Hannu Ikonen välitti Facebookissa Atte Blomin linkittämän ja alunperin Petteri Hiienkosken julkaiseman ja kääntämän Kupermanin kirjoituksen , jonka perusväittämä on se että presidentti Donald Trump on oikeassa asettuessaan Venäjän puolelle Venäjän ja Ukrainan aseellisessa konfliktissa, jonka juurisyy on NATOn laajentumispyrkimys ja erityisesti kysymys Ukrainan NATO-jäsenyydestä, josta ehdottomasta vaatimuksesta USA on nyt presidentti Trumpin johdolla luopumassa.
Tämä Kupermanin "narratiivi" on tärkeä siksi, että se kertoo mielestäni oikein tapahtumien kulun ja tukee myös omia muistikuviani tapahtumiin liittyvillä faktoilla täydennettynä. Vastassa on mm. Euroopan Unionin salaliittoteoriaan perustuva ja viimeisimpien varustelupäätösten perustana oleva narratiivi, jonka mukaan Venäjä muodostaa valloituspyrkimykjsineen uhan koko Euroopalle. Mitään todisteita Ukrainan NATO-jäsenyyspyrkimyksiin liittyvän konfliktin lisäksi ei tietääkseni ole olemassa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen täällä ei tarkoita sitä, että olisin erityisen ihastunut Trumpin "MAGA"-politiikkaan sen muilla sektoreilla.
"TRUMP ON VALITETTAVASTI OIKEASSA UKRAINAN SUHTEEN"
The Hill julkaisi 18.3.2025 professori Alan J. Kupermanin kirjoituksen, joka käsittelee Ukrainan konfliktin taustoja ja sitä, miten Kiovan hallitus on suhtautunut sitoumuksiinsa. Kuperman toimii professorina Texasin yliopistossa Austinissa, jossa hän opettaa sotastrategiaa ja konfliktinhallintaa.
"Olen harvoin samaa mieltä presidentti Trumpin kanssa, mutta hänen viimeisimmät kiistanalaiset lausuntonsa Ukrainasta ovat enimmäkseen totta. Ne vaikuttavat järjettömiltä vain sen takia, että länsimaista yleisöä on ruokittu jatkuvalla disinformaatiolla Ukrainasta yli vuosikymmenen ajan. On aika korjata tämä asia kolmessa keskeisessä kohdassa, jotka valaisevat, miksi ukrainalaiset ja entinen presidentti Joe Biden – ei pelkästään Venäjän presidentti Vladimir Putin – ovat merkittävässä vastuussa sodan puhkeamisesta ja sen jatkumisesta Ukrainassa.
[1] Ensinnäkin – kuten äskettäin on dokumentoitu vastaansanomattomilla rikosoikeudellisilla todisteilla ja jopa Kiovan tuomioistuimen vahvistamana – Ukrainan oikeistomilitantit aloittivat väkivallan vuonna 2014. Tämä provosoi Venäjän ensimmäisen invaasion maan kaakkoisosaan, mukaan lukien Krimille. Ukrainalla oli tuolloin Venäjä-mielinen presidentti Viktor Janukovits, joka oli voittanut vapaat ja rehelliset vaalit vuonna 2010 maan kaakkoisosan etnisten venäläisten vahvalla tuella.
Vuonna 2013 hän päätti jatkaa taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa aiemmin suunnitellun Euroopan sijaan. Länsimieliset aktivistit vastasivat tähän pääkaupungin Maidan-aukion ja hallintorakennusten pääosin rauhanomaisella miehittämisellä, kunnes presidentti lopulta tarjosi huomattavia myönnytyksiä helmikuun 2014 puolivälissä. Tämän jälkeen he pääsääntöisesti vetäytyivät.
Silloin oikeistomilitantit alkoivat kuitenkin ampua aukiolla olevia Ukrainan poliiseja ja jäljellä olevia mielenosoittajia. Poliisi vastasi tulittamalla militantteja, jotka sen jälkeen väittivät valheellisesti, että poliisi olisi tappanut aseettomia mielenosoittajia. Tästä näennäisestä hallituksen tekemästä joukkomurhasta raivoissaan ukrainalaiset menivät pääkaupunkiin ja syrjäyttivät presidentin, joka pakeni Venäjälle saadakseen suojelua.
