Politiikan - vai totuuden jälkeinen aika

Hannu Ikonen:

Kehittyvä media someineen on keskustelussa joutunut vastaajan asemaan ns. ”totuuden jälkeistä aikaa” ruodittaessa. Samaan tahtiin median kehittymisen kanssa ovat vaalien äänestysprosentit laskeneet pitkällä aikavälillä. ”Totuuden jälkeinen aika” on kannustanut osallistumattomuuteen, yhteisöllisyydestä vetäytymiseen. On riittänyt, että saa sanoa pahan sanan SOME:ssa tai näkyvämmin ”oikeassa mediassa”.

Äänestysprosentien laskevasta trendistä harvoin kuulee syytettävän kotia tai koululaitosta, jotka kuitenkin tarjoavat ne eväät, joilla yhteisöllisyyteen tai yksilöllisyyteen kasvetaan. Yksilöllisyyttä on viimeiset vuosikymmenet korostettu yhteisöllisyyden ja tasa-arvon oikeutuksia kaventaen. Media koko laajudellaan, SOME:sta sanomalehdistöön on rakentanut yksilökeskeisen ajattelun oikeutusta, hyväksyttävyyttä.

Kasvatuksen ja koulutuksen tuloksia tarkasteltaessa esiin nousee asteittain rapautunut PISA-menestys, joka ei kuitenkaan mittaa yhteisöllisiä taitoja vaan tuottaa ”yksilöllisiä kykyjä” talousjärjestelmän-, kapitalismin käyttövoimaksi. Yhteisöllisyyden- ja kansalaisyhteiskunnan rapautuessa saavutimme suurimmat PISA-menestykset, siirryimme ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Onko menestyksistä syytä olla huolissaan, jos sen kääntöpuolella on oppiminen toisistamme välittämiseen, paluu yhteisöllisyyteen, paluu politiikkaan?

Nykyään ”lähdetään mukaan politiikkaan”, ymmärtämättä, että siinähän ollaan mukana subjektina – useimmin objektina – koko elämän ajan. ”Lähtemisellä” tarkoitetaan pyrkyä jonkinlaiseksi subjektiksi, päättäjäksi, julkisuuden henkilöksi. Kaikki ovat vaalikelpoisia. Ehdolle kunnallisvaaleihin voi ”ilmoittautua”, yhteisöt (puolueet) voivat tarpeen tai sääntöjensä mukaan suorittaa ”karsintaa”. Yhteisö ei valitse ehdolle vaan yksilö ”ilmoittautuu”, omine osaamisineen ja ansioineen.

Yhteiskunnan ”ylipolitisoituessa” 70-luvulla seurasi pysyvä vastaisku yksilöä ”ylikorostavalla” maailmankuvalla, politiikan- ja myöhemmin totuuden jälkeiseen aikaan. Suunta yksilöön on seurannut ”politiikan ja totuuden jälkeisestä ajasta”, ja se on syönyt taloudellisia edellytyksiä, kasvattaa ja kouluttaa yhteisöllisyyteen, niin kodeista, varhaiskasvatuksesta kuin koulultakin.  Yhteiskunta on syklinen, jatkuvassa ”heiluriliikkeessä”, jossa on lupa odottaa paluuta plitiikkaan ja totuuteen, niiden myötä yksilöstä yhteisöön.

Hannu Ikonen