä aihealueella.Väitöskirjan mukaan  keskuspankkirahoitusta oikein käytettynä ei tarvitse olla seurauksena inflaation kiihtyminen.

Yhdysvallat on ajautumassa suurten velkojen, jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan haavoittuvuuksien ja yltiöpäisen politiikan seurauksena kriisiin, joka pakottaa tarkistamaan valtavirtatalouden epätarkkaa ja pelokasta suhtautumista Moderniin Monetaariseen Teoriaan. Itsenäisen keskuspankin ja oman valuutan omaavan maan ei tarvitse koskaa ajautua selvitystilaan, Murtuvatko jatkossa tabut myös vahvaa valtiota tukevan raha- ja finanssipolitiikan avautumisen muodossa?