Putin vastasi tähän lähettämällä joukkoja Krimille ja aseita Kaakkois-Donbasin alueen etnisille venäläisille, jotka kokivat, että heidän maansa presidentti oli epädemokraattisesti syrjäytetty. Vaikka nämä taustatapahtumat eivät oikeuta Venäjän invaasiota, ne selittävät sen, että se tuskin oli "provosoimaton".
[2] Toiseksi, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelensky osallistui laajempaan sotaan rikkomalla Venäjän kanssa tehtyjä rauhansopimuksia ja hakemalla Naton sotilaallista apua ja jäsenyyttä. Sopimukset, jotka tunnetaan nimellä Minsk 1 ja 2, oli neuvoteltu hänen edeltäjänsä presidentti Petro Poroshenkon aikana vuosina 2014 ja 2015 taistelujen lopettamiseksi maan kaakkoisosassa ja uhanalaisten joukkojen suojelemiseksi.
Ukrainan oli määrä taata Donbasille rajoitettu poliittinen autonomia vuoden 2015 loppuun mennessä. Putin uskoi sen riittävän estämään Ukrainaa liittymästä Natoon tai toimimasta sen sotilastukikohtana. Valitettavasti Ukraina kieltäytyi seitsemän vuoden ajan täyttämästä tätä sitoumusta.
Zelenski jopa kampanjoi [presidentinvaaleissa] vuonna 2019 lupaamalla vihdoinkin panna sopimukset täytäntöön estääkseen uuden sodan. Voitettuaan vaalit hän kuitenkin luopui lupauksistaan. Hän oli ilmeisesti vähemmän huolissaan sodan riskistä kuin siitä, että näytti heikolta Venäjää kohtaan.
Zelenski sen sijaan lisäsi aseiden tuontia Nato-maista, mikä oli viimeinen pisara Putinille. Niinpä Venäjä tunnusti 21.2.2022 Donbasin itsenäisyyden, sijoitti sinne joukkoja "rauhanturvaamiseen" ja vaati Zelenskia luopumaan pyrkimyksestään saada Naton sotilaallista apua ja jäsenyyttä.
Kun Zelenski jälleen kieltäytyi, Putin laajensi sotilaallista hyökkäystään massiivisesti 24.2. Zelenski provosoi – tahallaan tai ei – Venäjän aggression, vaikka se ei tietenkään oikeuta Moskovan myöhempiä sotarikoksia.
[3] Kolmanneksi, myös Joe Biden vaikutti ratkaisevasti taistelujen kärjistymiseen ja jatkumiseen. Vuoden 2021 lopulla, kun Putin mobilisoi joukkoja Ukrainan rajalle ja vaati Minskin sopimusten toimeenpanoa, näytti ilmeiseltä, että ellei Zelenski anna periksi, Venäjä hyökkää ja muodostaisi ainakin maasillan Donbasin ja Krimin välille.
Ottaen huomioon, että Ukraina oli jo eksistentiaalisesti riippuvainen Yhdysvaltain sotilaallisesta avusta, jos presidentti Biden olisi vaatinut Zelenskia noudattamaan Putinin pyyntöä, näin olisi tapahtunut. Valitettavasti Biden sen sijaan jätti päätöksen Zelenskille ja lupasi, että jos Venäjä hyökkää, Yhdysvallat reagoisi "nopeasti ja päättäväisesti". Zelenski piti sitä vihreänä valona uhmata Putinia.
Jos Trump olisi ollut presidentti, hän ei todennäköisesti olisi antanut tällaista avointa shekkiä, eikä Zelenskillä olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin panna Minskin sopimukset täytäntöön sodan estämiseksi. Vaikka Zelenski olisi edelleen kieltäytynyt ja provosoinut Venäjän hyökkäämään, Trump olisi evännyt häneltä rauhanneuvotteluja koskevan veto-oikeuden, jonka Biden piittaamattomasti hänelle antoi julistaessaan: "Ei ole mitään Ukrainaa koskevaa ilman Ukrainaa".
Tämä lupaus traagisesti rohkaisi Ukrainaa pitkittämään sotaa odottaen lopulta ratkaisevaa Yhdysvaltain sotilaallista apua, jota Biden kieltäytyi toimittamasta peläten sen eskaloituvan ydintuhoksi. Tällä tavoin Biden herätti vääriä toiveita Ukrainassa, turhaan jatkaen sotaa, jossa on kuollut tai haavoittunut satoja tuhansia pelkästään viimeisen kahden vuoden aikana ja jonka aikana rintamalinjat ovat siirtyneet alle prosentilla Ukrainan alueesta.
Rauhansopimuksen peruslinjat taisteluiden lopettamiseksi ovat ilmeiset, vaikka yksityiskohdista on vielä neuvoteltava. Trump ja Putin aloittivat neuvottelut tänään [18.3.2025] käymässään puhelinkeskustelussa. Venäjä jatkaa Krimin ja muiden kaakkoisten osien miehitystä, kun taas muu Ukraina ei liity Natoon, mutta saa turvallisuustakuut joiltakin länsimailta. Surullista on, että tällainen suunnitelma olisi voitu toteuttaa ainakin kaksi vuotta sitten, jos presidentti Biden olisi asettanut sotilaallisen avun ehdoksi sen, että Zelenski neuvottelee tulitauosta.
Sitäkin traagisempaa on se, että syntyipä sodan jälkeen millainen rauhansopimus tahansa, on se Ukrainalle huonompi kuin Minskin sopimukset, jotka Zelenski tyhmästi hylkäsi johtuen poliittisista ambitioistaan ja naiivista odotuksestaan, että Yhdysvaltain tuki jatkuisi pohjattomasti."
Atte Blomin kommentti
KOMMENTTI: Kuperman näyttää esittävän historialliset tapahtumat ainakin pääsääntöisesti oikein. Käsitykseni mukaan väitettä Venäjän sotarikoksista ei kuitenkaan ole voitu näyttää toteen. Myös näkemys, jonka mukaan Ukraina saisi lopullisessa rauhansopimuksessa "joiltain länsimailta" turvallisuustakuut, on erikoinen. En näe perusteita tälle oletukselle.
Kupermanin näkemyksestä, jonka mukaan Biden kieltäytyi toimittamasta Kiovan hallitukselle "ratkaisevaa sotilaallista apua", saa sen käsityksen, että Yhdysvalloilla olisi ollut vielä jotain, minkä avulla Venäjä olisi ollut mahdollista voittaa. Mielestäni tällaista "ratkaisevaa apua" ei ole olemassa.
Kuperman sivuuttaa sen, että Yhdysvaltain tavoite on ollut laajentaa Nato Ukrainaan, jota se on varustanut sotaa varten vuodesta 2014 lähtien. Ellei Biden olisi itsepintaisesti pitänyt kiinni Naton huippukokouksessa huhtikuussa 2008 tehdystä päätöksestä, että Ukrainasta tulee sotilasliiton jäsen, Venäjä tuskin olisi aloittanut sotilaallista erikoisoperaatiota.
Lisäisin Kupermanin kuvaukseen sen, että sotilaallisen erikoisoperaation alkamista edeltävinä päivinä Kiovan hallitus kiihdytti Itä-Ukrainan ns. separatistialueiden pommituksia. Se oli välitön syy operaation alkamiselle.
Käsitykseni mukaan sitä tuskin kuitenkaan voi kutsua "massiiviseksi". Siihen osallistui arvioiden mukaan vain noin 40 000 sotilasta. Tarkoitus oli painostaa Kiovan hallitus neuvotteluratkaisuun. Se toteutuikin Istabulin sopimuksessa, mutta Zelenski vetäytyi siitä Bidenin ja brittipääministeri Boris Johnsonin vaatimuksesta.
Kupermanin kirjoitus muistuttaa siitä, että Kiovan hallitus on se, joka on rikkonut tulitaukosopimuksia, vaikka Zelenski on syyttänyt siitä Putinia. Venäjällä ei tämän takia ole halua suostua tulitaukoon, jota Kiovan hallitus voisi käyttää varustautumiseen.